1. syyskuuta 2014

Kaksoset





Tämä kuva on se ennenkin puheena ollut erikoisuus. Äitini sisaruksia oli kolmet kaksoset, jotka on tässä koottu kameran eteen. Kaikki elivät pitkän elämän, seitsemästäkymmenestä lähes yhdeksäänkymmeneen.

Vanhoja valokuvia skannatessani olen vasta nyt ajatellut, että maalaisoloissa epätavallisen hyvän talouden eli siisteyden ja vaatetuksen lisäksi nämä yhdeksän lasta olivat hyvin ravittuja ja ennen kaikkea elivät. Vielä sotien välisessä Suomessa noin monen lapsen selviytyminen silloin vielä tuhoisista tarttuvista taudeista oli hiukan epätavallista.

Myös kymmenes lapsi syntyi. mutta hänen välittömän menehtymisensä syy oli selvä. Synnyttäjä eli isoäitini oli 47-vuotias. Itse hän eli vielä aikansa ja kuoli 60 täytettyään.

Kaksosista hengissä on kaksi, nuorimmat. Sisaruksia, 1921-1930 syntyneitä on hengissä yhdeksästä yhteensä viisi. Koko joukkoa yhdistää monilapsisuus.

Koulutuksen yksi mahdollinen etu on taito varoa tolkuttomia päätelmiä. Pelottavan suuri osa ihmisten tiedoista on heidän surkeisiin aivoihinsa jostain juolahtanutta, sekä märehtimätöntä että sulattamatonta.

Muutoin syvälliset totuudet ja perimmäiset vastaukset ovat tavallisimmin jotain sellaista, mitä asianomainen on kuullut tädiltään.

Agapetuksella näyttää olevan kirja, jolla on uskomattoman hyvä nimi, ”Kaikkien pappien täti”. Ainakin niin kauan kuin ammattinimike ”täti” tarkoitti kaikkia naispuolisia sukulaisia, oli todella ihmisiä, joiden sukulaispojissa oli seitsemänkymmentä pappia. Tai siis seitsemän. Nimiä löytyy vaivattomasti muistelmateoksista.

Uskonnollisuus ei keskimäärin merkinnyt yhtään mitään; viime vuosikymmeninä tuota piirrettä on tosin alkanut esiintyä enemmän. Toisin sanoen ”ideologista selitystä” ei tarvita. ”Papin täti” oli kunniallisuuden perikuva. Agapetus on humoristi. Tuollaista sanaparia ei koskaan käytetty. Jos puheessa haluttiin tehdä asiasta numero, sanottiin että sen ja sen naishenkilön veljen- tai sisarenpoika on pappi.

Olen itsekin sukua, mutta en käytä tuota tietoa nimen selvennyksen yhteydessä – ”poliisin pikkuserkku Kirkkonummen kunnasta”.

Nepotismi eli sukulaisten suosiminen on iloinen asia. Se on niin tunnettu ilmiö, että esimerkiksi meillä 1734 vuoden laissa oli seikkaperäisiä kieltoja todistamisesta ynnä muusta. Sukulainen ei kelpaa testamentin todistajaksi. Taka-ajatus ei ole pelkästään taipumus suosia sukulaisia. Aika usein ihmisillä on sukulaisistaan tarkka eli siis erittäin kielteinen käsitys. Mutta sukulainen on epätavallisen helppo painostamisen ja jopa kiristämisen uhri. Sukulaisista ei liioin pääse vähällä eroon. Näin on, vaikka useimmissa suvuissa lienee ihmisiä, joiden puhevälit eivät toimi.

Suuren suvun myönteisiä ja kielteisiä puolia selvittää oivallisesti Arne Nevanlinna myös tämän vuoden kirjassaan. Siitä pitänee kirjoittaa erikseen. Arnen suhde akateemikkoisäänsä on tyypillisen kaksinainen. Mutta herrasväki on asia erikseen.

Kuvassa minua mietityttää kaksosuus. Kyllä, täti-tietoni mukaan tiettyä periytymistä olisi. Omissa lapsenlapsissani on kaksoset, mutta identtiset, toisin kuin nämä enot ja yksi täti. Salaperäisestä yhteisymmärryksestä kaksosten kesken en osaa sanoa. Tässä tapauksessa kaksoset ovat olleet luonteeltaan ja taipumuksiltaan aivan ällistyttävän erilaisia. Mutta ympäristön ja perimän vaikutusten ruotimiseen en mene. Ei ole kahvipöytää näkyvissä.

Toinen mietityttävä asia on elämän arpajaiset. Eilen kirjoitin toisen puolen suvustani, isäni kannasta. Vaiheet olivat kovat. Tällä äidin puolella tilanne on aivan toinen. Ei kukaan säästy kohtalon iskuilta ja jokaisella perheellä on omat luurankonsa, kaapissa tai näyteikkunassa.

Mutta tässä tuon sairauksien vähyyden, niukkuuden tilapäisyyden ja auttamattomien vastoinkäymisten ohella maailmanhistoria päästi nämä ihmiset vähällä.

Nyt kokopäiväisen skannaamisen varjolla panen loppuun omaan romantiikan tuntuuni vetoavan loistokuvan, isoisäni ottaman – ”hurja joukko” Kauhavan raitilla n. 1934. Poikakaksosten keskinäinen ikäero oli siis 17 kuukautta…


31. elokuuta 2014

Ryssän solttu





Kuvassa ylhäällä oikealla oleva ryssän solttu on isoisäni Juho Kemppinen. Kuva on otettu 1915.  Viiksiäijä on hänen veljensä Risto. Pienessä kuvassa hän muutama vuosi takaperin asevelvollisena. Alakuvassa olevat Helena-vauva ja Hilda kuolivat siviilissä Neuvostoliitossa. Risto ja Liisa ja hyvin pitkä rivi muita saivat surmansa kotiseudullaan, muinoin Levashovon pohatalta ostetulla maalla, naapurikiinteistön puolella olevassa avannossa, tai Siperiassa tai matkalla sinne.

Kun Juho oli lokakuun vallankumouksen aikaan Pietarissa, hänellä oli repullinen rahaa. Silläkin asialla oli kääntöpuolensa. Raha oli vastikään menettänyt arvonsa. Olen itsekin nähnyt niitä tshervonetseja, tsaarin seteleitä.

Tuota valokuvaa ei ole juuri levitelty edes perheen piirissä. Isänisä on valokuvissakin äreän näköinen ukkeli Helsingin Ruoholahdenkadulta. Sitten hän kuoli, 1958.

Kuva on ajankohtainen.

Suur-Venäjä… Suur-Saksa oli aikansa jotenkin virallinen aate. Berliinissä sijainnut poliittinen johto lajittele ihmiset ryhmiin ”kansan-saksalaiset” ja muut. Volksdeutsch eli siis kansansaksalainen tai saksan-kansalainen oli esimerkiksi jossain naapurimaassa asuva ryhmä. Sellainen ryhmä oli pelastettava, halusi se sitä tai ei. Etenkin nuo ryhmät oli pelastettava slaavilaisilta.

Suur-Suomen muistatte muistuttamatta. Tuon lähinnä vuosien 1941-1943 poliittisen aatteen ongelmat olivat tutut. Kuka on niin suomalainen että kelpaa suur-suomalakiseksi? Menettääkö ihminen suur-suomalaisuutensa kallistumalla vasemmistolaisiin aatteisiin? Näitä jouduttiin miettimään Itä-Karjalan piikkilankojen äärellä. Joku pikaälyinen ymmärsi, ettei alkujaan aivan väritöntä nimitystä ”keskitysleiri” pidä käyttää. Keskittäminen tarkoittaa keräämistä – kokoamisleiri.

Sanomalehdissä on näkynyt muutaman kerran historian roskatynnyristä ongittu sana ”panslavismi”. Se oli 1800-luvun aate, ja siitä oli myös Suomessa harmia.

Kunnon todisteiden puuttuessa arvioin, että V. Putin ei suinkaan tavoittele Itä-Ukrainaa, Länsi-Ukrainaa tai muuta pientä. Tuo panslavismi eli yleisslaavilaisuus ei sekään oikein toimi, koska ei-slaavilaiset Viro, Latvia ja Liettua ovat selvästi tähtäimessä. samoin kuin Suomi.

Tavoitteena on Suur-Venäjä.

Kartalle sijoitettuna tuo tavoite muistuttaa oudosti Neuvostoliiton vaikutuspiiriä, johon siis kuuluu niin sanottu Itäblokki, kuten Unkari, mutta ei Kreikka. Miten Putin aikoo tavoittaa Itä-Saksan, sitä en osaa kuvitella, mutta ydinpelote varmaan tehoaisi. Kaliningrad on sopivan lähellä.

Meille vakuutetaan nyt joka päivä, että Suomeen ei kohdistu vaaraa. Tuo tarkoittaa, ettei kuvassa esiintyvän kaltainen eikä liioin maastopukuinen ryssän solttu meitä vaani.

Kuvan henkilö, isoisäni, vastusti henkeen ja vereen, kirjaimellisesti muuten, bolshevikkeja eli Neuvosto-Venäjää. V. Putinia hän vastustaisi ainakin siksi, että tämä on luultavasti raittiusmiehiä, joka isoisäni ajattelutavan mukaan on venäläisessä niin yllättävä piirre, että se on vahva salaisen poliisin miehen merkki.

Kuvan olen ottanut tähän itseäni varten, jotta muistaisin, miten kaikki venäläiset eivät ole venäläisiä. Puheena oleva pieni osa Kemppisiä, joka asui siis Pietarin seudulla helmikuusta 1836 sinne Hiitolasta harhailleena, tuli Venäjällä toimeen ihan hyvin aikana, jolloin Suomessa kuoltiin nälkään tai tauteihin. Tosin liikkeelle lähteneiden Riston ja Katrin, jonka oma sukunimi on unohtunut, 18 lapsesta kuoli pienenä 14.

Tämä isoisästäni. V. Putinin henkinen isoisä ei ole isä-Karamazov, joka oli teutaroiva tempoja, ei hulluuden rajalla tanssiva Dmitri eikä lauhkea Aljosha, vaan Ivan Karamazov, jonka mielestä järjen nimessä ja Jumalan poissa ollessa kaikki on sallittua.

Merkittävimmät lukijat ovat tietenkin olleet oikeassa. Tuo Dostojevskin mahdoton romaani, joka siis on aivan äskettäin tullut kauppoihin uutena suomennoksena, näyttää sisältävän koko tulevaisuuden selityksen ja venäläisyyden pesänselvityksen.

Koska teos valmistui vuonna 1880, sen ennustama tulevaisuus on nyt menneisyyttä. Menneisyys tosin jatkuu yhä. Varatkaa hevonen. Isoisäni tuli selkähevosella rajan yli vuonna 1919 osallistuttuaan edellisvuonna täällä kansalaissotaan valkoisena eli varmasti eri univormussa.


30. elokuuta 2014

Näin lauantaina





Näin lauantaina pyrin kirjoittamaan tavallistakin huonommin. Huonoina aikoina – lauletaanko silloinkin? Silloin lauletaan – huonoja lauluja.

Tosin tänään aamu alkoi hyvällä uutisella. Mielipidetutkimuksen mukaan puolet vastanneista venäläisistä ei kannattaisi maansa johtoa, jos (!) ajauduttaisiin avoimeen sotaan Ukrainan kanssa. Virhemarginaali oli kumman suuri ja asenteellisesti en pidä vastauksia noin leveisiin kysymyksiin, varsinkaan Venäjältä, edes suuntaa antavina. Hyväuskoisesti ilahdun silti, kun usein esitetty vihjaus Putinin menettelystä yrityksenä vaikuttaa vakavaan sisäiseen kriisiin näyttäisi saavan tukea.

Tapani on erehtyä etsimällä järkevää selitystä myös sieltä, missä sellaista ei ole.

Kiitos erään poliitikon, perse on palautettu kunniapaikalle. Se on aina ollut ihmisen tärkein tieteellinen ruumiinosa. Aivojen käyttö ja tarve on korkeintaan jotain viisi prosenttia. Näppi ja rukkanen eivät kielikuvaa aivan samaa kuin ”persetuntuma”. Luotettavan huhupuheen mukaan Amerikassa olisi aikoinaan oikein kokeiltu ruiskuttaa novokaiinia hävittäjälentäjän persauksiin. Seuraus olisi ollut vakava huonovointisuus ja suuri lento-onnettomuuden vaara. Myös autojen testaajat, etenkin ralliauton tai kilpa-auton ratissa viivähtäneet, näkevät vaivaa ollakseen sanomatta, millä elimellä lukijaakin suuresti kiinnostava ”ajotuntuma” arvioidaan. Tietääkseni tässä esitetty vastaan anatomian ja fysiologian piirissä havaittua.

Vanhukset siirtyvät seksiä sivuavista vitseistä vessahuumoriin. Tämä on tieteellinen tosiasia. Niinpä kiirehdin jatkamaan aiheeseen erityisemmin liittymättä, että ilahduin kun satuin huomaamaan Wikipediassa hakusanan ”pieru”. Englanniksi artikkelin nimi on ”flatulence”. Muistaakseni sana ei kuulu koulussa opittuihin, ilmiö kyllä.

Ajatus siirtyi nyt siis Putinista kahdessa edellisessä kappaleessa käsiteltyihin kohteisiin. Luin eräänkin arvostelun blogi-kirjastani. Sellaisia on ihme kyllä ilmestynyt. Kustantajan taholta on kerrottu, että kirjaa on myyty ainakin kaksi kertaa enemmän kuin kohdittain esseetyyppistä opusta voi Suomessa tällä hetkellä myydä. Olen kysynyt, pitäisikö jouluksi painaa lisääkin, jos kerran tuhat kappaletta ei riitä. Vastausta ei ole kuulunut.

Tuo viimeksi lukemani arvostelu sisälsi jälleen kerran sen huomion, että tekstini on hyppelehtivää. Siksi kirjoitin äsken näytteen. Kun kirjoittaja arvelee houkutelleensa lukijan itselleen, on mielestäni paikallaan vaihdella suoria lausumia ja epäsuoria vihjauksia. Epäsuoran teho on aina suurempi.

Lisäksi kaksoismerkitys on kevyempi kuvan välittämänä. Edellä olen mielestäni myös antanut ymmärtää kuuluvani kirjoittajana ryhmään ”vanhat pierut”. Latinaksi siis Voces flatum veterum. Neljäs deklinaatio, monikko.

Mielestäni tuo on Suomen sotahistorian kommentin lisäksi kirjoittamisen opetus. ”Suomen sodanjohdon ja hallituksen toimintavaihtoehdot toisessa maailmansodassa” ei kiinnostaisi lukijoita. Lukijat tietävät, että olihan niitä ja että niiden pohtiminen on yhtä pitkää kuin leveää. Hiljan luin kirjasta, jossa mietittiin, mitäpä olisi tapahtunut, jos A. Hitler olisi kuollut kehtoon. Oikea vastaus on mitä tahansa.

Ajatuksellinen apupiirustus pitää pyyhkiä pois tussiviivojen kuivuttua. Kirjoittaminen ei ole geometriaa eli ajatuksen vaiheita ei pidä dokumentoida.

En koskaan lukenut julkaisemieni kirjojen arvostelu, en varsinkaan myönteisiä. Saatoin kyllä silmätä. Kun nyt skannaamisen yhteydessä olen niitä sitten lueskellut, olen ollut vähän väliä aivan ihmeissäni. Kriitikot ovat ymmärtäneet juuri tarkoittamallani tavalla, mitä olen sanonut! Se on kuulkaa erikoinen tunne.

Tuokin johtuu siitä, että olen kirjoittanut hyppelehtimätöntä tekstiä ja sen hyviä, yhdentekeviä tai huonoja korjauksia niin loputtoman paljon vuosina 1976 – 2000. Tuohon aikaan myös kirjoja ja suomennoksia korjattiin, ja korjaukset olivat lähes aina hyviä ja hyvin usein kirjoittajaa hävettäviä. Koska olin kahden maailman lapsi, en koskaan uskonut, että olisi jokin ainoa oikea tapa ilmaista asia. Aika usein sellaisesta huomautettiin, kipakastikin, ja oli viisasta vaieta, että eilen opetettiin kakkosjaostolla juuri päinvastaista, ja yhtä varmana asiana.

Lehtiarvostelijat eivät siis ole huomanneet, että blogi on uusi kirjallisuuden laji. Olen jo ehdottanut, että Haavikon runoista julkaistaisiin laitos, jossa Anhavan kommentit olisivat mukana. Hanke ei ehkä toteudu. Parhaat ja ilkeimmät kommentit Anhava esitti puhelimessa tai selällään siinä ruskealla sohvalla karistellen Havanita-kympin tuhkaa lattialle, ja Eino Leino katsoi Gallen-Kallelan muotokuvastaan sen näköisenä, että saisivat nuokin virkaveljet jo siirtyä anniskeluliikkeen puolelle, sillä Runotar on kyltymätön.

(Kuva f/1.0.)