Sivun näyttöjä yhteensä

29. syyskuuta 2005

Päivänpaisteisia pölkkypäitä

Jukka Kemppinen, Kanava 2005

Satraapit

Juho Kusti Paasikivi ja Urho Kaleva Kekkonen olivat päivänpaisteisia pölkkypäitä ja lisäksi hyödyllisiä idiootteja, jotka Leninin määrittelemin tavoin tulivat pelanneeksi Neuvostoliiton pussiin, vaikkeivät käsittäneet sitä itse. Heitä ja heidän kaltaisiaan tarvittiin aina ja kaikkialla. He olivat tarpeellisempia kuin väkirehu. He olivat kuin kunnon kommunistit, jotka toimivat Moskovan ohjeiden mukaan, kunnes tuli heidän vuoronsa tuhoutua luotiin tai leirille.

Moskovan viisaille hallitusmiehille ihminen, joka on kerran todistanut olevansa epäluotettava lailliselle esivallalle, on hävitettävä, kuten puolalaiset, unkarilaiset ja suomalaiset kommunistit hävitettiin. Vallankumous ei todellakaan tarvitse vallankumousmiehiä eikä -naisia. Sanoohan sen järkikin. Jos he saavat toimeen vallankumouksen, he rupeavat puuhaamaan uutta vallankumousta. Sellaisista ihmisistä on hankkiuduttava eroon. Vallankumouksen jälkeen valtioissa arvokkaimmiksi ja halutuimmiksi arvioidaan ”realistit”, kuten Paasikivi, opportunistit, kuten Kekkonen, ja lähinnä tottelemisesta kiinnostuneet virkavaltiaat, kuten ne kymmenet tuhannet salaisen poliisin ja valiojoukkojen kaaderit, jotka siirtyivät mutkattomasti esimerkiksi Saksan Kolmannen valtakunnan rullista Saksan Demokraattisen Tasavallan uskollisiksi palvelijoiksi.

Kommunistinen aate on osoittautunut huijaukseksi. Dostojevskin romaanissaan kuvaama Suurinkvisiittori ajatteli, että jos Kristus tulisi uudestaan, hänet olisi heti paikalla ristiinnaulittava uudestaan. Sosialismin aatteen piirissä luultiin vähän aikaa, että Lenin olisi ollut se henkilö, jonka ruumista oli viisasta säilyttää silmälläpidon alaisena kiväärivartion keskellä. Hänen arveltiin edistäneen ihmisten parasta keksimällään sosialismin versiolla. Kävi kuitenkin ilmi, ettei Lenin ollut Stalinia tai Trotskia lempeämpi henkilö. Päinvastoin hän perusti asianomaiset toimeenpanevat elimet, antoi niille toimintaedellytykset ja sen justifikaation, jota hyödylliset hölmöt halusivat. Kirjallisissa ohjeissaan hän tuntui olevan erikoisen innostunut hirttämisestä; ellei syyllisiä sattunut löytymään, oli sitten hirtettävä syyttömiä.

Edes suuri inkvisitio ei kuitenkaan vainonnut yksinkertaisia uskovaisiaan, varsinkaan ei, jos nämä onnistuivat hillitsemään puheliaisuutensa, pitämään uskonnollisuutensa kohtuullisissa rajoissa ja maksamaan veronsa.

Herrat tasavallan presidentit kuolivat käytettävissä olevien ensisijaislähteiden mukaan kumikin siinä uskossa, että ”Wenäjä” ei vaadi meiltä suomalaisilta muuta kuin konkreettisten puolustusintressiensä huomioon ottamista, eli Kivennapaa, eräitä muita rajapitäjien osia ja joitakin vähäisiä saaria, sekä pysymistä visusti erillään Saksasta ja sen liittolaisista. ”Saksa” oli poliittisessa kielenkäytössä eräänlainen *.* eli villi kortti, mikä tahansa nimi tai sana. Vuonna 1940 kuultiin, että ”Saksalla” tarkoitettiin vastikään käytyjen neuvottelujen yhteydessä myös mm. Ruotsia. Sotien jälkeen ”Saksa” tarkoitti usein Yhdysvaltoja. Sitä vastoin ”Saksa” ei tarkoittanut Saksaa, nimittäin Itä-Saksaa.

Paasikivellä on tiettävästi hallussaan suurpoliittisen takinkääntämisen maailmanennätys, kolme kertaa vuodessa. Sillä suorituksellaan hän voittaa jopa Churchillin – joka tosin tyytyi vaihtamaan kolmasti puoluetta, mutta pysyi suurpoliittisissa kysymyksissä vakaumuksissaan.

Syksystä 1917 loppuvuoteen 1918 Paasikivi ehti kannattaa Venäjän väliaikaista hallitusta, Saksaan sitoutumista ja Englantiin orientoitumista. Emme tiedä varmasti, mahtoiko hän lisäksi eli neljänneksi kannattaa itsenäistä ja jossain määrin riippumatonta Suomen tasavaltaa, koska hän suhtautui siihen johdonmukaisen pelokkaasti ja kiukkuisesti monet myöhemmät vuosikymmenet.

Ei pidä unohtaa, että Paasikivi oli venäläisen virkamiehen perikuva ja niin etevä, että olisi sopinut suurempaankin rooliin kuin valtiokonttorin ylitirehtööriksi. Tanner sitä vastoin oli separatististen aatteiden hapattama osuuskauppamies, joka onnettomuudekseen haki vaikutteensa Saksasta ja Ruotsista. Hänen muistelmasarjansa paras nide, ”Nuorukainen etsii sijaansa yhteiskunnassa”, on järisyttävä tarina senaatin stipendiaatista, joka ottaa aidosti asiakseen opetella modernin liikkeenjohdon perusasiat paikan päällä eli ensimmäistä maailmansotaa edeltäneessä Hampurissa. Ja miten hän ne oppi! Miksi kauppakorkeakoulun edessä ei ole Tannerin rintakuvaa? Modernin suomalaisen liikkeenjohdon isä olisi sen totisesti ansainnut. Mutta politiikan taidossa Tanner sitten olikin Liikemiesten kauppaopiston aikaisen opettajansa Paasikiven kaltainen eli kovapäinen ja huono-oppinen.

Kun Paasikivi arveli, että politiikkaa ohjaa jonkinlainen vahvemman oikeus ja siitä pääteltävä logiikkaa, niin sanottu Staatsräson, Tanner puolestaan sitoutui taloudelliseen rationaliteettiin. Voi olla että Per Albin Hansson ja Tage Erlander oppivat paljon häneltä, ellei muuta, hänen esimerkistään.

Kekkosen isänmaallisuudesta ja petoksellisuudesta käyty keskustelu näyttäisi osuvan aina asian viereen. Historia kertoo eri puolilta maapalloa pienistä valtioista yleensä aivan samanlaista tarinaa. Kysymys ei ole itsenäisyydestä, joka on outo ja tunteenomainen termi, vaan liittoutumisen ja luottamuksen asteesta. Matemaattisesti kysymyksessä on funktio – usein kulmakerroin tai derivaatta aika-akselilla - eikä ensimmäisen asteen yhtälön ratkaisu.

Kekkonen oli Paasikiven ja Tannerin oppilas. Kyllä hän käsitti, ettei poliittinen ”itsenäisyys” onnistu valtiolta, joka on vientinsä varassa. Jos vienti on suunnattava lounaaseen, on toimittava niin kuin Ryti ja Mannerheim eli ryhdyttävä englantilaismieliseksi. Jos vienti vetää etelään, harrastetaan Saksaa. Jos käytettävissä on vain länsi, silloin on mietittävä puolustusliittoa Ruotsin kanssa. Yleensä itä on ollut ainoa vaihtoehto, ja poliittinen kurssi on ollut reivattava sen mukaisesti.

Kun ihmiset nyt miettivät Stalinin lepsuttelua maaliskuussa 1940, länkien kaulaan vetämistä 1944 ja merkillistä malttia, jota hän osoitti vuonna 1948, kauppatase on yksi vastaus. Se on ehkä yksinkertaisin vastaus. Jo Talvisodan rauhalla Neuvostoliitto kaksinkertaisti selluloosan tuotantokapasiteettinsa. Selluloosan valmistus on sotatarviketeollisuutta. Välirauhan aikana taisi kuitenkin käydä ilmi, ettei Ensosta ja Pitkärannan tehtaista ollut kamalasti iloa ilman asiansa osaavia masinisteja. Jolloin päädyttiin ajamaan Suomi sotakorvauksiin.

Luultavasti Kymijoen linja, joka on dokumentoitu maaliskuun 1944 salaisissa rauhanehdoissa, oli yksi todellinen sodanpäämäärä. Vielä vakuuttavampi päämäärä oli varmistaa se tavoite, jonka täyttämiseen Itä-Saksalta meni yli kymmenen vuotta: pitkälle jalostettujen teollisuustuotteiden valmistaminen (ostajan määräämään hintaan).

Suren aina joskus, että eri henkilöt kirjoittavat poliittisen historian ja taloushistorian.

Tällä hetkellä luen Totmanin oivallista kirjaa Japanin historiasta. Hallitsemisen keskeiskysymys oli siellä yhteisen ajanlaskun alusta sama kuin Kiinassa ja Euroopassa: miten pidetään vasallit eli pienemmät rosvopäälliköt veronkantokykyisinä ja samalla ennakoidaan heidän yrityksensä murtautua vapaammiksi.

Neuvostoliiton suhteista muuan oppinut ystäväni, joka on itsekin neuvostokasvatti, esitti pienessä sateessa tupakalla käydessämme säväyttävän tulkinnan: te suomalaiset liioittelette aina terrorin tehokkuutta. Neuvostoliitto ei koskaan ollut mikään Saksa.

Historian tulkinnan kannalta tämä antaa aiheen otaksua, että yleensä ei ole aihetta otaksua, että neuvostojohtajilla olisi ollut jokin toteutuva tahtotila. Jos Stalin olisi tyytynyt suhteissaan Itä-Eurooppaan jonkinasteiseen kolonialismiin, kuten kunnioitetut edeltäjänsä tsaarit, Neuvostoliiton valtakunta saattaisi olla edelleen pystyssä. Kolonialismi merkitsee verkkoteorian soveltamista. Ristilukin seitti on toiminut ajoittain esimerkiksi Ranskassa, joka on mittakaavaltaan käsitettävän kokoinen. Venäjällä se ei ole koskaan toiminut, eikä kukaan ole tullut maininneeksi Putinille asiasta! Kaukasian maita voi hallita vain paikallisten satraappien kautta.

Stalin pyrki Suomen valloittamiseen, ja ainakin talvisodan yhteydessä suomalaisille oli varattu tavaravaunutkin sopivammalle seudulle siirtämistä varten. Jatkosodassa Vihavaisen esiin nostama kevään 44 antautumisvaatimusten liite Saimaan rannikoineen ja rajoineen Kymijoella on aivan korutonta kertomaa ja pitää yhtä Puna-armeijan operaatiosuunnitelmien kanssa. Tarkoituksena oli jälleen valloittaa maa. Tuloksena oli kuitenkin huono liittolaissuhde, jossa satraappeina toimivat hyödylliset Paasikivi ja Kekkonen. Mauno Koivisto puolestaan näyttää ymmärtäneen asian oikean luonteen sangen varhain ja rakentaneen allianssit hyvin määrätietoisesti useisiin ilmansuuntiin. Tämä Suomen historian merkillisimpiin kuuluva koordinaattikäännös ei valitettavasti ole käsillä olevan kirjoituksen aiheena.

Meillä on tasavaltamme historiassa kuitenkin kolmaskin suurmies, jonka kauaskatseisuus on vakiintuneen viisauden mukaan ulkopuolella epäilyn, Mannerheim.

Mannerheim

Kun on lukenut Lasse Laaksosen uuden tutkimuksen ”Eripuraa ja arvovaltaa. Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen”, luettuaan aikaisemmin kannesta kanteen Juhani Suomen Kekkos-elämäkerran kaikki uuvuttavat osat, Paasikiven päiväkirjat, Polvisen Paasikivi-sarjan ynnä muuta kirjallisuutta, sitä alkaa vähä vähältä kiinnostua johtamistaidon ongelmista.

Miksi työpaikkakiusaamisella on niin huono maine, kun Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen olivat kaikki kolme tuon taidon kiistattomia mestareita ja saavuttivat taitoonsa turvautuen niin suurenmoisia ja kestäviä tuloksia?

Koulu- ja työpaikkakiusaaminen on vähän samantyyppinen ilmiö kuin sukupuolinen ahdistelu työpaikoilla ja konttorijuoppous. Niitä pidetään varsin irrationaalisesti yksityisasioina, joilla sopii hiukan kehuskellakin, kunnes ne kääntyvät varoittamatta ja oikullisesti julkisiksi paheiksi ja kohta koko kansan keskustelun aiheiksi.

Urho Kekkonen erotettiin määräajaksi Kajaanin lyseosta syystä, joka viittaa koulukiusaamiseen, ja hänen kesken jäänyt reserviupseerin koulutuksensa, jonka aiheuttama kaunaisuus luultavasti vaikutti Suomen armeijan vaiheisiin voimakkaasti sodan jälkeisinä aikoina, näyttäisi sekin johtuneen pikemmin halusta ottaa kurinpito omiin käsiin kuin pelkästään alistumattomuudesta ulkoiseen kuriin. Mannerheim puolestaan sai tunnetusti hatkat kadettikoulusta, eikä silmiin ole sattunut tietoja, joiden mukaan hänellä olisi ollut sotilasuralla kehuttavasti ystäviä, suosioita tai ihailijoita Venäjän aikanaan. Upseerinahan hän oli erinomaisen etevä ja kunnostautui hevoskaupoissa ja sotilastiedustelussa (Ratsain halki Aasian). Mutta jo vapaussodan jälkeen hänen entiset upseerikollegansa Venäjältä jakautuivat selkeästi kahteen ryhmään, myötäilijöihin ja vastaan inttäjiin. Jälkimmäisiin lukeutuivat onnettomuudekseen esimerkiksi Vilkama ja Kivekäs. Asiasta on mainio kirjoitus Sotahistoriallisessa Aikakauskirjassa 2003 (Syrjö, Mannerheim ja muut kenraalit).

Mannerheim-kirjallisuus on rannaton ja sävyltään melkein samalla lailla uskonnollista kuin Kekkos-kirjallisuus. Kriittinen huomautus Mannerheimista tulkitaan epäisänmaallisuudeksi. Tähän on syitä. Upseeri ei arvostele esimiestään.

Mikään sovinnaistapa ei estä arvostelemasta samanarvoisia tai alempia upseereita, ja muun muassa Laaksosen kirjasta käy ilmi, että kenraalikunta oli tähän toimeen kärkäs. Muodollisten ja salaisten upseeriarvostelujen lisäksi arviointeja kulki suupuheina, sanomina, kirjeinä, kirjelminä ja kanteluina. Ainakin talvisodan loppuvaiheessa Öhqvistin ympärillä ja jatkosodan ratkaisuvaiheissa Talvelan ympärillä operatiivinen toiminta oli hyytyä kenraalien erimielisyyksiin, joiden varsinaiset syyt saattoivat juontua hyvinkin pitkien aikojen taakse. On selvästi liioiteltua väittää, että Öhqvist talvisodassa, Talvela jatkosodan hyökkäysvaiheessa ja tasaisen vihainen Lagus kaikissa vaiheissa olisivat olleet miesten tapattajia ja hakeneet itselleen tunnustusta toisten verellä. Mutta ei se ajatus kyllä kovin kaukana ole. Samaa ovat miehet jupisseet Ehrnroothista puoli vuosisataa, vaikka Siiranmäki ja Vuosalmi olivat hirvittävästä raskaudestaan huolimatta järkyttäviä voittoja Suomelle ja sen armeijalle niin että jalkaväkirykmenttien 48 ja 7 ”tapa pataljoona päivässä” näyttää olleen ratkaisevan oikea oivallus.

Romaaneissa ja muistelmissa on aivan riittävä valikoima episodeja simputtamisesta ja työpaikkakiiusaaisesta ja joitakin suuria murhenäytelmiä, kuten Turtolan kaatuminen Kiestingissä. Kukkoilu ja vallantäyteys taistelutehtävien hoitamisen kustannuksella on surkeaa. Jokaisella pataljoonalla näyttäisi olleen omat Lammionsa. Pataljoonaportaasta ylöspäin uskottavia muistelmia on niukemmin. Halsti on tietenkin elämäkertateoksessaan kertonut kaikenlaista hauskaa. Toisaalta taas Halsti oli hyvin taitava todistelemaan, että läpimurto tapahtui naapurilohkolla ja että Pajari oli mainio mies, vaikka kateelliset väittävät muuta.

Mikkelin päämaja pysyy arvoituksena, vaikka Heinrichsin merkittävän roolin selventäminen hyvin laaditulla elämäkertateoksella on auttanut asiaa. Kukaan ei tiedä, mitä kenraali Airo oikein teki ja miksi. Hänen sanotaan olleen päämajan aivot ja suunnitelleen kaikki merkittävät operaatiot, mutta tietoon ei ole tullut, missä se varsinaisesti näkyisi ja mitä kaikki muut sitten tekivät. Sitä vastoin jo kauan ennen viime vuosina ilmestyneitä tutkimuksia on tiedetty, että päämaja teki joukon raskaita erehdyksiä: pohjoisen rintaman merkityksen unohtaminen talvisodassa, yleinen sählääminen Kannaksella joulukuussa 1939 ja sen huipentuma, eräänlainen hyökkäys, Viipurinlahden unohtaminen maaliskuussa 1940, kummallisen raskas ja verta vaatinut tapa edetä vanhalta rajalta Petroskoihin ja Karhumäkeen kerta kerran jälkeen sieltä missä aita on korkein, jatkosodan asemasotavaiheen linnoittamistoimet, joista oli loppujen lopuksi merkittävä apu vain Siiranmäessä ja U-asemassa, ja tietysti kesäkuun suurhyökkäys, joka yllätti armeijakunnan ja päämajan jokseenkin kirjaimellisesti housut kintussa.

Viimeksi mainitussa tilanteessa Airon osuus näyttää jatkuvasti kasvavan. Yhdessä aisaparinsa, armeijakunnan komentaja Taavetti Laatikaisen kanssa hän näyttää olleen johdonmukainen siinä kannassa, että varsinaista suurhyökkäystä ei ole näköpiirissä ja että marsalkkaa ei saa hermostuttaa levottomilla puheilla. Lentäjien ja etulinjan joukkojen alarmismi sai jäädä omaan arvoonsa.

Airo ja Laatikainen kuitenkin nauttivat työpaikkakiusaamisen sävyttämässä ilmapiirissä korkean esimiehensä suosiosta. Talvela sitä vastoin lähetettiin keltaisen kortin kanssa jäähyaitioon eli uudestaan Saksaan 1944, koska hän oli kuluttanut sosiaalisen pääomansa loppuun jatkuvalla rettelöinnillään ja vaarantamalla kerran toisensa jälkeen joukkojen vetämisen taistelukuntoisina U-asemaan, etenkin Lunkulan maihinnousun yhteydessä.

Jos kysymyksessä ei ole sattuma, ainakin Airon merkityksen korostaminen ja Laatikaisen palkitseminen sotien jälkeen jalkaväenkenraalin arvolla sotaoikeuden sijasta olivat operaatioita, jotka peittivät marsalkan omat virheet. Huolellinenkaan kirjallisuuden lukeminen ei anna sellaisia viitteitä, että Mannerheim olisi jossain välissä hankkinut sen sodanjohdon ammattitaidon, jota vaille hän oli jäänyt aikanaan Venäjän sittenkin aika vaatimattomissa johtajan tehtävissä.

Sotatapahtumia ajatellen todellisuus näyttäisi tulleen kintuille kuin kelkka. Kannakselta pois pääseminen on hyökkääjälle ongelma. Talvisodassa se oli onnistua Viipurinlahdella ja Äyräpäässä. Jatkosodassa Viipurin onnettomuus oli tietysti onni. Suomeen pyrkivän on ylitettävä joko Saimaan kanava tai Vuoksi. Ylittäminen sinänsä ei ole niin vaikeaa – se tehtiin monta kertaa. Hyökkäyksen jatkaminen vesistölinjan tuolla puolen on vaikeaa. Jos lihamyllyn paikaksi olisi tullut Viipurin kaupunki, kuten Mannerheim näyttää reaktioistaan päätellen ajatelleen, siitä ei olisi ollut sodalle hyötyä. Lihamylly tuli jatkosodassa samaan paikkaan kuin Talvisodassa eli Taliin. Se on sellainen paikka, että vaikka olisi kuinka monta ylimääräistä armeijakuntaa, niiden on mentävä letkaan, koska järvien välistä ei muuten pääse. Ja jos tykistö on hyvä tulittamaan pistemaaleja, siinä ollaan. Paikka oli niin erikoinen, että saksalaisten Stukat osoittautuivat Focke-Wulffien ohella erittäin tehokkaiksi, vaikka ne olivat ominaisuuksiensa, aseistuksensa ja vaatimattoman pommikuormansa takia vanhentuneet käyttökelvottomiksi kaikilla muilla maailmansodan rintamilla.

On syytä toistaa, että Mannerheimin todellinen sodanjohtajan taito eli poliittinen pelisilmä oli pistämätön. Hän oli harjoitellut vastenmielisten asioiden edistämistä jo nuoresta upseerista, jolloin hän joutui käymään Suomessa ruinaamassa rikkaalta enoltaan von Julinilta rahaa ja sai sitä luultavasti lupaamalla pysyä poissa taas riittävän pitkään. Mannerheimin loistava intuitio näkyi ymmärryksenä pysyä erossa upseerikapinasta 1922 ja äärioikeiston houkutuksista 1931. Ei ole syytä uskoa, että hänellä olisi ollut suuria tunteita poliittisen kilpailijansa Ståhlbergin parlamentaarista hallitusmuotoa kohtaan, joka oli sen ajan maailmassa melkoinen erikoisuus ja epäonnistui raikuvasti Weimarissa. On syytä uskoa, että marsalkka osasi olla istumatta tuntemattoman ajomiehen ohjastamaan huonoon rekeen. Hänhän toimi samalla tavalla ottaessaan kantaa länsivaltojen tarjoamaan niin sanottuun apuun maaliskuussa 1940.

Mannerheimin poliittisten taitojen merkitystä lisää lojaali talousmiesten kolmikko, Ryti, Tanner ja Walden. Kun nämä kolme jäivät kuvasta Moskova rauhan jälkeen, Mannerheimin poliittinen rooli kutistui hyvin nopeasti ja hänestä saattoi todella tulla sellainen käsiään vääntelevä vanhus, jollaisena saman ikäinen Paasikivi häntä kuvaa.

Taisteluvälineasiat eivät sinänsä kuuluneet ylipäällikölle eivätkä päämajoitusmestarille, mutta on erikoista, ettei kukaan osaa selittää, miksi Turku oli väärällään uudenaikaista panssarintorjuntakalustoa jo maaliskuussa 1944 ja silti ensimmäiset kauhut ja nyrkit paukahtivat vasta Siiranmäellä 14.6., ja silloinkin rykmentin komentajan (Ehrnroothin) omavaltaisen menettelyn ansiosta. Kannaksen murtuessa ja Kuuterselän pettäessä näitä aseita mainitaan – mutta ei niitä kukaan osannut vielä silloin käyttää. Puolitoista viikkoa myöhemmin joukot, jotka eivät olleet kuuluneet Laatikaisen armeijakuntaan, sitten käyttivät niitä murskaavan tehokkaasti Talissa ja Portinhoikassa.

Mutta eivät Kannaksen ongelmat yksinomaan Laatikaisesta johtuneet. Oli siellä Siilasvuokin, naapuriarmeijakunnan komentaja.

Johtamista ajatellen joissakin tilanteissa, mahdollisesti Kannaksella kesällä 44, voi olla onni, että johtaja pysyttelee poissa jaloista, esimerkiksi Lappeenrannassa hotelli Patriassa. Silloin hiljaisilla eversteillä on tilaa toimia. Ja heitä riitti

Murros

Armeija muuttui sodan aikana vaikka kuinka. Talvisodan alkaessa päällikön ja komentajan tehtävissä oli vaivoin luku- ja kirjoitustaitoisia jääkäriupseereita ja sitten toisaalta aikakauden parhaan esikuntakoulutuksen saaneita mestarismiehiä, joilla oli paperit Ranskan ja Italian sotakouluista. Armeijan perinne oli osittain preussilainen, osittain venäläinen, osittain improvisoitu. Varusmiesyksiköt ja nostomiesyksiköt taistelivat sodassa rinnan. Niukallakin järjenjuoksulla varustettu komentaja käsitti yleensä ennen pitkää, että siviilimaailmaan tukevasti asettuneita, tietäviä ja taitavia nostomiehiä ja suojeluskuntalaisia ei ollut syytä käsitellä kasarmiperinteen mukaisesti.

Laaksonen keskittyy tutkimuksessaan kenraaleihin. Rykmenttejä ja pataljoonia ajatellen johtopäätöksiä olisikin vaikea tehdä, koska käytössä oli myös tietoinen rotaatio. Komentajia kierrätettiin suunnitelman mukaan, vähän niin kuin rauhan aikana. Oli saatava tuntuma sekä esikuntatyöhön että yksikön johtamiseen.

Soveltumattomaksi todetuista hankkiuduttiin yleensä eroon, vaikka aina ilkeä Halsti muistuttaa muistelmissaan, että ylennysten ja kunniamerkkien toivossa samat upseerit joutui erottamaan jatkosodan aikana kolmeenkin kertaan – niin kauan kuin suhteellisen sävyisää sotaa riitti, he valuivat kuin kirnupiimä sellaisiin tehtäviin, joissa viihtymisestä palkittiin.

Kaaderiupseerien epäonnistumisprosenttia voi vain arvailla. Hyvin pitkään kestäneiden ja laajojen keskustelujen tuloksena esitän käsitykseni ilmavoimista, jonka piiristä olen onnistunut tavoittamaan ”syvä kurkku” –tyyppistä tietoa. Kantahenkilökunnasta, aliupseerit mukaan luettuna, taistelutehtävissä epäonnistui ainakin neljännes, mahdollisesti kolmannes. Epäonnistuminen tarkoittaa tässä yhteydessä niin pahoja asioita, että asianomainen oli pakko siirtää hiljaisempanakin aikana koulutustehtäviin tai niitäkin vaarattomampiin paikkoihin. Ilmavoimien upseerilistojen 1938 ja 1942 tai 1944 vertaileminen aiheuttaa yllätyksiä. Huipulla tosin oli heikko Lundqvist. Mutta ilmavoimat on huono esimerkki johtamisesta, koska laivueen komentajat lensivät itse eikä taistelutehtävää voinut käskeä kovin tarkasti.

Aivan yhtä epätieteelliseen aineistoon perustuu käsitys, jonka mukaan panssari- viesti- ja pioneeriaselajit toimivat kantahenkilökuntaa ajatellen erittäin hyvin ja kenttätykistö lopulta, monien vaiheiden jälkeen, hyvin, ottamatta lukuun ampumatarvikepuolta, jolle tapahtui muitakin katastrofeja kuin erään erillisen prikaatin tunnetut vaiheet Viipurissa ilman tuliannoksia.

Tosin kenttätykistön arvioimista vaikeuttaa asiantuntijoiden vimmainen tarve korostaa kaikessa Nenosen nerokkuutta. Tiettävästi siellä oli tykistössä jatkosodan aikana puoli Polyteekkia ja toinen puoli pioneereissa ja viestissä. Ainakin korjausmuunnin oli henkeäsalpaava keksintö, jonka kanssa Nenosella ei ollut tekemistä. Tykistön tulen siirtäminen pistemaalista toiseen ei ole helppo asia. Suomalainen diplomi-insinööri keksi monien asevelvollisuusajalta tunteman pleksikiekkoon ja millimetripaperiin perustuvan järjestelmän, joka oli nerokas.

Nämä luonnokset näyttäisivät viittaavan siihen, että kun ”armeijan henki” eli työpaikkakiusaaminen ja päätoiminen hiustenhalkominen saavat vallan, ainakin jalkaväki ja tykistö joutuvat pahaan tilaan. Erikoisaselajit taas näyttäisivät toimivan kuin tutkimusryhmät. Kiistattomilla tuloksilla voi olla kiistattomia vaikutuksia. Näin toimivat viesti, pioneerit ja panssarintorjunta ja erikoisesti ilmatorjunta.

Pankkiirit ja sotilaat

Uusimassa historiantutkimuksessa Férnand Braudel ja hänen jälkeensä Immanuel Wallerstein ja Giovanni Arrighi ovat kiinnittäneet huomion väkivaltakustannuksiin ja sodan ulkoistamiseen. Viimeistään hollantilaiset alkoivat 1600-luvun alussa rekrytoida lyhytkasvuisia, ylipainoisia ja likinäköisiä uskonsotureita, jotka voisivat asevelihintaan sotia toisten sodat. Kun pöljiä etsittiin, jo tuossa vaiheessa samoin kuin sata vuotta myöhemmin, Kaarle XII:n aikana, katseet kiinnittyivät kuin itsestään pohjoiseen. Ylimääräisen pääoman ongelma on polttava. Se on investoitava tuottavammin kuin kilpailijat. Tässä tapauksessa Hollanti, silloiselta nimeltään Yhdistyneet Maakunnat, investoi myös valmistavaan teollisuuteen eli metallin ja metalliesineiden tuotantoon. Sellaiset kapineet ovat tarpeen sodassa. Varmuuden vuoksi matkaan saatettiin myös liikkeenjohtajia; Ruotsin ritarihuoneessa on vieläkin mielenkiintoinen määrä ranskalaisia ja valloninkielisiä sukunimiä. Ja luonnollisesti varsinaiseen sodankäyntiin palkattiin ammattimiehiä Sveitsistä ja roskaväkeä Skotlannista. Myös viimeksi mainitut ovat sukuniminä edelleen kuvassa mukana (Ramsay, Wright, Montgomery, Hamilton jne.)

Hollannilta loppuivat kuitenkin aikanaan rahat ja Iso-Britannia omaksui osakeyhtiömuodon, hyödyllisten raaka-aineiden varastoinnin ja valtionvelan pitämisen kaikkia maailman sijoittajia kiinnostavana – tässä Englanti oli onnistunut suurenmoisesti maksettuaan 1500-luvulla ryöstetyllä hopealla silloisen valtionvelkansa.

Napoleonin sodat olivat sotia markkina-alueista ja niissä kävi niin kuin kävi keisarin unohdettua varsinaisen sodanpäämäärän eli pääomapohjan lujittamisen ja eksyttyä Venäjän hankiin aivan samalla tavalla kuin muuan toinen taloudellisen koulutuksen puutteesta kärsinyt korpraali 1900-luvulla.

Notice on copyright

In case someone would wonder - in Europe we have quotation right in our Copyright Acts. It is a common misunderstanding that quoting a whole poem would be an infringement. That is not true. The law says that permissable quotation shall be made accorging to good (established) practice and in length demanded by the purpose.

Writing about poems the purpose is to show the integral text.

It also is a misunderstanding that there would be a rule against quoting more than three (or four) bars of music. It is not true. There is no such law. There are no such precedents.

I am supposed to know, because I was an appellate judge for 10 years and before that a law clerk many years and handled practically all copyright matters brought to court.

In continental European law perimission of the copyright-holder is not needed for quotation.

This should be evident. In science qutoations abound and should be a sign of honesty. You tell, what some moron has written about - say - copyright in order to proove he is wrong. To do this you have to print his argumentation.
In America they took the music of two low-down people, poor whites from mountains and poor back from plantations. This is how we got blues and jazz.

St. James Infirmary appeals tremendously. Because of names this text version has it all - jazz, south, Hillbillies and somebody called MacKennedy:

ST. JAMES INFIRMARY

I went down to St. James Infirm'ry,

I saw my baby there.

Lying on a table

So cold, so sweet, so fair.

I went up to see the doctor,

"She's very low", he said.

I went back to see my baby

And great God she was lying there dead.

I went down to old Joe's barroom

Down on the corner by the square.

They were serving drink as usual

And the usual crowd was there.

On my left stood Joe MacKennedy.

His eyes were bloodshot red.

He turned to the crowd around him

And these are the words that he said.

Let her go. Let her go. God bless her,

Where ever she may be.

She may search this wide world over

But shel'll never find another man like me.

When I die please bury me

In a high top Stetson hat.

Put a gold piece on my watch chain,

So the boys will know I died standing pat.

Get six gamblers to carry my coffin.

Six chorus girls to sing my song.

Put a jazz band on my tailgate

To raise hell as we roll along.

This is the end of my story

So let's have another round of booze.

And if anyone should ask you

Just tell him I've got the St. James Infirm'ry blues.

28. syyskuuta 2005

Pianistit

Rubinstein sanoi Horowitzille: "Hoffmanin ja Godowskyn rinnalla me olemme lapsia." Nämä olivat puolestaan sitä mieltä, että Liszin ja Anton Rubinsteinin jälkeen käsitys todellsiesta pianonsoiton taidosta katosi maailmasta.

Hoffman alkoholisoitui varhain ja Godowskyn vaimo ja poika menehtyivät syöpään ennen kuin hän sairastui itsekin 1930-luvun alussa. Niinpä heidän soitostaan on vähän todisteita. Se vähä, mitä löytyy, puhuu sitten puolestaan.

Abram Chasins-niminen henkilö julkaisi aika kauan sitten loistavan hyvän kirjan pianisteista. Sitä tuskin saa mistään. Minulla on siitä skannattu versio. Chasins konsertoi itsekin Carnegie Hallissa ja muualla mutta kuunneltuaan mestareita ei sitten viitsinytkään pyrkiä sellaiseen mihin ei kykenisi. Hän on koonnut kirjaansa muistoja illoista Hofmanin kotona New Yorkissa, muistaaksehi Brooklynissä, jonne kokoontui pianistien lisäksi kapellimestareita (Stokowski, Toscanini), laulajia ja säveltäjiä (Stravinsky) ja muita mielenkiintoisia ihmisiä (Chaplin).

Godowskyn Chopin-parafraasit saa ulkomailta tilaamalla nykylevytyksenä. Pianistina on Marc-André Hamelin. Levyjä on kaksi ja mukana ovat muun muassa Godowskyn tekemät sovitukset Chopinin useista etydeistä pelkälle vasemmalle kädelle. Useita muita etydejä on täydennelty niin että esimerkiksi "helpot" soinnut on muutettu arpeggioiksi. Eräissä parafraaseissa on tavoiteltu ja saavutetu vaikutelma nelikätisesti esitystä etydistä.

Nämä ovat samaa sarjaa tai ylittävät Horowitzin kuuluisan Carmen-parafraasin ja "Stars and Stripes Forever" -esityksen.

Huippuvaikeista virtuoosikappaleista muuten Jorge Boletin soittamina Liszin transendentaalietydit soivat ehkä muhkeimmin.

Mutta ei vaikeus ole päämäärä. Esimerkiksi Bachin Goldberg-variaatiot eivät ole ns. teknisesti hirvittävän vaikeita. En ole jaksanut vuosikymmeniin kuunnella Glenn Gouldin kumpaakaan versiota, sitä varhaista ja tätä myöhäistä. Sitä vastoin kuuntelen uudestaan ja uudestaan Tatjana Nikolayevaa. Hänkin oli Neuhausin oppilas ja kyllä selvästi parempi kuin ikätoverinsa ja ystävänsä Gilels ja Richter. Tatjanaa ei paljon päästetty ulkomaille, vaikka Suomessa hän kyllä konsertoi useinkin. Syystä tai toisesta hänen nimensä ei ole yhtä kuuluisa kuin näiden aikalaistensa. Pitäisi olla. Jos joku nyt tästä innostuu, myös hänen levytyksensä Shostakovitshin preludeista ja fuugista on lositava.

Beethovenin pianosonaatit eivät mielestäni oikein onnistuneet Richeteriltä, Gilelsiltä eivätkä Nikolayevalta. Minulla taitaa olla niistä parikymmentä eri levytystä. Brendelin luulisi olevan omalla alueellaan - mutta ei. Arraun viimeinen kokonaislevytys on tehty melkein yhdeksänkymmenen vuoden iässä. On se ihana. Mutta kukaties Beethoven oli niin kiero mies, että hän ennakoi tulevien vuosikymmenten suuret soittajat ja sävelsi pianosonaattinsa niin etei kukaan ihminen kykene soittamaan niitä kaikkia kohdalleen. Jos onnistuu Hammerklawierissa, Waldstein jää viileäksi, jos Apassionata soi, Pathètique ei...

Vihje: Edwin Fischerin 1933 levyttämä Bachin Das Wohltemperierte Klavier I-II on mielestäni edelleenkin paras esitys tästä monessa mielessä kaiken musiikin sisältävästä teoksesta.

Tässä on suomalaisen virsikirjan kaksi ehkä parasta tekstiä. Pasnen ne tähän senkin takia, että ihmiset ovat hyvin tarkkoja läheisten virsien versioista. Nykyisessä virsikirjassa sanoja on hitusen muutettu.


Virsikirjan kiihdyttäviä sävelmiä ei pysty luettelemaan, koska niitä on niin paljon. Aivan ensimmäisenä tulee ehkä mieleen "Nyt ylös sieluni", varsinainen uskonpuhdistuksen taistelulaulu. Jos sen onnistuu laulamaan parin hyvän laulajan kanssa ainakin kaksi kertaa normaalia nopeammin, vaikutus tuntuu luissa ja ytimissä.

Yleisaradion virsilevyt ilmestyvät pian. Lahden sinfoniaorkesterin (Osmo Vänskä) sovitukset ovat komeita ja soitti moitteetonta, mutta kaipaan tästä musiikista karuutta.

Ehkä läheisin äänite on Martti Talvelan Sinuhun turvaan, Jumala. Lapuan kirkossa äänitetty. Urut säestävät. Talvela on - kuten niin usein - ajoittain epätarkka, jopa falski. Viis siitä. Levyn löytää. Sen julkaisija / kustantaja on Herättäjä-yhdistys



Lapuan taisteluvirsi (Tekijä tuntematon, v. virsikirja 589)

Minä vaivainen oon, mato, matkamies maan,

monet kuljen mä vaikeat retket.

Isänmaatani outona etsin mä vaan,

pian ehtivät ehtooni hetket.

Surutonta, ah, täällä mä en majaa saa,

sinne kiirehdin, missä on toivoni maa,

lepo iäinen missä mun kätkee.

Kuka lie kodin, kaupungin löytänytkään,

mikä säilyä voisi maan päällä!

Ilo hetkessä häipyvi maailman tään,

kun kuihtuvi kukkanen täällä.

Elo täällä kuin unta ja varjoa on,

kuni kuohuva koski se on levoton,

veden lailla se hiekkahan haihtuu.

Tämä ruumis kun kylmäksi jäähtyvä on,

ja kun kuolema silmäni sulkee,

minut, Herrani, sinne sä vie ilohon,

pyhät missä sun tielläsi kulkee.

Isä, Poika ja Henki, sun kunniatas

joka paikka on täynnä ja kirkkaukttas,

sinun kiitos ja kunnia. Amen.

- - -

Antti Achrenius (v. virsikirja 171)


Herra Jeesus kun täällä vain kanssamme on,

emme kauhistu vastustajaamme.

Viha vaikka on vastaamme sammumaton,

niin me turvaamme puolustajaamme.

Vaikka kaita on tie

ja se taistohon vie,

meille Jeesus on turva ja kilpi.

Siis me uskossa vaan

käymme taistelememaan.

Pyhä on tämä tie, pois ja vilppi.

Vihamies kuka oisi niin voimallinen,

että voittaa hän vois tämän Herran?

Sodassamme hän linna on turvallinen,

hän on voittanut saatanan kerran.

Jos me joudummekin

syvihin vesihin,

ratki keskelle kuoleman kauhun,

emme nääntyä voi,

hänen äänensä soi

läpi myrskyn ja helvetin pauhun.

Ota kuoleman vallan jo taitettu on

ja on riistetty helvetin voitto.

Elon ruhtinas Jeesus on voittamaton,

jo on koittanut autuuden koitto.

Hänen kunniataan,

hänen kirkkauttaan

me nyt kiittäen veisaelkaamme.

Meille voittonsa toi,

lunastuksensa soi,

hänen kauttansa autuuden saamme.

Meitä syntimme nousevat kauhistamaan,

vaan ne ei kadotuksehen saata,

Merehen jo hän heitti ne pohjattomaan,

hänen armonsa voisiko laata!

Meidät hurskahiksi,

pyhiks, puhtahiksi

yhä saattavi hän verellänsä.

Kuka armahtajaan

tähän luottavi vaan,

hänen varjeltu on elämänsä.

Siis te, Jeesuksen ystävät armoitetut,

kaikki uskossa vaeltakaatte,

Luja toivomme olkoon, te ahdistetut,

vaikka kiusoja, vaivoja saatte.

Teillä auttaja on,

apu ahdinkohon

tätä tietänne kulkiessanne.

hän on armollinen,

hän on uskollinen,

pysykää yhä Jeesuksessanne.

Kun me heikkoina Herralle huokaamme vaan,

pyhä Henkensä auttavi meitä.

Uni meitä kun pyrkivi ahdistamaan,

meitä Herra ei nukkumaan heitä.

Kun me uuvumme niin,

ettei rukouksiin

eikä valvomahan ole voimaa,

hän on puolustaja,

esirukoilija,

eikä heikkoja, huonoja soimaa.

Isä tuonut on Poikansa maailmahan,

hälle suonut on oppineen kielen,

että lohdun hän viisas ois antamahan,

meille antaisi alttihin mielen.

Ja hän uupuville,

tiellä vaipuville

pyhän Henkensä lahjaksi suopi.

Heitä uudistamaan,

heitä vahvistamaan

pyhän armonsa, voimansa tuopi.

Tule, Jeesus, sä meitä nyt vahvistamaan,

tule, virvoita voimalla taivaan.

Sinun tietäsi auta sä veltamaan,

täällä tyytymään ristihin, vaivaan.

Tue uskoamme,

tue toivoamme,

pidä sielumme tallella aina.

Kuule huutoamme,

sinä Auttajamme,

kuvas kallis sä sieluumme paina.

Alles vergängliche

ist nur ein Gleichnis;

das Unzulängliche

hier ist's Ereignis;

das Unbeschreibliche

hier ist's getan:

das Ewig‑Weibliche

zieht uns hinein.

Vain varjo häilyvä

on kaikki mainen,

tääll' elo säilyvä,

täys vajavainen;

nää näit' ei lihanne,

ei mahda maa;

nais‑iki‑ihanne

meit' johdattaa.

suom. Otto Manninen

Mahlerin tuhat esittäjää vaativa 8. sinfonia Es-duuri aiheuttaa kuuntelijalle helposti porttikiellon vaikka omaan kotiinsa. Alku, kahden orkesterin, kolmen kuoron ja urkujen tukema ”Veni, creator spiritus” on aika järisyttävä. Loppu on yllä oleva Goethen Faustin II kirjan lopetus.

Mitä muutoin tulee epäsosiaaliseen musiikkiin, Mahlerin 1. sinfonia ei ole sitä. Jakso, jossa ”Bruder Jacob” eli Jaakko-kulta hitaasti haipuu ja sydän pysähtyy, on järkyttävä. Georg Soltin levy, joka on toki edelleen myynnissä vaikka on 1960-luvulta, on yksi musiikin kaikkien aikojen onnistuneimmista levytyksistä.

Tässä ja monissa muissa asioissa aina sama viittaus – katso lähemmin www. wikipedia.org

Silesius

Silesius


”The Cherubic Wanderer” was a Catholic priest in Germany during the final phase of the 30 years war – in a way first of the world wars and without doubt first “total war”. As a matter of fact Finns were in the Swedish army at least nominally fighting for their Lutheran belief against Papism. “Angelus Silesius” was an enemy in at least two senses and therefore mostly unknown in this country, as far as I know.
Some of us really are aware of the great poets living in Germany – like Paul Gerhard,  who wrote “O Häupt voll Blut und Wunde”, best known as “the pslam in St. Matthew’s Passion by Bach. Gerhard and his friends and competitors are among the persons of the remarkable novel “Treffen im Telgte” by Günther Grass. But as a catholic and a converted Lutheran priest Sileius – originally Johann Scheffler – was as far as possible from the sometimes stuffy Lutheran clergymen.
His enigmatic verses have been translated into English. They are very difficult – rhymed alexandrine. In some way he achieved and amalgamated the means and ends of a language in exactly the same way as Rainer Maria Rilke 250 years later.
he was a friend of Jacob Böhme and a very good example of something many people know nothing about – the Christian tradition of mystics.
I am not inclined to use unnecessary links in these notes. If Google seems crowded, use a9.com – it is very good in everything about people, living and deceased. The site on Angelus Silesius contains pictures. One copperplate or woodcut is very enigmatic.

Angelus Silesius

Angelus Silesius:

Dein Kerker bist du selbst

Die Welt die hält dich nicht,
      du selber bist die Welt,
Die dich in dir mit dir
      so stark gefangen hält.


Die Zeit ist wie die Ewigkeit

Zeit ist wie Ewigkeit
         und Ewigkeit wie Zeit,
So du nur selber nicht
         machst einen Unterscheid,


Beschluss

Freund, es ist auch genug
         im Fall du mehr will'st lesen,
So geh' und werde selbst
         die Schrift und selbst das Wesen.


Ein Christ ist Gottes Sohn

Ich auch bin Gottes Sohn,
         ich sitz' an seiner Hand.
Sein Geist, sein Fleisch und Blut
         ist ihm an mir bekannt.


Ohne Warum

Die Ros'ist ohn' Warum,
         sie blühet, weil sie blühet,
Sie acht't nicht ihrer Selbst,
         fragt nicht, ob man sie siehet.


Zufall und Wesen

Mensch, werde wesentlich!
         denn wann die Welt vergeht,
So fällt der Zufall weg,
         das Wesen, das besteht.


Es mangelt nur an dir

Ach, könnte nur dein Hertz
         zu einer Krippe werden,
Gott würde noch einmal
         ein Kind auf dieser Erden.


Die geiheimste Gelassenheit

Gelassenheit fäht Gott,
         Gott aber selbst zu lassen
Ist ein' Gelassenheit,
         die wenig Menschen fassen.



Der Teufel ist gut

Der Teufel ist so gut
         dem Wesen nach als du.
Was gehet ihn dann ab?
         Gestorbner Will' und Ruh'!


Wenn Gott an liebsten bei uns ist

Gott,dessen Wohllust ist,
         bei dir, o Mensch, zu sein,
Kehrt, wenn du nicht daheim,
         am liebsten bei dir ein,


Petronius Arbiter

Titus Petronius Arbiter:

Ranta ja meri kauniimmat kuin elämä! Onni
on astua maihin tänään ja tässä.

Päivä on korkea. Tälle paikalle ennen
houkuttelin merenneitoja loiskuttamalla vettä.

Tuossa on lähteikkö. Tuonne tuo tuuli levää.
Täällä asuvat muistot ja sanaton hellyys.

Olen elänyt. Muuttuva onni ei pysty
riistämään sitä, minkä olen jo saanut.



O litus vita mihi dulcius, o mare! Felix
Cui licet ad terras ire subinde meas!
O formosa dies! Hoc quondam rure solebam
Naiadas alterna sollicitare manu!
Hic fontis locus est, illic sinus egerit algas.
Haec statis est tacitis fide cupdinibus.
Pervixi; neque enim fortuna malignior unquam
eripiet nobis quod prior hora dedit.



= = =





Titus Petronius Arbiter:

Hylkää entiset seudut ja etsi uusia rantoja.
Silloin  saat nähdä meret ja maat, maailman.

Purtesi taakse jäävät pohjoisen ilkeät viimat,
lännen nouseva tuuli ja helteen levoton rauha.

Suuri on mies, joka vieraan rannan hiekalle astuu,
vierasta pelkäämätön, korkeamielinen mies.




Linque tuas sedes alienaque litora quare,
o iuvenes, maior rerum tibi nascitur ordo.

Ne succumbe malis; te noverit ultimus Hister,
te Boreas gelidus, securaque regne Canopi;

quique re nascetur Phoebum caruntque cadentem;
maior in aeternas fit qui descendavit harenas.
                                                                      
                                                                      
                                                                      
                                        
     Suom. Jukka Kemppinen

27. syyskuuta 2005

The Congo


The Congo

Vachel Lindsay
(Published 1914 – idea of promoting racial harmony)


The Congo

  A Study of the Negro Race



    I.  Their Basic Savagery

Fat black bucks in a wine-barrel room,
Barrel-house kings, with feet unstable,
                    # A deep rolling bass. #
Sagged and reeled and pounded on the table,
Pounded on the table,
Beat an empty barrel with the handle of a broom,
Hard as they were able,
Boom, boom, BOOM,
With a silk umbrella and the handle of a broom,
Boomlay, boomlay, boomlay, BOOM.
THEN I had religion, THEN I had a vision.
I could not turn from their revel in derision.
                    # More deliberate.  Solemnly chanted. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK,
CUTTING THROUGH THE FOREST WITH A GOLDEN TRACK.
Then along that riverbank
A thousand miles
Tattooed cannibals danced in files;
Then I heard the boom of the blood-lust song
                    # A rapidly piling climax of speed and racket. #
And a thigh-bone beating on a tin-pan gong.
And "BLOOD" screamed the whistles and the fifes of the warriors,
"BLOOD" screamed the skull-faced, lean witch-doctors,
"Whirl ye the deadly voo-doo rattle,
Harry the uplands,
Steal all the cattle,
Rattle-rattle, rattle-rattle,
Bing.
Boomlay, boomlay, boomlay, BOOM,"
                    # With a philosophic pause. #
A roaring, epic, rag-time tune
From the mouth of the Congo
To the Mountains of the Moon.
Death is an Elephant,
                    # Shrilly and with a heavily accented metre. #
Torch-eyed and horrible,
Foam-flanked and terrible.
BOOM, steal the pygmies,
BOOM, kill the Arabs,
BOOM, kill the white men,
HOO, HOO, HOO.
                    # Like the wind in the chimney. #
Listen to the yell of Leopold's ghost
Burning in Hell for his hand-maimed host.
Hear how the demons chuckle and yell
Cutting his hands off, down in Hell.
Listen to the creepy proclamation,
Blown through the lairs of the forest-nation,
Blown past the white-ants' hill of clay,
Blown past the marsh where the butterflies play: --
"Be careful what you do,
                    # All the o sounds very golden.  Heavy accents very heavy.
                      Light accents very light.  Last line whispered. #
Or Mumbo-Jumbo, God of the Congo,
And all of the other
Gods of the Congo,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you."


    II.  Their Irrepressible High Spirits

                    # Rather shrill and high. #
Wild crap-shooters with a whoop and a call
Danced the juba in their gambling-hall
And laughed fit to kill, and shook the town,
And guyed the policemen and laughed them down
With a boomlay, boomlay, boomlay, BOOM.
                    # Read exactly as in first section. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK,
CUTTING THROUGH THE FOREST WITH A GOLDEN TRACK.
                    # Lay emphasis on the delicate ideas.
                      Keep as light-footed as possible. #
A negro fairyland swung into view,
A minstrel river
Where dreams come true.
The ebony palace soared on high
Through the blossoming trees to the evening sky.
The inlaid porches and casements shone
With gold and ivory and elephant-bone.
And the black crowd laughed till their sides were sore
At the baboon butler in the agate door,
And the well-known tunes of the parrot band
That trilled on the bushes of that magic land.

                    # With pomposity. #
A troupe of skull-faced witch-men came
Through the agate doorway in suits of flame,
Yea, long-tailed coats with a gold-leaf crust
And hats that were covered with diamond-dust.
And the crowd in the court gave a whoop and a call
And danced the juba from wall to wall.
                    # With a great deliberation and ghostliness. #
But the witch-men suddenly stilled the throng
With a stern cold glare, and a stern old song: --
"Mumbo-Jumbo will hoo-doo you." . . .
                    # With overwhelming assurance, good cheer, and pomp. #
Just then from the doorway, as fat as shotes,
Came the cake-walk princes in their long red coats,
Canes with a brilliant lacquer shine,
And tall silk hats that were red as wine.
                    # With growing speed and sharply marked dance-rhythm. #
And they pranced with their butterfly partners there,
Coal-black maidens with pearls in their hair,
Knee-skirts trimmed with the jassamine sweet,
And bells on their ankles and little black feet.
And the couples railed at the chant and the frown
Of the witch-men lean, and laughed them down.
(O rare was the revel, and well worth while
That made those glowering witch-men smile.)

The cake-walk royalty then began
To walk for a cake that was tall as a man
To the tune of "Boomlay, boomlay, BOOM,"
                    # With a touch of negro dialect,
                      and as rapidly as possible toward the end. #
While the witch-men laughed, with a sinister air,
And sang with the scalawags prancing there: --
"Walk with care, walk with care,
Or Mumbo-Jumbo, God of the Congo,
And all of the other
Gods of the Congo,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you.
Beware, beware, walk with care,
Boomlay, boomlay, boomlay, boom.
Boomlay, boomlay, boomlay, boom,
Boomlay, boomlay, boomlay, boom,
Boomlay, boomlay, boomlay,
BOOM."
                    # Slow philosophic calm. #
Oh rare was the revel, and well worth while
That made those glowering witch-men smile.


    III.  The Hope of their Religion

                    # Heavy bass.  With a literal imitation
                      of camp-meeting racket, and trance. #
A good old negro in the slums of the town
Preached at a sister for her velvet gown.
Howled at a brother for his low-down ways,
His prowling, guzzling, sneak-thief days.
Beat on the Bible till he wore it out
Starting the jubilee revival shout.
And some had visions, as they stood on chairs,
And sang of Jacob, and the golden stairs,
And they all repented, a thousand strong
From their stupor and savagery and sin and wrong
And slammed with their hymn books till they shook the room
With "glory, glory, glory,"
And "Boom, boom, BOOM."
                    # Exactly as in the first section.
                      Begin with terror and power, end with joy. #
THEN I SAW THE CONGO, CREEPING THROUGH THE BLACK
CUTTING THROUGH THE JUNGLE WITH A GOLDEN TRACK.
And the gray sky opened like a new-rent veil
And showed the apostles with their coats of mail.
In bright white steele they were seated round
And their fire-eyes watched where the Congo wound.
And the twelve Apostles, from their thrones on high
Thrilled all the forest with their heavenly cry: --
                    # Sung to the tune of "Hark, ten thousand
                      harps and voices". #
"Mumbo-Jumbo will die in the jungle;
Never again will he hoo-doo you,
Never again will he hoo-doo you."

                    # With growing deliberation and joy. #
Then along that river, a thousand miles
The vine-snared trees fell down in files.
Pioneer angels cleared the way
For a Congo paradise, for babes at play,
For sacred capitals, for temples clean.
Gone were the skull-faced witch-men lean.
                    # In a rather high key -- as delicately as possible. #
There, where the wild ghost-gods had wailed
A million boats of the angels sailed
With oars of silver, and prows of blue
And silken pennants that the sun shone through.
'Twas a land transfigured, 'twas a new creation.
Oh, a singing wind swept the negro nation
And on through the backwoods clearing flew: --
                    # To the tune of "Hark, ten thousand harps and voices". #
"Mumbo-Jumbo is dead in the jungle.
Never again will he hoo-doo you.
Never again will he hoo-doo you."

Redeemed were the forests, the beasts and the men,
And only the vulture dared again
By the far, lone mountains of the moon
To cry, in the silence, the Congo tune: --
                    # Dying down into a penetrating, terrified whisper. #
"Mumbo-Jumbo will hoo-doo you,
Mumbo-Jumbo will hoo-doo you.
Mumbo . . . Jumbo . . . will . . . hoo-doo . . . you."

Giuseppe Ungaretti

Giuseppe Ungaretti:
Sono una creatura

Come questa pietra
del S. Michele
cosi fredda
cosi dura
cosi prosciugata
cosi refrattaria
cosi totalmente
disanimata

Come questa pietra
è il mio ianto
che non si vede
La morte
si sconta
vivendo.

Catullus

Catullus:

Vertaisin jumalaan miestä
tai, jos kohtalo sallii, jumalaa korkeampaan,
kun hän vierelläsi istuen näkee katseesi,
kuulee naurusi,
suloisen naurusi,
joka pehmeästi tappaa.
Kun näen sinut, Lesbia, ei muuta jää

* * *

Kieleni kangistuu, polveni pettävät,
liekkini lepattaa, korvissa jyskyttää iso ääni.
Silmiini syttyy pimeys yön.

Tuo keveys, Catullus, on turmiosi.
Riemuiten kierit aineettomassa unessa.
Jo muinoin kuninkaat ja kaupungit hautautuivat
siihen syliin.


Ille mi par esse deo videtur,
Ille, si fas est,
superare divos,
qui sedens adversus i
dentidem te
spectat et audit
dulce ridentem,
misero quod omnis
eripit sensus mihi;
nam simul te,Lesbia,
aspexi, nihil est super mi
vocis in ore,
Lingua sed torpet,
tenuis sub artus
flamma demanat,
sonitu suopte
tintinant aures,
gemina teguntur
lumina nocte.
Otium, Catulle,
tibi molestumst;
otio exultas
nimiumque gestis,
Otium et reges prius et beates
perdidit urbes.

Titus Petronius Arbiter:

Ranta ja meri kauniimmat kuin elämä!
Onni on astua maihin tänään ja tässä.
Päivä on korkea.
Tälle paikalle ennen
houkuttelin merenneitoja loiskuttamalla vettä.
Tuossa on lähteikkö.
Tuonne tuo tuuli levää.
Täällä asuvat muistot
ja sanaton hellyys.
Olen elänyt.
Muuttuva onni ei pysty
riistämään sitä,
minkä olen jo saanut.

O litus vita mihi dulcius, o mare! Felix
Cui licet ad terras ire subinde meas!
O formosa dies! Hoc quondam rure solebam
Naiadas alterna sollicitare manu!
Hic fontis locus est,
illic sinus egerit algas.
Haec statis est tacitis fide cupdinibus.
Pervixi; neque enim fortuna malignior unquam
eripiet nobis quod prior hora dedit.

Titus Petronius Arbiter:

Hylkää entiset seudut ja etsi uusia rantoja.Silloin
saat nähdä meret ja maat, maailman.
Purtesi taakse jäävät pohjoisen ilkeät viimat,l
ännen nouseva tuuli ja helteen levoton rauha.
Suuri on mies, joka vieraan rannan hiekalle astuu,
vierasta pelkäämätön, korkeamielinen mies.

Linque tuas sedes alienaque litora quare,o iuvenes,
maior rerum tibi nascitur ordo.
Ne succumbe malis; te noverit
ultimus Hister,te Boreas gelidus,
securaque regne Canopi;quique re nascetur
Phoebum caruntque cadentem;maior
in aeternas fit qui descendavit harenas.

- - - suom. Jukka Kemppinen

Arnaut Daniel Chan 1

Arnaut Daniel: Chan 13

I
L’aur amara
fa’ls bruels brancutz
claerzir,
que’l dous’ espeis’ ab fuelhs,
e’ls leetz
beccx
dels auzels ramenx
te babs e mutz,
pars
e non pars
per que m’esfortz
per far e dir
plazers
a manhs per lei
qui m’a virat bas d’aut,
dom tem morir
si l’afans no m’asoma.

II
Tan fo clara
ma prima lutz
de’eslir
lei don cre’l cors los huelhs,
non pretz
necx
mans dos aigovencx
d’autra s’esdutz
rars
mos preiars:pero deportz
m’es ad auzir
volers;
bos motz segrei
de lieis don tan m’azautqu’al sieu servir
sei del pe tro c’al coma

III
Amors, quara!
Sui be vengutz?
Cauzir
tem far, si’m dezacuelhs
tal detz
pecx,
que t’es mielhs que’t tencx,
qu-ieu sui fis drutz,
cars
e non vars;
m’al cors ferm fortz
me fai cobrir
mainhs vers,
qu’ap tot lo nei,
m’agr’ops us bais al caut
cor refrezir,
que no’i val autra goma.

25. syyskuuta 2005

Rikosromaani ja hull

Rikosromaani ja hulluus
25.9.2005

Perinteinen salapoliisiromaani ja sen suosituimmat nykymuodot rikosromaani ja poliisiromaani toistavat hämmästyttävän selvästi skitsofrenian taudinkuvan. Henkilö joutuu vainoamisharhojen ja pakkomielteiden valtaan, häntä ahdistaa kasvava epäluuloisuus ja epäily, että todellisuudeksi luultu on näennäistä ja kaiken takana on suurta vehkeilyä. Todellisuus pirstaloituu. Tunne-elämän ja harkinnan hieno rakenne häiriytyy.
Uudessa lääketieteellisessä kirjallisuudessa käytetään melkein suoraan kielikuvaa, jonka mukaan käyttöjärjestelmä kuormittuu, systeemirekisteri alkaa täyttyä bugeista ja seurauksena on järjestelmän tilttaaminen. Ennen vanhaan täydellinen jähmettyminen eli katatonia oli tyypillinen seuraus. Nykyisin käyttöjärjestelmä jää usein pyörimään looppia eli silmukkaa niin että järjestelmä valmistaa itse oman inputtinsa.
Edgar Allan Poe kärsi tiettävästi juuri tämän tyyppisistä häiriöistä. Salapoliisiromaanin itäinen perustajaisä ei ole Dostojevski, kuten Rikoksen ja rangaistuksen takia usein luullaan. Sehän on tyypillinen kehitysromaani, jossa kehitys on 1800-luvun muodin mukaan negatiivinen eli tuhoon johtava. Todellinen uranuurtaja oli tietysti Gogol, joka hänkin kuoli tähän samaan sairauteen. Gogol ei edennyt kirjoissaan murhiin asti, mutta oli sairaalloisen kiinnostunut huijareista (Reviisori, Kuolleet sielut) ja pakkomielteistä (Nenä, Päällysviitta) eli todellisuuden muuntautumisesta valhekaapuun.
Conan Doyle oli lääkäri. Sherlock Holmes oli psykoottisine puuskineen ja sosiaalisena kauhuineen skitsofreenikon paraatiesimerkki. Aika lailla samaa on Agatha Christiessä ja näissä muissa, jotka ovat näkevinään murhia arkipäiväisissä pappiloissa ja tylsien porvareiden pitkäpiimäisessä ympäristössä.
Entä meidän kuuluisa dekkarikirjailijamme Aleksis Kivi, skitsofrenian uhri, joka päätti päivänsä murheellisesti Lapinlahden hullujenhuoneessa? Sekä Seitsemän veljestä että Nummisuutarit on täynnä todella omituisia todellisuudentajun vääristymiä, kuten ne, jotka lähettävät veljekset Impivaaraan ja Eskon naimareissulle. Molemmissa teoksissa on kuvattu – viinan varjolla – reipas psykoosi. Seitsemän veljeksen hiidenkivikohtaus kaikkineen on juuri sitä. Eskon humala on sitä samaa. Seitsemässä veljeksessä Simeoni kehittyy vanhemmiten skitsofreniksi ja on sortua tuon taudin todelliseen riskiin eli itsemurhaan.
Itse romaanitaide ja näytelmä syntyvät bipolaarisen häiriön maisemasta eli kuten ennen sanottiin maanisdepressiivisyydestä. Don Quijote, Rabelais ja ennen kaikkea Shakespeare ovat toimivat harha-aistimusten ja mitä omituisimpien luulojen maailmassa.
Tiedämme, että mielisairaudet eivät ole samanlaisia kuin ruumiilliset sairaudet, ja tiedämme, että mielisairaudet ovat kulttuuri-ilmiöitä.
Silti, miettiessä nyt vallitsevaa rikosromaanin suurta nousua, joka vaikuttaa etenkin pohjoismaissa, tulee mieleen havainto, jonka mukaan skitsofrenia kukkii pitkälle kehittyneissä teollisuusmaissa yhteisöllisyyden rakoillessa.
Mitä vaikuttaisi klorpromatseeni rikoskirjailijaan? Toivottavasti kukaan ei saa päähänsä kokeilla.