Pellolle ei saa antaa valtaa

Uskon eurooppalaisuuteen eli länsimaisuuteen. Pidän itäisiä poliittisia järjestelmiä ja eteläisiä uskontoja epäuskottavina.

En halua olla konservatiivi. En siis sano, että säilyttäkäämme arvokas osa perinteistämme. Sanon että yrittäkäämme kukin kohdaltamme kehittää niitä perinteitä.

Meitä humanisteja pidetään hupsuina. Emme ymmärrä rahan valtaa emmekä suostu tukkimaan suutamme, vaikka pankinjohtajat ja ministerit ymmärtävät asiat paremmin kuin me.

Tämä piti kirjoittaa siksikin, että minulla on sama tauti kuin monella muulla, venkoileminen ja vitsikkyyden tavoittelu. Tuota virhettä sanotaan joskus sarkasmien viljelemiseksi.

Esimerkki on poikkeuksellisen merkittävien kirjojen julkaiseminen suomeksi. Olen kirjoittanut, ettei sellaisia haluta kustantaa ja että syyksi mainitaan korkeatasoisen kirjallisuuden heikot myyntinäkymät. Tämä ei ole sarkasmi. Minulle on tuo kannanotto paperillakin (siis sähköpostina) – ”me olemme tutkineet tuota kirjaa täällä. Kyllä se on erinomainen, mutta ei sillä ole myyntimahdollisuuksia”. Olennaisesti sama kannanotto kolmelta henkilöltä, jotka käyttävät nimikettä ”kustantaja” tai ”kirjallinen johtaja”.

Joitakin kuukausia sitten rettelöin Ian Kershaw’n niteestä Penguinin uudessa Euroopan historian sarjassa (”To Hell and Back – Europe 1914 – 1949”). Suomensin sitä sata sivua. Väitin että Suomessa kokonaiskuva tuosta ajanjaksosta on keskimäärin hutera. Selitin että Venäjän ja itse asiassa Yhdysvaltojen avattua ajoittain salaisia arkistojaan esiin on tullut osittain mullistavaa tietoa, joka korvaa aikaisemmat johtopäätökset ja arvailut.

Ei kiinnosta.

Tätä samaa olen tehnyt vuosikymmeniä. Braudelin kapitlismin historian kaikki kolme vankkaa osaa tarjouduin suomentamaan mm. WSOY:lle ilmaiseksi ja apurahoja anomatta jo 1980-luvulla. Vastaus oli, ettei yhtiö halua niskoilleen julkaisukuluja. Olen myös ehdottanut, että voisin itse osallistua painokuluihin, jos kustantaja järjestäisi kirjan kauppoihin. Liian kallista. Varaston kiertonopeus on muistettava.

Kustantajat ovat oikeassa. Sellaisia kirjoja ei myydä. Ne eivät mene kaupaksi edes ”pörsseissä” kilohintaan. Penguinin Euroopa historiaa tai nyt Frankopanin Silkkiteitä ei monikaan huolisi, vaikka huoltoaseman kylkiäiskauppa tai halpahalli lupaisi lähettää juoksupojan pakettiautolla viemään ostajan ja ostoksen kotiin.

Jos joku saa onnettomuudekseen tuollaisia kirjoja perinnöksi, hän vie ne kiroillen paperinkeräykseen.

Tietääkseni kukaan ei ostanut kuvan esittämää WSOY:n vuonna 2012 ilmestynyttä kaksiosaista kirjaa, joka on kotimaisten tutkijoiden etevää työtä. Tietääkseni juuri kukaan ei ole kuullut puhuttavankaan tästä teoksesta. Kahta suurempi syy kustantajille ja kirjakauppiaille näyttää pitkää nenää Kershaw’lle ja hänen kaltaisilleen.

Jos suomalaisille aikuisille järjestettäisiin PISA-tutkimus, sen tulokset olisivat häpeälliset. Kohta meillä on vuorineuvoksia, jotka eivät osaa kertotaulua, ja yliopiston opettajia, jotka eivät osaa lukea.

Kirjankustantajissa on tietenkin runsaasti henkilöitä, jotka osaavat filosofian maisteri -tason kurssin sopivissa humanistisissa aineissa. Kustannustoimittajat ovat erittäin hyviä. Muutamaa heistä on kiskottu julkisuuteen. Se on outoa ja aika tarpeetonta. Mutta hyviä ammattilaisia on runsaasti. Heidän palkkansa ovat erittäin huonot ja työtä on keskimäärin aivan liikaa.

Jos minä satun tuntemaan kustantajia, jotka ihmettelevät, että onkohan tämä hyväkin kirjailija tämä tällainen Hemingway, kun en ole ennen kuullutkaan, se on ehkä poikkeus.

Kehittyneempi humanistinen perustelu ei ole se, että oppi on sinänsä hyväksi. Kyllä asia on niin, että on oppeja, joita ilmankin tulee hienosti toimeen. Oppilas itse ei ole välttämättä oikea henkilö arvioimaan tätä. Poliittisista tai muista syistä aina joskus esitetty vaatimus, että opiskelijoiden on päästävä mukaan päättämään aineista, opetuksen laadusta ja arvosanoista, on väärä. Mitä itse sanoisitte lääketieteen ylioppilaalle, joka tulisi ilmoittamaan, että hän ei sitten opiskele anatomiaa, koska se on ärsyttävää?

Toisin kuin väitetään, tällä hetkellä vallitseva tietämättömyyden palvonta, joka vaikuttaa niin Amerikassa kuin Suomessa, ei ole poikkeuksellinen ilmiö. Uudistusten vastustamisessa ei ole mitään uutta. Uudistusten palvonnassa ei siinäkään ole kummastelemista. Toiset ovat nopeampia hurahtamaan kuin toiset.

Mutta kirja-ammattilainen joka muka tietää, että hyvät kirjat eivät mene kaupaksi, joten on julkaistava huonoja kirjoja, tulevat tunnustaneeksi, että he eivät osaa ammattiaan. Jos haluaa vaurastua, ei tosiaan kannata olla tekemisissä kirjojen kanssa.

Vetoan budjettiriiheen. Vähiten huono keino pitää yhteiskuntaa yllä on henkinen omavaraistalous. Suomen valtion lisäksi EU:lla on varoja luonnonvarojen säilyttämiseen ja ylläpitämiseen.

Säätiöiden – Kulttuurirahasto mukaan luettuna – uinuessa ja askarrellessa pienilmiöiden parissa olisi pantava selkeästi tiedollisen tai taidollisen arvon perusteella rahaa kirjallisuuden, siis suomen kielen ja suomalaisten ylläpitämiseen. Rahaa tarvittaisiin sen verran, että kirjoittajien ja suomentajien ammattikunnat pysyisivät hengissä. Jos siinä kitkuttelee pari kustannusliikettäkin, aina parempi.

Tämä huoli on ekologinen ja ongelma on jatkuva. Mutta tämä asia ei ole hirvittävä. Todella hirvittävä ei ole sellainen asia, johon raha auttaa.