Vaikeatajuinen kirjoitus

Aina siellä on joku valppaana. Tarkoitan teitä, lukijat.

”Kaatuvan puun ääni” lienee suosittu zen-vitsi ympäri maailman. Kuuluuko mitään ääntä, ellei ole ketään kuulemassa?

Eräässäkin vaiheessa luin kaikki käsiini saamani zen-koanit ja merkittävän osan englannin- ja saksankielistä alan kirjallisuutta. Saksa oli tärkeä, koska Herrigelin ”Zen ja jousella ampumisen taito” oli kirjoitettu tuolla kielellä, ja onnekkaiden sattumusten ansiosta se saatiin suomeksi. Myöhemmin olen ottanut selvän, että tuo kirja on samanlainen kuin melkein kaikki kiinasta ja japanista käännetty vanhempi runous – kääntäjän käsitys asiasta ja siis ehkä hyvinkin kaukana alkuperäisestä.

Mutta suomensin eri lähteistä näitä tarinoita ja ne julkaistiin nimellä ”Pyhä kilpikonna laahaa häntäänsä”. Niitä muuten voisi julkaista tässä blogissa. Mielestäni ne ovat harmittomia anekdootteja, joihin sisältyy joskus pieni yllätys.

Mutta lahkolaisuus on suosittu aate, ja edelleen on paljon muun muassa amerikkalaisia, jotka ovat omasta mielestään tajunneet buddhalaisuuden ”aidon” olemuksen, tai taolaisuuden. Ja sitten he ovat kovasti prötevää.

Jos tunnustamme, että kvanttikenttäteoria on vaikeatajuinen eli siis kohdittain mahdoton tajuta, saamme luvan sanoa, että tuo ennen kaikkea molekyyliä, atomia ja sen ainesosia pienemmän maailman fysikaalinen teoria toimii siitä huolimatta sekä paperilla että etenkin käytännössä. Puhe on siis näistä kaksoirakokokeista ja laajemmin myös epätarkkuusperiaatteesta. Unohtaa ei sovi myöskään onnetonta Schrödingerin kissaa, joka on samanaikaisesti sekä elossa että kuollut (superpositio).

Kaatuvan puun ääni kuuluu, vaikkei ole ketään kuulemassa.

Kaksi tuhatta vuotta kärvisteltiin muun muassa Zenonin paradoksin kanssa (Akilleus ja kilpikonna), kunnes sitten kehitettiin differentiaalilaskenta, ja ongelma katosi. Jos paikalla ei ole yhtään matemaatikkoa, sanon itse, että vaikkei 10 metriä sekunnissa juokseva urho näytä koskaan ohittavan 10 senttimetriä sekunnissa etumatkalta maalia kohti kipittävää kilpikonnaa, syy on vain se, ettei ohituskohta ole lukujanalla rationaaliluku.

Äänen aistiminen selvitettiin vasta hiljan, ja hajun tunnistaminen on parhaillaan työn alla. Syvempi ongelma on siis se, mitä kaikkea tapahtuu, kun elimen kohtaava molekyyli laukaisee ihmisen hermostossa sähkökemiallisen reaktion. Molekyylin muoto ei ole ratkaisu. Ja ilman molekyylien ylimääräinen vipatus ei edellytä kuulijaa.

Ellei satu olemaan populisti, voi viedä metsään nauhurin tai videokameran, joka käynnistyy ääniherätteestä. Kun tämän toistaa muutamiakin kertoja, voi päätellä induktiivisesti, että kylä siellä rytisee. Jotkut eivät ole aina hyväksyvinään induktiivista päättelyä. Mutta äskenkin aurinko nousi, kuten olin epäillytkin, vaikka ei se ollut varmaa etukäteen.

Turingin testin iso ongelma ei ole tekoäly eli kone, jota ei ”keskustelussa” eli viestienvaihdossa erottaisi ihmisestä. Ongelma on ihminen, jonka erottaminen pohjaltaan empiiristen sääntöjen tai sellaisiksi luultujen ohjeiden käyttämästä koneesta osoittautuu yhäongelmallisemmaksi.

Mankeli

Kirjailija Henning Mankellin sukunimi ei tarkoita mankelia. Ennen saattoi nähdä kaupunkitalon pihassa emaljikyltin ”mankeli – mangel”.  Se oli samaa näköä ja kokoa kuin ”talonmies – gårdskarl”.

Jos jossain kirpputorilla myytyisiin näitä hyödyllisiä kapineita, ostaisin sen junissa ja II luokan odotussaleissa nähdyn ”Spotta ej på golfvet – Ei saa sylkeä lattialle”.

Ja ilmoitan toimineeni mankelin pyörittäjänä. Kerran jäi sormikin väliin. Siihen aikaan oli muotia, että ainakin eteisissä ja väliköissä haisi homeelta. Hirret tai lankut olivat yltä päältä homeessa. Kansanterveyttä ei ollut vielä keksitty. Toisaalta se pajatsoon naulattu kyltti oli maalattua peltiä. Sanonta oli yleinen. Jos putosi puukko jokeen tai hohtimet kaivoon, sanottiin että ”meni niin kuin kansanterveydelle”.

Kuvan tähän kirjoitukseen hain muistoksi siitä, etten edelleenkään ihan ymmärrä, miksi ihmisen sanotaan heittäneen veivinsä. Olisiko ennen ollut niin pahapäisiä automiehiä, että paiskoivat kampia pitkin metsiä, kun kone ei käynnistynyt eikä edes luvannut?

Valokuvaa ei ole, mutta joku toinenkin saattaa muistaa, kun perämoottori käynnistettiin – yritettiin käynnistää – kiertämällä vauhtipyörän ympärille pyykkinarun pätkä, jonka päässä oli palikka ja toisessa päässä solmu. Se oli kodikas näky, kun koko veneen kyydissä oleva perhe kumartui väistämään sitä köyttä, ja isä Johnsonin ääressä yritti olla kiroilematta lasten kuullen.

Tosimiehillä oli keskimoottori, Viku. Muistan lämpimästi sen moottorin tavattoman verkkaisen putkutuksen, joka kantautui varhain aamulla selkävesiltä. Sitten tuli Evinrude ja jopa Tohatsu ja todellakin käynnistysmoottori.

Maalaiskunnan tuttuun konekantaan kuului tietysti separaattori. Yksi poika nyyhki poliisille, että se toinen poika, joka räpisteli jo esivallan hyppysissä, oli lyönyt häntä separaattorin veivillä niin että otsassa luki edelleen ”Alfa Laval”.

Linnan ”Mustan rakkauden” lopussa on pelottava ja todenmakuinen kohtaus, jossa tyttö lyö ahdistelijaansa ohimoon liedeltä käteensä sattuneella silitysraudalla.

Niitä oli ainakin kahta lajia, kokometallisia ja sellaisia, joihin voi laittaa uunissa lämmitettyjä kiviä koteloon. Olen oikein muistavinani, millainen kevennys sähkösilitysrauta oli, kun niitä alkoi näkyä kaupoissa. Vanha käytäntö oli ollut, että raskaat ja ikävät työt oli taloudessa jätetty naisille.  Muuan vasta joitakin vuosia sitten kuollut muisteli, että kun heille rakennettiin asumukseksi omaa taloa, vesijohtoja ei säästäväisyyssyistä vedetty, ja lisäperustelu oli, että kyllä naiset jaksavat kantaa sen kymmenen – kaksikymmentä sangollista kauempaa naapurin kaivosta, mikä päivän kuluessa tarvittiin.

En muista liioin nähneeni räätälin saksia vuosikymmeniin, Ne olivat niin isot ja jäykät, ettei heikkovoimaisesta ollut käyttämään niitä. Mutta väittäisin että Helsingissä oli Esplanadilla vielä suhteellisen hiljan kangaskauppa, jossa kangasta myytiin suoraan pakasta.

Ja siihen toimeen tarvittiin kyynärkeppi, puinen mittatanko. Ja vanha esimerkki siitä, miten etsivä aseen löytää, oli puntari, koukulla ja liikkuvalla kahvalla varustettu koje, joita niitäkin näki kauppatoreilla taannoin, kalakauppiailla kumminkin.

Verkoilla

Tällä hetkellä aivan epämääräiset historian toimijat ovat taas suosiossa. Herran perkeleet, kansa, suomalaiset. Mutta ihmissuhteet on numeroitu. Laki tai ei, ainakin eräistä silmälläpidon kohteista tiedetään kaikki sähköpostit, puhelut ja merkittävä osa tapaamisia, vaikka olisi vaihdettu tietoja puiston penkillä.

Koulu panosti suuriin miehiin. Hyvä arvosana oli luvassa, jos tiesi, että eräs keisari ja muuan paavi määräsivät asioista sillä vuosisadalla, jota kysytään.

Luultavasti sekä kysymys että vastaus ovat merkityksettömiä.

Vaikeammat kysymykset ovat tulleet vastaan vasta uudempina aikoina: mustan surman eli ruton vaikutus 1300-luvun vaiheisiin. Ennen riitti kulkutaudin nimeäminen onnettomuudeksi. Nyt ajatellaan, että kolmanneksen – kuudenneksen vähennys väkilukuun noin kuukauden aikana ei todella jätä jälkiä jättämättä.

Olen miettinyt ja selvitellyt oman erikoisalani lohkolla, missä määrin keskiajan rutto näkyy kaupankäynnin ja sen sääntelyn vaiheissa. Jopa puolet maatiloista jäi isännättöminä kesannolle. Valtava työvoiman tarve ehkä suoraan johti tieteellisiin ja teknisiin keksintöihin ja esimerkiksi löytöretkiin. Ristiretket olivat ohi, löytöretket alkoivat. Ennen kuuluisia fransiskaanimunkkeja tieteellinen ajattelutapa lähti nopeasti kehittymään. Vanhin dokumentti, jonka tunnen ja jota osaan arvioida, on italialaisia vanhempi Barcelonan kauppalaki. Siinä on kaikki uudenlaisen yhteen liittymisen siemenet, merivakuutuksista osakeyhtiöihin, ja tietysti yliopistot.

Kirjoitan tämän väittääkseni vastaan. Joku kirjoitti aivan oikein, että jääkauden jälkeinen historia on nähty vain ihmisennäkökulmasta. Lappia pohtiessani olen yrittänyt selvitellä hyönteistenhistoriaa ja päätynyt suoraan vesin ja kosteikkoihin.

Koska hyönteiset eivät tiettävästi osaa lukea, historiaa kirjoitetaan ihmisille, mutta historiallisen dokumentin ei tarvitse olla missään yhteydessä ihmisen tekoihin. Jos puu kaatuu metsässä omia aikojaan, se voi olla historiallinen tapaus. Jos puu kaatuu, eikä kukaan ole kuulemassa, ryminä on silti tosiasia. Jos salama sytyttää mahdottoman suuren kulon, seuraukset voivat näkyä tuhansia vuosia, esimerkiksi keramiikan tai punaisen värin kehittymisenä.

Dokumentin käsittäminen vain kirjoitukseksi tai piirrokseksi leikkaa kuvasta suuren osan esihistoriaa eli siis menneisyyden ymmärrystä.

Historialla on edessään sama mullistus, jonka biologia koki jo. Osa tieteen kohteista osoittautuukin koodeiksi, jotka on selvitettävä. Jokin proteiini on sekä rakennusaine että resepti uuden rakennusaineen tuottamiseksi. Selkeimmin tällainen kaksois- tai kolmoismerkitys on geenillä. Mutta osa esimerkiksi DNA.sta on emäksiä, jotka voivat päätyä proteiineiksi, osa koodia eli ”kieltä”, jossa viestin sisältää emäsparien järjestys.

Kirjoitan tämän miettiessäni dokumenttejani, jotka luovutin Kansalliskirjaston käyttöön. Dgitoituja kirjeitä, kuvia, asiakirjoja ja ääntä on siis useita teratavuja, mutta kun aineisto on suvun 100 vuoden historiaa, verkostoa on monta sataa ihmistä ja yhtä monta paikkaa Pohjanmaalta Venäjälle ja Kaliforniaan. Askarruttavaa ja innostavaa on tämä historiattomien historia. Sukututkimus antaa yleensä vain nimet ja syntymä- ja kuolinajat. Nyt mukana on hyvin paljon kirjoitusta. – Olisikohan seuraavaksi kysyttävä kouluista päiväkirjoja kaikkine kotimuistutuksineen…?