Aistit

 

Tulivat puheeksi myös värit. Olen nähnyt Sikstiiniläiskappelin katon restauroinnin jälkeen. Minusta se oli sietämätön. Värit eivät olleet missään järjellisessä suhteessa toisiinsa. Perusvaikutelma oli räikeys.

Olen nähnyt van Eyckin maalauksia ja Haagin suuren alttaritaulun. Mikä riemu silmälle! 

On totta, että Firenzen seudun maisemissa käväisee illansuussa chiaroscuro eli hämy, mutta silti kysyn, entä jos nyt ihailemamme värit ovat suurin osin pelkkää likaa eli patinaa ja rasvojen ja noen sekoitusta seinillä?

Ortodoksisen kirkon alueella kuului polttaa tuohusta tai lampukkaa pyhäinkuvan alla, ja ihmeitätekeviss on joukko musita madonnia. Olisivatko ne osittain noessa? Ja hediän kulttuurinsa tapa peittää kuva osittain metallilla?

Minulla oli jotain käsityksiä tuosta asiasta, koska isäni oli käynyt 1942 Aunuksen Nurmoilasta käsin valokuvamassa Syvärin luostaria ja ottanut muutaman kuvan myös ilmasta- Kuvat ovat loistavia. Saman lentokentän renassa ikävhdtyi tiedotusmiehiä, myös ammattimaisia valokuvaajia, jotka soivasti lahjoittuina opettivat nuorille miehille myös filmin kehittämistä ja vedostamista. Tykistön ilmakuvapuolella oli laitteita ja aineita.

Toisin sanoen se, mikä aikanaan järisytti Tarkovskin elokuvassa “Andrei Rublev” ei ollut aivan uutta. Ja tunsin myös alan suomalaisen asiantuntijan Aune Jääskisen tuotantoa.

Tutummista kohteista: moni ei tiedä, että ei ole pakko tungeksia esimerkiksi Uffiissa, koska rautatieaseman lähellä on Santa Maria Novella ja S. Maria Maggiore uskomattomine freskoineen, ja San Marcon luostarissa on Fra Angelicon freskot, joita hienompia ei ole olemassa. Hänen syntymäkaupunkiinsa Fiesoleen, jossa timii eurooppalaisia opinahjoja, on keskustasta 5 kilometriä, ja paikka on järisyttävä.

Mitään “oikeaa” purppuraa ei liene ollut olemassa. Tyroksen kaupungissa prosessoitu merikotilo, jonka eritteestä väri keitettiin lisäaineita käyttäen, ei näyttäisi tavallisesti olleen ainakaan helakan punaista. Kuvan oranssin violetti saattaa olla lähempänä väriä, jota usein käytettiin erityisen pyhyyden osoituksena Euroopassa, Intiassa ja Kiinassa. Kuva on 1400-luvulta. Ja pääasia oli, että se oli hyvin kallista.

Tätä nykyä purppuraksi sanotaan katolisen kirkon kardinaalien käyttämää väriä. Mistä tehtaista tuo kangas tulee, sitä en tiedä. Arvaisin että jostain idän halpatuotantomaasta.

Emme siis tiedä, millaisia värit kerran olivat, emmekä liioin, millaisina aikalaiset näkivät ne.

Oikaisemalla väitetään, että taidehistorian oppiaineena 1700-luvulla perustanut saksalainen Winkelmann luuli ainakin Kreikan antiikin veistosten olleen olleen jalon valkoisia, marmoria. Näin nyt ei näytä aivan olleen, mutta ainakin kaikki paikat täyttävien kipsikopioiden vuoksi käsitämme erilaiset Laokon-ryhmät ja kiekonheittäjät valkoisiksi. Näin ei ollut, tietää fysiikka. 

Winkelmann kävi juuri löydetyssä Pompeijissa ja sen naapurikaupungissa ja näki pienen jumalatar-veistoksen, joka oli antiikin Kreikasta ja jossa oli väriä tallella. Vaikka väreistä oli Newtonin perustelema käsitys, sekin asia askarrutti suuresti muun muassa Goetheä. 

Osa Goethwn värioppia, jota hän kuulemma piti vanhoilla päivillään kanokirjallisuuttaan mekittävämpnä, on ilmestnyt suomeks. Lukija tekee palveluksen itselleen, jos käsittää, että Goethe kirjoitti värien aiheuttamista elämyksistä, ja fyysikot puolestaan valonsäteiden heijastumisesta.

Minuun tehoaa erikoisesti Garcia Lorcan “Unissakävijän romanssi”, joka on kirjoitettu vihreästä. Vihreä tuuli, vihreä oksa. Ja juopunut kansalliskaarti ryskytti porttia.

Poliittisten huligaanien liehuttamat värit olivat Bysantissa arkpäivää. Italian guelfien ja guibelliinien tapa tunnistautua väreillä jatkuu joka päivä yli miljardiss televisiossa: jalkapalloa ei oikein voisi pelata ilman joukkueen samanvärisiä asuja, ja niinpä saa olla koko tietämätön, ellei erota toisistaa Italian ja Ranskan pelipaitojen sinistä tai ole selvillä siitä, mikä on Brasilian jalkapallon kansallisväri ja mikä Alankomaiden.

Oi isäsein

 

Isäni, joka viettäisi tänään syntymäpäivänsä, oli ihmeellinen mies. Hän ampui hirven lentohon! Kun hän tanssi tangolla, siinä oli langolla silmä sikkarassa, ja niitä lankoja oli viisi, yksi joka sormelle!

Levyllä isästä lauloi Lys Assia, ja saksan kielellä laulelma kukoisti sotien jälkeenkin. Suuri nimi oli Caterina Valente, jonka bravuurinumeroista Elviskin kai otti itselleen yhden (“Wooden Heart”) (joka tosin on kansanlaulu). Sitten tuli vuoroon Italia. Sitten tuli Paul Anka, ja sen jälkeen laulu otti askeleen kohti politiikkaa.  Vuorossa oli protestilaulu, sellainen kuin Donovan ja Bob Dylan ja Suomessa vähän yllättäen nuoret Fredi ja Hector ja sitten Irwin.

Tosiasioiden vastaisuus on suosittua sekä historiassa että viihteessä. En tarkoita tällä kertaa valeen väittämistä todeksi, vaan niin sanottua kontrafaktuaalisuutta. Siis entä jos Japani olisi kukistanut USA:n upotettuaa sen laivaston Hawaijilla 1941 ja olisi siitä pitäen ollut vallassa Washingtonissa?

Isääni ajatellen tuumin, että Karjalan menettäminen sodassa ja rauhan tekoa seurannut, sotakorvausteollisuuden ylläpitämä nousu tarjosivat muutamalle sadalle tuhannelle suomalaiselle mahdollisuuden jatkaa elämäänsä puhtaalta pöydältä. Tai aloittaa sen.

Sotakorvauksilla viitataan yleensä teollisuustuotantoon. Niiden toimittaminen loppui suunnilleen Helsingin olympialaisten aikaan 1952. Itse asiasta on paljon yksityiskohtaista selvitystä, mutta yleensä mieleen ei tule palveluiden kehittäminen, tukku- ja vähittäiskauppa ja infra eli rautatiet, maantiet ja niillä kulkemiseen tarvittu kalusto.

Vielä vähemmän tulee mieleen väestöpohjan muutos. Suomessa on nyt noin 5,5 miljoonaa asukasta. Sotien jälkeen ahtaimpia vuosia oli 1973. Silloin syntyi vain 56 000 lasta. Suuret ikäluokat eli 1945-1949 syntyneitä oli yli 100 000 vuodessa.

Isäni perhe ei ollut evakkoja. He alkoivat viettää sangen vaatimatonta elämää Helsingissä jo 1931. Isoisälle ei löytynyt Kannakselta varsinaista elinkeinoa. Ei kyllä löytynyt Helsingistäkään. Asuntopulaa ei ollut. Häätötoimet olivat silloinkin verkkaisia. Vanhemmat ja viisi lasta asuivat milloin Kustaan-, milloin Vaasankadulla. Vuokranmaksua ei pidetty erityisen tärkeänä asiana. Nuoremmat pojat kävivät Aleksis Kiven koulua, jonka väitettiin olevan Pohjoismaiden suurin. Isäni oli sattunut Sörnäisten NMKY:n setien silmään sanavalmiudellaan ja hyvällä laulunäänellä. Itse Yrjö Karilas, joka oli Pikku Jättiläisen keksijä ja siihen aikaan johtomiehiä WSOY:llä, ryhtyi mesenaatiksi, ja poika pantiin Norssiin. Tosin isoisä oli hyvin sujuneen keskikoulun jälkeen sitä mieltä, että nyt se koulussa laiskotteleminen riittää, koska perheestä ovat virvokkeet vähissä. Koko pitkät sotavuodet isän siviiliammatti oli juoksupoika. Työantaja oli ollut Vientikunta Muna.

Syyt olivat ehkä henkilökohtaisia. Isän puolen suku oli jäänyt rajan taakse ja odotellessa bolshevismin kohta tapahtuvaa kukistumista oli paikallaan tehdä sitä ja tätä ja ennen kaikkea nauttia määrätietoisesti päihdyttäviä aineita.

Isoisä Juho oli käynyt Pietarin suomalaisen yhteiskoulun ja osasi paljon kieliä. Monitaitoinen hän oli etenkin omasta mielestään. Hän lienee omaksunut keisarikunnan kansalaisuuden ohella muita tapoja.  

Esikoinen eli isäni lähti sinänsä onnettomasti vapaaehtoisena 17-vuotiaana asevelvolliseksi armeijaan, Viipurin huoltokomppaniaan, alkuvuodesta 1939. Siitä tuli kuuden vuoden reissu. 

Hän julkaisi itse muistelmansa, kun tapaturma - neliraajahalvaus pahan kaatumisen vuoksi - piti häntä paikallaan. Se oli hänelle hyvin epätavallinen tila.

Runsaat toistakymmentä vuotta sitten kuollessaan hän oli saanut kunniaa, myös kansalaistoiminnastaan. Hänessä oli tiettyä naivismia, joka saattoi näkyä etenkin kyynisyydellä komeilevissa piireissä. Yksi tuon epätavallisen luonteen merkeistä oli aito mielihyvä asianajajan ammatista. Hän oikeasti nautti onnistuttuaan auttamaan miestä - tai naista - mäessä. Toisin kuin tuo ammatti vihjaisi, hän oli myös aidosti haluton puhumaan pahaa ihmisistä eikä tavoiitllut tilaisuutta panna toiselle jauhot suuhun.

Mutta luulen ymmärtäneeni, miksi hän kuitenkin menestyi erinomaisen hyvin muun muassa Lapin kirjoillaan, jotka olivat oikeastaan maalailevia retkeilyoppaita.

Jutun kuva on Albrecht Dürerin vesiväriluonnos vuodelta 1510. Huomaatteko, mitä ette huomaa?

Kuvaaja on nähnyt saman kuin kaikki muutkin, mutta huomannut. Aihe, turvemätäs, on niin joutavanpäiväinen kuin vain voi olla. Perspektiivi! Taitelija näkee voikukat ja nurmiröllit maan tasolta, mikä on todellisuudessa melkein mahdotonta. Ja siten mestari tuli luultavasti ensimmäisenä maailmassa kuvanneeksi siveltimellään kasveja niin että rakenne ja kauneus näkyvät samanaikaisesti!

Isä komennetiin rintamalta 20-vuotiaana luutnanttina Kauhavalle ilma-RUK:hon pettajaksi. Oli käynyt ilmi, että ensin tulenjohtajana ja sitten pommikoneen tähystäjänä hänellä oli verraton kyky huomata se, minkä muut vain näkivät.

Ruotsalainen mestari-dekkarikirjailija Mankell panee päähenkilönsä sanomaan toisille rikostutkijoilla muistaakseni jostain matkalaukusta: katsokaa hyvin tarkkaan, mitä ette näe. (Tuo laukku oli syötti poliisille, koska siinä oli muuta normaalia matkatavaraa mutta ei varakalsareita.)

Tapahtui

 

Myöskään tapahtumien historia ei ole välttämättä oikea. Se kysymys, miksi tapahtui, on luonnollisesti aina epäselvä. Sen ympärillä ovat muun muassa historiantutkijoiden ja opettajien ammatit, mutta tarkemmin katsoen itse kysymys menee nopeasti mahdottomaksi. Onhan esimerkiksi perinteinen psykoterapia ja “sielunhoito”, kuten ripittäytyminen papille, tapahtuneen selittämistä eli siis historiaa. Miksi jotain tapahtui?

Ihmisellä on “minäkuva” eli jokin kertomus itsestään. Se on minäkuvitelma.

Monin kohdin kansallisessa historiassa on suhteellisen viattomia selityksiä. Talvisodan päättyminen maaliskuussa 1940 oli hyvin mutkikas tapahtumasarja, mutta  esimerkiksi suomalaisten suuri järkytys rauhanehdoista johtui eräin osin sotasensuurin onnistumisesta. Uskottava joukko asiallisia kirjoittajia on samaa mieltä siitä, että suomalainen yleisö ei tiennyt, miten kireä sotilaallinen tilanne oli, ja että rintama oli repeämässä. Apua ei liioin ollut todella tulossa, englantilaisten ja ranskalaisten puuhista huolimatta. Tämä tiedettiin meillä ja Neuvostoliitossa.

Aika asiallisen tulinnan mukaan esimerkiksi Englantia kiinnosti vuonna 1940 Suomen auttamisessa Ruotsin malmi. Luullakseni heitä kiinnosti myös Outokummun kupari, joka oli hyvin tarpeellista.

Esimerkki keskeisestä mutta aika huonosti tunnetusta tapahtumasta on vuoden 1918 sisällissota / vapaussota / kansalaissota. Vain joitakin kuukausia kestäneiden sotatoimien aikana suomalaisia kuoli enemmän kuin Talvisodassa. Sekä tappajat että tapetut olivat suurimmin osin suomalaisia.

Ja kummastelemisen aiheita riittää. Helsingissä pidettiin paraati valkoisten eli suomalaisten voittajien kunniaksi kuukausi sen jälkeen kun saksalaiset olivat valloittaneet kaupungin; valkoinen armeija oli silloin jossain Riihimäellä, ja Helsingin kouluttamattomia suojeluskuntalaisia oli peräti vähän. Saksalaisen Itämeren divisioonan joukot valloittivat Helsingin, ja heille pidettiin oma paraati. Saksalaiset kaivoivat keneltäkään kysymättä Vanhan kirkon puiston kulmaan omilleen sankarihaudan, joka on sinä muistokivineen tänäkin päivänä. 

Tästä näkökulmasta kysymys oli maailmansodan eli Saksan ja Venäjän taistelun eräästä episodista. Siinä välissä eräät valkoiset suomalaiset olivat ilman valtuuksia sopineet Berliinissä, että Saksa päättää sitten jatkossa kaikesta, muun muassa raaka-aineista ja niiden hinnoista. Saksalla oli siirtomaita Afrikassa asti. Se tiesi, miten niissä toimitaan. Lahdella jouten kelluneet venäläiset sotalaivat keräsivät kapinoivan puolen johdon turvaan ja kuljettivat heidät Pietariin.

“Sisällissota” on nykyisin aika suosittu nimitys. Itsekin sisällissotaan suistunut Venäjä ei käynyt Suomessa sotaa ainakaan sellaisin perinteisin osastoin ja käskyvalloin kuin Saksa kävi.

Edellisessä kirjoituksessa mainitsemassani Haapalan ja muiden “Suomen rakennehistoriassa” mainitaan 1860-luvun lopun nälänhätä. Silloin menehtyi ehkä 10 prosenttia maan väestöstä eli 150 000 - 200 000 ihmistä.

Tuokin luku on paljon suurempi kuin 1900-luvun sotien uhrit Suomessa yhteenlaskettuina. Vaikka tuo Euroopan vuosisadan suurin väestökatastrofi mainitaan oppi- ja tietokirjoissa, se on yleensä sivuutettu jokseenkin vähällä. Tämä koskee myös aikalaismuistelmia. Snellman, joka on virheellisesti nimetty myös onnettomuuden aiheuttajaksi, palasi myöhemmin asiaan usein. Olisiko hän voinut toimia toisin? Hän vastaa itselleen, ettei hän edelleenkään tiedä. 

Suuriin kuolleiden lukuihin on perinteisesti suhtauduttu myös sanomalla, että kuolleet ne olisivat kuitenkin, ainakin myöhemmin. Näyttää siltä, että tuo ajattelutapa on edelleen voimassa Venäjällä.

Ajatus on hyvin typerä. Merkittävä ja nopea leikkaus ikäpyramidista vaikuttaa ainakin 30 - 90 vuotta, koska se muuttaa yhteisön rakenteen. Klassinen esimerkki on Saksa ja 30-vuotinen sota 1600-luvulla ja toinen on Ruotsin aseman lopullinen romahtaminen poliittisena suurvaltana Suureen Pohjan Sotaan eli Isovihaan.

Ja Suomen hämmästyttävä nousu toisen maailmansodan jälkeen näyttää liittyvän sodan aiheuttamien henkilövahinkojen suhteelliseen vähäisyyteen (95 000 henkeä, joista siviilejä erittäin vähän). Vastaavasti Ruotsin, Norjan ja Tanskan pysyväksi osoittautunut rikkaus näyttäisi olevan yhteydessä parhaassa työiässä olleiden ihmisten säästymiseen.

Kirjan yleistys on hurja: 1860-luvun lopulla ei taisteltu ravinnosta, vaan vallasta. 

Se on vallankäyttöä, että puutteen vallitessa joku päättää, kuka saa ruokaa ja kuka ei. Vuosien 1917-1918 ensimmäiset pahat mellakat aiheutti ruuan puute ja perusteltu epäily, että eräät hyötyivät pulasta todella paljon. Epäily oli aiheellinen.

Venäjän 1917 lokakuun vallankumouksen takana ei ollut lähes kaikille täysin tuntematon tai joka tapauksessa yhdentekevä sosialismi, vaan nälkä. Maa oli perinpohjaisesti sekaisin ja liikenneyhteydet jokseenkin poikki.

Vuoden 1918 tapahtumista on usein sanottu, että nälkä on punikki. Siinä ajatuksessa on paljon perää. Suomessa oli jo alkukesästä 1918 ymmärretty, miten halpa vartija nälkä on, vankileirillä. Ja patruunat ovat kalliita. Juuri samaa tekniikkaa käyttivät sitten Stalin ja Hitler.

Hyvin vaikea kysymys on, miksi jotain ei tapahtunut. Normaalin selityksen mukaan Englanti ja USA jättivät tietoisesti Puolan ja muun Itä-Euroopan mukana Suomen Neuvostoliiton etupiiriin Teheranin ja Jaltan kokouksissa, kun Saksan kaatuminen oli jo näkyvissä.  Lopullinen rauhansopimus 1947 ei muuttanut tätä.

Oliko Paasikiven - Kekkosen Suomi tosiasiassa Neuvostoliiton hallitsemaa itäblokkia? Ainakin Naton muodostamisen jälkeen 1949 moniaalla arveltiin tällaista. 

Lehtiä lukevat tottuivat ajatukseen, että määre “sosialistinen” ei tarkoita mitään erikoisempaa. Jo vuonna 1924 tiukat tutkijat olivat laatinee todenperäisen luettelon, jossa “sosialsmi” tarkoitti neljääkymentä eri asiaa, ja ne poikkesivat toisistaan. Itänaapurissa sanaa “neuvosto” pidettiin vääränä ja sopimattomana, koska oikea sana olisi ollut “soveetti”, ja itse maa oli lyhyen aikaa “soveettiliito”. Itse sana viittaa ‘neuvoon’ samoin kuin sosialismi viittaa tuttavaan tai seuraan (’socius’). “Seurasaari” puolestaan viittaa “seuraavaan” (ruotsiksi Fölisö) eli jatkeeseen.

Olkoon. Hyvin tavallisesti maan nimi tarkoittaa pohjaltaan “ihmiset” ja kaupungin nimi pohjaltaan “paikka” tai “avoin paikka, kuten Turku tai Latium (kieli laina). Rooma lienee tarkoittanut “kylä”. Ja sen kaikki muistavat, että “ryssä” (Rossija) on “soutaja” tai ruotsalainen, joka tarkoittaa soutumiestä. Sekä “Lontoo” että “Pariisi” näyttävät viittaavan rantarapakkoon.

Taistelua

 

Herrat lupasivat leipää, mutta antoivatko he leipää? Suuria kiviä! Ja niistäkin herran perkeleet olivat vieneet kaikkein suurimmat.

Näyttäisi että työväenliike on suomessa nuori sana. jonka taustalla voi olla työläs pellavan tai villan käsittely. Kirjojen mukaan “työläinen” on oikeastaan palkkatyöläinen, ja työläisen ja käsityöläisen välillä on ero.

Isoisäni aikaan “työmies” tarkoitti rahapalkkaa saavaa. Maaseudulla “sekatyömies” saattoi saada kolikon, silakan tai ei mitään. Rinnakkaissana “pesti” tarkoitti tehtävien ja niihin liittyen makuupaikan ja murkinan saamista palvelijana, yleensä yhdeksi vuodeksi. Mielenkiintoista, että “pige” ja “dreng” ovat tanskan kielessä tyttö ja poika eivätkä siis piika ja renki.

Hiukan samaan tapaan kuin nyt mainitaan kantasuomalaiset ja maahanmuuttajat ennen pantiin vaistomaisesti vastakkain maalaiset ja kaupunkilaiset. Koulussakiin piti kirjoittaa aineita esimeriki otsikolla “maaltapako”, joka oli vähän niin kuin syntiä.

Todellisuudessa ennen ensimmäistä maailmansotaa  maalta muutti neljäsataa tuhatta ihmistä, puolet Amerikkaan ja puolet kasvaviin kaupunkeihin. Pietarissa asui pysyvästi kymmeniä tuhansia suomalaisia, mutta heillä oli usein tapana palailla suomenkielisiin kyliin. Liioitellen on kyllä sanottu että Pietarin “kaikki” kivityömiehet ja nokikolarit olivat suomalaisia.

Oppikirjoissa edelleen viihtyvä väite perinteisesti vapaista suomalaisista talonpojista on hyvin harhaanjohtava. Kaupunkeja ei juuri ollut, paitsi piskuinen Turku, jaa maalla asui monenkirjavaa väkeä. Jopa sotamiehet olivat 1700-luvun lopun suhteellisen rauhallisissa oloissa maasta oman ja perheensä toimeentulon ottavia. Sahoja oli joitakin kymmeniä, mutta metsä- ja maatalous eivät varsinaisesti eronneet toisistaan. Suuren murroksen aiheutti isojako eli maanjaot, jotka poistivat vainiopakon. Vainiopakko oli käytännössä merkinnyt että kaikkien oli viljeltävä samaan aikaan samaa lajiketta. Se oli pettämätön keino pitää maalaismaisema muuttumattomana eli siis ennätysmäisen takapajuisena. 

Elinkeinovapauteen asti eli vuoteen 1879 isäntäväki oli velvollinen pitämään ulottuvillaan olevia kurissa ja komennossa. Kuinka ollakaan, säätykierto oli vähäistä ja usein laskevaa. Tilastoissa säilyi melkein itsenäisyyteen asti otsikko “rappiolle joutunut porvari”. Tässä yhteydessä “porvari” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin luvallisesti kaupungissa asuva, ja “rappio” saattoi merkitä vaikkapa leskeksi jäämistä.

Isäntäväen oikeuksista siteerattiin vanhan lain Pahanteon kaaren pykälää: jos renki lyö sitä oma isäntäänsä, olkoon hengens rikkonut (kuolemanrangaistus). Jos isäntä lyö sitä omaa renkiänsä niin ettei se tule siitä vaivaiseksi, olkoon sillään.

Etenkin Topelius istutti koulukirjoillaan ja laajoilla romaaneillaan moniin käsityksen menneisyyden tasapainoisuudesta.

Mitään sellaista ei ollut. 

Suomi oli maailman pohjoisin, hyvin harvaan asuttu maatalousmaa, jossa oli Euroopan pienin herrasväki. Kun itsenäistä väestöä oli 35 prosenttia, epäitsenäistä oli 60 ja tuo ero 5 prosenttia oli myöhempää keskiluokkaa ja prosentin osa työnantajia tai säätyläisiä. Nämä luvut viittaavat vuoteen 1910.Sekä maalla että kaupungeissa vallitsi kiihkeä kilpailu asemasta, ja jokaisen kuului “tietää paikkansa”.

Vuoden 1918 räjähdyksen jälkeen huonosti tuottava maanviljely muuttui nopeasti huonosti tuottavaksi pienviljelyksi, johon palattiin vielä toisen maailmansodan jälkeen. 

Ihmeellinen “Seitsemän veljestä” kuvaa tämänkin. Enimmäkseen kaikki olivat riidoissa kaikkien kanssa. Papit ja lukkarit olivat kurinpitäjiä eli esivallan virkamiehiä. Sosiaalisen kanssakäymisen muoto oli kiertolaisten eli Rajamäen rykmentin ahdistelu ja nyrkkitappelut Toukolan kyläläisten kanssa.

Mutta vuosina 1861 - 2000 maan bruttokansantuote kasvoi 21-kertaiseksi. Viljelyn varassa ollut yhteiskunta romahti. Maaseutu menetti 1960- ja 70-luvulla enemmän ihmisiä kuin tuon aikakauden nälkäkastrofeissa ja sodissa yhteenlaskettuna.

Sotien jälkeen rakennettiin kiihkeästi kouluja ja terveyskeskuksia ympäri maata. Kun ne oli saatu valmiiksi, niitä ei enää tarvittu, ja peltoja alettiin paketoida. Viljelyammateissa olleiden vanhempien lapsista noin kolme neljästä poistui paikkakunnalta. Korjuun koneistuminen autioitti metstätyömiehiä varten ajatellut syrjäkylät riittämättömine asutustiloineen. 

Tämä uhkaa jatkua. Herättimenä on pari vuotta sitten ilmestynyt “Suomen rakennehistoria (Näkökulmia muutokseen ja jatkuvuuteen) (Haapala ym. 2018).