Suomalaisen juridiikan
suuria epäonnistumisia on liikesalaisuuden eli yrityssalaisuuden sääntely. Lait
ovat huonoja, oikeuskäytäntö heittelee, kaksijakoisuus toisaalta valtion ja
kuntien, toisaalta yksityiseen puoleen on haitallinen ja vie kahteen eri tuomioistuinlinjaan.
Toisaalta hallinto-oikeudet, toisaalta yleiset tuomioistuimet käsittelevät
näitä asioita.
Juridinen tutkimus lähti
huonoon suuntaan jo vuosikymmeniä sitten, kun eräissä alan teoksissa kopsattiin
arvostelukyvyttömästi saksalaista tulkintaa, jonka tausta oli dramaattisen
toinen kuin Pohjoismaiden – ensimmäistä maailmansotaa edeltäneet olot.
Pahimmillaan, pari
vuosikymmentä sitten, ”liikesalaisuus” oli mikä tahansa asia, jota joku väitti
salaiseksi.
Patenttioikeudessa on
muuten ollut sama ongelma. Saksan rakenteeltaankin erilaista lakia käytettiin
surutta tulkintasuosituksena ja sivuutettiin sekin, että Suomen laki oli
muotoiltu Sveitsin, ei Saksan mallin mukaan, ja ero oli iso.
Länsimetron yhteydessä
salaisiksi väitetyistä asiakirjoista on jatkunut jupina. Tuomas Pöysti on
selvitellyt asiaa julkisuudessa, luonteenomaisen hyvin.
Mutta virkamiehet ja
professorit eivät ole iljenneet kertoa ihan kaikkia syitä.
Kaikkien mielestä
mahdollisimman monien hankkeiden pitäisi olla – nykytermein – läpinäkyviä, eli
sekä yleisön että median olisi saatava niistä tietoa.
Luonnollisesti olen samaa
mieltä, mutta lisään, että on asiassa ongelmia.
Etenkin kuntien ja
osittain valtion toiminnassa vaikuttaa kaksi epäsuosittua joukkoa, hullut ja
hihhulit.
Valitan sananvalintoja,
mutta tuon suuntaisia on tapana käyttää, kun ei ole vieraita kuuntelemassa.
Lukijan tulee ymmärtää, että ”hän on ihan hullu”, on useimpien itsekin
käyttämää kotikieltä, jolla ei tarkoiteta mitään mielitautioppiin eikä
mielenterveyteen liittyvää. ”Menen kauppaan ostamaan tölkin hernekeittoa tai
jotain.” – ”Älä ole hullu. Kyllä pakastimesta löytyy jotain.”
Hihhuli tai samaa
tarkoittavat sanat tarkoittaa jonkin aatteen tai poltteen läpi tunkemia ihmisiä.
Täytyy aatteita olla ja etenkin periaatteita, mutta on kansalaisia, jotka
puhuvat esimerkiksi suoviljelyaatteesta hautajaisissakin ja saavat siitä
tiettyä mainetta.
Aina on ollut tapana
keskustella ja kummastella, jos käy ilmi, että jonkun päähän on pudonnut lahna
lähes pilvettömältä taivaalta. Se on sitten eri asia, onko aihetta ryhtyä
tällaisen ilmiön johdosta kulkemaan kesät talvet, kirkossa ja kylillä kattila
päässä.
Varmaa tietoa ei ole
kenelläkään, mutta oman kokemukseni perusteella uskallan sanoa, että
korkeimmalle oikeudelle ja hovioikeudelle osoitetuista valituksista ja
kanteluista jokin osa on toivottomia eli vailla vähimpiäkään menestymisen
mahdollisuuksia.
Se ei ole ongelma. Kaikki
käsitellään asiallisesti. Kun joskus vaaditaan, että aivan kaikki ratkaisut
olisi perusteltava, nämä jutut unohdetaan. Ellei esimerkiksi
muutoksehakuvaatimusta ole ensinkään esitetty eli ei käy ilmi, mitä laatija
haluaa, mielestäni se perinteinen ratkaisumalli on paikallaan, jossa sanotaan
vain, että hakemus hylätään tai että kantelu ei anna aihetta toimenpiteisiin.
Kunnallisvalituksia
käsittelevillä on kuulemma enemmän näitä nollajuttuja, ja veroasioissa vieläkin
enemmän. Veroissa viranomaisen itseoikaisu on hyvä järjestelmä. Kävin yhtenä
vuonna verovirastossa näyttämässä, että minua oli verotettu sekä Teknillisen
korkeakoulun että Aalto-yliopiston maksamasta palkasta. Virkailija ymmärsi
viidessä sekunnissa, että kysymyksessä oli yksi ja sama palkanmaksaja, naputti
konettaan ja sanoi iloisesti, että kiitos, asia on hoidettu.
Kun nyt voi olla niin
että esimerkiksi Länsimetron yhteydessä asiakirjoja ei anneta eikä pöytäkirjoja
ole kaikkia edes tehty, asia on oikeudellisesti ihan selvä. Takana voi
kuitenkin olla – en tunne tuota asiaa – joittenkin virkamiesten perusteltu
pelko, että sitten tulee kaikenlaista aivan turhanaikaista paperia, valitusta
ja kantelua.
Tuo ei saa estää
laillista toimintaa, mutta näkökohta on syytä tuoda esiin. Niin voi käydä, että
tuollaista pikkusilppua on niin paljon, että oikeasti tärkeiden asioiden
ratkaiseminen hidastuu. Ja se ei ole hyvä asia.
Virkatuomarit tietävät,
miten selvitään klassisesta valituksesta, kun moninkertainen rikoksenuusija on
tuomittu taas kerran ja kiistänyt kaiken jälleen kerran ja vaatii nyt alemman
oikeusasteen ratkaisun hylkäämistä.
Mutta on muunkinlaisia
tilanteita.
Julkisuuden ja salaamisen
kannalta oma erikoisryhmänsä on se, josta virkakielessä käytetään nimitystä ”kverulantit”. Sana tarkoittaa päätoimista rettelöitsijää.
Olen itse joutunut
tekemisiin ihmisten kanssa, joilla on vireillä satakin oikeusjuttua, kaikki
omituisia.
Media näyttää
kiinnittäneen huomiota isompien uutisten puuttuessa hullunkurisen pikkumaisiin
naapuririitoihin. No – niitä todella on.
Omassa kokemuspiirissäni
ahkerin kverulantti piti eri tavoin yllä testamentin moitetta ja perinnönjakoa
koskenutta oikeusjuttua 32 vuotta. Vastapuolena oli yleensä anoppi, joskus
anoppivainajan sisko.
Siviilissä tuo henkilö oli
aivan täysijärkisen kirjoissa.
Ja liikesalaisuuksista. Olen tavannut suorastaan usein
elinkeinonharjoittajia, joiden mielestä se on mitä huolellisimmin varjeltava
liikesalaisuus, minkä värinen asianomaisen firman parkkipaikalla oleva Skoda
tai Fordi on.
Salassapitotahto ei
riitä. Vetoajan on osattava osoittaa myös salassapitointressi.
Hyvin sanottu, tuo aatteen tai poltteen läpitunkemat ihmiset. En ole heitä koskaan oikein loppuun asti ymmärtänyt. Meitä on moneksi. Ei kai moisessakaan mitään pahaa ole, jos eivät aiheuta toisille kohtuutonta haittaa.
VastaaPoistaOn joitakin asioita, joita pidetään yksioikoisen hyvinä, vaikka eivät ne sitä liian pitkälle vietyinä ole. Avoimuus on hyvä esimerkki (vapaus on toinen). Vaikka avoimuus julkishallinnossa onkin pääosin erinomaisen tarpeellinen asia, saattaa se joskus johtaa pelkkään häirintään, kun eräät ihmiset käyttävät sitä väärällä tavalla hyväkseen.
Aatteen väljähtyessä ei enää usko, että länsimaisen taloustieteen isä Karl Marx ja muut hengen jättiläiset voisivat tarjota avustavaa nyrkkiään yhä tänäkin päivänä edessä happanevaan maailman tilaamme. Hukkuva kääntää päänsä pois oljenkorrelta "kun tämä on jo niin nähty." Länsimaalainen heittää ennemmin lusikan nurkkaan kuin söisi kiltisti menneisyys-tulevaisuuskolhoosin viljavilta pelloilta kerätyn kaurapuuronsa, sillä mahassa kurnii mielikuva McDonald'sin herkullisesta juustohampurilaisesta, joita vielä tänään sai yhdeksän päivässä. Tämäkään kommentti ei ole niinkään ironiaa tms. vaan enemmänkin jonniin joutavaa höpötystä.
PoistaMuutamissa elämäni aikana allekirjoittamissa NDA-sopimuksissa pyydettiin salaamaan tuomiopäivään asti se, ettei heidän liiketoiminnassaan olleet aivan kaikki kynät penaalissa.
VastaaPoistaOn myös paljon julkisten hankintojen tilaajia ja tarjoajia joiden mielestä liikesalaisuuteen kuuluu se, keneltä tilaus tehtiin, mihin hintaan, ketkä muut tarjosivat ja millaisilla hinnoilla...
VastaaPoistaWikileaksiin kaikki liikesalaisuudet. Loppuu se salailu.
VastaaPoistaPitäisikö näiden kommenttien olla pitempiä kuin kaksi virkettä?
Blogisti on kehunut ahmivansa romaanin aamupalaksi ja kirjoittaa blogin päivässä.
Lukija lukee blogin ja antaa ulos lyhyen kommentin.
Onko tässä jokin ravintoketju, jossa viisaus rikastuu tiiviiksi papanaksi?
Kaikkein viisaimpia ovat ne jotka eivät sano mitään. (Puhuminen hopeaa, vaikeneninen kultaa, blogaaminen pronssia.)
Eihän tässä ole mitään järkeä. (lääkkeet!)
NDA:ssa on vielä sekin ettei se käsittääkseni mene ihan niin että jokaista kaupan kassaa odottaa miljoonaan vaade vaikka kertoisikin asioita eteenpäin. Tämä on vain tapa pelotella työntekijöitä.
VastaaPoista