Sivun näyttöjä yhteensä

19. tammikuuta 2019

Vintillä tuulee


Oletko ollenkaan sama ihminen kuin kymmenen vuotta sitten? Tuskin. Ihminen on metsä. Puut ovat samaa eläintä ja niiden pohjassa maan alla on toinen puu, jota sanotaan juuristoksi.

Gaston Bachelard antoi hyvän neuvon. On kuviteltava. Kuvittelu tulee ennen kuvittelemista, ja sen keinoja on liioittelu pellkistämällä.

Tutustuin itsekin ”Tilan poetiikkaan”  sen verran, että näin myöhemmin, miten Foucault, Derrida ja muut olivat samaa heimoa.

Ranskalaisilla on outoja tapoja. Vaikka Bachelard oli kunniallinen postivirkamies ja sähköttäjä ja insinööri, hän mietti miettimistään, kunnes hänestä tuli kaikkien kunnioittama filosofi, professori ja akateemikko.

Ranskassa filosofi voi säilyttää maineensa, vaikka harrastaisi syvällisesti runoutta ja kirjoittaisi ihmeellisiä asioita. Itse painoin mieleeni ”episteemisen ruptuuran” eli tiedon murroksen, joka esitellään yleensä Thomas Kuhnin yhteydessä nimellä ”paradigman muutos”. Siis myös tieteessä vanha varmuus pettää ja pitkän päälle katkokset ja jatkuvuus käyvät sotaa.

Runoja on kirjoitettava ullakolla. Arkihuolet peitetään pohjakerrokseen, ja kellarin portailla istutaan murjottamassa. Velvollisuuksien pakoilemiseen ei parempaa paikkaa olekaan. Tytöt menivät äitejä ja tätejä pakoon ahmimaan tyttökirjoja ullakon rappuun.

Viimeistään tässä kohdin Jung tulee mieleen.  Bachelard mainitsi haaveilemisesta kosmisena terapiana. Jos hurskas munkki ymmärtää olla rukoilematta tiimalasinsa edessä, hän saattaa kokea, miten aika räjähtää.

Wallace Stevens, sama runoilija joka kirjoitti, ettei seitsemänkymmenen ikävuoden jälkeen ole niin väliksi, mihin katsoo, koska on katsonut ennenkin, mietti miten eräässä valossa puut muuttuvat aivan kuin niiden nimet olisivat surullisia, mutta sitten aurinko hiipii kuistille kuin naiset, jotka kuiskivat.

Vastoin tottumuksiaan sama Stevens liittää runoon romanialaisen säveltäjän muistiinpanon, ranskaksi. Ehkä se on aito. Luultavasti se on viittaus Bachelardiin. 

”Olen käyttänyt liiaksi aikaani viuluni soittamiseen, matkoihin. Mutta säveltäjän töistä keskeisintä, haaveilua, en ole milloinkaan jättänyt.”

”Elän unta, joka ei keskeydy silloinkaan kun nukun, kun uneksin, valppaana, valmiina kaikkeen.”

Kun filosofi oli todellisuudessakin fyysikko, hänen sanoillaan on merkittävää painottomuutta, kun hän runouteen – aikaani – vedoten antaa ymmärtää, että kullekin on oma suhteellisuutensa, yleinen ja erityinen, ja kvanttimekaniikkansa. Kun molemmat ovat vieneet pohjan universaalilta ajalta, lentämällä uneksi voi korvata sen muinaisen ratkaisun, ettei antanut rakentaa kellaria eikä edes pientä ullakkoa, jonka rapistuneet ikkunaluukut paukahtelisivat lauhassa tuulessa.


Sanan ”totta” loppusointupari on ”kirkonrotta”, ja oikea on soikea.



18. tammikuuta 2019

Kaupassa




Eräs tuleva näyttelijä ja ohjaaja osasi, näin kertoi hänen äitinsä, jo alle kouluikäisenä sanoa puhelimeen:” Äiti on kaupassa. Hetkinen – hän vetää juuri.” Pojasta tuli ponteva.

Se oli tämä sama poikanen, joka kansakoulussa vastasi opettajan tahdittomaan kysymykseen ”Uskovatko sinun isäsi ja äitisi Jumalaan”, että ”välillä uskovat, välillä eivät”. Vastaus oli mielestäni teologisestikin niin pätevä, että olen kaiuttanut sitä laajoihin piispallisiin piireihin.

Itse aioin asentaa puhelimen viereen napin, jota painamalla olisin voinut soittaa omaa ovikelloani. Siihen aikaan muuan vanha sukkulainen, jonka mielialaa ei ollut syytä eikä sydäntä raskauttaa, piti tapanaan soittaa kolmisen kertaa viikossa kertoakseen koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa muistutellen samalla mieleensä kaikki vaelluksensa varrella kärsimänsä vääryydet. Tarina oli pitkä, ja olihan se surullinenkin. Kerrankin 2o0-luvulla kissa oli ollut kateissa päiväkausia.

Korkeiden tuomioistuinten hyödyttömänä virkamiehenä opin kyllä, miten voi ilmeellään viestittää virkakunnan juhlavuutta ja sitä tarkkaavaisuutta, jolla oikeusalamaisten asioihin suhtaudutaan, ja samalla lukea Mustanaamiota tai Pekka Lipposen seikkailuja pöydällä olevien lakikirjojen piilossa. Sanokaa minun sanoneen, että tuohon ei digimedia pysty, ei edes Finlex, vaikka se sisältää kansankunnan valioiden oivallisimmat aivoitukset eli siis voimassa olevan kotimaisen lainsäädännön ja valtiosopimukset.

Ehkä olen tullut maininneeksi asiasta tämän blogin jaksossa ”Miten väitöstilaisuuden custoksena ollaan”, siis sen saman, jossa neuvotaan olemaan kuolaamatta frakin rintamuksille. Käytin Ballografin tai Parkeerin oivallisiksi tunnettuja kyniä, sillä Mont Blanciin minulla ei ollut varaa. Kun tieteellinen diskurssi nousi huimiin korkeuksiin ja siis istuttiin siinä kymmenien, joskus sadankin ihmisen silmissä, hypistelin vakuuttavasti kynää ja olin tekevinäni muistiinpanoja. Kun kynä sitten putosi kädestä, heräsin kopsahdukseen, ja tietääkseni aina juuri ennen kuin kuuluva kuorsaus olisi alkanut. Se on nimittäin tiedettä se, että nukahtaessa sormien ote kirpoaa (mutta kuollessa ei).

Vahvistamattoman tiedon mukaan Turun hovioikeudessa muuan neuvos kuoli kerran massiiviseen sydänkohtaukseen istuntosalissa tuosta vain, ja vasta kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen virkaveljet alkoivat huomata jotain epätavallista. Siihen aikaan istunnoissa ei siis ollut oikeuttaan hakevia eli yleisöä.

Sitä en pidä totena, että nimeltä mainittu kirkkoherra olisi seurakunnasta kyllä pitkältä tuntuneen alttarirukouksen jälkeen jatkanut toimitusta sanomalla kumealla äänellään Isän ja pojan sijasta, Pyhästä hengestä puhumattakaan, ”Ruutuässä”.

Mutta verkon kautta ostaminen ei korvaa tunnemaailmaa, jonka kauppahuoneistossa asiointi antaa. Viimeksi oli vuorossa Vuorikadun Rosebud, jonka valikoima on kyllä todella hieno.

Mutta varoitan uskomasta kirjoituksiini. Olen kaupassa kasvanut. Äitini hoiti sellaista, ja tädit ja niin poispäin. Kun kaikki oli saman katon alla, olen seilannut kauppaliikkeissä siitä pitäen kun opin kävelemään. Hienoin oli kellokauppa. Vahinko että siellä ei yleensä saanut koskea mihinkään. Mielenkiinnoton oli kangaskauppa, jossa mm. vaihdettiin flanellia voihin ja muniin.


17. tammikuuta 2019

Soppari




Amerikkalanen ”sopimus” ei ole Suomessa tavoite. Verkossa jatkuvasti esiintyvä ”Hyväksyn” (I Accept) on meillä oikeudellisesti lähes merkityksetön.

Tästä ei tiedoteta tarpeeksi.

Muutos alkoi vuokrasopimuksista. Kun kaupunkeihin alkoi valmistua taloja, tilanne meni vaikeaksi. Ennen pitkää tuli lomakkeita, jotka olivat järjellisen lyhyitä ja kansakoulupohjalla ymmärrettäviä.

Siitä alkaen olen joutunut ainakin itse toistelemaan, että testamenttia tai kiinteistön kauppakirjaa ei maallikon pidä kirjoittaa omasta päästään eikä minkä tahansa mallin mukaan. Joskus kerroin syyn. Esimerkiksi näistä kahdesta on laissa määräyksiä. Niiden sivuuttaminen voi johtaa siihen, ettei paperi olekaan pätevä.

Yleisesti vakiosopimukset ovat eri asia kuin ”neuvottelusopimukset”. Tuomioistuimet ovat vuosikymmeniä kaataneet sellaisia sopimuksia, joiden sisältöön allekirjoittaja eli tavallinen ihminen ei voi vaikuttaa. Juuri niitä verkossa suositaan. Jopa suomalaiset pörssiyhtiöt harrastavat vieläpä tietosuoja-asioissa sellaisia.

Tätä kirjoitusta varten kokeilin Sanoman tietosuoja-ilmoituksia. Siihen meni 45 minuuttia, mutta olen juuri näissä asioissa ammattilainen. Nämä verkkosivut oli laadittu huolellisesti ja Suomen oloja ajatellen. Lainvastaisia kohtia ja puutteita oli useita ja lisäksi tulkinnanvaraisesti lainvastaisia ilmaisuja runsaasti. Esimerkki: ”Pidätämme itsellämme oikeuden muuttaa tätä tietosuojalauseketta ilmoittamalla siitä palveluissamme.”

Kieli on tällaista: ” Pyrimme jatkuvasti parantamaan teknisiä kyvykkyyksiämme tarjotaksemme sinulle valintoja tietojen käsittelyyn liittyen sekä toteuttaaksemme tietosuoja-asetuksen mukaiset oikeutesi saumattomasti. Kohdasta 16 löydät listan vaikutusmahdollisuuksista.”

Voimassa on tietosuojalaki, ei tietosuoja-asetus.

Eräiden tutkimusten mukaan juuri kukaan ei lue näitä lausekkeita eikä sopimuksia. Nyt jälleen kerran tutkimani perusteella asialla ei ole suurta merkitystä, koska näiden tekstien oikeudellinen merkitys on vähäinen.

Ollakseni hiukan pikkumainen, mitä mahtaa tarkoittaa otsikko ”Olemme sitoutuneen suojaamaan käyttäjiemme yksityisyyttä.” Ajatus näyttäisi olevan, että ilma ”sitoumusta” yksityisyyttä ei suojattaisi.

Sitoutuminen tarkoittaa sellaisen viranomaistoimin toteutettavan velvollisuuden ottamista, jota ei muuten olisi. ”Sitoudun maksamaan NN:lle kuukauden kuluessa vaatimuksen esittämisestä sata (100) euroa.”

Miksi räyhään medialle? Siksi että harmittelen suhteellisuudentajun puutetta, kun poliisi ja armeija odottavat tietosuojaa koskevien lakien tarkentamista mielestäni vakuuttavin perustein, ja asiaan sekoittuu puoliväkisin arkinen ja useimmiten pelkästään harmillinen eli pienen mittakaavan kaupallinen viestintä.


16. tammikuuta 2019

Matkoiltani



Eilen matkustin Helsinkiin Murtokadulle (ruotsisi Genombrotten, venäjäksi Genombrottskaja ulitsa), jonka nimi muutettiin kevytmielisyyden puuskassa Kaisaniemenkaduksi, joka oli arvostettuna possumunkkien myyjänä antanut nimensä, Kaisa Niemi, kokonaiselle puistolle. Samassa puistossa toimii myös Suomen vanhin edelleen toimiva ravintola, joka on paikkana mieltä kiinnittävä. Ja samassa puistossa on oivallinen paikka kävelyttää pieniä lapsenlapsia, koska hekin ymmärtävät heti, että eihän sellaista talvipuutarhaa lumpeineen ja kaikkineen voi olla Helsingissä. Mutta kun on. Ja ainakin osittain samoissa tiloissa tehdään valokuvia, joiden kaltaisista ennen vain haaveiltiin, eli kaiken maailman sontiaiset ja ruohot valokuvataan sarjana niin että syvyysterävyydeltään aina hiukan poikkeavat kuvat toteuttava koneen päällekkäin asettelemina hämmästyttävän todenmukaisuuden korkean ihanteen.

Kun minulla oli oikeustoimiopissa tarkoitettu perusteltu hyvä mieli myötäkäymisten  johdosta, saatoin vain todeta, että on meillä ei-kaupallinen sivistyskortteli eli kirjakauppa ja musiikkikauppa ja antikvariaatti ja niiden sivukonttorina yliopisto. Kadun päässä on Kaisaniemen kansakoulu, jota isäni kävi ennen kuin samalla kadulla pääkonttoria pitäneet NMKY:n herrat retuuttivat hänet korvata kotiin ärjäisemään juovuspäissään pasianssia venäjäksi pelanneelle isoisälle että oppikouluun tämä poika niin kuin olisi jo. 

Vasta mietittyäni Leni Riefenstahlia ja lentäjä Rüdeliä ja viittä muuta tajusin, että Söörnääsin ainoasta erittäin oikeistolaisesta perheestä tullut Kemppinen toimi saksalaisen mallin mukaan yhdistämällä ruumiinketteryyden korkeiden huippujen harrastukseen. Viittaan siis kautta rantain alpinismin natsistiseen puoleen. Vahinko ettei kukaan ole toistaiseksi luonut lastenlaulua ”Hitler-setä asuu Berchtesgadenissa”. Heillä näki olohuoneen ikkunasta Salzburgin suuntaan tuon Wikipediasta kopioimani näyn.

Itse erilaisena ihmisenä haluaisin, että tästä ikkunastani näkyvä kevyen pakkaslumen peittämä ja auringon melkein vaakasuoraan valaisema metsä julistettaisiin maailmanperintökohteeksi. Huoleti kiitelköön muut Alppien seutuja kauniiks’, kirjoitti kai Paavo Cajander.

Ellei meillä ole vuoria, onpa kumminkin Vuorikatu. Se päättyi Hallituskatuun, jonka Fabianinkadun nurkassa sijaitsi entinen Venäläinen tyttökoulu silloin kun itse kiertelin niitä kortteleita päivittäin. Ja oli siinä kaksi elokuvateatteria, joista Aloha toimi pitkään eduskunnan suurena salina, mutta ei silti tai siksi saanut armoa.

Vähintään säpsähdyksen aiheutti taloudellisen himon runtelemalla keisari Aleksanterin kadulla Suomalaisen kirjakaupan uusi, toinen myymälä, jossa näytti olevan oikein kirjoja tarjolla.

Sekin epäily on tietysti oikeutettu, että kirjoittaja harhailee muiden dementikkojen tavoin olemattomissa maisemissa, mutta tietoisella tasolla tähystelin kyllä kulmia, minulla oli työhuone tuossa, osoitteessa Mikonkatu 6 C, useiden vuosien ajan, eikä siitä ole kuin 50 vuotta.

Sanoisin että maisema on muuttunut ja kotona ajattelin, että tätä esimerkiksi ne viipurilaiset surevat, vapaata matkailua menneisyyteen. Tässä tapauksessa tarkoitan omaa menneisyttäni ja muistamiani yliopiston rehtoreita ja vastaavia, jotka näillä ovilla pyysivät vahtimestaria viheltämään vosikan. Taisi kyllä olla Seurahuone eli siis Kaivokatu, joka on tapaus sinänsä.


14. tammikuuta 2019

Tarina




Se on hyvä äänestystulos, että ”Komisario Palmun erehdys” on parhaita ellei paras kotimainen elokuva, kiitos Matti Kassilan ja Mika Waltarin.

Se on erikoisempaa, että jopa Palmun jatko-osat huomioon ottaen se oli ensimmäinen ja viimeinen elokuva lajiaan.

Hakuteosten mukaan kysymyksessä olisi ”murhamysteeri” englantilaiseen tapaan. Onhan se niinkin, mutta pikemmin se on bulevardikomedia wieniläis-berliiniläiseen tapaan.

Waltari osasi tuonkin asian. ”Omena putoaa” – se elokuva, jossa Tauno Palo esittää etevästi hampuusia, oli sekin omalla tavallaan tilannekomedia (samalla tavalla kuin Kiven ”Nummisuutarit”).

Kassila sai tässä hienoista näyttelijöistä irti sellaisen iloisuuden ja nopeuden, joka ei häpeä edes Lubitschin ja Billy Wilderin rinnalla.

Tapaus on erikoinen, koska suomalaisen näyttämöhuumorin perikuva on tietenkin tapaus, jossa pappi ja poliisi juovat viinaa ja hukkaavat housunsa tai sitten isänän haitari halkeaa kesken soiton.

Itse asiassa humoreski (tyyppiä ”Hilman päivät”) saattaa olla tyylilajina kateissa. Sietää panna merkille, että sellaiset tekijät kuin Tervo, Hotakainen ja Arto Paasilinna ovat tuottaneet jotain, jonka luonnontieteellinen keskusmuseo luokittelisi mielellään esimerkiksi ryhmään ”veijariromaanit”. Sen ryhmän korkeita perustajaisiä olivat Maiju Lassila ja Pentti Haanpää.

Kassilan filmografiaa katsellessa huomaa, että hän liikkui jokseenkin kaikilla elokuvan alueilla sotilasfarssista itkunsekaiseen itkeskelyyn. Joltain osin se voi johtua ajasta eli tuotanto-olosuhteista. Joltain osin taustalla häilähtelee suomalaisen elokuvan suuri (venäläissyntyinen) nimi Valentin Vaala, joka kävi Helsingissä Katajanokalla syntyneenä samaa venäjänkielistä oppilaitosta kuin kauan myöhemmin esimerkiksi Babitsinin sisarukset.

Ja siitä tulee mieleen, että komedia menestyi ja kukoisti suuresti Venäjän keisarikunnassa.

Komedia Kassilan tavoin esitettynä on taitoa vaativa keino kertoa tarinoita maailmasta. ”Mysteeri” on aika kiinnostamaton sellaisenaan. Sanon tämän kaikella kunnioituksella niitä kohtaan, jotka pitävät esimerkiksi sanaristikoista. Sellaisen tekeminen voi olla rentouttavaa ja rauhoittavaa.

Mutta kaikki kirjat ovat dekkareita, eikä sellaista asiaa kuin ”juonivetoisuus” oikein ole olemassa Tarinoissa on vähintään yksi tyyppi eli henkilö, kirjoittaja. Tämä koskee siis myös Tristram Shandya ja Joycen ”Odysseusta”. Kassilan – Waltarin tyypit ovat Suomessa ja Helsingissä jokseenkin uskomattomia, mutta mieleenpainuvia, myös Leevi Kuuranteen hovimestari, vaikka luultavasti tässä maassa ainakaan suomea puhuvalla puolella ei ole koskaan nähty livreepukuista miespalvelijaa.

Tarinan pohjalla on kuitenkin aika hieno kuvaus raha-aatelista ja virkamiehistä ja aina ajankohtainen kysymys, saako poliisi ”herrat” kuriin. Kun satun tuntemaan asian ja voin katsoa peiliin, todistan että jopa Matti Raninin maalaispöljäke, joka suoritettuaan oikeustutkinnon nousee päälliköksi (jatkossa), osuu ja uppoaa. No. Waltari olihelsinkilöinen, Kassila alkujaan ei. Hyvä pari.