Sivun näyttöjä yhteensä

8. joulukuuta 2016

Kirjojen määrä




Sitä en ollut tullut ajatelleeksi, että toisin kuin e-kirjan lukeminen ja äänikirjan kuunteleminen, painetun kirjan lukeminen näyttää siltä mitä se on, lukemiselta, kirjan oikealta käyttämiseltä.

Lasten ja nuorten vertailututkimusten yksi peruste, vastaus kysymykseen paljonko kotona on kirjoja, tuntui vain vitsikkäältä. Mitäpä se nyt todistaisi.

Usealta taholta ilmoitetaan, että se ennustaa koulun valintaa, koulumenestystä, korkeakouluun pääsemistä, ammatin valintaa ja menestymistä ammatissa.

Ei voi olla totta?

Ehkä kannattaa silti miettiä. Väitetään että noiden asioiden kesken on selvä positiivinen korrelaatio. Se ei ole koskaan sama asia kuin syyn ja seurauksen suhde. Tyypillisesti mitattava ja mitattu voivat johtua jostain kolmannesta tai useista muista syistä.

Paistinpannujen lukumäärä keittiössä ei varmaan kerro mitään, eikä tieto, kuinka monta prismaa ja palloa on olohuoneen kristallikruunussa. Lasten voinnin kannalta auton kilowattien lukumäärä taitaa olla yhtä yhdentekevä tieto kuin vääntömomentti.

Laulusta ja soitosta alkaen pienet ja isot lapset pyrkivät toimimaan vanhempien mallin mukaan. Tietysti on poikkeuksia, mutta tämä on yleislinja.

Entisessä ihmiset parempiin ja huonompiin jakavassa yhteiskunnassa jopa hyvät laulajat ja ”musikaaliset” nimettiin lopullisesti ennen kouluun menoa tai viimeistään ensimmäisellä luokalla. Keskuudessamme on vielä aikoinaan epämusikaalisiksi luokiteltuja solisteja ja kapellimesareita.

Nyt tuollainen ajatus tuntuu yhtä oudolta kuin olisi luokitella esikoulun lapset niihin jotka oppivat uimaan ja niihin jotka eivät opi, kokeilematta ja uimahallissa käymättä.

Eilen entinen laulun opettaja puhui sellaisia, että nyt kaikkien meidän tuntemamme Saara Aalto erosi oppilasvaiheessa toisista etenkin henkisiltä ominaisuuksiltaan, joihin kuului muun muassa itsepintainen pitkäjännitteisyys.

Olen tuntenut liian paljon ihmisiä, jotka ovat olleet niin ”lahjakkaita” eri asioissa, että ovat päätyneet pitämään harjoittelemista tarpeettomana. Itse kannatan sitä oppia, jonka mukaan lahjakkaimmat saattavat päästä alkuun jo kymmenen tuhannen harjoituskerran jälkeen. Eikö joku Björn Borg sanonut hakanneensa pikkupoikana tennispalloa autotallin oveen viisi vuotta kahdeksan tuntia päivässä? Ja autotallin ovi voitti jatkuvasti 6 – 0.

Mielenkiintoista, että ammattilaisille nyt hitaasti aukeava Aspergerin syndrooma (katso Tony Attwood) viittaa hätkähdyttävän samanlaiseen toistamisen pakkoon…

Näinäkin päivinä on kirjoitettu syrjäytyneistä, ja on kirjoitettu myös syrjäytymättömistä, eli kansainvälisten oppimistutkimusten tuloksista.

Se erinomaisista tuloksistaan kuuluisaksi tullut kirkkonummelainen lehtori, Rossi, sanoi television lyhyessä filminpätkässä, ettei oppilaaseen voi kaataa tietoa sisään. Häntä on tuettava, jotta hän oppisi oppimaan.

Itse asiassa suunnilleen samaa on toisteltu Suomessa pian sata vuotta, mutta siinä on kyllä ollut suun tunnustusta, sydäntä vailla.

Yliopistoissa esimerkiksi oikeustieteellisen ongelma on ollut tuo veden kantaminen kaivoon. Muinainen virkatutkinto kummittelee. Opiskelijan on tiedettävä lait, niiden sisällöt knoppeineen ja lisäksi eri perustein arvovaltaa saaneitten selitysteosten luonnehdinnat, mieluummin niin että adjektiivitkin tulevat oikein. Ymmärtääkö opiskelija näin tavoittelemastaan tiedosta mitään, sitä ei ole kaikin ajoin eikä kaikissa aineissa edes kysytty.

Vero-oikeus on suurelta osin tuollaista. Ei siinä ole olemassakaan mitään syvempää tietoa. Verolait ovat olennaisesti kulloinkin lainsäädäntömyllyn läpi päässeitä varain hankintakeinoja. Joskus tietenkin oikein mietitään, esimerkiksi välittömien verojen kohdentamista tai varallisuusveron progressiota.

Kuvaukset lukukinkereistä – jollaisilla olen kuulemma itsekin ollut mukana – kertovat katekismuksen sisältä luvusta ja eräiden opinkappaleiden osaamisesta ulkomuistista. Historioiden mukaan pidettiin suorastaan pahana, että maanmoukat joskus kokoontuivat hengellisten kirjojen ääreen etsimään viisautta tai johdotusta.

Syrjäyhtyneistä nuorista sanotaan, että he vain kyyhöttävät omissa oloissaan pelaamassa jotain peliä tietokoneella. Sama luonnehdinta olisi oikea väitöskirjan tekijöistä.

Näiden kahden ero on paradigma tai sen puuttuminen. Paradigman voi ymmärtää tässä yhteydessä poluksi. Tieteellisen opinnäytetyön tekijä valitsee ja jopa löytää ehkä itse reittinsä, mutta kyllä maasto ja välineet, siis esimerkiksi sukset ja siteet, valitaan neuvojen ja kokeilujen perusteella.

Olottomuuteen painunut nuori on oman itsensä varassa, ja se juuri on pahaksi. Seurauksena on henkinen arottuminen ja autioituminen.

Kirjat, siis ne paperille painetut ja kansiin sidotut, ovat eräänlaisia transistoreita. Monessa mielessä ne ovat kuin ihmisiä. Virta kulkee toiseen suuntaan, siis lukijalle, ja vahvistuu. Kirja säätää pienellä signaalilla huomattavasti suurempaa signaalia.

Tämän takia olisi edullista, että jokaisessa kodissa olisi miljoona kirjaa.

Kun tuo on epäkäytännöllinen tavoite, niin miten olisi tuhat tai sata.

Nykyiset kustantajat ja kirjakauppiaat suhtautuvat kilpailevaan mediaan juuri samoin kuin oikeistopopulistit Venäjään. Kun se nyt on suurvaltaa, sen tahtoon on taivuttava ja sen teot on tunnustettava oikeiksi silloinkin kun ne ovat vääriä.

Ei lukutaito ole kadonnut mihinkään.


7. joulukuuta 2016

Karhinen




Mihin voisin lähettää lyhyen muistion, joka koskee pankkiryhmänne (Op) halua panostaa rahallisen tuloksen ohella sidosryhmiin?

Jos luvassa on haaleaa kahvia ja kuiva keksi, voin tulla Vallilaankin. Istuskelin osuuskassan konttorissa vähän väliä suoraan sanoen ennen kuin Sinä olit syntynytkään, vaikka et ole sinäkään enää poikanen.

Palkka tuli pari vuotta liikepankkiin, mutta siellä konttorinhoitaja sanoi, etteivät he oikeastaan ole kiinnostuneita kaltaisistani henkilöasiakkaista. Samalla viikolla vein osuuspankkiin vierasvaroja, erään vuorineuvoksen kuolinpesän säästön. Joskus sattui silmään, että tuo pankkitoimihenkilö oli vaihtanut alaa. Hyvä ratkaisu.

Tarjoamani muistio on ollut valmis jo jonkin aikaa. Pääasia on avustettu asuminen. Siinä on talousmiesten kielellä markkina-aukko, pankkiryhmänne kielellä nopeasti kasvava sidosryhmä. Monet ikätoverini ovat aika pahassa pulassa kun ei ole kuin eläke ja velaton asunto. En vähättele velallisia enkä asunnottomia vaan kiinnitän huomion valtavaan ihmismäärään, jolta puuttuu kokemus tällaisten asioiden hoitamiseen.

Pari päivää sitten kirjoitin Komin elämäkertateoksesta. Epäilen että hänen suosimansa termi ”epäjatkuvuus” aloitti voittokulkunsa kielessämme Michel Foucaultin filosofiasta, jonka suomentamiseen osallistuin tarmokkaasti vuosikymmeniä sitten. Ranskaksi se on ”rupture ontologique” eli tieto-opillinen murtuma.

Foucault näkee Euroopan suurimman murroksen merkkinä laitosten synnyn ja käsittelee tuotannossaan koulua ja kasarmia, hullujenhuonetta ja vankilaa. Taustalla on ”vallan mikrofysiikka” eli poliittinen halu valvoa pieniäkin ihmisiä mahdollisimman tarkasti. Sitä perua ovat kansansodat, ensimmäisenä Ranskan suuren vallankumouksen yleinen aseisiinnousu, ja sen perässä mm. kansanopetus ja henkilöverotus, etenkin Saksassa kehitellyt tekniikat sielun kuurnimiseksi.

Taustalla on väestönkehitys mutta myös maallistuminen. Puhe on toisin sanoen perherakenteista ja valistuksesta. Siten tähtäimessä on nimenomaisesti kaksi ryhmää, yksin tai kahdestaan asuvat eläkeläiset – kaltaiseni – ja koulujen väliin pudonneet nuoret, joista nimitellään syrjäytyneiksi. Opettajat käyttävät nimitystä ”pudokas”.

Nekin finanssialan ihmiset, jotka julistavat voittojen maksimointia, muistavat nykyisin mainita yhteiskuntarauhan. Poliittisten vaalien tulokset antavat paljon aihetta huoleen.

Se valitus on kirjallisuutta ja kirjoitusta vanhempi, ettei hallin haukku kanna taivaaseen. Maanmöyrijät eivät jaksa nostaa päätään turpeesta, koska niskan päällä seisoo asemiehiä ja taivaallisten asioiden tuntijoita.

Oman aikamme kuohunta on käynnistynyt kansan nimissä ja monissa tapauksissa jo muutaman viikon kuluttua esiin on astunut pienryhmiä, jotka ovat ilmoittaneet, että he ovat kansa. Ne jotka ovat eri mieltä, tapetaan.

Suomessa enemmistöä nimitettiin 1918 harhaanjohdetuiksi. Myöhempi tutkimus ei ole löytänyt harhaan johtajia rajojen takaa, vaan sisältä. Käyttöön tuli käsite marginaalityytymättömyys. Oli käynyt ilmi, ettei köyhillä ole varaa edes valittaa. Liikehdintöjen kärjessä liikkuu tyypillisesti lehtimiehiä ja runoilijoita, joilla on usein taito livahtaa lähimmän nurkan taakse, kun katukivet alkavat lentää.

Se muuten oli merkittävä teollinen muutos, kun nupukiivistä alettiin hakata niin isoja ja painavia, ettei riskikään kansalainen jaksa heittää sitä poliisin päähän.

Sanon näin lehtimiehenä ja runoilijana. En käytä kansan ääntä, vaikka välillä vien kansan edustajalta suunvuoron.

Tämä meneillään oleva murros vaikuttaa ainutlaatuiselta. Esimerkiksi Italian vaaleissa eliittiä vastustava kansa äänesti kumoon eliittiä vastustavat lainmuutokset.

Vain lievää ilkeyttä osoittaen voisi myös sanoa, että Yhdysvalloissa vaalivoiton saavutti kiristyneisiin oloihin vedoten se joukko, joka oli niitä oloja itse kiristänyt.

Vuonna 1917 Turussa oli mellakoita, kun nälkäiset tuhosivat ruokaa. Kohteena oli esimerkiksi Valion voivarasto. Luultavasti eräät suuret suolöydöt osoittavat, että vihollisen käydessä päälle pelästyneet puolustajat hävittävät aseensa paiskomalla ne suon silmäkkeisiin. Kun viholliselle ei mahda mitään, vihataan miekkoja, ja kun vihollisen miekkoihin ei päästä käsiksi, tuhotaan omat.

Mainitsemani Foucault ei mainitse laitoksista kirjoittaessaan tehdasta. Liukuhihnatyöstä on paljon kuvauksia. Väitetään, että esimerkiksi autotehtaat pidättelivät automaattien ja robottien käyttöönottoa, koska mielettömän työn tuuperruttama työläinen on kunnon kansalainen. Hän väsyy myös henkisesti niin ettei jaksa vaatia edes lepotaukoja eikä lomaa.

Juuri nyt Suomessa sairaalat ja vanhainkodit, joita on alettu usein nimittää palvelutaloiksi, ovat yhtä ongelmallisia kuin koulut. Ne ovat laitoksia, ja jos jotkut katselevat niitä samoin tuntein kuin me eläintarhoissa onneksi tyhjilleen jätettyjä kalterikoppeja, sen ymmärtää.

Tarjoamani muistio käsittelee tehostettua asumista. Ihminen on onnellisin ja yhteiskunnalle halvin omassa tutussa ympäristössään, mutta hän tarvitsee sinne apua. Hoito ja hoiva ovat keskustelun kohteena. Yleinen pärjääminen on suurempi ongelma. Erikoista, ettei ”kohtaantoa” ole huomattu. Osa niistä toimista, jotka ovat vanhoille vaikeita, sujuu nuoremmilta ongelmattomasti. Eli jos korotettaisiin koulutetut hoito- ja hoivahenkilöt opastajiksi ja hankittaisiin aidoiksi avustajiksi huonosti koulutettuja. Nykyaikainen työkalu olisi puhelimeen ladattava lista numeroita ja verkko-osoitteita, joista voi kysyä esimerkiksi, mistä ja miten voi ostaa virkkuukoukkuja.

Organisointi sopisi mielestäni erinomaisesti ennakkoluulottomalle pankkiryhmälle.

5. joulukuuta 2016

Pasifismi II



Rauhanaate määritellään sodan kautta. Pasifismi tarkoittaa, ettei pidä koota eikä aseistaa joukkoja ja ryhtyä surmaamaan toisia ihmisiä.
Ehkä tutun merkin takia eilen keskustelu ohjautui ydinaseiden vastustamiseen. Vaikka aihetta koskeva filosofia on ikivanhaa ja muuankin kuuluisa tutkielma (Grotius) 1600-luvulta, Napoleonin sotien jälkeen 1830-luvulla alettiin ajatella, että elämän ehdot voivat edistyä muillakin keinoilla.
Ajattelijat tietenkin unohtivat, että muuan edistyksen ehdoista oli avuttomien siirtomaiden ryöstely.
Sen kunniaksi, että sota viisastuneiden valtioiden kesken oli yhteisesti todettu mahdottomaksi, koska se on mieletöntä, syttyi ensimmäinen maailmansota 1914 ja sen jälkeen toinen. Kolmannelle ei ole annettu nimeä, koska väkivaltaisuuden muodot ja mutkat ovat niin moninaiset, että teollisuusmaissa ajatellaan elettävän rauhanaikaa, vaikka eräässä vaiheessa Balkanilla ja nyt Lähi-Idässä surmataan ihmisiä teollisessa mittakaavassa.
Mitä sotia Afrikassa on meneillään, siitä ei edes kerrota, koska aihetta ei pidetä kiinnostavana.
Mielipiteiden ja mielikuvien sota ei vain laannu. Aika harvoin kuulee nykyisin sadan vuoden takaista kehotusta hirttää viimeinenkin riistäjäporvari viimeisen papin suoliin. Suhteellisen harvoin kuulee selitettävän, että ongelmat johtuvat kapitalismista. Tuon sanan kirjoittaminen tuntuu vähän kankealta. Meillä on muun muassa tässä maassa markkinatalous, oikeastaan sekatalous, ja hyvin monien mielestä pääomat ja elinkeinotoiminta ovat sinänsä tarpeellisia asioita.
Vähän tutkittu ja erittäin sekava käsite ”työ” on kyllä huulilla. Työtä on saatava ja työttömyys on paha asia. Jotkut harvat sanovat, että työn luonne ja sisältö on muuttumassa rajusti, mutta yleensä selitykset tuosta muutoksesta jättävät kuulijan ymmälle.
Onko esimerkiksi eläkeläisen harjoittama itsepintainen blogin kirjoittaminen työtä? Rahaahan tästä ei saa.
Tänäänkään ei tuntunut työltä, vaikka kello on kovin paljon. Syy on sähkö, tai oikeastaan sähkön puute, pysäköintipaikkamme pistorasioista, joita käyttäen autoja voisi lämmittää. Puoli päivää asiaa on selvitelty sähkömiehen kanssa, mutta taitaa olla kesken edelleen ja ainakin yksi osa eli kolme tolppaa uhmaa ymmärrystä. Emme tiedä, mikä niillä on.
Kellon eturientoisuuden vuoksi keksin, että petkutanpa taas lukijoita. Tämä saa olla tämän päivän ja huomisen kirjoitus samalla kertaa. En aio paneutua Linnan juhliin. Kuulun valitettavasti niihin, joiden mielestä kvanttikemia on helppotajuisempaa. Ehkä oli kohtalokasta olla siellä kerran, aikoja sitten. Heti havaitsi, ettei se ole Linnassa sen kiinnostavampaa kuin televisiosta. Tulee vain hiki, varpaille astutaan ja eteenpäin pyrkivät kanalaiset käyttävät kyynärpäitään, kuten yhteiskunnassa on muutenkin tapana.
Olen kuullut, että jääkiekossa ja politiikassa on riidanrakentajia. Heidän tehtävänsä on sekoittaa vastapuolen toiminta ja saada parhaassa tapauksessa aikaan tappelu. Alalla on kuulemma synnynnäisiä lahjakkuuksia.
En ehkä ollut edes juristi, kenties en edes ylioppilas, kun tunsin asianajajien ammattikunnan tarinaperinteeseen kuuluvan mainoslauseen; sata vuotta sitten asianajajien mainokset täyttivät sanomalehtien etusivuja. Se kertoo paljon sanomalehdistä ja asianajajista. ”Työmiehen” etusivulla oli joka päivä Asianajotoimisto Tanner & Hakkila.
Legenda väittää, että joku olisi myynyt itseään lauseella ”Sotkuiset asiat selvitetään ja selvät asiat sotketaan.”
Kokemukseni perusteella en voi leimata tuota toimintaperiaatetta mahdottomaksi. Se ei kuitenkaan rajoitu asianajajiin. Eräskin pormestari osasi hukata toisen kalossinsa, vaikka istui vihreän veran takana nappiskengät jalassa kaukana kaiken maailman kalosseista (joita valmisti Nokia)…
Olen eri mieltä roomalaisen oikeude klassikkojen kanssa. Monen kirjan nimenäkin on ”Ars boni et aequi”. ”Lainoppi on jumalallisten ja inhimillisten asioiden osaamista, järkähtämätöntä ja pysyvä halua tehdä jokaiselle oikeutta, hyvän ja kauniin taito.”
Juuri halua tehdä oikeutta jokaiselle ja etenkin itselleen on niin monien riitojen, kilpailujen ja sotien syy. Perinne, jonka haluaisin leimata amerikkalaiseksi, ja jonka mukaan periksi antaminen on heikkouden merkki, on tuhoisa. Se on melkein yhtä ikävä ilmiö kuin kilpaurheilu, jossa vähän väliä unohtuu toiminnan tarkoitus, leikki.
Pasifismi kakkonen on sovun rakentamista, rauhan tekemistä. En oikein osaa pitää totena ajatusta, että pasifismi olisi aate. Mielestäni se on toimintatapa. Ettei käytä tuli- eikä teräaseita ihmisiin eikä eläviin eläimiin, tuntuu oikealta. Ydinaseet eivät kuulu tähän yhteyteen. En usko, että niiden käyttämiseen tarvittaisiin lupia.
Sana kompromissi on kompromettoitu. Siihen on onnistuttu uittamaan ajatus epätäydellisestä, jotenkin sopimattomasta, veltosta. Haluaisin ymmärtää sen sananmukaisesti. Kompromissi on yhteinen lupaus, alkujaan yhteinen lupaus alistua välittäjän ratkaisuun, siis turvautumatta voimakeinoihin.
Suomi on kompromissi. Itsenäisyys on kompromissi. Oikeassa oleminen on hulluutta. Jokainen riemuvoitto muuttuu ennen pitkää itkuksi.
Inhosin nuorempana sanontoja ja sananparsia. Ne olivat mielestäni latteita kuin mitkä. Nyt tunnen yhä suurempaa vetoa käyttää itse sellaisia.
Siis toinen juristien ja muiden huonojen ihmisten (Luther sanoi, että lakimiehet ovat huonoja kristittyjä), viljelemä ajatus:
Laiha sovinto on aina parempi kuin lihava riita.


4. joulukuuta 2016

Pasifismi





En ole varma, käyttääkö Tuomioja nyt kansainvälistä rauhan merkkiä vaatteissaan tai kassissaan. Ulkoministeriaikana se ei käynyt päinsä. Se on luottamustehtävä, johon ryhtyvän on hyväksyttävä, että hän joutuu edistämään muitakin kuin omia päämääriään ja esittelemään myös muita kuin omia mielipiteitään.

Tuo merkki on 50-luvun lopusta ja se liittyy katsojan mielessä vahvasti ydinaseiden vastustamiseen. Mieleen tulee ainakin Bertrand Russell ja se tosiasia, että ydintuhoa ei tullut ainakaan 1962, vaikka ainakin Fidel Castro oli siihen kovin valmis, ehkä myös Kennedy. Periksi antoi silloin Hrustshov.

Tälläkin hetkellä ”MAD” eli keskinäisesti avustettu tuho on perustason selitys. Ensimmäisen ydinaseiskun jälkeen ainakin jään alla olevat sukellusveneet kykenevät edelleen toiseen iskuun.

Eikö Suomessa voitaisi lopettaa nykyisen muotoinen siviilipalvelu? Olisiko siinä vielä jäänteitä aseistakieltäytymisestä, jota oli muun muassa poliittista ja uskonnollista.

Maanpuolustus ei tarvitse sivareita. Armeija ei tarvitse enää höykytettäviä. Tilanne on muuttunut täysin.

Se on eri asia, että jopa pakollinen – sekä miehille että naisille – koulutus kriisipalveluun on tutkimisen arvoinen vaihtoehto. Ensiapu ja suurimittainen siviilien evakuointi sitovat paljon ihmisiä ja vaativat koulutusta.

Pasifismi hiukan askarruttaa. Ei sotaa. Vaihtoehto: ei ydinsotaa.

Arvelen että uskottava maanpuolustus, jota itse kannatan, voisi hyötyä pasifismin piiristä tulleista ajatuksista ja niiden yhdistämisestä sotilaskoulutukseen.

Suurin osa vanhoista kovan linjan pasifisteista muutti mielensä Hitlerin hyökättyä. Perustelu oli suunnilleen se, että vaikka sota on aina paha ja kammottava asia, jota on kaikin keinoin vastustettava, tämä on poikkeus. Hitler on lyötävä asein.

Mielestäni perustelu oli oikea ja etenkin osoittautui oikeaksi.

Tällä hetkellä vanhempiensa ja isovanhempiensa väitettyä natsihenkisyyttä kauhistelevat unohtavat joskus, miten vähän Suomessa todella tiedettiin. Jarno Pennanen raportoi ainoana suomalaisena lehtimiehenä Nürnbergin oikeudenkäynnistä, jossa esitettiin todisteita muun muassa tuhoamisleireistä. Keskinkertaisen valistuneella porvarillisella taholla näitä Suomen lehdissä julkaistuja kirjoituksia pidettiin aluksi kommunistien propagandana, mutta kun myös amerikkalaiset ja englantilaiset uutistoimistot alkoivat välittää juuri samoja tietoja, koko karmeus alkoi paljastua.

Kaikki joukkotuhontaan liittyvä oli myös Saksassa jyrkästi salaiseksi julistettua. Se on eri kysymys, minkä verran asioista silti tiedettiin. Suomessa keskimääräinen kansakoulun opettaja tiesi 1944 saksalaisista sotilaista vain sen, että he ovat hyviä laulamaan ja marssivat tahdissa.

Joku päivä luen uudelleen Olavi Paavolaisen kirjat ”Risti ja hakaristi” ja ”Kolmannen valtakunnan vieraana”. Valitettavasti en oikein pidä Paavolaisen kirjoista. Se johtuu siitä, että ihailen niitä niin paljon. ”Nykyaikaa etsimässä” on niin hyvä Euroopan 1920-luvun kulttuurin kuvaus, ettei ainakaan moni britti, amerikkalainen tai saksalainen yllä samaan. Tiedän tämän, koska olen kaivellut paikan päällä saksaksi, ranskaksi ja italiaksi futuristien, dadaistien ja surrealistien aikaansaannoksia, joista kovin pidän, ja jatkuvasti ihmetellyt, miten kummassa Paavolainen sai tuosta kaikesta noin hyvin kiinni niin varhain.

Paavolaiselta ei muuten liiennyt ymmärrystä Haanpään vaistomaiselle pasifismille eikä Sillanpään sovittelevalle rauhantahdolle, joka sekin oli aika kotikutoista.

Pasifismi joutui huonoon huutoon, kun rauhanpuolustajia käytettiin Moskovan peitejärjestönä. En välitä edes kuulla, missä vaiheessa esimerkiksi Paavo Rintala käsitti tämän. Hän oli merkittävä pasifisti ja vielä merkittävämpi kirjailija, jonka tuotanto on juuri nyt hiukan unohduksissa. Mainittavia olisi monta, mutta ”Leningradin kohtalonsinfonia” oli hyvin merkittävä kirja, joka suhteessa erinomaisen hyvin kirjoitettu, ja käsitteli aihetta, josta Suomessa ei haluttu tietää mitään tai ei ainakaan paljon.

Satiirin keinoin ja politiikan ulkopuolelta rauhan aatteita käsitteli tuotantonsa alkuvaiheessa usein myös Veikko Huovinen.

Tuli tarve kirjoittaa tämä, pasifismista. Oikeastaan tarkoitan korskeamman militarismin vastustamista.

Säikähdin pahasti, kun Trump kehaisi eilen puolustusministeriksi nimittämästään kenraalista, että tämä muistuttaa suuresti Pattonia.

Panssarikenraali Patton oli etevä panssarikenraali mutta mielettömyyksiin asti yltänyt itsensä tehostaja ja sotilaana brutalisti sellaista tyyppiä, jonka luulin kuolleen sukupuuttoon. Pattonin rinnalla esimerkiksi Rommel oli melkein humanisti tai ainakin ajoittain jopa arvostusta herättänyt henkilö.

Ajankohtaista kyllä, Patton tuli kuuluisaksi möläytyksistään, jotka herättivät Yhdysvaltain yhteisessä kansassa ihastusta, ainakin ruokottomuuksilla täydennetyt. Tehtävänsä Euroopassa rauhan jälkeen hän menetti ilmaistuaan, ettei hän nähnyt sotilaiden natsitaustassa erikoisempia ongelmia.

Siis sekin vielä. Amerikkalainen militarismi nousee uudelleen näyttämölle ja perässä tulevat kai American Legion ja America first ja erilaiset vallankumouksen tyttäret.

Onko alkamassa eräänlainen mccarthyismi, ilman kommunisteja kumminkin. Noitavainot ovat Yhdysvalloissa olleet suosittuja kautta aikojen.

Onneksi Kansalliskirjastolla ja minulla on ”Noitavasara”, joka selvittää noitien irti juurruttamisen. Minulla on myös sen vastateos, Cautlo juris, joka lopetti vainot ja ryhdisti lainkäyttöä terveen järjen voimalla.

3. joulukuuta 2016

Mapant







Kommentti kertoi tavattoman tarkasta Suomen kartasta. Olin hiljankin etsiskellyt verkosta ”pullautinkarttaa”, ja löysin sitten uudestaan jo kerran kertomani Kauhavan vektorikartan (etsi urheiluseura Kauhavan Wisa, suunnistus jne.).

Otsikon karttamuurahainen, siis mapant, perustuu digitaaliseen aineistoon ja on todella jännittävä ja kehumisen arvoinen. Kohdassa ”About” kolme tekijää kertovat saavutuksestaan. Kehumisen syytä on, mutta on toisaalta vielä kehittämistäkin.

Tässä yhteydessä on tietenkin mainittava Google Maps. ’Se on kotona nopein tapa katsoa, miten kehä kolmoselta ajetaankaan entiselle Porintielle eli siis suuntaan Vihti. Kannattaakin katsoa. Kehällä jos humauttaa liittymästä ohi, voi olla miettimistä, miten pääsee kääntymään takaisin ja esimerkiksi Hämeenlinnan tien liittymä on huomattavan epähavainnollinen, vähän niin kuin Kehä I Leppävaarassa.

Sitten kävi niin, että puhelin tuli tarpeelliseksi. Oli asioita mietittävänä ja ajoin Korpilammen puuhamaahan osoittavan kyltin ohi eli käsitin tulleeni Klaukkalaan. Tietenkin olin sanonut tulevani tietyllä kellonlyömllä.

Juuri tuossa tilanteessa eli pimeässä ja vähän kiireessä Here Drive, joka ei paljon mitään maksakaan, on kyllä pistämätön ohjelma puhelimessa. Kun nakuttaa päämääränsä nimen, kone etsii sen hetkisen sijaintipaikan taivaalta, ja sitten täti alkaa neuvoa. Täti neuvoi kiertämään takaisin rehellisen suomalaisen pientaloalueen kautta, ja hyvin pian oltiin äsken ohi ajetussa risteyksessä, josta kahteen kertaan käskettiin kääntyä.

Tämä ylenpalttinen kehu liittyy henkilökohtaiseen ongelmaan. Kun minulla on nenälläni silmälasit, joita käyttäen en ole tavaton vaara liikenteelle, en sitten näe lähelle. Lasien vekslaaminen liukkaalla ja pimeällä on ylimääräinen toimenpidesarja ja kapealla mutkamaantiellä pienen kartan vilkuileminen ajaessa ei ole oikein suositeltavaa. Kotona ja kaupungissa toinen näistä Nokian nimissä alkujaan olleista Here-kartoista eli Transit on etevä sekin.

Linja-autossa on tunnelmaa. Linja-autossa matka katkeaa. Mutta sekä yksityisen liikennöitsijän vuosikymmeninä että nyt aikataulun tulkitseminen on ollut älyllisesti hyvin vaativa tehtävä. On mietittävä onko tänään jälkimmäinen pyhäpäivä teollisuuslomien aikana tai muuta vastaavaa ja sitten aikansa pysäkillä seistyään todettava, ettei se sitten tullutkaan se bussi. Puhelin tietää seuraavan linja-auton ja junan. Lehdet uhkailevat, että ennen pitkää aletaan myydä lippuja, jotka kelpaavat määräajan näihin kaikkiin. Meidän busseissamme on näet pitkään ollut se erikoisuus, ettei pankkikortti kelpaa. Välillä kolikoita taskuista poimiessa välkkyy mielessä iltapäivälehden otsikko ”dementoitunut eläkeläinen tuupattiin bussista tien poskeen – lipun hinnasta puuttui 5 senttiä”.

On tullut tätäkin kokeiltua. Aion seuraavaksi kopioida kirjailija Lassi Nummi -vainajan keinon. Hän oli kai itse ommellut päähineensä hikinauhan ja päällisen väliin huolellisesti taitellun setelin, jonka siis voi hädän hetkellä riipaista esiin.

Muistelen että Pekka Lipposella oli tavalla tai toisella kengän korkoon piilotettuna muutama sadan dollarin seteli. Willie Garvinin kengänkoroista sai tietenkin tehokkaan pommin.

Niin paljon maailma on muuttunut, etten aio kokeilla enää bussissa keinoa, jonka olen kerran nähnyt käytössä. Rahaton mutta humalainen herrahenkilö huiskautti rahastajan sivuun ja sanoi: ”Lähettäkään lasku yhtiölleni.”

Syviin historianfilosofisiin pohdintoihin joutuu huomatessaan, että ilman autolauttoja olisi tuskin ollut suomalaisten valtavaa maastamuuttoa Ruotsiin. Olin kuulevinani tai ehkä luin jostain, että autolautta olisi tullut käyttöön Suomen ja Ruotsin välille 1961.

Rehelliset insinöörit tarvitsivat tietenkin kohennusta logistiikkaan eli keinon kuljettaa rekka-autoja lahden yli. Ketkä olivat sitten ne nerokkaat henkilöt, jotka yksin tein kehittivät juopottelu ja ylensyömishelvetin, sitä en tiedä. Mutta sekä Siljan että Vikingin lautat ajoivat mielestäni aluksi Slussenille, ja Värtan keksittiin vasta myöhemmin.

Itse olen matkustanut Itämeren yli Ariadnella, joka siis oli vanhanaikainen ja pieni laiva. Jossain on valokuvakin, jossa urhoollisen matkailijan henkilöauto nostetaan nostokurjella liinojen varassa reelingin yli laivan ruumaan.

Ruotsin laivan vaikuttivat valtavasti tapakulttuuriimme. Noutopöytä oli silloin vielä nimeltään smörgåsbord. Se hipoi ihmettä. En keksi, mitä tekemistä sillä oli voileipien kanssa. Kuvaamattomia herkkuja sai tosiaankin mättää niin paljon kuin jaksoi kantaa pöytään ja painikkeeksi Elefantti-olutta ja tiukkaa viinaa. Sitten tulikin monelle kiire reelingille ja sen jälkeen nuokkumaan loppuyöksi kansituolille. Vaikka kyllä hyteissäkin harrastettiin vilkasta kansanelämää.

Monta vuotta ostin kaupasta Gevaliaa, koska se maistui niin kodikkaasti Ruotsin laivalta. Kai siinäkin on valikoima muuttunut. Ja ainakin poliisit valittavat viinasta. Ehkä entisiä verovapaita kasseja ei pian anneta ennen kuin perillä.

Aika on niin toinen, että myös lentoliikenteessä lyhyilläkin reiteillä ahkerimmat ehtivät hankkia itsensä sikahumalaan ennen perilletuloa. Lentoemännät juoksivat pullojen kanssa kuin viitamaan jänikset. Liikemiehet neuvoivat, että Atlantin yli lentäessä juopottelussa oli syytä olla päättäväinen. Se auttaisi aikaeron vaikutusten voittamiseen. Totuus taitaa olla päinvastainen. Mistäpä minätiedän.

Matkailu antaa aiheen maksuttomaan vaalimainokseen. Tiedättekö mitä tapahtuu, ellei Sipilän asioita saada kohta kuntoon? Kai Sipilä sitten eroaa ja pääministeriksi tulee Väyrynen ilmoittaen, että on käytettävissä myös tasavallan presidentiksi. Mielestäni hän on puhunut sen suuntaisia. USA:ssa nimitetään ikätovereita täyttä häkää ministereiksi ja valitaan presidenteiksi.


2. joulukuuta 2016

Pk-Suomi




Otsikon termin lanseerasi eilen kaverini Annala. ”Suomi Oyj” on törkeää liioittelua. Suomea johdetaan kuin yritystä, pientä tai keskisuurta yritystä.

Itse lanseeraan Guggenheimin museohankkeelle uuden nimen, Titanic. Titanicilla hukkui liikemies Benjamin Guggenheim, museon perustajan veli.

Olin itsestään selvästi sillä kannalla, että vaikka sananvapaus, yksityisyys ja tekijänoikeus ovat etuoikeutettuja aiheita tässä blogissa, tuohon turhanaikaiseen kärhämään en puutu.

Luin kuitenkin pääministeri Sipilän toimittamia, Ylen toimittajan postaamia törkykirjeitä.

Kommentit ovat samanlaisia kuin ennenkin. En edelleenkään pidä herjajuttuja nykyajan ilmiönä. Kuuntelin niitä Kauhavan jokirannassa 60 vuotta sitten ja käsitin, että jutut olivat lähteneet liikkeelle 120 vuotta sitten. Väline oli rautatie, ei mikään Internet.

Lähteistä näkee, että ennen rautatietä jutut olivat vielä villimpiä mutta levitys oli hiukan hitaampaa. Oma läheisin lähteeni on Akiander (1851), merkintöjä hengellisistä liikkeistä Suomessa. Kirjoittaja on merkinnyt muistiin mitä uskomattomimpia tarinoita ja samalla hiuksia nostattavia huijauksia.

Hiukan yllättävää, ettei Tuuri, joka tuntee Akianderin, ole kirjoittanut Kauhavan lasitehtaasta, jonka muuan hyväkäs perusti noin vuonna 1800 ja poistui paikkakunnalta talollisten rahat mukanaan, viisi vihittyä vaimoaan mukanaan.

Kiukun puuskia olen tottunut näkemään ja kuulemaan pienten seurakuntien kappalaisilta ja ylihärmäläisiltä konepajayrittäjiltä. Pääministeri voisi lukea Paasikiven elämäkertaa tai päiväkirjoja. J.K.P. haukkui jonkun päätoimittajan suut ja silmät täyteen vähintään kerran viikossa ja valtioneuvostosta pankkiin lähtiessään huitaisi vielä viatonta vahtimestaria salkulla päähän.

Televisiossa sanottiin, ettei Suomella ole ollut koskaan näin rikasta pääministeriä. Kyllä on. Paasikivi. Hän oli pitkään KOP:n suurin henkilöomistaja. Mittaluokka oli ihan toinen.

Suomi on pienentynyt 1940-luvusta. Maan kokoa ei määrää kansantuote, ei väestö eikä pinta-ala. Kyllä se lasketaan toimintaympäristöstä. Paasikiven aikaan Tukholma oli jossain suunnattomien matkojen päässä eikä sinne käytännössä kukaan päässyt, paitsi Paasikivi. Leningrad oli toisella puolella maapalloa eikä Tallinnaa ollut olemassa. Berliinissä e ollut paljon muuta näkemistä kuin sen jäljet, mikä on kiveä kovempi, pommi.

Puolella suomalaisista ei ole enää puoluetta. Heillä on vain peukalo ja sekin keskellä kämmentä. He peukuttavat poliitikkoja verkossa. Ennen puolueille oli jäseniä ja ne pitivät kokouksia, selvittelivät ajankohtaisia asioita ja haukkuivat toisiaan. Kullakin puolueella oli oma sanomalehtensä.

Jonkin aikaa kannoin lehtiä Kauhavalla. Aamun lehdet tulivat iltajunalla postiin, jossa virkailija luki adreema-lipukkeet ääneen. Siitä sai ottaa mukaansa. Vein kaikenlaisille puolitutuille lehtiä. Olin kummissani, kun eräälle tuttavalle tuli Suomen Sosialidemokraatti ja naapuriin Työkansan Sanomat. Maakansa oli tietenkin suosittu. Meille tuli Uusi Suomi ja isoisälle Helsingin Sanomat.

Kauan jälkeenpäin olen käsittänyt, että myös porvaripuolueiden välillä oli ero. Maalaisliittolaisten kanssa ei oltu ihmeesti tekemisissä. Monet kokoomukselaiset perhetuttavat ovat osoittautuneet entisiksi IKL:n puuhamiehiksi ja -naisiksi. Maan asioissa vankka edistyspuolue (Ståhlberg, Ryti, Kivimäki, Erkko jne.) oli maaseudulla tuntematon. Kansanpuolue seuraajineen oli lähinnä omituisuus. Tosin kylällä kerrottiin, että Pernaan koululla opettaja oli äänestänyt kansanpuoluetta. Sitä ihmeteltiin. Kylä jakautui muutoin kahteen osaan, kahteen poraripuolueeseen, jotka erotti toisistaan maakuntalehdestä. Toisille tuli Vaasa, toisille Ilkka.

PK-Suomi on nyt siirtymässä kaksipuoluejärjestelmään. Ei ihme, että on vaikeaa, kun isoja puolueita on kolme. Sen ymmärtää, että äänestäjälle valinta kokoomuksen, keskustapuolueen ja demarien välillä tuntuu yhdentekevältä.

Taustalla on suurempi ongelma, työ. Kansainvälistyminen ulottuu lähes kaikkialle muualle paitsi työmarkkinajärjestöihin ja työttömiin. Sellaistakin puhetta on liikkeellä, että Äänekoskelle ja Uuteenkaupunkiin saadaan ammattiväkeä etäämpää Euroopasta. Yllättäen ilmenneet uudet työpaikat eivät sovi työmarkkinoiden tämänhetkisiin tarpeisiin.

Hävettää käyttää sanaa ”työmarkkinat”. Eihän meillä sellaisia ole – että kysyntä ja tarjonta etsisivät toisiaan ja hinnat määräytyisivät siitä.

Moniko huomaa kummastella pääministerin ketjukirjevillityksen pyörteissä, miten hienosti Trump järjesti eilen 1200 työpaikkaa jollekin tehtaalle. Verovaroin. Tehdas ei siirräkään niitä töitä Meksikoon, kun valtio maksaa ne verohelpotuksina.

Tässä ollaan jo lähellä vanhaa iskulausetta ”verot valtion maksettaviksi”.

Hypähdän epäjohdonmukaisesti aivan muuhun asiaan. Yle on aloittanut verkkosivuillaan ”digitreenit”. Kehuttiin että siinä on asiaa sekä aloittelijoille että kokeneemmilla. Yllättäen tämä pitää paikkansa.

Kävin ne läpi. Pitää paikkansa, että siinä on keino säästää turhaa työtä ja rispaantuneita hermoja. Jopa näppäinlyhenteissä oli yksi, jonka olin unohtanut, Ctrl-Shift T – avaa viimeksi suljettu selaimen välilehti.

Luulen että laajahkoa hyötyä on noilla sivuilla esitellystä ”löydä oma puhelimesi” -toiminnosta. Linkin takana on sivu, jolla kartta näyttää puhelimesi nykyisen sijainnin ja lisäksi tarvittaessa soittaa puhelimeen niin että se hälyttää, vaikka ei olisi päällä.

Ehkä lukijat tuntevat ihmisiä, jotka ovat joskus luulleet hukanneensa puhelimensa.

Suositellaan.




1. joulukuuta 2016

Kauhusatu




Jyrki Koulumiehen kirjan ”Laman läpi vähin vaurioin – Pauli Komin tie evakosta suomalaisen pankkimaailman huipulle” voisi laittaa hyllyyn odottamaan sitä lukemisen tilaisuutta, jota käytännössä ei tule.

Sain sen eilen. Nyt julkaistuissa kirjoissa on useimmissa – Markku Kuisma pois luettuna – sama ongelma. Niin moni on yrityksistä huolimatta vielä hengissä. Tai ellei ole, sukulaisia ja läheisiä on.

Toinen ongelma on sensaationnälkäisyys, joka vaivaa hyvin monia suuren pankkikriisin ajasta kertovia kirjoja. Ei Esko Seppänen ole ainoa, jonka kirjoissa faktat ja johtopäätökset voivat olla eri paria.

Osuuspankkiryhmän Pauli Komi on suhteellisen harvinainen ilmiö, pitkän linjan herrasmies. Koska Jyrki Koulumies on itse samanlainen, herrasmies lehtimiehenä, ensi vaikutelma kirjasta johtaa harhaan.

Ei tämä ole samaa tuttua hyrryttelyä, vaan huolella laadittu kertomus merkittävän pankkimiehen vaiheista oikeastaan 60-luvun Turusta nykypäivään. Mukana on hurjia vaiheita, hurjimpana tietysti 1990-luvun alun kriisi. Ei tämä nykyinenkään lama naurata, mutta nyt ovat eri henkilöt remmissä. Silti nykypäivästä voi sanoa samaa kuin Komi, kriisistä sitten selviytyneen Osuuspankkiryhmän äänellä: pahin on vielä edessä.

Kirjan lukijan, joita toivon olevan paljon, ei pidä esittää metafyysisiä kysymyksiä, kuten miksi pelastettiin suuri osa pankeista eikä yrittäjiä eikä varsinkaan täysin viattomia takaajia.

Se on samanlainen kysymys kuin ennen ”miksi ay-liike haluaa palkan alennuksensa devalvaation muodossa”. Nytkin muuten kaipaillaan devalvaatiomahdollisuutta, siis palkkojen alennusta ja vientiteollisuuden kohentamista. Vaatimuksia esittävät ne, jotka tuollaisesta kärsisivät. Hyödynsaajat voivat olla aika hiljaa, koska heidän asiansa on tiedossa.

Los Angelesin aikoinani tutustuin Masa Mattilaan, joka silloin vielä opiskeli asioita. Eilen hänestä tuli EK:n johtaja, ja se kyllä mainittiin, että ensimmäinen kerta kun ykkösmies otetaan palvelualalta. Siitä ei ole kerrottu, mitä tämä merkitsee. Vähän aikaa sitten pankkialan järjestöpohja jo repesi.

Ainakin se kertoo, että informaatio, tarkemmin sanoen tarkka tieto asiakkaista, on rahaa. Sekä informaatio että raha ovat aineettomia ilmiöitä, ja molempien kohtaloihin vaikuttavat suuresti kuvitelmat ja uskomukset.

Haluaisin antaa lukijoille hyvän ohjeen. Jos liikkeenjohtaja tai pankinjohtaja näyttää käyttävän taikasauvaa, juoskaa pakoon ja heittäytykää maahan.

Komin kirjassa ei sanota kirjoittajan eikä aiheen suulla, että Komi olisi tyrmistyttävän lahjakas nero. Siitä tuo Mattilakin tähän tupsahti. Tavallinen mies, mutta sisukas pitkänmatkan ajattelija.

Olette, lukijat, varmaan panneet merkille, että kestävyysajattelussa doping ei auta paljon, koska kiriherkkyys on vain yksi tekijä ja aina on mahdollista, siis pankkitoiminnassa, yritystoiminnassa ja urheilussa, kiriä kuilun reunalla väärään suuntaan. Esimerkkejä totisesti on.

Tarvitaan kaksi mahdottoman vaikeaa asiaa. Pitää tuntea itsensä eli mahdollisuuksiensa ja voimiensa rajat, ja pitää tuntea maailmaa eli mahdollisuuksien rajat.

Viihteellistyneessä maailmassamme tuputetaan ajatusta, että pitäisi olla jotain erikoista. Ei pitäisi. Pitää olla jotain tavallista.

Kirjassa hahmoteltu elämänkulku sivuaa monia asioita, joista ei jäänyt hyviä muistoja. Komilla ensimmäinen oli evakkoon lähtö Talvisodan alta, ja sitten kaatui isä.

Pankkeja, pieniä, keskisuuria ja suuria yrityksiä kaatui sitten 1990-luvulla. Näillä kohdin lukija – tarkoitan läheltä asioita seurannutta lukijaa – huomaa jälleen hienotunteisuuden tuomat rajoitukset.

Ainakin yhden pääkaupunkiseudun osuuspankin johtajan tekemisiä jouduin punnitsemaan tuomarina ja usean mahalaskua muuten vain aitopaikalta.

Samaan aikaan kun liikepankit ruotsittuvat ja B. Wahlroos osoittaa kerran toisensa jälkeen olevansa huono valinta pankin kasvoiksi, osuuspankki harrastaa ammattilaisiksi ja samalla hötkyilemättömiksi tiedettyjä henkilöitä, kuten Tanskasia ja Kurhisia. Jossain menneisyyden hämärässä on Kyösti Haataja, kaiken mahdollisen johtaja osuuskassoissa. Sitä Koulumies ei mainitse, että kun pankkiryhmän menestys liittyi hyvin vahvasti asutuslainojen ohjailuun sodan jälkeen, asutuslainsäädännön isä aivan lainsäädäntötekniikkaa myöten oli… Kyösti Haataja. Taisi siinä Y.J. Hakulinen olla kaverina, mutta välirauhan tullen 1940 ja uudestaan 1944 Suomella oli joka tapauksessa yhteiskuntarauhan säilyttänyt maanhankintalainsäädäntö viimeistä pilkkua myöten valmiina käytettäväksi.

Itse asiassa Komi ei ole niin vähävärinen kuin edellä annan ymmärtää ja kirjassa välillä uskotellaan.

Kaksi asiaa miellyttää minua henkilökohtaisesti. Selkeä tuki Turun Teatterille, joka oli erikoinen tapaus maassamme ja josta tiedämme nyt, että pitkälle päästiin. Toinen mielestäni ihastuttava veto oli perustaa osuuspankkien soitinkokoelma. Muinoin rutirikkaat (Viipurin Wolffit) olivat keräilleet Stradivariuksia ja vastaavia soittimia. Nyt niitä on pitkään otellut ja antanut muusikoille käyttöön Osuuspankkiryhmä.

Hyvä ettei Komilla ole tekemistä Pohjanmaan kanssa.

Riittää mainiosti, että härmäläinen on häjy ja kauhavalainen on mielestään komia.

Ei siihen tarvita ison alkukirjaimen Komia.

30. marraskuuta 2016

Leipää ja kelloja




Siis vaikka tuo turhanaikainen laukkaaminen pitkin maita ja mantereita on minusta kuin lapekatolla nukkumista – jos joku pitää sellaista huvituksena, ryhtyköön toimeen heti paikalla – niin eväät ovat leuhkat. Tänäänkin mietin, että pääseekö Kirkkonummen Sittarista jalkamiehenä Prismaan muutoin kuin heittäytymällä pikajunan alle ja sitten, jos niin käypi, että henki säilyy, pyytää ambulanssimiehiä kippaamaan siihen raiteiden eteläpuolelle. Siinä on erilaista tietyötä ja työtietä sen verran sakeasti, että itsetuhoisuutta tarvitaan yrittäessä ajoradan yli tai viertä.

Oli saatava vielä yksi usbihubi ja kuten ennenkin, opiskelijat tai heihin verrattavat, hengenvoimiltaan poikkeuksellisen väkevät nuoret, ovat vallanneet marketin pätkätyöt. Täälläkin ensimmäinen kiinni saatu myyjä sanoi että löytyy. Kahteen kertaan katsastamassani hyllyssä oli edessä rullakko, jonka takaa paljastui etsimäni laite. Lisäksi näin kummakseni hiukan alihinnoitellut laatumerkkien Seagate ja WD kahden teran ulkoiset kovalevyt, jollaisia on hyvä olla aina muutama enemmän kuin tarvitsee.

Suunto-merkkisessä kellossa, hintaluokka 400 – 500 euroa, on nykyisin ”leivänmuru”-ominaisuus. Sellainen olisi kyllä hyvä, kun ensin muistelee, mihin on pannut autonsa, ja sitten koettaa painaa mieleensä, missä päin itse asuu.

Kellossa on sisään rakennettu GPS-järjestelmä. Sen kun nasauttaa päälle liikkeelle lähtiessään, näytölle alkaa syntyä hauskaa murtoviivaa, josta näkee kulmat ja välimatkat eli reitin aloituspaikasta johonkin, vaikka mihin.

Kun nälkää alkaa näpsytellä, painellaan vähän nappuloita ja aletaan seurata äsken syntynyttä reittiä takaisin päin. Tut amo Palda! Auto löytyy, ja kohta häämöttää myös kultainen koti.

Menetelmä on siis sama kuin Hannussa ja Kertussa, jotka mokomat sulloivat taskuihinsa känttyä, kun isä lähti toisen kerran eksyttämään heitä metsään. Ensimmäisellä kerralla heillä taisi olla pieniä valkoisia kiviä. Toinen kerta meni reisille, koska taivaan linnut olivat vetäneet naamaansa ne polun varteen sirotellut leivänmurut, joten ainoa keino päästä pälkähästä oli mennä murhaamaan noita-akka.

Älykelloihin keksitään jatkuvasti kaikkea uutta hauskaa. Kuitenkaan en ymmärrä, miten kenenkään hermo kestää, kun vehkeiden akku toimii maksimissaan alle vuorokauden, ja sitten on taas ladattava. Lisäksi kaiken maailman kiusankappaleiden lähettämät sähköpostit näkyvät kellossa.

Tekisin ehkä saman kuin Pekka Herlin, joka aloitettuaan Kiinan valloituksen edustamilleen tuotteille, pisti Junghans-merkkisen herätyskellon housuntaskuunsa ja vielä sisalnarulla vyön raksiin kiinni, ettei mene hukkaan. Joku viisas alainen oli sanonut, että kiinalaiset ovat muotitietoista väkeä ja mitä kovempi puoluepamppu, sitä hienompi kello. Niin että myös suomalaisesta käypäläisestä katsotaan ensin kello. Ja se oli Junghans. Antti on eri sukupolvea. Hänellä näyttää olevan Philippe Patek, vaikka tarjolla olisi myös Omega Speedmaster 1962. Viimeksi mainitun käyttäminen tuo tosin mieleen keskeytymättömän painonnoston. Tiedän. Olen käyttänyt. Melkoinen molkero.

Olen hiljalleen odotellut, milloin uutisten ykkösaiheena mainitaan uskomaton putkiremontti Kirkkonummella – halvalla, aikataulussa ja kustannusarvion mukaisesti, eikä aikaa kulunut kuin pari kuukautta. Ja kaikki on dokumentoitu.

Ehkä se vielä tulee. Ehkä uutistoimitukset eivät uskalla lyödä kuulijoita hepnaadilla.

Nyt kuitenkin tuli yllätystä yllätyksen päälle. Kotiin oli löydetty vanhoilla konsteilla ja tekeillä tavanomaista rapaamista.

Sitten ovella kopisi. Katsoin kalenterista, että joulupukki se ei voi olla. Siihenon vielä aikaa.

Iloiset Rouvat toivat jutun kuvasta näkyvän kukkalaitteen, joka on suoraan sanoen todella komea. Saaja oli hallituksen puheenjohtaja, rouvani. Itse muhoilin siipimiehenä ja riensin ottamaan tarvittavat valokuvat.

Ojentajat ilmoittivat toimivansa omasta ja kaikkien naapureiden puolesta. Kysymyksessä oli kiitos siitä putkiremontista.

Viikko pari sitten tehtiin tilit ja tällä hetkellä kaikki halukkaat ovat jo maksaneet yhtiölainan osuutensa. Termostaatit on säädetty ja patterit ilmattu.

Tässä on nyt STT:lle ja muulle valtamedialle lisää revittelemisen aihetta.

Olen puuhannut tämän kaltaisissa asioissa aikojen alusta. Itse tapaus on kokemuspiirissäni kutakuinkin ainutlaatuinen.

Heti vaikean operaation tai ison riitajutun päätyttyä asiakas saattaa olla niin pyörällä päästään että jupisee konjakkipullosta ja tultuaan asiassa valistetuksi ainakin pullakahveista.

Sellaisia on nautittu, ja yleensä luonto tekee tehtävänsä, eli isotkin urakat unohtuvat ja muisti vaikuttaa aivojen värityskirjaan siten, että minähän tämän kaiken tein ja nuo lapiomiehet ja kärrääjät ja suunnittelijat ja puuhahenkilöt olivat lähinnä tiellä.

Siihen tottuu. Yleensä ihmiset eivät anna anteeksi sille, joka on auttanut heitä.

Mutta poikkeuksia on.

Poikkeuksen muisto on tuo kimppu. Ehkä siinä on jotain sievän vanhanaikaistga, koska mieleeni tuli, että samanlainen pitäisi lähettä Kiiskelle ja Untolla ja Nupumiehille ja Jorvaksen Sähkölle – mutta he tekivät työtään ja laittoivat laskun.

Vetovastuussa olevat eivät tietenkään vaatineet eivätkä saaneet palkkaa, ja epämukavuus kärsittiin joukolla yleisesti ja yhtäläisesti.

Taloudellinen näkökulma on selvä. Täydellisen läpikäymisen ja papereiden laatimisen jälkeen talojen markkina-arvo on kohonnut merkittävästi. Kaikki kosteudun lähteetkin on käyty läpi. Ylimääräistä vettä on nyt vain kuvan kukkapurkissa. Ah, eikö se ole onnea!


29. marraskuuta 2016

Leivänmuruja




Jos olisin isänmaallinen, pitäisi huolta kunnostani. Kävelisin ja laukkaisin milloin siellä, milloin täällä. Seuraisin sykettäni ja kehuisin tuloksilla äidilleni.

Valitettavasti tämä on fantasiaa vain.

Mielikuvituksesta puhuen – olen tähyillyt tarkasti vanhoja valokuvia ja päätellyt niistä, että runsaat sata vuotta sitten Suomen metsät olivat ainakin osittain pahassa kunnossa. Sekä kaupunkien että kylien ja jopa yksittäisten talojen näköpiiristä rungot on kaluttu raiskioksi.

Arvelen tietäväni, mistä löytäisi tarkempaa tietoa. Myöhempi pääministeri A.K. Cajander, joka muistetaan eri asioista, oli yksi sotien välisen ajan metsätieteilijöistä. Järjestelmälliset arvioinnit toteutettiin ennen sotia, mutta ammattilaisten keräämää tietoa on. Ei muuta kuin Metsätalolle! Mutta ellen löydä sieltä pois ja kun muistelen huomanneeni, että siellä on nykyisin ihan toiset kisat. Järki sanoo, että tiedekunta on vienyt kirjansakin ainakin Kumpulaan…

Koska taitelijat maalasivat mielikuvitusta eivätkä todellisuutta, en ole koskaan nähnyt kuvaa metsästä jonkin varhaisen lankkuja sahaavan myllyn läheltä. Olen miettinyt, miltä kirveellä hakattu kannokko mahtoi näyttää. Niinpä sijoitin eilen juttuun kannon päässä huokaavasta entisyyden ihmisestä, ja heti tärppäsi. Joku kommentoi. Ei kirveellä kaadetun puun kannolla istuta. Väinämöinenkin istui kivellä, ilokivellä. Toivottavasti hänen eturauhasensa oli kunnossa.

En tiedä mutta luulen, että kun lankun sahaaminen oli ennen kiertelevien ammattimiesten työtä ja justeerin tapainen halkaisusaha oli sepän tekemä ja raskas ja luultavasti jäykkä, myös lankun sahaamiseen hirret kaadettiin metsässä kirveellä ja tuotiin sahauspaikalle ja nostettiin pukille hevospelillä.

Siitä olemme keskustelleet, että ruotsalaisen Sandvikin toteuttama sahanterä oli yksi Suomen (ja Ruotsin) vaiheisiin syvällisimmin vaikuttaneista keksinnöistä, ja kovin myöhäinen. Meillä pokasaha eli itse tehdyt puut + ruotsalainen terä on dokumentoitu vasta 1920-luvuilla ja oma terän valmistus (Tammer, Peto) alkoi vasta hiukan ennen sotia.

Tämä ei ole vitsi. Laminoitu teräsliuska on vaikea teollinen tuote. Itse laminointi on hyvin vanhaa perua. Tutkijat ovat jopa löytäneet 600-luvulla Reinillä taotun miekan, jonka terän sydän on terästä muistuttavaa kovaa metallia ja pintakerrokset laminoimalla taottuja, siis samalla tekniikalla, jolla piparkakkutaikinaa tehdään, kaulitaan ja taitetaan kahtia, uudestaan ja uudestaan. Puukko-kirjojen kirjoittajat taas eivät ota riittävästi huomioon, että käyttöpuukot tehtiin ja tehdään osittain edelleen hiiliteräksestä, joka ruostuu ja kuluu. Niin kuuluu.

Sitä paitsi entisajan miehet eivät istuneet kannolla. Siitä tulee pihkaa housuihin, ja ehkä miehellä oli vain yhdet housut. Perinteinen, nyt unohdettu työmiehen tuumausasento oli kyykkysillään. Rakennustyömaalla pantiin kakkosnelosen pätkä kantapäiden alle.  Tämä oli myös suosittu tupakoimisasento.

Entisajan miehet eivät liioin istuneet peräpenkillä kuin koululaiset. Oli kohteliasta ja sopivaa istua nojaten kyynärpäitä polviin ja tuijotella parin sylen päähän lattiaan. Armeijamallinen suora katsekontakti oli röyhkeyttä. Jopa iso isäntä keinutuolissaan – hän jolta oltiin pyytämässä takausta tai helpotusta taksvärkkipäiviin, katseli pitkin leipävartaita eli siis katonrajoja. Suora katsekontakti olisi ollut ylimielisyyden merkki.

Muistakaa että melkein kaikissa kuuluisissa muotokuvamaalauksissa kuvattu ensin tuntuu katsovan silmiin mutta katsookin vähän sivuun (van Gogh, Rembrandt, da Vinci…) Suora katse silmiin on haaste tappeluun.

Siinä Kansalliskirjaston tilaisuudessa olin kovin hyvilläni suorasta katseesta menneisyyteen. Sanoin Nummiselle, kun seinälle heijastettiin suurena hänen ja Gronowin perustaman levy-yhtiön levyn kuva, piirros Timo Aarniala, että minulla on tuo levy. Se nyt ei ole ihan totta. Se on pojallani.

Virityin pyhäiseen tunnelmaan, kun M.A. Numminen esitti juhlayleisölle toiselta levyltä Jarkko Laineen iki-ihanan sanoituksen ”Joulupukin juhannusyö”. Se on se tarina, jossa keskelle joukon iloisen ryntää parrakas humalainen. Tulija on joulupukki, irrottelemassa.

Esitys näyttää olevan YouTubessa.

Kaikki muut paitsi minä tuntuvat inhoavan näin adventtiaikaan ajankohtaista samojen tekijöiden suurteosta ”Joulupukki puree ja lyö”. Jumalauta, kakarat! Kohta paukkuu pakarat.

Joskus on tehtävä yritys yhdistää Jarkko Laine muihin kupletintekijöihin. Hänellä samoin kuin tietysti Nummisella ja Gronowilla (joka ei laula eikä soita) on muuten niin suuret ansiot, että linkki toisaalta Tanneriin ja Pekkariseen, toisaalta Juha Watt Vainioon ja Vexi Salmeen on miettimättä.

Ajatteluni on toistaiseksi katkennut siihen, että olen miettinyt mitallisen runon kohtaloita. Dylanin Nobel oli tervetullut huomautus siitä, että esimerkiksi Hector on merkittävä runoilija ja samoin Syrjän pojat ja Pelle Miljoona. Juicesta tätä ei tarvitse samoa erikseen, koska asia on selviö. Juice oli oman aikamme Koskenniemi.

Ihailen erikoisesti Hectorin ja miksen Jarkko Laineenkin hienoisia Kieku ja Kaiku -piirteitä. Mitta ja loppusointu eivät saa olla liian hyviä. Pieni onnahtelu eli itsestään selvät riimiparit ovat hellyttäviä, siis tyyppiä ”tärkeintä ei ole tavara, vaan sydän lämmin ja avara”.

Puhun kokemuksesta. Kun käänsin chansoneita, joskus tuli juttuja, joissa mentiin pelkällä loppusoinnulle, kuten Leo Ferré ”peilikuva / heijastuva / vedessä on / liikkumaton”, ja etenkin myöhäislatinasta kääntäessä (Carmina Burana) rajuja vastakkainasetteluja kuten ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat antaa / runontekokilpailuun minut täytyy kantaa” tai ”jokaiselle kohdaltaan luonto lahjat jakaa / minäkään en tylsänä tuoppi suussa makaa”.

28. marraskuuta 2016

Pyramiditiede




Miksi koulussa ei opeteta kertotaulun jälkeen jakotaulua. Se olisi kovin käytännöllinen esimerkiksi korkoa ja alennusta laskettaessa.

Vastaus: kaikki osamäärät eivät ole rationaalilukuja. Google on ollut jo kauan käytännössä nopein peruslaskuri. Laske esimerkiksi 8 / 7. Tulos on päättymätön jono numeroita, 1,14285714286…

Se jakotaulusta.

Jotkut eläimet osaavat laskea saman kuin tiettävästi kaikki kansanheimot, yksi, kaksi, monta.

Sumerilaiset jättivät jälkeensä savitauluja, joista ilmenee, että heillä oli aritmetiikka hallinnassa. Egyptiläiset oppivat jakolaskun ja yllättävän monia muitakin matemaattisia menetelmiä; eräs papyrus esittää pyramidin osan tilavuuden laskemisen.

Huomasin miettiväni, miten monta kiveä pyramidissa on. Ainoat siinä kävellessä mieleen tulleet kaavat olivat mutkikkaita. Internet turmelee ihmisen. Kaava löytyi heti, pohjan pinta-ala kertaa korkeus jaettuna kolmella. Ja siitä on helppo laskea, että suureen pyramidiin menee monta kiveä, varsinkin jos ne ovat pienenlaisia.

Sekä kirjoittaminen että laskeminen liittyvät rahaan (vaikka raha keksittiin paljon myöhemmin). Erittäin suuri osa varhaisimmista kirjoituksista koskee veronkantoa ja jokin osa veronmaksajia, joita tarvittaessa käytettiin myös sotilaina.

Mielestäni oraakkelimerkit ja noitarummut liittyvät myös rahaan. Kun tuonpuoleisilta kysyttiin neuvoa, kysyttiin itse asiassa menestymistä, ja menestys on tapana mitata rahana. Se että itse en mittaa menestystä rahana, ei kuulu tähän asiaan.

Pyramiditiede on tarkoitettu otsikkona vihjaamaan, että tässä kirjoituksessa käsitellään myös älyttömyyksiä.

Joku voi muistaa Erich von Dänikenin, joka erikoistui todistelemaan avaruusolentojen ohjailleen ihmisen kehitystä aikojen alusta, ja kehitti lukuisia muitakin hurjia teorioita antaen näin sanalle ”teoria” ikävän sävyn. Tieteessä teoria on testattavissa ja tutkittavissa oleva ajatus, jonka voi todistaa oikeaksi tai vääräksi.

Mutta Dänikenin nimen ympärillä on ollut viime vuosikymmeninä hiljaista, mielestäni syystä ja pyramidit tavoittelevat taivaita edelleen vailla selitystä ja tulkintaa.

Jo ennen sotia esiintyi ajatuksia, että juuri pyramideilla on satumaisia vaikutuksia. Muuankin todisteli, että kun tekee vaikka pahvista pyramidin ja jättää partakoneen terän joksikin aikaa sen alle, se teroittuu maagisten ihmevoimien ansiosta, ja parta katkeaa kuin puhaltamalla.

Asiaa on kokeiltu arvattavin tuloksin. Siihen toimeen halukas ja esteetön voi kokeilla itsekin vaikka vihannesveitsellä, ja pyramidin taittelee tuokiossa esimerkiksi K-kaupan tarjouspaperista.

Mutta muun muassa Tintti-sarjakuvassa esiintyy tietääkseni Tutankhamonin haudan löytämisen sytyttämään Egypti-innostukseen alkujaan perustunut pyramidifantasia ”faaraon kosto”. Tutkija tai kuka tahansa, joka tunkeutuu pyhään hautakammioon, tulee hulluksi tai menettää järkensä kammottavalla tavalla. Tässä tapauksessa tosin seikkailtiin Andeilla, mutta idea oli sama.

Minun tekisi mieli jatkaa fantasioita kysymällä, eikö pyramidi kuitenkin liittyisi jollain tavalla ajanlaskuun ja kalenteriin ja pitäisikö sitä tarkastella harvinaisen lujatekoisena tietokoneena. Koska valokulmalla eli vuodenajalla on selvästi merkitys, noissa tietokoneissa näyttäisi olevan myös graafinen käyttöliittymä, varjo.

Suuria kivirakennelmia on kovasti tähtäilty, ja esimerkiksi Stonehengen kivien sijainti ja suhde päiväntasauksiin on mitattu, punnittu ja valokuvattu lukemattomia kertoja. Jokin ryhmäkunta arvelee löytäneensä sieltä luomakunnan salaisuuden, mutta mikä se sitten on, siitä ei ole tarkempaa tietoa.

Muinaiskulttuureissa vuodenkiertoa seurattiin hyvin tarkasti, koska se oli etenkin maanviljelyn kannalta olennaista. Egyptissä papisto eli tiedemiehet luki tähdistä Niilin tulvan ja antoi maanmöyrijöille tiedon, milloin oli laitettava kyntökalut valmiiksi.

Suomessa yksi, kouluopetuksessakin mainittu selitys Kalevalan sammolle on näkymätön maailmanpylväs, joka pitelee Pohjantähteä paikallaan ja jonka ympäri kaikki siis pyörii. Bjarmiassa Vienan meren rannalla viikinki Ottar kehui tuhonneensa paikallisen joukkion pyhän pylvään. Erilaiset pylväät – totemit – ovat tunnettuja vähän kaikkialla – mutta niin ovat pyramiditkin. Sellaisia on Kiinassa, Väli-Amerikassa ja ties missä. Ennen Egyptiä Jokilaaksojen kulttuureissa oli oivallettu tuon muodon rakennustekninen edullisuus, mutta ehkä pyramidia -paikallinen nimitys on ziggurat – käytettiin myös taivaankappaleiden havainnoimiseen ja tietysti uhraamiseen, sillä jumalat janoavat verta.

Pylväät ja erilaiset pallot, joita on ollut kaikissa kulttuureissa, tuovat tietenkin mieleen kysymyksen, miksi pyörän keksinnöstä on tehty sellainen numero, varsinkin Amerikoissa. Yksi syy voi olla akseli ja laakeri. Ne ovat teknisesti vaikeita. Toinen syy voi olla se, että esimerkiksi muinaisen Suomen kaltaisessa maastossa reki ja purilaat olivat kesäaikanakin käteviä, joten kenenkään ei tarvinnut varsinaisesti istahtaa kannon päähän keksimään pyörää.

Aritmetiikka on  muinaislöytöjen todistuksen mukaan vanhempi oivallus kuin nämä kivirakennelmat. Kirjoitus puolestaan arvioidaan jatkuvasti vanhemmaksi. Erilaiset uhripapit ja muut druidit väittivät, että heillä on arvaamattomia voimia ja hienoja taitoja.

Entä jos näin olikin. Sellainen taito voisi olla jakolasku – veronkannossa niin tarpeellinen. Jolloin yksi tapa käsittää pyramidi olisi algoritmi. Joka tapauksessa pyramidi on rakenteena mahtava säännön iteraation monumentti. Ei paremmasta väliä.






27. marraskuuta 2016

Amazon Prime



Joku teistä kertoo sen, mikä minun olisi jo pitänyt tehdä kirjoittaakseni tästä asiasta.

Maksoin tilauksen, kympin kuussa, kun sangen kauan odottelemani Amazon Prime yllättäen näyttää nyt toimivan.

Ostin oikean pikakiinnityslevyn kameran jalustaan. Viimeksi ostin Rajalan liikkeestä täsmälleen väärän. Hinta oli 10 dollaria postikuluineen. Sieltä ai Verkkokaupasta se olisi täytynyt ostaa nytkin, mutta kun ihminen on niin ollakseen, ettei muka viitsi juosta yhden metallilaatan ja sen mittatietojen kanssa ympäri kaupunkia. Mielenkiintoista kyllä, Amazonin sivulla oli ne mitat, suomalaisilla ei.

Katsoin objektiiveja. Tietty Nikon ”ships to Jorvas”. En tosin tiedä, mihin täällä laivan kiinnittäisi. Mutta hinta oli sama kuin Suomessa ja päälle 250 dollaria tulli- ja kuljetuskuluja.

Mutta taas eräs toinen venkale näyttäisi olevan halvempi kuluineen kaikkineen. Puhe on tietystä ammattilaisputkesta, jota en osta, koska en tarvitse niin hienoa. Olen jo todennut, että se alle kahden sadan viisikymmentämillinen, jota on vertailuissa hiukan väheksyttykin, on loistava kaltaiselleni sekakäyttäjälle, ei tietenkään ainoana.

Tulin katsoneeksi näitä mahdollisuuksia, kun puhuttiin mikroilmeistä ja muistin parinvuoden takaisen ”The Mentalist” -televisiosarjan, joka miellytti minua suuresti. Sen esityskauden sisältäviä levyjä saa Filmihullusta kolmellakymillä. Samalla hinnalla Amazonista saa kaikki 7 esityskautta.

Katselin videovaihtoehtoja. Aika halvalla saa vuokratuksi videon kuukauden ajaksi.

Kokeilin Bressonin Balthazaria (joka minulla on levynä) ja Bunuelin Viridianaa. Molemmat löytyvät. Juuri nyt olen siinä uskossa, että klikkailun jälkeen niitä voisi ryhtyä katsomaan tästä tietokoneen näytöltä, pädistä, puhelimesta tai televisiosta.

Tämä vetää totiseksi.

Koska seuraa on, olemme siis käyneet arkistossa ja olen nyt sillä kannalla, ettei mikään voita elokuvateatteria, varsinkaan Orionia. Elokuvan katsominen on sosiaalinen tapahtuma. Arkistossa on mainio yleisö, johon liittyy ylpeänä.

Mutta sitten on lumipyryjä, vanhuutta ja laiskuutta.

Kindle-kirjoja on tässä vaiheessa yli 500 kappaletta ja kotimaisia parikymmentä.

Edelleen leimaan keskustelun painetusta ja sähköisestä kirjasta epämääräiseksi ja asian viereen osuvaksi. Molemmilla on puolensa ja molemmilla on aikansa. Molemmat vaativat opettelemista.

Olen ostellut eri kielisiä maailmanrunouden antologioita. Ne ovat hirveän paljon helpompia käsitellä sähköisinä kuin paperilla. Odotan sitä päivää, että Amazon kehittää luvallisen keinon tulostaa sivun tai pari. Ruudunkaappaus onnistuu tietysti (Ctrl + PrScn), mutta on vähän työläs.

Käsikirjat ja sanakirjat ovat tietenkin sähköllä parempia. Romaani on tietysti saatava paperilla. Puolitieteellinen kirja on minulle mieluisampi sähköllä.

En ole tyyppitapaus. Opin lukemaan paljon ruudulta professorina. Opinnäytetöistä tulee erilaisia versioita ja tarkistelu ja kommentointi on verrattoman helppoa tietokoneella verrattuna jonkin jumalattoman mapin käsittelyyn.

Toinen asia on sitten se, että Amazon jyrää meitin. Yleistä etua ajatellen yhtiö on jo aivan liian suuri ja rikas. Lisäksi se kuuluu olevan työpaikkana harvinaisen epämiellyttävä ja ikävä.

Mutta markkinointi onnistuu ja tekniikka samoin. Nyt näyttää siltä, että heillä on erittäin suuri määrä kirjoja myös ääneen luettuna. Äsken ostamani Berkeleyn fysiikan professorin uusi kirja ajasta fyysikon silmin olisi lisämaksusta toimitettu versiona, joka on myös kuunneltavissa.

Itse ostaminen on todella helppoa. Vaikka verkkoyhteydet täältä kotoa ovat kroonisen huonot, 500-sivuinen kirja ilmestyy tietokoneeseeni ja pädiin ja puhelimeen parissa minuutissa, ja nyt on sunnuntai ja surullinen ilma.

Tiedän että äitini on tästä asiasta eri mieltä. Kotona asuessa hänen mieliharrastuksensa oli kirjojen katseleminen – siis kirjojen selkien. On se minullekin mieleen. Joku päivä sitten joku mainitsi keskustelussa esimerkkinä kummallisuudesta romaaniniteen ”Gyurkovicsin perhe”. Sanoin että olen lukenut sen ja että se oli tuolla. Näytin sormella vasemmalle ylös. Muistan siis, millä kohdalla kirjahyllyä se oli Kauhavalla asuessamme 50 vuotta sitten. Sen vieressä oli Lajos Zilahy, Kaksi vankia, ja lähellä Sienkiewicz, Quo vadis. Ilmeisesti harrastin omituisia nimiä jo silloin. Meillä on vähän suvussa tuollaista dysleksian vastakohtaa. Itse olen siitä päässyt näköni huononnuttua.

Jos olisin Yliopiston kirjasto, aloittaisin heti paikalla neuvottelut Amazonin kanssa. Olisi reteää, jos vanhaa Fennicaa saisi myös sieltä, siis vaivattomasti ja yleensä teknisesti hyvin valmistettuna.

En ole Yliopiston kirjasto. Siellä kai kavahdetaan kaikkea mikä haiskahtaa liiketoiminnalta. Itse en ole tuota mieltä. Minusta kirjastolaitoksen on palveltava halukkaita kaikin laillisin keinoin. Kirja, jonka tekijänoikeus on rauennut, on vapaa.

Doria on hyvä portaali, mutta taas kerran katselin omaa laitostani Suomen kirjallisuuden antologiasta, joka on toistaiseksi HIITin tiloissa Otaniemessä. Oikeudelliset ongelmat ovat suuria eikä teossarjaa ole digitoitu. Mutta se on ylivoimaisesti paras, mitä Suomen kirjallisuudesta on tehty, ja hyllyssä tilaa vievä ja työläs tomuttaa.

Mikä neuvoksi?

26. marraskuuta 2016

Tekijänoikeus työsuhteessa




Keskustelen sävyisistä ja sävyttömistä kommenteista. Yksi kommentoija sai minut sanattomaksi kysymällä, kuinka suuren osan jutuistani olen voittanut. Mitä hän mahtaa tarkoittaa? En ole ajanut asiaa tuomioistuimessa tai viranomaisissa ainakaan 40 vuoteen. Asianajajilla on tapa puhua jutun voittamisesta. Esittelijän tai tuomarin – tässä tapauksessa minun – puheena ollessa en keksi, mitä kysytään. Voittaako tuomari joskus jutun? Kuulostaa samalta kuin jos erotuomari saisi ottelupisteitä tai mitalin.

Jos kommentoija on ollut juovuksissa tai mielenhäiriön vallassa, sanon varmuuden vuoksi omasta puolestani, että ei ole valittamista, ja varoitan lukijaa tähtijuristeista ja sellaisista, jotka kuulemma usein voittavat juttunsa. Median tähtiasianajajaksi nimeämät eivät sitä useimmiten ole. Juttuja voittavat henkilö on usein hyvä välttämään vaikeita ja epäselviä asioita.

Tekijänoikeudesta työsuhteessa on hämäävän helpolta kuulostava sääntö: oikeus siirtyy työnantajalle työsuhteen tarkoituksen edellyttämässä laajuudessa, vaikka nimenomaista sopimusta ei olisi.

Asiasta kirjoitettiin aikoinaan todella paljon. Saksalainen ”Zweckübertragungstheorie” jäi käyttöön. Sana näyttää hienolta mutta tarkoittaa vain tarkoitusta ja luovutusta-

Sana ”siirtyy” on ansa. Sääntö ei nimittäin kerro, siirtyykö oikeus pysyvästi ja lopullisesti eli mitä tapahtuu työsuhteen päätyttyä. Lisäksi oikeuden siirto ja oikeuden luovutus ovat tekijänoikeudessa eri asioita. Tekijänoikeus siirtyy esimerkiksi perintönä mutta luovutetaan esimerkiksi kustantajalle määräajaksi ja nimettyyn tarkoitukseen. Samaan aikaan saman teoksen toinen oikeus voidaan luovuttaa teatterille ja kolmas televisiossa. Ruotsin kielessä on näppärät sanat ”överlåta” ja ”upplåta”.

Joskus aiheuttaa ongelmia julkistamaton teos. Sitä ei voi ulosmitata eikä se kuulu tekijän konkurssipesään. Tekijää tai hänen siirronsaajaansa ei näet voi pakottaa vasten tahtoaan julkistamaan teosta. Avioeroon ajautuneen taiteilijan studion lattialla olevat kankaat eivät kuulu ositettavan omaisuuteen.

Knoppi, sen myönnän, mutta tule jatkuvasti vastaan. Tavallisin tilanne on jäämistöstä löytyvä julkaisematon käsikirjoitus. Saako julkaista? Jos saa, tarvitaanko kaikkien perillisten suostumus?

Tämä knoppi on pelottavan vaikea asia nyt, kun kysymys digitaalisesta jäämistöstä on täyttä totta ja jo osoittautunut monin kohdin erittäin vaikeaksi. Minulla ja aikanaan perillisilläni ei esimerkiksi ole oikeutta julkaista saamiani sähköpostiviestejä, koska ne ovat yleensä teoksia ja tekijänoikeus niihin on lähettäjällä, ei saajalla.

Poliisi ei ole vielä huomannut tätä ongelmaa takavarikoidessaan tietokoneita. Pakkotoimi kohdistuu sähköpostin osalta sivullisiin. Jos tuomioistuin panee tämän merkille, toivottavasti se ummistaa silmänsä Nukkuva tuomari on hyvä tuomari (joskus). Oikeuden jumalatar kuvataan side silmillä. Side on sitä varten, ettei katsoja huomaisi, että jumalatar nukkuu.

Sana ”työsuhde” on toinen ansa. Yliopisto ei saa minkäänlaista tekijänoikeutta romaaniin, jonka vahtimestari on kirjoittanut työajallaan valtion kynällä. Romaanien kirjoittaminen ei kuulu vahtimestarin työtehtäviin.  Ja työsuhde ei ole sama asia kuin työsopimus.

Virkamies joka laatii kirjelmän tai muistion virkatehtävänään luovuttaa melkein kaikki oikeutensa siihen virastolleen, oli näin sovittu tai ei. Jos hän itse asian menetettyä ajankohtaisuutensa haluaa ottaa jaksoja omasta vanhasta tekstistään opinnäytetyöhönsä, hän ei tarvitse siihen työnantajan lupaa, koska väitöskirjat ja vastaavat eivät kuulu viranomaisen toiminta-alaan.

Esimerkki ei ole keinotekoinen, vaan tärkeä. Nykyisin mediatalojen huonommat juristit ja jopa jotkut kustantajat yrittävät ottaa kirjoittajilta, piirtäjiltä ja kuvaajilta ”kaikki oikeudet”. Kaikki ei ole kaikki. Ne oikeudet, jotka eivät olleet luovutuksen tapahtuessa käytössä eivätkä näköpiirissä, eivät siirry. Freelance, joka on kirjoittanut lehteen, saa myydä saman tekstin radiossa ääneen luettavaksi tai televisio-ohjelman pohjaksi, ellei lehti harjoita tällaista toimintaa.

Lehdet ovat itse eri mieltä. Ne pyrkivät kasvattamaan ”backilistiä” eli oikeuksien varastoa. Käykääpä pyytämässä sanomalehdeltä lupaa julkaista vanha lehtijuttu uudessa antologiassa. Vastaus on aika varmasti: oikeudet eivät ole meillä. Kuitenkin ennen nykyistä tekijänoikeuslakia arvioitiin yleisesti, että aivan kaikki oikeudet siirtyvät ikipäiviksi maksajalle eli työnantajalle. Jouduin tämän asian kanssa tekemisiin kauan sitten, kun mietittiin Rudolf Koivun ja uiden ennen sotia tekemiä kirjan kansikuvia. Asia on edelleen selvittämättä.

Moraaliset oikeudet eivät koskaan siirry. Jos viraston julkaisuun painetaan: ”Asiantuntija Erastothenes A. on kirjoittanut…” ja sitten tulee jonkun toisen tyhmästi muuttelemaa tekstiä, nimetyn tekijän oikeuksia on loukattu.

Juuri tämän, otsikon aiheen takia, jätin 1979 kesken valmistumassa olleen perinteisen oikeustieteellisen väitöskirjan. Teksti on tallella todistamassa, että arvioni osui oikeaan. Tuo kysymys ei ole mitään hienoa tiedettä, vaan käytäntöä, jossa normien tulkinnan määrää mukana olevien järjestöjen neuvotteluvoima. Kysymys ei ole viime kädessä oikeudellinen. Viime kädessä oikeudellisia kysymyksiä on kaiken kaikkiaan sangen vähän. Ajan kulutusta kestäneitä juridisia tutkimuksia on vielä vähemmän.

Valtioneuvoston kanslian tapausta ehkä selvittää keksitty esimerkki: kansliasta palkkaa saava valokuvaaja onnistuu työaikanaan työtehtävissä liikkuessaan saamaan Kaivopuistossa todella hienon kuvan perhosesta ja saa palkinnon Vuoden luontokuvasta. Tämä ei liity virkatehtäviin. Oli sovittu tai ei, kunnia ja mahdollinen palkkio kuuluvat kuvaajalle. Minun silmissäni Kuvalehden poliitikkokuvat eivät olleet pressikuvia, vaan valokuvataidetta. Näkökulma oli uusi ja tuore ja toteutus taitava.

Siitä voi keskustella, oliko tuo nyt sopivaa virkamiehelle – mutta kuvat julkaistiin virkasuhteen päätyttyä. Ei kai kanslia katso, että kaikki valtion muistikortilla oleva olisi luovutettava kanslialle, myös kuvat esimerkiksi isoäidin hautajaisista?