Sivun näyttöjä yhteensä

21. syyskuuta 2018

Soini



Timo Soinille esitettävä välikysymys aborttiasiasta sopii oppikirjamateriaaliksi. Välikysymys on epäasiallista kalastelua. Soini on toiminut hänelle kuuluvan ilmaisunvapauden (sananvapaus) puitteissa.

Jos asiasta olisi vähintäkään epäselvyyttä, sanon jälleen kerran mahdollisimman selkeästi, että Soinin kanta abortteihin on mielestäni väärä, monia loukkaava ja sitä ei voi kannattaa. Lisäksi se on mielipiteeni mukaan lähes yhtä tuhoisa kuin katolisen kirkon kanta.

En muuten ole täysin vakuuttunut siitäkään, ettei tämä Soinin tapaus sisältäisi poliittista laskelmaa. Lakimiehen tulkintaani se ei vaikuta.

Tapaus on kirjoittamisen arvoinen, koska sananvapautta tarvitaan etenkin ”väärien mielipiteiden” turvaamiseen. Esimerkiksi minusta islam on uskontona alkeellinen ja senkin vuoksi epämiellyttävä, toisella tavalla kuin esimerkiksi buddhalaisuus, hindulaisuus tai jainilaisuus,  joita en liioin kannata. Niitä suojaa uskonnonvapaus. 

En näe ongelmaa siinä, että väkivaltaisuuksiin yllyttävä islamin edustaja tuomitaan rangaistukseen. Jokin osa vihapuheesta rankaisemisen pilkkaamisesta johtuu tässä käsitteiden sekoittamisesta.

Yhdysvalloissa (ja Venäjällä) litteralismi on suosiossa. Erinäisiä asioita tulkitaan kirjaimellisesti. Tuon menetelmän vastakohta on mm teleologinen tulkinta, jossa päämäärä eli esimerkiksi kiellon syy saa suuren merkityksen.

Telelogiakaan ei ole usein hyvä. Ylinopeudesta pysäytetty saattaa sanoa poliisille: tie oli tyhjä; kukaan ei ollut vaarassa. Tuo on vetoamista nopeusrajoituksen määräämisen tarkoitukseen. Siinä pitäisi ottaa huomioon kompetenssi. Sakotettavalla ei ole sen enempää kuin sakottajallakaan oikeutta ryhtyä määrittelemään lainkohdan tulkintaa vetoamalla sen tavoitteisiin. Tuomioistuin voi tehdä sitä, mutta periaatteessa asia kuuluu eduskunnalle.

Soinin tapauksessa oikeuskansleri sanoi ratkaisussaan aika suoraan pitävänsä Soinin menettelyä epäasiallisena. Niin minäkin pidän. Oikeuskansleri katsoi, ettei menettely anna aihetta muuhun. Olen samaa mieltä.

Takan on harkintaperuste, joka on ongelmallinen. Jokin asia ei ole jotain, esimerkiksi naisten halventamista, mutta se voi ”luoda mielikuvan” tai ”antaa sellaisen käsityksen”. Tavallisimmin tätä perustelua käytetään virkamiehen tai muun henkilön esteellisyyttä pohdittaessa. Henkilö ei ole esteellinen, mutta tarkemminkin miettien hän vaikuttaa esteelliseltä. Etenkin diplomatiassa piiloviestit ovat tavallisia.

Soinin jutulla on edeltäjä. Ulkoministeri Holsti törmäsi epäluottamukseen ja menetti tehtävänsä. Tilalle tuli Eljas Erkko, ja vuosi oli 1938. Holsti vastusti Hitleriä eikä varsinkaan viinaa juoneena peitellyt vastenmielisyyttään natsismia kohtaan. Hän ajoi aktiivista keskusteluyhteyttä Neuvostoliittoon. Se oli todellinen syy.

Virkamiehen asema on vaikea. Mitä tehdä, jos uskonnon ja maailmankatsomuksen opettaja tapaa oppituntien ulkopuolella ylistää oppilailleen omaa ateismiaan? Vastaus: en oikein tiedä.


19. syyskuuta 2018

Karhu hunajapurkilla



Isoja ovat isoisten rahat. Tietosuoja-askareissani tuli vastaan sellainenkin tieto, että markkinoilla olevien henkilötietojen tuntemattomalla tavalla pääomitettu arvo on tällä hetkellä (eurooppalainen) triljoona euroa.

Siinä esimerkiksi muutaman sadan miljardin suuruusluokassa käpristelevä Suomi ei paina yhtään mitään.

Sitä jäin katsomaan pitkään, kun Europarlamentti äänesti urheilutilaisuuksille tekijänoikeussuojan. Asia on kesken ja tavoitteena on direktiivi, joka muu muassa Suomen tulisi sitten erikseen säätää lakina voimaan (subsidiriateetti).

Urheilutilaisuus rinnastettaisiin siis esittävään taiteeseen ja suojattaisiin niin sanottuna lähioikeutena. 

Kauankohan urheiluseuroilta ja sitten yksittäisiltä urheilijoilta kestää tulla käsi ojossa osingolle? Pitäisikö ehdottaa, että Puolustusvoimien lippujuhlan paraatin katsomisesta olisi maksettava Teostolle? Ja sitten jumalanpalvelukseen osallistumisesta.

Logiikka on selvä. Esittävä ja luova taide kehittyivät eri tavoin ja eri aikoina. Tällä hetkellä esimerkiksi näyttelijällä on sananvalta elokuva- tai teatteriesitykseen, mutta vain omasta osuudestaan. En ole kuullut, että näyttelijä olisi tullut vaatimaan muutoksia elokuvaan siltä osin kuin hänen naamansa ei näy.

Sen voisi kyllä tehdä. Tuotantovaiheessa voisi käydä ilmi, että syntymässä on teos, joka loukkaa esiintyjän moraalisia oikeuksia esimerkiksi siveellisyyteen tai poliittiseen suuntautumiseen nähden.

Moraalisissa oikeuksissa on se poikkeuksellinen piirre, ettei niistä voi luopua tehokkaasti. 

Sitä ihmettelen, että EU:n päätäntävallan käyttäjät ovat näin pehmeää porukkaa. Urheilun puolella sellaiset organisaatiot kuin FIFA ja Olympiakomitea eivät liene varsinaisesti köyhiä ja tuen tarpeessa. 

Jos lainmuutos menee läpi, järjestäjät luultavasti keräävät urheilutilaisuuksissa katsojilta kamerat ja siis myös kännykät pois. Mutta miten on lehtiselostusten laita? Onkohan sekin lainrikkomus, että lehdessä tai verkkolehdessä kerrotaan, miten miehekkäästi toiset potkivat Messiä munille keskellä kauneinta Pariisia?

Tekijänoikeusbisneksellä on jatkuvasti käytettävissään kesyjä tekijöitä, jotka tarvittaessa kiirehtivät puolustamaan rahan keräämistä ja aloittavat aina sanomalla, että pitää heidänkin elää.

Olen ollut niin kauan mukana, että olin kuuntelemassa, millainen täystuho luvattiin Betamaxista ja VHR-nauhoittamisesta ja kuinka ahkerasti vuokravideoita varustettiin häiriöraidoilla, ja sitten nauhoille ja muille tallennusalustoille pantiin erikoismaksu.

Mutta turha surra. Ensimmäinen suuri ottelu, joka tallennettiin, oli Pariisin piiritys 1871 eli Preussi vastaan Ranska. Valokuvia otettiin ilmapalloista, ja valokuvaaminen sai arvostetun aseman tekijänoikeuslaissa, toisin kuin esimerkiksi Suomessa, jossa se rinnastettiin eräissä tapauksissa taiteeseen vasta muutamia vuosikymmeniä sitten.

17. syyskuuta 2018

Ratas rupattaa



Pitä paikkansa, että Watergatesta kirjoittivat Woodward, joka on nyt Trump-kirjallaan taas otsikoissa, ja Bernstein. Woodwardin työtä Watergaten paljastamiseksi on pidetty esimerkillisenä, varmaan syystä. En osaa arvioida, koska en tunne faktoja. Hänen ja Armstrongin myöhempi kirja Yhdysvaltain korkeimmasta oikeudesta Burrgerin virkakaudella oli käänteentekevä. Noita faktoja osaan arvioida ja olin peräti huvittunut myös siitä, että järjestelmien erilaisuudesta huolimatta samaa on niin paljon verrattuna esimerkiksi Suomen korkeimpaan oikeuteen. 

Neuvottelusalaisuus eli ylioikeuksissa erilaisten muistiinpanojen salainen lain mukaan ikuisesti, käytännössä ainakin puoleksi vuosisadaksi, tukee tuomareiden itsetuntoa. Luullakseni vain tuomioistuimen virkamiehellä on mahdollisuus kaivaa esiin paperit, joissa jotkut tuomarit leimaavat silloin uuden, ajattelutavan muuttaneen ja klassikon aseman saaneen kirjoituksen (ajattelen tässä Simo Zittingiä) hölynpölyksi ja kirjoittavat ”e.a.a.” eli ei anna aihetta.

Siellä oli pitkään presidentti ja jäseniä, jotka löysivät vähän väliä milloin minkin asian ”oikeudellisen olemuksen” eivätkä kätkeneet ivaansa, kun ”nuoriso” huomautteli, että on mietittävä, tutkitaanko esimerkiksi omistajan oikeusasemaaostajan, myyjän tai velkojan suunnasta.

Muistan sellaisenkin tapauksen, jossa jutun kantaja, joka moitti testamenttia, oli vailla puhevaltaa, koska hän ei ollut perillinen, siis ei perijäpolvessa. Vuosisatoja laki on ollut sama. Jos perilliset ovat sitä mieltä, että tehdään vainajan määräyksen mukaisesti, vaikkei se ole oikein tasapuolinen, paha siihen on kenenkään pikkuserkun tulla sekaan kanteineen. (Ennen 60-lukua mm. pikkuserkku saattoi periä. Ei enää.)

Kommenteissa huomautetaan, että USA:n lain mukaan sananvapaus on ylin vapaus eikä esimerkiksi vihapuhe ole rangaistavaa. Näin nyt ei ole. Jo 1800-luvun puolella oli kehitetty oppi, että jos lehdessä kirjoitettiin, että kaikki lynkkaamaan sheriffiä huomenna kello 12, ei siinä sananvapaus auttanut eikä auta. Vai haluaako joku kirjoittaa Amerikan lehtiin ”ostetaan Lee Harvey Oswaldin kiikarikivääri; vaitiolo taataan”?

Kommentoija on toisaalta oikeassa. Oliver Wendell Holmes, edelleen kuuluisimpia tuomareita USA:ssa, tiivisti kerran, että sananvapautta tarvitaan epämiellyttävien mielipiteiden esittämisen suojaksi. Suositut mielipiteet eivät ole viranomaistuen tarpeessa.

Sydäntäni lämmitti muuan kommentti, joka tämän blogijärjestelmän vuoksi meni vanhankirjoituksen perään eikä sieltä kyllä äkkiä osu silmään. Kommentoija oli hyötynyt jostain Maapallon eläinkuvaston, jonka 1950 ilmestynyt painos on monille meistä rakas. Itse asiassa sen löytää helpostikin verkkoantikvariaatista (antikvaari.fi).

Värikuvia siinä ei mielestäni ollut lainkaan, mutta mustavalkokuvia ihmeellisistä otuksista sitäkin enemmän. Tämä on puhdasta nostalgiaa. Mieleeni tulee myös maailman ihmeitä esitellyt isokokoinen kirja, jossa oli värikuvia. Joku veljistäni oli lukenut kuvatekstin vähän huonosti, ja niinpä muista edelleen kuvan ”epyktin piralikatkus”. Se taitaa olla kohokki eikä kaktus, mutta viis siitä. Kaktukset olivat muotia vielä 50-luvulla.

Otsikon tunnistaja on aika haka. ”… sen kivi kuiskaa, ratas rupattaa…” Äänessä olivat ehkä Metro-tytöt, jotka eivät ajelleet maanalaisella…

16. syyskuuta 2018

Vaarallinen ammatti



Sain juuri vihjeen ja aloitin. David A, Kaplan on julkaissut kuvan kirjan, jonka nimi suomennettuna on ”Vaarallisin virasto: korkeimman oikeuden hyökkäys perustuslain kimppuun”. Kysymyksessä on Yhdysvaltojen korkein oikeus, ja Kaplan, joka ei ole juristi vaan lehtimies, on tavalla tai toisella saanut haltuunsa paljon sellaista aineistoa, että Nixonin kaatanut vuosikymmenien takainen Woodwardin ja Armstrongin ”Brethren” (Veljet) jää nyt toiseksi.

Etenkin USA:ssa korkeimman oikeuden tuomarit ovat hyvin vaiteliaita. Moni on polttanut tai poltattanut muistiinpanonsa virasta luopuessaan. Yleensä tuon tuomioistuimen toiminnasta tiedetään vähän, ja se mikä tiedetään, on väärin.

Esimerkiksi jako konservatiivisiin ja liberaaleihin tuomareihin ei toimi. Aika usein kiihkeä yleisen aseenkannon vastustaja saattaa äänestää, että rynnäkkökivääri kaikille. Jos yleisessä hallinnossa ollaan tietävinään, miten jokin asia ratkaistaisiin korkeimmassa oikeudessa, tietoon ei ole mitään syytä luottaa.

Sain vihjeen henkilöltä, jonka kanssa minulla on sekin yhteinen harrastus, että luemme käytännössä kaiken, mitä USA:n liittovaltion tuomareista kirjoitetaan, ja kun itse seuraan ja raportoin esimerkiksi Ranskan tilanteista (Conseil d’Etat), jutun juurta riittää.

Oma tulkintani on, että rotuerottelutapaus ja ehkä laajemminkin Earl Warrenin johtama kokoonpano nosti korkeimman oikeuden käsittämättömän – liian – korkealle. Warren, joka oli taustaltaan oikeastaan poliitikko ja joidenkin mielestä aikanaan toimineesta yhdeksästä tuomarista ammattiaidoltaan heikoin, antoi ankaran perinnön. Nyt ollaan sillä kannalla, että kysymys abortista on korkeimman oikeuden kädessä ja ratkeaisi tuomareiden yhteiskunnallisten mieltymysten mukaisesti.

Tunnen USA:n perustuslakiasiakirjat ja tiedän, että tuomioistuimen presidenttinä John Marshall kehitti ennennäkemättömän järjestelmän. Lukijan tulee muistaa, että perustuslain tulkinta on jotain merkittävää maassa, jossa esimerkiksi kullakin osavaltiolla on oma rikoslakinsa ja esimerkiksi poikkeavia käytäntöjä suhteessa kuolemanrangaistukseen ja sen täytäntöönpanoon. Edelleenkin tuomioistuin joutuu miettimään myös osavaltioiden välirajan ylittävää kaupankäyntiä, ja on alueita, joissa paikallinen poliisilaitos ja tuomioistuinlaitos on lyhyesti sanottuna huono.

Parhaiten tunnen ehkä Kalifornian järjestelmän ja menettelyn usein hyvin vaikeissa asioissa, joissa riidan aiheena voi olla IT-alan tai lääkealan patentti. Tuntien tuomareita, asianajajia ja professoreita arvioin parhaan kykyni mukaan, että koneisto on näissä asioissa maailman paras.

Myös Washingtonin kaupungissa toimiva korkein oikeus, jossa olen siis itsekin käynyt ja keskustellut myös tuomareiden kanssa, on ammatillisesti sitä tasoa, että jo suullisen kuulemisen seuraamisesta tulee haikea mieli. Henkilöt todella osaavat, ja heidän esittelijänsä, yleensä vuodeksi nimitetyt law clerkit, ovat ainakin sata vuotta olleet sitä joukkoa, josta nousevat tulevat merkittävät lakimiehet.

Euroopassa voi sanoa, että kunniallisen ihmisen pitäisi pysyä kaukana laista ja lakimiehistä. Yhdysvalloissa se ei ole niin. Ja yhteisten asioiden hoitamisesta – melkein kaikilla merkittäviin tehtäviin nousseilla on taustalla lakimieskoulutus. Kn olen ollut kuuntelemassa ja kohdin myös antamassa sitä koulutusta, uskallan sanoa, että taso on tässäkin korkea. Ja nyt Kaplanin kirja näyttää vastaavan erinäisiin avoimiin kysymyksiin. Jännittävää, suoraan sanoen. 

14. syyskuuta 2018

Salasanat



Viikon on Vipunen kuollut, kauan Antero kaonnut vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä; et sieltä sanoa saane, et sanoa puoltakana.

Väinämöinen halusi hakkeroida salasanan maassa makaavan Vipusen suusta. Tästä ja muusta katso lähemmin, katso Kalevala 17, runo.

Helsingin Sanomat kirjoitti tänään tärkeästä asiasta eli sananvapaudesta ja julkisuudesta juuri sen verran sekavasti, että pidän täsmennystä aiheellisena.

Kuvittelemani normilukija järkeilee että lehden jutun mukaan julkisessa sanassakin on joskus pakko rikkoa lakia ja tätä piirrettä esiintyy laajemminkin.

Asiantuntijat ja ammattilaiset olivat sanoneet painavan sanansa, tavanomaisin tuloksin.

Peruskurssitason tosiasia on, että lain ja sen mukaan toimivan tuomioistuimen tehtävänä on usein valita ratkaisuvaihtoehdoista se oikea ja hylätä väärä. Oikeuden tieltä väistyy vääryys.

Hyvin tavallinen tilanne on se, että oikeutta vastassa on oikeus. Kaikkien pitää tuntea hätävarjelun käsite ja fiksummat selvittävät myös, mikä on pakkotila. Nähdessäni liekkienloimottavan sisällä lyön ikkunaruudun rikki ja vahingonteon lisäksi loukkaan kotirauhaa menemällä sammuttamaan tulta todettuani, ettei ihmisiä ole hengenvaarassa. Esimerkki on tahallisen alkeellinen.

EU:n peruskirjassa ja ihmisoikeussopimuksessa ja nyt GPDR:ssä (Art. 85 1) on nimenomaan pantu vastakkain henkilötietojen suoja toisaalta ja sananvapaus ja tiedon hankkimisen vapaus toisaalta (freedom of expression and information).

Aamupäivällä lukemani Hutchinsin essee käsitteli niitä runsaita valheita ja epätotuuksia, joita on ehkä vieläkin esiintyy presidenttinä aika heikon ja huonon terveytensä ja vielä huonomman lääkityksensä vuoksi epäkelvon presidentti John F. Kennedyn ympärillä. Esimerkiksi jatkuva steroidien, antibioottien, mielialaa tasaavien lääkkeiden ja amfetamiinin popsiminen ei edistä tasapainoista harkintaa kireissä tilanteissa, varsinkaan jos joutuu juoksemaan jatkuvasti vessassa aina ärtyvän suolen takia. Ja varsinkin ellei henkinen tasapaino ole ollut alkujaankaan häävi, mutta rahaa on riittänyt.

Ihmisillä on oikeus saada tieto onneaan ja menestystään koskevista asioista. Joskus henkilötietojen suoja tai tekijänoikeus saa väistyä.

Kysymyksessä ei ole ”lain rikkominen”, vaan ilmiö, jonka nimitys tiedekunnassa on ”punninta”. Jos tuota, eri suuntaan vaikuttavien voimien vaikutusta ei olisi tai sitä ei otettaisi huomioon, oikeudellinen ratkaisutoiminta muistuttaisi enemmän tikanheittoa kuin järjen käyttöä. Eikä tikanheitto edes ole olympialaji.

Tuon punninnan voi joutua suorittamaan kuka tahansa. Journalistin taitoihin se kuuluu. Tuomari harjoittaa sitä virkansa puolesta, mutta on alakynnessä. Hänen on perustettava punnintansa toisten hankkimaan aineistoon eikä hänen ole hyvä olla erikoisen tarkoin selvillä maailman tavoista ja haluista.

13. syyskuuta 2018

Ääni meissä



Tiedän että jälkeläiseni seuraavat näitä kirjoituksiani aika ahkerasti. Voi olla että Eerolla on järjestelyongelmia, koska hän on intissä ja kuulemme erittäin vaativassa koulutuksessa. Mutta muun muassa Olli ja Tuomas!

Tiedän että on sekä asianomaisia itseään että muita lukijoita kohtaan loukkaavaa menetellä näin. On asioita, jotka pitäisi kirjoittaa täytekynällä Tumba-paperille ja lähettää lakkasinetillä suljetussa kirjekuoressa.

Carlo Rovellin kvanttigravitaatiota koskeva kirja (”Reality is Not What it Seems…”) herätti ansaittua huomiota. Uusi, jutun kuvassa näkyvä ”The Order of Time” sisältää muun ohella sen ajatuksen, että aikaa ei ehkä sittenkään ole olemassa. Joka tapauksessa sellainen käsite kuin ”nykyhetki” menettää kvanttien puolella käyttökelpoisuutensa ja merkityksensä.

Nyt on tarjolla jotain uutta. Tuntemattomalla tavalla tämän kirjan äänikirjaversio eli suoraan tietokoneella tai ilmaisella apuohjelmalla tabletilla tai puhelimella kuunneltava Audible on sensaatio. Lukija on Benedict Cumberbatch (”Sherlock Holmes”).

Tähän mennessä paras kuulemani äänikirja on ollut Stephen Frayn Tshehovin eräiden novellien äänite.

Mutta Cumberbatch tuo vielä oman lisänsä kirjoittajan, Ravellin viehätykseen, Maailman luokan fyysikko joka on vastustamattoman ihastunut ja innostunut hiukkasfysiikkaansa ja osaa välittää asiansa lisäksi tuon tunteen tavalla, jonka kuulemani mukaan jotkut opettajat ja professorit ovat osanneet. Väitetään, että Rolf Nevanlinnan luennot suhteellisuusteoriasta olivat sellaisia, että niitä kuulemaan tungeksineet lääketieteen ja oikeustieteen opiskelijatkin putoilivat penkeiltään ja tiesivät kuunnellessaan, että tämä ei unohdu.

Cumberbatch lisää ääneen lukemiseensa oman ihailunsa ja välittää samalla tunteen, että hän koko ajan lukiessaan miettii sanomaansa ja tempautuu tunteisiin mukaan.

Takana on tietysti Englannin maailmankuulu näyttelijäkoulutus, jossa Shakespeare kai kuuluu alkeisiin ja samanaikaisesti luonteva ja virheettömästi ja siten hyvin helposti ymmärrettävästi esitetty teksti on kuin musiikkia.

Meillä ei valitettavasti ole Suomessa ketään, josta voisi puhua tämän asian yhteydessä. Oman teoriani mukaan Turkka suorastaan opetti, ettei sillä ole muka väliä, saako näyttelijän puheesta selvää, ja samaan aikaan oli toisia guruja, joiden käsityksen mukaan näyttämöllä puheen poliittinen sisältö oli tärkeä asia, esitys ei.

Jos haluatte kuulla, mitä tarkoitan, kokeilkaa, Amazonissa on nappi, jota klikkaamalla saa kohtuullisen näytteen. Tai jos teitä kiinnostaa asia yleisemmin, verkosta löytyy aika helposti alan klassikko, Richard Burtonin, joka esittää John Donnen runoja. Ja Ian McKellen.

Mutta ehkä ette tienneet,  että kohtuullisen vaikeaakin asiaa, kuten fysiikan perusteita, voi käsittää kuuntelemalla.

Luentoon verrattuna näissä on se ero, että kaiken tai osia voi ottaa uudestaan. Ja se on oppimisen perustaito, sisukas toisto. Ja oppimisen taito on suunnilleen sama asia kuin elämisen taito, iso ilo.

12. syyskuuta 2018

Nyt on hetki



Oikeudellista ajattelua on muutettava. Mahdollisesti se on muuttumassa omia aikojaan. Kynnys on silti korkea. 

Adam Tooze on ollut aika pitkään taloushistorioitsija numero yksi koko maailmassa. Hän on brittiprofessori ja jollain ihmeen tavalla pystyy kerran toisensa jälkeen nostamaan esiin tutkittua, olemassa oleviin lähteisiin perustuvaa tietoa, ja esittämään johtopäätöksensä.

Suuren maineensa hän saavutti mullistamalla käsitykset natsi-Saksan taloudesta ja jatkoi Cambridgen kaikki odotukset ylittäneessä World History-sarjassa toisen maailmansodan taloudesta, yhteiskunnista ja kulttuureista.

Juuri kun kiivaimmat ehtivät ajatella: aina sotaa, markkinoille iskee tutkimus vuoden 2008 talouskriisistä eli globalisaation tuhoista. Hän selvittää kysymystä, miksi tämä Lehmanin pankin kaatumisesta alkanut talouskriisi kesti ainakin kymmenen vuotta ja millä tavoin muun muassa Trump ja Putin (ja Kiina) ovat tuon kriisin tuotteita.

Kysymyksessä ei ole kiistakirjoitus, jollaisista ei ole puutetta, eikä ohjelmajulistus, joita  myös ilmestyy viisi viikossa.

Näyttää siltä, että voisin tukea jatkossa väitteeni etenkin Toozen havaintohin.

Siis: omistusoikeus on kohtalokkaan yksipuolinen käsite.

Omistuksen on luultavasti aina katsottu tarkoittavan oikeuksia eli toimintavapauksia. Omistusta on täsmennetty suhteessa toisiin, kuten esimerkiksi velkojiin tai saantosuojassa tahoihin, jotka vetoavat esimerkiksi panttioikeuteen.

Omistus tarkoittaa myös velvollisuuksia. Ja tässä tulee kuvaan ympäristö suurine ongelmineen sekä taloudellinen järjestelmä suurine ongelmineen. 

Tooze selittää yksityiskohtaisesti, miten pankit ja sijoittajat aiheuttivat yhden taloushistorian kovimmista kriiseistä kehittelemällä sellaisia omistusoikeuden kohteita, joille ei sitten ollutkaan katetta käytännössä. Ja sen jälkeen virheiden teosta alkoivat vastata keskuspankit.

Toozen kirjan jälkeen tulee mieleen, että ne poliittiset tahot, joiden mielestä suurongelmia ovat nyt kansallisuudet, saa laittaa nurkkaan häpeämään.

Nyt on tunnustettava epämiellyttäviä tosiasioita. Itse ryhdyin kannattamaan ydinvoimaa, koska kaikkine kauheine ominaisuuksineen se on nopein keino vaikuttaa ympäristön kuormaan. Mitä ydinjätteelle tehdään, sitä en tiedä. 

Ajatus omistusvelvollisuuksista ei ole uusi. Sellaisia liittyy vanhastaan aika paljonkin esimerkiksi kiinteistön omistamiseen ja asumiseen eli rakennuksen kunnossapitoon.

Kun siis seuraan esimerkiksi EU:n käymää keskustelua tekijänoikeudesta, kysyn tässä ääneen: entä tekijänvelvollisuus? Kuka sitä miettii? Kuka sitä tutkisi? Alkeisesimerkki: tekijäksi itseään väittävän velvollisuus on väistyä sananvapauden ja laajemmin tiedon hankkimisen vapauden tieltä.

11. syyskuuta 2018

Ole negatiivinen



Tarkoitan reesus-negatiivisuutta (Rh-). Olen muistaakseni itse O-. Vereni kelpaa kaikille. Joskus, välillä, tuntuukin siltä.

Eilen kommentin kirjoittaneista yksi näyttää kuuluvan veriryhmään + - 0, koska hän tuntuu olevan kuollut. Hän kirjoitti Mauno Koivistosta ja 25 vuoden takaisesta asiasta, ja tietenkin perättömästi. Asia eli korkotason sääntelyn keskeiset kysymykset hoidettiin lainsäädännöllä 24 vuotta sitten, ja sen  jälkeen on käyty läpi kaksi erittäin suurta huonoihin saataviin liittynyttä maailmanlaajuista kriisiä, ja lisää näyttää olevan tulossa.

Tuo ihmistyyppi on ikuinen. Pintapuolisesti asialliselta kuulostavien perustelujen alla on henkilökohtaisia syitä, kuten loukattu turhamaisuus tai luuloteltu vääryys.

Minua kovin huvitti kirjassa (Apunen – Wolff, Pettureita ja patriootteja. SKS 2009 esitetty maininta Paasikiven erosta Suomen Moskovan lähettilään virasta kesäkuussa 1941. ”Sodan jälkiselvittelyissä Paasikivi saattoi vedota siihen, että hän jo helmikuussa 1941 varoitti katastrofiin johtavasta politiikasta. Tosiasiassa riita syntyi siitä, että hänet pidettiin syrjässä tuon katastrofin valmistelusta.” 

Eilen puhuttu Tanner muuten oli huono huomaamaan toisten henkilökohtaisia motiiveja niin että hän sotien jälkeen esimerkiksi vakavissaan luotti Väinö Leskiseen ja jopa Aarre Simoseen. Ja puolue hajosi. Ensimmäinen iso tapaus oli osuuskauppaliikkeen hajoaminen 1900-luvun alussa. Hän ei huomannut, että Pellervolaisten (SOK) silmissä hän, Tanner, oli nousemassa liian korkealle. Tanner oli kuvitellut, että osuustoiminta merkitsee yhteisvastuuta, eikä ollut onneksi näkemässä punapääoman sortumista 1970-luvulta alkaen.

Olen toistellut tässä blogissa, joskus jopa nimiä mainiten, miten minulla on ollut iloja kunnia tuntea aivan epätavallisen eteviä ihmisiä. Jotkut olen tuntenut hyvin, muutamat liiankin hyvin.

Jos toisin sanoen älykkyysosamäärä olisi olemassa ja etevyyttä voisi mitata, kyllä se vain niin on, että muutamilla harvoilla huippii reippaasti yli puolentoista sadan.

Vain muutaman kerran, ja silloinkin ulkomailla, olen tutustunut niin älykkäisiin ihmisiin, että he ovat oivaltaneet ja siten käsittäneet ryhtyä korjausliikkeisiin, että juuri tuon älykkyyden takia kukaan ei ymmärrä sanaakaan heidän puheistaan, yhtä vähän kuin heidän kirjoituksistaan.

Ainakin kerran, konkurssin koputtaessa, olen kuullut tuollaisen ihmisen suusta lauseen:” En minä voi olla väärässä tässä asiassa, koska olen niin etevä.” Se oli sen verran reippaasti sanottu, että osasin ryhtyä entistä varovaisemmaksi asianomaiseen nähden.

Kysymyksessä ei siis ollut Paasikivi eikä Tanner eikä Ryti, jotka olivat kaikki sensaatiomaisen lahjakkaita ja tekivät urallaan myös pahoja virheitä.

Mutta asian matemaattinen rakenne on alakoulutasoa. Elleivät kaikki tarvittavat parametrit ole käsillä eli arkikielellä elleivät kaikki tosiasiat ole tiedossa, on todistettavissa, että todistettavaa ratkaisua ei ole. (Muunnelma Gödelin lauseesta). Siis vaikka olisi kuinka fiksu, siitä ei ole aina hyötyä. Was  man nicht rechnen kann, darüber muss man schweigen. Luonnollisten lukujen aritmetiikkaa ei voi todistaa kauttaaltaan oikeaksi. 

10. syyskuuta 2018

Tannerin syöpä


Lasse Lehtisen kirja ”Väinö Tanner, itsenäisen Suomen mies” Otava 2017 9789511307303 ei nähdäkseni saanut erikoisempaa huomiota. Syy on minulle epäselvä.

Minulle suoraan sanoen käy harvoin kotimaisen, historiaa koskevan kirjan ääressä, että tulisin täysin yllätetyksi. 

Lehtinen kertoo kirjassaan ja painaa Tannerin kirjeet – keskeinen jäi lähettämättä ja on siis Tannerin perheen arkistosta, jota Lehtinen on päässyt käyttämään.

Kirjeessä Tanner kertoo 1936, että hänellä on juuri todettu peräsuolen syöpä, joka on tappava. Heti sen jälkeen kerrotaan, että Suomessa Tannerin ystävä myöhempi pääjohtaja Oskari Reinikainen otti tarvittavat yhteydet, ja Tannerin leikkasi Tukholmassa Karoliinisessa instituutissa ainoa kirurgi, jolta suolen poistaminen ja avanteen tekeminen vatsan puolelle onnistui. Etenkin Tannerin vaimo Linda toteutti mahdottoman. Tieto asiasta ei levinnyt lainkaan. Se oli leviämässä lääkärien kautta – kuten yleensä käy – mutta rouva onnistui katkaisemaan senkin.

Olen kysellyt muutamilta ammattilaisilta. Kukaan ei ole tiennyt Tannerin syövästä. Erikoista kyllä, kukaan ei tiedä siitä vieläkään, koska Lehtisen kirjaa ei ole luettu. Vielä erikoisempaa: media ei ole pitänyt asiaa edes mainitsemisen arvoisena.

On maailman mittakaavan sensaatio, että tällainen avannepotilas onnistuu jatkamaan vaikeissa työtehtävissä, siis Pohjoismaiden suurimman osuusliikkeen johtajana, kansanedustajana, viisi vuotta yhtenä sotakabinetin kolmesta päättävästä jäsenestä, siis yhdessä Mannerheimin ja Rytin kanssa,  rauhantekijänä, ”sotasyyllisenä” vankilassa kaksi ja puoli vuotta, jo siellä ja se jälkeen Neuvostoliiton ja Kekkosen järkkymättömänä vastustajana ja taas johtajana, kansanedustajana ja puolueensa johdossa melkein kuolemaansa asti, yli 80-vuotiaaksi.

Vankilassa hän kertoi lääkärille vaitioloon vannottaen asiasta ja saunassa lienee käyttänyt huolellisesti pyyheliinaa. Elannon vaatturi oli saanut erikoistehtävän kohta leikkauksen jälkeen.  

Lehtien sanoo, ettei Tanner ollut syövän jälkeen enää sama mies. Mielestäni tulkinta on oikea. Politiikassakin käytännön eli pragmaattiset näkökohdat joustavasti huomioon ottaneesta miehestä tuli nopeasti yhä suoraviivaisempi, kompromisseja vierastava ja etenkin Kekkoselle ja Paasikivelle ikuisesti katkera. Paasikivi tiesi yksityiskohtaisesti, miten monin tavoin Tanner rakensi rauhaa 1940 ja 1944. Kekkosesta Tannereilla oli hyvin kielteinen käsitys jo 30-luvulta.

Esittäisin omana arvionani, että Tanner muuttui, kuten suurmiehet hyvin usein muuttuvat, kannattajilleen taakaksi. Kommunistien torjuminen 1940-luvulla oli vielä yksi isänmaallinen suurtyö. Stalinin ja sitten Hrustshevin toimista Suomen uittamiseksi yhä selvemmin itäblokkiin ei ole tätä nykyä epäilyä, vaikka eräät tutkijat ovat keskittyneet itsepäisesti Kekkosen suhteellisen harvoihin suoraan Suomen etuja edistäneisiin toimiin. Tanner sitä vastoin oli ajamassa puoluettaan voimattomuuden tilaan ja hajalle ensin toimimalla Väinö Leskisen taustavoimana. Seurauksena oli lähinnä Kalevi Sorsa, josta ei voi kirjoittaa kirjaa ”itsenäisen Suomen mies”.

Mielestäni kirja on hiukan löysä ja toistoinen, mutta ei sitä ole minulle kirjoitettukaan. Lehtisen ajatus näyttää olevan oikea. Väinö Tanner alkaa olla unohtunut nimi – vaikka hänen suuri elämäntyönsä Elanto elää vielä firmana HOK-Elanto, joka sitten onkin Suomen suurin. Melkein koko muu punapääoma on mennyt. Neuvostoliitto ja kommunismi ovat menneet. Väinö Tanner eli 1881 – 1966. Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1900 ja muuten tapasi ennen lokakuun vallankumousta sekä Leninin että Stalinin ja oli entinen ministeri (senaattori) hävittyään puolueensa vallankumouksellisille ja vetäydyttyään täysin syrjään puoluetoiminnasta, jota hän ryhtyi rakentamaan tyhjästä 1919 päätyäkseen pääministeriksi 1926. 

Lehtisen sankari, jonka kirjoittaja leimaa Koiviston omin sanoin tannerilaiseksi, oli Mauno Koivisto. Olen samaa mieltä ja tiedän, että parikin blogini kommentoijaa kertoo taas kerran Koiviston aiheuttaneen 1990-luvun pankkikriisin. Itse kerron taas kerran, että Koivisto luotsasi maata Neuvostoliiton ja reaalisosialismin kaatuessa. Koko kansantaloutemme oli sekasorrossa, ja Euroopan kartta muuttui ennennäkemättömästi ja Suomen liukui kohti EU:ta.

Toisin sanoen Koivisto onnistui siinä missä Tanner ei. Se taisi olla juuri Lehtinen, joka oli juonimassa Ahtisaaren presidentiksi.

Menneisyyden kirjoista kannattaa kaivaa verkosta esiin vuorineuvoston ja professoreiden laaja lista ”ei sosialistia presidentiksi” 


Pääargumentti oli Paasikiven ja Kekkosen luoma ulkopoliittinen linja, ”arvokkain perintö jonka uusi presidentti saa”.

Vaikka Tanner-kirja ulottuu vain juuri ja juuri Koivistoon. Lisäisin kuitenkin omana puumerkkinäni, että tällä hetkellä meillä istuu presidenttinä sanan syvällisessä mielessä tannerilainen henkilö, ja SDP kipuilee vanhakantaisen ammattiyhdistysliikkeen kanssa, juuri kuten Tanner vuosikymmeniä.



7. syyskuuta 2018

Onnen Pekka



Onnen Pekka, Tarkka, Pekka, Otava ISBN: 9789511288114 575 s. 2018

Nyt Pekka Tarkasta voi tulla mieleen kokenut, vanha koira. Ei se hauku eikä liehittele, mutta kun se hiukan kiskoittelee, koko kaupungin piskit pelkää. 

Toisin kuin rivien välistä viittaamani Leinon ”Kuvernöörin koira”, ei kanna kahletta.

Nyt ilmestynyt muistelma ”Onnen Pekka” on harvinaisen täyteläistä proosaa. On hyvin harvinaista, että muistelma täyttää korkean kaunokirjalliset kriteerit eli tapahtuu se, että kirjoittajan kyky ja henkinen runsaus nostaa esiin koko aikakauden. Esimerkkejä tällaisesta ovat Väinö Tannerin muistelmien ensimmäinen ja toinen osa, joissa kaupunki kasvaa silmissä, maailma muuttuu ja kirjoittaja itse kannattelee peiliä. Tämä on muuten se, mikä Kekkoselta jäi tekemättä.

Mukana ollut tietää, ettei Aatos Erkko ohjaillut sanomalehteään. Hän joko keskittyi firmaan tai aikakauslehtiin tai sitten oli vain välinpitämätön. Tarkan aikana merkittävin toimija oli Simopekka Nortamo.

Harvempi mukana ollut tietää, ettei muuttuvalla kulttuurilla eli modernismilla ollut pää-äänenkannattajaa. Heikki A. Reenpää hoiteli minkä muisti eli ei välttämättä niin paljon. Tuomas Anhava oli johtava nimi ja esimerkiksi Kai Laitinen tärkeä, mutta Helsingin Sanomat oli kojeiden maailman termein platformi eli alusta. Yhteen aikaan oli Repo-radio. Koskaan ei ollut Erkko-lehteä. Reenpään Otava on ollut näkösällä 100 vuotta. Jänttien ja Särkilahtien WSOY on kadonut.  Uusi Suomi katosi. Suuri osa sanomalehdistä ja kaikki kulttuurilehdet ovat painuneet näkymättömiin. Otava tulee Tarkan yhteydessä heti mieleen siksikin, että hänen kirjoittamansa Otavan historian osa on painavinta antia kirjoista ja kirjallisuudesta.

Harvinaisella tavalla Tarkka ei erityisemmin esittele omaa julkista rooliaan vuodesta 1966 (tai 1962). Kuten lukijat ehkä tietävät, olin Hesarin vakinainen avustaja 80- ja 90-luvulla ja niin jatkuvasti tekemisissä kulttuuriosaston ja sitten kirjallisuustoimituksen vetäjänä olleen Tarkan kanssa, että tämä kirjoitus on objektiivisuutta vailla ja siten arvoton. Itse asiassa olen maksettu todistaja. Sain 1990-luvulla kassillisen rahaa itsensä Erkon kädestä ja matkustin kiireesti Amerikkaan tuhlaamaan ne rahat.

HS oli käsittämättömän suuri ja rikas vielä 1990-luvulla. Ovitehtailijat ja postilaatikon rakentajat vaurastuivat, koska painettu lehti ei mahtunut mihinkään. Eikä kenelläkään ole niin paljon kumisaappaita, ettei niitä olisi kuivannut sunnuntainumeron sivuilla.

Reettä Meriläinen oli päätoimittajana hänkin tulessa, mutta Tarkka joutui useimmiten tulitukseen, kun maan kaksi puhutuinta kriitikkoa panivat parastaan, nimittäin Jukka Kajava ja Seppo Heikinheimo. Omansa laista oli elämä musiikista kirjoittaneen Erik Tawaststjernan säteilyssä.

Miksi Peter von Baghista ei tullut elokuvan puolelle samanlaista paavia kuin nämä? Elokuvassa painavan sanan miehiä ja naisia on ollut aina vähän. Matti Salo oli niin viisas ettei suostunut päivänkriitikoksi vaan pysytteli esseen puolella. Vastaus on kovin helppo: Petteri ei ollut työn raskaan raataja. Lehtityö on oleellisesti raadantaa ja journalisti on kameran takana, ei edessä. En ole vielä tutustunut merkittävään taiteilijaan, joka ei myöntäisi, että kunnon jälkeä tehdään hiellä eikä sydänverellä, ja että tärkeä resurssi on pitkämielinen puoliso.

Tarkan muistelmateos on yhtä matalakirkollinen kuin kirjoittajansa. Korkeakirkollisuus korostaa oppia, sakramentteja ja virkoja. Matalakirkollisuus (Tarkan isä ja isoisä) on aika harmaata ja arkista tavallista työtä, tavallisena tavallisten parissa. Tässä siirryttiin kielikuviin, koska tietääkseni Tarkka ei harrasta kirkollisuutta, vaikka ylpeileekin mielellään, että eräs hänen esi-isistään putosi humalassa saarnastuolista.

Tuo matalakirkollisuus näkyy hänen suhtautumisessaan esimerkiksi akateemisiin arvomenoihin ja filosofisiin muoteihin. Vaikka elämäkerrallisuus oli kolmasti kirottu kirjallisuuden tutkimuksessa, Tarkan pysyvää antia ovat erinomaiset, vahvan elämäkerrallisesti tuetut kirjat Joel Lehtosesta, Pentti Saarikoskesta ja esimerkiksi Salamaan ja Rintalaan liittyneistä tapauksista. 

Linnasta hän myöntää olleensa väärässä, mutta Päätalosta ei; tosin hän nyt vanhana tunnustaa käsittävänsä, että Karonen ja minä olemme tuosta asiasta toista mieltä.

Suomen kulttuurihistoriaa sotien jälkeisenä aikana ei ole oikeastaan kirjoitettu, ja aineistokin on hajan. Tarkan kirjassa olisi nyt runkoa, sillä hänen näkökulmansa ei millään muotoa jää kirjallisuuteen. Myös maantieto on arvattava: kotipaikat Pispala, Helsingin Kallio, keskikaupunki.

(Kuinkahan moni tietää, että Kallion merkillisen ja pitkäaikaisen kulttuurikertymän takana olivat Väinö Tanner ja Elannon rahoitus.)

Kirjallisuuden kirjoitamme itsellemme. Suomi on pysynyt tässä suhteessa poikkeuksellisen nurkkakuntaisena. Valitettavasti Sillanpää, Lehtonen, Haanpää, Waltari, Linna ja Haavikko ovat tätä nykyä tuskin asiantuntijoillekaan tuttuja edes Pohjoismaissa. Selkeästi kansainvälisellä tasolla kulttuurimme on eräin kohdin luonnontieteissä ja teknologiassa.

Koulutuksen vahvuus ja kansansivistys, valttimme, saattavat olla murenemassa. Vastalääke olisi juuri edellä kielikuvana esitelty matalakirkollisuus. 

Ihastelen, että Tarkka on malttanut olla pahemmin pistelemättä aikalaisiaan. Tämän tyyppisessä muistelmateoksessa ylimääräistä mielihyvää on silti tarjolla lukijalle, joka huomaa, mistä ei kerrota, ja sen, mikä sivuutetaan hyvin vähällä.

Muistelmateos kytkeytyy silti odottamattomasti kirjoittajan tutkimuksiin. 
Molemmissa ansaittua huomiota saa Suomessa endeeminen henkinen käkriäisyys. Politiikan puolella sitä sanotaan tällä hetkellä populismiksi.

Joel Lehtonen oli mainio kirjailija. Harmitellen arvioin häntä samoin kuin Aleksis Kiveä: ulkomaalaiselle pohjaltaan madoton ymmärtää.

Mutta Lehtosen trilogia, Putkinotko, Kerran kesällä ja Kuolleet omenapuut, kertoo sen totuuden, joka on meille aidosti vastenmielinen. Haaveilemme kaikenlaista (omenapuita Säämingissä), mutta käytännössä taitomme sopivat parhaiten viinankeittoon kivenkolossa, ja heti tilaisuuden salliessa rupeamme tappamaan toisiamme. ”Kuolleissa omenapuissa” Putkinotkon herra Aapeli Muttinen on kansalaissodassa, luultavasti Varkaudessa, kukaties Huruslahden rannassa, menettää tolkkunsa ja alkaa ampua vangittuja. Näin hänen tulee omien sanojensa mukaan ampuneeksi veljensä tai syntymättömän poikansa. Hänet toimitetaan ensimmäisellä junalla hullujenhuoneeseen, eikä hänestä enää kuulla. Muhosia, joihin Lehtonen itsekin on luettava, sen sijaan riittää seudulla. Yksi ”Käkriäisen” pojista oli vallan mahdoton konepistoolimies Äyräpäässä 1944. Ja Lehtosen kasvinveli oli K.M. Wallenius, josta Joel sanoutui lapualaisaikana irti.

Muttinen oli meidän oma Don Quijotemme, ja hänen henkensä kummittelee yhä. Tarkan muistelmien kuvaamana aikana meillä korotti päätään hyvin don quijotemainen kulttuuritaistolaisuus, jonka historia jäi lyhyeksi. Viisaus piti noudettaman kuvitelmista ja Moskovasta. Ei noudettu. 

Tätä Tarkka ei korosta, mutta noteeraisin ilmiön tärkeänä. Meillä oli hyvää yleisvasemmistoa tai kulttuuriradikalismia (Jerker Erikson, Donner, Tarkka itse, ehkäpä Kihlman, Kalle Holmberg jne.) ”Oikein ajatteleville” merkkihenkilöille olisi kuitenkin tarvittu jalusta eli Helsingin Sanomat. Sellaista ei järjestynyt, ei myöskään Jouko Turkalle. Räyhähenkisyys ei viihtynyt Ludviginkadulla.

Mistä lienee johtunut? Luulen siis tietäväni. Mutta tässä se on paperilla hoksaavan luettavana. Tarkka ei sellaiseen vihjaa, mutta oli hän vuosikymmeniä oman aikansa koskenniemi eli siis tulenjohtaja. Ajalle leimaa antaneista edellä mainitut Reenpää ja Anhava olivat tuliasemapuolen miehiä.

Monot ja sarkatakki. Ne ovat pitkän tien kulkijan varusteita. Ja avoin mieli, tässä muistelmassa kuvitelmia ravistelevat, arvostavat ja ymmärtävät kuvat ikätovereista (Linkolat, Klinge ja monet muut). Halusi kirjoittaja tai ei, tällaisesta teoksesta tulee vuosien kuluessa käänteiskaanon. Siitä havaitaan, että joku aikakauden ylivoimainen, johtava nimi, kuten minulle Paavo Haavikko, jää muutaman maininnan varaan.

Jos joku haluaisi kommentoida Tarkan tai jonkun muun virheellisiä arvioita, vastaan etukäteen. Kriitikon tehtävä ei ole tuottaa virheettömiä eli oikeaan osuvia arvioita, vaan perusteltuja arvioita. Tarkka näyttää olevan kohtuullisen vapaa oikeassa olemisen vimmasta. 

6. syyskuuta 2018

Hammaslääkäri lyö kunnarin


(Otsikko: Z. Gray oli hammaslääkäri ja etevä baseballin pelaaja, kunnes kustannusliike Harpers monien hylkyjen jälkeen kelpuutti hänen kirjansa painettavaksi.)

Tämän kirjoituksen todellinen sisältö mahtuu yhteen lauseeseen: seikkailukirjat ja romanttiset viihdekirjat ovat samaa runkoa. Oikeastaan sotakirjat voisi lisätä samaan riviin. Ja historialliset romaanit.

Alan suuri mestari oli 1939 kuollut Zane Gray. Jutun kuvana olevan kirjan kansi on Martta Wendelinin ja kirjasarja oli sotien välisen ajan suosituimpia.

Grayn kirjoista on tehty ainakin 111 elokuvaa. Yllättäen hän ohittaa suosiossa jopa Jack Londonin.

Tavallinen selitys Vilistä lännestä on vajaa. Kyllä tosi huokeita ja erinomaisen huonoja vihkosia julkaistiin jo 1800-luvun puolella, toki Buffalo Bill, Sitting Bull ja Annie Mestariampuja (Oakley) esiintyivät kirjastoissa, ja kieltämättä tavattoman suosion saaneista kirjoittajista osa oli eurooppalaisia, kuten saksalainen Karl May.

Heikkotasoinen viihde periaatteessa juuri se sama, joka on nykyisin päivittäiskäytössä television ja suoratoistopalvelujen kautta, esiintyy kielteisessä valossa jo suurten venäläisten klassikkojen romaaneissa. Väsähtänyt tyhjäntoimittaja makaa seslongilla lukemassa laiskasti ranskalaisia roskaromaaneita.

Suomessa muuten on esimerkki tästä kaikesta. Johannes Linnankosken ”Laulu tulipunaisesta kukasta” (1905). Kirja tuli markkinoille korkeakulttuurina, mutta loi viihderomaanin kotimaiset kehykset ja teki Olavista ikisuositun etunimen. Toinen suomalainen ikuinen esimerkki oli paljon paremman kirjailijan Teuvo Pakkalan ”Tukkijoella”, Merikannon lauluin. Asiantuntijat surkuttelivat ja katsojat rakastuivat – ja menekki jatkuu.

Tarvinneeko sanoa, ettei kirjallisuuden tukkilaisilla ole juurikaan tekemistä todellisuuden kanssa ja että Zane Greyn purppuralaaksojen yksinäiset harhailijat, jalot tai valkoisen miehen tärvelemät intiaanit saisi kerran ottaa vakavan tutkimuksen kohteiksi. Väitän että niistä ilmenevä oli sekä Karl Mayn kiihkeän ihailijan Hitlerin että Stalinin keskeistä hengenravintoa. Stalin tuomitsi John Waynen ideologian ja piti silti häntä ja gangstereita näytellyttä James Cagneytä käden ulottuvilla. 

Sekä menneisyyden että tulevaisuuden lapsekkaat kuvitelmat uhkaavat usein kasvaa väkivaltajärjestelmän eli fasismin eri muotojen tukipuiksi.

Näin vain käy, vaikka itse kirjat ovat täysin viattomia.

Kuinka moni varhaisfasisti on etsiessään ”sitä miestä”, jaloudessaan järkyttävää inhimillistä jättiläistä, ajatellut itse asiassa Tarzania? En tiedä. Pelkään tietäväni. 

Katsokaapa kerran Trumpia sillä silmällä ja kuunnelkaa, mitä hän puhuu. Jalo vääryyksien oikaisija, roistojen rankaisija ja syrjäseutujen rakastaja. Joskus hänen repliikkinsä ovat suoraan Zane Greyltä.

Ne jotka sanovat hänen liikkuvan hiukan toisella kymmenellä olevan poikalapsen tasolla, eivät tiedä, miten oikeassa he ovat. Tuo taso ja tuo ajatusmaailma on siis kuvattu yksityiskohtaisesti jo sata vuotta sitten. Ja siis: mitä perua on amerikkalaisten suuri rakkaus Colteihin ja Winchestereihin...?

4. syyskuuta 2018

Luottotieto



Pikavelkaantuminen on iso ongelma ja se näyttää iskevän heikoimpiin. Kunnia niille, jotka miettivät keinoja.

Tänään uutisissa palattiin ajatukseen maksuhäiriöiden rekisteristä, jota voisi pitää esimerkiksi verottaja.

Ajatus näyttäisi olevan tietosuoja-asetuksen vastainen tai ainakin vain taiten siihen sovitettavissa.

Voimassa oleva laki, se sama jota olen sättinyt ja nimitellyt monesti, sallii henkilön tunnistetiedon ottamisen talteen sopimuksenteon yhteydessä (6. artikla). Ensimmäisen ongelman kuitenkin aiheuttaa jo henkilötietojen säilytyksen rajoittaminen.

Tämä olisi vaikeus myös, jos perustettaisiin myönteinen luottotietorekisteri: tällä henkilöllä ei ole häiriöitä. Ja siinä olisi ongelma myös tietojen pitäminen ajan tasalla ja todenmukaisina.

Olemme antaneet sitoa itsemme eurooppalaiseen lakiin, joka selkeästi kieltää keräämästä esimerkiksi nimiä ja osoitteita muuhun kuin yksityiseen käyttöön. Mitä jäsenetukorteilla käytännössä tehtäneenkään, marketti ei saa ottaa talteen polkupyörän ostajan nimeä ja lähettää hänelle mainosta polkupyörän renkaista eikä suksien ostajalle suksivoiteista.

Ainakin toinen suurryhmä on pohtinut asiaa. Satun tietämään sen.

Vaikka etenkin pikavipit ovat ongelma, mielestäni luottotiedot, etenkin tiedot maksuhäiriöistä, ovat aivan toisen luokan kysymys kuin arkiset kulutustottumukset.

Tuossa onyksi GPDR:n ongelmista. Henkilötiedot on määritelty aivan avoimesti ja isot ja pienet asiat ovat sekamelskassa.

Minulla ei ole sen suurempia sitä vastaan, että Veho Oy, josta viimeksi ostin auton, lähettelee minulle sähköposteja uudemmista, mielenkiintoisista autoista. Sen nyt kuitenkin tiedän, etteivät nuo viestit ole lain mukaisia.

Kun ostan Adlibriksestä e-kirjan, kuten viimeksi eilen, tietokoneelleni ilmestyy välittömästi tietoja muista samankaltaisista kirjoista. Siitä suorastaan pidän. Etenkin Amazonin algoritmit ovat hyviä. Ehdotellut kirjat ovat järkeviä, joskus hyvinkin mielenkiintoisia. 

Mutta luottotietojen palaminen vaikeuttaa omaa ja perheen elämää, joten niiden kanssa saisi olla tarkka. Pari vuotta sitten olin joutua perintätoimiston uhriksi, kun Espoon kaupunginkirjasto halusi 8 euroa sakkoja liian myöhään palautetuista kirjoista, ja perintäfirma oli lyönyt siihen päälle 80 euroa ”kuluja”. Järjestelmä näyttää toimivan niin, etteivät perintäfirmat ole erikoisen hanakoita vastaamaan kirjeisiin, sähköposteihin eivätkä muihin. Silloin selviydyin lupaamalla esittää sellaisen vaatimuksen oikeudenkäyntikuluista, että tuntuu. He olivat näet perimässä reippaasti enemmän kuin laki sallii. 

Niin että toivottavasti oikeusministeriössä osataan olla tarkkana. Myös lainsäädännössä on vaikeuksia luvassa, etenkin Sote-uudistuksessa, jos siitä vastoin luuloani alkaisi tulla valmista.

2. syyskuuta 2018

Kuka kenetkin omistaa


Pari päivää sitten Etlan seminaarissa puhui Hal Varian. Vahinko että tämä meni minulta sivu suun, kun olin kipeänä. Tunnen miehen. Hän oli Berkeleyssä professorina juuri silloin kun me olimme jatkuvasti tekemisissä yliopiston kanssa. Jo silloin hänen mikrotaloustieteen oppikirjojaan käytettiin ympäri maailman.

Nyt hän on ollut kohta kymmenen vuotta Googlen pääekonomisti.

Toisaalta ehkä parempi näin. Etlan juristi näyttää myös puhuneen ”henkilötietojen omistamisesta”, joten voi olla, että tämäkin asia olisi tullut puheeksi.

Googlen markkina-arvo on tällä hetkellä 400 miljardia dollaria. Sen keskeinen liiketoiminta on mainosten myymistä hakukoneensa hakutulosten yhteyteen eli hiukan yleistäen henkilö- ja yritystietojen kauppaa eli kohdennettua markkinointia.

Henkilötietoja ei voi omistaa. Niitä ei voi luovuttaa yksinoikeudella, ei ainakaan kohteen pois sulkien. Tilanne on hiukan sama kuin tekijänoikeudessa. Julkistamatonta teosta ei voi ulosmitata eikä sellainen kuulu tekijän konkurssipesään. Sen sijaan tekijänoikeus siirtyy perintönä ja on testamentattavissa.

Suomessa etenkin Urpo Kangas on kiinnittänyt huomiota ”digitaalisen jäämistön” ongelmiin, ja syystä onkin.

Muuten, vertailun vuoksi, patentin, tavaramerkin ja mallioikeuden voi pantata ilmoittamalla asiasta rekisterin pitäjälle. Tekijänoikeudessa ei ole rekiseriä ja henkilötiedoista ei saa olla rekisteriä.

Tämä ei ole hiusten halkomista. ”Valittujen Palojen” tilaajarekisteri oli vuosikymmeniä kuumaa kauppatavaraa, jota ostettiin ja myytiin ahkerasti. Varakkaita ja arvostelukyvyttömiä ostajia osoitteineen, mikä sen hienompaa. Concert Hall harjoitti juuri samaa.

Tämän nurinkurisen ja hankalan järjestelmän syy on tekijänoikeuden ja henkilötietojen puutteellinen ja alun alkaen virheellinen määrittely.

Esimerkiksi panttaaminen edellyttää julkisvarmistusta eli joko hallinnan luovuttamista tai rekisterimerkintää (kuten kiinteistön kiinnitys). Tekijänoikeudessa ei voi olla hallintaa, koska teos on pelkkä käsite, ja teoskappale on sitten irtain esine. Teoskappale on esimerkiksi kirja, joka on painettu teoksesta.

Seuraus on sitten, ettei tekijänoikeudessa ole vilpittömän mielen suojaa. Jos myyn isoäidiltä perimäni arvokkaan kirjan roistolle N ja sitten gallerialle NN ja vien sen kirjan sinne galleriaan, roisto jää nuolemaan näppejään, ellei galleria tiennyt eikä sen pitänytkään tietää aikaisemmasta kaupasta roiston kanssa. Tämä on ns. ekstinktiivinen saanto. Jos luovutan tekijänoikeuden ensin A:lle ja sitten B:lle, vilpitön mieli ei vaikuta asiaan. Ensimmäinen kauppa pysyy.

Olisin voinut kysyä Varianilta, miten Google toimii ostettuaan kalliita henkilötietoja, kuten IP-osoitteita, ja sitten  käy ilmi, että samat oikeudet on myyty kiinalaiselle Baidulle. Euroopassa henkilötietojen myyminen ei ole kiellettyä, mutta lisensointi on tehtävä uusien säädösten johdosta kieli keskellä suuta.

31. elokuuta 2018

Nuori mies


Väinö  Tanner 
Ottia tuota. – Tannerin muistelmien mukaan Ottio-Ville Kuusinen oli loogillinen ajattelija ja teräväkynäinen kirjoittaja, mutta hänen puheitaan häiritsi moneen iskev tapa käyttää tarpeettomia lauseen täytteitä. Otto-Villellä se oli taipumus aloittaa lause ”ottia tuota” ja vielä toistaa.

Niille lukijoista, jotka eivät kuulu elokuvan ”Isäntä soittaa haitaria” tuntijoihin eivätkä Kalle Viherpuun ihailijoihin, selitän että hoku on juuri sama kuin nykyinen ”totnoin”, joskus muodossa ”tuota noin”. Ammattilaiset tekevät saman eli hankkivat hiukan ajatteluaikaa sanomalla sisällyksettömästi: tuo oli hyvä kysymys.

Ottia tuota - eräs seikka unohtuu melkein aina, kun mietitään, miksi Suomessa yritettiin sosialistista vallankumousta 1918. 

Eduskuntauudistuksen jälkeenkään eli Venäjän vallan loppuaikana hallitus ei ollut vastuussa eduskunnalle teoistaan eikä tekemättä jättämisistä. Hallitus, jota sanottiin silloin vielä senaatiksi, lähetti Venäjän duumaan edelleen keisarin vahvistettavaksi mitä lähetti. Yleensä ei lähettänyt mitään. Ja sinne jäivät hyllylle muun massa työaikalaki ja oppivelvollisuuslaki, budjetit ja ison rahan asiat.

Lopulta enemmistöksi nousseet sosialistit oppivat siis kantapään kautta, ettei eduskunnan toimilla ja päätöksillä ole mitään merkitystä. Ehkä on lisättävä, että tämän opin omaksuivat kyllä myös enimmät porvarit.

Tilanne oli tulehtunut viimeistään vuodesta 1909. Suomessa ei siis ollut parlamentaarista järjestelmää.

Tästä vaikenemme edelleen. Meillä oli toisena maana maailmassa (vaikka emme siis olleet ”maa”, vaan hallitsijan armosta autonominen suuriruhtinaskunta) yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, mutta sillä ei tehnyt mitään.

Jatkaisin. Eduskuntaa alettiin haukkua kettufarmiksi ja vähätellä laajemminkin 1920-luvun lopulla, kunnes Lapuan Liike sanoi ja puunjalostusteollisuus maksoi mielipiteen, että tarvittiin määrätietoinen mies, sellainen kuin Vihtori Kosola, ja pulinat pois parlamentista.

Meillä oli jopa osa armeijaa kapinassa, ns. Jääkärikapina 1924 ja Mäntsälän kapina 1932.

Osa valistuneistakin äänestäjistä oli saanut opetusta eduskunnan toimista kesällä ja syksyllä 1918. Maan arvostetuimmat poliitikot ja poliittisen historian professorit kieputtivat esiin erään 1700-luvun säännöksen ja todistivat, että 110 vuoden keisarinvallan jälkeen kuningas oli ainoa mahdollisuus, ja sellainen oli saatava Saksasta. Sitä ennen oli tehty kolme valtiosopimusta Saksan kanssa. Vieläkään ei ole saatu selville, millä valtuuksilla E. Hjelt ne teki, mutta etenkin kauppasopimuksia kuvataan Suomelle katastrofaalisiksi. 

Svinhufvud ja Paasikivi eivät huomanneet edes hävetä tehtyään saman mistä punaisia ammuttiin ja rangaistiin eli turvauduttuaan vieraan valtion aseelliseen apuun kotimaisissa otteluissa. Saksalaiset jopa ajoivat muutaman sotalaivan Kauppatorin rantaan kuninkaanvaalin päivän. Useimmissa muistelmissakaan ei kerrota, miten ”kansan tahtoa” toteutettiin loppuvuodesta 18.

30. elokuuta 2018

Sikarin suopeudesta



Juomaa jossa oli alkoholia maistoin viimeksi 1982. Se oli pahaa. Sikarin polttamisesta on kyllä pidempi aika. Siis ei tarvitse kysyä, perustuvatko ajatukset omiin kokemuksiin.

Eilen oli puhe videokonferenssien ponnettomuudesta. Tänään yllättäen samaa asiaa jatkettiin sanomalehdessä, aika jyrkinkin sävyin.

Oletteko miettineet, miksi ratkaisevat keskustelut käydään elokuvissa ja televisiofilmeissä niin usein autossa. ”Haluan eron”, sanoo nainen. Mies puristelee ohjauspyörää.

Syy on sama kuin psykoanalyysin klassinen käytäntö, potilas pitkällään pritsillä ja analyytikko pääpuolessa.

On oltava fyysisesti paikalla, mutta katsekontakti on katkaistava. Tuijotus silmiin kuuluu kuristamis- ja rakkauskohtauksiin ja enteilee silmien sulkeutumista, tuokioksi tai ikiajoiksi.

Valetelemista ”kirkkain silmin” pidetään taidonnäytteenä. Tunnustukset. Tyyppiä ”minä heitin opettajaa liidulla” esitetään katse lattiaan painettuna. Jos nakittaa suoraan silmiin, tulee lisää rangaistusta.

Harjoittelevilla opettajakokelaille opetetaan keino. Oppituntia tai luentoa pitäessä useimmilla on taipumus katsoa yhtä tai muutamaa kuulijaa vähän väliä. Vaikutus on erittäin huono. Katse harhailee: siis puhe harhailee.

Kikka on skannata katseellaan koko kuulijakuntaa, vasemmalta takaa oikealle eteen, rivi kerrallaan. Ja sitten sama uudelleen. Sitä ennen on jo opetettu seisomaan ryhdikkäästi, varomaan kaikkea hypistelyä ja olemaan vääntelemättä naamaa.

Minulta jäi paljon hyvää lainoppia oppimatta, kun solmion pidikkeet olivat muodissa. Puolet professoreista hypisteli pidikettä esimerkiksi aukoen ja sulkien sitä.

Jos pidätte esimerkkejä liioiteltuina, ajatelkaa kirkkohäitä, joissa sulhanen alttarilla tahtomista kysyttäessä kynsii ohimotukkaansa ennen vastaamista. Jotkut alle kouluikäiset eivät halua sanoa kysyjälle nimeään kiertämättä ensin hiuksiaan etusormen ympärille.

Sikari ja piippu ymmärretään väärin. Ellei ajatella terveyden tuhoutumista, mainitaan sormien käyttö. Taidemaalarit ja valokuvaajat näkevät mielellään kohteen kädessä jotain, koska käsien luonteva kuvaaminen on niin vaikeaa.

Erään ystäväni kanssa tapaamme tupakoida. Hän tuo joskus mukanaan vuosia aarteena varjellun Fidel Castro -tyyppisen hirmusikarin. Puhumme usein syvällisistä, mutta joskus myös korkealentoisista asioista. Sikari on hyvä molempiin, koska se tarjoaa katseelle kohteen. Ei piippukaan siihen huono ole, mutta savukkeella voi vain alleviivata ilmeitä.

Joillekin puhumisen mestareille sikarissa tupakka oli sivuseikka. Luulen että nykyisen maailmamme kohtalo ratkesi sikarin, piipun ja imukkeen kanssa poltetun savukkeen merkeissä. Churchill, Stalin ja Roosevelt.