Sivun näyttöjä yhteensä

20. syyskuuta 2019

Luiden tie II



Ei ole ihme, ettei tällaisia kirjoja haluta lukea. Luin itse satoja ruumiinavauspöytäkirjoja ja valokuvin varustettuja selvityksiä henkirikoksista. Oli pakko kehittää tietty tekniikka, jottei oma elämä menisi aivan mahdottomaksi.

Eräiden henkilöihin liittyneiden sattumien vuoksi niitä päätyi juuri minulle aikansa. Puhun korkeimman oikeuden esittelijän ajoista. Kävin sen verran myös rikospaikoilla, että väkivallan surkeus oli oma kokemukseni ennen kuin olin kuulutkaan Hannah Arendtista (Banality of Evil). Ruumiinavausten ja henkirikosten suuri ero opetti, että pahuus näkyy ja haisee.

Jos haluaa, tätä voi sanoa luulotteluksi. Minulla oli kyllä tilaisuus puhua tuomareiden kanssa. Eräs oli ollut Portinhoikassa, missä se kaatuneiden kasa tuhoutui vielä pommituksessa. Eräs toinen oli keräillyt joukkueenjohtajana Summassa murskaantuneita ihmisen palasia pois näkyvistä.

Ropposen ja Sutisen kirja herättää perimäisiä kysymyksiä, joita ei osaa olla miettimättä. Onko tappaminen hauskaa? Ei se taida olla. Kirjoittajat pääsivät puhumaan sellaisenkin entisen vangin, nykyisen muistokivien pystyttäjän kanssa, joka oli tuntenut teloituksista vastanneita. Hänestä päätoimiset pyövelit muuttuivat pökkelöiksi.

Sitten oli erikseen sairasmielisiä, kuten se kuuluisa Moskovan Lubjankan kellarin teloittaja, joka käytti hakaista esiliinaa ja teurastajan lakkia. Tai Berija itse. Stalinista ei ole sellaista tietoa, että hän olisi hankkiutunut silminnäkijäksi. Hänelle kävi huvittelusta se, että määräsi ammuttavaksi läheisimpien ja pitkäaikaisimpien työkavereiden vaimoja tai toimitutti heidät leirille, kuten esimerkiksi Molotovin vaimon ja poikansa Jakovin vaimon.

Hitler tiettävästi halusi kovasti nähdä elokuvia tuomittujen kiduttamisesta. Onkohan sitä koskaan mietitty, olisiko jo ensimmäinen maailmansota, jossa hän osoitti erinomaista urheutta taistelulähettinä, aiheuttanut hänessä pysyvän tuhon?

Neuvostoliiton vankileireillä kuoli ennen sotaa kahdessa vuodessa yli miljoona ihmistä. Teloitettuja oli kymmeniä tuhansia.

Olisiko myös virallisella Venäjällä näkyvä pysyvä voimattomuus myös tuota perua? Lähes kaikki vastaavat ainakin nyt, että ei sellaista voi eikä kannata ajatella.

Ropponen ja Sutinen toteavat Vorkutasta, että siellä kaikkien maiden proletaarit yhdistyivät. Hautapaikoilla on merkkejä 60 kielellä, vaikka osa ruumiista käytettiin sellaisenaan ratavallin aineeksi. Kirjan nimi on näet käsitettävä kirjaimellisesti. Ja niitä luiden teitä on tänäkin päivänä tuhansia.

Isaac Bashevis Singer kirjoitti melkein kaikki kirjansa ihmisistä mahdottoman tapahduttua. Huolehtiva mies kysyy naiselta Amerikassa 50-luvulla, eettä eikö se häiritse, kun tuo yksi polttaa koko ajan tupakkaa. Nainen vastaa että ei. Kyllä Auschwitzin krematorion haju tuntui pahemmalta.

(Kuva: Luiden tie, kolyma).

18. syyskuuta 2019

Luiden tie I



Pelkään ettei Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen syväsukellus Neuvostoliiton vankileirien historiaan, Luiden tie (Like 2019), herätä suurempaa kohinaa. Olen innostunut ja kiitollinen, että tällainen kirja kuitenkin tuli, sillä se perustuu kirjoittajien hyvin laajaan ja monin osin vaivalloiseen matkailuun Venäjän vankileirien saaristossa.

Vanki- ja keskitysleirijärjestelmä tietenkin tunnetaan myös meillä, ja koko maailman käsitteen siitä teki Alexandr Solzhenitsyn jättiläistyöllään Gulagista. Etenkin Sofi Oksasen omin ansaituin rahoin se saatiin pari vuotta sitten kokonaan suomeksi. Kirjan historiahan sisältää valitettavan osan Suomen historiaa. Suuri osa siitä oli aluksi täällä saatavissa vain Ruotsissa suomeksi painettuna. Meillä kustannusliikkeet, ensimmäisenä Tammi, olivat hallituksen sekaannuttua asiaan ilmoittaneet, etteivät julkaise sitä toisin kuin Solzhenitsynin aikaisempaa ja myöhempiä kirjoja.

Kovin moni ei tiedä, että kirja oli harkittavana myös Otavassa. Paavo Haavikko teki päätöksen: ei julkaista. Perustelu: teos ei ole kaunokirjallinen. Luultavasti taustalla oli myös se, että Otavalla oli hyödyllisiä afäärejä neuvostoliittolaisten kanssa: painotöitä. Ja Otavalla oli myyvä kirjailija, Urho Kekkonen.

Olin paikalla. Intin vastaan. Vuosi oli 1974. 

Suomessa julkaistiin runsaasti ja mielellään Yhdysvaltoja ja Vietnamin sotaa koskevia kirjoja, Etelä-Amerikan diktatuureista, kommunistien Kiinasta ja tietenkin Euroopan fasisteista. Neuvostoliiton toteuttamista joukkomurhista ja poliittisesta sorrosta julkaistiin yksittäisiä, hiukan hämäriä niteitä, joiden kirjoittajat ja kustantajat leimattiin neuvostovastaisiksi. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa Baltian maiden nousu herätti keskustelua vain vähän.

Lukiessani uutta ”Luiden tietä” yritän ymmärtää, miksi olin itse hyvin selvästi enemmistön kannalla. Neuvostoliittoa ei saa ärsyttää. Ikäviä asioita ei pidä vetää esiin.

Kirjan alussa käydään Solovetkin saarella Vienan merellä ja Stalinin kanavalla. Kanavaa kaivamassa oli myös isäni serkku Helena joka selvisi hengissä. Vorkutassa, jossa kirjoittajat käyvät, oli kahteen kertaan isäni täti Hilda, ja toinen täti Katri oli Kolymassa kolmasti. Suvun miehet eli isäni sedät teloitettiin ampumalla ja heidän hautapaikkansa on sama kuin monien muiden inkerinsuomalaisten, Levashovo, Pietarista runsaat kymmenen kilometriä Suomen suuntaan. Verkossa blogisti ”Willimies” on viimeksi kuvaillut ja kuvannut paikkaa. Siellä on suomalaisten surmattujen muistomerkkikin.

Koska oma parasta ennen -päiväni on mennyt kauan sitten ohi, tyydyn vain viittaamaan siihen, että kerran olin raadissa valitsemassa Tieto-Finlandian voittajaa. Valinta oli Ylikankaan ”Tie Tampereelle”. Jos nyt leikin vuoksi kuviteltaisiin sama tilanne, valintani olisi jo tässä vaiheessa selvä, Luiden tie.

Hahmottaisin tilanteen toisin kuin yleisin mielipide. Kirjojen ja lehtien myynti on romahtanut eivätkä ihmiset lue läheskään niin kuin ennen. Lueskelin Pauli Kopu -nimisen kirjoittajan uutta teosta ”Media television jälkeen”. Oli vaikeuksia lukea, koska kirjoittaja ei näytä osaavan muodostaa suomen kielen lauseita. Teksti on muodoltaan ja tyyliltään ja valitettavasti myös sisällöltään heikosti menestyvän seitsenvuotiaan tasolla. En tosin muutenkaan usko ajatusta, että uusi media syrjäyttää painetun, koska tämä uusi on niin paljon parempaa. On se niinkin mutta voi olla ettei ole. Ihmisten kyky lukea todellisista, raskaista aiheista ja nähdä vaivaa on vakavasti järkkynyt.

Mutta tässä olisi todellinen, raskas aihe. 400 sivua. Hinta 29,95.

15. syyskuuta 2019

Parvisota



Uusimpien amerikkalaisten ja eurooppalaisten tietojen mukaan muutamat armeijat kokeilevat lennokkien (drone) käyttämistä parvina sodankäyntiin. Kysymys olisi autonomisesta sodankäynnistä ja itse asiassa tappamisesta robotilla.

Näitä asioita on pyöritelty maallikon tiedoin tässä blogissa viime päivinä. Otsikko on tekoäly. Saudi-Arabian öljynjalostamoa vastaan tehty parvihyökkäys näyttää onnistuneen, eikä takana ole perinteinen suurvalta, vaan amerikkalaisten ilmoituksen mukaan Iran.

Lennokin lähettäminen kohteelle lienee rutiinia myös Suomessa. Lennokkiparvi, joka irtautuu sekä etukäteen annetusta että tosiaikaisesta tehtävästä sopeutuakseen tilanteeseen, on jotain uutta sodankäynnin historiassa.

Yleiskielellä: parimetriset lennokit ilmoittavat toisilleen, miten ja milloin väistää ilmatorjuntaa ja miten löytää öljysäiliöt ja putket ja osua niihin.

Tästä tulee klassinen esimerkki. Perinteinen informaatioteknologia ei riitä, kun päällä on tilanne eli siis ampuminen ja räjäyttely jatkuu ja muuttuu niin että yksittäisten lennokkien on ”tehtävä päätöksiä” ja sopeutettava lentoratansa kerran toisensa jälkeen.

Yleiskielellä: räjähteitä kuljettavaa lennokkiparvea ei oikein voi eikä ehdi ampua alas tämän hetken tykeillä, lentokoneilla tai ohjuksilla.

Ratkaisuja varmasti on. En tahdo tietää niistä. Käytän nyt vain tilaisuutta osoittaakseni sormella, että AI kenties kykeni eilen iskemään pahasti maailman edistyneimmäksi arvioitua järjestelmää. Tarkoitan Yhdysvaltoja, joka ei ole toimeton Lähi-Idässä.

Tänään ja eilen luin samasta asiasta molekyylitasolla (Stuart Kauffman). Evoluutiobiologit hahmottelevat eräänlaista parviälyä, joka näyttää vaikuttavan perimän koodaamisen ja siis proteiinien valmistamisen pohjalla. Biologiassa ”äly” ei ole älykkyyttä, vaan ”fitness”, sopeutumista. Kauffmanin kirjan nimessä on ”fysiikan tuolla puolen” ja kirjoittaja itse on Santa Fe -instituutin tiedemiehiä, jotka on opittu ottamaan erittäin vakavasti viimeistään sen jälkeen, kun Nobelin palkintoja on alkanut tulla.

Jokseenkin lähellä olevia nimiä ovat Rovelli (gravitaatio ja ajan luonne) ja Edward D. Wilson (tietoisuus). Kauffman tietenkin viittaa eräiden kalojen ja kottaraisten kykyyn väistää miljoonan yksilön parvena saalistajia.

Moni on toivottavasti nähnyt luontodokumentin Yhdysvaltojen – Meksikon valtavista muuttavista perhoslaumoista. Suomen Luonto kertoo, että nyt tämä on meilläkin. Ohdakeperhonen (kuva) on pian Suomen yleisin päiväperhonen kaikkialla maassa. Sen usean sukupolven kestävä muutto ei ala Pohjois-Afrikasta, kuten luultiin, vaan läheltä päiväntasaajaa. Ensimmäinen ylitettävä este on siis Sahara…

Tämä perusteluksi ”parviäly” -sanalle ja selitykseksi sille, että ilmavoimissa luultavasti opiskellaan biologiaa tai ainakin lepideptorologiaa hyvin hartaasti. Tuollainen parvi on näet hyvin vaikea hajoittaa, eikä tuota lentosuunnistusta ole liioin helppo sulattaa. Mutta se on totta. Ja jotain vastaavaa tapahtuu orgaanisessa aineessa molekyylitasolla…

14. syyskuuta 2019

Menestyä perjantaina



Menestyneet ihmiset kertovat joskus salaisuutensa: he todella ovat niin hyviä. Ja ilman joidenkin vihamielisten tahojen kateutta ja konnankoukkuja he olisivat menestyneet vielä paremmin.

Kinosto-nimellä tunnetun Mäkelöiden suvun nokkamiehenä oli eräässä vaiheessa Mauno Mäkelä, joka oli koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hoidin kaikenlaisia vähemmän tärkeitä lakiasioita myös elokuvayhtiöille jo 60-luvulla, ja kuulin Mäkelän omasta suusta ajatelman: on käsittämätön, miten elokuvayleisö tietää perjantaina tuntia ennen ensi-iltaa, ettei se pidä elokuvasta.

En tiedä, mistä hän oli kuullut tuon, mutta siinä on kyllä asian ydin.

Tietysti viidakkorumpu kumisee ja ihmiset uskovat toisiaan paremmin kuin arvosteluja. Tietysti maailma on täynnä vaivalloisia uran aloituksia. Korkeintaan keskinkertaisina kotimaassaan Englannissa pidetyt komeljanttarit Stan Laurel ja Charlie Chaplin tulivat samalla laivalla muiden onnenonkijoiden kanssa Amerikkaan.

Mutta suhteellisen harva ihminen kuitenkaan kertoo menestyksestään niin kuin asia on: olen todellisuudessa kaikin puolin keskinkertainen. Menestykseni syy on ollut sattuma.

Ja kuka ei tuntisi ihmistä, jota päivitellään jo varhain, että mitähän mahtavaa tuostakin tulee kun jo on noin osaava. Ja vastaus ilmenee aikanaan: ei mitään.

Lausuntoni painettiin pienellä, kun Kaliforniassa tosi tekijämiesten seurueessa siipimiehenä kulkiessani jouduin vastaaman reportterille, että miksi suomalaiset ovat niin eteviä. Saattaa muuten olla, että tämä tapahtui, kun juteltiin Berkeleyssä Linus Torvaldsin kanssa. Hän oli ja on iso nimi oman alansa ulkopuolellakin.

Sanoin että kai vaikuttamassa ovat mittakaavat eli välimatkat ja pieni väestö, koska ihmiset ovat hyvin tavallisia. Jätin selittämättä, että käsittääkseni tavallisuus on sekä paras päämäärä että suurin voima.

Siinä on eroa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa eläessä ja heidän kirjallisuudestaan ja elokuvastaan saa sellaisen käsityksen, että amerikkalaiset arvioivat olevansa poikkeustapauksia. Kaikki.

Kommentoijan mainitsema tekoälykone löytyy verkosta. Roald Dahlin tarina ”The Great Automatic Grammatizer” kertoo lahjakkaasti herra Knipestä, joka keksii syöttää kieliopin ja keskeiset juonet yhdessä Mr. Bohlenin kanssa luomalleen koneelle ja valtaa kirja- ja lehtimarkkinat koneen kirjoittamilla kertomuksilla ja romaaneilla. Tarina on vuodelta 1953 ja kommentoijan mainitsema hieno sana, jollainen kirjoituksesta pitäisi löytyä, on epexegetically.

Dahlia on hyvin suomeksi. Saarikoski suomensi muinoin niteen ”Rakkaani, kyyhkyläiseni”. Jotkut saattavat muistaa mustavalkoisen television aikakaudella esitetyt sarja Dahlin julmimmista jutuista.

Ellen aivan erehdy, Dahl toimi aikoinaan haavoituttuaan lentäjänä sotilastiedusteluun liittyneissä tehtävissä ja tutustui samankaltaisissa puuhissa olleeseen Ian Flemingiin, jonka kanssa syntyi myös yhteistyötä.

13. syyskuuta 2019

Teetä sinäkin ruumiinavaus



Yritän usein tässä kirjoittaa asioista, joita en itse oikein ymmärrä. Eräs peruskoulun ala-asteen opettaja, hyvin viisas, kuten niin monet työtoverinsa, kiitteli työtään sanoen, että hän oppii jatkuvasti niin paljon uutta. Siis lapsilta. Koulussa.

Mutkien kautta tuli eilen puheeksi menneisyys. Olin usein vankiloissa. Tunsin oppivani valtavasti rikoksista ja rikollisilta. Oli myös tilaisuus miettiä, miten vaikeaa auttaminen ja ymmärtäminen on. Esimerkiksi keskustelua kaipaavat ja avun saajiksi ilmoittautuneet oli syytä kiertää. Vaikeassa asemassa ovat joskus ne, joilla ei ole kieltä ongelmilleen eikä käsitystä tilanteestaan.

Tuosta syystä aina suosittu elämäntapakirjallisuus sietää hieman irvistelyä. Se on kuitenkin vanha ja kunnianarvoisa ala, esseekirjallisuuden äiti. Mutta menneisyyden hullutuksia ei aina haluta muistella. Kauan sitten kuollut lääkäri-appeni kertoi, että hänen opiskeluaikanaan oli muotia sellainen oppi, että jokaista suupalaa on purtava ennen nielaisemista kaksikymmentä kertaa. Ja hän esitti, miltä kaurapuuron syöminen sitten näytti.

Ei pidä innostua. Olen elänyt ajan, jolloin mahahaava oli. Aikanaan käsitettiin, että syy olikin helposti hoidettava bakteeri ja koko tauti alkoi unohtua.

Kuten edelle kirjoitetusta on jo ilmennyt, mielessäni liikkuu edelleen tekoäly. Joku kommentoi, että neuroverkot on tunnettu vuosikymmeniä. Niin on. Mutta mitä on se ”digitalisoituminen”, joka ajaa palkoilta työntekijöitä postissa ja myös pankeissa ja kohta kuljetuspuolella?

Otsikkoni tarkoittaa, että nyt olisi mahdollista tehdä ruumiinavaus elävälle potilaalle. Yhdistämällä algoritmien avulla oppivaa ohjelmistoa voi saada ”näkyville” maksan ”leikkauspinnan” ja rasvaisuuden tai aivorungon.

Seinän läpi näkeminen kuulostaa kiinnostavalta. Tiedelehdestä luin, että kaikkien aikojen suosikistani Gentin alttaritaulusta (van Eyck) on nyt mainiot kuvat, joissa runkona on kaksi röntgenkuvasarjaa ja joukko tavallisia korkean erottelukyvyn kuvia ynnä muuta. Kerralla on kuvattu puulle maalatun alttaritaulun etupuoli ja takapuoli, ja yleisemmin taidehistorioitsija kykenee kuvaamaan päälle maalatun taulun alla olevan aikaisemman maalauksen oikean värisenä. Tekoäly.

Pari vuotta sitten kysyin itseäni viisaammilta, päästäänkö joskus käyttämään laitteita, joilla lehti tai kirja on skannattavissa yhdellä napin painalluksella, kannen läpi, lehden molemmat puolet, ja tulos millä tahansa fontilla tulostettavissa.

Vastaukset olivat torjuvia tai empiviä. Nähtävästi kone on olemassa, mutta vielä liian kallis. Ajatus viehättää minua suuresti. Viisisataasivuinen käsikirjoitus sekunnissa pdf:ksi. Tutkijoita huvittaisi ajatus osittain mädäntyneen ja repeilleen pergamenttikäärön tekstin ja muiden merkkien kuvaamisesta ja täydentämisestä kääröä avaamatta. (Ajattelen Kuolleen meren kääröjä, jotka olivat melkein Raamattua.) 

Pontevasti toimien tunnistusohjelmalle on melkein samantekevää, lukeeko se tätä tekstiä, joka lukijalla on nyt edessään, vai paperin läpi kääntöpuolelta skannattua. Hahmon tunnistuksessa peilikuva on sama tehtävä kuin oikea kuva esimerkiksi kirjaimesta, ja röntgen-tyyppisten kiinteän aineen läpi luettujen hahmojen irrottaminen kohinasta siis on jo käytössä ja todettu toimivaksi.

Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että saisin skannata kirjahyllylliseni kerralla ja tulostaa siitä kulloinkin istuen, seisten tai maaten luettavan version, mielellään ohuen, kierrätyskelpoisella  paperilla olevan kirjan kaltaisen.

12. syyskuuta 2019

Arvostelu



Naapurin rouvat pistävät aamun lehden meidänkin kuistin penkille. Apu on suuri ja ele hyvin tärkeä. Paperitehtaat kärsivät ja työntekijät kärsivät. Sanomalehti- ja aikakauslehtipaperin menekin laskulle ei näy loppua. 

Joskus joku vielä kysyy, mitä ihme porukkaa täällä asuu. Oudosti hyvin moni meistä elinkautisista on ollut paljon tekemisissä kirjojen tai lehtien tekemisen kanssa, omin käsin eikä rahalla. Ehkä siksi ymmärrämme, että nyt toimivien nuorten asiantuntijoiden puheet digitaaliseen oppimateriaaliin siirtymisestä osoittavat syvää asiantuntemuksen puutetta. 

Ihminen näkee ja kokee epätarkasti. Nyt mailleen menevä sukupolvi on tottunut lehden aukeamaan ja hankkinut huonekalunsa siten, että lehden saa auki pöydälleen, kun syö tai juo.

Toimitusketju säästi minulta tänään 27,95. Valitettavasti asetelma on se, että vaikka olen blogillani markkinointikanava, ostan esittelemäni kirjat. Syy ei todellisuudessa ole sen jalompi kuin laiskuus. Voi olla, että Otavan nykyinen tiedottaja eli Tarja Kopran seuraaja, tai WSOY:n vastaavissa tehtävissä toimiva Katri Wannerin jälkeen tullut suostuisi sopivan taivuttelun jälkeen lähettämään minulle ilmaiskappaleen kirjasta. Mutta minä joutuisin luultavasti hakemaan sen postista ja sitten olisi taas yksi kirja liikaa.

Äitini kyllä jo kysyi Tervon kirjaa Loirista, mutta tiedän jo, ettei hän olekaan käytännössä kiinnostunut, vaan ajattelee luettuaan päivän lehdestä, joka hänelle tulee palvelutaloon, saman Antti Majanderin arvostelun jonka itsekin jo luin, että hyite. ”Hyite” on Pohjanmaan kieltä. Se tarkoittaa suunnilleen samaa kuin yleiskielen ”hyi”. Ei mun luonnollani, sanoi akka kun sika sontaa söi.

Majander on oppinut eikä Petäjäkään ole hullumpi. (Kirjoitin itse myös arvosteluja, kun he tulivat noviiseina Hesariin, tosin Petäjä muistaakseni jonkin vähemmän lehden kautta.)

Pekka Tarkka opetti heillekin, ettei arvostelijan tehtävä ole kehua itseään (vaikka välillä senkin voi tehdä lämpimikseen), vaan palvella lukijaa. 

Itse olin ajatellut hankkia Loiri-kirjan selvittääkseni, miksi en ole kiinnostunut siitä. Majanderin esimerkillinen arvostelu kertoi minulle kaiken oleellisen. Sen käsitin jo Lapualaisoopperan uutuutena kuullessani, että Kosolan osaa esittää mainio lapsitähti. ”Pojat”-elokuvan suoritus oli ollut hieno. Mutta Loiri on edelleen ihmelapsi.

Merkittävä taiteilija menee merkittävän menestyksen jälkeen harjoittelemaan. Keräsin ennen tietynlaista kirjallisuutta muusikoista, koska kirjailijat ovat päätoimisia valehtelijoita. Horowitz ja Glenn Gould harjoittelivat maailman huipulla ollessaan 5 – 11 tuntia päivässä. Rubinstein hätkähti vasta Horowitzin noususta miettimään, haluaako hän olla maailman paras naisten kaataja vai pianisti, ja päätyi jälkimmäiseen. Näin hän väittää muistelmissaan. Kevyemmässä laulamisessa Olavi Virta ja Tapio Rautavaara olivat sodan aikana tolkuttoman kovia harjoittelemaan, ja molemmat kuuntelivat tarkoin käsillä olleita ammattilaisia (de Godzinsky, Toivo Kärki).

Opin korkeimman oikeuden esittelijänä tunnistamaan alan huiput. He sanoivat joskus: ”En tiedä.” Tai jopa: ”En ymmärrä.” Einstein muuten käytti samoja sanontoja, ja R. Feynman sanoi viimeisen suuren luentonsa lopuksi: ”Ongelma on, että tiedämme niin vähän. Ja että olemme niin tyhmiä.” 

11. syyskuuta 2019

Äly jätättää



Kuvan esittämä kirja sisältää sen tiedon. Kirjan nimi on tietysti älytön. 

Ennen käytettiin jopa sellaisia vihjaavia nimikkeitä kuin ”Tekoälystä”.

Ystäväni mainitsi, että sellaistakin sanaa kuin ”algoritmi” on alettu käyttää jopa opiskelijoiden ja ammattilaisten keskuudessa holtittomasti. 

Nyt joka tapauksessa Siukosen ja Neittaanmäen ihan tukeva kirja on väline ainakin kahteen tarkoitukseen. On ihmisiä – kuten minä – jotka haluavat Wikipediaa (engl.) selvästi seikkaperäisemmän esittelyn siitä, mitä pelottavaa tietotekniikassa on nyt tapahtumassa. Lukija voi olla valmis käyttämään 347 ison sivun lukemiseen menevän ajan ja miettimään asiaa. Minulle Neittaanmäen nimi oli riittävä perustelu. Hän on yksi niistä professoreista, joilla on erinomainen käsitys koko alasta. Professorin ammatissa spesialistit ovat eri joukko. Nimitys sisältää vihjeen, ettei asianomainen ole erityisemmin selvillä seikoista, jotka eivät ”kuulu omaan alaan”.

Kirjan tärkein osa on uusi tieto siitä, mitkä suomalaiset tai Suomessa toimivat yhtiöt ovat tosissaan mukana tässä kehityksessä, joka muuten on aika lähellä myös robotiikkaa, mutta on jo mullistanut muun muassa postin ja pankit.

Yhtä tärkeä on järkevä ja suppea selostus vaikeista uusista ilmiöistä, sellaisista kuin syväoppiminen, neuroverkko, koneoppiminen tai esimerkiksi IBM Watson.

Tätä kirjaa kiittelee ja suosittaa mielellään, koska tekijät eivät ole humpsahtaneet pohtimaan älyä tai älykkyyttä. Tiedemaailman yksihelmasynti on tehdä päätelmiä sanoista, jotka ovat joskus itse keksittyjä. Ainakin itse varon kirjoja ja kirjoittajia, jotka selvittävät sanaa ”tietoisuus”. Eipä sillä. Luin arvostelun Wittgensteinia, Carnapia ja kumppaneita esittelevästä kirjasta, jollainen kuuluu olevan suomeksikin. Jäin miettimään, mitä Wittgenstein olisi ollut mieltä tietotekniikan piirissä esitetystä ajatuksesta, että kielen kuvaus vaatii enemmän laskentatehoa kuin kuvattava kieli. Matematiikkaakaan ei voi kokonaan kuvata eikä todistaa matemaattisin keinoin. 

Tässä kirjassa ei mainita siitä, että Google Books  olisi ollut alkujaankin hanke tekoälyä, ei lukijoita varten. Ohjelmien ”opettamiseen” tarvitaan suunnattomasti aineistoa, kuten kirjallisuutta ja lehtiä.

Tekoälyllä eli ”tietokoneella” on toteutettu Shakespearen sonetti, joka ei ole Shakespearen. Kone on sen kirjoittanut, eivätkä harrastajat eivätkä asiantuntijat onnistu erottamaan sitä aidosta. Kone osaa kirjoittaa tuhat sonettia minuutissa ja verrata jokaista aitoihin ja aikalaisten kirjoittamiin ja viilata itse omia parametrejaan. Se on jo jotain. Koneen muotoilema uutinen vaikkapa urheilusuorituksesta lienee jo arkipäivää.

Samalla on keksitty paha ongelma. Tekijänoikeus perustuu omaperäisyyteen eli luovuuteen ja patenttioikeus ”keksinnölliseen ajatukseen”. Vaikka osakeyhtiö voi omistaa maata ja tavaraa, lainsäätäjän mielestä se ei voi kirjoittaa teoksena suojattavaa tekstiä eikä liioin tehdä patentoitavaa keksintöä.

Luultavasti lainsäätäjän (etenkin EU:n) reaktio on sama vanha – ei olla huomaavinaankaan tai keksitään jokin tuhoisa tilapäisratkaisu.

Ja oma pelkoni? Sopivasti viimeistelty tekoäly eli AI oppii sellaiseksi talousrikolliseksi ja veronkiertäjäksi, ettei viranomaisilla ole mitään mahdollisuuksia pysyä perässä.

10. syyskuuta 2019

Parasta ennen



Keskustapuolueen parasta ennen -päivä voi olla ohi. Joku (Jäppinen, luulen) oli tämän blogin kommentissaan kerran sitä mieltä, että maastossa harhailevan kepulaisen saa hävittää. Katsoin metsästyslaista, mutta en löytänyt tällaista sääntöä.

Puolue sai huiman aseman, kun vanhat sosialistit olivat hävinneet 1918 sotansa ja niin sanotut pääomapiirit olivat käsittäneet työvoiman tarpeen jatkuvan ja lisääntyvän. Perinteinen oikeisto oli Paasikiven ja Svinhufvudin johdolla munannut itsensä saksalaisten kanssa kuningasseikkailuissa. Alkiolainen maalaisliitto oli pitänyt kiinni tasavallasta, jossa oli suorastaan kansanvallan piirteitä, ja harrasti muutenkin hyviä asioita.

Ministereiksi istutettiin alan professoreita, ja sitten saatiin Kekkonen, joka ennen pitkää työnsi oppi-isänsä ja auttajansa Juho Niukkasen parrasvaloista.

Se on epätietoista, rakensiko Kekkonen omin päin suhteita Neuvostoliittoon jo ennen Talvisotaa, välirauhan aikana vai vasta Jatkosodan loppuvaiheessa. Kun sitten tarvittiin Paasikivelle kaveriksi Stalinin mieleinen mies, Kekkonen ilmoittautui ja hyväksyttiin kiitoksella.

Keskustan asema kesti tukijalan menetyksen, kun Neuvostoliitto romahti. Perinteisen maa- ja metsätalouden harjoittajien ryhmä väheni ja sen merkitys työnantajankin hupeni. Keskustasta olisi pitänyt tulla eurooppalainen kristillis-demokraattinen puolue liberalismin hengessä.

Nyt uusi puheenjohtaja tähtää entiseen kannatukseen tai ainakin äänestäjien määrän kaksinkertaistumiseen. Ihmiset ja raha valuvat kaupunkeihin. Keskusta ei ole päässyt kaupungeissa asemiin. Tulos voi siis olla päinvastainen. On meiltä näivettynyt ennenkin puolueita, kuten Ståhlbergin, Rytin ja Erkon liberaali edistyspuolue.

Ehkä samanaikaisesti köyhtyvässä ja rikastuvassa Suomessa itsensä eri syistä sivuun sysätyiksi tuntevat äänestävät yhä sankemmin joukoin perussuomalaisia, joka on jo maan suurin puolue. Ehkä seuraava tasavallan presidentti on Halla-aho, jolla tuntuisi olevan sen suuntaisia ajatuksia.  Ehkä se kanto, johon keskustan reki kaatuu, on Vihreät. Keskustalla ei ole oikein ajatuksia eikä aatetta, mutta vihreillä tuntuu olevan.

Vihreiden täytyisi rikkoa välinsä romantiikkaan löytääkseen Haaviston jälkeen seuraavat karismaatikot. En olisi itse ikinä arvannut Sauli Niinistön uraa, koska pidin häntä tuntematta ja pohtimatta toisen luokan kykynä, samoin kuin muuten Halosta, jonka tunsin. Miten pahasti voi erehtyä! 

Vihreillä olisi hihassaan veljenpoika-Niinistö ja ties mitä tulossa. Karismaatikkoja tarvitaan, että saadaan ääniä yli puoluerajojen. Kokoomus jo tietää, etteivät Katainen ja Stubb olleet sellaisia, ja kepu koeponnisti sinänsä pätevän Esko Ahon. Demareilla ehkä olisi sopivia. Antti Rinteestäkin ajattelin, ettei tuosta miehestä ole sisätöihin. Ja jälleen erehdyin.

Pohdintojeni taustalla on 1900-luvun historia ja yritykseni ymmärtää, miten Neuvostoliitossa valtaan nousi kaikkein lahjattomin ja osaamattomin bolsevikkiporukan jäsen, Stalin. Ja Saksassa Hitler, jolla ilmeisesti ei ollut ulkopolitiikkaa ennen vuotta 1941, mutta sen sijaan armoitetun junapelurin lahjat. Edessä on Suomen brexit eli koko poliittisen järjestelmän takuuaika on loppunut. Mikä neuvoksi? Minä en tiedä. 

8. syyskuuta 2019

Emergenssi



Kohteliaasti päivän huippu-uutisessa sivuutetaan avainsana. On totta, että terästeollisuuden hiilipäästöt voidaan välttää kokonaisuudessaan polttamalla palokaasuista hiili pois. Polttoaine on vety, jolloin jätteeksi jää vettä, siis vedyn ka hapen molekyylejä.

Menetelmä on elektrolyysi. Sähköä tarvitaan suunnattomasti. Hieman selaillen voi varmistaa epäilynsä. Menetelmä on vetypommi.

Vetypommin laukaisemiseen tarvitaan valtava paine tai kuumuus. Käytännössä räjäytykset on tehty atomipommilla: esipanos ja panos samaan koteloon. Lehtiartikkeleissa mainitaan vedyn isotoopit. Juuri niitä pommissa käytetään, deuterium ja tritium.

Jospa korostaisimme jälleen, ettei tämä ole vitsi. Tuo teknologia on toteutettavissa, mutta helppoa se ei ole, eikä halpaa.

On melkein katkeraa ajatella, että aineen ja energian peruskaavan (Einstein) mukaan on teoreettisesti täysin mahdollista käyttää terästehtaan tai lentoyhtiön pitkänmatkanlentojen kaluston polttoaineena sokerinpalaa pienempää määrää jotain yleisesti esiintyvää ainetta, kuten bauksiittia tai rautaa.

Ne tutkijat, jotka ovat tämän asian kimpussa, ovat todella hyvällä asialla. Ja yleisölle kuvaillaan myös paljon nykyisiä pienempiä ydinvoimaloita. Eikö olisikin oivallista, että olisi vuoden lämmityksen, sähkön ja liikkumisen energiat taskussa mukana nykyisen puhelimen kokoisena laitteena? Sellaiseen kyllä sopisi liimailla enkelinkuvia ja kiillettä päälle.

Itse olen suunnitellut luopumista betonista, joka kyllä oli aikansa hyvä aine, mutta muun muassa jätteenä se on ongelmallista, kun kalkki ja kiviaines on hankalassa muodossa.

Pitäisi keksiä biologinen talo, jonka voisi kasvattaa kulloisenkin tarpeen mukaan. Pääsisikö liikkeelle nanopinnoista? Jopa grafeeni on hiilen muoto, allotrooppinen ja maailman kestävin tunnettu aine.

Ajatuksen isän on kieltämättä Pelle Peloton, joka eräässä sarjassa keksi pehmeän talon. Sellaisen seinään voi hakata päätään, ellei pää ole kovin terävä.

Kuitenkin kokeilut aloitti jo monineuvoinen Odysseus. Runoelman mukaan hän oli rakentanut itselleen ja Penelopelle aviovuoteen niin ovelasti, että yksi sängynjalka oli katkaistu kasvava puu.

Jos biotekniikka kehittäisi siemenestä tai taimesta kasvatettavan talon, päästäisiin ikävistä betonilähiöistä.

Tämä voi kuulostaa kaukaa haetulta, mutta on siinäkin ihmettä ja emergenssiä, että siemen osaa olla männyn siemen ja ettei männyn siemenestä saa kasvatetuksi kuusta vaikka kuinka kurottaisi.

6. syyskuuta 2019

Keskivartalorikkaus



Vertaisin rahaa sokeriin. Sokerit ovat yhtä kuin luonto ja ravinto. Lihottava raha aiheuttaa terveysongelmia.

Nyt viittaillaan haastateltuja tosi rikkaita, joiden mielipiteistä ja asenteista eräät alkoivat vanhentua 1880-luvulla. Muistan kun luin Mikko Juvan väitöskirjan. Se oli ensimmäisiä tutkimuksia, joissa selvitettiin myös perittyjä ja opittuja asenteita: köyhyys on oma vika; sairaus on Jumalan rangaistus. Muun muassa kirkko todella vastusti köyhien auttamista ja sairaiden hoivaamista. Eivät vain realistit (Minna Canth) vaan myös pehmeiksi luullut romantikot, kuten Topelius, rakensivat kapinaa tuota maailmankuvaa vastaan.

Epätasa-arvo ei ole todellisuudessa mitattavissa eikä siis perin pohjin tutkittavissa. Se on emergentti ilmiö. On erehdys luulla, ettei se olisi ollut ongelma jo kivikaudella. Jos joku käveli vastaan rotevaa kivinuijan heiluttajaa lihava sika kainalossa, sen arvaa, kuinka siinä kävi. Ja maanviljely ja kaupunkien kertyminen osoittivat isoisille, että rosvon ammatti on epävarma ja siinä hengästyykin. Parempi ruveta kuninkaaksi ja naamioida ryöstely sopivin tavoin. Mutta sitten syttyi ensimmäinen maailmansota, josta käytetään nykyisin nimitystä pronssikauden romahdus 1177 eKr.

Omissa porukoissani etuoikeudet näkyvät lähinnä koulutuksena ja siten työ. Ongelmarikkaita ei oikein ole. Tunnen hedelmärosvoja. Heidän on ihan pakko päästä tienaamaan ainakin sata tuhatta, vaikka lapsen synttäreillä kakku olisi kesken ja kahvikuppi puolillaan. Mielestäni se on sairaus.

Oma tilanteeni on erikoinen, koska minulla on yrittäjätausta. Eivätkös nuo asianajajat ole yrittäjiä hekin, vaikka vain osa ammattikunnasta suunnistaa suurimman palkkion mukaan. Isäukko menestyi vaikka käytti kaiken liikenevän aikansa vapaaehtoistoimintaan eli milloin retkeilyyn, milloin mieskuoroihin, Ja äitini, joka tätä nykyä mieluummin makailee kuin istuu, seisoi tiskin takana vuosikymmeniä, tosin kirjakaupassa.

Useassakin etuoikeutettujen kokoontumisessa (sukujuhlassa) olen pannut merkille tunnusmerkin. Selvästi alle 40-vuotiaat puhuvat hyvin painokkaasti eskarin ja peruskoulun puolesta osoittamatta mielenkiintoa shoppailuun. ”Tärkeintä on oppia tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa”, sanoi eräskin pienistä lapsistaan.

Omalle sukupolvelleni tuo kokemus kertyi yrittämättä maalla, kirkonkylässä. Itse pääsin kyllä helpolla, koska kaverit epäilivät, että isäni saattaisi olla suorastaan poliisi, tai poliisin tuttava, eivätkä kiusanneet. Se kaveri, joka sai ensimmäisenä kaiken haluamansa, vietti kuulemani mukaan viimeisiä vuosiaan koirankopissa erään pystykorvan alivuokralaisena; vanhemmat olivat kuolleet ja kerran kukoistanut bisnes siirtynyt muualle.

Walter Scheidelin kirja (The Great Leveller) on uusi ja suositeltava kirja epätasa-arvosta kautta aikojen.

Polarisaatiosta eli vastakohtien kärjistymisestä: on totta, että jokaisella ihmisellä on kaksi napaa.  Vai oliko se maapallo? 

Historian kirjoittaja saisi kuitenkin muistaa, että raha on magneetti ja suuri raha on suuri magneetti. Erilaisia yhteiskuntia voi kuvailla erilaisiksi kestomagneettiin perustuviksi sähkömoottoreiksi. Yleensä yhteiskunnat leikkaavat kiinni. Syy on äkillinen ylikuormittuminen eli juuri se, mikä nytkin on tapahtumassa. Keskivartalo-ongelmissa tarvitaan toisia ihmisiä, sellaisia joiden napa hanka selkärankaa.




3. syyskuuta 2019

Epätasa-arvon aika



Itsestään selvästi ajattelin, että postiin ja polarisaatioon en kajoa. Olennainen on sanottu. Mihin siinä minua enää tarvitaan.

Niinpä tässä on mielipiteeni. Johtokuntaherra kehui, miten erinomaisesti johtajat, etenkin tämä syöttiläs, ovat johtaneet postia vaikeassa kilpailutilanteesta. Kyllä siitä on palkittava, sanoi herra.

Johtajan tehtävä olisi todellisuudessa estää työntekijöitten kaltoin kohtelu.

Sata vuotta sitten sosialistit olivat aivan oikeassa väittäessään, että herrat repivät rahaa työmiehen selkänahasta oikein hohtimilla.

Näin tapahtui. Paasikivi ja muut pankkiirit ajattelivat, että koska he ovat niin hyviä miehiä, ja älykkäitäkin, he saavat mättää taskunsa täyteen rahoja, ja sen he tekivät. Paasikivi oli talvisodan tullen Kansallispankin suurin henkilö-osakkeenomistaja. Hän oli sijoittanut bonuksensa (tantiemit) osakkeisiin, ja pankkiosakeet olivat perinteisesti aliarvostettuja.

Nähdäkseni suuri muutos oli osuustoimintaliike. Loppujen lopuksi osoittautui onneksi, että liike hajosi alkiolaiseen eli pellervolaiseen osaan ja ”edistykselliseen” osaan, jonka suureksi hahmoksi nousi Elannon Väinö Tanner.

Historia käänsi kylkeään, kun Helsingin Osuuskauppa ja Elanto yhdistyivät.  Se oli rohkea veto. Mutta ei ollut punapääomastakaan enää paljon jäljellä, koska Hakat ja Varmat ja kaikki olivat ruvenneet leikkimään liiketoimintaa arvattavin seurauksin.

Työvoima ei ole firman raaka-ainetta, kuten postin herra pääjohtaja näyttää luulevan. Yritys on vaikeasti kuvailtava taloudellinen ja psykofyysinen kokonaisuus, jonka tehtävä on menestyä markkinoilla ja jakaa hyvinvointia työntekijäilleen, toimihenkilöilleen, omistajilleen, jäsenilleen.

HS:n esittelemä tutkimus tosi rikkaiden ajatuksista oli hyvä esimerkki siitä, että syvä typeryys ei estä menestymästä rahallisesti. En ole itse koskaan luullut, että esimerkiksi huumekauppiaat ja gangsterit loistaisivat hengenlahjoillaan. Läpitse tyhmiä liikkeenjohtajia tunnen henkilökohtaisesti paljon, mutta onneksi myös todella fiksuja ja ammattitaitoisia.

Postin johdon olisi pitänyt rakentaa kannustinjärjestelmä eli rahaa ja arvostusta – respektiä, kuten jääkiekkoilijat sanovat.

Koska posti on valtion oma, pitäisi ehkä erottaa vastaavat ministerit saman tien. Hölmöläis-miljoonamiehet kiukuttelevat sosiaaliturvaa.

Ainakin poliitikon pitäisi tietää, että epätasa-arvon räjähdysmäinen kasvu, tuo populismin kiihdyttäjä, on ympäristötuhon veroinen ongelma.

”Polarisaatio” eli sosiaalisten vastakohtien kärjistyminen on aina johtanut sotaan. Arkipuheessa käytetään hajustettua ilmaisua ”yhteiskuntarauha”, mutta molempien maailmansotien syy oi tuo, ja kuten muiden ohella Stuart Kauffmann todistelee, vuodet 1945-1975 olivat suuri poikkeus ihmislajin yli puolensadan miljoonan vuoden kehityksessä. Kaikkien mielestä piti tehdä työtä ja verottaa ja palkita vaikeista sodan vuosista, ja lisäksi kyläidiootti Neuvostoliitto hypisteli vetypommejaan. 

Kirjoituksen kuvassa esitetään oikosulkuja torvi. Lukija tietää miksi.

2. syyskuuta 2019

Tunnustus



Kommentti vaatii vastausta. Mutta varoitan: todistamiskiellot ja todisteiden arviointi on laaja asia. Ei sitä kata muutamalla mietteellä.

Jo vuoden 1734 laissa oli sääntö syytetyn kertomuksista oikeudenkäynnissä. Mutta silloin oli – vuoteen 1948 – vallalla toinen tapa arvioida todisteita kuin nykyinen, niin sanottu vapaa todisteiden harkinta. Silloin tunnettiin esimerkiksi ”puoli näyttöä”. Rikoksen uhrin kertomus tapahtumista ei usein riittänyt todisteeksi, vaan tarvittiin lisäksi ”vieraita miehiä” eli sivullisia näkijöitä.

Taustalla on muun muassa vala. Todistajan oli vannottava, että hän pysyy totuudessa. Rangaistus valapattoisuudesta eli perättömästä lausumasta saattoi olla kova. Jos syytetty olisi tehnyt valan ja kertonut siinä perättömiä, hänet olisi kenties tuomittu kahteen kertaan eli sekä teosta että väärästä valasta.

Jo ennen tuota valtakunnan lakia oli käytetty ”puhtaantunnon valoja” ja luonnevalaa – esimeriksi 12 henkilöä, jotka eivät tienneet mitään syytteessä tarkoitetusta todistajasta, vannoivat tietävänsä, että syytetty on kunniallinen henkilö.

Hiukan yllättäen mielisairaan ja alle 15-vuotiaan erikoisasema tunnettiin esimerkiksi 1500 luvulla (Lex Carolina; Bamberger Halsgericht).

Tunnustukseen painostaminen tai kiduttaminen oli luonnollisesti yksi tausta-ajatus. Pelkkää metalliputkea käyttäen Stalinin miehet kehuivat hankkivansa keneltä tahansa tunnustuksen mistä tahansa teosta. Näin lienee käynyt.

Yhdysvalloissa korkein oikeus rajoitti 1930-luvulla kuulustelijan keinoja. Nykyisin joskus naureskeltu ja joskus harmiteltu ”Miranda”-nimellä tunnettu oikeustapaus lopetti ”kolmannen asteen kuulustelut”. Jos lausuma oli saatu kielletyin keinoin, tuomioistuin jätti sen huomiotta.

Maallikko ehkä ihmettelee, mutta törkeissä teoissa esiintyy usein perättömiä tunnustuksia. Jopa Kyllikki Saaren murhaajia on ilmoittautunut koko joukko. Niinpä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissä pelkkä tunnustus ei riitä, vaan syyttäjän on esitettävä sitä tukevia seikkoja.

Toisaalta perättömät ilmiannot ovat tuttuja armeijasta ja niitä esiintyi Lapuan Liikkeen aikana ja kansalaissodassa. Kerrotaan että ainakin armahduslain nojalla tapahtui sellaista, että isäntä toimitti emäntää piirittäneen renkimiehen vankileirille ja ammuttavaksi ja että vanhat kalavelat kostettiin näin rajusti. Myös muuten syksystä 1944 aikamoisista asioista selvisi väittämällä edistäneensä esimerkiksi viljoja varastamalla oikeaa aatetta.

Kerrotaan, että Saksan Demokraattisessa Tasavallassa viranomaiset kannustivat kansalaisia ilmiantamaan toisiaan muun muassa vääristä mielipiteistä, ja erikoisen juhlittuja olivat lapset, jotka kavalsivat vanhempansa tai sisaruksensa poliisille.

Ei ole oikein näkyvissä seikkoja, joiden vuoksi suomalaisia voisi pitää erikoisen pidättäytyvinä pahanteosta. Päinvastoin voisi kukaties epäillä, että mikä tahansa joukko saattaa vajota hillittömyyksiin. Se on syy pitää kiinni vanhoista säännöistä, kuten syytetyn asemasta oikeudenkäynnissä, vaikka ne näyttävät perustuvan noitaoikeudenkäynteihin ja sitä varhaisempaan kirkkojen vimmaan kaivaa esiin tunnustuksia (rippi). On meillä kulttuurimme pohjalla sellainenkin tarina, jossa papit ja kirjanoppineet etsivät kiihkeästi kahta väärää todistajaa, mutta roomalainen maaherra silti empi ja kuuli syytettyä suullisesti. Lopputulos nyt kuitenkin oli mikä oli.




1. syyskuuta 2019

Oikaisu – Stalinin murhat



Unto Hämäläinen huomautti perustellusti, ettei Stalinin vainoissa 1930-luvulla Neuvostoliitossa menehtyneitä ole tutkittu. 

Ajatus sai heti kannatusta. Lehdissä puhuttiin ”suomalaisista kommunisteista” ja viitattiin myös Tuurin ”Ikitiehen”,  jonka henkilöistä useimmat ovat amerikansuomalaisia kommunisteja.

Etenkin Pietarin seudulla asui pysyvästi tuhansia suomalaisia. He eivät olleet inkeriläisiä eivätkä venäläisiä eivätkä kommunisteja.

Asiaa laajasti tutkineet Max Engmanin mukaan siirtolaisuus Pietariin oli Suomesta suurempaa kuin Amerikkaan. Tämä on kuitenkin mutkikas kysymys. Pietariin mentiin tyypillisesti töihin, ja sieltä tultiin poiskin.

Stalinin vainoissa tapetut isoisäni sisarukset, vanhemmat ja muut sukulaiset olivat suomalaisia. Kysymys kansalaisuudesta on epäselvä. Isoisäni Juho selvitti sitä oltuaan maailmansodassa Venäjän armeijassa ja pyrkiessään sitten Suomen rajavartiostoon syntyperäisenä suomalaisena.

He olivat jopa ajan oloissa hyvinkin oikeistolaisia. Isoisäni kuoli 1950-luvun lopulla Helsingissä. Hän oli osallistunut kansalaissotaan heimosotiin eli Aunuksen ja Vienan retkiin ja lisäksi Viron vapaussotaan.

Luulen hänen pitäneen yllä eräitä yhteyksiä, koska hän tunsi hyvin Heinrichsin ja Talvelan ja paikallinen, venäjää täydellisesti osaava henkilö kukaties kiinnosti sotilaita. Talvisodassa hänestä tehtiin suoraan vääpeli. Jatkosodan loppuvaiheessa hänellä oli heimopataljoonassa tehtäviä, joista hän ei kertonut ainakaan minulle.

Tässä alkua tutkimukselle (kirjoittanut Kullervo Kemppinen). ”Elää” oli vuosikymmenten takainen arvailu. Kemppisiä esiintyy Vatjan viidenneksen verokirjassa 1475, mutta Jääsken ja siis Lappeen asukkaina he lienevät olleet Ruotsin alamaisia keskiajalla. Erämaita he nauttivat mm. Haukivedellä. Kuvan karttasana Haapakangas - Jukki.
I Pietari Kemppinen                                                        * n. 1610-1620, + n. 1686-1690
Puoliso : (nimi ???)                                                           * n. 1620-1630, + 12.11.1707
Talo A:n (= Kemppisenmäki n:o 12, Hiitola, Ilmee) ”veroisäntä” vv. 1638 – 1686. Muutti kahden veljensä kanssa Rautjärven Kemppilän kylästä vuonna 1638 Ilmeen kylään saaden asuttavakseen maakirjan mukaan Talo A:n Aitjärven niemestä. Viljeli tätä Kemppisten kantatilaksi muodostuvaa ”Niemi – Kemppisen” tilaa lähes 50 vuotta.

II Pekka Pietarinpoika Kemppinen             * __.__.1662, vihitty n. 1693, + 11.06.1738,
Puoliso: Maria Kiiveri                                                        * __.__.n. 1665, + 17.03.1734
Talo A:n ”veroisäntä” isänsä Pietari K:n jälkeen ainakin vv. 1690 – 1727 maakirjan ja henkikirjan mukaan.

III Matti Pekanpoika Kemppinen                * 05.04.1694, vihitty n. 1723, + n. 1754-1761
Puoliso: Helka Ristontytär Kalpio                                       * __.__.n. 1703, + 19.08.1739
Lapsia kuusi, kaksi tytärtä ja neljä poikaa, joista toiseksi vanhin oli Risto.
Matti isännöi ”osaviljelijänä” samaa Kemppisenmäen taloa n:o 12 isänsä jälkeen.

IV Risto Matinpoika Kemppinen                * 01.11.1727, vihitty 30.11.1749, + 18.11.1790
Puoliso: Helka Heikintytär Suutari                 * 25.01.1730, + 11.01.1804
Lapsia yhteensä kuusi, joista nuorin oli Risto Ristonpoika
Talon A veroisäntänä ja osaviljelijänä ainakin v. 1753 (henkikirja!) ja 1764 (verorevisiokirja!)
Talon B (RN:o 11) isäntänä ja (2/3) osaomistajana vv. 1769 – 1790.)
 .
V Risto Ristonpoika Kemppinen                * 09.06.1766, vihitty 03.12.1783, + 23.06.1819
Puoliso: Elli Erkintytär Häyhä                       * __.__.1765, + 31.05.1822
Lapsia yhteensä 11, joista seitsemäs oli Erkki eli Eerikka.    
Talollinen Ilmee, Kemppisenmäki, RN:o 11. = Talo B eli ”Mäki-Kemppinen”, isäntänä ja osa-omistajana isänsä jälkeen 1790 alkaen 1819 saakka. (Talo sen jälkeenkin saman sukuhaaran eli Erkki Kemppisen veljien hallinnassa.)

VI Erkki Ristonpoika Kemppinen               * 21.4.1798, vihitty  18.03.1821, + __.02.1836, 
puoliso: Elin o.s. Kymäläinen,                                            * 01.03.1799, + Toksovassa ñ. 1870 ?? 
Lapset:           Risto,                                                                             * __.__.1821, + 1900-luvun alussa. 
                       Elina                                                                               *  __.__.1823, + 26.10.1826 Ilmeellä

VII RISTO Erkinpoika KEMPPINEN  * __.__.1821 Ilmeellä, + 1900-luvun alussa Toksovassa. 
puoliso: Katri o.s. ???                                                       * n. 1822,       + n. 1800-luvun lopulla Toksovassa
                      (pikkusisko Elina                   ,                     * __.__.1823, + 26.10.1826 Ilmeellä.
 EERIKKI Ristonpoika KEMPPINEN                (* __.__.n.1850, + __.__.1____)
Puoliso: Hanna o.s.Tommola                          (* __.__.18__, + __.__.1____) 
Lapset:
1.Katri Eerikintytär o.s. Kemppinen               (* __.__.1870, + 1917) 
puoliso: Tuomas Tuomaanpka PÖNNIÖ            (* 1870, + 1936) 
Lapset: katso taulua: PÖNNIÖN SUKU.

2.Anna Eerikintytär o.s. Kemppinen             (* 1872, + 1942)  
puoliso: Matti UIMONEN                                 (* ____, + ____)  
lapset:

a. Eeva Matintytär o.s. Uimonen                      (* 1892, + 1966)  
puoliso: Simo PAPPINEN                                (* 1892, katosi 1944)  
lapset:
aa. Anna Simontr o.s. Pappinen (* 1917, + 1993)                      
puoliso: Robert HINKKANEN                           (* 1909, + 1984)  
lapset:
aaa. Sylvi Hinkkanen                                     (* 1937, elää) 
aab. Rikhard Hinkkanen                                 (* 1950, elää) 
aac. Lilja Hinkkanen                                      (* 1955, elää)
ab. Maria Simontr o.s. Pappinen                      (* 1925, + 1991)
puoliso: Eino PITKÄNEN                                (* 1924, elää ?)  
lapsi:
aba. Irja Einontr Pitkänen                                (* 1952, elää)
abb. Lempi  -"-     - " -                                     (* 9.3.1955, elää ?)

b. Juho Matinpoika Uimonen                           (* 1904, + 1943)

3.Martti Eerikinpoika Kemppinen                  (* 1874, + 1932)  
puoliso: Maria o.s.Konkka                              (* 1875, + 1942) 
lapset:
a. Liisa Martintr Kemppinen                             (* 1896, + 1942)

b. Juhana Martinpka Kemppinen                      (* 1904, + 1980)

c. Hilda Martintr Kemppinen                            (* 1907, + 1980)

d. Olga Martintr Kemppinen                            (* 1909, elää ?)

e. Martti Martinpka Kemppinen                        (* 1911, + 1944)

f. Edvard Martinpka Kemppinen                       (* 1917, + 1943)

g. Anni Martintr Kemppinen                            (* 1920, + 1938)

4. Simo Eerikinpoika Kemppinen                    (* 1888, + 1933)
puoliso: Anna o.s. Liukkonen_                         (* 1886, + 1954)
lapset:
a. Hilda Simontr o.s. Kemppinen                      (* 1911, elää ?)  
puoliso: Mikko RAUTANEN                            (* 1906, + 1981) 

b. Antti Simonpka Kemppinen                         (* 1917, + 1943)

VIII B:SIMO Ristonpoika KEMPPINEN           (* __.__.1860, + __.__.1917)
Puoliso: MARI o.s. PÖNNIÖ                            (* __.__.1862, + __.__.1942)
Lapset:

1.Katri Simontr o.s. Kemppinen                   (* 07.06.1885, + 04.05.1964 hauta: Parkalassa)
puoliso: Antti HORTTONEN                            (* __.__.1875, + 16.04.1942) 
lapset:

a. Anna Antintr Horttonen                               (* 1902, + 1943)

b. Olga Antintr o.s. Horttonen                            (* 1907, + 06.08.1936) 
puoliso: Aleksanteri KIISKI                             (* 11.07.1905, + 26.01.1972) 
lapset:
ba. Elsa Aleksanterintr o.s. Kiiski                      (* __.__.1928, elää Venäjällä) 
puoliso: Nikolai JELISEJEV                             (* 1925, elää ?) 
lapset:
baa. Tamara Jelisejeva                                  (* 19___, elää ?) 
bab. Natalia Jelisejeva                                   (* 19___, elää ?)

bb. Irma Aleksanterintr Kiiski                            (* __.__.1936, elää Saksassa)

c. Juho Antinpka Horttonen                             (* 3.7.1910, + 15.08.1977)
puoliso: Susanna o.s. __________                   (* 1909, elää Venäjällä) 
lapsi:
ca. Edvard Juhonpka (Larionov)                       (* 1938, + 1.1.1990)
puoliso: Svetlana o.s. _________                     (* 1940, elää) 
lapset:
caa. Irja Larionov                                           (* __.05.1964, elää) 
cab. Riitta Larionov                                          (* __.02.1971, elää) 

d. Aleksanteri Antinpk Horttonen                      (* 24.04.1912, + 26.02.1963) 
puoliso: Antonina o.s. ____________               (* 1912, + 19___ ??) 
lapsi:
da. Niina Horttonen                                       (* 1935, + 1969)


2.Kristian (Risto) Simonpoika Kemppinen    (* __.__.1887, + Siperiassa 1933)                                                                                                                                     + Siperiassa __.__.1933)
puoliso: Anna o.s. Hännikäinen                       (* __.__.1894, + Siperiassa 19.09.1933)
                                                                 Haudat: "Nifontjevan lepikossa", Jenisein rannalla
lapset:

a. Liisa Marjetta Ristontr o.s Kemppinen            (* 23.05.1926,  + 13.06.1986 Virossa)
puoliso: Juho HIRVO                                      (* 04.04.1930, elää ?) 
lapset:
aa. Vihtori Hirvo                                           (* __.__.19__, + 24.09.1986)
ab. Pekka Hirvo                                            (* 08.04.1954, elää Suomessa ?)
ac. Aleksanteri Hirvo                                     (* 26.07.1956, elää)
ad. Olga o.s. Hirvo                                        (* 04.09.1963, elää Suomessa)) 
puoliso: ___________RAJEVSKI                     (* __.__.19__, elää) 
lapset:
ada. Vadim Rajevski                                     (* __.__.19__, elää)
adb. Tatjana  -"-                                           (* __.__.19__, elää)

b. Vihtori Ristonpka Kemppinen                       (* 1929, + 1933 Siperiassa)

3.Liisa Simontr o.s. Kemppinen     (* __.__.1889, + 12.02.1932)   Hauta: Matygina, Angara-joki
puoliso: Taneli UIMONEN                 (* 1889, + 24.07.1937)             Hauta: Jeniseisk, hautausmaa
lapset:

a. Helena Tanelintr Uimonen                           (* 23.12.1914, + __.__,1999) Rapla, Eesti
b. Juho Tanelinpka Uimonen                           (* 1921, + 1922)
c. Mari Tanelintr Uimonen                              (* 1925, + 1928)
d. Elviira Tanelintr Uimonen                            (* 1929, + 1931)
e. Vihtori Tanelinpka Uimonen                         (* 1927, + 1940)
f. Simo Tanelinpka Uimonen                           (* 20.01.1923, + 19.1.1988) 
puoliso: Veera o.s.________                           (* 20.06.1931) 
lapsi:
fa. Andrei Uimonen                                       (* 16.04.1960, elää Petroskoissa, osoite Hilkalla)
g. Elsa Tanelintr o.s. Uimonen                         (* 12.02.1932, elää)  Koko perhe Petroskoissa
puoliso: Leontjev VJATSESLAV (* 12.03.1935) 
lapset:
ga. Galina Leontjeva                                     (* 21.10.1955, elää)
gb. Marina Leontjeva                                     (* 18.03.1959, elää)
gc. Leena Leontjeva                                      (* 18.09.1972, elää)

4.Anni Simontr o.s. Kemppinen                  (* __.__.1891, + 1936) Hauta: Jukki, Haapakangas 
puoliso: Paavo KURHINEN                            (* 1890, katosi 1938)  Hauta: tuntematon
lapset:

a. Aliisa Paavontr Kurhinen                             (* ______, + ______)
b. Einari Paavonpka Kurhinen                         (* ______, + ______)
c. Annamari Paavontr Kurhinen                       (* ______, + ______)
d. Simo Paavonpka Kurhinen                          (* ______, + ______)
e. Pauli Paavonpka Kurhinen                          (* ______, + ______)
f. Sulo Paavonpka Kurhinen                            (* ______, + ______)

Kaikki kadonneet tietymättömiin ‑ ilmeisesti kuolleet ‑ sodan 1941 ‑ 1945 aikana, joten tätimme Anna Kurhisen (o.s. Kemppinen) sukuhaara on kuollut sukupuuttoon.


5.Mari Simontr o.s. Kemppinen                   (* __.__.1893, + 1918) 
puoliso: Paavo KURHINEN                             (* 1890, + vangittu 1938) 
Avioitui Marin kuoltua tämän vanhemman sisaren Anni Kemppisen kanssa.. Ks. Yllä kohta 4.
Tätimme Mari oli ‑ äitimme Hiljan kertoman mukaan ‑ hyvin kaunis nuori nainen, jonka häissä äiti oli mukana. Mari Kurhinen eli vain pari vuotta häittensä jälkeen ja kuoli lapsettomana.

 JUHO JA HILJA KEMPPISEN SUURPERHE:


(IX) 6Juho Simonpoika Kemppinen             * 25.01.1896 Toksovassa, + 10.10.1958 Helsingissä
Puoliso:  Hilja Dagmar o.s. Veijalainen              * 25.01.1901 Joutselässä, + 31.12.1993 Helsingissä
Lapset: 
(X) a. Kullervo Johannes Kemppinen            * 24.06.1921     Espoo, Westend,                     asianajaja, laamanni
puoliso: Laila Matilda o.s. Nurmi                                             * 05.03.1923 
lapset: 
(XI) aa. Jukka Martti Kemppinen                                             * 23.12.1944     Kirkkonummi, Jorvas, professori