27. maaliskuuta 2015

Lapuan kirkossa





Ihminen on vastuussa unistaan. Siitä on korkeimman oikeuden ennakkotapauskin. Voi olla että se oli hovioikeuden. ”Kunnon sotamies Svejkin” enkeliuni, joka on oikeastaan käymäläkenraali, luutnantti Dubin näky, havaittiin Suomessa jumalanpilkkaa sisältäväksi. Vasemmistoon kallistuvan kulttuurilehden päätoimittaja sai vastata teostaan.

Näin unta, että olin Lapuan suuressa kirkossa, polvistuneena alttarille kuin ehtoollisvieras, ja rukoilin että Antti Tuuri saisi syntinsä anteeksi.

Vastaus tuli niin että naskahti. Korkeuksien ääni sanoi:

”Ei tipu.”

Kysyin: ”Miten olisi Vesa Keskinen? Hänellä on se kauppa ja kaikki.” Vastaus oli:

”Kaikkea kanssa!”

Hyvä kun en maininnut mitään Erno Paasilinnasta. Luultavasti hän on tässä vaiheessa joko karannut taivaasta tai saanut porttikiellon helvettiin.

En minä tiedä, että Tuurilla olisi mitään kehuttavia syntejä, päinvastoin, asialtainen ihminen jos kuka, eikä revi rahojaan.

Vaimot näiltä kavereilta ovat menneet lunastuskuntoon – mutta eikö sellainen ole nykyään muotia?

Ei muuten kannattaisi mennäkään naimisiin kirjailijan kanssa, ei vaikka löytäisi sellaisen, joka ei juopottele enempää kuin hyvä tapa ja vakiintunut käytäntö edellyttää, saa rahoja eri lähteistä ja tuo niistä kohtuullisen osan kotiin. Kirjailijat vain istuvat miettimässä ammattiasioitaan, ja lisäksi niitä täytyy kehua kerran päivässä, eräitä useamminkin.

Aika rasittavaa on sekin, että nämä paremmat tekijät, joilla on ominaisuutena kyky heijastaa ääniaaltoja eli ”saada vastakaikua”, ovat persoja erikoisille, käytännössä kalliille ja aina vaivaa tuottaville taloille. Kauhun tuntein luin selostukset Joenpellon mahtitalosta Lohjan lähellä. Tuurilla on tuparustinki Pohjanmaalla meren rannikolla. Onneksi ei ole käskenyt käymään, vaan pikemminkin ajamaan ohi, jos seudulle sattuisi. Paasilinnan Aulangolla joskus pistäydyinkin, sanankuulijoiden joukossa. Hannu Mäkelä löysi Helsingin ja Turun väliltä talon, josta olen kuullut parikin tarkkaa selostusta ja lukenut useista kirjoista. On tässä ihan saman kunnan alueella myös sellainen talo, jota olin kerran ostamassa pakkohuutokaupasta ja näin, että tuokin kirjailija oli kuvannut nuoruuden talon ensimmäisissä julkaistuissa runoissaan, ja miehuuden talon Savossa aitan kattoa myöten.

Vaikka maantieteilijät ovat niin eteviä ja ahkeria, vielä he eivät ole huomanneet liittää kulttuurimaantieteeseen selostuksia ja karttoja kuvitelluista taloista. Tuuri ja Paasilinna käyvät viluisissa huoneissa, muun muassa Haanpään kotona ja Lamujärven mökillä Piippolassa. Olen minäkin käynyt Taivalkosken Jokijärvellä ja voi olla että menen vielä toisenkin kerran ymmärtääkseni, mitä siellä ei ole.

Tuo Tuurin pieni kirja Paasilinnasta on niin taitavaa työtä, että lukiessaan saa vähän väliä miettiä, mitä siinä ei kerrota. Mukana on apea loppujakso syövän merkitsemästä miehestä Karjalan Koitereella, mutta pikku maininnoista koostuva kuva aivan jokapäiväisestä sielunhoidosta peittää näkyvistä sen, mitä tässä lyhyessä satiirikkojen esittelyssä ei ole sanottu suoraan.

Poikkeuksellinen urhollisuus kovien ja kutkuttavien väitteiden sorvaamisessa eli siis satiirin kirjoittamisessa näyttää sisältävän melkein luonnostaan kirjoittajan, joka on poikkeuksellisen puolustuskyvytön ja kova itkemään.

Satiirikko on tarkka-ampuja, ja siinä ammatissa kaikkein vaikeita on pysyä hengissä. Veijo Meri (”Tappaja”) kertoo yhden tarinan, naapurin puolelta. Siinä kiväärimies kokee monen taiteilijan kohtalon. Hänestä tulee liian hyvä. Lopulta hän ampuu uhriaan pään läpi ohi eli osuman saanut jää, tosin ilman alaleukaa, osoittamaan mistä laukaus tuli, ja siihen suolle tämä mestari surmataan, muistoni mukaan kranaatinheittimellä.

Antti Tuurin kirja ystävästään Ernosta on myös tupakanpolton historia. Oikein piti hätkähtää, että taksissa sai tosiaan tupakoida, jos pyysi siihen kuljettajalta luvan. Kuljettaja ei saanut, ja lisäksi hänellä oli velvollisuus pitää pussihousut ja Pobeda siisteinä. Erno ja ainakin muistamani mukaan Hannu Mäkelä, jolla on tässä Erno-kirjassa keskeinen sija, kunnes hän aika huomaamattomasti katoaa kertomuksesta, olivat näitä autottomia miehiä, samoin kuin muistamani mukaan Taanila, Anhava – ja ettei vain olisi myös poika Anhava, siis tämä jonka minä tunnen. Mistähän sekin kertoo? En tiedä. Ehkä ei mistään.

26. maaliskuuta 2015

Valitut ampujat




Vieläkään juuri yksikään yleisö ei kaipaa kirjoituksia toisen maailmansodan tarkka-ampujista. Suomessa on Erkki Palolammen julkisuuteen nostama Simo Häyhä, ja sietää muuten ollakin. Yhden isommin tehden elokuvan olen nähnyt siperialaisen ja saksalaisen ampujan tappavasta kilpailusta Stalingradissa. En osaa karistaa mielestäni ajatusta, että tuohon taistelutehtävään sisältää sekä salattavia että hävettäviä elementtejä. Pyydän anteeksi reaktiotani. Sodankäynti on kaiken kaikkiaan hävettävää, eikä salakytän toiminta poikkea millään tavoin jalkaväen muusta taktisesta käytännöstä, esimerkiksi panssarivaunun ampumisesta puskasta.

Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna olivat Suomen kirjallisuuden kaksi merkittävää tarkka-ampujaa. Luultavasti Paasilinna käytti rengastähtäintä mutta molemmat pitivät kiikarikivääriä liian vaarallisena. Sillä ampuva joutuu kohottamaan otsaansa sen ratkaisevan puolitoista tuumaa.

Huovista ja Paasilinnaa voi kunnioittaa myös ihmisinä juuri siksi, että he altistivat itsensä ja elämänsä ja että kumpikaan ei tiettävästi kirjoituksissaan toiminut pahantekijänä.

Satiirissa on tuo hyvin hankala puoli. Satiiri kohdistuu tarkasti. Sen keino on naurunalaiseksi tekeminen. Hyvin harva valtias, puhumattakaan hirmuvaltiaista, kestää naurua viiksikarvan värähtämättä.

Ongelma on satiirikolta vaadittava kohtuuttoman korkea moraali. Erno Paasilinna jää loistavaksi esimerkiksi. Hän oli ehkä taustansa takia voimamies, ja lisäksi hänessä oli aiheellista katkeruutta, siis satiirikon polttoainetta.

Millainen on stand-up-satiirikko? Koulukiusaaja, työpaikkakiusaaja. Olen kyllä tavannut pari sellaistakin, jotka lisäksi kävivät käsiksi, mutta siihen tarvittiin viinaa ja pikkujoulu. Yksi etsi käsiinsä ”hurrin”, mielellään pienikokoisen ja kiltin, ja alkoi kuristaa ensin asianomaisen solmiolla. Hän oli työyhteisössään arvostettu henkilö, etenkin omissa silmissään.

Koulukiusaajista tulee yleensä opettajia. Pyydän lukijaa panemaan erikoisesti merkille, että väite ei ole käänteisenä tosi. Opettajat eivät yleensä ole koulukiusaajia. Tällä hetkellä tuossakin asiassa näyttää pätevän 12 prosentin sääntö. Ympärillä päivittäin liikkuvista ihmisistä 12 prosenttia, oikeastaan 12,6 prosenttia, on vaarallisia mielipuolia.

Raivohulluus on tarttuva tauti. Esimerkkejä ei tarvitse hakea menneisyydestä eikä diktatuurivaltioista. Sokerisuisesta lähimmäisenrakkauden ruumiillistumasta tulee viidessä minuutissa hirttosilmukkaa heiluttava lynkkaaja, jos esimerkiksi joku rohkenee epäillä hänen hyvyyttään.

Niinpä ihmisen velvollisuus on katsella jatkuvasti peiliin, vaikka näky onkin vastenmielinen, ja lisäksi vastustaa niitä olosuhteita, joissa joukon hysteria alkaa aiheuttaa ruumiillisia vammoja vastaantulijoille.

Jälleen kerran: jostain syystä 1944 - 1948 Suomessa ei hirtetty pahimpia sortovallan edustajia, esimerkiksi ei yhtään upseeria. En voi ymmärtää sitä. Vuosien 1971 – 1974 Suomen stalinistit eivät ryhtyneet väkivaltaisuuksiin, vaikka ääriliikkeet olivat eri puolella Eurooppaa turvautuneet kivääreihin. He kyllä uhkailivat, että kohta tulee ruumiita, mutta se jäi puheeksi eikä tuntunut alkujaankaan uskottavalta. Sitäkään en ymmärrä.

Toinen tähdennys: en ole missään tapauksessa sitä mieltä, että väkivaltaisuudet olisivat olleet edellisessä kappaleessa mainituissa tilanteissa anteeksiannettavia tai hyväksyttäviä. Historia on miljoonan tai sadan tuhannen vuoden vaellus fyysisen väkivallan rajoittamiseksi ravintona tarpeellisiin eläimiin. En kuulu niihin, jotka suojelisivat sikaa ja nautaa pahalta, äkilliseltä kuolemalta. Ihmisten joukkomurhaamisen voi jättää Jumalalle.

Etevän todellisen satiirikon tunnistaa helpoimmin huumorintajuttomuudesta ja toisten ihmisten ymmärtämisestä väärin. Ernon muistelmateoksen kuvaus kilpailijastaan Taanilasta on rajun kielteinen ja tuomitseva. Eikö Taanila kuitenkin ole (ollut) nimenomaan satiirikko, jos ajattelemme hulluuden paljastamista liioittelun keinoin. Aikakauden johtava nimi alalla oli kuitenkin Arvo Salo, jonka oikeisto-satiiri ”Lapualaisooppera” todella muutti ensin ilmapiiriä ja sitten ilmastoa.

Mutta Paasilinna tulee väittäneeksi myös, ettei Saksassa olisi juuri esiintynyt satiirisia teoksia. Mieleeni tulee Bertolt Brecht ja lisäksi Grass ja Böll. Eikö ”Peltirumpu” ole Hasekin ”Svejkin” ja ehkä Bulgakovin ohella vuosisadan Suiuri Satiiri?


25. maaliskuuta 2015

Humoristi Huovinen II



[jatkoa…]

Ajatelkaa läheistä ihmistä, sellaista josta todella pidätte. Ajatelkaa vaikka äitivainajaanne.

Onko mielessänne päällimmäisenä, miten hän ilmaisi itseään tai mitä hän sanoi? Ei taida olla.

Monille tulee lämmön tunne ja sitten kuva, jota muisti ehkä alkaa täyttää, tekoja joita hän teki, tai tekoja joita hän ei tehnyt, katseita, kyyneleitä. Puhe on kai muistissa tärkeämpi kuin puheet.

Aiheena on siis edelleen Veikko Huovinen ja mielessä jostain hiukan vaikeasti selitettävästä syystä ikään kuin vertauskohtina Kalle Päätalo ja Erno Paasilinna. Kaksi viimeksi mainittua pohjoisen miestä ainakin aiheuttavat tai aiheuttivat kerran lukijoissa ja lukemattomissa kiivaita tunnereaktioita.

Muistatteko yhtään Veikko Huovisen kirjoittamaa lausetta ulkoa? Entä Päätalon tai Paasilinnan? Minä en taida muistaa.

Kun kirjoittaja, jolla tarkoitamme nyt prosaisteja, kirjoittaa hyvin, hän voi onnistua niin erinomaisesti, ettei hänen sanankäänteitään muisteta, eikä aina asioitakaan. Pohjoinen poikkeus voi olla Haanpää.

Kansakoulunopettajat ovat väärässä sanoessaan, että jokin opetus menee yhdestä korvasta sisään ja tulee toisesta ulos. Jotta näin kävisi, se asia olisi sitten kulkenut aivojen läpi, ja se kai oli tarkoituskin. Korvasta korvaan ei ole suoraa kanavaa. Suora kanava on sydämeen. Sydän tarkoittaa vanhastaan erään elimen sijasta suunnilleen samaa kuin tieteessä kovasti pohdittu ”tietoisuus” tai myös oppineiden keskusteluista jo kadonnut ”persoonallisuus” tai merkitykseltään lähes unohtunut ”sielu” tai sen maallisempi vastine ”henki”.

Erinomainen kirjallisuus puhaltaa suoraan sydämeen. Sielun väristys.

Tämä on kovaa puhetta kirjailijoille, jotka kuitenkin vaivaavat aivojaan ja ponnistelevat kovasti sanoakseen jotain merkityksellistä. Vielä tylympää tällainen on tutkijoille, jotka ovat suorittaneet suuritöisiä tutkintoja joko löytääkseen kirjoituksista merkityksiä tai sitten todistaakseen, ettei siellä sellaisia ole. Yliopistolla on tapana pyöritellä kaikkia hulluja mielennousemia ja sitten nyökkäillä niille tahdissa.

Niille jotka riitelevät sanojen merkityksestä sanoisin lempeästi mutta lujasti: ei sellaisilla merkityksillä ole väliä. Älkää kuunnelko sanoja. Kuunnelkaa ihmisiä. Niille jotka riitelevät kirjoista on sanottava, lukekaa niin kuin kuuntelisitte, tankkaukset ja takeltelut ja kaikki. Sillä tavalla ihminen puhuu, rantojen kautta.

Eräät hyväkkäät toimivat kuitenkin toisin, esimerkiksi minä. Shakespearen sitaattiaarre esimerkiksi ei lopu kesken. Eräässä näytelmässä kirjan äärestä tavattu Tanskan prinssi vastaa kysymykseen, mitä hän lukee, ”sanoja”. Tai oikeastaan hän toistaa tuon kolmasti, ja se on hulluuskohtaus.

Ellette ole huomanneet, Shakespearen tunnetusti vaikea ja usein monimielinen teksti aukeaa ihmeesti verkosta löytyvillä sivuilla nfs.sparknotes.com , joilla on alkuperäisen rinnalla esitetty hyvä nykykielinen versio. Lukija huomaa, ettei osaakaan englantia niin hyvin, tai vaihtoehtoisesti, miten vivahteikasta tuo vanha teksti todella on. Tuollaista vierestä sanomista on totuttu kutsumaan kirjallisuudeksi.

Huovinen, jonka kerrotaan todellakin hävinneen ”Puukansallaan” Erno Paasilinnalle Finlandia-palkinnon sellaisin peräkaneetein, ettei hienoa palkintoa voi antaa kokoomukselaiselle miehelle, oli Suomen epäpoliittisin kirjailija.

Sitä en voi tietää, ketä hän mahtoi äänestää, kuuluiko hän seuroihin tai peräti puolueisiin, eikä se ole lainkaan kiinnostavaa. Hänen kirjansa eivät kuulu mihinkään puolueeseen, vaan niitä saa lukea aivan ilman jäsenkirjaa. Kiinnostavaa ja arvostettavaa on hänen koko tuotantonsa, jonka läpikäyvä ajatus on ”voisiko sen sanoa myös toisin”. Tai ”eikö se toimi myös ylösalaisin”. ”Talvituristista” käy ilmi, että kuoleman lisäksi elämä on selittämätön arvoitus, jonka tunnusmerkki on näennäinen vähäpätöisyys. Lukekaa myös se toinen juttu sotilaskarkureista.

Huovinen oli kirjailijana toisinajattelija. Hän ajatteli toisin ja saatuaan mielenkiintoiselta tuntuvan päähänpiston hän toteutti sen jättäen kaiken muun muuttamatta. – Kuvassa sisämaan silakka.