Sivun näyttöjä yhteensä

20. marraskuuta 2018

Digi




Kerran kaverini, tietotekniikan professori, ja minut ohjattiin kustannusliikkeestä kadulle. Meille oli kerrottu, että nyt sitä siirrytään digiaikaan, vaikka siihen kuluisi useita viikkojakin. Me olimme kysyneet, että kukahan kehittää ja miten digimedian. Tunsimme lähinnä Wolframin Mathematican ja tiesimme sen ohjelmoinnista. Urakka oli ollut sankarillisen vaikea. Vuosi saattoi olla 2004. 

Nyt saa vähän väliä sen käsityksen, etteivät esimerkiksi digitaalisesta oppimisesta puhuvat ole kaikin ajoin selvillä, mistä he puhuvat.

Verkossa on tapahtunut valtavia muutoksia. Wikipedia on maailman suurimpia verkkopaikkoja. Amerikkalaisen Alexan ilmoituksen mukaan se on maailman viidenneksi suurin. Edellä on Googlea (Google, YouTube), Facebook ja kiinalainen Baidu.

Muutama vuosi sitten kouluissa ja yliopistoissa jopa kiellettiin käyttämästä Wikipediaa. Sen epäluotettavuudesta ja epätasaisuudesta vitsailtiin jatkuvasti.

Ellen erehdy, vitsit ovat vähentyneet.

Olen siis sekä toimittanut että kirjoittanut vanhanaikaisia tietosanakirjoja ja omistanut vuosikymmeniä Britannican 80-luvun version. Kun nyt tulee tarve katsoa, mitä matematiikassa tarkoittaa esimerkiksi ”tensori” tai tensorilaskenta, katson Wikipediasta. Arvioikoon joku, joka ymmärtää, mutta itse luulen, että ainakin lukiotason matematiikka ja samoin fysiikka on asiantuntevasti ja napakasti esillä.

Itse osaan arvioida, että keskeisillä juridiikan alueella jokin porukka, ehkä erilaisia professoreita ja heidän assistenttejaan, on tehnyt kohdin erittäin hyvää työtä. Lukemalla artikkelin ”copyright” saa kohtuullisen yleiskäsityksen asiasta. Suomenkielisen artikkelin ”tekijänoikeus” kirjoitin kauan sitten itse. Teksti ei näytä olevan ajan tasalla.

Minulla olisi huomautus digi-keskusteluun. Viittasin omiin kokemuksiini, koska olen ollut 70 vuotta läheisesti tekemisissä kirjojen kanssa (äiti pani minut kirjahyllyyn istumaan, jos tilanne vaati) ja seurannut vierestä sähköistä viestintää sen olemassaolon ajan, joskus hevosen suuhun kurkistellen.

Kirjojen myynti taantuu. Onko näyttöruudusta vaativampaan lukemiseen, se on edelleen epätietoista.

Entä jos kysymys ei olekaan laitteista. Lieneekö harha, että puhuminen on mennyt muodista. Tapaan jokseenkin harvoin kohdalleen sanojia ja hyvin harvoin kertojia. Sellaisia istui ennen laumoittain tienvarsissa ja rappusilla.

Jos ongelma onkin kognitio eikä tekniikka? Ihminenhän ei todellisuudessa näe paljon mitään, kuulo on huono ja muutkin aistit niin ja näin. Kädet vapaaksi jättävän pystyasennon lisäksi ihmisen erottaa useimmista eläimistä puhe ja etenkin projektiot tulevaisuuteen ja menneisyyteen. Hienot sanat tarkoittavat puhuttua tietoa siitä, mistä saattaisi saada safkaa ja minkä mäen takana on ilkeitä villi-ihmisiä.

Puhumme formalismista (lukeminen, kirjoittaminen), kun pitäisi puhua viestien eli sisältöjen käsittämisestä. Odotan, että asiaan tartuttaisiin. Romaaneja ja äänikirjoja ensin muistisairaille. Lapsille muuten tarjontaa onkin.

15. marraskuuta 2018

Linkkuveitsi



Georges Perec pohti asioita ja esineitä. Hänen nimestän puhuttaessa, hän kannatti virheitä ja harrasti niitä. Oikeinkirjoituksesta – OuLiPo-ryhmän uskollisena jäsenenä hän julkaisi myös romaanin, jossa ei käytetty kertaakaan kirjainta ”e”. Kun nimessä on niitä jo neljä, vastenmielisyyden käsittää.

Epäilen muuten, että sukunimi oli kotona Puolassa Peretz.

Tulkintani Platonin ja Aristoteleen käsityksistä taas nojaa Carlo Rovellin kirjoihin silmukkapainovoimasta. Hän on teoreettisen fysiikan johtavia nimiä ja silti hyvin kiinnostunut antiikin kreikkalaisista ajattelijoista. Anaksimandros  on hänen johtotähtensä. Hän hakee vastausta kysymykseen, miten ajatella, jos ”aika” kvanttiaaltoina onkin väärinkäsitys. Yksi mahdollisuus voisi olla Hawkingin huomaamien mustan aukon ominaisuuksien kummallisuus ja siis todennäköisyyteen tai lämpöön (termodynamiikkaan) perustuva suhteellinen aika.

Pereciin hänet selvästikin yhdistää radikaali epävarmuus ja siitä johtuva vimma hakea uusia epävarmoja vastauksia syvien salaisuuksien pilvistä.

Tiedossa ei ole hyvää syytä jättää Rovellia lukematta. Hänen uusin, perimmäistä matematiikkaa edellyttämätön kirjansa on ”The Order of Time” (Penguin Books, 2018.)

Järkähtämätön lukija tietää mielenkiintoni puukkoihin ja veitsiin. Mielelläni todistelisin erehdykseksi Pälsin ja hänen hengenheimolaistensa lapsekkaan väitteen puukon erikoisesta suomalaisuudesta.

Englannissa Sheffieldin museoissa on esimerkinomaisesti paikkakunnalla 1600-luvulla valmistettuja puukkoja, joita ei hevin erota suomalaisista. Mainontoja niistä löytyy jopa Chaucerilta, joka kuoli vuonna 1400. 

Museosta löytyy mm. roomalainen linkkuveitsi. Silti sytkähdin, kun kävi ilmi, että Melvillen ”Moby Dickissä” mainitaan sheffieldiläinen linkkari (”multis in parvo”), ja löysin tutkielman, jossa romaanin rakennetta verrataan järjestelmällisesti Sveitsin armeijan linkkuveitseen. Sen valmistaminen ja toimitukset jokseenkin nykyisessä muodossa aloitettiin vasta 1893, mutta Wangerin ja Victorinoxin yhdistymisen jälkeen kauppa käy.

Vahinko että veitsien löytäminen verkosta on vaivalloista. Tosin siinä sivussa käy entistä selvemmäksi amerikkalaisten outo intohimo. Kymmenillä tehtailla on ”taktisia veitsiä”. Nimitys peittää ihmisen vahingoittamisen tarkoituksen. Joissakin kääntöpääveitsissä on karbidinuppi, jollaisella voi kolhaista poliisin hengiltä.

Keskipolvi muistaa Rambon (First Blood) Bowie-tyyppisen veitsen, jonka kahvassa oli kätevästi neula ja lankaa, joilla pystyi hoitelemaan pienemmät lihashaavatkin.

”Moby Dick” on kirjoitettu 1851. Eräässä sheffieldiläisessä veitsessä on mukana myös malspiikki. Samalla käsitetään kääntöpääveitsen ja valaan onginnan yhteys. Koluaminen mastoissa tuppi lonkalla ei tunnu lainkaan hyvältä ajatukselta. Mutta romaani ja monitoimiveitsi – siinä on ajatusta. Paha on kuitenkaan mennä sanomaan, onko ajatus kuin valkoinen valas. Mielikuvitusta ja mieltä uhkaava.

14. marraskuuta 2018

Ja ikävä




Taide – kirjallisuus – on perimmältään tieteenvastainen liike. Tiede vastustaa taidetta kaikin voimin.

Kynnyskeksintö kirjapaino oli oman aikansa twitter. Ajatus oli sama kuin nykyisin. Keskustelu ei ole mahdollista, koska vastaaminen ei onnistu. Lentolehtinen ja twiitti ovat yksipuolisia julistuksia. Teknologiaa suositaan, koska kattavuus on niin suuri. Stalin joutui karjumaan torilla. Hitlerille oi osoitettu sähköinen äänenvahvistus, mutta ääneen jäi oluthalliongelma: miten saada se kantamaan särkymättä.

Lutherin kootut teokset on monissa kirjastoissa koottu samoihin hyllyihin. Selvää tekstiä on 72 erittäin isokokoista nidettä ja kirjeenvaihtoa on useita kymmeniä kirjoja.

Jos sellainen hylly kaatuisi, niin Lutherinkin muhkealla ruumiinrakenteella menisi henki.

Luther oli luultavasti mielipuoli. Eräät hänen  kirjoituksensa viittaavat pahasti narsismia vakavampaan häiriötilaan. Mutta  monin kohdin tuotannossaan, jopa Roomalaiskirjeen selityksissä, hän osoittaa tunteneensa hyvin munkeille ominaisen kuolemansynnin ”acedia”, joka käännetään perinteisesti väärin ”hengellinen laiskuus”. Kysymyksessä on turhuuden tunto, elämän tarpeettomuuden taju, jollainen lienee edelleen tyypillistä luostari- ja vankilaoloissa.

Luther itse osasi vastustaa tuota kääntämällä saksaksi ensin Uuden testamentin ja sitten Raamatun. Alkukieliä hän ei osannut pahemmin. Ainakin Erasmus myös huomautteli siitä. Mutta tulos, Lutherin saksa, oli sellaista, jota ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan ylitetty. Kielen tuoreus, kuvallisuus ja ihmeellinen eläväisyys tekevät pilkkaa toisten suorituksista.

Baudelairen ja muiden ”inho ja ikävä” oli 1800-luvun tauti, suunnilleen sama kuin aikakauden itse käyttämä ”melankolia”, Juuri tuon taudin takia pantiin pystyyn mm. ensimmäinen maailmansota. Siihen aikaan Freud oli jo kuljettanut yleiskieleen sanan ”hysteria”, joka kuvasikin erinomaisesti ajan tunteita ja tapoja.

Nykyaikana hyvä hoito on luopua Platonista ja ryhtyä Aristoteleen kannattajaksi. Platon oli musertava nero, jonka oivalluksien koko syvyyttä ei ole vieläkään käsitetty. Huvittavasti esimerkiksi yritykset silmukkakvanttipainovoiman muotoilemiseksi lähtevät Platonin ajatuksesta: avaruutta ei ole olemassa, ja siten ei aikaa liioin. Kenttiä on.

Georges Perecin ”Elämä. Käyttöohje” muuttuu yhä hurmaavammiksi, mitä pidemmälle sitä lukee. Itse kivitalon kasvattina käsitin jo varhain lapsuudessa, että talot ovat ikuisia. Vain ihmiset vaihtuvat. Seinät kestävät ja puut uskovat Jumalaan.

Omakin kotitaloni on niin tärkeä, että olen miettinyt itselleni kiilan muotoista (porrassyöksyn alle jäävän tilan kaltaista) huonetta, johon voisi vetäytyä. Tosin talo on purettu, mutta ei siitä niin vähällä pääse. Jo tuhat vuotta sitten kirkot rakennettuun paikkoihin jotka kuhisivat perkeleitä. Sama koskee tietysti monia merkittäviä rakennuksia. Ja juuri sellaista Perec kuvaa leppymättömällä rakkaudella.

12. marraskuuta 2018

Inho


(Kuvassa on kirjanpitäjäni)



Inho ja ikävä. Charles Baudelaire toisteli näitä. L’ennui et la nausée. Luultavasti hän ei ollut selvillä hiljan Tanskassa eläneen Kierkegaardin ajatuksista, jotka muokkasivat kahta vuosisataa ja ehkä kolmattakin. Hänellä kirja nimenä oli Pelko ja vavistus. Jokapaikan sana ”angst”, joka esitetään yleensä saksankielisessä muodossaan, on lähtöisin häneltä.

Jean-Paul Sartre oli hyvin lahjakas omistamaan itselleen toisten ajatuksia. Romaanin ”Inho” taustalla ovat Baudelairen lisäksi mm. saksalainen filosofi Husserl, ja Sartresta tuli myös ahkera Heideggerin lukija. Maan vasemmistopiireissä ajateltiin yleisesti, että turha puhua Hitleristä ja Stalinista, koska pahuuden temppeli on Yhdysvallat. Tuon ajatustavan suuri nimi Paul Nizan tosin sattui kaatumaan ranskalaisena 1940, mutta valtaistuin jäi vapaaksi ja entinen toveri Camus tuli hänkin toisiin ajatuksiin.

Inhon ja ikävän tulosta sanotaan nykyisin masennukseksi, ja siihen on lääkkeitä.  

Nykyinen kaiken peittävä liikunnan ja terveiden elämäntapojen propaganda on tarkoitettu peittämään tapahtumahorisontin taakse näkymättömiin sen tosiasian, etteivät nämä keinot johda oikein mihinkään, varsinkaan eivät tulokseen.

Tarpeen olisi tunteiden liikunta eli lämmittely, venyttely, harjoitteet ja palautuminen. Parhaat ja vanhimmat välineet ovat kirjallisuus ja musiikki. Valitettavasti meillä on edelleen taipumus luulla, että kysymys on uskonnosta tai politiikasta, kun nämä asiat otetaan esiin, vaikka kysymys on niiden vastakohdasta.

Yksinkertaisuuden vuoksi luen tässä kirjallisuudeksi myös kuvataiteet, jotka ovat niin kertovia. Joskus ne kertovat, ettei kertomusta ole, mutta sekin on sähköistävä havainto.

Yksi esimerkki Tolstoin ja hänen jälkeensä Proustin kohdin hiukan hämmentävästä ihmisjoukkojen sekasortoisuuden poistamisesta on Charles Perec, jonka ”Maailma. Käyttöohje” ilmestyi sankarillisesti suomennettuna runsaat kymmenen vuotta sitten.

Näennäisesti romaani (nimiössä lukee ”romaaneja”) on kuvaus noin sadan ihmisen elämästä ja oloista pariisilaisessa kerrostalossa kuluneiden sadan vuoden aikana. Huoneet käydään läpi yksi toisensa jälkeen, ja koska teos sisältään muun muassa kaiken, esineillä ja niiden ihmisten kesken synnyttämillä tilanteilla on merkittävä osuus.

Jotkut tarinat ovat surullisia, kuten kansatieteilijän, jonka Sumatralta löytämän pienen ja oudon kansan elämäntapojen tarkoitus näytti olevan tutkijan käsistä karkaaminen. Jotkut tarinat ovat iloisia, jotkut tavallisia, jotkut tavattomia. Kirja vilisee viittauksia aikaisempaan kirjallisuuteen ja tahallisesti paikkaansa pitämättömiä tietoja lähteistä. Samalla kun Perec esittää ”uskottavat” tiedot Graalin maljasta, hän luetteloi ainoat tunnetut paikat, joissa kumarretaan jotain pyhää esinettä, kuten pisaraa Neitsyt Marian maitoa tai ihmeellistä käärinliinaa, josta erottuvat meidän herramme kasvot.

Opin kerralla aina inhoamieni pelien maailmasta jotain oleellista. Kirjan luvut on järjestetty shakin ratsun liikkeiden mukaan eli siis viittaus on ohjelmoinnin yhteydessä usein käytettyyn ”ratsun kierto” -tehtävän, jossa ratsu etenee sääntöjen mukaan (yksi plus kaksi tai kaksi plus yksi) ja tehtävä on käydä kerran jokaisessa ruudussa.