Henkilö- ja osoiteasioita

Ajattelin että kuinkahan tämä menee ja tulin siihen tulokseen, että lusikka kauniiseen käteen. Tämä viikko ja miksei osa seuraavaakin voi olla blogin kirjoittamisen kannalta epäsäännöllistä. Kulin ilokseni, että työprikaati, jonka esimiehenä toimii vanhempi poikani ja väkenä muita jälkeläisiä, alkaa tulla tänne huomenna. Työhuoneeni maalataan.  Asiaan vaikuttaa erityisesti se, että kaikki paikat ovat täynnä kolmen valmistumisensa eri vaiheissa olevan kirjan aineistoa, eli kirjoja, leikekirjoja, leikkeitä, papereita ja kuvia.

Tämä tietokone siirretään johonkin ja toinen johonkin muualle. Yritän paimentaa ulkoisia kovalevyjä, muistitikkuja ja muita. Niissä on jopa aidosti mielenkiintoista aineistoa ja eri tavoin käsiteltyjä sukujen dokumentteja ainakin 120 vuoden ajalta.

Juuri nyt pitää lähettää terveisiä Pertulle ja Ollille sekä tietysti Martille.

Epälineaariset kompleksiset ovat olleet puheena ainakin siitä lähtien, kun Santa Fen tutkimuslaitoksen porukat alkoivat kirjoittaa ”pienistä maailmoista” ja potenssilaista noin viisitoista vuotta sitten.

Nyt sain silmiini NYRBin (The New York Review of Books) mainoksesta kovan jutun, nimittäin Penguinin uutuudet, joista yksi on Geoffrey Westin “Scale” eli mittakaava. ”Kasvun, innovaatioiden, kestävän kehityksen ja elintoimintojennopeuden, kaupunkien, kansantalouksien ja kaupunkien yleiset lait.”

Nimi kuulostaa käsittämättömältä huuhaalta, mutta lehti ja kustannusliike antava aivan päinvastaisia vihjeitä, ja nopea googlaaminen osoittaa, että kirjoittaja on tuon instituutin fyysikko, joka on yhdistänyt voimiaan muun muassa biologien ja taloustieteilijöiden kanssa.

Itse asiassa hän on tehnyt sitä jo pidempään. Itse aihe on siis tuttu, mutta kun tietenkin kiirehdin hankkimaan kirjan (kindle), oli se osattu aloittaa todella kiinnostavilla tiedoilla. Hiiren ja sinivalaan sydän sykähtää niiden elämän aikana suunnilleen saman määrä kertoja. Sama koskee kaikki nisäkkäitä, joiden kaikkien verenpaine kuuluu olevan suunnilleen sama.

Tästä on hyvin lyhyt matka termodynamiikan toiseen perussääntöön ja todella uskottavaan lähtökohtaan: energia on perusasia. Ja oli kysymys ruohonkorresta tai suurkaupungista, energiaa menee aina myös hukkaan, eli entropia jyllää.

Kirjoittaja väittää että käytettävissä on ysinkertainen laskukaava. Se on yllättävä väite, koska kompleksiteetin alueella asiat yleensä ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.

Todella kiinnostava on sitten tieto, että ihminen käyttää sosiaalisen ja fyysisen verkoston ylläpitämiseen 11 kertaa enemmän energiaa kuin ravintoon.

Ja mistä johtuu, että yhtiöt kuolevat –melkein kaikki – mutta kaupungit eivät – juuri koskaan. Jos nyt muistan väärin, että Jeriko ei olisi vanhin jatkuvasti asuttu kaupunki, niin on Roomalla ainakin ikää kolmisen tuhatta vuotta.

Olen utelias lukemaan eteenpäin, tuleeko tässä eli kaupunkien kasvussa, kuitenkin eteen sama ilmiö kuin moottoreissa. Yläkierroksilla teho ei enää kasva, koska moottorin sisäiset kitkat estävät sen.

Tämä oli vain ilmoitus samoin kuin se edellinen, että katsellaan, minkä pöydän nurkalla tässä lähipäivinä kirjoittaa. Sekin vaihtoehto on vielä ilmassa, että menisi kuikkien kaveriksi muutaman päivän ajaksi. Vuosi sitten oli se onnistunut viemäriremontti, joka vei kesän ja siis mökkeilyn.

Mutta maallahan tässä asutaan.

Selostus

Sukujuhliin tulikin yli 60 ihmistä ja vielä kaikenikäisiä. Asiana oli eräiden paikalla olleiden isän, monien isoisän syntymän 130-vuotispäivä. Se oli oikein hyvä syy kokoontua miettimään ja muistelemaan, vaikka mikrofoniin puhuneet sanoivat hämäläisittäin, etteihän tässä ollut mitään varsinaisesti merkillistä. Sen voi silti mainita, että talo ja suku olivat viihtyneet samalla paikalla ja sukunimellä nyt 300 vuotta.

Puheissa esitelty Juho oli elänyt vanhaksi ja elättänyt suuren perheen arkistonhoitajana. Äiti oli vallankouluja käymätön, mutta kaikki seitsemän lasten oli koulutettu ylioppilaiksi ja siitä loppututkintoihin.

Esi-isä oli taiteellisesti lahjakas, monien kuorojen kantava voima alkaen itsensä Klemetin johtamista, ja Ateneumin iltaluokat hän oli käynyt.

Olin saanut tehtäväkseni valokuvata kaikki papan taulut, joita kertyi paikalle lähes 70. Niitä ei kukaan ollut koskaan nähnyt yhdessä, koska jo alkujaankin niitä oli annettu lahjoisi ja sijoiteltu eri suuntiin. Kysymys ei ole mistään taiteellisesta sensaatiosta. Oman arvioni mukaan kysymyksessä olivat hyvät harrastelijatyöt, mutta öljymaalauksista, akvarelleista ja kynäpiirroksista kyllä näki heti, että oppia oli saatu ja omaksuttu.

Tämä pieni kirjoitus koskee oikeastaan valokuvausta. Taulujen kuvaaminen on kirotun vaikeaa, varsinkin kun kehyksiin ja laseihin ei ollut viisasta kajota, ja valoa ja heijastuksia tuli eri suunnista.

Ylhäällä on sama taulu pienenä tiedostona kameran jäljiltä ja sitten raw-tiedostosta tietokoneella illalla kotona paranneltuna.

Sanoisin että ero on suuri.

Omissa kirjallisissa ja muissa töissä vastaan on tullut valokuva-albumeja. Mustavalkoisten kuvien paranteleminen ei ole erikoisen vaikeaa. Postimerkin kokoisesta, vähän revenneestä ja pahasti haalistuneesta kuvasta saa useimmiten oikein käyttökelpoisen, ja tulos voi olla hauska. Tutussa palvelutalossa on asukkaiden nuoruudenkuvia seinällä. Sellainen on hauska muisto.

Sääli että valokuvausliikkeitä ei ollut kovin paljon ja että niitä vähiäkin käytettiin kitsaasti. Isolla negalla ja kiinteällä kameralla tulos oli usein hyvä, vaikka asettelu oli tietysti tavan mukaan jäykkä. Rullafilminaikakaudella arjen kuvaaminen jäi kovin harvinaiseksi, koska se on vaikeaa. Nyt puhelimella kuvaa melkein mitä tahansa. Tulokset vain tahtovat olla yhdentekeviä. Itse esimerkiksi en oikein käsitä selfie-innostusta. Ajoittain tulee mieleen, että onko sosiaalinen media jokin merkki suhteellisuudentajun romahtamisesta. Onko todella kertomisen, kuvaamisen ja vidoimisen arvoista, että ei ole mitään asiaa, ei mitään kuunneltavaa eikä näytettävää.

Eilen sattui myös niin hyvin, että pääsin harrastamaan kaukomatkailua. Ajo Helsingistä Hämeenlinnaan on tuskin elämys. Nyt annoin navigaattorin osoittaa ”ekologisen reitin”, ja sepä oli jotain, pikkuteitä Mommilan ohi Lammin kirkolle hurmaavan kesäaamun keskellä. Tiesin kyllä,  että moottoritie on keino eristää ihminen kaikesta niin ettei Helsingin ja Oulun välillä ole paljon nähtävää. Mutta Uusimaa ja osa Salpausselkää kiemurtelevineen sorateineen on elämys. Jopa vanhat, harmaasta graniitista hakatut kilometripylväät ja vain sata vuotta vanhat punaiset tienristeyksen merkit valkoisina viittoineen toistivat samaa. Täällä on eletty ja enimmäkseen tultu toimeen sata tai viisisataa, itse asiassa tuhat vuotta.

Ja kaikki on kiinni reitin valinnasta. Ja kaikkialla vallitsee järjestys ja kunto ja mieltä hivelevä hiljaisuus. Räikeiden puuhamaiden ja täysin synteettisten bensiinin ja mauttomien ruokapalojen jakelupisteiden läheisyydessä joka puolella on kulttuurimaisema. Ja kun vastaan tulee kirkko, se on keskiajalta, ja hautausmaalla toistuvat samat nimet. Ja vieressä on Syrjäntaka, todella pahojen sotamuistojen nyt täysi unohtunut paikka. Maisema on limittynyt kuin kerroksiksi.

Ja sitten valokuvaamaan pieniä mutta vaivaa ja taitoa vaatineita maalauksia niistä samoista paikoista. Päivän kaukomatka menneisyyteen: ajelua pitkiin ylistä Viipurintietä.

Kolmijalkainen kommunisti

Kommentissa jo vihjaistiin, että ihmisrotujen kehittäminen käy käden käänteessä. Kenties Kiinassa on jo kehitetty kolmijalkainen kommunisti, joka on pidempi kuin kukaan koripallomestari ja murskaa yhdellä kädellä vaikka juomatölkin, ainakin ellei pelti ole kovin paksua.

Kerrankin voin rohkein mielin viitata vaikeassa asiassa suomenkieliseen lähteeseen.  Lukekaa Karin Bojsin ”Homo europaeus – eurooppalaisen ihmisen pitkä historia” (ISBN: 9789523123526). Vihje tuli toisesta tämän blogin kommenteista. Hankin kirjan ja luin sen.  Yllytän teitä tekemään saman.

Kirja ei ole täysosuma, mutta osuma se on. Kirjoittaja on Dagens Nyheterin tiedetoimittaja. Hän on ottanut asiakseen selostaa eurooppalaisen ihmisen historian 54 000 vuoden ajalta ja tehdä sen vaivojaan säästämättä ja siten, että teksti on mukavasti korituolilla istuen, mehua siemaillen luettavissa, vailla sen perusteellisempia tietoja biologiasta tai genetiikasta.

Niinpä erotan silloin tällöin yleistyksiä, jotka eivät ole aivan perusteltuja, ja kannanottoja mutkikkaisiin vaillinaisin perustein. En pidä sitä pahana.

Jos tarjolla on tiukka tieteellinen artikkeli esimerkiksi Nature- tai Science –lehdestä tai hyvän toimittajan rupattelevaan sävyyn kirjoittama kirja, suosittelen jälkimäistä. Ongelmia kuitenkin on ja ne ovat pahoja. Esimerkiksi perinnöllisyys tai ilmastonmuutos tuottavat sekä verkkoon että painettuun mediaan paljon aineisstoa, joka suorastaan johtaa harhaan.

Bojs ei ole mikään Svante Pääbo, jonka DNA-kirja muuten on suomennettu. Pääbo on esimerkki alansa huipputiedemiehestä, joka näkee vaivan ja kirjoittaa käsitettävästi. Tulos ei ole valitettavasti noin hyvä aina vastaavissa tapauksissa. Katsokaapa Bertrand Russelin julkaisuluetteloa. Fysiikka ja sen poliittiset kytkennät oli aivan upeaa esiteltävää. Kaikki ei ollut. Harvassa on ihmisiä, jotka aivan poikkeuksellisilla luonnon lahjoilla varustettuna käsittävät rajoitukset ja rajat. Silmäilin erästä Russellin vanhaa tekstiä Kiinasta. Kiinalla ja Japanilla oli tuon ennen sotia kirjoitetun analyysin mukaan kaksi suurta vaaraa, joko jähmettyä oman menneisyytensä vangiksi tai langeta lännen villitysten tolkuttomaan jäljittelyyn.

Mutta minustakin kirjoitettaessa asiaan on sekoitettava osa höpöä samalla tavalla kuin tiiliä  valmistettaessa saven lisäaineena  voi käyttää esimerkiksi olkia. Bojs tarinoi omasta polveutumislinjastaan, mutta se on samalla keino johdattaa lukija vanhastaan riitaisiin kysymyksiin muun muassa kieliperheiden leviämisestä ja maanviljelystä, josta hiojan riideltiin, keksittiinkö se monessa paikassa erikseen vai tuliko se muuttoliikkeiden mukana.

On mainio asia, että ruotsalainen toimittaja viittaa välillä tiedemiesten, esimerkiksi arkeologien, yllättäviin lapsellisuuksiin tyyppiä ”DNA-tutkimuksella ei ole mitään annettavaa arkeologialle”.

Osoittaakseni eläkeläiselle sopivaa nulikkamaisuutta heitän tähän kysymyksen, entä jos saamelaisten ja suomalaisen saamelaisuus ja suomalaisuus onkin ymmärretty ja ajoitettu väärin? Meillä tätä johtopäätöstä hiukan häpeillään, mutta sotakirveskulttuuri (nuorakeraaminen) taitaa olla aivan eri porukan viritelmiä kuin nyt perimässä näkyvien niin sanottujen suomalaisten ja saamelaisten. Bojsin kirjassa on hupaisa tieto. Saamelaisia perimältään sangen lähellä näyttävät olevan Afrikan reunavuoriston berberit.  Porukat lähtivät liikenteeseen nykyisenRanskan ja Espanjanrajamailta, kun jääkausi alkoi helpottaa. Jotkut päätyivt etelään, toiset taas mutkaisia reittejä pohjoiseen. Kun tuli vaikeita vuosituhansia, kaikki kynnelle kykenevät vetäytyivät täältä, ja lopulta sijaan tuli porukoita etenkin idästä.

Entä jos Fimbul-talven tarinoissa on totuutta. Puiden vuosirenkaat näyttävät osoittavan, että kasvukin pysähtyi vuosina 536 – 542, ja sitten tuli rutto (ns. Justinianuksen rutto). Asiasta on itse asiassa paljon aikalaisten merkintöjä eri puolilta, joten syy olisi voinut olla meteoriitti tai tulivuori tai molemmat. Suomen alueella tapahtui rautakaudella outoja asioita, ja tallella on jopa ruumiita, joista ei oikein tiedetä, mitä he joukkoa he edustivat.