Sivun näyttöjä yhteensä

26. toukokuuta 2017

Moottoripyöräilyä





Eilinen kirjoitus ajelulla käymisestä sisältää monta kerrosta. Yksi on Kiina. Uusimman tutkimuksen mukaa siellä Ming-kaudelta kukoistanut ”matkakirjallisuus” ei ollut matkakirjallisuutta.

Kirjan nimi saattoi olla ”Matka Keltaiselle vuorelle”, mutta kirjoittaja ei ollut käynyt mainitsemassaan paikassa eikä ollut siitä kiinnostunut. Tämä liittyy Lapin kirjoitusten kokoelmaan.

Kuka tahansa ymmärtää, että ne alle kymmenen tunnettua ulkomaalaisten yhteenvetoa kokemuksistaan Lapissa – Maupertuis, Outhier, Schaefferus, muut – kertoo paljon kirjoittajista ja aikakauden hyväksytyistä ”totuuksista”, mutta vähän aiheestaan. Aavasaksalla on hyttysiä. Kiitos tiedosta.

Mielenkiintoisempaa on, että sama ajatus sopii omiin kirjoittajiimme, alkaen Castrénista, Lönnrotista, Fellmanista. Mielestäni linja jatkuu. Mahdoton ajatuskoe: jos Erno Paasilinna ja Kullervo Kemppinen pantaisiin kulkemaan samaa reittiä esimerkiksi Luirojärveltä Vongoivalle, he näkisivät aivan eri asioita. Erno näkisi ihmiskunnan ongelmia ja sortoa, Kullervo ei. Ajatuskoe on mahdoton, koska molemmat ovat kuolleet ja eläessään he eivät olisi olleet kehuttavissa puheväleissä ja jonkinasteinen halveksunta olisi ollut molemminpuolista.

Jos Antti Tuuri ja minä poikkeaisimme autosta jossain Nuorgamin tai Nellimin tienoilla, mikä on jopa käytännössä mahdollista, näkisimme kumpikin maiseman pohjalais-kaunokirjallisesti.

Muistan enoni, joka vertaili ensimmäisellä Lapin matkalla sikäläisiä metsiä Ylihärmän metsiin ja arvioi kiintokuutiometrejä vielä Lutolla. Jossain vaiheessa hänellä napsahti pää, ja hän ihan kuunteli, että metsä näyttää oudolta siksi, että maaperän ravinneköyhyyden vuoksi aluskasvullisuutta on vähän ja eräät muutkin tekijän vaikuttavat siihen, että metsä on kuin pihdeillä ja pinseteillä hoidettu puisto.

Euroopassa ”matkakirjallisuuden” ensimmäiset suuret nimet olivat Laurence Sterne (A Sentimental Journey) ja R.L. Stevenson. Saksan kielialueella tälläkin alalla kunnostautui Goethe (Italianische Reise), jossa kirjoittaja selvästi tekee yrityksiä nähdä muutakin kuin mitä kirjojen mukaan kuuluu nähdä. Hän ei tiennyt, että se on mahdotonta, ja että tämän ongelman parissa tuskaili jo Leonardo da Vinci. Hänestä oli erehdys maalata edes maisemaa näkemänsä perusteella. Maalaus on ”cosa mentale”, mielen ilmiö.

Tässä sivuutan tietoisesti ritariromaanit, myös Don Quijoten. Ritarit olivat vaeltavia ritareita, ja maantieteelliset paikat olivat heidän urotekojensa kulisseja. Ja sivuutan pyhiinvaellukset, joissa vaeltaminen rinnastetaan tietoisesti uskonnolliseen kilvoitteluun. Ja pyhiinvaellukset liittyvät kiinteästi kaikkiin muihin suuriin uskointoihin paitsi meidän. Mekka, Itkumuuri, Compostella, Ganges.

Suomessa kirkon epäluulo henkilökohtaista hurskautta (herännäisyyttä) kohtaa oli perusteltua, ja samoin kauan vaikuttanut nationalismin eli isänmaallisuuden epäily. Kotimaamme on tähtein tuolla puolen, ja ”Kaanaanmaa” ei ole Vaasan läänissä.

Nykyisessä tutkimuskirjallisuudessa Simon Schama on vienyt eteenpäin Gombrichin ajatusta. Maisema on täynnä metaforia, ei puita ja pensaita.

Olen samaa mieltä. Olen kirjoittanut tästä asiasta viisi tai seitsemän runokokoelmaa. Wallace Stevens oli runoilijana maailman taitavin vaihtamaan nähtyä (ja kuultua) maisemaa mielen maisemaan ja kuvittelemaan vuoren ja vaihtamaan mäntyjen paikkaa vaikka ne olivat sen näköisiä kuin niillä olisi surullisia nimiä. Erään runon nimi on Ei käsityksiä ilmiöistä vaan itse ilmiö. Männyn ja tuskan (pine, pain) ero äännettynä on ohueksi kuluneen hiuksen hieno.

Jutun kuva on suvun piiristä. Lasteni äidinisä oli valokuvaajana huono. Näistä kuvista tulee mieleen, että asialla oli ehkä samassa albumissa esiintyvä lanko Yrjö Lindegren, jolla oli käytössään myös erinomainen valokuvauskone.

Kuvia on koko joukko. Lähtöpiste on Pielisjärvi eli siis suunnilleen Nurme. Ja todella ajelulla ollaan, enkä olisi odottanut, että saan silmieni eteen maantien sellaisena kuin maantiet muistan – vaikka minun aikanani risuaita oli jo väistymässä piikkilangan tieltä. Penkereiden pehmeys ja ojien huonous oli syy jatkuviin ojaan ajoihin, jotka eivät yleensä aiheuttaneet vahinkoa. Ojasta auttamiseen ei onneksi tarvittu traktoria, joita ei siis vielä ollut (yleisesti). ”Peltovetureita” kaupiteltiin jo 1920-luvulla, mutta sellainen oli aina jäämässä itse kiinni. Eivätkä Lapin metsätyömailla käytetyt lokomotiivit, jollainen on näytteillä Sodankylässä, osoittautuneet onnistuneiksi, vaikka tietäkin niille rakennettiin vaikka kuinka.

Kuvien lähettäjästä tuli mieleeni moottoripyöräily. Se lienee hyvin usein ajelulla käymistä. Tosin olen kuullut, että Turkuunkin voi ajaa prätkällä, varsinkin jos riisuu suojapuvun ja saappaat ennen luentosaliin menemistä. Ja tänne kotiin voi ajaa sieltä länsirannikolta. Mutta moottoripyörällä ei ole järkeä lähteä kolmen kilometrin päähän kauppaan. Ne ajat ovat onneksi menneisyyttä, kun isolla pyörällä ajettiin verryttelypuvussa, tennarit jalassa.

Tiedän miten erilainen moottoripyörämatka on kuin autolla tehty. Ymmärrän jopa polkupyörällä tehtyjä suurmatkoja. Jätin tyhmästi tarkemmat tiedot kysymättä, mutta juuri sotien alla oli suorastaan tavallista, että tytötkin ajoivat kesällä polkupyörällä Helsingin korkeudelta Karjalaan. En tiedä, missä ja miten he yöpyivät ja kuinka ruokapuoli oli järjestetty.

Eräässä tekniikka-lehdessä kerrottiin, minkä näköiseksi tamperelaisen konepajan omistajan naama meni, kun armeija tilasi häneltä miljoona polkupyörää. Vaikka vihaan tuota rakkinetta henkilökohtaisesta syystä (tykkimiehenä jääkärien matkassa), myönnän että se ehkä oli polkupyörätaiteen huippu. Laitteen käyttämisestä sodankäyntiin kertoo tarkasti kenraali Keinonen muistelmissaan.

Mutta kaikkiaan, ajelu on aate ja vaikka en enää nouse moottoripyöränkään matkustajaksi, ilmaisen arvonantoni ilman mitään zeniä, joka onkin japanilainen versio kiinalaisesta youji-perinteestä.

25. toukokuuta 2017

Ajelulla




Vasiten en lähtenyt ajelulle. Ajattelin tuskin mitään, vein auton halliin ja katselin hississä viereeni, että onpa siinä turhan pitkä mies. Ei tehnyt mieli sanoa sitä ääreen.

Tavaratalossa myytiin ei oota kuin Jäminkipohjan osuuskaupassa. Kun - - - ei - - - oo… Kauhavalla Heinon yksityiskaupassa sai kysyä vaikka briljantein koristeltuja tammenlehvin varustettuja hevosenkengän nauloja miekkojen kera, ja vastaus oli aina: ”Rumaanen, kun justihinsa pääsi loppumahan - mutta huomenna tuloo!”

Yhet juoksivat katua ylös, yhet alas, kaikilla kiire, piä eillä helevettiin.

Niinpä jätin Rajalan kamerakaupan väliin. Ne eivät siellä aavista, että enemmän kuin kamerat minua kiinnostaa Postitalo, yksi Helsingin kauneimpia kohteita.

Arkkitehtuurissa kävi niin, että Alvar Aallon varjoon jäi monta lahjakkaampaa, kuten Lindegren, Taucher, P.E. Blomstedt ja Jorma Järvi. Postitalossa oli peräänkatsojana Kaarlo Borg, jonka historia tuntee lähinnä laulaja, kemisti-insinööri, valokuvaaja Kim Borgin isänä.

Postitalo on lähinnä Järven työtä ja julkisena tilana aivan omaa luokkaansa. Oli se myös monikäyttöinen. Keskenkasvuiset setäni olivat siitä hyvin innostuneita, koska sen katolle sijoitettu ilmatorjuntakonekivääri sylki kadulle hylsyjä ihan mielettömästi. Pojat kantoivat niitä lätsällä kotiin Söörnääsiin.

On siinä maalaisella ihmettelemistä, kun ritirinnan ovat Sokoksen talo ja Lasipalatsi, molemmat rakennustaiteellisesti kovaa tasoa eurooppalaisittain, ja Stockmann, tärvely-yrityksistä huolimatta yksi maailman kauneimpia tavarataloja. Saarisen rautatieasema meni vähän pilalle, kun sitä muuteltiin ja pommitettiin ja sitten oli paha tulipalokin, kun ullakolla ei ollut palomuureja mutta sen sijaa pehkuja sytykkeinä.

Sanottakoon rakennuksen kummallisesta ulkonäöstä mitä sanotaan, pohjakerroksen rahvaanravintolassa myytiin mainiota Lahden Erikoisolutta, jota kutsuttiin kodikkaasti Siniseksi. Kuulin asiasta vanhemmilta opiskelijoilta. Portsari oli yleensä valmiiksi vihainen.

Kun en tiennyt, elääkö se portsari vielä, en mennyt tällä kertaa sisään. Aikaisemmin on kyllä tullut käytyä.

Ruholahdenkatu on niin tuttu. Mummu asui kuudessatoista. Eräs tuttavani oli niin kova kommunisti, että asui vakaumuksensa vuoksi Työmiehenkadulla, vaikka tilat olivat hankalat ja vuokra korkea.

Kulman takana oli ennen muun muassa Velj. Uddin lautatarha, jonka paikalla on nyt vähemmän mielenkiintoisia liikekiinteistöjä, ja meille kotiin ajettiin Lauttasaaren läpi, vanhaa siltaa, koska uutta ei ollut.

Se vanha läppäsilta osasi olla kapea. Päivän piristeeksi sillalla saattoi nähdä Spede Pasasen kiilailemassa uhkarohkeasti punaisella avoautollaan. Hän ei ollut ainoa, joka oikaisi ruuhkakiireissään Lauttasaaren pihojen läpi. Muistelen että auton puskurissa olisi ollut joskus pyykkiä narulta. Kuten Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema kertoo, lakanapyykki kuivatettiin kerrostalojen pihoissa. Pesutuvan suunnasta tuntui lipeäkiven haju, koska Valo-pulveri ei suinkaan ollut välittömästi menestys, vaan vaati tehokasta markkinointia.

Kadut olivat siihen aikaan kirjavanaan pesuloita ja yleisiä saunoja. Saunaan menijällä saattoi olla kainalossa oma emaljinen pesuvati, sievästi ristipistoin nimikoitu kanavakankaasta valmistettu pyyheliina ja paketti mäntysuopaa. Virvokepulloa kuljetettiin pyyhkeeseen käärittynä, koska päihdyttävien aineiden nauttiminen saunatiloissa oli kiellettyä.

Enemmittä seikkailuitta tuli kotiin ajelulta. Sekä isäni että isoisäni saattoivat yllättäen ilahduttaa sanomalla, että nyt lähdetään ajelulle. Sana on samanlainen kuin ”kävelylle”. Ei siis lähdetty tapaamaan ketään eikä katsomaan mitään, vaan ajelemaan muuten vain.

Luultavasti tämä tapa liittyi 50-luvun loppuun, kun autoja alkoi taas saada eikä ollut enää polttavaa tarvetta näyttää toisille, että meilläpä on auto. Kuulemma tapa tunnettiin myös 30-luvun lopun rikkaina vuosina. Pitää kysyä äidiltä. Luulen ettei perheellä ollut henkilöautoa, joten lapset seisoivat lavalla.

Sanovat että huoneeni katto pitäisi maalata ja seinät. Olen sopeutunut ajatukseen, varsinkin kun suvun piiristä on ilmoittautunut vapaehtoisia ja melkein vapaaehtoisia. Joka tapauksessa olen juhannuksen kotosalla ja vien äidille luettavaa ja sopivaa purematta nieltävää hyvää, esimerkiksi jugurttia tai rahkaa.

Siltä varalta, että naishenkilö, jonka kanssa minulla on yhteiset huonekalut, päätyisi johonkin muualle, merkitsen tähän kesän juhlan omat ateriatarvikkeet eli Ahti-silliä, uusia perunoita ja tilliä, meijerivoita, ruislimppua ja sitten on se vaikea kysymys päällysruuasta.

Mahtaako olla mitään keinoa saada sellaista piimänjuurta, jota käyttäen saisi syntymään keltakuorista, lohkeilevaa viiliä?

Sellaisen jälkeen voisi lähteä juhlapyhän hiljaisuudessa taas ajelulle. Ehkä pettäisin vanhan periaatteen ja katsoisin karttaa välillä. Täällä on sellaisia läpi ajettavia teitä, joita en usko koskaan ajaneeni, esimerkiksi alista Viipurintietä suoraan Sipoon kirkolle ja siitä pohjoisen suuntaan salaperäisille seuduille.

Ainakin 1920-luvun Autoilijan tiekartan mukaan reitit olivat silloin aivan toiset kuin nykyisin, ja niiden vanhojen maanteiden varrella voi hyvinkin olla mielenkiintoisia taloja. Maitolaitureita ja niillä kiireettömästi Työmiestä polttelevia isäntiä ja renkejä ei kuitenkaan ole, eikä lehmiä maantiellä. Pienenä hoidin vastuullista tehtävää. Kortesjärvellä ja Evijärvellä oli veräjiä tien poikki. Minun asiani oli hypätä vauhdissa autosta, avata veräjä, sitten sulkea se ja juosta auto kiinni ja jatkaa matkustusta astinlaudalla seisten. Mummu istui takapenkillä ja kutoi sukkaa. Eihän sitä naisihminen voi istua kädet joutilaina. Isoisäni korjasi auton aina kymmenen kilometrin välein.

Tämä kaikki on tartuntaa vuoden takaiselta käynniltä Mustiossa. Se ja Fiskars ja Billnäs ovat kerrassaan leppoista katseltavaa. Ja siellä täällä voi pysähtyä kahville – vai pitäisikö ottaa mukaa oma termospullo ja voipaperiin käärityt voileivät?

24. toukokuuta 2017

Viina on hyvää




Otsikon lausetta toisteli lasista siemaistuaan eräs ystäväni ja toinen kiirehti vakuuttamaan, että kyllä näin on.

Molemmat ovat kuolleet, valitettavasti ja rauha heidän muistolleen. Toisen kuolintodistuksen näinkin. Se oli maksakirroosi.

Farmarikankaasta tehty pusakka oli muotia. Siinä oli kätevät rintataskut. Nestetasapainostaan huolestuneet varasivat lääketölkillisen tiukkaa viinaa kumpaankin taskuun. Kun kysymyksessä oli oikea, ruskea tölkki, siitä pystyin maistamaan vaikka kirkon penkissä. Pieni ja kätevästi mukana kulkeva yskänlääkepullo kerää yleisötilaisuuksissa suopeita katseita. Eräs tunnettu juoppo harrasti rommiviinaa näissä tilanteissa juuri värin vuoksi. Puhe on siis virvokkeesta, jota entisin rasismin ja raakuuden aikana nimitettiin neekeripojaksi.

Osa lukijoistani ei tarvitse lisänäyttöä arvostelukyvyn puutteestani eikä harrastuneisuudesta sopimattomiin ja pahennusten herättäviin kannanottoihin. Satunnainen lukija on tullut tuohon tulokseen jo edellä kirjoitetusta.

Joskus nämä kirjoitukseni ovat koukun muotoisia. Joskus koukku on lukijan huulessa, joskus takapuolessa. Jos löytää langanpään, asian voi varmistaa nykäisemällä langasta.

Kaksi maailmanuskontoa näyttää suorastaan perustuvan kielloille. Islam kieltää nauttimasta alkoholia. Juutalaisuudessa sianliha (ja monet muut tuotteet) ovat kiellettyjä.

Kristinusko perustuu alkoholin nauttimiseen. Rituaalia nimitetään ehtoolliseksi. Sen yhteydessä kulautetaan viiniä ja syödään vaivainen öylätti, leivän tapainen, joka juuttuu kitalakeen.

Tarina kertoo, että viimeiseen pääsiäiseen eli lammasateriaan valmistauduttaessa juomana oli viini ja päähenkilö, Jeesus joka sanoi olevansa Jumalan poika, kohotti viinimaljan ja sanoi, että tämä on minun vereni, teidän edestänne vuodatettu.

Tämä alkoholipitoisen juoman nauttiminen on koko uskonnon dramaturginen painopiste. Se enteilee samalla ristiinnaulitsemista ja kuolemaa ja sisältää kysymyksessä olevan uskonnon ainoan käskyn, että on otettava viattomana vastuu toisten tekemistä rikoksista. Tätä sanotaan lähimmäisenrakkaudeksi. Samasta yhteydestä käy ilmi, että fyysistä väkivaltaa toista ihmistä kohtaan pidetään hyvin pahana asiana.

Ehtoollisviiniä ei myydä päivittäistavarakaupoissa ehdotetun lainmuutoksen jälkeenkään.

Näihin asioihin väljästi liittyvissä Kymmenessä käskyssä ei ole sellaista kuin ”älä juopottele”. Liioin ei kielletä ylipainoisuutta eikä käsketä syömään salaattia.

Luullakseni lähimmäisenrakkaus voidaan kuvata matemaattisesti. Nähdäkseni kysymykseen tulee osittaisdifferentiaaliyhtälö, jollainen kuvaa funktion riippuvuutta useista toisistaan riippumattomista muuttujista. Tuo on tapa sanoa, miksi esimerkiksi erilaiset virusten ja bakteerin yhteenliittymät menestyvät mainiosti ja toiset eivät.

(Tämä nyt on vain puhetta. Noilla yhtälöillä ei useinkaan ole ratkaisua, ainakaan nollasta poikkeavaa. Toisaalta maailmankaikkeus kuvataan niillä.)

Kristityt ovat tunnettuja estottomuudestaan murhata juovuspäissään mielin määri toisiaan ja etenkin virheellisen uskonnon tai väärän kansan edustajia. Toisaalta inkvisition ja noitavainojen aikakaudesta huolimatta mieleen ei tule, että paavi tai ylimalkaan papit olisivat jaelleet kuolemanrangaistuksia. Miekan käyttämiseen tarvittiin maallikkoja. Miekka, pistooli tai rynnäkkökivääri ei oikein soinnu myöskään munkin asuun – eikä pommi tai miina.

Koska nykyiset varakkaat länsimaiden ihmiset häpeävät juomistaan ja useimmiten aivan syystä, ja kiittelevät islamin kieltoa ja juutalaisuuden kohtuullisuutta ja siihen liittyen pahan alkoholismin harvinaisuutta aktiivisesti uskonnollisten juutalaisten keskuudessa on tapana myös kiitellä.

Olisiko asia näin yksinkertainen?

Luther, joka oli itse lihava mies ja kova oluen perään, kuuluu väittäneen, ettei ihminen tule autuaaksi hyvistä töistä. Monet ovat toistelleet, ettei kysymys ole lain sääntöjen kunnioittamisesta ja noudattamisesta, vaan jostain muusta.

Ainakin entisessä Englannissa ja Ranskassa juopottelu oli yhdessä olemisen muoto, ja pubista tai bistrosta tultiin tavallisesti omin jaloin kotiin.

Koska pelkkä kysymys saa jotkut kylmän raivon valtaan, kysyn että entä jos jossain määrin kohtuullinen ryyppääminen ja mässääminen on osa ihmisyhteisön ekosysteemiä?

Runsaan viikon kuluttua sangen monissa kodeissa kohotellaan kuohuviinilaseja, koska sellainen on tapa suurissa juhlissa, kuten lakkiaisissa. Jonkinlainen hyvän tahdon osoitus on tervetuliaismalja, joka sekin kai on kuohuviiniä, ellei isäntäväki sitten halua tehdä vaikutusta samppanjapullon etiketeillä.

Esimerkkinä kohtuuttoman yhdessä juopottelun perinteestä on tietenkin mainittava Venäjä ennen ja nyt. Esimerkin toiselta puolelta maapalloa voisi ottaa kiinasta, jossa edelleen maailman parhaisiin luetuissa yli tuhannen vuoden takaisissa runoissa kiinalaiset Li Po tai Po Chü I kirjoittavat olennaisesti, miten helvetin kännissä oltiin silloinkin yksi kerta, ja kun tavataan, niin sitten taas…

Raittiina seurassa istuvaa oli syytä pitää silmällä. Hänellä saattoi olla puukko hihassa tai tikari turbaanissa.

Lukija muistanee, että tässäkin kirjoitan asiasta, josta en tiedä mitään. Maaliskuussa 1984 ajattelin juoda kuohuviiniä, mutta en juonutkaan. Häpeän tätä absolutismia – ja on minulla puukkojakin, vaikka mukana on yleensä vain pikkusormen mittainen linkkari, jos sitäkään.

23. toukokuuta 2017

Finna






Blogistin ei tarvitse kirjoittaa pääkirjoitusta ainakaan kovin usein. Kun maailmassa tapahtuu hyvin pahoja asioita, ainakin alkuun niistä tulee tietoa normaaleja väyliä.

Siten jatkan pienestä asiasta.

Tänään olin soittamassa Museovirastoon ja kaivelemassa esiin satasia kuin jätkämies käräjillä. Halusin joka tapauksessa itselleni pari vanhaa valokuvaa, mutta viraston sivut eivät olleet samalla kaupallisella tasolla kuin hinnat.

En soittanut, vaan muistin Helsingin kaupunginmuseon, joka jakaa omastaan ilmaiseksi, ja vasta sitten Kanalliskirjaston.

www.finna.fi sisälsi ne samat maksulliset kuvat maksuttomina mihin tahansa käyttöön. Niitä saa panna vaikka blogiin! Niitä saa käyttää vaikka mainonnassa.

Kun kommentista käy ilmi, että Lapissa on muidenkin mielestä näissä asioissa sekava tilanne, niin tässä olisi siis lisää saippuaa mummun silmiin.

Antaisin vielä yhden ilmaisen oikeudellisen neuvon. Lakitekstin tarkoittama valokuvan julkistaminen tapahtuu, kun valokuva on luovutettu museon kokoelmiin.

Tästä on prejudikaatti Jos kirjoittaisin asiantuntijalausuntoja – mitä siis en tee – ottaisin pitkän pennin professorin mielipiteestäni, jossa perusteltaisiin vakuuttavasti, että julkistaminen samoin kuin ”yleisön saataviin saattaminen” ei edellytä todistelua siitä, että kukaan ihminen olisi koskaan saanut kuvaa käsiinsä.

Suunnilleen sama ongelma raivosi silloin kun tapeltiin verissä päin ja nenin etenkin tietokoneohjelmien kopioimisesta yksityiseen käyttöön. Lakiamme muutettiin tässä niin sanotussa konsumoitumiskysymyksessä ja lopputulos oli tyypillisen naurettava. Jos naapuri osti tietokonelevykkeitä ja lainasi niitä sinulle, sait kopioida ne koneellesi. Se oli yksityistä käyttöä. Jos naapurisi oli ostanut ulkomailta ne levykkeet, aivan samat kuin kotimaassa myydyt, et saanutkaan tehdä niistä koneeseesi kopiota.

Oikeudellisesti kysymys on sama kuin julkisen tilaisuuden määritelmä. Oliko luvallista kieltää tyhmien lehtien toimittajia tulemasta kirkkoon seuraamaan julkkishäitä. Kirkko lienee paikka, johon kenellä tahansa on pääsy, ilman erillistä kutsua.

Siellä Finnan tietokannassa on muuten niin hienoa tavaraa, että suureksi mielihyväkseen sitä katselee.

Ettei menisi vain kirjaston kehuksi, pankaa merkille, että rihkamahenkisistä kauppaliikkeistä saa tavattoman halvalla kuvakirjoja ja muuta pientä mukavaa. Tutkimukset alkavat tuottaa sellaisia tuloksia, että lapsen kehitykselle ja myöhemmille asenteille on erittäin tärkeää, että kotona on oikeita kirjoja.

Tämä jakelu ja hinnoittelukysymys peittää taakseen jokseenkin vakavan ongelman.

Meillä on lujassa Saksan 1880-luvun ajatus, että kaikenlaiset asiat voi hoitaa lailla. Lakimiehet itse ovat tietenkin enimmäkseen vakuuttuneita tästä asiasta, mutta valitettavasti tuo virheellinen tulkinta on levinnyt paljon laajemmallekin. Kuinka moni käsittää ettei esimerkiksi rakentamisen heikkoa tasoa voi järjestää muuttamalla lainsäädäntöä.

Olen seurannut läheltä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Saimme gryderijärjestelmän pois päiviltä. Suuren muuttoliikkeen aikana rakennusurakoitsija ja pankit yksissä tuumin kehittivät järjestelmän, jolla asuntojen ostajilta vietiin kaikki mahdollisuudet puuttua jopa rakennusvirheisiin. Ostajat säästivät asuntoa ja saivat luottoa väliaikaistodistusta vastaan. Osakekirjat ja siis puhevalta yhtiössä annettiin vasta kun takuuaika oli kulunut umpeen.

Näinä päivinä sitä katselee kummissaan, miten toisten terveydestä kiihkeästi kiinnostuneet ihmiset – usein lääkärit – ovat kylmän raivon vallassa kehittämässä yhä uusia kieltoja ja käskyjä.

Millaista viinaa marketissa saisi myydä on kuohuttava kysymys, ja yksi ja toinen on valmis panemaan päänsä pölkylle väittäessään, että viisiprosenttinen ehkä menettelisi mutta viisi ja puoli on ilman muuta liikaa.

Huomasi Kaliforniassa asuessani, että reippaat ja terveet elämäntavat ja niiden kaikinpuolinen edistäminen on myös lääkäreille nokkela keino pysytellä kaukana todella suurissa vaikeuksissa olevista ihmisistä. Jos jonkun todellinen ongelma on köyhyys, on määrättävä lääkettä, joka on varmasti niin kallista, että se jää ostamatta ja siis ottamatta.

Trumpin hinku ajaa heikennyksiä hoitojärjestelmiin hätkäytti. Yhdysvalloista tiedämme, että siellä on ollut vuosikymmeniä maailman kallein ja huonoin systeemi.

Karmea ajatus on lähellä: mitä muuta sote-uudistuksen takana on kuin väitetty palvelujen parantaminen?

Arvaukseni on, että uudenlainen tulonsiirtojärjestelmä, jolla tuloja siirretään köyhiltä rikkaille.

Nyt kannattaa olla nuori juristi. Toteutui tuo järjestelmä missä muodossa tahansa, kyllä lakimiehille riittää töitä.

Viime päivien blogikeskusteluissamme on vilahdellut kysymys yksityisen ja julkisen rajapinnasta.

Pidän välttämättömänä toistaa, ettei maailmaa rakenneta määräyksillä, vaan työllä ja että Suomessa julkisten järjestelmien hallinto, englanniksi public administration, on perinteisesti yksi kaikkein huonoimmin hoidetuista aloista. Sosionomitasoinen koulutus toimii, mutta sitä ylempi ei. Jotta lukija ymmärtäisi, mainitsen nimeltä hallinnon oikeina asiantuntijoina Tuomas Pöystin ja Lauri Tarastin.


22. toukokuuta 2017

Otetaanko terävät




Viikon aikana olen tutkinut ehkä tuhat valokuvaa ja näpertänyt monen kymmenen kanssa vuoroon Photoshopilla, vuoroon Lightroomilla. Antologian kuvat ovat tikulla. Nyt olen valmis huomauttamaan julkisesti, että julkiseen käyttöön verkossa avatut vanhat valokuvat ovat monissa tapauksissa liian pieniä kirjaan ja kun niistä tilaa digitoidun version, hinta on hyvinkin 40 euroa per kuva.

Lapin museo on paalupaikalla. Olen itse käynyt katsomassa, mitkä määrät heillä on valokuvia. Verkon mukaan museon kuvia ei kuitenkaan saa käyttää juuri mihinkään, varsinkaan niitä ei saa itse digitoida eikä missään tapauksessa julkaista.

Jään hiukan ihmettelemään, miksi eivät sitten paista niillä vedoksilla makkaraa turistien riemuksi museon pihalla.

Sen satun tietämään, että museoille on kertynyt kuvia ilman sopimuksia ja ilman selviä sopimuksia. Senkin tiedän, että ainakin itse joudun miettimään vanhojen valokuvien tekijänoikeussuojaa pääni puhki ja varmistamaan välillä kirjasta – minulla onneksi on tallessa Kivimäen vanha kirja – että miten se nyt menikään kumotun lain mukaan.

Oikeus valokuvaan oli vanhan lain mukaan voimassa 25 vuotta siitä, kun kuva julkistettiin. Julkistamattoman kuvan suoja-aika ei toisin sanoen ala kulua, jolloin johtopäätös on, että sata vuotta vanhasta kenkälaatikosta löydetty valokuva saattaa olla suojattu, oli sen ottajasta tietoa tai ei.

Ylimenosäännös nykyisessä tekijänoikeuslaissa on todella monimutkainen, koska tässä välissä osa ”valokuvista” on muuttunut ”teoksiksi”, joiden suoja-aika lasketaan tekijän kuolinvuoden päättymisestä, ja lisäksi jo rauennut oikeus saattaa palautua kuin taikasauvan heilautuksesta.

Pysyn ennenkin esittämässäni kannassa. Tätä lainsäädäntöä ei ole tehty tekijöiden (valokuvaajien) eikä yleisön eduksi. Käytännössä siitä on suurta hyötyä eräille järjestöille ja mediayhtiöille.

Ehkäpä museot siis toimivat viisaasti ja varovaisesti. En tiedä.

En ole aikonut totella hyväntahtoista huomauttelijaa, joka neuvoo minua heittämään kiveen isketyn kirveeni kaivoon eli luopumaan kaikesta paitsi ehkä aamupuuron syömisestä.

Tämän tietäen ja lisäksi ymmärrettyäni, että tietoni ovat ravistuneet kuin kesän kumollaan ollut vene, lisään silti, että kuinkahan nuoremmat selviävät näistä kysymyksistä. Itse olen ollut niiden kanssa tekemisissä 50 vuotta, ja siihen sisältyy erittäin paljon kylläkin vastentahtoista ilmaista neuvontaa erilaisten virallisten ja julkisten tehtävien lisäksi. Neuvon kysyjinä ovat olleet  merkitykseltään huomattavat laitokset.

Niille jotka etsivät tiedon murusta tästä, annan ilmaisen neuvon, johon voi luottaa.

Jos ostat antikvariaatista tai muusta kaupasta postikortin, joka on painettu selvästi ennen sotia, voit digitoida sen ja käyttää verkossa tai kirjassa tai lehdessä.

Itse aion käyttää esimerkiksi kuvaa Pallashotellista 1930-luvulla.

Silloin voimassa olleen lain valokuvaajalle antama oikeus on vanhentunut lopullisesti. (Sen sijaan esimerkiksi Samuli Paulaharjun valokuvat eivät ilmeisesti ole vanhentuneet.)

Jos museo, esimerkiksi Museovirasto, haluaa että maksat vanhasta valokuvasta hinnan, maksa se varmistettuasi laitoksen kotisivuilta löytyvistä toimitusehdoista, että saat oikeudet julkaista sen edelleen. Tämä ei ole niinkään varmaa.

Museot ja kokoelmat veloittavat yleisesti myös vapaista teoksista. Veloituksen voi tulkita ”käsittelykorvaukseksi”. Väite ettei tuo raha liity tekijänoikeuksiin, on järjellinen. Tosin esimerkiksi Ateneum keräsi takavuosina ”tekijänoikeuskorvauksia” 500 vuotta vanhojen maalausten valokuvaamisesta.

Epävarma olen siitä, onko luvallista kopioida verkon sisällä esimerkiksi blogista toiseen valokuvia. Itse en mielestäni tee sitä.

Poikkeus on uutiskäyttö joka ei poikkea paljon mainonnasta. Jos kirjoittaisin solun viestintäjärjestelmistä, saattaisin ottaa luvatta sellaiseen blogikirjoitukseen tiedelehdissä kiertävän havainnepiirroksen hermosolusta uusimman käsityksen mukaan. Voisin käyttää myös NASA:n valokuvia Plutosta. Arvioin että NASA on julkaissut nuo huimat kuvat levittääkseen tätä tietoa veloituksetta. Kannattaa muuten googlata.

Ennen juhannusta yritän saada hyviä valokuvia puista. Ensin kokeillaan valotuksen haarukointia, koska tavoitteena on tämän hullaannuttava vihreys. Photoshop osaa sekoittaa nipun (stack) kuvia yhteen.

Seuraava kokeilu on tuo kuvan tilt-shift-objektiivi, jonka vuokraan Vuokrakameran pojilta Isolta Robertinkadulta. (http://www.vuokrakamera.fi/vuokrakamera/tuoteryhmat ) Periaatteessa tuolla obejtiivilla pääsee täysin vaaka- ja pystysuoriin viivoihin ja terävyysalueeseen noin metristä äärettömään. Verkosta löytyy mallikuvia.

Huima lasi, mutta huoma on hintakin. Onneksi on vuokrausmahdollisuus.

Harvoille järjestelmäkameran käyttäjille: superlaajakulma on erinomainen täyden kennon kamerarungossa lapsia ja etenkin lapsenlapsia kuvatessa. Voi räpsytellä nopeasti ja rajata tietokoneessa ja näin sekaan voi eksyä kuvia, joissa on oikeasti tunnelmaa. Ja syvyysterävyyttä riittää.

Tämä on yhtä outo neuvo kuin maisemien ja jopa ihmisten kuvaaminen telellä. Siinäkin tulokset voivat olla yllättävän hyviä, koska linssit ja kennot ovat niin hyviä nykyisin. Otetaan terävät.

21. toukokuuta 2017

Luokaton retki



Ajattelin hakea kaapista pyyhkeen ja sitten miettiä, mistä löytäisin kehän, johon sen pyyhkeen heittäisi. Yksi vaihtoehto olisi vaivihkaa rakentaa tuohon pihaan tai pellolle pieni latomus ja ruveta valehtelemaan kävijöille, että se on myöhäiskivikautinen muinaisjäänne.
Pyyhe saa olla ja on kuitenkin harkittava ”muistelmien” kirjoittamista. Jopa Touko Siltala saattaa ottaa pari askelta takaperin kuullessaan omaelämäkerrasta, joka alkaa 1 päivän ikäisestä ja on kauttaaltaan dokumentoitu.
En ole kuullut, että joku toinen olisi aloittanut muistelmien kirjoittamisen päivän vanhana. Jutun kuva on todiste. – Muutin etunimeni toisin päin ja Juhanin Jukaksi aikuisena, koska äiti ja sitten isäkin ja lopulta myös koulu käyttivät sitä nimimuotoa.
Kimmoke on uusi oivallus. ”Luokkaretkeä” koskeva kirjallisuus ja kirjoittelu on aikamme ilmiö. Sävyjä on monta: miten mieluisaa on, kun laihoin eväin kasvaa rikkaaksi ja kuuluisaksi; miten synkkää on, että perhepiiri ja tuttavat eivät noteeraa, vaikka itse on päässyt pitkälle maailmassa ja odottaisi edes kohtuullisia palvontamenoja ja jonkinasteista henkilökulttia lapsuuden ja nuoruuden ystäviltä.
Tiesin jo täyttäessäni 70, että kun voisi maksaa potut pottuina, sitä ei enää teekään mieli, ja myös kaikki ne henkilöt, joihin olisi halunnut tehdä vaikutuksen, ovat jo kuolleet.
Jos ihmisestä tulee iskelmälaulaja tai muu julkkis, ihmisillä on vakiintuneet tavat suhtautua. Tavallisin on läpinäkyvä ja sokerinen imartelu. Hiljennän itsekin vauhtia, jos joku sanoo autossa, että tuossa pöheikössä asui pienenä Arja Koriseva tai Georg Malmsten. Kerran näin Tapio Rautavaaran uimahallissa. Se oli suuri hetki. Aarteena säilytän valokuvaa, jossa isäni on neekerin kanssa Helsingin olympialaisissa. Selfie vuodelta 1952. Kylän pojat eivät uskoneet, että meidän isä ihan oikeasti on nähnyt neekerin.
Nyt on niin, että nämä muistot ovat yhdentekeviä. Minulla ei ole kokemuksia asioista ja asenteista, jotka muuttivat Suomen ja muuttavat maata edelleen.
Ennen käytettiin myönteiseksi ymmärrettäviä sanoja, kuten ”edistys” ja ”menestys”. Nyt on siirrytty aikakauteen, jolloin kulttuurimme kulmakivet kirjoitetaan kieltoina rikoslakiin.
En ole ollut koti-, koulu- enkä työpaikkakiusattu. En ole joutunut syrjinnän kohteeksi.
Niinpä ajatukseni rajun yhteiskuntarakenteen muutoksen kuvaamisesta esimerkkitapauksella tuntuu kahta tärkeämmältä.
Koulutovereistani (oppikoulusta) ne jotka lukivat itsensä oppikoulun opettajiksi saivat hiljaista arvostusta, ja samoin upseerit. Parista tuli pappi, eikä siihen tietääkseni kellään ollut erikoisempaa sanomista.
Maalaiskunnan raju ja armoton sosiaalinen kerrostuneisuus on ollut Suomessa vältelty aihe. Olin vähän yllättynyt, kun asiaa tutkiessani käsitin, että ensimmäinen rahvaanlapsi kihlakunnantuomarina nimitettiin virkaansa vasta 1897. Pidän luultavana, että joitakin talollistaustaisia piiloutuu 1800-luvulla tyypillisen sukunimen muutoksen taakse – mutta silti.
Kautta aikojen ilmiömäisen hyväpäisiä poikia on napattu ties mistä riihen takaa ja koulutettu herroiksi, mutta se on ollut poikkeuksellista.
Minun tapauksessani pääsääntöä rikottiin niin että tulos on syytä esittää tässä. Yleensä evakoksi joutuminen oli kauhea isku ja voitettavaksi vaikea asia. Rohkenen epäillä, että oma hyvin etuoikeutettu elämäntaipaleeni johtui siitä, että isäni osasi sanoa selityksittä, että hän on karjalainen. Se oli kirjaimellisesti totta, mutta evakko hän ei ollut, koska perhe oli muuttanut 1929 Helsinkiin. Hänen lähisukulaisissaan oli oikeita evakkoja, esimerkiksi Jämsään päätynyt eno ja Lammilla vanhuuttaan viettänyt isoäiti.
Samaan suuntaan vaikutti, että äidinisäni oli ”pakolainen” eli toisesta maakunnasta 1924 eli 28-vuotiaana muuttanut mies, mies vailla menneisyyttä. Kun hän teki rehellistä työtä pystyttämällä rakennuksia ja piti lisäksi kauppaliikkeitä, häntäkään ei torjuttu tunkeilijana.
Sotien jälkeen luokkaretki oli nopea ja raju. Käytän isääni esimerkkinä, koska minulla on hänen paperinsa ja muistiinpanonsa eikä hän ole sanomassa vastaan – eikä olisi sanonut eläessäänkin. Mutta 1920-luvulla ja sen jälkeen maalla syntyneistä tuli vaikka mitä, esimerkiksi vuorineuvoksia. En ole halukas mainitsemaan nimiä edes blogissa, koska ainakin maakunnassa matalan profiilin pitäminen on arvostettu perinne.
Vähistä oloista yliopistolle menneet ja sinne nyt jääneet voisivat marista hiukan vähemmän outouden tunteitaan. Myös Helsingin yliopistossa heidän kaltaisiaan on ollut runsaasti ainakin sata vuotta, professoreina, rehtoreina, kanslereina. Pitäköön hyvänään.
Se on kiinnostavaa, että nyt maisterit ja tohtorit valittelevat myös kotikulmilla kohtaamaansa vierastamista. Ennen oli tapa, että kun lähti työn tai opin perään 20-vuotiaana, seuraavan kerran tuli paikkakunnalle 67-vuotiaana, ottamatta nyt huomioon pakollisia hautajaisia ja merkkipäiviä.
Vakiintunut tapa selvitä arvonnoususta on Volvon tai Mersun ovien paukutteleminen kotikylässä käydessä. Ruotsissa 1970-luvulla uurastaneille tätä ei tarvinnut neuvoa. Ruotsalaisilla on omat norrlantilaisensa, jotka hoitivat tuon ongelman kunnostautumalla hirvimetsällä ja tuomalla jahtiveljille runsaasti viinaa tuliaisiksi.
Mutta itse ongelma on tosi. Ei ihminen saa anteeksi sitä, että ei joudu rappiolle. Musta lammas saa ymmärrystä. Minustakin olisi tullut hyvä kylähullu, sellainen joka vain laiskottelee kirjojen ääressä. Se toive tuhoutui, kun hullut koottiin tietyssä vaiheessa laitoksiin.

20. toukokuuta 2017

Erehdysten historiasta






Maanantain vien muistitikulla Lappi-antologian materiaalin sovituin tavoin ilmoitettuun paikkaan.

Pari päivää on mennyt lähinnä tavuviivojen merkeissä. Skannattuun tekstiin tahtoo jäädä rivin sisälle näitä virheitä, kuten ”ri- vin sisälle”. Tuon Wordin tai muu oikolukuohjelma löytäisi, mutta viiva, jollaisia Word tuntee ainakin kuusi erilaista ja myös yleiskieli mm. tavuviivan ja yhdysviivan ja alaviivan ja ajatusviivan jne., mutta kaikkia se ei löydä. Siten ainoa keino on lukea teksti merkki merkiltä.

Tässä vaiheessa voin myöntää, että näkökin huononi puolella, kun teimme Vaasan Jaakkoo -hankkeeseen kirjat, joissa on levylle luetut tekstit. ”S’oon tullu hulluks - - ”

Tunnen palanneeni ajassa 50 vuotta taaksepäin. Otavassa vuonna 1964 opettelin tuota taitoa. Siihen aikaan vedokset olivat pitkiä kapeita liuskoja, joita säilytettiin rullalle käärittynä.

Ajatukset siis askartelevat Lapissa, ja syystäkin. Tulimme siihen tulokseen että kaksi antologiaan pitkänlaista tekstiä vaatisivat väliinsä lukijaa ajatellen sopivan kevennyksen.

Mielestäni Eino Leinon ”Lapin kevät” ei tule kysymykseen, koska lukija ajattelee heti Loiria ja mielestäni Lappi on Leinolle luonteenomaisesti Suomi ja runo vahvan vertauskuvallinen. Tietääkseni hän ei koskaan käynyt lähelläkään Lappia.

Sitten välähti. Suomen tunnetuin Lappi-laulu on ”Juokse, porosein”, hyvän piispa Franzénin kirjoittama eli nyt päätin liittää antologiaan Topeliuksen sadun Sampo Lappalainen. Runo mainitaan siinä ja Topeliuksen kautta se lienee päätynyt ensin kansakoulujen ja sitten muihin laulukirjoihin.

Topeliuksen suosimaan tapaan teksti on sujuva puoliplagiaatti, Andersenilta (Lumikuningatar).

Niinpä vasta nyt huomasin miettiä, mistä on peräisin ainakin sotiin asti vallinnut loukkaavan surkuttelevan vähättelevä suhtautuminen saamelaisiin. Topeliukselta. Maamme-kirjasta.

Samasta lähteestä on peräisin luulo pohjalaisten väkivaltaisuudesta ja kiivastuvasta luonteesta ja hämäläisten harjastukkaisesta juroudesta, jonka senkin alla on vahvaa voimaa ja kykyä hirmuisiin suorituksiin.

Tämä on yleistä ja tämä on suosittua. Ihmisille kerrotaan mielellään jo koulunkäynnin alkuvaiheessa, millaisia he ovat, ja nöyrästi he rupeavat siitä paikasta sellaisiksi.

Tarkemmin mietittyäni käsitin olevani yksi propagandamestareista. Antologia Lappia kuvaavista kirjoituksista on mukana luomassa käsitystä tuosta maankolkasta.

Kirjassa väitän, että seutu on kovin huonosti tunnettu ja monilta osin heikosti tutkittu.

Olin ajatellut sanoa että Erno Paasilinnan essee Mitä Lapista on jäljellä menee tuttuja uria eli hiukan niin kuin Haavikon ja Donnerin syystä kiitetyt esseet. Lukija ei voi olla ihailematta kirjoittajan tarkkanäköisyyttä ja analyyttistä kykyä, siitä huolimatta, että arviot tilanteesta ja lähitulevaisuudesta ovat jo osoittautuneet erehdyksiksi.

Historiantutkimus ja journalismi ovat kilpailua siitä, kuka erehtyy komeimmin.

Kun 1800-luvulla oli kärhämää siitä, edustavatko Seitsemän veljestä suomalaisia talonpoikia eli onko kuvaus oikea, vastauksella ei ollut väliä, koska kysymys on läpeensä tyhmä. Kun 1950-luvulla väiteltiin todella suurin joukoin ja kiihtyneesti siitä, oliko Tuntemattoman sotilaan kuvaus sotakokemuksesta tosi, kysymys oli juuri sillä tavalla väärä, että riiteleminen tuntuu tarpeelliselta.

Kirjallisuuden tutkijat puhuvat realismista erotuksena esimerkiksi romantiikkaan tai poststrukturalismiin.

Ei realismia ole olemassa, siis jos sanalla tarkoitetaan todenmukaisuutta.

Itse tulin tähän tulokseen viimeistään vuonna 1970 luettuani päivästä toiseen poliisitutkintapöytäkirjoja ja kuulusteltuani tuomarina kirjattujen kertomusten esittäjiä.

Realistiset romaanit ja poliisitutkintapöytäkirjat ovat kirjoittajiensa omaelämäkertoja. Ne kertovat kirjoittajista, eivät paljonkaan kirjoitusten näennäisistä kohteista.

Asiasta on ainakin yksi todiste, uni. Unennäkö tuntuu monesti aivan todelta. Uni on pahoja ja hyviä ja erittäin pahoja ja oikein hyviä.

Minulla on erikoisesti toimiva muisti ja outoja kirjoittamisen tapoja. Muistini on joskus ja joissakin asioissa hyvin yksityiskohtainen. Erikoinen piirre on, että muistan tarkasti esimerkiksi miten tapasimme Rytin kanssa Mannerheimin Suomen Pankin edessä ja voi jopa varmistaa muistikuvastani, minkä värinen solmio Rytillä oli – mustanharmaa, ei aivan sileä.

Muistikuvassa on se vika, että tuonkaan tapaamisen aikana en ollut edes syntynyt. Silti muistan, että tekeillä oli ilmeisesti jännittäviä asioita, koska marsalkasta takavasemmalla oli korkea upseeri, jonka tunnen, Aladar Paasonen.

Piirtäminen on niin vaikeaa, ettei minulla ole enää elämää opettelemiseen. Kuvan eli tässä tapauksessa muistikuvan rakentamine tietokoneohjelmalla on jo mahdollista, mutta laitteet ovat vielä kalliita ja oppiminen veisi niin ikään aikaa.

Saavutan saman tuloksen toistaiseksi vaivattomimmin koulu- ja nuoruusvuosien tapahtumista. Makaan silmät kiinni ja yritän lukea, mitä puhelinpylvääseen kiinnitetyssä kortissa lukee. Koirat kiinni rauhoitusaikana. Mutta sitten muistikuvaani kävelee joku ja joudun ”katsomaan” tarkemmin. Herran rouvahan se, kädet jännästi esiliinan alla kävellessä.

Kun liikahdan nostaakseni lakkia, lippalakkia jossa on napa, herään. Mutta kauniit tavat on muistettava nukkuessakin.

19. toukokuuta 2017

Yletön






Kysymys on vakavampi kuin kollegat Olli Mäenpää ja Thomas Wilhelmsson sanovat.

Eikö kukaan halua verrata pääministeri Juha Sipilän menettelyä Donald Trumpiin?

Kysymys on siis Katera Oy:n – päätoimittaja Atte Jääskeläisen asiasta.

Yle ei ole tuomioistuin. Ei myöskään FBI ole. Yle ei ole viranomainen. Tämä on vaikeampi kysymys. Laissa on useita eri viranomaiskäsitteitä. Yle on eduskunnan alainen. Eduskunnan alaisena ei taida toimia muita erillislaitoksia. Yleensä valtion hallitsemat yhteenliittymät ovat valtioneuvoston alaisia, ja Katera Oy:n aikana Talvivaaran kaltaisten valtion yhtiöiden tai valtion osakkuusyhtiöiden omistajan eli siis valtion edustaja oli pääministeri.

Ymmärrän hyvin, että pääministeri menetti malttinsa. Yli kymmenellä viestillä pommittaminen merkitsee yleensä keskivahvaa humalatilaa, raittiusmies Sipilän tapauksessa jokseenkin poikkeuksellista mielentilaa.

Se ei ole käynyt minulle selväksi, miksi Sipilä ei käyttänyt erikoisavustajaa ja jättänyt oikaisuvaatimusta Ylelle.

Nyt hän käytti pääministerin asemaansa välillisesti itseään koskevan uutisen sisältöön vaikuttamiseen.

Juuri näin Trumpin väitetään menetelleen, ja jos Trumpin tapauksessa väitteessä todetaan olevan perää, edessä on paha perustuslaillinen kriisi.

Miten Suomessa, sitä en osaa sanoa. Jos uutisväline olisi ollut yksityinen Helsingin Sanomat tai vastaava, voitaisiin keskustella pääministerin menettelyn sopivuudesta. Lain kanssa asialla ei olisi tekemistä.

Joku humoristi saattaa muistaa, että päiväkirjojensakin mukaan jo J.K. Paasikivi soitti harva se aamu sanomalehdille ja haukkui päätoimittajat.

Helsingin Sanomien historiasta tähän mennessä julkaistussa kerrotaan myös Kekkosen yhteenotoista lehden kanssa, ja Mauno Koivistolla oli myös kielteisiä mielikuvia sopuleista eli journalisteista.

Amerikkalaisessa perinteessä presidentin sekaantumista poliisin toimintaan pidetään vallanjako-opin vastaisena. Se on hyvä peruste. Sen taustalla on kuitenkin sama ajatus kuin meillä. Pyritään estämään toimeenpanovallan eli siis poliitikkojen epäasiallinen vaikuttaminen poliisin toimintaan. Vaikuttaminen sinänsä on normaalia ja toivottavaa. Presidentti voi vaikuttaa huomattavasti esimerkiksi poliisin rahoitukseen, ja jos hän joutuu itse kulutelluksi, hän saa tietenkin sanoa, että ei ollut syyllinen.

Epäasiallinen vaikutus on juhantalomaista koplausta. Asianomainen pyrkii asemaansa hyväksikäyttäen sellaiseen lopputulokseen, johon muu henkilö ei pääsisi. Epäasiallista olisi – kuviteltu esimerkki – poliitikon sanoa: tehkää näin tai vähennämme rahoitustanne. Tai: vaietkaa tuosta asiasta tai järjestämme johtajallenne potkut.

Monet lukijani suuttuivat, kun ilmoitin eräistä kommenteista poliisille joitakin vuosia sitten. Suuttujiin ei tehonnut ilmoittamani syy. Minua rangaistaan sisällöltään lainvastaisista kommenteista, jotka julkaisen blogini yhteydessä. Heitä ei helpolla rangaista, koske he kommentoivat anonyymeinä ja – niin epäilin – ulkomaisten palvelimien kautta eli jäljittäminen on aikaa vievää. He siis olivat sitä mieltä, että minun olisi tehtävä rangaistava teko eli rikos heidän väitetyn sananvapautensa nimissä.

Vedän tämän vanhan asian esiin, koska Ylen Jääskeläinen on (tietääkseni) samassa asemassa. Hän on oikeudellisesti vastuussa tiettyjen uutisten sisällöstä eli häntä voidaan rangaista niiden lainmukaisuudesta. Siksi hänellä on oikeus ja velvollisuus varmistua tietojen oikeaperäisyydestä. Jos toimittaja kirjoittaa uutisen, jossa kerrotaan, että pääministeri on eilen kello 22 lyönyt poliisia ravintola Seahorsessa, hänen on kysyttävä, mihin tämä tieto perustuu, ja ellei toimittajalla ole kysymykseen vastausta, juttu on jätettävä lähettämättä, eikä siinä sananvapaus auta.

Se oli epäasiallista, että kauan sitten Vaasassa ovimies sanoi sisään pyrkineelle seurueelle, että tuo humalainen ei sitten pääse hienoon anniskeluravintolaamme osoittaen sormella raittiusmiehenäkin tunnettua, maakunnassa hyvin kuuluisaa reservin majuria, joka oli menettänyt sodassa kätensä ja toisen jalkansa ja liikkui siksi hiukan kulmikkaasti, varsinkin portaissa. Seurueen muut jäsenet soittivat ravintolan johtajalle, joka järjesti portsarille potkut. Se oli epäasiallista, koska järjestysmiehen tehtävä on arvioida sisään pyrkijät muun muassa alkoholia koskevien säännösten perusteella. Erehtyminen liian tiukkaan suuntaan ei ole rangaistavaa.

En sanonut, että seuralaiset tekivät väärin. Yritän kuvittaa esimerkein, mistä nyt kirjoitan.

Sangen uudet sananvapautta (ja tietosuojaa) koskevat lait ovat korjaamisen tarpeessa. Pelkästään se asiaryhmä, jota sanotaan informaatiosodaksi, on avannut uskottavan vaaran, että verkoissa liikkuu jatkuvastikin sotatoimen kaltaisia tekoja harjoittavia henkilöitä, joiden toimintaa vaarantaa henkemme ja turvallisuutemme.

Arvaan että torjuntaa harjoittaa enemmän armeija kuin poliisi. Armeijalla tarkoitan tässä yhteydessä sotilastiedustelua.

Sananvapauden puolella vastuuta koskevia säännöksiä on mietittävä. Eräin osin sananvapaus on liian suppea, koska lobbarijärjestöjen tuella tekijänoikeutta on venytetty sellaisiin mielettömyyksiin, etteivät edes viranomaiset muista aina, että kyllä henki ja terveys ovat nekin tärkeitä asioita. Hengenvapaus on myös ihmisoikeus, ja sananvapaus väistyy sen tieltä. Keksin tuo sanan juuri. Oikea termi olisi juhlallinen ”oikeus elämään”.

Sipilän juttu on minun silmissäni aika vähäpätöinen. Ylen vastuurakenne ei ole vähäpätöinen. Vaikea se on, koska asia on ollut esillä ainakin huhtikuusta 1945, jolloin väärän puolueen suosikki Hella Wuolijoki nimitettiin pääjohtajaksi. Ja Eino S. Revon vaiheet muistan itse jokseenkin hyvin. - Kuvassa poliitikko on päässyt mikrofonin ääreen.


18. toukokuuta 2017

Kuis sit?


Kuten kerroin, jos Ylen Pasilan studioilta olisi löytynyt kuvaaja, olisin joutunut vastaamaan kysymykseen, mitä kirjaa suosittelisin mahdollisille kuulijoille tai katsojille tai lukijoille.
Ajatus ei ole hyvä. Ne vastaajat, jotka keksivät lemmikkiteoksen nopeasti, todistavat samalla, että esitetyllä mielipiteellä ei ole merkitystä. Se on sattumanvarainen. Ne vastaajat, jotka ovat ammattilaisia tai sellaisiin verrattavissa, turvautuvat vitsiin tai käyttävät vastauksen miettimiseen viikon tai kuukauden tai vuoden.
Itse olisin ollut vitsikäs.
Tällä viikolla olen sitä mieltä, että kirjallisuusihmiset ovat sotkeneet asiat pahanpäiväisesti. Omista syistäni, joita en nyt selosta, päädyin katselemaan hakuteoksista ja verkosta, mitä kummaa mahtaa tarkoittaa kirjallisuuden modernismi. Vastaus oli se, mitä arvelinkin. Ei mitään.
Joidenkin arvovaltaisten teosten mukaan tuo sana tarkoittaa sellaisia teoksia, joita Charles Baudelaire julkaisi 150 vuotta sitten. Yhtä uskottavin lähteiden mukaan kummalista runoutta alettiin julkaista jossain vaiheessa, mutta tämä modernismi ja sen aikakausi päättyi viimeistään 1939. Jopa yksimielisyyttä on taas siitä, että esimerkiksi Suomessa to joki modernismi ei ollut tuona vuonna vielä alkanutkaan.
Modernismi on hipiäinen.
Vauvojen, pikkulasten, muuten vain lapsenlasten ja lapsenmielisten armoilla olevana korostaisin sanaa ”kertomus”. Jos halaa, voi käyttää sanaa ”tarina”.
Sellaisen tunnus on tuo otsikko. Lukija tai kuulija haluaa jatkuvasti tietää, mitä sitten tapahtui.
Silmiini sattui lyhyt jakso, jossa arvostettu kirjailija kuvaili autismia ja luultavasti savanttia eli autismin sitä muotoa, jossa puhe voi olla huonoa mutta numeroiden hallina joko suurenmoista tai sokaisevaa. Kirjailija pujotti silmukan kaulaansa selittämällä, että tuon oireyhtymän yksi tunnus muka on turhien sanojen jättäminen pois ja pelkissä tosiasioissa pysytteleminen.
Tuo jälkimmäinen on juuri kirjallisuutta. Tosasioita ei erotella. ”Menin kotiin” on tosiasia. Entä ”Menin kotiin ja hississä minä alkoi pelottaa”?
Jälkimmäisessä on jo viite kertomuksesta. Kuulija valmistautuu kuulemaan, miten ja miksi alkoi pelottaa. Oliko hississä vikaa vai kenties kertojan päässä? Ja mihin hän siis oli menossa?
Olisin sanonut kirjallisuusohjelmassa, että se yksi suositeltava teos on ”Tuhannen ja yhden yön tarinat”.
Vastaukseen sisältyy myös kirjallisuusihmiseltä syystä odotettu annos ilkeyttä. Mikä on tuo teos? Kysymykseen löytyy vastaus, mutta ei sen kummempi kuin että eräitä valikoimia on alettu pitää ”oikeina” tai jopa ”täydellisinä”. Tavallisesti tuota kirjan nimeä käytetään puhuttaessa lapsille tai muuten yksinkertaisille tarkoitetuista pikku lyhennelmistä, joista on ehkä jätetty myös pois hankalia nimiä ja muita vaikeita sanoja. Joskus kuitenkin mielessä on koko ”korpus”. Ehkä ansaitsemattoman kuuluisa Burtonin englanninnos on suunnattoman laaja. Siinä on vaikka mitkä määrät niteitä.
On myös vakavamieliselle lukijalle tarkoitettuja laitoksia, joissa on myös alaviitteitä ja selityksiä niin että tarinoiden persialainen tai intialainen tai kiinalainen tausta on selostettu.
Lisäksi on niitä hauskoja kirjoja, joihin on koottu kokoelmaan myös kuuluvat puoliruokottomat tarinat.
Suomeksi Hämeen-Anttila on ollut viimeksi asialla, mutta kukaties ensimmäisenä mieleen tuleva on J.A. Hollon suomennos, jossa siinäkin on useita niteitä. En tiedä mutta arvaan Hollon tukeutuneen vahvasti ranskankieliseen versioon, jota arvostetaan, ja ainakin niihin kolmeen englanninnokseen, joihin viitataan useimmin.
Penguiniltä on muuten aika uusi englanninnos, kolmena niteenä. Kindlen yhden dollarin hintainen jättiläinen sisältää kolme versiota. Se Penguin maksaa noin viisikymppiä e-kirjana, joka tällaisessa tapauksessa, teoksen koon huomioon ottaen, voi olla järkevin valinta.
Tuo tuhat vuotta vanha arabialainen satukokoelma muuten on ”modernistinen”. Esimerkiksi ”Kolme appelsiinia on tarina, joka leikittelee tarinan kertomisella ja johtaa lukijaa nenästä harhaan. Ei ihme, että Jorge Luis Borges oli tämän kertomuskokoelman suuri ihailija ja mielestäni julkaisi useitakin itse keksittyjä ”versioita”.
Koska islam on paljon esillä, haluan tällä kirjoituksella huomauttaa, että suuri osa meistä suomalaisista on islamin lapsia, koska meille Ali Baba ja Aladdin ja Sinbad ovat lapsuudesta tuttuja, ja niissäkin mielen maailma on aivan toinen kuin esimerkiksi kansansadussamme tai vaikkapa Andersenissa tai Grimmillä.
Itse suosimassani mielen maantieteessä juuri ihmesadut ovat keskeinen lähde. Ne ovat paljon tärkeämpiä kuin lavertelevat selvitykset kansoista ja kansojen vaiheista.
On mielenkiintoista, että hallitsija uhkaa hirtättää visiirin ja neljäkymmentä tämän sukulaista, ellei se omena, joka katosi kolme omena Basrasta hankkineelta, löydy vähän äkkiä.
Eikä se ole tarinan ydin eikä opetus. Jos nimittäin lähdetään siitä, että varkaita on hirtettävä yötä päivää, se kysymys, kuka tarinan henkilöistä on oikeasti varas, voi osoittautua erittäin vaikeaksi. Siten tarinan lukija saattaa löytää itsensä miettimästä, olisiko niinkin, että kun Tuhannen ja yhden yön mailla on tänäänkin seutuja, jossa ei näytä kymmenessä eikä sadassa vuodessa löytyvän yksimielisyyttä mistään, esimerkiksi siitä, kenen päähän on heitettävä pommi, se voisi olla isokin ero Eurooppaan, ei kuitenkaan Yhdysvaltoihin verrattuna.

17. toukokuuta 2017

Sähköliikkeelle


Hyvä Jorvaksen Sähkö (tai muu siihen rinnastettava yritys)!

Olisiko kuvissa esiintyvän kaltaisilla katkaisimilla mitään virkaa? Kuten eri asennusten yhteydessä on ollut puhetta, olen tavattoman mieltynyt vanhanaikaisiin kytkimiin ja katkaisijoihin ja aivan onnessani, kun näen jossain kangaspäällysteistä johtoa, jonka päässä saattaa killua messinkinen lampun kanta ja sitten itse hehkulamppu, kärpästen kirjavoima.

Kun en nyt ehdi kiireiltäni kirjoittaa sähköpostia asiasta, kirjoitan blogin. En ole vapaa siitä epäilystä, että tämän lukijoissa olisi henkilöitä, jotka ovat yhtä hupsuja kuin kirjoittaja.

Helsingissä Erottajalla näyttää nyt olevan rautakauppa, jokin Domus Classica, jonka erikoisuus on useiden mielestä turhuuksien turhuus. Siellä myydään 50 ja sadan vuoden takaisia rakennustarvikkeita, kaikki aitoja väärennöksiä.

Luultavasti etenkin Saksassa tehdään rakennustarvikkeita, jotka ovat nykyisten määräysten mukaisia vaikka vaikuttavat vanhoilta. Tämä koskee myös sähkötarvikkeita. Posliinista valmistetuissa laitteissa on asianmukaiset EU-merkinnät ja se punospäällysteinen sähköjohtokin pitää sisällään aivan tavallisen, käyttäjälle vaarattoman johtimen. Sain sen vaikutelman, että välissä on lisäksi aitoa muovia.

Meillä kotona se katkaisin, jossa on himmennin mukana, on jatkanut vikurointiaan. Joskus saa yrittää useasti ennen kuin valo ylimalkaan syttyy ja sen saa sitten mieleisekseen.

Näissä tekovanhoissa näyttää olevan myös himmenninkäyttöön sopivia ja vielä sellainenkin, jolla voi kytkeä virran vaikka stereolaitteisiin.

Tänne työhuoneeseeni haluaisin sellaisen kytkimen, jota näillä kauppiailla ei taida olla. Taideelokuvissa, joissa kerrotaan esimerkiksi Frankensteinin hirviöstä, loppuvaiheessa hullu tiedemies repäisee paksusta puutapista releen kiinni, ja sitten hirviö alkaa liikkua.

Voi että olisi hienoa, kun tietokoneen voisi käynnistää sellaisella. Muistelen että lapsuuteni elokuvateatterin konehuoneessa oli samanlainen, mutta sillä muistaakseni käynnistettiin tasasuuntaajaan ohjaama järeä generaattori. Olen varhaisimmasta lapsuudestani tottunut siihen, että kun sähkölaite käynnistetään, koko kivitalo tärähtää.

Kirjallisia töitä tehdessä kaipaan joskus nykyisiäkin (Bose) parempia kovaäänisiä (Genelec). Äänitäisin porakoneen ja kompressorin ääniä ja soittaisin sitä välillä noin 88 dB voimalla. Kyllä siinä kynä kävisi ja ajatus kulkisi.

Ennen sellaisia tehostelevyjä myytiinkin, ja olen kuullut, että V-12 -rivimoottorin miehekästä murinaa löytää Internetistä. Vahinko ettei se minuun tehoa. Kaksitahtisen prätkän kimeä ääni olisi jotenkin tutumpi.

Tuo mainitsemani erikoiskauppa näyttää myyvän myös laattaa ja levyjä, jotka on suurella huolella ja vielä suuremmalla hinnalla käsitelty puisen, kuluneen näköisiksi.

Luultavasti hirrenpätkiä ei kuitenkaan ole kaupan. Ne pari kuvanveistäjää, jotka tekivät hirsistä taidetta, olivat tosi miehiä ja oikealla asialla. Olen itse haaveillut ikiomasta tilataideteoksesta, joka olisi yksi ainoa parimetrinen hirsi, mutta vähintään sata vuotta vanhasta seinästä. Se vuosikymmenien tuoma harmaus on niin kovin kaunis, ja hirsi halkeilee somasti. Siinä katse lepää.

Kukapa tietää, jos tuollaisen taideluoman onnistuisi hankkimaan käymällä varkaissa jossain purkualossa. Mutta pinnan pitäisi olla pelkkää puuta, ehkä korkeintaan itse poltetulla tervalla siveltyä, eikä missään tapauksessa keloa. Kelo on nykyajan pröystäilyä. Sellaisen katseleminen vetää mielen matalaksi.

Tuon liikkeen kotisivut ovat selvästi kesken. Onnistuin silti saamaan esiin sivun, joka esittelee kaakeliuuneja. Jotkut niistä ovat ihan aidon näköisiä. Sepä olisi jotain! Kaakeliuuniin voisi asettaa valokuvan aidon tulen liekeistä. Lämmön voisi hankkia asennuttamalla reflektorin. Kuka nyt kattoa rikkomaan hormin takia?

Luettelo mainitsee myös painikkeet, vetimet ja lukot.

Olisikohan siellä sellainen reikeli, jollaisia käytettiin ennen kamarin ovessa? Rajansa tietysti kaikella. Makasiinin oven lukko, jollaisen avain painaa yli kilon ja kirskunta herättää puoli seurakuntaa, on kyllä muhkea, mutta taidan tyytyä nykyiseen ruotsalaiseen Abloy-valmisteeseen.

Ette tiedä, miten aroista asioista tässäkin on puhe. Jo tällä hetkellä tilanne on se, että asunnon kaikki katkaisimet, töpselit ja vetimet voisi laittaa Bluetoothin kautta kotiverkkoon kytkettäviksi ja esimerkiksi avata laatikot Internetin kautta. Jääkaappeja, jotka juoruavat jopa kauppiaalla sisältönsä puutteista, on jo myynnissä.

Toisin sanoen kouriintuntuva maailma on kovaa vauhtia katoamassa. Istuskelin eilen Ylen tiloissa, kun toimittajalla oli jossain lähistöllä parempaa tekemistä, ja katselin ajankohtaisihmisiä, jotka muutamia päiviä sitten olivat päivitelleet, etteivät he oikeastaan osaa enää käyttääkään sellaista ihmelaitetta kuin kynää. Tiedän hengenheimolaisia. Joillakin ongelmana on käsiala, siis sen puuttuminen. Kun kirjoittaa lapulle ”hammaslääkäri”, ei ole toivoakaan saada seuraavana päivänä selvää, mitä siinä lapussa siis lukee.

Tuollaista kuunnellessa tunnen itseni jälkeenjääneeksi. Laskin kurillani, kuinka monta kynää minulla on tässä käden ulottuvilla. Sata.

Muistoesineiksi ovat jääneet nyt täytekynät. On niissä kieltämättä aikamoinen rassaaminen, ja geelikynät ovat melkein yhtä miellyttäviä kirjoittaa.

Vaikka totuus kyllä on, että puista lyijykynää ei voita mikään, varsinkaan jos teroituskone on tallella tai huusholli on puolillaan puukkoja, kuten eräillä, jotka eivät halua nimeään julkisuuteen tässä yhteydessä. Postipaketteja tosin pidän kurissa mattoveitsellä, hovihankkijana Biltema.

16. toukokuuta 2017

Petri Latvala




Antti Haataja ja Pentti Sammallahti ymmärtävät heti otsikkoni. ”Tuulessa roihuaa maa” on kirja, iso ja painava, melkein kuin järkäle.

Tämä kirjoitus ei ole arvostelu. En ole arvostelija.

Aion vain sanoa, että ehkä en ole nähnyt hienompaa kirjaa koskaan, millään kielellä.

Ei tuollaisessa lauseessa ole paljon mieltä. Kuka pitää mistäkin. Jokin keskiajan inkunaabeli tai Gutenbergin raamattu ei ole verrattavissa mihinkään.

Tässä on mukana aihe, aiheen käsittely, tekstin ja valokuvien puristaminen kirjaksi, ja tekijät ovat tietenkin kannesta ilmenevät, Haataja ja Sammallahti.

Kirjan taittaja on Petri Latvala. Halusin nyt ilmiantaa lukijoille, että Suomessa on hänessä sellaista kirjataiteen osaamista, joka ansaitsisi minkä tahansa palkinnon millä tahansa messuilla.

Sammallahti on Oulun yliopiston saamen kielen ja saamelaiskulttuurin professori. Tai ehkä oli – hän on syntynyt 1947 eli eläkkeellä. Hän on näyttelyjä pitänyt valokuvaaja, ja hänen veljensä Pentti on ehkä vielä kuuluisampi valokuvaaja.

Yhdessä Haatajan kanssa toimien he ovat myös tuottaneet tekstin, jossa on kiteytynyt kaikki paras Lapista kirjoitettu eli herkkyys ja kyky olla ympäristön valloissa ja valtias, ja kertoa tämä.

Onneksi en ole koskaan tavannut Haatajaa enkä Sammallahtea. Olen iloinen ja ylpeä nähtyäni nyt, tällä viikolla, miten osa elämäntyötä ja isäni Kullervon työtä on kerralla rauennut.

Juuri sitä olemme pohjimmaltamme toivoneet. Että kapula kiertäisi ja kaiken pintapuolisuuden ahdistama ainutlaatuinen alue, siis Lappi, pysyisi arvossaan monen mielessä monessa mielessä maapallon ainutlaatuisena paikkana.

Itse en tunne saamelaiskulttuuria sen enempää kuin että erotan ylilyönnit, joita niitäkin näkee, tätä nykyä päinvastaiseen suuntaan kun ennen. Omana elinaikanani on ollut vielä yleistä nähdä saamelaiset, etenkin koltat, jonkinlaisena luonnonkansana. Kaunokirjallisuuskin on ruokkinut toisenlaisuuden tuntoja.

Tämä ”Tuulessa roihuaa maa” osoittaa meille arkipäiväisyyksien harrastajille, että meillä on tässä maassa kokonainen kieli (monta kielimurretta) ja kulttuuri, joista on pidettävä oltava ylpeä. Tiettävästi heitä on Norjassa paljon enemmän kuin Suomessa. Mitä tasoa yhteenkuuluvuuden tunne on, sitä en tiedä.

Edellinen sukupolvi Lapin ja saamelaisuuden suuret tuntijat olivatkinkin enimmäkseen Pohjoisen pappien jälkeläisiä, Fellmanista Itkoseen ja Järventaus siinä välissä, kukin omine asenteineen.

Tilannehan on se, että toimitin minäkin antologian Lapin kirjallisuudesta, kuvin varustettuna. Se tuli valmiiksi yli kaksi vuotta sitten. Syistä jotka eivät ole selvinneet minulle tähän mennessä, hanke hidastui kustannusliikkeessä. Varmaan kymmenen kertaa minulta on kysytty käsikirjoitusta, ja olen aina vastannut, että se on teillä jo.

Mutta nämä eivät ole julkisia asioita, eikä niissä yksityisenäkään ole mitään erikoista eikä kiinnostavaa.

Antologia on saman tyylinen kuin ne, joita Erno Paasilinna toimitti melkein puoli vuosisataa sitten, ja Veikko Huovinen hänkin yhden. Lapista on kirjoitettu aika paljon, siihen nähden, miten huonosti se itse asiassa edelleen tunnetaan.

Viivästely oli onni. Tämä uusi kirja, Tuulessa roihuaa maa, on jotain sellaista, mitä lähellekään en tietenkään pääse. Jos niin käy, että antologiani kuitenkin ilmestyy, se on käyttötuote tähän aarteeseen verrattuna.

Oman antologiani taittajaksi oli pyydetty ja saatu samainen Petri Latvala.

Jokin etiäinen saattoi olla asialla, kun sanoin kustantajalle, että omaa antologiaani en halua Latvalan taittavan. Tässä on nyt näyte, että hänellä oli parempaa tekemistä.

Tässä teoksessa taittajan rooli on nimittäin ollut ratkaiseva. Sanoisin tuntevani nyt aika hyvin Lappia ja Skandinavian pohjoista koskevan kirjallisuuden, johon kuuluu loistavia teoksia. Ne häviävät kuitenkin tälle, jossa taitto noudattelee kirjan aihetta eli se on jollakin tavalla karu ja karhea kuin iho.

Huippuhienoja valokuvia sisältävät kirjat lankeavat aika usein National Geographic -ilmiöön eli kuvien kauneus on hiukan narsistista, itseään ihailevaa. Se ei tunne hirveän hyvältä, ainakaan pitkän päälle. Tässä sitä ei ole.

Sitä en tiedä, miten niin sanottu suuri yleisö saisi tämän kirjan nähtäväkseen. Kustantaja on Tammi, jolla on nyt erillinen suurteosmyynti.

Maksoin kirjasta 300 euroa. Siinä oli mukana hiukan alennusta yksityishenkilölle. Kenellä on varaa, hän saa sen tilaamalla Tammesta, joka on siis nykyisin sama asia kuin WSOY, joka on sama asia kuin Bonniers. Painos on numeroitu eli nähtävästi tarkoitettu ihmisille, joilla on varaa tai hulluutta tuohon hintaan.

Näillä eväillä en usko että normaalihintaista kansanpainosta tulisi.

Tästä kirjoituksesta näkyvä innostus puolestaan johtuu pohjaltaan kirjan kohtaloista. On aihetta pelätä, kuinka kirjan käy, kun niitä ei oikein saa kaupaksi ja sanotaan yleisön siirtyneen muihin huvituksiin.

Huomaan olleeni väärässä, tässäkin asiassa. Ei painotekniikka eikä valokuvaus millään muotoa lopettanut maalaustaidetta. Ylivertainen käden jälki on kunniassaan, ja hinnoissaan. Ei myöskään kirja katoa, ainakaan tällainen, jonka voisi lukemisen jälkeen panna seinälle raameihin.

Ehkä teenkin juuri sen.


15. toukokuuta 2017

Kerrankin






Kerrankin oikeaa ja tärkeää asiaa oikeudenkäyntimenettelystä. Lehdissä mainittu väitöskirja oikeudenkäyntikuluista osuu olennaiseen ja on lisäksi asia, joka on muutettavissa, vieläpä aika helposti.

Missä tahansa riita-asiassa kulut voivat karata niin korkeiksi, ettei oikeuteen pidä mennä. Se on väärin, koska on aika paljon tärkeitä ja vaikeita asioita, joiden ratkaisemiseen juuri tuomioistuin olisi sopiva paikka. Esimerkiksi pikku remontti tai miksei vähän suurempikin voi olla sellainen, että tarvittaisiin myös henkilötodistelua ja ehkä jopa paikalla käynti.

Rakennusalan määräyksiä on liian paljon. Jotkut ovat selvästi turhan vaikeita soveltaa. Huolimatonta työtä ja toisaalta naurettavan pikkumaisia tilaajia on paljon.

Ennen aikaan kulut kuitattiin suhteellisen herkästi ja monesti käytettiin lausetta ”koska asia on ollut epäselvä, osapuolet saavat puolin ja toisin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan”.

Memoriaaliin eli muistiinpanoihin pöytäkirjaa varten kirjoitettiin ”q.q.”. Ainakin hovioikeudessa väitettiin, että lyhenne kulujen kuittaamisesta olisi latinasta, mutta sitä se ei ole. Asia oli kuitenkin selvä.

Toisaalta ennen oikeudenkäyntikuluissa oli myös huonoja tapoja. Korvausmäärät olivat etenkin hovioikeuksissa ja korkeimmassa oikeudessa joskus merkillisiä. Ison ja asiallisen jutun voittanut sai korvauksena kuluistaan nykyrahassa 100 euroa tai alle.

Lehdissäkin mainitut huippukalliit asianajajat on erikoisongelma. Nuo tavattomat palkkiot ovat varmaan paikalleen suuryhtiöiden asioissa, joissa riidellään metron tai ydinvoimalan rakentamisesta. Saman tasoinen laskutus jutussa, jossa vastapuolena on tavallinen kansalainen ja asia sinänsä järkevä, on selvä ongelma.

Kallis juristi voi huomauttaa, että hän voisi käyttää tuon ajan muuhun ja laskuttaa raskaimman jälkeen.

Toisaalta, kun tämä on blogi ja osa lukijoista tietää taustani, olen mielestäni oikea henkilö sanomaan, etteivät parhaat mahdolliset asianajajat riita-asioissa välttämättä löydy niistä nimekkäimmistä toimistoista.

Kun jouduin taannoin tekemisiin hiukan erikoisen riita-asian kanssa, jossa osapuolena oli pieni asunto-osakeyhtiö, soitin tutulle isännöitsijälle joka neuvoi hyvin tavallisen juristin. Juristi tuli paikalle ja kahden viikon kuluttua koko asia oli hoidettu, ja vielä taitavasti.

Asianomainen oli ollut ikänsä kiinteistöalalla ja keskittynyt juuri tuollaisiin juttuihin ja laskutti tuntipalkkana kolmanneksen siitä mitä maan parhaat.

Monet liikejuristit muuten itse sanovat, etteivät he ota perhe- eivätkä perintöjuttuja. Joku vielä lisää ”kun en osaa niitä”. Joiku ei lisää, vaikka syy on juuri tuo.

Itse en aja asioita, mutta esimerkiksi ennakkoperintöä sivuavissa asioissa en suostu antamaan edes suullista neuvoa. Niissä on aika monta muuttujaa. Noissa asioissa ja samoin testamenttijutuissa paras avustaja on sellainen, joka luuhaa työkseen alioikeudessa ja siten tietää, mitä tapahtuu todella eli millainen on käytäntö.

Kuluongelman takana on vaikea ja periaatteellinen kysymys. Meillä oikeudenkäyntimenettelyä on viety vahvasti siihen suuntaan, että tuomari istuu lähes mykkänä ja asianosaisten on osattava esittää oikeat asiat oikealla hetkellä.

Tuo lienee oikeusturvan kannalta oikein, koska tuomari ei saa ryhtyä auttamaan kumpaakaan osapuolta, ei myöskään heikompaa.

Olisiko tuossa aatteessa menty liian pitkälle? Olemme tietävinämme, mitä tuomioistuin saa tehdä viran puolesta ja mitä ei. Mutta joskus voi käyttää järkeäkin. Kukaan prosessioikeuden erikoistuntija ei näe siinä moittimista, että todistajaa kovistellaan hyvin tärkeissä asioissa. ”Todistajan on ennen vastaamista muistettava, että perättömien puhumisesta valan vannomisen jälkeen on laissa säädetty ankara rangaistus.”

”Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan”, toimittajat toistelevat ja viittaavat Olaus Petriin. Lause ei ole Olaus Petrin eikä se pidä paikkaansa. Jos puheissa yritetään säilyttää jonkinlainen tolkku, oikeus ja kohtuus ovat eri asioita, ja oikeus ja laki on myönnetty eri asioiksi ainakin sata vuotta. Yksikertaistaen: lailla pyritään oikeuteen (oikeudenmukaisuuteen). Aina se ei onnistu. Esimerkiksi ainoa tietävä todistaja on kuollut eikä papereita ole.

Lausetta voisi muuttaa: kohtuuttomiin tuloksiin johtavaa lakia ei pidä jättää muuttamatta.

Valitettavasti tässäkin on ongelmia. Eduskunnan kyselytunneilla esitetään joka viikkoa esimerkkejä tilanteista jotka ovat toisten mielestä kohtuullisia, toisten mielestä kohtuuttomia.

Eikä tuomarinohjeitten muistiin merkitsemisen aikaan ollut hallinto-oikeutta eikä vero-oikeutta eikä valtiontukia jne. Lisäksi monet kirkon ovat pitäneet koron ottamista lainasta ja pienenkin voiton saamista liiketoimesta niin kohtuuttomana tapauksena, että kysymyksessä on synti.

Eräillä seuduilla tuo ongelma hoidetaan perimällä koron sijasta toimituskuluja ja selittämällä, että liikevoiton ottamatta jättäminen merkitsisi tappiota.

Ja lopuksi: pieni rauhantuomari-tyyppinen järjestelmä ei ole lääke vaivaan. Suomessa riita-asioiden ennakkovalmistelu on saman tyyppistä ja johtaa usein sovintoon. Kokenut tuomari pelottelee joskus sopivasti molempia osapuolia sekä kuluilla että ajanhukalla. Ja sille, että usein parhaiten menestyvät röyhkeimmät, eivät taida laki ja oikeus mahtaa mitään. Itselläni minulla on sellainen käsitys, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu paikaksi, jossa oikeus toteutuisi – mikä ei estä yrittämästä.