Sivun näyttöjä yhteensä

15. elokuuta 2016

Nenä




Ystäväni ja entinen työtoverini vähän yli 50 vuoden takaa oli kasvattanut komean nenän sitten viime tapaamisen. K-kaupan ruokaturvallisuusvartija vilkuili meitä, kun tukimme toisilta tien kassan edessä. Ilmeen kyllästyneisyydestä päätellen harhailevat dementikot ovat turhan tuttu näky tuossakin kauppaliikkeessä.

Niin käy, kun ei ole bingoakaan. Kylmälän VPK:n talolla kuulemma olisi. Ei ole tosin tullut koskaan kokeilluksi pinkoa. En siis tiedä, jos se olisi hauskaakin. Kinkulle ja Kulta Mokalle löytyisi kyllä käyttöä.

Koska tupa oli jo täynnä muita eläkeläisiä, ajattelin hiljan kokeilla rahapeliä. Pyysin kassalta rahojeni perään katsovana miehenä vähän raaputetun arvan tai käytetyn mutta siistissä kunnossa (K = 3) olevan lottokupongin. Ei onnistunut.

Läheisriippuvuus eli omaisriippuvuus on iloinen asia, mutta voisi niitä olla muitakin.

Pian saamme varmaan lain, joka velvoittaa omaiset käyttämään kaikissa vaatteissaan keltaista tähteä ja tekstiä ”omaisuus vaarantaa terveytesi”.

En sanonut mitään mutta mietin, groteskeja tarinoita paljon pohdittuani, sitä tarinaa nenästä, joka korotettiin valtioneuvokseksi ja ajeli sitten vaunuissa pitkin Nevan rantakatuja.

Keskustelukumppanini kysymykseen vastasin, että kiitos, kuuluu pelkkää hyvää. Hän ilmaisi ällistystä. Vanhojen kuuluu esitellä vaivojaan ja ilmentää pettymystä elämäänsä: tätäkö se sitten oli.

Selitin että kun ei mitään erikoisempaa tahdo, kun ei juuri mihinkään pyri eikä ole sen pahempia kolotuksiakaan, niin eikö se ole suurta onnea.

Katumuksesta ei viitsi kauppaliikkeissä mainita. On, on katumisen aiheita, mutta toisaalta on aivan lystikästä miettiä vaihtoehtoisia skenaarioita. Siitä tulee ymmärtäväinen mieli. Miten moni käänne on ollut odottamaton.

Katumus ja suuri synnintunto on toisaalta itsensä korostamista. Yhteen aikaan eräs toinen ystävä tapasi soittaa perjantaisin noin kello 23:55 ja aloittaa kertomalla, että hän on huono ihminen. Sanoin aina, että niin on, ja kysyin, onko mitään uutta kerrottavaa.

Nykyisin en vastaa puhelimeen sellaiseen aikaan, enkä moniin muihinkaan aikoihin. Sitä vastoin otin ja muutin blogin otsikon suomenkieliseksi ja asiapitoisemmaksi ja jonkin aikaa mietittyäni päätin itse sorkkia Wikipedian artikkelia, jonka joku tuntematon on sinne aikoinaan kirjoittanut. Siinä ovat asiat vähän riipin raapin, jotkut vinksin vonksin, ja on paikallaan myös muuttaa aikamuotoja. ”On” sitä tai tätä saa muodon ”oli”.

Joku (itse asiassa Kuisma uusimmassa kirjassaan) mainitsee sivulauseessa suuryhtiöiden ongelman, sisäpiirintaistelun johon tehollinen työaika tahtoo kulua. Oikeasti ongelmallinen kysymys on ”mikrojohtaminen”, jonka peiteilmaus on ainakin muistokirjoituksissa ”piti kaikki langat käsissään”.

Itse olen toiminut enimmäkseen työpaikoissa, joissa pedanttisuus on yleensä ollut korkein hyve. Pahimmillaan virkatuomareiden keskuudessa saattaa menestyä sellainenkin oppi, että vaikka lopputulos eli jutun ratkaisu olisi vähän miten sattuu, tärkeintä on, että kirjoitusasu on moitteeton eikä kirjoitusvirheitä ole.

Alussa tarkoittamani Gogol kuvaa erään sankarinsa syvää sielullista järkytystä melkein musertavasti. Novellissa selostettujen onnettomien tapahtumien johdosta henkilö joutuu niin suunniltaan, että on tekemäisillään kirjoitusvirheen. Virka oli Suomessakin hyvin tunnettu kopisti eli kopioija. Virkamiehellä piti olla, siis aikana ennen kirjoituskoneiden käyttöön tuloa, erittäin kaunis käsiala. Myös tulevat tuomarit aloittivat virkauransa jäljentämällä käsin kirjoittamalla asiakirjoja, kunnes kohosivat reistaattoreiksi eli ylenivät valvomaan muun ohella asiakirjoihin läimäytettäviä leimoja. Oli tarpeen, että leima oli oikein päin.

Minulla on myös tuon alan koulutus, vaikka ”sinetinvartija” ei olisikaan oikea nimike. Kauppakirjoihin oli liimattava lainhuutoa haettaessa postista myytäviä leimamerkkejä lain määräyksen mukaisesti, esimerkiksi 4 prosenttia kauppahinnasta.  Tuomiokunnan notaari eli siis varatuomarin titteliin johtavan käräjäharjoittelunsa aloittanut nuori ihminen, laski summan vielä kertaalleen, ja havaittuaan, että oikein on, ryhtyi leimaamaan niitä merkkejä. Leimasimessa luki ”mitätön”, ja niitä tuli paljon. Oli erikoisesti huolehdittava siitä, että jokaisen merkin päälle tuli ainakin hiukan leimasinmustetta. Liikkeellä oli nimittäin niin sanottuja leimamerkin pesijöitä, jotka yrittivät irrotella papereista käytettyjä leimamerkkejä käyttääkseen ne uudelleen.

Alkujaan muuten ennakonpidätys eli vero maksettiin sekin nuolemalla palkansaajan verokirjaan veromerkkejä. Ajatus oli oikeastaan nokkela. Esimerkiksi potkut saatuaan viran- tai toimenhaltija saattoi yksinkertaisesti todeta, onko verot maksettu.

Suuriruhtinaskunnan aikana erinäiset viralliset asiakirjat oli laadittava paperille, jossa oli painettu leima. Paperiarkeissa oli siis niitä ostettaessa vero mukana.

Lyhyesti: se englantilainen, joka keksi postimerkin, oli nero. Yleismaailmallinen postisopimus oli omiaan luomaan uskoa huomispäivään. Valtiot onnistuivat todella sopimaan siitä, että yhdessä maassa maksetulla postimerkillä myös toinen valtio kuljetti postilähetystä. Miten tilejä tasattiin, se on sitten pidempi kertomus.

Nyt haluaisin ymmärtää, milloin etenkin persialaisten aikoinaan suuresti suosima miniatyyritaide levisi kansan syvien rivien keskuuteen postimerkkeinä. Moni sen varmaan tietää. Meillä oli hyvä postimerkkikokoelma, ja viisas veljeni osoitti jo varhain mielenkiintoa alaa kohtaan ja sai sen. Kai se on ollut jo kauan niin täydellinen, että Vaasan annin isoharkkoisetkin löytyvät, mutta tuskin kuitenkaan Zeppelinin virhepainamaa.

Tämä on jutustelua mongolien kunnianpalautuksen johdosta. Frankopan kertoo Silkkiteissä, että mongolit organisoivat postinkulun Moskovasta Kiinan rajoille tavattoman tehokkaaksi ja osoittautuivat myös veronkantajina ilmiömäisen taitaviksi.

5 kommenttia:

  1. Ja taitaa olla sitäpaitsi syntiäkin tuollainen ylenmääräinen synnintunto. Liika lakihenkisyys vie turmioon. Armoa sen olla pitää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi erittäin poikkeavaa, jos keskiarvoisesta ei poikkeaisi lainkaan. Näin älykkyysosamäärällä 100,000... mietiskeltynä.

      Poista
  2. Tietääkö setä, että miniatyyri on suomeksi mönjätuuri? Sana on siis degeneroitunut tarkoittamaan mitä tahansa pienikokoista asiaa, vaikka se siis on maalin väriaineen nimitys. Asiaa on mahdotonta selostaa esimerkiksi amerikkalaiselle, koska ne nyt vain ovat omanlaisiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Amerikkalainen siannahka, prolaatti jalkasferoidi, on painava syy siihen miksi Brittein ydinaseiden laukaisuavaimet ja suuntausparametrit ovat Yhdysvaltain ilmavoimien hallinnassa. Sanomalla "football" trans-atlanttisessa seurassa saisit aikaan vaikka ydinsodan. Sitten vielä Putinia haukutaan irrationaaliseksi!
      Mutta onpa kätevää että julkisessa internetissä on tällainen ilmainen virtuaalinen Post-it lehtiö johon raapustaa tyhmät juttunsa. On se merkillinen tuo tietokoneen syövereissä lymyävä epävarsinainen aineeton maailma. Rajaton piirustuslehtiö(sottapaperi) johon maalata törkeyksiään, joita ihmiselle esittettyään meinaisi lätty lätistä. Mutta tietokone on pitkämielinen, tietokone ei suutu, eikä edes pysty pamauttamaan keskustelukumppaniaan käkättimeen.

      Poista
  3. Kun mongolin pintaa vähän raaputtaa, alta paljastuu posti-Kusti. Mongolin kultainen sydän itkee verisiä kyyneleitä kuullessaan, että meille luvassa olevassa rappio-Suomessa päivittäiset manialääkkeet jaetaan enää kolme kertaa viikossa, syrjäseudulla kerran viikossa.

    VastaaPoista