24. toukokuuta 2015

Kalevala



Tarantinon ”Pulp Fiction” on hyvin vanhanaikainen, romanttinen teos. Mieletön väkivalta sekoittuu oudon hienosti viritettyyn tunteiluun. Jatkuvuutta ei ole. Tapahtumat eivät seuraa toisistaan millään käsitettävällä tavalla. Ajallisen jatkuvuuden sijalla on kohtauksia takautumina ja etuiluina. Tapahtumapaikka on seutu, jota ei ole ollut koskaan olemassa, eikä voi olla. Mukana on tietäjiä, joiden mieli möyhentää pahimmatkin arvoitukset, ja velhoja jotka takovat vaikka kuun taivaalle. Seuraan kuuluu surkimuksia, joita on syytä pitää silmällä, koska he voivat osua ampuessaan ohi.

Ajattelin nimittäin, pitäisikö tästä lähteä taas Los Angelesiin. Kaikki toiset tulevat vanhoiksi paitsi itse kaupunki, jos se sitten on kaupunki. Luonnetta ja omaa laatua sillä on saman verran kuin pahvipikarilla.

Kun laskin, Los Angeles oli 91 eri kaupunkia, joilla on huono yhteinen hallinto ”Teräsmiehestä” tunnetussa talossa. Sen korkean oven päällä lukee Kaupungintalo. Sisällä istuu gangstereita. Hollywood ei ole kaupunginosa, vaan postiosoite. Beverly Hills on. Paikkakunnan hotelli on ikävanhus, Beverly Hills Hotel. Se on toiminut yli 100 vuotta ja kokee kummia vasta nyt, Brunein sulttaanin ja ainakin periaatteessa sharia-lain sitomana. Pystybaarissakin pitää olla pikkutakki kravatti. Se on heinäkuussa kova vaatimus.

Kävin katsomassa peiliin miettiessäni, vieläkö siellä uskaltaisi ajella vuokraamallaan autolla. Pääseminen paikasta toiseen on ongelma siitä huolimatta, ettei siellä oikeastaan ole väliä, missä on. Löysin vaivatta kirjojeni joukosta mainion niteen, joka on kirjoitettu Raymond Chandlerin Los Angelesista ja varustettu kuvilla. Yksi kuva on otettu siitä kohdasta, jossa asuin, San Vicente Blvd. Se on ennen paheellista, sitten aivan liian hyveellistä, nyt tolkuttoman kallista Santa Monicaa, josta Chandler käyttää kirjoissaan nimeä Bay City.

Kun olin sitten lukenut taas kerran kolme Chandlerin kirjoista, elokuva ”Pulp Fiction” alkoi pyöriä silmissä. Siitä on sanottu, kuten ”Citizen Kanesta”, että se on parhaita koskaan tehtyjä elokuvia. Sen menestys oli suunnaton ja se avasi uusia uria elokuvateollisuudelle. Näin käsitin jälleen sen, mikä on ollut toisillekin itsestään selvää, siis että nimestä alkaen ”Pulp Fiction” on mitä puhtainta Chandleria. Suoria viittauksia on kymmeniä, epäsuoria satoja.

”Pulp” eli selluloosa tarkoittaa roskalukemistoja. Chandler ja hänen ensimmäinen esikuvansa Hammet kirjoittivat aluksi yhteiskuntajätettä huonolle paperille painettuihin lehtiin. Sitten he kimposivat korkeakirjallisuuteen. Tunnusmerkki on tuotannon julkaiseminen American Libraryssa tai Everymanin sarjassa. Ne ovat kirjallisuuden kultapossukerhoja.

Koska elokuva ”Syvä uni” on niin hieno, en ollut koskaan tullut lähestyneeksi ”Pulp Fictionia” Chandlerin kirjojen kautta, vaan elokuvan. Lukiessani mietin, miksi näistä ei ole tehty sataosaista televisiosarjaa, kuten Agatha Christien jutuista tai Chestertonin ”Isä Brownista”. Niihin kumpaakaan en saa makua, joten lisää nurjamielisyyden kohteita mahtuisi.

Chandler tuntuu turhalta kääntää elokuvan kielelle, mutta sitäpä ei olekaan tehty. Chandlerin vahva tukeutuminen kieleen ja kuvauksiin on korvattu hyvissä elokuvissa elementillä, joka luultavasti teki Chandlerista sellaisen kulttihahmon, että häntä kiittivät myös Eliot ja Waugh.

Nuo romaanit ovat vaikean ja mutkikkaan jazzin syntymäaikaan sotavuosina ja  pian niiden jälkeen kirjoitettuja. Molemmissa, romaaneissa ja jazzissa, se iso asia on ”mood” eli mieliala eli tunnelma. Bebopin sukuinen jazz on luonteeltaan rikollista. Harmonisia kulkuja rikotaan ja melodioita varastetaan kuin vanhoja kultarahoja. Kukaan ei tiedä, kuka, mitä, missä ja miksi. Philip Marlowea onkin vaikea ajatella ajattelematta saksofonia. Molemmat ovat niin yksinäisiä.

Salapoliisiromaanin suuria mestareita yhdistää sama piirre, Sherlock Holmesista ja Arsène Lupinista alkaen aivan nykypäivään sankarit ja tarinat ovat täysin epäuskottavia, toista todellisuutta kuin tämä yleinen. Jotkut kuulemma luulevat, että television ruuhkauttavat poliisisarjat liittyisivät jollain tavalla todelliseen poliisin työhön. Eivät ne liity, millään tavalla.

Rikollisuus on hyödyllistä elinkeinotoimintaa. Lukijan kannalta ero ei ole suuri, oli päähenkilö rosvo tai polisi. Hehän liikkuvat molemmat samoilla asioilla. Nyyhkyviihde eli romanssit ja väkivaltaviihde ovat sama asia. Juonikuvio on toisarvoinen verrattuna tunteiden näppäilyyn. Molemmissa liha lätisee, hiukan eri mielessä kyllä.


Tai oikeastaan ei. Kuuntelin omaa Eurovision iskelmääni, joka on Schubertin C-mollisonaatin viimeinen osa, ja pari liediä päälle. Lauluissa jopa sanat ovat samat ja ”mood” on kaiho: milloin taas, miksi ei enää. Chandlerin Marlowe on vaikuttavampi kuunnellessaan pölyn laskeutumista hiljaiselle pöydälleen kuin ratkaistessaan murhajutun. Repliikkejä on paljon, mutta myös niistä Tarantino otti opin Pulp Fictioniin – replikointi on absurdia. Se sopii julmuuden teatteriin mielettömässä kaupungissa. There is no there over there. Siellä ei ole siellä.                                                                                                                    

23. toukokuuta 2015

Kengät



Olin erilaisilla asioilla. Jo kauan olin arvellut, että pitäisi ostaa turvajalkineet. Voisi sitten potkia poliisia, kun tulevat ja vievät kotoa.

Kärkivahvike lienee hyvin tarpeellinen työmailla oikeille käyttäjille, koska se voi pelastaa varpaat. Vahvike pakottaa tekemään kengän kärjestä kaarevan, vaikka muoti sanoisi mitä. On ihmisiä, joilla on epäonnistuneet varpaat. Olen yksi heistä. Ajattelin haastaa äitini oikeuteen sota-ajan ala-arvoisten geenien käyttämisestä, mutta en ole löytänyt ateenalaista asianajajaa. Vahinko on aiheutettu yli 70 vuotta sitten. Sillä ilmansuunnalla on ollut puhetta tuon tyyppisestä sotavahinkojen korvaamisesta, joita oma järkeisoppini ei tunne.

K-Raudassa mietin, olisiko annettava nuorison edustajalle neuvo. Kun on töissä esimerkiksi tuomioistuimessa, kannattaa säännöllisin väliajoin tarkastaa, kenen liikavarpailla sitä kulloinkin seisoo.

Kerran näin itsekin tyypillisen valtion virkamiehen. Hän horjahteli päihtymyksen vallassa marketin parkkipaikalla ja tahtoi kaiketi rahaa. Hän yritti estää toisia poistumasta autolla paikalta telkeämällä tien ja sitten työntämällä jalkansa vuoroin auton renkaan eteen ja taakse. Varmuuden vuoksi hän kiljui päälle ajoa ennen kuin auto oli liikahtanutkaan.

En aio kokeilla, kestävätkö turvajalkine ja varpaat henkilöauton päälle ajon. Olen eläkkeellä.

Kiitettävästä harjoittelusta huolimatta toisen jalkapöytäni luut lonksuvat. Syynä ovat kauan sitten ohitetut sairaudet, jotka näyttäytyvät nyt nivelpintojen kulumisena. Harjoittelu on välttämätöntä, koska nivelissä täytyy olla räkää. En tiedä varmasti, mitä se neste on, mutta jotain limaa. Liikkuminen ja muu sellainen pitää pinnat märkinä.

Sitäkin mietin tovin, lähettäisinkö uhkauskirjeen Vehon tai PSA:n (Citroen-Ranska) johdolle. En taida jaksaa. Hyvä ystäväni Autohuolto ihmetteli ystävällisesti, että pääsin viidellä sadalla eurolla, jolle minulla olisi kyllä ollut muutakin käyttöä. Autoni moottorin alla olevassa kuoressa eli kaukalossa oli todettu nimittäin pari mukillista moottoriöljyä ja itse kone oli ulkopuolelta pahasti öljyssä. Moottori oli irrotettu melkein kokonaan ennen kuin oltiin varmoja, että lähellä jakopään koppaa oleva pultti oli joko kiinnitetty huonosti tai löyhtynyt, ja siitä sitä öljyä pääsi vuotamaan. Paikka oli sellainen, ettei siihen edes päässyt käsiksi tavanomaisilla työkaluilla. Arveltiin että koko pultti liittyi erääseen anturiin ja tehtaan huonoon kokoonpanotekniikkaan. Mutta kuntoon se tuli. Olin ehtinyt ihmetellä, että ihan hyvä auto oli ruvennut hiljan tahtomaan lisää moottoriöljyä ennen aikojaan.

Ei kulje auto eikä nouse jalka ilman oikeita nesteitä. Nuo kalliit kengät eivät ole lenkkarit enkä ymmärrä muotia, joka panee nuoremmat miehet pitämään puhtaan valkoisia lenkkitossuja. Kuuntelen hiukan kauhistuneena, kuka on kulloinkin rikkonut varpaansa tai murtanut nilkkansa ja mitä siitä on sitten aiheutunut.

Siksi jalkineissa on hiukan vartta ja koeajoni Helsingin kaduilla, katutöiden alueella ja mukulakivillä osoitti, että sujuu paremmin tai suorastaan hyvin.

Kun luultavasti tarpeettomat härvelit kiehtovat mieltäni jatkuvasti, rakastuin ajatukseen kengännauhojen hylkäämisestä. Kerran päädyin kävelemään Mauno Koiviston perässä lähietäisyydellä ja näin, että häneltä aukesi toinen kengännauha. Pääsin jälkeenpäin kysymään, tosissaanko hän mietti, voiko tasavallan presidentti turvamiehen kauhistumatta ryhtyä pyllistelemään Aleksanterinkadulla solmiakseen kengännauhaa. Valitettavasti en muista, mitä hän vastasi.

Nämä kengännauhat ovat teräslankaa tai komposiittia ja ne kiinnitetään ja kiristetään pyörittämällä kuvassa näkyvää trissaa. Järjestelmä on kuulemma kotoisin erilaisista luistimista ja monoista. Itse en ollut asiasta kuullutkaan. Avaaminen tapahtun nyppäämällä trissaa ulospäin. Toimii.

Teknilliselle menetelmällä ja virityksen kestävyydelle myönnettiin mukana seuranneen paperin mukaan takuu koko tuotteen eli siis kengän käyttöajaksi. En usko, että se merkitsee käytännössä yhtään mitään, mutta teki silti myönteisen vaikutuksen.

Partiopojan käsikirjassa oli järjestelmä kengännauhojen sitomiseksi yhdellä kädellä. Olen unohtanut sen. Käytin sitä partiopoikana, ja se oli hankala. Johonkin tehtiin reikä ja nauhan toinen pää kiinnitettiin kuin parsinlanka solmu hännässä siihen.

Tarkemmin ajatellen nämä uudet kelpaavat minulle bootattaviksi kengiksi. Buuttaus eli resetointi on peräisin slangitermistä, joka viittaa kengännauhoihin, bootstrings. En nyt muista, oliko takana ajatus eräästä saksalaisesti paronista, joka väitti nostaneensa itsensä ilmaan kengännauhoista. Onnistuuko se näillä, sitä taidan mennä kokeilemaan nyt.




22. toukokuuta 2015

Rikollisuus on hyödyllistä



Otsikon yhteenvetoa ei ole näkynyt muutamaan vuosikymmeneen. Inkeri Anttilan aikana ruotsalaisten ja norjalaisten kriminologien ajatusta myytiin täällä varovasti, mutta yleensä se oli liikaa kuulijoille.

Lisäisin siihen toisen, omani: poliisi ei saa vastustaa rikollisuutta.

Eilen kirjoitin poliisimiehen huumesyytteestä. Yksi kommentti oli aivan selvä. Sen mukaan syytetty osoittautuu viattomaksi ja kysymys on median, etenkin Helsingin Sanomien juonesta.

Blogissa on vasemmalla ylhäällä hakuruutu. Muistakaamme katsoa vuonna 2017, kuinka kävi, vaikka luulen jutun viipyvän hovioikeudessa kauan. Olen ajatellut jättää jossain vaiheessa tämän blogin perinnöksi pojilleni ja tyttärelle, edellyttäen että mielenkiintoa riittää. Asiantuntemusta on jo. Siis lapset, katsokaa hakusanalla ’keskusrikospoliisi’.

Itse en harrasta veikkausta, lottoa enkä kenoa, pokeria, koronaa enkä tähdistä ennustamista.

Poliisi ei saa vastustaa rikollisuutta, vaan rikollisia, ja tehdä sen selvittämällä heidän tekojaan, niin että syyttäjälaitoksen sisällä voidaan tehdä ratkaisuja, onko sellaisia todennäköisiä syitä, että epäilty on pantava syytteeseen tuomioistuimessa ja hänelle on vaadittava rangaistusta.

Rikollisuuden vastustaminen on poliittinen tehtävä eli se kuuluu myös kansalaisille. Poliittinen valta kumpuaa äänestäjistä. Suomessa toiminta tällä alueella on perinteisesti sisäasiainministeriön tehtävä. Tämä perustuslaillinen ratkaisu on hiukan ongelmallinen. Kun on myös oikeusministeriö, eikä näiden kahden yhteistyö ole kaikin ajoin toiminut. Tuomioistuinviraston puuttuessa oikeusministeriön on liian helppo teeskennellä viatonta ohikulkijaa. Asiantuntijavirastoa ei saa olla olemassa. Ministeriön tehtävä on ehdottaa ja siihen eduskunnan oikeuttamana toteuttaa politiikkaratkaisuja. Tarkoitan esimerkiksi uusien tutkimusmenetelmien tuomista lainsäädännön kautta lainkäyttöön. Olin itse mukana kun DNA-tutkimus mullisti isyysjutut. Silloinkin taustalla oli vaikea politiikkakysymys, riittäisikö lapselle edelleen elatusmaksujen maksaja vai pitäisikö hänen saada biologisesta isästään eli siittäjästä oikeudellisestikin isä, ja miten järjestetään silloin perintöoikeus ja aviolasten asema.

Rikollisuus on yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti hyödyllinen ammatti. Tietooni ei ole tullut valtiota eikä historiallista aikakautta, jolloin tuon yksikön tunnustamaa rikollisuutta ei olisi esiintynyt. Nykyinen länsi-eurooppalainen rikostenluettelo alkaa olla siedettävän yhtenäinen, kiitos ihmisoikeuksista sopimisen. Tämän luettelon soveltaminen menneisyyteen tuottaa siis saman tuloksen.

Historiallisesti valtiovalta on taistelua rikollisuudesta. Paavi ja keisari kilpailivat, kumpi saa ryöstää ihmisiä. Ruotsissa (ja siis Suomessa) kuningas ja niin sanotut tuomarit, jotka kenties edustivat jollain tasolla pitäjänmiesten käsityksiä, kilpailivat siitä, kuka saa surmata, kiduttaa ja hirttää toisia ihmisiä.

Niin sanottu modernisaatio oli etenkin täällä pohjoisessa kuninkaan menestymistä aatelin kustannuksella. Ovelasti kuninkaat liittyivät papiston ja niin sanotun kansan kanssa ja aateli jäi soittelemaan lehdellä.

Esimerkiksi Los Angelesissa ei ole edes ollut pari poikkeusta lukuun ottamatta gangstereita, koska siellä on kaupunginhallitus. Tehtävät ja menettelytavat ovat olleet perinteisesti samat. ”Jäykkä käsivarsi” on ollut kaupungin erittäin huonomaineinen poliisilaitos.

Meksikosta sanotaan, että siellä huumekauppa on hallinnasta, koska polisi hoitaa kokaiinin ja armeija heroiinin. Puhe on salakuljetuksesta ja kaupasta. Huumekartelleja ei oikeastaan ole olemassa, koska toiminta on integroitu maan hallintoon. En tunne tarkasti Meksikon oloja, joten en väitä tällaista. Levitän vain juorua.

Arvokkaamman omaisuuden varastaminen ja kavaltaminen vakiintuu yleensä jollekin tasolle ja sen taloudellinen merkitys otetaan huomioon hinnoittelussa. Valtion yksinoikeutena on sellainen varastaminen, josta käytetään nimityksiä vero ja tulli. Järjestelmä on täysin hyväksytty. Edessä on kuitenkin ongelmia. Valtion varallisuus ja esimerkiksi bruttokansantuote ovat nyt vanhentuneita käsitteitä. ”Tulonsiirrot” kuulostaa paljon paremmalta kuin omenavarkaitten ”sulle – mulle”. Luultavasti esimerkiksi Suomessa kaikki hyväksyvät sen, että lapsettomienkin on osallistuttava pikkulasten kuluihin, siis verojen kautta.

Perusrikollisten ammatti on työllistää poliisia, jotta se olisi toimintakykyinen oikean vaaran uhatessa. Ainakin pieni filunki on valtion mittakaavassa mitätöntä ja sen torjuminen on ennen kaikkea mielialakysymys tai kulttuurikysymys. Puhe on siis kellari- ja ullakkovarkauksia, alkoholia ja tupakkaa ja vastaavia. Liikennerikkomukset tahtovat väkisin lipsua valtion varainhankinnan puolelle.


21. toukokuuta 2015

Huumerahat



Olisinko päästänyt korkeat periaatteeni rappiolle? Ehkä niin on käynyt. Yksi syy voi olla ilmeinen. Tietoni tuomareista ja oikeudenkäynneistä ovat vanhoja eli siis vanhentuneita. Jos joku kysyy minulta neuvoa oikeusasiassa, hän menettelee harkitsemattomasti kahdella tavalla. Ensinnäkin todennäköisesti kieltäydyn antamasta mitään neuvoa. Toiseksi jos syystä tai toisesta annan neuvon, se on todennäköisesti väärä tai ainakin riittämätön. Suhteellisen usein jakelen kuitenkin neuvoa, joka on tosi ja uskottava: käänny asianajajan puoleen.

Tunsin kerran lääkärin, joka saattoi sanoa puhelimeen ruotsiksi, jottei penkissä oleva asiakas ymmärtäisi: soita jollekin toiselle lääkärille; minä olen päissäni kuin papukaija. Miehen puhetta.

Ilmiön syy on tietymätön, mutta lähisuvussa ei ole yhtään lääkäriä. Ystävissä ja tuttavissa on. Täytyy kuitenkin pitää silmät auki ylioppilasjuhlien aikana. Olisi hauska tietää, vieläkö ihmisillä on tapana ruveta riisuutumaan tai ainakin esittelemään kieltään ykkösasussa kahvikuppi kädessä nurmikolla. Ennen lääkärin asema oli sellainen, ettei säistä eikä vuodentulosta oikein sopinut keskustellakaan. Vaistonvaraisesti alettiin puhua voinnista.

Huumepoliisin oikeusjutun täyttäessä mediaa totesin taas, että oikeustoimittajien taso on jotain aivan toista kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Asiasta on todisteita. Suurten ja arvokkaiden lehtien toimittajat julkaisivat ennen aivan puuta heinää ja kirjoituksista kävi ilmi, ettei heille ollut välttämättä valjennut esimerkiksi syyttäjän ja syytetyn ero. Sen he vain tiesivät, että poliisi lyö pampulla ja tuomari tuomitsee.

Nyt on koko joukko ammattilaisia, jotka puhuvat maltillisesti ja asiantuntevasti hyvin laajoista ja vaikeista asioista, kuten nyt tästä. Siis että asiaa on vaikea uskoa todeksi. Tottahan on ainakin se, että poliisi on tutkinut poliisin toimintaa vuosia ja tuottanut kymmeniä tuhansia sivuja pöytäkirjaa niin että oikeudenkäynnille on varattu mahdottomasti aikaa.

Se muuten oli kyseenalainen arvio, että käräjätuomarin tehtävä on poikkeuksellisen hankala. Henkilöstä riippuen tehtävä voi olla mieluisa. Saa keskittyä yhteen vaikeaan asiaan, kun normaalisti joutuu keskittymään moneen vaikeaan asiaan. Olin itse monissakin hyvin suurissa jutuissa, joissa oli pakkilaatikoittain paperia. Laamanni Helminen kertoili mielestään asekätkentäjutusta, joka saattaa olla Aarnion jälkeenkin Suomen oikeushistorian suurin rikosjuttu – hän istui sen.

Oslon seudun joukkomurhan jälkeen ihmettelen, että joidenkin mielestä Nesbøn kirjojen väkivallanteot ovat mahdottomia liian kauheita. Todellisuus on kauheampi. On kirjailijoita, jotka kuvaavat todellisuutta – mutta toisaalta on kirjailijoita, jotka maiskuttelevat väkivallalla.

Syyttäjän esittämä kuvaus huumepoliisista huumekauppiaana on melkein mahdoton uskoa, ja syytetty on kiistänyt sen kokonaan. Sanomalehtien kertomasta päätellen ainakin se suurempi rahakätkö ja uskomattoman runsas käteisen rahan käyttö herättävän hyvin vakavia epäilyjä varoista, jollaisia poliisimiehellä ei pitäisi olla.

Myös meille on tulossa ”syytteestä sopiminen” (plea bargaining), joka on johtanut Yhdysvalloissa merkittäviin epäkohtiin. Tämä huumepoliisin juttu käy esimerkistä. Vaikka valtavan työmäärän lisäksi on muita painavia syitä, tällaisessa jutussa syytetyn päästäminen vähemmällä vastamaksuna yhteistyöstä syyttäjän kanssa ei tule kysymykseen eikä saa tulla. Poliisin tekemäksi epäilty vakava rikos on niin paha asia, että se on selvitettävä niin ettei yhtään kiveä jää kääntämättä. Merkittävä syy kiirehtiä asiaa olisi jutun ja siitä seuraavien muutosten meneminen huumerikollisten pussiin. Näin tulee valitettavasti käymään joltain osin.

Mutta oikeus on kuin täysikuu, kirkas, kylmä ja kaukainen.

Nyt jo kirjoitetaan, että yleisön luottamus poliisiin ei kärsi tämän jutun takia. Asian mittaaminen on vaikeaa. Pelkään pahoin, että tämä juttu ja se Ulvilan murhajuttu horjuttavat luottamusta. Se on paha se. Ainakin hyvin suuri osa poliisin väestä tekee hyvin ikävää ja vastuullista työtä moitteettomasti.

Poliisijohto on aina syyllinen, kun tällaista tapahtuu. Keskusrikospoliisin ja Helsingin poliisilaitoksen huonoista väleistä kaikki ovat tienneet vuosikymmeniä. Se on johdon vika ja häpeä, ettei ongelmia ole osattu laukaista. Poliisin johdossa on ollut perinteisesti heikkoa väkeä. Tarkoitan nimenomaan, että valvonnan vaikeuden ja organisaation hajanaisuuden takia johtoon pitäisi saada poikkeuksellisen kyvykkäitä henkilöitä, joilta onnistuisi sekä toiminta ihmisten parissa että hallinto. Suoraan sanoan tämä ”public administration”, jota pohditaan tänäänkin hallitusneuvotteluissa, on julkisen sektorimme suurimpia heikkouksia. Eihän alalle ole oikeastaan edes opetusta!


Kysymys ”kuka valvoo valvojia” on muuten tunnettu ja Roomasta. Quis custodiet ipsos custodes? (Juvenalis, Satiirit VI).

20. toukokuuta 2015

Asian tuntija



Valitettavasti moni lukija ei sittenkään tiedä, mitä on kirjallisuus ja mitä on journalismi. Puhe asiantuntijoista tällaisessa yhteydessä on aivan harhautunutta.

Romaani ja runo ovat melkein poikkeuksetta kuviteltuja, myös ne, jotka väittävät kertovansa tapahtuneesta. Sanomalehti, aikakauslehti, radio ja televisio käyttävät edelleen toimittajia. Toimittaja on henkilö, joka ei ole asiantuntija. Toimittaja kirjoittaa hallitusneuvotteluista, lypsykilpailuista, tähtitieteestä ja sukupuolielämästä. Hän ei toimi siksi, että olisi selvillä näistä asioista. Hän ei ole asiantuntija. Hän kirjoittaa, koska osaa kirjoittaa.

Yksi osaamisen merkki on ymmärrys kääntyä asiantuntijoiden puoleen etsimällä oikeat paperit tai vielä mieluummin ihmiset, joilta voi kysyä.

Tapojemme vanhanaikaisuus näkyy räikeästi siinä, että asiantuntijapiireissä asiantuntijana esiintymistä on tapana pilkata ja vähätellä.

Olettehan panneet merkille, että asiantuntija-blogeja on sangen vähän? Jos ajatellaan vaikkapa valokuvausta, on joukko erinomaisia ammattilaisia, jotka ovat opetelleet kirjoittamista ja jotka ovat luultavasti saaneet erittäin paljon apua blogin tai kirjan kirjoittamisessa.

Hyvin usein nämä, siis sellaiset kuin Scott Kelby, ovat kuitenkin selviä kauppiaita. Blogilla myydään kirjoja ja kursseja. Tämä on oikein ja autuaallista mutta samalla hitusen hämmentävää. Lukija ei aina jaksa irrottautua epäilystä, että valokuvausblogit jakautuvat samalla tavalla kuin R-kioskin kuvauslehdet, Nikonin piilomainontaan ja Canonin piilomainontaan.

Ollakseni asiantunteva – juristipiireissä jotkut professorit arvioivat vilpittömästi, että professorin velvollisuus on antaa veloituksetta lausuntoja, kun media niitä pyytää. Useimmat ovat eri mieltä. Tällä hetkellä meillä pyörii silmissä noin viisi professoria, ja se on vähän.

On tässä mediallakin sanansa sanottavana. Juristiprofessoreista osa ei kykene lyhyeen ja tajuttavaan puheilmaisuun. Yliopistolla se ei ehkä ole tarpeenkaan, mutta ainakin televisiossa olisi ihan kiva, jos tarkkaavainen katsoja ymmärtäisi, mitä haastateltava sanoo.

Ollakseni epäasiantunteva – television lääkäreissä on tavattoman hyviä ja sitten ihan tavallisia. Eräs usein nähty silmälääkäri on tosi hyvä. En kykene arvioimaan asiaa, mutta luulen, ettei hän tingi lääketieteen säännöistä. Hänen puheisiinsa voi luottaa. Kun miehellä on sekä kuvassa että livenä voimaa, jota sanotan joskus karismaksi, tulos on tietysti erinomainen.

Itse en ole täysin vapautunut nuoruusvuosieni opeista, Uuskritiikki oli vallitseva koulukunta, ja Wellekin ja Warrenin kirja tuli jopa suomeksi; Harold Bloom on enemmän velkaa tuolle perinteelle kuin myöntää. Yksi keskeinen ajatus oli ”intentioharha” – tekijän omalla tarkoituksella ja siten mielipiteellä esimerkiksi kirjoittamansa runon tarkoitusperistä, viittauksista ja keinoista, ei ole mitään merkitystä. Usein tekijän selitykset ovat harhaanjohtavia. Ne kuuluu jättää huomiotta.

Nyt myönnän, että ajatus on tuossa muodossa aivan liian dogmaattinen, mutta minusta ei siis ole kauhean kiinnostavaa, ajatteliko Sibelius toisen sinfonian toista osaa säveltäessään junan syöksymistä sillalle vai Karjalan vaaramaisemaa. Molempia selityksiä on tarjottu. Sibelius taisi itse kannattaa absoluuttista musiikkia, jota mielestäni ei ole olemassa.

Vaikka esimerkiksi Truffautin kirja Hitchcockista on niin hieno, kyllä Bazin oli suurempi elokuvan ymmärtäjä kuin kukaan lukuisista oppilaistaan, jotka tekivät itse elokuvia, toisin kuin hän.

Tiedekirjoissa ihailen eräitä kirjoittajia, joilla on itsellään jokin vaivainen filosofian tohtorin tutkinto aiheesta, josta he kirjoittavat, kun he ovat loistavia kirjoittajia ja uupumattomia haastattelijoita. Todellisuudessa näet esimerkiksi perimä eli genetiikka on niin valtavan laaja alue, ettei koko sen alueen asiantuntijoita oikein ole olemassakaan.

Ja on vielä eräs surullinen ajatus, joka liittyy Kuhniin ja siis paradigmanvaihdokseen. Tuota ilmiötä on siis selitetty laajasti. Ensin melkein kaikki ovat sitä mieltä, että jokin mannerlaattojen liikkuminen on hölynpölyä. Ei kiinteä manner hetkahda eikä putkahda. Sitten, jotenkin yllättäen, kauan sitten esitetty ajatus lyö läpi ja muutamassa vuodessa tuo ennen kielletty ala on normaali oppiaine, tätä nykyä muuten nimeltään tektoniikka.


Kun ajattelee Pasteurin, Kochin tai vaikka Einsteinin suuria erehdyksiä, on kai pakko olla samaa mieltä kuin se tieteenfilosofi, joka sanoi, että todelliset tieteelliset vallankumoukset tapahtuvat vasta kun edellinen, vakiintunutta näkemystä kannattanut sukupolvi on kuollut ja kuopattu. Tausta-ajatus siis on, että jos erehdys on todella suuri, siitä pidetään kiinni henkeen ja vereen.

19. toukokuuta 2015

Orjuus pois



Rostovtseff piti Kreikan ja Rooman harjoittamaa orjataloutta tehottomana. He olivat omaksuneet sen ajattelemattomasti Jokilaaksojen kulttuureista.

Rostovtseff itse oli tehoton ja sitä paitsi kuoli jo 1920-luvulla. Hänen laaja teoksensa oli kerran vakiotavaraa englanninkielisessä maailmassa ja lopulta Suomessakin. Antiikin Rooman taloushistoria on kirjoitettu kootusti uudestaan lukuisia kertoja, eikä erillistutkimuksilla ole loppua. Eräissä asioissa käytän itse vanhentuneita lähdeteoksia, paitsi jos joku myöntää minulle merkittävän apurahan. Sellaista ei ole näköpiirissä. Cambridgen taloushistoria-sarja on erittäin kallis. Fontanan sinänsä hyvä sarja on sekin saanut ikää. Sotien välisenä aikana ensimmäisen kerran ilmestyneet Cambridgen niteet minulla on, ja ne löytää nyt verkostakin joko ilmaiseksi tai hyvin halpoina.

Yleisten käsikirjojen aika on ohi. Tarkoitan sellaisia sarjoja kuin Jaakkolan Suomen historia, jota ei kannata kantaa kotiin, ja Arvi Korhosen Suomen historian käsikirja, joka hyvästä tutkijanotteesta huolimatta herättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Ranskalaiset hypistelivät taloushistorian valtikkaa siitä alkaen kuin belgialainen Henri Pirenne julkaisi kuuluisat teoksensa. Yhden nimi on nykypäivää, Muhammed ja Kaarle Suuri. Sitten syntyi kokonainen koulukunta, annalistit. Oman arvioni mukaan heidänkin aikansa on ohi. Jopa iso Braudel kärsii pahasti uusimman arkeologian löydöistä ja tuntemattomien tekstien tuomista oivalluksista.

Ranskalaisten mukaa siirtomaaherruus eli imperialismi oli taloudellisesti tuottamaton ajatus. On mahdollista, että Englanti tienasi Intialla. Asian voi ymmärtää niinkin, että ulkomaankauppa olisi saatu toimimaan myös ilman kallista miehitystä. Britit joutuivat rakentamaan esimerkiksi juuri Intiaan sekä hallinnon että rautatieverkoston ja lisäksi se omituinen paikallisen korkeimman oikeuden tuomarina toiminut henkilö ymmärsi sanskritin merkityksen kielenä ja laati historiallisen kieliopin, joka siis selvitti puolen Euroopan kielihistorian.

Tuo ei tarkoita, että tässä kautta rantain hyväksyttäisiin tai kirottaisiin siirtomaiden aikakausi. Siitä aiheesta voi puhua toisessa kirjoituksessa. En keksi esimerkiksi belgialaisten Afrikan touhuista mitään myönteistä sanottavaa ja tiedän, ettei puheenaihe oli Brysselissä tänäkään päivänä suosittu. Yritän muistaa mainita P. Haavikon mielestäni onnistuneen kielikuvan, että Suomi oli 110 vuotta Venäjän siirtomaa. Tuo heitto alleviivaa, että joskus siirtomaa voi riistää isäntäänsä.

Se mielipide on ollut aika vahva, että siirtomaasodat, kuten Ranskan Indokiina ja sitten saman alueen Yhdysvaltain Vietnam ovat hyvin usein poliittisia temppuja, joilla kotiyleisön huomio käännetään sankarillisiin sotatoimiin ulkomailla, jotteivat ihmiset ehtisi ajatella ajankohtaisia kotimaisia ongelmia. Mielestäni tässä on hiukan ainesta Putinin Ukrainan toimien selitykseksi. Taustaoletus on siis se, että Venäjän talous ja sen perässä pian valtakunnan erilaisten osien koossa pitäminen on nopeasti paheneva ongelma.

Ehdotukseni hallitusohjelmaan on työttömyyden selvittely myös ottamalla työn käsite radikaalisti uudelleen mietittäväksi. Tähän asti olemme puhuneet tehdastyön muuttumisesta ja sen myötä ammattiyhdistysliikkeen aseman muuttumisesta ja sosialidemokratian sortumisesta. Niistä sietää puhua.

Tiettävästi neljä viidestä työelämään tulevasta ei toivo jäävänsä uuteen työpaikkaansa kymmeneksikään vuodeksi, eikä varsinkaan asuvansa hankkimassaan huoneistossa.

Kaikkein hyväosaisimmat eli esimerkiksi liikkeenjohtajat pitävät suorastaan selvänä, että viisi tai seitsemän vuotta toimitusjohtajana on maksimi. Mielestäni tuota ajatusta tukee myös lääketiede ja psykiatria. Henkilöstä joka on täyttänyt 55 vuotta ei ole pesäpallokentälle sieppariksi eikä vähänkään isomman yhtiön toimitusjohtajaksi.

Ainakin Helsingin suurimmissa liikejuridiikan asianajotoimistoissa on sellainen sääntö ja sopimus, että täyttäessään 60 vuotta osakkaat sitoutuvat ampumaan itsensä. Vaihtoehtona on siirtyminen neuvottelevaksi lakimieheksi, joka tarkoittaa melkein aina valikoituja tehtäviä.

Esitän huonoimman mahdollisen perustelun, oman kokemukseni. Minusta ei missään tapauksessa olisi enää tekemän täyttä työviikkoa eikä etenkään palopäällikön eli toimitusjohtajan tekemisiin, jonka on sekä reagoitava kaikkeen nopeasti ja tehokkaasti että pidettävä porukka kasassa. Sitä vastoin olen edelleen halukas selaamaan papereita oman aikatauluni mukaan.

Työn käsite,  merkitys ja sisältö ovat muuttuneet kaikissa kerroksissa. Pätkätyökin on sääntö eikä poikkeus. Haluaisin nähdä työntekijän suojelukohteen sijasta yrittäjänä, jonka kauppatavara on oma työvoima ja vahvuus verkostoituminen eli kyky ylläpitää yhteistyösuhteita.



18. toukokuuta 2015

Serengeti ei saa kuolla



Disneyn luontoelokuvat (”Erämaa elää”) tuntuviat petokselta. Ei Mikki Hiirtä! Sitä puutetta eivät kaiken maailman murmelit korvanneet. Luontoelokuvat leimautuivat toisarvoiseksi söpöstelyksi vuosikymmeniksi.

Ensimmäinen Tarzan-maailmasta aidosti hätkäyttänyt elokuva oli tuo otsikossa mainittu. Keskeinen viesti oli eksoottinen paikannimi. Itse tarina osoitti, että elefantteja oikeasti voi katsella ilman liaaneja eli että on olemassa tällainen savanni.

Perheeseemme tilattiin National Geography –lehteä, jonka jätin aika vähälle huomiolle. Se oli isäni erikoisuuksia, joihin pojan oli suhtauduttava kärsivällisesti. Tuli niitä kuitenkin selatuksi ja luetuksikin.

Opiskelijavuosina vastaan tulivat ne kaksi elokuvan tuntemuksen välttämätöntä, Murnau ja Flaherty, mutta vasta nyt on mahdollista sanoa aivan varmasti, että televisioon ja verkkoon siirtyneen elokuvateollisuuden varmimmat rahantekovälineet ovat luontodokkarit, joiden lippulaiva on 160 maahan myyty BBC:n sarja, ensimmäisenä "Planeettamme Maa".

Sunnuntaiaamujen huvitus on katsoa uusintojen vyöryssä jokin väliin jäänyt kusiaiselokuva Areenasta. Nyt yllätti iloisesti sienistä kertova juttu, joka myös avasi luontodokkarin ongelman. Se on sama ongelma kuin näytelmäelokuvissa. Filmi on tehtävä 11-vuotiaan mielenkiinnon vangitsevasti ja hänen kehitystasoaan myötäillen, vaikka tietää, että jokseenkin kaikki katsojat ovat aikuisia.

Aikuisillakaan ei ole edellytyksiä ymmärtää, miten ja miksi sienirihmastot kasvavat juuri siihen suuntaan, missä on niille tarpeellisia ravinteita. Aikuisyleisölle on aika turha puhua soluhengityksestä eli anaerobisten eliöiden elektronien välitysketjusta.

Valitettavasti se on nyt seuraava vaihe. Sensaatiolta maistuva ”luonnonhistoria” on nyt käyty läpi aika moneen kertaan. Seuraavaksi olisi vuorossa perustutkimuksenesittely. Sen seuraamiseen lienee aikaa vain eläkeläisillä.

Olen piilottanut varsinaisen ajatuksen nytkin tekstin keskelle. Eikö arvoisien poliitikkojen, etenkin tulevien ministerien, olisi aika siirtyä paviaanien toimintamallista norsujen toimintamalliin. Viimeksi mainittu tunnetaan Serengetin lisäksi hyvin muualgta Olduvain vajoaman alueelta.

Paviaaniuros omistaa naaraat ja pennut. Se säilyttää asemansa taistelemalla ja jonain päivänä se häviää lauman liepeillä harjoittelevalle nuoremmalle urokselle, jolloin valta vaihtuu. En tiedä, purraanko vanha valtias hengiltä. Ehkä. Asialla ei kuitenkaan ole merkitystä lauman kannalta.

Norsuilla keskeisessä asemassa on matriarkka, siis vanha naaras. Se muistaa parhaiten vesipaikat, joen ylityspaikat ja syötäviksi sopivimmat puut, jotka kaikki saattavat olla tuhannen kilometrin päässä jonkin muinaisen reitin varrella. Nuoremmat naaraat hoitavat lapsia ja saavat niitä lisää, ja koirailla on omat tunnetut mielenkiinnon kohteensa.

Osa parhaassa työiässä olevista suomalaisista läkähtyy elämän ruuhkavuosiin ja työn repivyyteen. Satun tietämään, että tätä nykyä esimerkiksi yliopiston professorin homma on todella paska virka. Ei siinä ehdi tutkia mitään eikä opettaa.

Onko kenenkään mielestä mitään outoa kestävyysvajaus-keskustelussa, kun yhdessä talossa asuu työhön nääntyvä aviopari ja kaksi laiminlyötyä lasta, mutta naapuritalossa pitkästyy oloonsa vanhus, joka ei voi edes virkata tossuja vauvalle, koska jonkin lain, asetuksen tai päätöksen mukaan 68 vuottä täyttäneen henkilön virkkaamia tossuja ei saa käyttää. Taidemuseoihin ei varmaan osteta lakisääteisen eläkeiän saavuttaneiden taitelijoiden maalauksia eikä veistoksia, vaikka ne olisivat kuinka hyviä.

Joskus kun kuuntelen levyltä Claudio Arraun 82-vuotiaana levyttämää Beethovenia silmiini nousevat kyyneleet. Miksi hoito- ja hoivahenkilökunta tai sosiaalihuolto eivät estäneet vanhusta soittamasta noin hyvin!

Poistakaa yläikärajat. Puolet eläkkeelle siirtyneistä on minunkaltaisiani höppänöitä, joista ei ole tositoimiin. Kunhan käkättää käytävässä omia aikojaan toisten puhuessa huoneissa asiaa. Mutta sitten on sellaisia, jotka ratkaisisivat, mirabile dictu, keskeisen osan työllisyysongelmaamme suorittamalla aikaa vieviä hanttihommia, kuten teknis-teollisten innovaatioiden kehittämistä.



17. toukokuuta 2015

Vihaa Amerikkaa



Putin ei ole hoitanut yhtään kansainvälistä kriisiä, paitsi itse aiheuttamiaan. Kukaties siksi hänen ulkomaille suuntautuva propagandansa on niin huonoa ja heikkotasoista. Kotimaiseen käyttöön tarkoitettu parjaus toimii.

Euroopassa kaikki vihaavat amerikkalaisia. Luulisi olevan helppo rakentaa sen varaan – mutta ei. Tietääkseni Putin ei ole asunut Yhdysvalloissa, ei kunnolla matkaillut siellä eikä siis tunne maata. Puheet Obamasta ja Natosta eivät meistä osu maaliin. Kuinka moni Suomessa ei kauhistele USA:n mieletöntä siipeä, josta osa selvästi on vakiinnuttanut asemansa republikaanisen puolueen erilaisiin tehtäviin? Kuinka moni Suomessa ei pidä pelottavana amerikkalaisten viljelemää vahvaa vastustuskykyä tosiasioille ja tieteelle. Joskus tuntuu, että heillä on erityinen viidenkymmenen tähden geeni, joka panee heidät pitämään satuja totena.

Ei näytä todennäköiseltä, että Kiina sittenkään saavuttaisi tai sivuuttaisi Yhdysvaltoja. Yhdysvalloilla on maantiede puolellaan nytkin, kun myrkyt eivät tahdo mahtua mihinkään. Heillä on valtameri kahdella puolella tai oikeastaan kolmella, koska pohjoisessa asuu hyvin kesy kansa, kanadalaiet.

Jo ennen kuin amerikkalaiset olivat löytäneet Euroopan, Kiina keskitti maailman parhaan osaamisensa eli logistiikan, talouden ja tekniikan, virtaussuunniltaan hankalan jokiverkoston parantelemiseen kanavilla viimeisteltyään sitä ennen vesirakentamisen riisin viljelyssä. Kanavan sulku oli suurempi keksintö kuin ruuti ja paperi.

Yhteiskuntien ymmärtäjän kannattaisi ehkä perehtyä syvällisesti atomi- ja vetypommien kehittämisen historiaan, vaikkapa käyttäen Robert Rhodesin jo vanhoja kirjoja.

Näiden pommien merkityksestä on tunnetusti eri käsityksiä. Mielestäni merkitys oli suuri. Jos oletamme, ettei kaasun ja bakteriologisen aseen käyttämättä jättämiseen – siis kaasun hyvin vähäinen käyttö toisessa maailmansodassa ja pidättyvyys kemiallisessa sodankäynnissä, jota USA kyllä harjoitti Vietnamissa, liittynyt inhimillistä hyvyyttä eikä liioin kauaskatseisuutta, näin oli.

Tälläkin hetkellä suurvalta Yhdysvallat ja entinen suurvalta Venäjä käyttäytyvät ikään kuin niillä ei olisi käytettävissään varmaa laitteistoa vastapuolen tuhoamiseen. Tästä asiasta vaietaan, koska nuo laitteistot tuhoaisivat myös myötäpuolet.

Aseita valmistettaessa syntyi se Eisenhowerin nimeämä ”teollissotilaallinen kompleksi”, jonka seuraava tuote oli tietokone ja sitä seuraava tietoverkko. Sitä seuraava on tämä vielä vähän mainostettu biologian murros, jonka nimitykseksi ”biotech” ei ole hyvä.

Kaikissa näissä hankkeissa USA onnistui siinä mitä muun massa Suomi itkee nyt, elinkeinoelämän ja tutkimuslaitosten yhteistoiminnassa eli joukkuepelissä.

Huipputeknologian tekijät ovat silmiinpistävän kirjavaa joukkoa. Brittejä ja Euroopasta lähteneitä juutalaisia on kovin suuri määrä. Tuo toimintatapa näkyy kaikkialla amerikkalaisessa yhteiskunnassa. On vaikea nimetä todella merkittävää, isoja asioita hoitavaa lakimiestä, joka ei olisi saanut vaativaa huippukoulutusta vuoden komennuksella jonkun etevän tuomarin avustajana. Suomessa ylioikeudet eivät ole vieläkään ymmärtäneet tärkeintä tehtäväänsä, koulutusta eli jatkuvuuden turvaamista, koska esittelijänä ollaan liian pitkään tai ei ollenkaan. Samoin yliopistoista puuttuu turvattu asema niille nuorille henkilöille, jotka tekevät tohtoritason tutkimusta, vaikka eivät välttämättä väitöskirjaa. USA:ssa muuten juristin väitöskirjaa joskus kummastellaan, mielestäni aiheesta. Englannissa korkeat tuomarit eivät yleensä ole suoritelleet tutkintoja eikä kaikilla juristiprofessoreillakaan ole väitöskirjaa lainkaan.

Itse en viihtynyt Amerikassa niin hyvin että olisi ollut houkutus jäädä; tilaisuus oli. Silti olen vahvasti sitä mieltä, että Euroopan Unionin pitäisi liittyä Yhdysvaltoihin. Samalla selviäisi hankala poliittinen ongelma – eurooppalaisilla pitäisi olla äänioikeus merkittävissä vaaleissa Yhdysvalloissa. Uuden liittovaltion nimeksi voisi laittaa ”Pohjois-Amerikan ym. Yhdysvallat”, kaupallisissa yhteyksissä !AndSoOn).

Toivon että joku kommentoija kirjoittaisi tähän, että Venäjä ei hyväksyisi tuollaista ratkaisua. Ei nimittäin varman hyväksyisi.

Eräät järjestelyt olisivat tarpeen. Pariisi olisi ehkä yhdistettävä Brooklynin eläintarhaan, mutta se olisi kaiken kaikkiaankin hyvä ajatus.


Jään odottamaan ajatukselleni kannatusta. En yllättyisi, jos salaperäisesti kuvasta kadonnut Paavo Väyrynen ilmoittautuisi ehdokkaaksi uuden liittovaltion vierassihteeriksi eli valtiomiisteriksi.

16. toukokuuta 2015

Vilkunan linja



Paasikiven linja lienee kiistattomasti muotoiltu Paasikiven päiväkirjassa elokuuss 1944 eli sodan vielä jatkuessa. ”Suomen ulkopoliittinen probleemi on Venäjä ja suhteemme siihen. Kaikki muut ovat poliittisesti toisarvoisia”.

Termin Paasikiven – Kekkosen linjan kehitti luultavasti Kustaa Vilkuna viimeistään vuoden 1956 presidentinvaaleihin. On kuitenkin esitetty, että ajatus kehiteltiin Moskovassa. Otto-Ville Kuusinen ilmaisi vuonna 1963 asian näin:

Kekkosen linja tuo arvokkaan lisän vallankumoukselliseen teoriaan, koska ensimmäisen kerran kapitalistisen maan talonpoikaispuolue yhteistoiminnassa sosialismin leirin kanssa on kuljettanut kehitystä eteenpäin tavalla, johon muutoin olisi tarvittu voimakas työväenliike ja joukkoliikehtiminen. Neuvostoliitto tekisi äärimmäiset johtopäätökset jokaisesta ratkaisusta, joka merkitsisi paluuta Kekkosen linjalta Paasikiven linjalle.

Kun näin on, ihmettelen että ainakin Keskustapuolue puhuu nytkin julkisesti joko Paasikiven linjasta tai Paasikiven – Kekkosen linjasta kuvataukseen ulkopoliittisia tavoitteitaan.

Ihmettely johtuu siitä, että mielestäni nuo ajatukset ovat Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen muuttuneet käyttökelvottomiksi eli siis jääneet historiaan. Jos niillä kuitenkin halutaan viitata Putinin Venäjään, tahtoisin tietää, missä vaiheessa Neuvostoliiton politiikka on muutettu Venäjän politiikaksi. Tiedossani ei ole tällaisia ratkaisuja.

Kysymys ei ole kielestä tai tyylistä, koska nimenomaan Putin on jo omaksunut valikoivasti Neujvostoliiton politiikan ja tavoitteet. Välillä hän julistaa samalla äänellä samoja tavoitteita kuin Neuvostoliiton kommunistinen puolue. Välillä hän tuntuu viittaavan ”historialliseen Venäjään”, mitä se sitten tarkoittaneekin.

Huolestuttavinta on tietysti se, että Putin väittää edustamallaan valtiolla olevan jonkinlaisen oikeuden maa-alueisiin, jotka ovat joskus kuuluneet Neuvostoliitolle tai Venäjälle. Tämä tarkoittaa selvästi myös Suomea.

Kolme Baltian maata lähtevät aivan selvästi ja julkisesti siitä, että nämä maat, Viro, Liettua ja Latvia, on merkitty koukeroisella käsialalla V. Putinin ruokalistalle.

Itse jään miettimään, onko siellä myös Porkkalan vuokra-alueen palauttaminen Putiniille tai hänen osoittamalleen taholle, koska tilanne Suomenlahden meriväylillä ja ilmatilassa selvästi vaatii sitä.

Suomalaiset miettivät, onko Venäjä sotilaallinen uhka Suomella. Suosittu ajatus on, että ei ole, kunhan emme liity Natoon. Kukaties juuri tuon ajatuksen nykyinen nimi on Paasikiven – Kekkosen linja eli siis Vilkunan linja.

Hallituksen rakentaminen on sujunut hämmästyttävän hyvin. Nato-lauseke sujahti hallitusohjelmaan. Siitä ei ole keskusteltu paljon vielä. Keskustapuolueen aikaisempia kannanottoja ajatellen saattoi olla välttämättä lyödä syömähammas vihreiden suusta. Heillä on ollut kannatusta kriittisyydestään Venäjää kohtaan ja vaikka Stubb on samalla kannalla, ainakin ulkomisterin (siis Rehn)  on pakko pitää hampaansa piilossa.

Sipilän ajatuksia arvaillen Venäjän politiikan ja Suomen taloudellisen tilanteen syy-yhteys lienee lähtökohta. Asia on yleensä tapana ilmaista sanomalla, että me olemme muuten vain huonoja. Vaikka melkein koko EU:n talous nousee, meidän laskee, eikä parannusta ole luvassa.

Syy on sotilaallinen. Panimme toivomme Venäjän rauhanomaiseen demokratisoitumiskehitykseen. Sellaisesta kehityksestä ei näy enää merkkejä. Merkittävät investoinnit on vedetty pois koko Venäjältä, Suomi mukaan luettuna.

Suomessa Venäjän suosijat sanovat, ettei Venäjä voi sallia Naton laajentumista Ukrainaan tai ylimalkaan lähemmäs Venäjää. Ajatus on muilta osin ymmärrettävä, mutta mitähän Venäjän salliminen tai sallimatta jättäminen mahtaa käytännössä tarkoittaa? Suomelle se tarkoittaa, että ainakin paperilla itsenäisen valtion asiat ovat Venäjän asioita.

Näin on ollut minun elinaikani eli vuodesta 1944. Onko tilanne edelleen sama, sitä en voi tietää. Ehdottaisin että poistaisimme pahan sotilaallisen ongelman nyt rakentamalla yhteisymmärryksessä Natoon kuuluvan Norjan kanssa rautatien Kolarista Skibotniin tai Tromssaan.


Harva tietä, että kysymyksessä on keisarillisen Venäjän maailmansodan aikainen sotatie. Jääkäripommarit panivat siellä toimeen Enontekiön räjähdyksen, jolle on muistokivikin, vaikkei kukaan enää muista, että tätä strategisesti välttämätöntä yhteyttä on laiminlyöty ainakin vuodesta 1924. Työllistämisvaikutus olisi merkittävä ja norjalaisilla taitaa olla pääomia.

15. toukokuuta 2015

Aikakausien valinkauhassa



Minä ihmettelen. Olen siis ostanut kirjan lukiolaisena, kohta kun se ilmestyi eli 1960. Toinen vaihtoehto on pari vuotta myöhemmin. Hintamerkintä 600 /350,- voisi tarkoittaa alennusmyyntiä. Kun nyt luin ”Yksityisiä asioita”, en muistanut siitä kuin sen maton, en edes, että hän joutui kuudeksi kuukaudeksi vankilaankin kenraalikuvernöörin maton ostamisesta kapinan aikana. Jos tuo Haavikon ensimmäinen romaani mainitaan erikseen, sen omituista takakansitekstiä lainataan. Eräässä 2000-luvun alun kirjassa tämä romaani mainitaan ja siitä esitetään sekavia huomiota. Siinä kaikki.

Romaani  on toisinto Camus’n ”Sivullisesta” mutta vielä hiukan parempi. Nimetön päähenkilö, jonka nimi luultavasti on Haavikko, ei ole se tunteeton paholainen ja opportunisti, jollaiseen harvoissa maininnoista kirjasta viitataan. Camus’n Meursault tuomittiin hätävarjeluna tehdyn tapon sijasta murhasta giljotiiniin, koska hän ei surrut asianmukaisesti äitinsä kuolemaa vanhainkodissa; syyttäjä teki asiasta ison numeron.

Haavikon päähenkilöstä mainitaan jossain, että hän löi vaimoaan. Niin romaanin mukaan tapahtui kerran, mutta kohta ”minä” sanoo vaimolleen, että tämä tarvitsisi toisen miehen, sellaisen jota vaimo voisi rakastaa.

Romaanin unohtaminen osoittaa lähinnä, etteivät kirjallisuusihmiset silloin yhtä vähän kuin nytkään ymmärrä yksityisiä asioita. Päähenkilö on keinottelija, tai kuten siihen aikaan sanottiin liikemies. Hän on syvästi järkyttynyt Alfred Kordelinin murhasta ja mainitsee tämän rikastuneen ostamalla ja myymällä. Hän harjoittaa myös koronkiskontaa, aika pienessä mittakaavassa. Hänen paheitaan ovat metsästys ja myöhään uudelleen herännyt purjehdus. Hän ei ryyppää eikä jahtaa naisia. Yhteiskunnallisiin asioihin hän suhtautuu liikemiehen tavoin mutta kohtalokkaasti unohtaa lahjoittaa saksalaiselle ”apujoukolle” varoja keväällä 1918. Se on paha virhe mieheltä, joka kyllä käsittää, että henkivakuutusyhtiöt eivät nyt lainoita, kun on niin paljon kuolleita. Tuo on Haavikon kommentti kansalaissodasta, mutta sitten hän marssittaa kirjaan rautatieläisen, joka on menettänyt kaiken. Punaisen hallinnon aikana työssä olleet veturinkuljettajat erotettiin lopullisesti ja peruuttamattomasti.

Tämä oli aivan pieni esimerkki siitä, että Haavikko julkaisi 1960 eli ennen kaikkia tutkimuksia ja etenkin Linnaa kattavan ja rehellisen kuvauksen tapahtumista ennen kansalaissotaa ja sen jälkeen. Aiheenvalinta oli ennenkuulumaton – Sillanpään, Lehtosen, Hemmerin ja muutaman muun vapaussodan kuvaukset olivat ihmiskohtaloita. Tässä kuvataan aikakausi. Myös siksi rämä romaani on vuosisadan parhaita. Ei voi sanoa ”tärkeimpiä”, koska sitä todellakaan ei pantu erityisemmin merkille. Vähälle huomiolle jäivät Haavikon muut eksistentialistiset pöroosateokset (Toinen taivas ja maa, Vuodet, Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä.)

En osaa sanoa, jättikö Haavikko inhimilliset asiat lukijan käsityskyvyn varaan esimerkiksi poliittisista syistä. Vuosi 1918 oli arka asia. Veijo Meren tuon niminen kirja ilmestyi samana vuonna, mutta meren sankarit olivat tuossakin kirjassa pysyvästi eksyksissä, kun taas Haavikon henkilöt olivat halukkaita selviytymään myös eksyneinä.

Sitä en myöskään tiedä, miksi hänen tuotantonsa taso alkoi sitten laskea niin että hänen lopputuotannossaan ei ole enää oikein mitään lukemista. Luulen että hänelle tuli liian paljon muuta tekemistä. Ensimmäisen vaimon traagisen kuoleman jälkeenhän julkaisi ”Puut, kaikki heidän vihreytensä”, joka on aivan parasta, mitä on.

Juuri kukaan ei välitä suoraan kysyä, miksi kirjoitan ihmisestä, joka lienee pitänyt minua vihamiehenään, kunnes äkisti muutti mielensä ennen kuolemaa, joka kuitenkin sitten ehti. Vastaus on hyvin yksinkertainen. Viiden ensimmäisen kirjan runot ja nämä tässä kirjoituksessa mainitut vaikuttivat enemmän kuin mikään ja vaikutus säilyi ainakin vuosikymmeniä. Se henkilö, jonka tunsin ja jonka kanssa olin monta vuotta tekemisissä joka päivä, oli jotenkin toinen. Tosin puhuimme kyllä myös näistä runoista.

Se on selvä, etten voi enkä halua kirjoittaa sanaakaan tänään ilmestyvästä Haavikko-kirjasta, tai korkeintaan voin sanoa, että tuo kuollut runoilija on juuri nyt ajankohtainen, ja siksikin halusin ottaa esiin hänen juuri nyt ajankohtaisen romaaninsa, jota ei tosin taida saada mistään.

Nuori 1960-luvun runoilija kommentoi itse äärimmäisen poliittisessa runokokoelmassaan: ”Niin katosi voitto maailmasta.”

Niin katosi maailma.


Olen muistavinani, että häntä pyydettiin vakavasti pankkiin töihin, korkeaan tehtävään. Hän ei mennyt, vaan jäi Otavaan, ja sekin oli virhe. Hänellä oli tuo nuoruuden runoista ja tästä romaanista ilmenevä tuhoisa yhdistelmä, vaurioita itsetunnossa yhdistyneenä harvinaiseen itsetuntemukseen. Tuosta yhdistelmästä ei tule mitään onnellista, ei edes onnellista liikepankin pankinjohtajaa.

(Kuva on vertauskuva. Otsikko on romaanista. jonka lopussa valetaan tinaa ja aavistellaan tulevaisuutta.)

14. toukokuuta 2015

Kuristin





Kaksi eri asiaa helatorstaiksi.

Veijo Murtomäen kanssa olen kunnioittavasti eri mieltä Gardinerin Bach-kirjasta, jonka hän arvosteli Hesariin. Pahoittelen arvostelua ja vähän ihmettelenkin.

Epäkunnioittavasti lisään, että tunnen miehen ja tiedän että hän, siis Murtomäki, on tuulella käypä. Arvostelusta huokuu epämääräinen ärtymys, jonka aihetta en tiedä. Tuskin se Gardiner on.

Joudun tässä nyt kolmannen kerran korostamaan, että Gardiner avaa etenkin Bachin passiot ja kantaatit niitä harrastavalle yleisölle kertomalla innostavasti, miten hän on lukenut ja mitä sellaista hän on teoksista löytänyt, mikä ei avaudu aivan äkkiä. Kun hyvin monet pitävät Gardineria nyt kaikkein etevimpänä Bachin tulkitsijana ja muusikkojen kouluttajana, nämä tiedot ovat poikkeuksellisen kiinnostavia.

Murtsin oma ala, musiikinteoria ja historia, on sitten asia erikseen. Olisi ehkä parempi että hän kirjoittaisi siitä itse ja jättäisi ainakin nämä kirja-arvostelut väliin. Suomennos muuten on erinomainen. Tiedän koska luin sen käsikirjoituksena läpi.

Kolmas kehun ansaitseva taho olisi levyliike Fuga, jonka ansiosta tällainen kirja saadaan suomeksi. Näitä tulee korkeintaan kerran kymmenessä vuodessa. Musiikkia koskevan, myös teknisiä kysymyksiä käsittelevän kirjallisuuden lukeminen englanniksi ei taida onnistua suomalaiselta musiikkiyleisöltä, varsinkaan kun tämä saksan kielialuetta koskeva kirja on kirjoitettu englanniksi niin että sellaiset termit kuin ”kanttori”, ”rehtori” ja ”raati” ovat ongelmallisia.

Ja kiitos kysymästä, olen lukenut musikologi C. Wolffin Bach –kirjan ja pidän ajatustakin sen suomentamisesta naurettavana. Osta, Veijo, peili, katso siihen ja häpeä.

Kuten lukija huomaa, blogistilla on monien kaipaama mahdollisuus arvostella arvostelijaa. (T.S. Eliot, To Criticize the Critic).

 = = =

Lehtiuutinen mainitsee, että suomalaisten tilastollisesti oudon niukka geeniperimä kertoisi pullonkaulailmiöstä. Se tarkoittaa, että porukka meni jossain vaiheessa todella vähiin. Samoin arvellaan käyneen tälle ihmislajille eli meille afrikkalaisille, joista käytetään epäonnistunutta nimikettä homo sapiens sapiens.

Olen etsinyt kirjaani uskottavaa tietoa siitä, miksi Lapissa ei ole enää mammutteja. Olisiko käytössä ollut biologinen kuristin, geenipoolin supistumisesta aiheutuva? Kielikuva olisi vähän parempi kuin pullonkaula, joka sopii huonosti esimerkiksi bakteereihin. Bakteerit ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin ihmiset ja punaselkätikat.

Vaikka asialla ovat niin monet muutkin, etenkin oikeat tiedetoimittajat, selityksen sana on lyhyt sana. Ihmisen perimän molekyylitason selvittämisen jälkeen (siis etenkin DNA) tämän hetken mielenkiinnon kohteina ovat muun muassa bakteerit. Luonnonvalinta näkyy niissä helposti. Mutaatioita tulee kovaa vauhtia ja lisäksi käytössä on hyvin mielenkiintoisia menetelmiä salakuljettaa tavaraa naapuriin tai käydä varastamassa sieltä tarvittava proteiinin pätkä.

Suomalaisten yhteydessä mainittu pullonkaula vei kenties suuret maanisäkkäät meiltä ja Amerikasta. Perinteisesti on sanottu, että mammutista mastodonttiin ja julmin hampain varustettuihin kissapetoihin, jättiläislaiskiaista unohtamatta, ihminen metsästi sukupuuttoon nämä eläinlajit.

Ihmisen haitallisen toiminnan jälkien näkeminen on hyvin suosittua. Nykyisiä tapojamme moititaan sanomalla, että tuhoamme ympäristömme aiheuttamalla ilmastonmuutoksen. Itse pidän ilmiötä totena. Kysyn vain, eikö asiaa voisi sanoa selvemmin: tuhoamme itsemme. Aiheutamme vahinkoa itsellemme ja lapsillemme. Kylvämme suolaa peltoomme ja myrkkyä metsiimme.

Jared Diamond arvioi jo aika kauan sitten kuuluisassa kirjassaan, että melkein kaikki kulkutaudit ovat muuntuneita bakteeriperäisiä eläintauteja ja siten yhteydessä ”neoliittiseen vallankumoukseen”, maanviljelyn ja kotieläinten omaksumiseen.

Tästä on keskusteltu paljon. Nyrkkisäännön mukaan selityksen on oltava yksinkertaisin toimiva mutta toisen nyrkkisäännön mukaan ilmiöt osoittautuvat kuitenkin ennen pitkää mutkikkaammiksi kuin osattiin edes pelätä. Entä jos kysymyksessä olisi anti-immuunijärjestelmän katastrofi, joka olisi kopioitunut bakteerien kautta? Syöpätautien syvyyksistä muuten löytyy immuunijärjestelmän toimintavirheitä ja kouluesimerkki tuohon järjestelmään, etenkin imusolmukkeisiin iskevästä kulkutaudista on paiserutto. Miten lienee?