Pimeä puoli

Harri Gustafsbergin ja Heidi Holmavuon ”Karhuryhmä” näyttää asultaan toissavuotiselta isänpäivätarjoukselta eli suoraan tarjousämpäristä moottoritien varren pihvi- ja bensapaikasta potkaistulta. Ei uskoisi, että kirja on Otavan. Vielä vähemmän uskoisi, että kirja on tavattoman hyvä, suurella asiantuntemuksella laadittu ja pakottava lukea.

Sääli. Tällaisia harvinaisuuksia pitäisi myydä ja säilyttää mahonkilaatikossa lasikannen alla.

Olen samalla kannalla kirjallisuuden vihollisten kanssa siitä, että kansien väliin päätyy nykyään tuskastuttavan paljon turhanaikaista marinaa tai sitten sykähtämätöntä sekoilua.

Tunnustan palaavan vanhoihin ja siis jo ennen luettuihin teksteihin tästä syystä. Rakastan ”Rotkossa” -novellia, jossa lukkari jähmettyi nautinnosta niin että söi kaiken kalanmädin vaikka sitä oli neljä naulaa, niin että paikkakunta muistetaan edelleen vain tästä tapauksesta…

Gustafsberg on toiminut vuosikymmeniä poliisin Karhu ryhmässä, jäänyt siitä tutkiakseen kokemaansa ja näkemäänsä, väitellyt tohtoriksi ja julkaisee nyt ajatuksiaan sävytettyinä kohdittain jokseenkin hyytävillä tapahtumakuvauksilla.   

Esitystavallaan ja taustallaan Gustafsberg ja Holmavuo sivuuttavat elämäntapaoppaiden perusansat. Niissä pintapuolisuus lyö kättä umpimähkäisyydelle. Mutta tässä – esimerkiksi:

”Valmistautuminen ei ole pirujen maalaamista seinille, tulevien huolien huokailua eikä ongelmien rakentamista tyhjästä. Valmistautuminen on kääntymistä suoraan kohti sitä mitä pieni mieli haluaisi paeta.”

Kirjoittajat liikkuvat määrätietoisesti hermoston toimintojen puolelle. Ankara stressi tekee ehkä osoitteen muistamisen vaikeaksi. Ja ellei löydä ammuskelevan asemiehen rappua ja kerrosta lähiöstä, ei synny tilannekuvaa eikä siis toimintasuunnitelmaa. Ja joku vai kuolla. Esimerkiksi sinä itse.

Sama painostava jännitys, jotka asianomainen ei välttämättä tunnista eikä pane merkille, voi vääristää jopa aistimuksen. Kirjoittaja kertoo tapauksen, jossa häneltä katosi näkö kiväärin tähtäimen yli tuijottaessa. ”Mitä näet”, kaveri kysyi. ”En mitään”, kirjoittaja vastasi totuudenmukaisesti.

Sen tiedämme lukemamme perusteella, että hermosto saattaa syöttää hädissään kaikenlaista puppua. On kovin hyvä että tilanteissa palon mukana ollut esittää esimerkin: piirittävään poliisiin kuuluva virkamies saattaa toden totta nähdä uhriin (yleisnimitys ”tango”) kädessä olevan puhelime pistoolina ja toimia sen mukaisesti.

Sekin on paikallaan sanoa, että kun sormi on siirretty liipaisimelle, äly ei enää toimi. Sormea ohjaa jokin, ehkä ”selkäydin”, kuten on tapana sanoa. Mutta lopputulos riippuu ennen kaikkea luonteesta, taustasta, harjoittelusta, valmistautumisesta ja ryhmän yhteistoiminnasta.

Kirjoittajat kouluttavat nykyisin. Kuulemma usein kysytään, mitä apua on valmentamisesta, kun tilanteet tulevat aina niin nopeasti ja varoittamatta. Vastaus on tyyppiä: yllätyksiä ja odottamattomia käänteitä harjoitellaan koko elämä, joka päivä. Ja harjoituksen jälkeen tyhjennetään mieltä.

Retkut

Eräs henkilö jäi historiaan vain siksi, että hän kohteli lyseossa oppilaitaan harvinaisen tunteettomasti. Itse tunnetun alan suvun edustajana hän oli käsittävinään viidessä minuutissa, kuka tulokkaista ei opi matematiikkaa, ja hommasi asianomaiselle potkut koko koulusta. Nimeä en sano enkä sitä, että sen alkukirjain oli N.

Joukko opettajia aiheutti käsittämättömän vahingon maan matematiikalle ja musiikille taikauskoisella kuvitelmallaan, että näihin kahteen tarvitaan ”taipumuksia”. Täytyy olla ”korvaa” tai ”matikkapäätä”. Ja matematiikka ja musiikki ovat käytännössä sama asia.

Kuulin tällaisen tarinan: merkittävä juristi oli puhunut nuorille opiskelijoille ja sanonut, että myös lakimiehelle tärkein opittava on yleissivistys.

Ehkä vieläkin toistellaan tuhat vuotta vanhaa erehdystä uskottelemalla: matematiikka opettelee meitä ajattelemaan selkeästi ja selkeästi ilmaisemaan ajatuksemme.

Matematiikka ei ole ajattelua missään tavanomaisessa merkityksessä. Se on organisoitua mielikuvitusta. ”Organisoitua” tarkoittaa, että on sääntöjä, suureita ja operaatioita, joita pitkin liikutaan. Matematiikka on aine, joka auttaa meitä välttämään monimielisyyttä silloin kun siitä olisi haittaa. Kun monimielisyys tuottaa kasvua, puhutaankin runoudesta.

Etsin Maxwellin yhtälöitä Englannin kirjallisuuden historiasta. Mitään sen runollisempaa en oikein tiedä. Paitsi ehkä Newtonin liikelait.

Jopa minua nuoremmassa sukupolvessa on monia, joita alkaa vistottaa pelkkä nuotin tai matemaattisen merkin näkeminen.

Näitä asioita on nyt tutkittu oikeasti ja kokeellisesti. Kuka tahansa oppii laulamaan oikein sievästi. Kenelle tahansa voi opettaa lukion pitkän matikan ja hiukan lukuteoriaa ja keskeistä korkeakoulumatematiikan kamaa lisäksi.

Suurin ”synnynnäinen” lahjakkuus on epätavallinen ahkeruus vaikean asian kimpussa. Luonnonoikuista tehdään suotta kamala numero. Tietysti tiedän itsekin useita ihmisiä, jotka ovat pienokaisina oppineet laulamaan täysin puhtaasti ennen kuin puhumaan. Toisaalta tiedän Martti Talvelan kaltaisia kuuluisuuksia, joilla oli pysyvästi ongelmia esimerkiksi juuri sävelpuhtaudessa – ja sitten kuin vastapainoksi aivan hurmaavan kauniiksi kehittynyt äänen väri ynnä muuta.

Eli miksi kukaan ei saa nelosta ja vaikka potkuja koulusta, jos biologian opettaja ”näkee”, ettei tämä lapsi opi koskaan ymmärtämään perhosia?

Kuin Omar Khaijam: matematiikka, runous ja musiikki. (Omarkin nimissä on tutkielma sointujen aritmetiikasta.)

Kaikki akatemiat on hävitetty ja kaikki kirjat poltettu. Silti: kun maa mahtavat suoltavat älyttömyyksiä, kuten tänäänkin uutisissa, kuulijoissa on aina ihmisiä, jotka tunnistavat älyn puutteen. On totta, että maailma tuntuu olevan poikkeuksessa määrin retkujen temmellystantereena. 

Mutta sitä se on ollut ennenkin. En sano että järki voittaa. Mutta järki säilyy, kuin torakka. 

Kehu

Kuvassa oleva Tieteen Kuvalehden erillisnumero on niin hyvä, että verkosta ei löydy ihan vertaa. Mars kauppaan ostamaan ja kartuttamaan Bonnierien yhteispohjoismaista kassaa.

Kokoonpanoltaan, asettelultaan ja painojärjeltään lehti tekee juuri sen, mihin netti ei oikein pysty. Ehkä nyt mustista aukoista löytyisi haettu tietoa – siis maallikolle – mutta painovoimasta ja sen ympärillä aivan näinä vuosina kevyesti liihottelevista ajatuskokeista ei voi sanoa samaa. Joko tieto on todella perustasoa tai sitten mennään yhdellä hujahduksella sen verran vaikeisiin formalismeihin, ettei lukijalla – siis maallikolla – oikein pysy hattu päässä.

Sama ongelma antimateria-ajatuksissa, suprajohtavuudessa ja niin edelleen.

Kirjoitan kehuakseni. Kukaan ammattitaitoinen fyysikko ei kuitenkaan kehu. Tiedän itsestäni. Vaikka vastaan tulisi miten hyvä oman erikoisalani eli tässä tapauksessa patenttioikeuden vaikeita ongelmia koskeva kansantajuinen kirjoitus, löytäisin siitä heti vikoja ja puutteita.

Kun viimeksi pari vuotta sitten kirjoitin tieteelliseen kirjasarjaan lääkkeiden patentoinnista eräissä erikoistapauksissa ja varsinkin vaihtoehtoisten valmistusmenetelmien käyttämisestä, hampaat kirskuivat ja sielu vinkui kaikkien tekstin käsitettävyyden vaatimien kompromissien takia.

Kyökkifysiikka näyttää olevan kirjoittajille ja kustantajille järkevä ala. Kirjoja ilmestyy jatkuvasti ja eräät niistä tuntuvat erittäin hyviltä, jos nyt osaan asiaa arvioida. Sellaisia kuin Lee Smolinin ”Einstein’s Unfinished Revolution” eli mitä n kvanttien tuolla puolen. Tiedän, että kysymyksessä on nykyiskansain versio Valituista Paloista eli tieteen haisua ihmisille, jotka ovat liian tyhmiä ja omahyväisiä ottaakseen oikeasti selvää asioista. Juuri sellaisia ihmisiä julkaisijat etsivät, koska he ostavat vahingossa jonkin lintukirjan lisäksi, ja senkin kaksinkertaiseen hintaa. Itse asiassa mainitsemani yhtiön lintukirja oli oikein hyvä.

Mutta puhe on asioista, jotka vaativat ison aukeaman, joka vaatii ison pöydän. Ehkä se on tämä paljon puhuttu täyttymys: on saavuttanut elämässä kaiken tavoittelemisen arvoisen eli keikahtelemattoman pöydän, perus-sosialidemokraattisen puutuolin ja sen verran rahaa, että voi ostaa kioskilta lehden, kun ostatuttaa. Ja sitten perehtyä olemassaolon ihmeisiin. 

Kuin 1700-luvun perintönä julkaisu tyyppiä ”10 fysiikan suurinta arvoitusta” uhkuu optimismia ja antaa uskoa kaiken maailman pösilöiden miehittämässä maailmassa järkeilyn voimaan.

Optimismi on tietysti katteetonta. Asiat osoittautuvat lähes säännönmukaisesti paljon vaikeammiksi kuin luuli. Osmo A. Wiio, joka oli tapana kiertää kadulla, koska häntä epäiltiin porvariksi, vaikka viestintä tarkoitti vasemmistolaisuutta, muotoili aikoinaan lakinsa, josta asiaan liittyvä esimerkki on tässä ja loput saa googlaamalla:

Viestintä yleensä epäonnistuu paitsi sattumalta.
Jos viestintä voi epäonnistua, niin se epäonnistuu.
Jos viestintä ei voi epäonnistua, niin se kuitenkin tavallisimmin epäonnistuu.
Jos viestintä näyttää onnistuvan toivotulla tavalla, niin kyseessä on väärinkäsitys.
Jos olet itse sanomaasi tyytyväinen, niin viesti varmasti epäonnistuu. 

Piirakkasodassa sattuu

Väitetään että ruotsalainen vapaaehtoisupseeri puuskahti, että sodassa on aina kaikenlaista harmia, kun koko komppania kaatui Kalevankankaalla mielettömässä hyökkäyksessä punaisten konekiväärejä vastaan.

Tiesin että kuvan Veikko Huovisen ja Veijo Meren toimittama ikivanha ”Piirakkasota” on vain kirja hyllyssäni. Weilin+Göösin alkuvaiheen viritelmiä ja Westrén-Dollin kuvittama.

Mutta nyt alan oppia, että omista kirjahyllyistäni teen jatkuvasti sensaatiomaisia löytöjä. Tulisin kevyesti toimeen ostamatta enää yhtään kirjaa tai sellaisia lainaamatta. Näin en kuitenkaan aio menetellä.

Mutta kirjallisuus on vaikuttanut minuun! Se on vaikuttanut juuri toivotulla tavalla.

Jos joku lukijoista kuvittelee, että lukemalla sivistyy tai että kirjoja lukeva ihminen on jotenkin parempi ihminen, kyllähän erehtyy. 

Jos haluaa parantaa tapojaan, voisi hakea naapurin mummolle maitoa ja kissalle makkaraa. Sivistymiseen taas avittaa ajattelu, ja se on hyvin vaativa laji, jossa venyttely ja rentouttaminen ovat paljon tärkeämpiä kuin voimaharjoitukset.

”Piirakkasodassa”, jonka siis avasin aivan vahingossa etsiessäni jotain muuta, on 53 juttua, suurin osa novelleja, osa katkelmia romaaneista.

Ainakaan minä en osaa edes kuvitella parempaa valikoimaa. Se on samanaikaisesti aivan tavattoman hauska ja sopivan kulmikkaasti opettavainen.

Merkillisesti vastaan nousee suuri määrä tarinoita, jotka luulin tuntevani vain itse tai kuulleeni Tuomas Anhavalta, kuten Orm Punaisen joulun juontia maalaileva ”Ormin ja Sigtryggin kaksintaistelu”, siis se juttu, josta käy ilmi, että pöydän kannella käydyn kaksintaistelun tuloksena toisen taistelijan pää saattaa kieri ja loiskahtaa olutkorvoon. Kirjoittaja (Bengtsson) ei kuitenkaan mainitse, oli vaikutus olueen haitallinen.

Samojen kansien sisältä muuten löytyy kaikkien epämääräisesti muistama Roald Dahlin juttu viinintuntijasta ja silmälaseista, jotka olivat unohtuneet arkistokaapin päälle.

”Sancho Panza” tuomarina (45. luku) pitäisi sisällyttää yleisen oikeustieteen tenttivaatimuksiin. Kunnon sotamies Svejkin ”Tekosairaat” pitäisi sisällyttää lääketieteellisen tiedekunnan ja maanpuolustuskorkeakoulun kurssivaatimuksiin.

Tällainen suitsutus on tarpeen siksi, että monet suuret teokset ovat suuren maineensa vankeja tai sekasortoisen rakenteensa uhreja. Esimerkkejä viimeksi mainitusta ovat Gogolin ”Kuolleet sielut” ja Rabelais’n ”Gargantua”, jonka rinnalla olisi aina mainittava vielä parempi ”Pantagruel”.

Voi että tällaistakin on olemassa. Ja vielä ihan ilmaiseksi ja ilman vaaraa myöhästymismaksuista. Ja kaikkien kuolla kupsahtaneiden antologioiden joukossa…

Venäjä pois

Suomen Filmiteollisuuden T.J. Särkkä oli puheessa ja kirjoituksissa aina ”maisteri”. Jouduin hiukan penkomaan ennen kuin löysin arvaamani. Pääaine: venäjän kirjallisuus. 

Sotien välisenä aikana tämän tutkinnon tähdentäminen ei ollut suosittua. Sotien jälkeen se oli unohtunutkin. Särkän lisäksi venäjästä tutkintonsa suorittaneita ”Moskovan maistereita” olivat muiden ohella J. O. Ikola eli Vaasan-Jaakkoo, Ilmari Kianto ja Lapuan Liikkeen ”Hurja-Hilja”, Lapualla oppikoulussa opettanut Hilja Riipinen, jolla oli ollut rooli jo Lapuan suojeluskuntaa perustettaessa. Hänestä johtajan piti olla Riipinen, mutta Laurilan miesten mielestä Laurila.

Ei olisi yllätys, jos venäjä pääaineena olisi tuottanut mukavasti apurahoja. Tutkinnon vaativuudesta on viisasta olla sanomatta mitään. Meillä oli maassa kuitenkin silmiinpistävän paljon hyviä Venäjän kielen ja kirjallisuuden  tuntijoita, ylimpänä veljekset Kalima, joista Eino Kansallisteatterin pääjohtajana suomensi ja ohjasi Tshehovit tavalla, joka vakuuttaa edelleen, täysin perustellusti. Veljekset tunsivat Stanislavskin henkilökohtaisesti ja tapasivat tätä hänen piileskellessään vallankumouksen ylettömyyksiä Kauniaisissa, siinä sotavammasairaalan yhteydessä olevassa jugendlinnassa, joka oikeasti oli seudulle nimen antanut Bad Grankulla.

Suomen Filmiteollisuuden historiikki ”Unelmatehdas Liisankadulla” koostuu hyvin epätasaisista artikkeleista, mutta osoittaa silti, että myös kertomus hienon elokuvamiehen Erkki Karun syrjäyttämisestä ahneen pankinjohtaja Särkän toimesta on käsitelty perinteisesti väärin. Karusta ei ollut huolehtimaan toisten rahoista eikä omistaan.

Suomalaisen elokuvan historian suuria yllätyksiä on Särkän ohjaama ”Kulkurin valssi” (1941). Yllätys on se, että elokuva on niin hyvä. Tietysti se on hölmö ja lapsellinen mutta silti täysosuma. Se lienee edelleen Suomen toiseksi tai kolmanneksi katsotuin elokuva. Pääosissa Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Käsikirjoitus Mika Waltari ja musiikki G. de Godzinsky. Nimisävelmä Ruotsista (J. Alfr. Tannerin suomentamana) ja aihemaailma mitä syvintä venäläistä romanssia (samoin kuin Kaunis Veera myöhemmin). Se on venäläisyyttä, että tehtiin wieniläisoperetti mollissa.  

Kuten kirjassa huomautetaan, eskapismin tarve ei koskaan ole ollut yhtä suuri kuin Välirauhan aikana 1940-1941, ja sitä Kulkurin valssi todella tarjosi – Särkän kädellä.

Mutta miten hemmetissä tämä Särkkä hallitsi ohjaajana tanssiaiset, morsiamenryöstöt, takaa-ajot, sirkukset ja laajat ryhmäkohtaukset? Se on nimittäin vaikeaa. Tiedän. Olen kysynyt.

Elokuvataide on mielestäni ennen kaikkea liikkeenjohdollista osaamista. Särkällä on tilillään kaikki suurmenestykset, koska hän toteutti myös ”Tuntemattoman sotilaan” ja ”Komisario Palmun erehdyksen”.  Armeija ei antanut Tuntemattoman edes kalustoa. Syyksi mainitaan kirjallisuudessa muuan sotilasfarssi. Luulen että todellinen syy oli puolustusvoimain komentaja Heiskasen joukoissaan toimeenpantujen teloitusten nostaminen Linnan kirjaan ja Laineen elokuvaan. Heiskanen oli erikoisen kiihkeä teloitusten vaatija, kuten myöhempi hovioikeudenneuvos Paavo Alkio on kertonut muistelmissaan. Mutta Särkkä näytti filmimateriaalia Kekkoselle ja Leskiselle, jotka hommasivat kaluston ja avustajat rajavartiostolta.

Tiedän että Särkkä oli mahdoton tyyppi ja hävitti myös yhtiönsä, kun ei osannut jaksottaa jättiläistuottoja. Joskus toiste kerron, miten kotimaiselle elokuvalle kohtalokas näyttelijälakko perustui uuden tekijänoikeuslain sotkuihin. Mainitsen nimeltä myös juristit, jotka munasivat asian. Vain yksi heistä oli Mikko Waltari. Godenhielm antoi lausunnon ja Kivimäki alkoi olla seniili.

Sähkötysoppaissa oli kätevät muistisanat morsemerkeille. Lyhyt tavu piste ja pitkä tavu viiva. Uudemmissa kirjoissa ”v” eli ”…-” oli ”veräjä pois”, ei enää otsikossa oleva. Ja britit sävelsivät siitä voiton merkin. Victory.

Karttapallo

Saa miettiä ennen kuin käsittää, että historian tärkein reitti on silkkitiet eli vaativa väylä keskeltä Kiinaa puoliväliin Eurooppaa.

Poliittinen ajattelu pätkii muillakin kuin amerikkalaisilla. Intian ja Kiinan voimattomuuden kausi runsaat sata vuotta sitten on leimannut ne ongelmiksi mutta joka tapauksessa läntisille suurvalloille vaarattomaksi.

Se on korskeaa ajattelua Aasian tuuliselta länsiniemeltä. 

Elektroniikan ja tietotekniikan nyt käynnissä olevan murroksen polttopisteet ovat Kiinassa ja Intiassa. Amerikkalaiset kiukuttelevat, että Kiina varastaa heiltä teknologiaa. Todellisuudessa heidän pitäisi itse keskittyä varastamaan, sillä tekoälyn alueella Kiina saattaa olla jo edellä. Ja intialaiset – katselkaapa USA:n yliopistojen ympäriltä tulevaa kaikkein edistyneintä kirjallisuutta, esimerkiksi nanotekniikkaa tai syövän tutkimusta. Kyllä on paljon intialaisia nimiä!

Tuo ala, englanniksi Technology Transfer, oli tutkimus- ja opetusalani. Amerikkalaiset olivat erittäin taitavia sekoittamaan toisiinsa kaupalliset ja oikeudelliset perusteet. Kuuntelin vuosia selostuksia muun muassa viestintään liittyvistä patenteista, jotka olivat jatkuvasti toisarvoisia verrattuna tullin kaupallisiin määräyksiin. Sangen eurooppalainen GSM yritti tunkeutua Yhdysvaltoihin ja Japaniin, eikä onnistunut kunnolla. Nyt on meneillään 5 G, joka liittyy hyvin läheisesti tekoälyn ja koneoppimisen massaratkaisuihin. Päättäväisesti jälkijunassa matkustava Trump purkaa sappea kiinalaisille laitevalmistajille. 

Mieleeni tulee lentävä lause, Esa Pakarinen konduktöörinä: oliko Mikkeliin menijöitä – juna lähti justiinsa.

Koska Trump haukkuu hallintoa, on pakko pitää erikseen mielessä, että USA eli liittovaltio on huonosti organisoitu. Joissakin asioissa se on liian suuri, joissakin liian pieni. Erään hämmästyttävän piirteen näkee lyhyelläkin vierailulla menemällä hankkimaan itselleen jotain pientä paperia. Toiminta, menetelmät ja laitteet ovat järkyttävän vanhanaikaisia, ja sisäpoliittisista syistä osa henkilökunnasta on luku- ja kirjoitustaidottomia. Täydellinen vastakohta on esimerkiksi Saksa. Kohtelu voi olla koleaa, mutta asiat sujuvat, varsinkin jos puhuu saksaa.

Kiina on tiettävästi ennen kaikkea epätasainen, mutta kun taitoa tarvitaan, sitä on. Jostain syystä Japani ja Etelä-Korea eivät koskaan päässeet Kalifornian vauhtiin softan kehittämisessä. Kiina pääsi. Sekä Dengllä että Xillä on omia muistoja kulttuurivallankumouksesta, joka oli yritys sivuuttaa fysiikka lakeineen politiikalla.

Teknologia suuri muutos on rajuin suuryhtiöille, joiden nyt sanotaan hallitsevan Amerikkaa ja maailmaa. Tulette näkemään, että aivan käytännön syistä nämä Googlet ja Oraclet tullevat hajauttamaan ja verkottamaan itse itsensä. Haluttua ohjelmaa ajava älypuhelin on tärkeämpi kuin osakkeen omistaminen.

Kuvassa muuten on kolme suomalaista tutkijaa maailmanverkon keskipisteessä eli Altailla noin 1909: Granö, Ramstedt ja Pälsi. Seudulla muuten liikkui myös etevä suomalaissyntyinen sotilasvakoilija, sellainen C.G.E. Mannerheim…

Ei maantiede

(…jatkoa)

”Maantieteelle Suomi ei mahda mitään.” ”Meillä on niin pitkä yhteinen raja Venäjän kanssa.”

Viimeistään Paasikivestä lähtien tai koko vuosisadan tätä on toisteltu.

Mutta ajatus on väärä.

Jatkan Pikettyn ja Therin pohjalla. Jatkoa voi tulla paljonkin, koska asia on niin tärkeä. Asiayhteys näyttäisi siis olevan talous ja taloushistoria, mutta eipä vain ole.

Entä jos amerikkalaiset olisivat pudottaneet atomipommin Berliiniin elokuussa 1945?

Kysymykseni on mieletön, koska Saksa oli antautunut toukokuussa ja Berliinin raunioilla hallitsivat Neuvostoliitto, Britannia ja USA itse.

Toisaalta 30 seuraavaa vuotta kesti kylmää sotaa. Se oli lännelle kaikkien tilastojen mukaan täysin ainutlaatuinen rahan ja vallan aika, ja eriarvoisuus väheni, mutta suuri kysymys oli ydintuho. Samalla tavalla kuin nuoret pelkäävät nyt pahasti ympäristötuhoa minun sukupolveni kasvoi ydintuhon varjossa. Tiedämme nyt, että pelko oli täysin aiheellinen.

Neuvostoliitto valloitti alusmaikseen koko Itä-Euroopan lukuun ottamatta Kreikkaa ja Suomea.

Therin aivan oikean havainnon mukaan Neuvostoliiton ja sosialismin alamäki alkoi Helsingin ETY-kokouksesta 1975. Se ei ollut tarkoitus eikä Kekkosen ajatus. Sitä ei tullut kukaan silloin edes ajatelleeksi. Neuvostoliitto ei tarkoittanut mitään erikoisempaa puhuttaessa ihmisoikeuksista. Myös amerikkalaiset kävivät katsomassa Rautaesirippua Imatran suunnasta Neuvostoliittoon päin.Ihmisten olojen parantamisesta oli puhetta, muta tekoja ei paljonkaan. Ja niin vain kävi 1989-1992, että koko sosialistinen blokki kaatui. Kukaan ei silloinkaan aluksi jaksanut käsittää, että jotain niin uskomatonta voisi todella tapahtua.

Kun käsillä on ranskalainen ja saksalainen kirja ja kahden Euroopan mantereen ja Britannian todella pitkät tilastot etenkin valtaa kuvastavasta omaisuuden kasaantumisesta, on paikallaan korostaa eurooppalaisia ja väheksyä maantiedettä. Rajojen osoittamat alueet muuttuivat suureksi mosaiikiksi. 

Kaikeksi onneksi etenkin ranskalaisten ajatuksin ja saksalaisten rahoin oli perustettu hiili- ja teräsyhteisö, myöhempi EEC, myöhempi EU, ja välillä oli vapaakauppajärjestelmä EFTA. Yhteisöön vähä vähältä kytkeydyttiin, vaikka Suomessakin vasemmisto vastusti ensin jyrkästi. ”Ei – ei – EEC!”.

EEC:n ja siis EU:n vaihtoehto olisi ollut NATO:n vapaakauppajärjestelmä.

Ja kansallisvaltion raja ei ole enää pitkään aikaan merkinnyt suuria. Köyhyyteen tuomittuja alueita on joka maassa. Ennen oli köyhiä maita ja rikkaita maita. Nyt on rikkaita kaupunkeja, Suomessa ehkä kolme, ja nopeasti taantuvia alueita. Suomalaiset esimerkit tiedetään. Niitä on paljon. Ja tilastoillamme voisi rakentaa Pikettyn kaltaisen yhteenvedon matkasta takapajulasta laajaan hyvinvointiin, jota tätä nykyä on alettu vastustaakin.

Seutu

Jäämme tutkimaan, löytyykö Pikettyltä viisasten kivi. Hän vakuuttaa jo tuhatsivuisen kirjansa esipuheessa, että kyllä löytyy. Eriarvoisuuden räjähdysmäinen lisääntyminen on kysymys, jota ei saa jättää taloustieteilijöille, sanoo taloustieteilijä.

Ranskalaisilla on tämä perinne. Heille tutkijat, jollaisia sanottiin ennen filosofeiksi, ratkaisevat yhdellä iskulla kaikki maailmankaikkeuden ongelmat ja muutaman ylimääräisen.

Omista kotijumalistani F. Braudel teki tämän kapitalismin historiassaan oikeasti. Nyt, 30 vuotta valtavan suuren ja joka suhteessa uudenlaisen teoksen (jota ei tietenkään koskaan suomennettu) ilmestymisen jälkeen sen totuudet on merkittävän osin sivuutettu. Juuri niin tulee tapahtua. Tiedonhaluinen lukija todennee, että esimerkiksi brittitutkija Abulafia on arkeologiaan ja muun muassa kielihistoriaan tukeutuen piirtänyt talous- ja kulttuurihistorian uuteen muotoon pronssikaudelta alkaen. Eikä keskeytymättömän kehityksen kehto ollut Rooma, vaan Etruria. Paitsi jos se sittenkin oli Sardinia. 

Ranskan johtavista tyypeistä Michel Foucault muutti hyvin paljon ja inhimillisemmässä mittakaavassa Pierre Bourdieu ja sitten Bruno Latour. Kaikki pitivät kiinniperinteestä kirjoittaa niin ihmeellisesti ja sokkeloisesti että tuloksena oli eräänlainen kuuromykkien kuorokilpailu. Tiedän mistä puhun, sillä olin suomentamassa Foucaultia. Siinä oli välillä tunnekuin olisi yrittänyt syödä pilvenhattaroita.

Suppeammin ja ensi vaikutelmani mukaan vakuuttavammin kirjoitta Wienissä toimiva nuori professori Philipp Ther. Kirjan nimi on englanniksi Europe Since 1989 ja se on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Euroopan historia vuodesta 1989. Uusi talousjärjestys (Vastapaino).

Ther luettelee suuret vallankumoukset: Ranska 1789 ja samoihin aikoihin Yhdysvallat, puoli Eurooppaa 1848, Venäjä 1917 ja Eurooppa 1989. Hän huomauttaa, että vallankumous vaikuttaa naapureihin ja saman verkoston solmuihin joskus nopeammin ja rajummin kuin emämaahan. Hän ei mainitse Suomea 1918 mutta olisi hyvin voinut mainita. Saimme vapauden Saksan yleisesikunnan mielijohteesta, kun Lenin toimitettiin Saksan rahoittamana Pietariin aiheuttamaan epäjärjestystä, ja Saksa itse sopivasti kaatui kuin lankkuaita kohta sen jälkeen, kun Suomi oli sitoutunut sen aina uskolliseksi siirtomaaksi (maaliskuu – marraskuu 1918).

Piketty ja Ther ovat samalla asialla väittäesään, että etenkin uusliberalismi  eli Reagan ja Thatcher edistivät taloutta yhteiskunnan kustannuksella. Sosialismi kyllä kaatui, mutta samalla syntyi, siis 1989 tämä Trump – Putin – Brexit -ongelmavyyhti. Jos vielä mainitaan Intia ja Kiina, tiedämme tilanteen, josta ei enää selvitä rahalla ja aseilla, joihin viimeksi kuluneet vuosituhannet on totuttu turvautumaan.

Mihin investointipankki siirtyy, kun sen pilvenpiirtäjä on puolillaan muovinsekaista vettä, eikä ilmaa voi oikein hengittää? 

Akinakin valistuksen projekti, joka alkoi 1700-luvun loppupuolella, on ohi, eikä edustuksellinen demokratia ole markkinatalouden automaattinen tuote, kuten ennen kuviteltiin.

Kun paska lentää propelliin, me professorit tapaamme puhua paradigmanmuutoksesta. (…jatkuu)

Seteli

”Minä olin sitten väärässä.”

Hämmästyin isoisäni lausetta, mutta painoin sen mieleeni. Ehkä olin nuori aikuinen tai kukaties tuore juristi. Ehkä hänellä oli pärjääville ja päteville ihmisille ennen tyypillinen taipumus liioitella koulusivistyksen ja oppiarvojen merkitystä. Mutta itse olin nähnyt, että hän osasi raudoittaa kantavan betonirakenteen ja laskea pitkänsiiman paikkaan, josta sai jotain silloinkin kun muut palailivat tyhjin toimin vesiltä.

Luultavasti ”rakkaudesta” puhuttaessa unohdetaan se tunne. Istuimme joskus puolikin tuntia jossain tai tunnin autossa vaihtamatta sanaakaan. Se oli mieleenpainuvaa ja siitä jäi niin hyvä olo päiväkausiksi.

Tunsin myös miehen, joka rakasti vaimoaan. Syrjäisempikin kuuli sen tavasta, jolla hän rapisutti sanomalehteä odottaessaan pöytään käskemistä. Siihen aikaan oli kunnia-asia, ettei juuri ilmehditty. Mummoille sellainen ehkä sallittiin.

Kun olen itse taustaltani ja verenperinnöltäni alempaa työväenluokkaa, muistan äänenpainon, kun suomalainen mies sanoo kauneinta, mitä vaimostaan voi sanoa: ”Akka, perkele…” Tuo äännetään hitaasti ja korostamatta ja saattaa tulla suusta, kun sanoja on huomannut, että villapaita on parsittu, lihasoppa on valmistumassa ja akalla on huivi sopivasti vähän silmillä.

Isoisä ei kiroilllut. Jos joku häiritsevä humalainen piti toimittaa ulos tai hiljan kuritushuoneesta päässyt viemäriojan kaivaja yritti valittaa aivan oikein lasketusta palkastaan, hän ärjähti. Se tehosi aina. Heti.

Tuo väärässä oleminen saattoi olla keskustelua ryssän virstan ja ruotsin virstan erosta, joka on runsas metri. Varmaan katsoin tietosanakirjasta, vaikka oli minulla hyvä muistikin.

Kun lähdin oudolle ja uhkarohkealle peukalokyytimatkalleni Kauhavalta Berliinin kautta Marseilleen ja takaisin 17-vuotiaana, Itämeren ylitykset tietenkin laivalla kansipaikalla, isoisä antoi minulle lompakostaan yhden dollarin setelin, joka oli taiteltu huolellisesti.

Olin jo palaamassa elokuun lopulla kotiin ennen kuin ymmärsin. Olisi täytynyt vaihtaa hyvin niukoista varoista 20 dollarin seteli ja kätkeä se esimerkiksi kengän vuoriin. Lyonin seudulla olin kaksi päivää syömättä, kun viimeinen rahani oli suoalainen seteli ja pankit olivat jonkin minulle tuntemattoman juhlapäivän vuoksi yllättäen kiinni. Rahanvaihtopisteissä ei Snellmanin kuvaa tunnettu.

Jollain arvohenkilöllä, joka saattoi hyvinkin olla Lassi Nummi, oli lierihatun kupua kiertävän nauhan ruusukkeen alle piiloon ommeltuna huolellisesti taiteltu 50 nykymarkan seteli. Tuotakin nolostelin kysyä. Päättelin että ajatus oli pelastua pahasta, jos vaikka taksimatkan päätteessä huomaa olevansa liikkeellä ilman lompakkoa. Sellaista sattuu. Eräs kaverini, joka tosin oli juoppo, joutui antamaan taksinkuljettajalle vasemman kenkänsä kaniin siksi aikaa kun kävi hakemassa kotoa rahaa. Hän asui seitsemännessä kerroksessa ja oli maksamaan tullessaan vetänyt paljaaksi jääneeseen jalkaansa kumisaappaan.

Siitä en varmemmin, mutta pitkään väitettiin, että Uiton Eeli (satasella ykstoista yks vaikka perunapellos) olisi Helsingissä rahansa hukattuaan palannut Kauhavalle Ilmavoimien koulutuskoneella voidakseen maksaa perillä. Sellaista kyllä puhuttiin.

Läimäytys avokulttuurilla

Edelleen oppi ja tutkinnot on ensi sijassa keino valvoa, että vallan kahvaa kiskovat vain sopivat henkilöt. Poliittiset tukijat, merkittävät lahjoittajat ja muuten vain kaverit ovat välillä joutuneet huonoon huutoon.

Muistan oppikoulun lehtorin, joka oli kiltti ihminen ja kaikkea, mutta vuodesta toiseen hänen oppiaineessaan, joka saattoi olla saksa, melkein kaikki reputtivat. Hän näet unohti opettaa oppitunneilla ja osoitti muutenkin jo korkeammassa keski-iässä selviä höperyyden merkkejä. Asiaa käytiin kysymys lopulta kouluhallituksestakin ja vastaus oli arvattu: ei voi mitään, kun lehtori ei ollut tehnyt virkavirhettä. 

Osaisin itse mainita muutamia tuomareita, mutta en vain mainitse. Nimittäin sellaisia, joilla oli taianomainen kyky ratkaista helpotkin asiat aivan päin seiniä. Ja pari kunnanlääkäriä, jotka tulivat tappaneeksi kokonaisia kyläkuntia sukupuuttoon.

Kuulin pojaltani, että ylioppilastutkinnon arvosanoja saa nykyisin koettaa korottaa rajoituksitta. Sääli että isäni on kuollut. Häntä harmitti riivatusti, että ruotsi jäi cumuksi, kun hän oli sekoittanut sanat ”väster” ja ”vänster”. Toinen on siis länsi ja toinen vasen. Hän kirjoitti keväällä 1944, ylimääräisenä eli tentittyään vaadittavat aineet eri opettajille, kun siinä oli toinen maailmansota käytävänä. Pitkillä pommituslennoilla tähtäriupseeri ehti kuulemma hyvinkin paukuttaa saksan kielioppia, vaikka välillä oli muistettava käskeä puikoissa olleen kersantin kiertää äkäinen ilmatorjunta.

Jos nyt joku lukijoista haluaisi tulla eteväksi vielä vanhoilla päivillään, en neuvo lukemaan korkeakoulujen oppikirjoja. Ne ovat kalliita ja vaikeatajuisia.

Tosin esimerkiksi tekoälystä on suomeksi erinomaisen hyvä kurssi kaikin harjoitustehtävin. Sen takana on ainakin Helsingin yliopisto ja se on tarkoitettu ja suunniteltu juuri verkko-opiskeluun.

Hyvin taitavasti laadittu ja viehättävän viimeistellysti toteutettu suosikkini on motionmountian.com – osoitteesta löytyvä kuusiosainen fysiikan oppikirja. Osa 4 sisältää kvanttimekaniikasta kaiken sen, minkä virheellisesti luulitte tietävänne. Esimerkiksi heti alussa selvitetään, miksi Planckin vakio on niin tärkeä – suoraviivaista liikettä ei ole olemassa pienillä etäisyyksillä, joten teoreettisesti kaikki mittaukset ovat epätarkkoja. Ja siitä on lyhyt askel Heisenbergiin ja epämääräisyyssääntöön, joka on yksi maailman kulmakivistä. (Puhutaan myös eoätarkkuudesta, mutta kysymys on siitä, että millään hiukkasella ei todellakaan ole mitään tarkkaa paikkaa eikä liiketilaa, ei milloinkaan.)

Tähän oppimateriaaliin verrattuna Feymanin ylistetty ja legendaarisen hieno korkeakoulun fysiikan perusteet on sopivin ikään kuin fiksuille pitkän matikan lukijoille. Lisäksi se on erinomainen professoreille, jotka ovat unohtaneet yli puolet aikoinaan osaamastaan. Kun itse rupesin professoriksi, entinen esimieheni C. Olsson, entinen Hankenin rehtori ja KKO:n presidentti kertoi itse samassa tilanteessa saamastaan neuvosta: kunhan tekee ovelia tenttikysymyksiä, sitä oppii itsekin vähä vähältä kurssin sisällön.

Ehtymätön lähde on 

openculture.com

Ilmaisten oppikirjojen lisäksi siellä on kursseja vähän joka aineesta ja elokuvia loputtomiin ja esimerkiksi osio suuri luentoja, Great Lectures: Michel Foucault, Richard Feynman, Margaret Atwood, Jorge Luis Borges, Richard Dawkins, Bertrand Russell… 

Tuuli haravoi

Hieno kuva (Juuso Koponen) siteerattu osoitteesta

http://informaatiomuotoilu.fi/2014/01/helsingin-kartta-vuodelta-1770-nykyinen-rantaviiva/

Sama kartta ilman nykyistä rantaviivaa finna.fi

Katsoin mitä se Lipponen lehdessä hupeltaa, vanha mies. Asiaa se oli. Helsingin ”hirviömäisistä” rakennussuunnitelmista.

Ovatkohan asianomaiset huomanneet nyt kun kaupungissa käy oikeasti väkeä vierailta mailta, että Helsingissä on paras ilma?

Kaupunki on kolmelta suunnalta meren ympäröimä ja monin paikoin rannasta näkee ihan avomerelle.

Itämeri tosin on tiettävästi maailman pienin meri, ja sen kunto on tunnetuista syistä kehnonlainen. Mutta ympäristön suojelussa juuri vesistöissä on edistytty aidosti. 

Olin itse jo nuori lakimies, kun keskipolvi oli vakaumuksellisesti sitä mieltä, että ajatus järvien ja jokien säästämisestä oli tyypillinen kommunistien salahanke, Moskovasta johdettu. Ettei lipeää saisi laskea Päijänteeseen ja Saimaaseen! Sitä vartenhan joku – huhun mukaan Jumala – oli kaiken luonut, että ihminen niitä vallitsisi. 

Vielä Haanpää kirjoitti, että enempi sitä on maailmassa vettä kuin paskaa, mutta väärässäpä oli.

Makeaa vettä on vähän ja siitä tulee seuraavaksi iso riita. Itämeri on iso murtoveden allas. Termi tarkoittaa vähäistä suolaisuutta. Itämerellä silliäkin sanotaan silakaksi ja herkkuna se on miltei muikun veroista. Pidämme sitä vain itsestään selvänä kuin Helsinkiä. Nyt puhutaan hirveitä: selvä silakkakin olisi väistymässä rannoiltamme.

Kaverini Hessu Kukkonen, arkkitehti, ehdotti Helsinkiin autoille keskustatunnelia vuonna 1973. Ajatukselle ei vaivauduttu silloin edes hymähtämään. Yritin varoittaa, että on epäisänmaallista olla fiksu.

Lappeenrannassa toimiessani ihastelin, kun kollegalla oli moottorivene parvekkeen kaiteessa kiinni. Taisi hän kehua käyvänsä välillä motskarilla yliopistollakin.

Vasta myöhemmin totesin, että niinpä niin. Meiltä Kirkkonummelta käytiin ennen vanhaan valtion virastoissa töissä höyrypurrella, jollainen liikennöi muun muassa Luomasta, ja pitkin Espoon rantoja on tänäkin päivänä huviloita, joilla käytiin veneellä kotoa Kruunuhaasta. Tässä korostetaan, että ilman erikoisempaa varustelua eli kravatti kaulassa ja lierihattu päässä, ja vailla kehuttavia merenkulkutaitoja.

Ja moottorivene ja parvekkeen kaide Helsingissä – mikä ettei. Ainakin jos on tarpeeksi pitkä köysi.

Tiili päähän

Ihmettelin kun asiantuntija ei vastannut yksinkertaisesti kysymykseen, mitä oli ennen alkuräjähdystä, Big Bangia. Vastaukseksi tarjottiin singulariteettia, samaa kuin muun muassa mustiin aukkoihin. Sana tarkoittaa erikoisuutta. Emme tiedä, suomeksi.

Koska teorian mukaan tuo oli alku, siitä alkoi myös aika, jota sanotaan nykyisin aika-avaruudeksi.

Sitten tulee vaikeuksia. Ennen ajan alkua ei ollut mitään, mutta ’ei-mitään’ (nothingness) siis oli, joten jotain oli olemassa. Paradoksi.

Oman tulkintani mukaan olemassaolo ja oleminen eli eksistenssi ja essenssi ovat operaattoreita. Operaattoreiksi sanotaan matematiikassa ja logiikassa mm. merkkejä + ja - . Myös ”ei” on operaattori ja samoin ”ja”. Eli tässä mielessä olen kunnioittavasti eri mieltä kuin Aristoteles. Operaattori on merkki.

Sanoin että tieteen mukaan ehkä mitään ei ole olemassa. Anteeksi. Ei ihme, että joku kommentoija ilmaisi ihmettelynsä. En taaskaan muistanut, että kvanttimekaniikka ei kuulu lukionkaan kurssiin ja sen periaatteet ovat siis laajalti tuntemattomia vielä nyt, lähes 100 vuotta käyttöön tulonsa jälkeen. 

Ettei kenenkään tarvitsisi epäillä hedelmätöntä hiusten halkomista, kvanttiteoriaan perustuvat paljon muun ohella transistori, matkapuhelin, ledi, ja siihen tukeudutaan jokseenkin kaikissa sähkölaitteissa. Matkapuhelinta ei olisi ilman suhteellisuusteoriaa ja kvanttimekaniikkaa.

Noita kahta ei ole onnistuttu yhdistämään, vaikka töitä on tehty. Painovoima on edelleen arvoitus, ja tutkijoita häiritsevät suuresti pimeä aine ja pimeä energia, joita maailmankaikkeus näyttäisi olevan täynnä. Mutta tämän hetken käsityksen mukaan periaatteessa saman ilmiön eli ”aineen” ja ”energian” takana tai alla on kvanttipuuroa, eikä muuta sitten olekaan, paitsi informaatiota. Ja kvanttialueella joudutaan sopeutumaan järjenvastaisiin ajatuksiin, kuten hiukkasiin, jotka välillä ovat olemassa ja välillä eivät, ja siihen, että hiukkanen (eli aalto) voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa.

Hiukkanen tai sitä muistuttava on siis kvarkki, ja kvantti tarkoittaa, että sekä aine että energia ilmenevät paketteina (diskreetteinä yksikköinä), eikä alkeishiukkasten tasolla voi selvittää sekä hiukkasen vauhtia (momenttia) että paikkaa. Jäljelle jää vain todennäköisyys. Syy: mittaaminen vie energiaa ja vaikuttaa siis mittaustulokseen.

Harmillista, eikö vain.

Mutta jos joku heittää minua tiiliskivellä päähän, en epäile olemassaoloa vaan hieroskelen kuhmua päässäni. Tilanne on sama kuin zenin (”zen-buddhalaisuuden”) mestareilla, jotka vastaukseksi perimmäisiin kysymyksiin saattoivat iskeä kysyjää kepillä päähän. Oma mittakaavamme määrää aistimuksiamme. Jos kuvittelemme peukaloisen, kai se näkee ja kuulee, tuntee ja maistaa toisin kuin me. Jos pienennämme peukaloistamme tarpeeksi, se kävellä läpsyttää tiiliskiven läpi iloisesti. Jos pienennämme edelleen, huomaamme että Hyry oli väärässä kuvatessaan novellissaan atomeja myllyiksi. Kvanttimekaniikan mukaan ne eivät ole myllyjä, vaan enimmäkseen tyhjää tilaa, eivätkä elektronit ole koskaan missään tietyssä paikassa. Ja silti sähkö on elektronien liikettä. 

”Ajattelen – siis olen olemassa”, sanoi entinen poika. Huono ajatus. Ehkä puutkin ajattelevat kaikessa vihreydessään. Emme vain ymmärrä

Kaikki puut

Ihastuin kovin. Kielitieteilijä Janne Saarikivi on terävä mies ja verkosta ilmenee, että hänen kielten taitonsa on hurja. Professorina hän tutkii suomalais-ugrilaista kielitiedettä.

Nappasin hänen kirjansa Suomen kieli ja mieli. Hän kertoo tunteneensa heti läheisyyttä henkilöön, joka hänkin oli vaikuttunut syvästi Haavikon kirjasta Puut, kaikki heidän vihreytensä. 

Niissä merkeissä. Olen asunut tuossa talossa Ahvensalmella monta kesää. Haavikon tuotanto ei sekään ole millään muotoa outoa.

Niissä merkeissä kysyisin, voisiko Saarikivi ennen seuraavaa kirjaansa ajatella toisenkin kerran tai jopa kolmannen. Meillä lukijoilla on se tottumus, että saatamme omaksua älykkäästi ja notkeasti kirjoitettua tekstiä samalla tavalla kuin lusikoimme Jalostaja hernekeittoa.

Itse ajattelin kirjan alussa eräässä kohdassa, että kollegalta on jäänyt fysiikka kokonaan väliin. Ei kai se kuulu yleissivistykseen, etteivät aine ja energia ole olemassa jossain meistä ihmisistä riippumatta. Lähes sata vuotta on tiedetty, myös kokeellisesti, että käsitykset hyvin pienestä ja hyvin suuresta ovat samalla tavalla hermostollisia ja kulttuurisia konstruktioita kuin esimerkiksi kielioppi. 

Aloin kuitenkin tuntea häpeää, kun kirjoittaja syystä tai toisesta ottaa väittääkseen, että meidän käsittämämme kaltainen rakkaus on Goethen aikakauden eli 170-luvun lopun paremman porvariston keksintö.

Kaunokirjallisuus ja näytelmäkirjallisuus ovat olleet viimeksi kuluneet 2 500 vuotta arvokkaan ja arvottoman rakkauden kuvauksia. Homeroksen Odysseus on paljon muun ohella kertomus keski-ikäisten puolisoiden syvästä kiintymyksestä, ja mukana ovat tunteineen myös isä ja poika tunteineen. Ja pian Sapfo kirjoitti iskelmistämmekin tutun rakkauden kuvat kieleksi, joka elää edelleen. Roomassa Catullus käsitteli runoissaan tätä huomattavasti syvällisemmin kuin Freud aikoinaan – esimerkiksi vihan ja rakkauden kietoutuminen toisiinsa oli hänelle lähtökohta.

Ja miten voi sivuuttaa kevyessäkään esseessä sen, että Euroopan renessanssi toi yksilöt tunteineen kaikkiin taiteisiin niin että Canterburyn tarinat tai Decamerone käyvät hyvin erilaisten ihmisten tunnemaailman tietosanakirjoista.

Lopullisesti säikähdin huomautusta, ettei Kiinassa tunnettu ”romanttista rakkautta”. Tuollakin alallla T’ang-kauden eli noin 700-luvun Li Bao, Du  Fu ja Po Chü ovat monien mielestä edelleen maailman kaikkien aikojen parhaita, ja pian vuoden 1 000 jälkeen Japanissa alettiin julkaista romaaneja (monogatari) tunteiden kasvatuksesta. Genji ja Heike tunnetaan lännessä myös elokuvina.

Englannissa muuten Shakespeare näyttäisi olevan alati monimuotoisen rakkauden (vihan, petoksen, kateuden, ylpeyden jne. kuvaaja, eikä hän kirjoittanut hoville vaan rahvaalla. Ja heti perään John Donne julkaisi kuolemattoman, huikean ilon täyttämät rakkausrunonsa. – Ja meillä Bellman esitti koko paletin 1700-luvun puolella kuvaamalla rakkauden ihanuuden ja viheliäisyyden muun muassa Tukholman alamaailman näkökulmasta ja välillä hurjina parodioina ajan paimen-pelleilyistä. Suomessa rakkauden eli miesten ja naisten kommeluksista kirjoitti hyvin etevästi Kivi (Nummisuutarit;Kihlaus).

Tutkimuskirjallisuus muuten on runsasta, etenkin Ranskassa ja Saksassa sekä Italiassa.

Luiden tie II

Ei ole ihme, ettei tällaisia kirjoja haluta lukea. Luin itse satoja ruumiinavauspöytäkirjoja ja valokuvin varustettuja selvityksiä henkirikoksista. Oli pakko kehittää tietty tekniikka, jottei oma elämä menisi aivan mahdottomaksi.

Eräiden henkilöihin liittyneiden sattumien vuoksi niitä päätyi juuri minulle aikansa. Puhun korkeimman oikeuden esittelijän ajoista. Kävin sen verran myös rikospaikoilla, että väkivallan surkeus oli oma kokemukseni ennen kuin olin kuulutkaan Hannah Arendtista (Banality of Evil). Ruumiinavausten ja henkirikosten suuri ero opetti, että pahuus näkyy ja haisee.

Jos haluaa, tätä voi sanoa luulotteluksi. Minulla oli kyllä tilaisuus puhua tuomareiden kanssa. Eräs oli ollut Portinhoikassa, missä se kaatuneiden kasa tuhoutui vielä pommituksessa. Eräs toinen oli keräillyt joukkueenjohtajana Summassa murskaantuneita ihmisen palasia pois näkyvistä.

Ropposen ja Sutisen kirja herättää perimäisiä kysymyksiä, joita ei osaa olla miettimättä. Onko tappaminen hauskaa? Ei se taida olla. Kirjoittajat pääsivät puhumaan sellaisenkin entisen vangin, nykyisen muistokivien pystyttäjän kanssa, joka oli tuntenut teloituksista vastanneita. Hänestä päätoimiset pyövelit muuttuivat pökkelöiksi.

Sitten oli erikseen sairasmielisiä, kuten se kuuluisa Moskovan Lubjankan kellarin teloittaja, joka käytti hakaista esiliinaa ja teurastajan lakkia. Tai Berija itse. Stalinista ei ole sellaista tietoa, että hän olisi hankkiutunut silminnäkijäksi. Hänelle kävi huvittelusta se, että määräsi ammuttavaksi läheisimpien ja pitkäaikaisimpien työkavereiden vaimoja tai toimitutti heidät leirille, kuten esimerkiksi Molotovin vaimon ja poikansa Jakovin vaimon.

Hitler tiettävästi halusi kovasti nähdä elokuvia tuomittujen kiduttamisesta. Onkohan sitä koskaan mietitty, olisiko jo ensimmäinen maailmansota, jossa hän osoitti erinomaista urheutta taistelulähettinä, aiheuttanut hänessä pysyvän tuhon?

Neuvostoliiton vankileireillä kuoli ennen sotaa kahdessa vuodessa yli miljoona ihmistä. Teloitettuja oli kymmeniä tuhansia.

Olisiko myös virallisella Venäjällä näkyvä pysyvä voimattomuus myös tuota perua? Lähes kaikki vastaavat ainakin nyt, että ei sellaista voi eikä kannata ajatella.

Ropponen ja Sutinen toteavat Vorkutasta, että siellä kaikkien maiden proletaarit yhdistyivät. Hautapaikoilla on merkkejä 60 kielellä, vaikka osa ruumiista käytettiin sellaisenaan ratavallin aineeksi. Kirjan nimi on näet käsitettävä kirjaimellisesti. Ja niitä luiden teitä on tänäkin päivänä tuhansia.

Isaac Bashevis Singer kirjoitti melkein kaikki kirjansa ihmisistä mahdottoman tapahduttua. Huolehtiva mies kysyy naiselta Amerikassa 50-luvulla, eettä eikö se häiritse, kun tuo yksi polttaa koko ajan tupakkaa. Nainen vastaa että ei. Kyllä Auschwitzin krematorion haju tuntui pahemmalta.

(Kuva: Luiden tie, kolyma).

Luiden tie I

Pelkään ettei Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen syväsukellus Neuvostoliiton vankileirien historiaan, Luiden tie (Like 2019), herätä suurempaa kohinaa. Olen innostunut ja kiitollinen, että tällainen kirja kuitenkin tuli, sillä se perustuu kirjoittajien hyvin laajaan ja monin osin vaivalloiseen matkailuun Venäjän vankileirien saaristossa.

Vanki- ja keskitysleirijärjestelmä tietenkin tunnetaan myös meillä, ja koko maailman käsitteen siitä teki Alexandr Solzhenitsyn jättiläistyöllään Gulagista. Etenkin Sofi Oksasen omin ansaituin rahoin se saatiin pari vuotta sitten kokonaan suomeksi. Kirjan historiahan sisältää valitettavan osan Suomen historiaa. Suuri osa siitä oli aluksi täällä saatavissa vain Ruotsissa suomeksi painettuna. Meillä kustannusliikkeet, ensimmäisenä Tammi, olivat hallituksen sekaannuttua asiaan ilmoittaneet, etteivät julkaise sitä toisin kuin Solzhenitsynin aikaisempaa ja myöhempiä kirjoja.

Kovin moni ei tiedä, että kirja oli harkittavana myös Otavassa. Paavo Haavikko teki päätöksen: ei julkaista. Perustelu: teos ei ole kaunokirjallinen. Luultavasti taustalla oli myös se, että Otavalla oli hyödyllisiä afäärejä neuvostoliittolaisten kanssa: painotöitä. Ja Otavalla oli myyvä kirjailija, Urho Kekkonen.

Olin paikalla. Intin vastaan. Vuosi oli 1974. 

Suomessa julkaistiin runsaasti ja mielellään Yhdysvaltoja ja Vietnamin sotaa koskevia kirjoja, Etelä-Amerikan diktatuureista, kommunistien Kiinasta ja tietenkin Euroopan fasisteista. Neuvostoliiton toteuttamista joukkomurhista ja poliittisesta sorrosta julkaistiin yksittäisiä, hiukan hämäriä niteitä, joiden kirjoittajat ja kustantajat leimattiin neuvostovastaisiksi. Neuvostoliiton hajoamisvaiheessa Baltian maiden nousu herätti keskustelua vain vähän.

Lukiessani uutta ”Luiden tietä” yritän ymmärtää, miksi olin itse hyvin selvästi enemmistön kannalla. Neuvostoliittoa ei saa ärsyttää. Ikäviä asioita ei pidä vetää esiin.

Kirjan alussa käydään Solovetkin saarella Vienan merellä ja Stalinin kanavalla. Kanavaa kaivamassa oli myös isäni serkku Helena joka selvisi hengissä. Vorkutassa, jossa kirjoittajat käyvät, oli kahteen kertaan isäni täti Hilda, ja toinen täti Katri oli Kolymassa kolmasti. Suvun miehet eli isäni sedät teloitettiin ampumalla ja heidän hautapaikkansa on sama kuin monien muiden inkerinsuomalaisten, Levashovo, Pietarista runsaat kymmenen kilometriä Suomen suuntaan. Verkossa blogisti ”Willimies” on viimeksi kuvaillut ja kuvannut paikkaa. Siellä on suomalaisten surmattujen muistomerkkikin.

Koska oma parasta ennen -päiväni on mennyt kauan sitten ohi, tyydyn vain viittaamaan siihen, että kerran olin raadissa valitsemassa Tieto-Finlandian voittajaa. Valinta oli Ylikankaan ”Tie Tampereelle”. Jos nyt leikin vuoksi kuviteltaisiin sama tilanne, valintani olisi jo tässä vaiheessa selvä, Luiden tie.

Hahmottaisin tilanteen toisin kuin yleisin mielipide. Kirjojen ja lehtien myynti on romahtanut eivätkä ihmiset lue läheskään niin kuin ennen. Lueskelin Pauli Kopu -nimisen kirjoittajan uutta teosta ”Media television jälkeen”. Oli vaikeuksia lukea, koska kirjoittaja ei näytä osaavan muodostaa suomen kielen lauseita. Teksti on muodoltaan ja tyyliltään ja valitettavasti myös sisällöltään heikosti menestyvän seitsenvuotiaan tasolla. En tosin muutenkaan usko ajatusta, että uusi media syrjäyttää painetun, koska tämä uusi on niin paljon parempaa. On se niinkin mutta voi olla ettei ole. Ihmisten kyky lukea todellisista, raskaista aiheista ja nähdä vaivaa on vakavasti järkkynyt.

Mutta tässä olisi todellinen, raskas aihe. 400 sivua. Hinta 29,95.

Parvisota

Uusimpien amerikkalaisten ja eurooppalaisten tietojen mukaan muutamat armeijat kokeilevat lennokkien (drone) käyttämistä parvina sodankäyntiin. Kysymys olisi autonomisesta sodankäynnistä ja itse asiassa tappamisesta robotilla.

Näitä asioita on pyöritelty maallikon tiedoin tässä blogissa viime päivinä. Otsikko on tekoäly. Saudi-Arabian öljynjalostamoa vastaan tehty parvihyökkäys näyttää onnistuneen, eikä takana ole perinteinen suurvalta, vaan amerikkalaisten ilmoituksen mukaan Iran.

Lennokin lähettäminen kohteelle lienee rutiinia myös Suomessa. Lennokkiparvi, joka irtautuu sekä etukäteen annetusta että tosiaikaisesta tehtävästä sopeutuakseen tilanteeseen, on jotain uutta sodankäynnin historiassa.

Yleiskielellä: parimetriset lennokit ilmoittavat toisilleen, miten ja milloin väistää ilmatorjuntaa ja miten löytää öljysäiliöt ja putket ja osua niihin.

Tästä tulee klassinen esimerkki. Perinteinen informaatioteknologia ei riitä, kun päällä on tilanne eli siis ampuminen ja räjäyttely jatkuu ja muuttuu niin että yksittäisten lennokkien on ”tehtävä päätöksiä” ja sopeutettava lentoratansa kerran toisensa jälkeen.

Yleiskielellä: räjähteitä kuljettavaa lennokkiparvea ei oikein voi eikä ehdi ampua alas tämän hetken tykeillä, lentokoneilla tai ohjuksilla.

Ratkaisuja varmasti on. En tahdo tietää niistä. Käytän nyt vain tilaisuutta osoittaakseni sormella, että AI kenties kykeni eilen iskemään pahasti maailman edistyneimmäksi arvioitua järjestelmää. Tarkoitan Yhdysvaltoja, joka ei ole toimeton Lähi-Idässä.

Tänään ja eilen luin samasta asiasta molekyylitasolla (Stuart Kauffman). Evoluutiobiologit hahmottelevat eräänlaista parviälyä, joka näyttää vaikuttavan perimän koodaamisen ja siis proteiinien valmistamisen pohjalla. Biologiassa ”äly” ei ole älykkyyttä, vaan ”fitness”, sopeutumista. Kauffmanin kirjan nimessä on ”fysiikan tuolla puolen” ja kirjoittaja itse on Santa Fe -instituutin tiedemiehiä, jotka on opittu ottamaan erittäin vakavasti viimeistään sen jälkeen, kun Nobelin palkintoja on alkanut tulla.

Jokseenkin lähellä olevia nimiä ovat Rovelli (gravitaatio ja ajan luonne) ja Edward D. Wilson (tietoisuus). Kauffman tietenkin viittaa eräiden kalojen ja kottaraisten kykyyn väistää miljoonan yksilön parvena saalistajia.

Moni on toivottavasti nähnyt luontodokumentin Yhdysvaltojen – Meksikon valtavista muuttavista perhoslaumoista. Suomen Luonto kertoo, että nyt tämä on meilläkin. Ohdakeperhonen (kuva) on pian Suomen yleisin päiväperhonen kaikkialla maassa. Sen usean sukupolven kestävä muutto ei ala Pohjois-Afrikasta, kuten luultiin, vaan läheltä päiväntasaajaa. Ensimmäinen ylitettävä este on siis Sahara…

Tämä perusteluksi ”parviäly” -sanalle ja selitykseksi sille, että ilmavoimissa luultavasti opiskellaan biologiaa tai ainakin lepideptorologiaa hyvin hartaasti. Tuollainen parvi on näet hyvin vaikea hajoittaa, eikä tuota lentosuunnistusta ole liioin helppo sulattaa. Mutta se on totta. Ja jotain vastaavaa tapahtuu orgaanisessa aineessa molekyylitasolla…