Sivun näyttöjä yhteensä

25. toukokuuta 2016

Pitkäsiima






Kesti neljännesvuosisadan ennen kuin käsitin kielivirheeni. Ei Internet ole ”verkko”. Se on pitkäsiima.

Toivottavasti kukaan muu ei ole yhtä tyhmä. ”Net” on kalaverkko. ”Web” on hämähäkin verkko. Molempia käytetään englannin kielessä, ja monessa muussa.

Ajatus kalaverkosta antaa väärän mielikuvan. Kalaverkossa on silmät ja solmut ja se koostuu monista saman suuruisista yksiköistä. Sama koskee kanaverkkoa. Ja verkkosukkia.

Hämähäkin verkko on lähempänä matematiikan määritelmää.

Tämä johdanto on ajatukseen Internetillä ei tee mitään / Internet mullistaa maailman hyödyllisyydellään.

Poliitikot puhut digitaalisuudesta, koska se kuulostaa hienolta. Siinä on oikein herrasväen kirjaimia, kuten ree ja kee.

Aamulla tulostin tuttavalle Veronmaksajain keskusliiton lehdestä verkosta artikkelin lahjaverosta ja ennakkoperinnöstä. Turhan harvoin saa silmiinsä näin hyviä ja käsitettäviä yhteenvetoja monimutkaisista asioista. Ihmettelen ja ihailen.

Erikseen puhun tuonnempana mediasta, joka taitaa sopia minulle hyvin. Tässä vaiheessa vihjaan, kun itse kuulin asiasta viime viikolla, että muuan Dan Carlin on tuottanut kymmeniä jopa neljän tunnin puheohjelmia maailmanhistoriasta. Niillä on kotisivu dancarlin.com ja ihastukseni kohde on sarja ”Hardcore History”.

Jaksoja pääsee seuraamaan sivuilta. Niitä on runsaasti iTunesissa ilmaisina. Koko paketti maksaa muutamia kymppejä.

King of Kings I-II kertoo Persian ja Kreikan väleistä, myös persialaissodista.

Carlin ei ole historioitsija, vaan radiotoimittaja. Wikipedian mukaan hänen suosionsa ja Yhdysvalloissa suunnaton. Se johtuu varman siitä, että hän on tavattoman innostunut asiastaan, puheääni ja äänenkäyttö on loistava ja kerrontatapa niin mukaansa tempaava, ettei sitä voi olla kuuntelematta.

Olen kuunnellut muutaman jakson, joista tunnen asiat ja alkuperäislähteetkin varmasti paremmin kuin hän. Tarinoissa ja asioissa ei ole (asiaan vaikuttavia) virheitä.

Toisin kuin Suomessa on tapana, pelleily ja leukailu ei ole häiritsevää vaan huvittavaa. Carlin kertoo, miten liikkeenjohdon konsultti tuli suurkuningas Dareoiksen hovista myymään spartalaisille pääomasijoitusta Joonian meren pikkuvaltioiden tuhoamiseen, pyöritti power-pointeja, näytti kaavioita ja vuokaavioita kuin Juha Sipilä ja toisteli että Sparta nousuun.

Tuhottavien alueiden pääkaupunki oli Susa. Spartan kunings mainitsi, että jos konsultti lähtee heti ja juoksee todella kevään, hän saattaa selvitä hengissä. ”Meillä spartassa on sellainen tapa”, että päättömien puhujilta katkaistaan pää.”

Ja niin edelleen. Kuvaus ensimmäisen maailmansodan aiheuttaneesta serbien salaseurasta on mainio ja tosi. Niin on moni muukin.

Pohdiskelen täyttä vauhtia puheohjelmaa ”Suomi 100”. Aion aloittaa sen kertomalla, miten teosofiset ajatukset ja spiritismi tolstoilaisuuden täydentäminä saivat vaikutteita Pietarin anarkismista, jota nykyisin sanottaisiin terrorismiksi, ja Suomi ajautui epähuomiossa itsenäistymään. Ja mitä sitten tapahtui.

Keväällä 1918 saksalaisten sotavoimien kassa oli Boreniuksen asianajotoimistossa Aleksanterinkadun ja Mikonkadun kulmassa. Kuularuisku ampui Uspenskin katedraalin vierestä, ja punaisten viimeiset kiväärimiehet laukoivat aseitaan Korkeimman oikeuden ullakolta. Ja Turun kasarmi (nyk. Lasipalatsi) paloi lukuun ottamatta tallirakennusta, jossa oli viimeksi käydessäni linja-autoaseman tapainen tai matkahuolto.

Kuunnelkaapa. Arvioni on, että Carlinin englanti on niin rikasta ja nopeaa, ettei sitä ole suomalaisen aivan helppo seurata. Eivätkä pohjoismaat ole tietenkään mukana tarinassa, vaikka se pitkä onkin.

Olen siivonnut ajatuksiani myös siltä osin, että lopetin vuosia sitten Facebookin käyttämisen. Minusta tuntui, että siellä parveili vain erilaisia kiusankappaleita, siis samanlaisia kuin minä.

Nyt minulle kerrottiin, että kahdella harrastamallani paikkakunnalla, nimittäin Kauhavalla ja Jorvaksella on omat keskusteluryhmät teksteineen, kuvineen ja videoinaan.

Katselin niitä ja taas menin vaikeaksi.

Olen itse samalla tavalla korkean iän pehmentämä, että myös minua kiinnostavat sellaiset kysymykset kuin ”mitä tuon taloin paikalla oli ennen” ja miltä näytti salamointi Ontonnevallaviime viikolla.

Kun sattuu olemaan niin, että mainitsemistani paikkakunnista toisen paikallishistoria on keskeneräinen ja julkaistu osakin on enimmäkseen kovin huono, ja Kirkkonummi puolestaan on ainoa itsenäinen kunta Suomessa, josta ei ole lainkaan edes välttävään lähdetutkimukseen perustuvaa paikallishistoriaa, keskusteluryhmien tiedot ovat todella hienoja.

Historia kirjoitetaan niin, että ensin käydään läpi kaikki valtuuston ja lautakuntien pöytäkirjat parin sadan vuoden ajalta, maanjakoasiakirjat, kirkonkirjat ja erinäisiä muita lähteitä. Hyvässä tapauksessa siihen ei mene kuin viisi vuotta, joskus kuitenkin kymmenen. Sitten voidaan aloittaa selvityksen sommitteleminen-

Ajattelin toisin sanoen olla osallistumatta some-keskusteluihin mutta toimia sen sijaan verkkovarkaana.

Syynä on osittain epäsosiaalisuuteni mutta vahvemmin tämä blogi. Teen mieluummin kuten ennenkin eli kerään asioita ja välitän niitä lukijoilleni, itse tuskallisen tietoisena tarjonnan riittämättömyydestä ja yksipuolisesta.

Mutta jos perustaisin blogitehtaan, kaikki aika menisi keskinäiseen tappelemiseen. Niin se käy.

24. toukokuuta 2016

Rotuvaliot






Populismi on elitismiä.

Anteeksi sivistyssanat. Populismin sanotaan leviävän ennennäkemättömästi ympäri maailmaa. Populisteista pahimmaksi sanotaan Donald Trumpia.

Mahtaako tämä tarkoittaa muuta kuin haukuskelua?

Eliittiä eli parhaimmistoa on tutkittu hyvin paljon.

Yksi eliittiin nousemisen keino on taito todistella, että joku toinen epämiellyttävä henkilö tai ryhmä ei kuulukaan eliittiin, vaikka väittää kuuluvansa.

Entisessä Itävalta-Unkarissa 1919 raajojaan menettäneet upseerit kaupustelivat risaisissa univormuissa ja kiiltävissä kunniamerkeissä kuihtuneita kukkia kahviloissa, eikä kukaan ostanut. Kokonainen ammattikunta oli pudonnut huipulta ja sitten kokonaan kartalta. Tuossa tapauksessa oli kysymyksessä oikeastaan sääty, sotilassääty.

Asetelma osoittautui mielenkiintoiseksi. Niissä jotka eivät ostaneet eilisiä kukkia oli kaksi uutta eliittiä, taiteilijat ja luonnontieteilijät. Molemmissa oli runsaasti ihmisiä, jotka tunnetaan ansioistaan vieläkin.

Yksi eliittiin kuulumisen merkki on kiistäminen. Selvästi korkeimmalla huipulla oleva ihminen saattaa vastata eliittiin kuulumisesta puhuttaessa, että tuotapa en ole tullut koskaan ajatelleeksi. Kuuluiko Mannerheim eliittiin? Jos joku olisi ollut kyllin yksinkertainen kysyäkseen häneltä, vastaus olisi ollut varmaan vaikeneminen. Eliitti ei valitse jäseniä demokraattisesti.

Populismi vetoaa ”kansaan”. Kyllä kansa tietää.

Tietääkseni kansa ei ole koskaan saanut aikaan mitään suurempaa muutosta, saati parannusta.

Tietääkseni mitään suurempaa muutosta tai parannusta ei ole koskaan saatu aikaan ilman kansan kannatusta.

Euroopan kuninkaanvallan nousu 1600-luvulla esimerkiksi täällä Ruotsissa oli kuninkaan liitto sotamiehiä ja veroja tuottavan rahvaan kanssa aateliston vahingoksi.

Salaisen poliisin ja teloituskomennuskunnat muodosti papisto. Uskonnollista kiihkoilua pidetään edelleen uskonnollisena ilmiönä. Todellisuudessa kysymyksessä on poliittinen peli. Poliittisessa pelissä kukin valitse kielensä ja niillä ilmaistavat aatteet pyrkimystensä mukaisesti.

Englanti oli vähän aikaa tasavalta. Valta oli jaettu tasan tarkkaan Oliver Cromwellille. Kuningaskin tuli teloitettua. Mutta perääntyminenkin oli nopea.

Englannin suurmiehistä mahtavin oli Napoleon. Ei todellakaan tiedä, miten siellä olisi suu pantu ilman tuota maailmansotaa, jonka Napoleon aloitti ja jonka toiset lopettivat hänen puolestaan- Suuret hyötyjät olivat Englanti, Hollanti ja – Ruotsi.

Ruotsissa eliitti vaihtui hyvin nopeasti mutta erittäin monimutkaisen ja epäjohdonmukaisen prosessi tuloksena. Entinen eliitti oli loppujen lopuksikin munannut itsensä ensimmäisen maailmansodan aikana. Siinä ei auttanut muu kuin panostasa kansakouluun ja yleiseen äänioikeuteen.

Jos joku haluaisi seurata, miten takki käännetään suunnilleen kerran viikossa, ruotsalaisten demarien historia olisi esimerkki. Siellä luokkataistelu katsoi mielestä ja muistista nopeasti, vaikka maassa oli todella sietämätön vanha yläluokka ja sen lisäksi mahdottoman hyvin menestyviä tehtailijoita ja liikemiehiä, joista osa oli suurisuuntaisi huijareita.

Suomen itsenäisyyden takuumies oli Stalin, jolla pitäisi pystyttää paljon patsaita. Tiettävästi hänen tarkoituksensa ei suinkaan ollut tukea maamme itsenäisyyttä ja omatoimisuutta, mutta lopputulos oli tuo.

Nyt populistien aikakaudella on epätavallisen tärkeää pitää mielessä, että meneillään voi todellakin olla sellainen teknologian ajama murros, josta puhutaan.

Tekniikka on ihmeellistä. Ateenan suurta temppeliä ei olisi voitu rakentaa ilman laivastoa. Kivi – marmori – saatiin suhteellisen läheltä, mutta laivasto toi mukanaan kolme siunausta. Persia ja Sparta pysyivät aisoissa merivoimien takia. Koska matruuseille maksettiin palkkaa, työllisyystilanne oli pitkään hyvä ja lisäksi kansankiihottajat ja muut kiusankappaleet voitiin lähettää meritse seuduille, joilta ei ollut paluuta. Kolmanneksi laivasto loi sen köysi- ja nostolaiteteollisuuden, jota monumentaalirakennuksiin tarvittiin.

Eilen mainostamastani Perikleestä Plutarkhos sanoo hyvin kauniisti. Hänellä siis oli enemmän valtaa kuin useimmilla tyranneilla, ja jatkuvasti kansa luuli hallitsevansa Periklestä, vaikka todellisuudessa asia oli päinvastoin.

Tässä on myös populismin ja elitismin yksi ydinkohta.

Kun eliitti järjestää juhlasaattueita tai nykymaailmassa antautuu huvituksiin, joiden hinta huimaa, voi olla varma, että heidät on huiputettu syöteiksi.

Myös eliittitutkimusten ongelma on aina sama: osa on eliittiä nimenomaan siksi, että he onnistuvat pysyttelemään piilossa vahingollisilta katseilta ja sen sijaan että tappelisivat, he yllyttävät vastustajansa tappelemaan keskenään.

”Perikles Ateenassa ja Fabius Maximus Roomassa onnistuivat tekemään kumpikin kansalleen valtavia palveluja samasta syystä: heillä oli voimaa ja viisautta kuunnella hallituksen ja virkaveljiensä hullutuksia.”

Viisas hallitsija odottaa toisin sanoen hetkeä, jolloin on ylitetty äärimmäisen hulluuden raja, ja nykäisee silloin langoista haluamaansa suuntaan.

Plutarkhos lisää, että Perikles turvautui sotaan ja sanasotaan – merkittävnä sotapäällikkönä ja ehkä kaikkien aikojen etevimpänä poliittisena puhujana ja väittelijänä – vain tilanteessa, jossa vastapuolella ei ollut pienimpiäkään mahdollisuuksia, ei edes erottaa, mistä ratkaiseva isku tuli.


23. toukokuuta 2016

Epäsosialismi






Kun silmä sattuu rahoitusta vaativaan kohteeseen, voi syntyä kina. Tavallista on kiistellä vääristellyin perustein. Asiasyitä esitetään silloinkin kun sellaisia ei ole.

Muistelen monen vuosikymmenen takaisia tapahtumia, kun edistyksellinen nuoriso vaati aika suoraan klassisen musiikin lopettamista. Ainakaan niihin ei saanut panna penniäkään työmiehen selkänahasta revittyjä verorahoja.

No. Suomessa on yhteensä yksi maailman luokan korkeakoulu, Taideyliopisto Sibelius-Akatemia.

Jääkiekko on tarpeetonta, silloinkin kun Suomi ei häviä mestaruusottelua. Jalkapallo on erittäin tarpeetonta ja lisäksi vahingollista.

Miksi verovaroin ostellaan jääkiekkoja, vaikka laitoksissa olevilla vanhuksilla ei ole käyttöä niille edes koristeina?

Miten noin mielettömät väitteet voi tehokkaasti taklata kaukalon seinää vasten ja kuinka ne voi ajaa punaista korttia näyttäen kentältä, mielellään saman tien niin pitkälle kuin pippuri kasvaa?

Selailin tämän blogin kirjoittamisen kannalta korvaamattomia lähdeaineistojani ja esitän vastauksen.

Kaikenkarvainen musiikki ja erilaisten atleettien hyödyttömät temput ovat välttämättömiä demokratian kannalta. Ne ovat hiukan tärkeämpiä kuin vesi ja ravinto.

Plutarkhoksen mukaan itse Perikles muotoili Olympian kisoista juhlavat laajentamalla osanottoon oikeutettujen piiriä. Varmuuden vuoksi hän rukkasi myös eri lajien sääntöjä. Lajeja olivat muun muassa lyyran soitto ja paini. Estääkseen epämiellyttävät yllätykset hän ryhtyi itse myös ylituomariksi.

Nykyisten olympialaisten ja niin ollen erilaisten maailmanmestaruuskilpailujen merkittävin kehittäjä oli Adolf Hitler. ”Tahdon voittoa” on näytetty aika paljon televisiossa, mutta Olympia-filmi on oikeastaan vielä parempi. Molemmat ohjasi Leni Riefenstahl ja budjetti kuuluu olleen todella suuri.

Tässäkin asiassa A. Hitler erehtyi. Hän ei ollut mikään Perikles. Edes hänen päänsä ei ollut moottoripyörän etulyhdyn muotoinen. En nyt rupea tarkastamaan, kirjoittaako Plutarkhos (AD 46 - 120) moottoripyörästä, mutta muistan hänen hyvin luonteenomaisesti kertoneen, että sankarin kallo oli niin kummallisen suippo, että hän huolellisena miehenä kuvautti itsensä aina kypärä päässä. Perikles (495 – 429) pani ystävänsä ja liittolaisena toteuttamaan radikaalin demokratian, jolla rahvaan (miespuolisen) vaikutusta yleisiin asioihin laajennettiin merkittävästi. Yksi niin sanotun demokratian väline – joka meiltä puuttuu – oli kenen tahansa johtohenkilön toimien lainmukaisuuden mittaaminen salaisella äänestyksellä (ostrakismos). Perikleen kaveri äänestettiin heti kymmenen vuoden maanpakoon ja kuinka ollakaan, herra itse hallitse demokratian merkeissä koko suuresti laajentunutta Ateenaa 30 vuoden ajan.

Spartalaisilla oli omituinen huumorintaju. Spartalainen päällikkö kuuluu kysyneen ateenalaiselta merkkimieheltä, voittaisiko tämä Perikleen painissa. Puhuteltu sanoi että ei. ”Hän saa puhumalla selätyksen jälkeen sekä katsojat että tuomarit uskomaan, ettei hänen selkänsä edes koskettanut maata.”

Hitler-henkinen selitys on että komeita kisoja järjestävät ja niihin osallistuvat ihmiset pysyvät poissa muusta pahanteosta.

Neuvostoliitossa virallinen oppi oli kauan, että tosi työläiset kilpailevat vain veljeyden hengessä keskenään. Stalin tuli toisiin tuumiin vasta vanhoilla päivillään ja määräsi neuvostokansalaiset olemaan muita etevämpiä myös kilpa-areenoilla, ja niinpä heitä osallistui 1952 Helsingin olympialaisiin ja varjeltiin vahingollisilta vaikutteilta Otaniemen majoitustiloissa.

Järjestyneen kilpaurheilun ja kilpataiteen tausta on hyvin selvä. Etenkin voimakkaiden luokkaerojen yhteiskunnissa – sellaisissa kuin nykyinen Suomi – on luotava uskottavia vaihtoehtoja uraputkelle. Lähi-Idässä, Kiinassa ja itse asiassa joka paikassa parsittu ylimyssuku oli se putki. Ellei sopiva henkilö ollut sattunut syntymään oikeaan sukuun, paperit voitiin väärentää. Roomalaisilla oli taipumusta oikeudellisiin järjestelyihin, joista osa oli tavattoman toimivia. Adoptio oli oikeudellinen keino. Ympäri maapallon tunnettujen ikuisten ystävyyssuhteiden tai veriveljeyden tai muun vaaliheimolaisuuden sijaan henkilö julistettiin toisen henkilön lailliseksi perilliseksi.

Voimainkoetukset kuuluvat ihmisten lisäksi hyvin monien muiden eläinten nuoruusvuosien pariutumismenoihin. Niiden muuttaminen järjestelmäksi toteutui Englannissa ja Yhdysvalloissa seksuaalisen paineen rusentamien, vieraalla paikkakunnalla oleskelevien opiskelijoiden maailmassa.

Valitettavasti en tiedä Kanadan jääkiekon opiskelijakytkennöistä, mutta kun Kanadassa on useita ylisuuria korkeakouluja, epäilen että yhteys on olemassa.

Ruumiillisen työn ja tehdastyön idea on tietenkin se, ettei työntekijällä ole voimia eikä halua työpäivän jälkeen urheilla, vaan mahdollinen vapaa-aika käytetään juopotteluun.

Englanti on kuin onkin monien ihmeellisten instituutioiden kotimaa. Ainakin jalkapallo ja rugby saivat suuren suosion rautatiekaupunkien työläisten keskuudessa, varsinkin kun kävi ilmi, että siinä oli tilaisuus potkia herraspoikia munille ilman ikäviä seurauksia. Kilpaurheilu on aivan eri asia kuin pienimuotoista kapinaa muistuttaneet kansanhuvit, joissa potkittiin palloakin. Urheilu edellyttää sekä kulkulaitoksia että tiedotusvälineitä.

Kaaviotani yleistaide + yleisurheilu = demokratia saa tukea Yhdysvalloista. Rotuerottelu oli (ja on) amerikkalaisen järjestelmän kulmakivenä samaa luokkaa kuin muukin syrjintä. Niin uskomattoman varhain kuin 1932 värillisiä miehiä otettiin joukkueeseen urheilijoina, ja he menestyivät hyvin. Berliinissä 1936 ilmenikin sitten ongelmia, kun eräät (Jesse Owens) menestyivät liiankin hyvin.

Kuvassa Suomen hopeajoukkueen maalivahti odottamassa aloitusta keskialueelta.




22. toukokuuta 2016

LVIST




Mutta ensin: onnittelemme Hannu Mäkelää kirjallisuuden akateemikon arvonimestä.

Otsikko on kirjainyhdistelmä, joka olisi sukunimeksi huono. Se on niin vaikea ääntää. Silti se on parin seuraavan kuukauden teema, josta yritän kirjoittaa mahdollisimman vähän, koska tämä ei ole päiväkirja.

Tai ehkä muutan mieltä. Lämpö-, vesi-, ilmastointi-, sähkö- ja teletekniikka linjasaneerauksena ei ehkä ole mielenkiinnoton asia, ja peruskorjauksen ja perusparannuksen korkeasti kriittinen raja voi kiinnostaa muitakin.

Tätä kirjoittaessani opin uuden sanan, antenninuohous. Ottaen huomioon jääkiekon ja sen, ettei teräväpiirtokuva tule läpi sisäantennilla, on onni, että tulin teettäneeksi tuon, vaikka se ei ollut halpaa. Pannuhuoneen katolla on maksamani antenni ja yli neljänkymmenen vuoden takainen antennikaapeli on saanut uuden elämän. Ja tietysti vahvistin oli vaihdettava. Ei se ollut halpaa. Mutta se kannatti.

Ehkä antenninuohous tarkoittaa lisäksi kanavakimppujen järjestämistä eli televisiovastaanottimen virittelyä. Sitä väitetään helpoksi, mutta ei se ole. Täytyy muistaa kysyä sukulaismieheltä, joka tulee tiistaina, onko mikään maksettavista korttikanavista tätä nykyä sellainen, että sitä tulee todella käyttäneeksi. History ja Discovery vaatisivat kai lautasantennin, mutta siitä ei oikein huvittaisi maksaa.

Todellisuudessa haluaisin Saksan ja Ranskan televisiouutiset ja pari ajankohtaisohjelmaa päälle, eikä Ruotsikaan olisi hullumpi. Mutta jos olen käsittänyt asian oikein, niitä ei näe tavallisella lautasella.

Itse asiassa opin toisenkin sanan. Ylen verkkouutisissa jollakin oli todella välähtänyt. Kun tänään kuulemma Nordean koneita huolletaan, otsikossa sanottiin, ettei pankin seinästä saa nyhtörahaa.

Ikävä kysymys: kenen etua palvelee se, että on Rakennustietosäätiö, joka huolehtii Rakennustöiden yleiset laatuvaatimukset -sarjasta ja myy sopivasti paloiteltuja osia kirjoina hintaan 213 euroa kappale.

Sama säätiö pitää verkossa kaupan sopimuslomakkeita, jotka on suunniteltu aika huonosti ja niin ikään ylihinnoiteltu.

Mediassa väitetään, että puolet Suomen kouluista on viallisia, koska ne on rakennettu väärin. Miten yleisiä ovat asuinrakennusten virheet, jotka johtuvat joko rakentajasta tai puutteellisesta valvonnasta, sitä en osaa arvioida.

Luulisi, että aika monia kiinnostaisi, miten keittiön katto on maalattava tai pientalon katto kunnostettava.

Tarjolla on periaatteessakin epäuskottavia vihjesivuja ja ehkä blogeja, jossa käsketään maalaamaan koko keittiö valkoiseksi ja heittämään ikkunasta naapurin Datsunin katolle täysin käyttökelpoiset kalusteet.

Jos haluaa uskottavaa tietoa, pientalon tai jopa vain kesämökin rakentamisen kattavat Rakennustietosäätiön ”Ryllit” maksavat yli 1000 euroa. Lisäksi tarvitaan sitkeää opiskelua, koska myös rakennusalalla vanha tapa on estää laskun maksajaa sekaantumasta asioihin käyttämällä niin vaikeita ja kummallisia termejä, ettei niitä varmasti ymmärrä.

Asianomainen ministeriö saisi luvan selvittää, miksi sekä rakennusvalvonnan että riitatilanteissa tuomioistuinten normin tasoisesti noudattamasta tiedosta joutuu maksamaan noin hirveästi. Noita opuksia ei näytä juuri saavan kirjastoistakaan.

Onko tämä kartelli samaa perua kuin ennen oli lakikirja, Suomen laki I-II. Satuin joskus vahingossa näkemään, miten hyvä bisnes se oli Suomen Lakimiesliitolle. Nyt on päässyt käymään niin, että Finlex on verkossa kaikkien käytettävissä ja vastaus kysymykseen, mitä missä tahansa laissa todella lukee, on vaivattomasti saatavissa.

Jopa korkeimman oikeuden ennakkotapaukset ja pieni valikoima hovioikeuksien ratkaisuja on, uskokaa tai älkää, kaiken kansan töllisteltävissä.



Kerran oli Lohjalla kihlakunnantuomarina aatteen mies, laamanni joka läksytti vangittua syytettyä puheenvuoron pyytämisestä:” Kaiken sen jälkeen, mitä te olette tehnyt, kehtaattekin vaatia puheenvuoroa! Konstaapeli – viekää mies ulos!”

Kuulemani mukaan Lohjallakin on nykyisin toinen tapa. Luotettava lähde sanoi, että Helsingin käräjäoikeus on sekin luopunut edeltäjänsä, raastuvanoikeuden eräiden oikeusneuvosmiesten tavasta suhtautua avustajiin. Satuin itse näkemään sellaisenkin tapauksen, että tuomari repi mielenosoituksellisesti syytetyn puolustukseksi oikeudelle tarjotun kirjelmän. Syy tosin oli olevinaan se, että kirjelmä oli laadittu silkkipaperille, mikä nyt tietenkin on kauhistuttavaa.

Lukijoista muuten vain harva taitaa tietää, mitä oli silkkipaperi, mitä hiilipaperi eli kalkkeeri, ja mitä virallinen paperi numero kaksi.

Minulle on näistä näytteet laatikossa ja alimpana avaamaton pakka Linen Bankia ja muutama kosmos-kynä. Jos vielä joku jälkeläinen ilmaantuu oikeustieteelliseen, siinä voisi olla sopiva lahja.

Mutta olisi otettava yhteyttä kotelotehtaaseen. Lento-onnettomuuksien jälkeen etsitään mustia laatikoita. Musta laatikko on myös luonnontieteissä tunnettu käsite. Syöte ja tuloste riittävät monissa esityksissä. Miten jokin toimii, se sivuutetaan ja selvitetään erikseen, jos tarpeen.

Ihmisen aivot ovat musta laatikko. Tiedämme monissa asioissa, mitä sinne menee ja mitä sieltä tulee, mutta toimintatapa on todellisuudessa monin kohdin tuntematon ja saattaa jäädäkin sellaiseksi.

Ranskalaisissa sotilastuomioistuimissa todisteet saatettiin tuoda oikeuteen mustassa laatikossa, koska niissä saattoi olla seassa sotasalaisuuksia. Tuomarit olivat tarkkoja siitä, ettei todisteita näytetty epäillylle eikä tämän avustajalle.

21. toukokuuta 2016

Goethen tammi




Käytännöllinen ja mielenkiintoinen tapa keskustelussa on väittää virheeksi kaikkea, mistä sattuu olemaan eri mieltä. Erimielisyys voi johtua milloin mistäkin.

Lueskelin yliopistollista tutkimusta Suomi24-verkkopaikan keskusteluista, joita on hirvittävän paljon. Valitettavasti en jaksanut kovin kauan. Kysymys ”onko Nissan hyvä auto” ei ole mielestäni järkevä. Keskustelun aiheena se on tyypillinen.

Olen käyttänyt ainakin puolet työelämästäni asiavirheiden etsimiseen. Voi olla että toinen puoli on sitten mennyt virheiden tekemiseen.

Esittelijä ja tuomari ja samoin opinnäytetyötä lukeva professori yrittää selvittää, mitä joku väittää ja tutkii sitten, millaisia perusteita väitteen tueksi on.

Vuosien varrella mielenkiinto pikkuvirheisiin kuihtuu. Tässä matematiikan ja ehkä kielen opettajan maailma on erilainen.

Veijo Meren suurenmoisista esseekokoelmista yhden nimi on ”Goethen tammi”. Kirjassa on tuon niminen kirjoitus. Meri ja Nils-Börje Stormbom käyvät Weimarista lähellä olevan Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla ja näkevät Goethen tammen. Vaikka se jäi 1937 keskitysleirin alueella, se säästettiin, koska Goethen sanottiin aikoinaan istuneen sen alla ja ajatelleen kuolemattomia ajatuksia.

Tämän kirjoituksen kuva on Anders Rydellin uudesta kirjasta ”Boktjuvarma. Jakten pö de försvunna biblioteken” (Norstedts 2015). Säpsähdin, koska en ollut tullut ajatelleeksi selkeästi, että polttamisen lisäksi natsit varastivat kokonaisia kirjastoja. Niiden jäljittäminen on ollut vaivalloista, ja vaiva tietenkin jatkuu.

Taidevarkauden ovat tuttuja. Se ei ole tuttua eikä tunnettua, miten paljon niin sanottua sotasaalista on Venäjällä. Neuvostoliiton sotilaat ja poliitikot eivät nähneet asiassa ongelmia. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa siellä pidettiin selvänä, että toisen tavaralle saa tehdä mitä tahtoo. Sillä ei ollut väliä, oliko tavara yksityisen vai Saksan valtion.

Veijo Meren esseetä ajatellen jään mietiskelemään Rydellin tietoa, että Goethen tammi tuhoutui pommituksessa elokuussa 1944. Hänen mukaansa kanto on olemassa ja siihen on kiinnitetty muistolaatta.

Sekä Plutarkhos että kirjoittajana myös esimerkillinen Herodotos huomauttavat historiateoksissaan, että kerrottu ei kai ole totta, mutta lukijan tai kuulijan on kuitenkin syytä uskoa se.

Tuossa eri muodoin esitetyssä lauseessa onkin kertovan kirjallisuuden ydin. Minustakin tosista ja autenttisista kertomuksista parhaita ovat ne, joissa on valehdeltu hyvin.

Tuomarina ollessani suhtauduin oikeusjutuissa esitettyyn tietysti toisin ja noudatin naiivia rationalismia, kuten tuomioistuimen kuuluu. Se psykologian ja kognitiotieteen myöhemmin keskeiseksi nostama havainto, etteivät esimerkiksi silminnäkijöiden kertomukset läheskään aina pidä paikkaansa edes silloin kun todistajat itse luulevat niin, oli erittäin tuttu jo kauan sitten.

Kieltämättä olin käräjiä istuessani hiukan hämmästynyt, kun kaksi poliisimiestä todisti ristiin sinänsä vähän merkitsevästä yksityiskohdasta (paloiko eteisessä valo rikospaikalle tullessanne; toinen sanoi että kyllä ja että hän pani sen erikoisesti merkille, ja toinen että ei varmasti palanut).

Nyt haluaisin olla edes joskus niin kuin lääkäri. Tapasin pitkästä aikaa syvästi arvostamani yleislääkärin. Koska juttelimme meillä runoista ja ääninäyttelemisestä, hän suostui ihan esimerkin vuoksi esittämään, miten hän kertoo potilaalle, että testitulosten mukaan hänellä on haimasyöpä.

Olin mykkä ihailusta.

Lääkäri ei etsi potilaasta asia- eikä muotovirheitä, vaan haluaa selvittää, kuinka potilas voi ja mikä häntä ehkä vaivaa. Sen jälkeen hän miettii, mitä asialle voisi tehdä. Tehtävä on vaikea. Jos alkoholismi on keskeisesti kuvassa, lääkäri joko sanoo asiasta tai vaikenee. Ratkaisu on varmasti vaikea.

Itse en ihaile saarnailevia lääkäreitä, jotka puhkeavat puhumaan viinan vaaroista, jos potilaalla on sormessa haava. Tosin entisessä maailmassa perhelääkärimme oli kuulemma sanonut eräälle potilaalle lähettäessään hänet Seinäjoelle verikokeeseen, että yrittäisi pitää sen verran taukoa, että tulisi sitten viinan sekaan vähän vertakin. Tietääkseni potilas oli pitänyt neuvoa asiallisena.

Goethen tammia on luultavasti Weimarin seudulla paljon. Jokaisella taksinkuljettajalla on varmasti omansa. Riittää siellä pyökkimetsiäkin.

Meri niukemmin ja Rydell laajemmin kirjoittaa, oliko Buchenwald ”Goethen vika” vai ei. Meri ei tietenkään voinut tietää, että leiriä tuli aikanaan muistelemaan kaksi tulevaa nobelistia, Imre Kértesz ja Eli Wiesel. Wiesel sai rauhanpalkinnon. Kirjassa on erittäin vaikuttava vahvasti hyvän kirjailijan työltä vaikuttava kuvaus tammen palamisesta. Kirjoittajasta tiedetään vain leirinumero ja se, että hän oli puolalainen.

Rydell kertoo mielenkiintoisesti Goethen tuotannon ja maineen siivoamisesta. Goethe oli suuri Napoleonin ihailija kuolemaansa asti ja taisi muuten korostaa tieteen ja taiteen kansainvälisyyttä, kun taas myöhemmin ihmeteltiin, miksi Jumala tai kohtalo oli valinnut juuri Saksan kansan kaiken lahjakkuuden, viisauden, oikeuden ynnä muun saajaksi ja vaalijaksi. Ranskan kulttuuri oli puolestaan jo 1800-luvulla esimerkki surkeasta tasosta, jolle jotkut voivat vajota.

Tieteellisen akateemisen historiantutkimuksen ensimmäisiä suuria nimiä oli Leopold Ranke. Hänen opistaan ei ole vieläkään oikein toivuttu: ”miten se oikeastaan tapahtui”.

Ajatus on viehättävä, mutta tuskin tavoittelemisen arvoinen. Tuo pätee mekaanisessa ympäristössä ja suljetussa järjestelmässä. Muualla, etenkin todella tärkeissä asioissa, vastaus on: sattumalta.

20. toukokuuta 2016

Ajattelin ahvenia




Otsikko liittyy eiliseen, kirjoitus ei. Syyllistäisi isävainajani ja muistini syöttää kuvaa, jossa jonkun pitäisi paukuttaa ulkoläksyä mutta silmistä näkee, että ajatukset harhailevat. Asianomainen kakara ajattelee ahvenia eli niitä näitä.

Tarkoitus on kirjoittaa tähän vakavasti ja vetoavasti, että julkisen ja yksityisen rajapinta on se suuri ongelma, joka on ratkaistava ja joka ratkaistaan. Yksinkertaiselle kansalle yksinkertaiset poliitikot esittävät tämän kysymyksenä postin tai rautateiden tai maanteiden ”omistamisesta”, ehkä harhaanjohtavin viittauksin verovaroin kartutettuun kansallisaarteeseen.

Sen olin huomannut kauan sitten, ettei demari Rinteestä tule suurmiestä. Eilen hän sanoi olevansa juristi. Se oli hyvin sanottu. Hänen valtionyhtiöistä sanomansa panee kysymään hätääntyneenä, missä on oikeustieteellisen tiedekunnan laadunvalvonta. Osakeyhtiön perussäännöt vähemmistösuojasta yhdenvertaisuussääntöön ja rahoitusvelvollisuuteen ovat pääsykoeasioita.

Kuinka moni huomasi hyvää juridiikkaa eilen – KHO:n ratkaisut konsernin sisäisten rahaliikkeiden verotuskohtelusta olivat käänteentekeviä. Olen odottanut monta vuotta, milloin tuomioistuin uskaltaa käyttää simulointipykälää (oikeustoimelle on tahallaan annettu väärä muoto).

Näitäkin ajatuksia nousi mieleen, kun eilen tutustuin pankkielämään nykypäivän Helsingissä. Sain osuuspankissa erinomaista ja asiantuntevaa kohtelua, mutta en voinut olla muistamatta samoissa huoneissa 1991 istunutta pankinjohtajaa, jota olin pahemassa linnaan. Teko oli katukielellä ”kickback”. Pankki-ihminen antoi puliukoillekin kassillisen rahaa velaksi sillä ehdolla että sai ”tiskin alta” neljänneksen lainan summasta itselleen, omaan taskuunsa. Siitä on siis neljännesvuosisata.

Verotuslaki on yksinkertaisempi, mutta tuo menettely muistutti muun muassa kavallusrikosta. Olen kauan surrut, että rikoslaissa veronkavalluksen nimi muutettiin veropetokseksi. Luottopetos oli hirvittävän sotkuinen käsite jo kauan sitten, kun Kalle Ståhlberg kirjoitti asiasta väitöskirjan.

Eräät konserneissa eli osakeyhtiöiden yhteenliittymissä vallitsevat käytännöt ovat jokseenkin rikollisia mutta hyvin vaikeita todistaa.

Todistaako se muuten mitään, että sekä eteväksi tiedetty hovioikeuden presidentti (edellä mainittu Kalle) että niin ikään huipulle noussut KKO:n presidentti Heinonen väittelivät talousrikoksista? Heinosen väitös oli velallisen konkurssirikoksesta. Poliisissa monissa johtotehtävissä toiminut Markku Salminen -vainaja kirjoitti hänkin opinnäytetyön epärehellisyysrikoksista.

Asia on niin, että jos joku juo rahansa ja jättää verot maksamatta, teko ei ole rikos. Maksukyvyttömyydestä ei voi rangaista. Siitä on kulunut aikaa, vähän yli kaksi tuhatta vuotta, kun velallisten yhteen juoksussa (concursus – konkurssi) saamamiehillä oli niin halutessaan laillinen oikeus paloitella velallinen saataviensa suhteessa. Mahtoi siinä olla mittailemista.

Edellinen kappale oli vihjaus valtionyhtiöiden ongelmaan. Kun nyt toistellaan, että valtiolla pitää olla sellaisiakin omistuksia, joiden tarkoitus on lähinnä tuottaa liikevoittoa, haluaisin nöyrästi huomauttaa, että valtion varainhallinnassa on sivuutettu rikosoikeudellinen puoli.

Mielestäni olisi syytä miettiä, onko sopivaa ja edes aivan laillista, että valtiovarainministeriön tai oikeusministeriön alaisuudessa toimiva valtion virkamies kuuluu valtionyhtiön hallitukeen. Ei tarvitse olla kokoomusministeri unohtaakseen, mitä esteellisyys tarkoittaa ja ettei se ole aina laillista, että kiertää pöytää kuin kissa kuumaa puuroa esiintymällä vuoroon myyjänä ja vuoroon ostajana.

Perustutkinnon suorittajille riittää tiedoksi hyvin, että valtio veronkantajana ja valtio osakkeenomistajana ovat aivan eri asioita. Tämä kanditason sääntö ei kuitenkaan ole totta. Mitä maallikkolukijat sanoisivat, jos ministeriön virkamies nostaisi erittäin muhkeita palkkioita esimerkiksi venäläisen yhtiön hallituksen jäsenyydestä? Jos Esko Aho aikoo todella mennä Putinille pankkiiriksi, hän ei ole enää virkamies ja hänen turvallisuuspoliittiset tietonsa lienevät vanhentuneita.

Valtion osaomistaman yhtiön hallituksen jäsen voi joutua vahingonkorvausvastuuseen tai jopa saada rangaistuksen laiminlyönneistään tuossa tehtävässä.

Valtion sisäisestä tiedottamisesta ehkä annettuja sääntöjä ei ole kerrottu sivullisille. Tätä nykyä rikoslain sisäpiiririkokset on säännelty aika kireästi ja rangaistukset voivat olla tuntuvia.

Onko mahdotonta ajatella tilannetta, jossa valtiota edustava hallituksen jäsen olisi rikosoikeudellisesti sisäpiiriläinen.

Onko aivan mahdotonta ajatella, että tuollaisella hallituksen jäsenellä olisi tilaisuus vihjaista esimerkiksi verolainsäädäntöön valmistellusta muutoksesta?

Voiko esimerkiksi Suomen valtio esimerkiksi Stora Enson kautta syyllistyä kartellilainsäädännön kieltämään menettelyyn määräävää markkina-asemaa käytettäessä.

Todennäköisesti olen vain itse tyhmä. Toinen vaihtoehto on, ettei tätä julkisen ja yksityisen rajapintaa ole mietitty kunnolla sitten Esko Rekolan päivien.

Ja mitä monopoleihin tulee, tervehdin ilolla väkevien oluiden ja lonkeroiden tuloa kaikkiin kauppoihin.

Aina sanotaan, että vakavien terveyshittojen takia alkoholin vähittäismyynti on luonnollinen monopoli ja siksi valtio harjoittaa sitä. Perustelu ei ole oikein hyvä, koska se tarkoittaa, että valtiolla on etuoikeus tai yksinoikeus aiheuttaa vakavia terveyshaittoja. – Onneksi ei keksitty määrätä, että nelosoluen nauttiminen oman asunnon yhteydessä kerrostalon parvekkeella voidaan yhtiökokouksen päätöksellä kieltää, jos pärskeitä voi kulkeutua naapuriin.

19. toukokuuta 2016

Hirven rahkeet




Outi Lauhakankaan ”Svengaa kuin hirvi. Sanontojen kootut selitykset” (SKS 2015) taitaa olla hyvä kirja, koska se herättää lukijassa sekä jatkuvaa uteliaisuutta että halun inttää.

Sananlaskuja meistä useimmat ovat oppineet inhoamaan. Isö, äiti tai täti ovat toistelleet jotain, tavallisesti väärässä paikassa sopimattomaan aikaan ja hyvin usein loukkaamistarkoituksessa.

Jotkut harvat, kuten Lauhakangas ja hänen isävainajansa akateemikko Matti Kuusi tutkivat silti sananlaskuja. Se on kansanrunouden tutkimusta eli folkloristiikkaa. On sellaisiakin ihmisiä, jotka tutkivat puolilahoja seipäitä ja palikoita ja vaativat kotiseutumuseoon katsomaan niitä. Järkevä ihminen viettää tietenkin mieluummin sen ajan kuohuvan oluttuopin ääressä.

Sananlaskuja tunnetaan käytännössä kaikista kulttuureista. Erikoisen pahamaineinen on Vanhan Testamentin tuon niminen kirja.

Edellä oleva on tarkoitettu piruiluksi. Sillä houkutellaan lukijaa jatkamaan. Nimittäin sananparsi ja varsinkin sanonta (”svengaa kuin hirvi”) herättää jatkuvasti kaikissa yhteiskuntaluokissa ja maan jokaisella jäljellä olevalla huoltoasemalla loputtomia keskusteluja ja syviä intohimoja. Niitä käsitellään jatkuvasti mediassa.

Kuulun niihin, jotka saavat näppylöitä, kun joku esittää ajatuksen ”pitkässä juoksussa” ja ”päivän päättyessä”. ”Saada näppylöitä” muuten on tyypillinen lentoilmaus.

Huonot ja hyvät sanonnat eivät ole kielen suola, vaan kielen proteiineja. Idiomit eli kuvailmaisut muun muassa osoittavat äidinkielen. Suomen kielessä alkusointuiset uhkaukset esimerkiksi ovat suosittuja sujuvuuden merkkejä. Poliitikko N. pitäisi työntää ”pää edellä pärehöylään” tai hänelle sietäisi ”antaa tunti turpaan”.

Sanonnat ovat peräisin jostain tuntemattomasta lähteestä tai ne liitetään oikein tai väärin tunnettuihin teoksiin. Lähde voi olla Uuno Turhapuro tai Pekka Puupää tai Lauhakankaan usein Väinö Linnaa vanhemman armeijan kielenkäyttöön sisältyvien sanontojen (”ei saa jäädä tuleen makaamaan”) ”Tuntematon sotilas”.

Wellerismi on yksi sanonnan muoto (”Töihin töihin, mutta ei kaikkiin töihin, sanoi Lapatossu”). Termi on peräisin Dickensin romaanihenkilöstä. Ilmari Turjan ”Särkelä itte” -näytelmässä ja elokuvass Aku Korhosen esittämä hahmo tuntuu osaavan puhua vain wellerismeillä (”sano Siirakki” jne.)

Vähäpätöisten ja voimille käyvien hokemien rinnalla on kielellisiä päähänpistoja, jotka ovat johtaneet miljoonia ihmisiä, jopa varmaan kuolemaan. ”Meillä ei ole muuta pelättävää kuin pelko itse.” ”Verta, hikeä ja kyyneleitä.”

Jo ennen ensimmäisen maailmansodan aselepoa 1918 myöhempinä vuosikymmeninä äärimmäisen turmiolliseksi osoittautunut ”tikarinpisto” oli Saksassa laajassa käytössä. Sitten Hitler aseenkantajineen otti sen ahkeraan käyttöön.

Se on muuten aseenkantaja. Aisankannatta on mies, jota esimerkiksi vaimo pettää vieraan kanssa ja joka on niin hölmö ettei huomaa sitä, vaikka kaikki muut huomaavat.

Täytyy olla ikää ja maalaistaustaa, että ymmärtää. Tosimies valjastaa eli laittaa hevosen aisoihin, ja hanttimies menee hevosen toiselle puolelle pitelemään siksi ajaksi toista aisaa. Joissakin tapauksissa hän leimautuu samalla henkilöksi, joka ei osaa muuta. Hän on ikään kuin kävelevä naulakko, joka saa tehtäväkseen pidellä kaverin takkia siksi hetkeksi kun tämä vetää poliisia turpaan.

Tikarinisku oli selitys, täysin valheellinen, että Saksan armeija oli voittamaton ja olisi voittanut koko sodan, elleivät kommunistit ja sosialistit olisi kotirintamalta käsin puukottanet heitä selkään aloittamalla levottomuudet, jotka johtivat aselepoon ja Versaillesin ”häpeärauhaan”.

Selitys sivuuttaa kevyesti (suotta) suuresti kunnioitettujen Ludendorffin ja Hindenburgin paniikin ja hätäiset ilmoitukset, että taisteluissa on kärsitty tappio, sota on hävitty ja rauha tehtävä. Asianomaiset itsekin unohtivat nämä viestinsä tuota pikaa, ja Saksa oli ”voittamaton” taas toukokuuhun 1945,

Sanonnat ovat siis hyvin lähellä poliittisia iskulauseita (”kyllä kansa tietää”), (”missä EU siellä ongelma”), jotka ovat sitä tehokkaampia, mitä epämärääisempiä ne ovat. Lapuan Liikkeen ”pyykki on pantu ja pysyy” oli jo omana aikanaan myös toistelijoilleen merkitykseltään epäselvä. Pyykki ei viitannut puhtaisiin vaatteisiin vaan rajamerkkiin, mutta miten tämä niveltyi poliittiseen tilanteeseen, se jäi arvailujen varaan.

Lauhakankaan kirjassa ovat hyvin esillä kieliopilliset muotirakenteet. Tänä päivänä hyönteisen piston aiheuttamaa allergista reaktiota ei hoideta aloittamalla jollain valmisteella, vaan ”mennään antihistamiini edellä”.

Olisiko taustalla television speksiohjelmista tunnettu ”näillä mennään”, joka on korvannut muodon ”lähdetään tästä” tai ”sovitaan näin”?

Sanontojen sosiaalinen arvo näkyy uudistumisesta. Sellainen ihminen on tyytyväinen itseensä, joka käyttää kuulijoille outoja kielikuvia ja osaa välttää vanhentuneita.

Lauhakangas listaa vertauksia aloitta Kaurismäen repliikistä ”aika rientää kuin hirvi”, joka muuten lienee sukua Marx-veljesten ”Time flies like banana” -kehitelmällä, joka ei suomennu. Siinä mennään eteenpäin banaanikärpäsestä (banana-fly). ”Tarkkaa kuin rusinoiden rypistely”, ”kiinni kuin Alko jouluna”, ”ulkona kuin tupakkapaikka”, ”silmät kuin Skodan jarrupalat”, ”huutaa kuin mummo uunissa”.

Huvittavaa. Kirjan nimi ”Svengaa kuin hirvi” saattaa olla peräisin Juice Leskiseltä 1981 – ”Svengaa kuin hirviö”.

18. toukokuuta 2016

Parthenon


Yksi tasapituisten päivittäistekstien kirjoittamisen iloista on palmikoinnin oikeus. Kuten että Parthenon ei ollutkaan vain satunnainen esimerkki siitä, miten väärin ymmärrettiin aikoinaan antiikin veistokset ja temppelit. Välillä julkaistaan muuta, mutta sitten teksti lukijan kummaksi jatkuukin.

Ateenan Parthenonista ei heti löydy oikein hyvää kuvaa, johon olisi laitettu alkuperäisiä värejä. Valoilla tehtyjä värjäyksiä on. Syy on selvä.

Ajatus on tämä: entä jos ymmärrämme värityksen lisäksi myös veistokset väärin?

Samalla tavalla kuin ensimmäinen maailmansota käytiin mustavalkoisena, kuten jokainen valokuvien katsoja voi omin silmin todeta, antikin veistokset olivat valkoisia.

Ellei vahtimestari käy kaulukseen, Yliopiston vanhan puolen kerroksissa on sekä kipsipäitä että valikoima antiikin veistosten kipsijäljennöksiä. Moni on luikkinut luennolle niiden sokeiden silmien ali ja imenyt tietämättään tunteen, että taide oli ja on juhlallista ja hyvin ikävystyttävää.

Mutta Ateenan Parthenon toki oli länsimaisen sivistyksen suursaavutus, jonka todettiin jo 1700-luvulla olevan myös kaiken demokratian ylittämätön tunnus. Menneisyyden juhlallisuuksissa nykyisinkin Akropoliksella olevan temppelin sisällä ollut moskeija ja minareetti oli purettu ja Eurooppa oli siten vapautettu barbaarivallasta. Ennen ottomaanien aikaa Parthenonin sisällä oli ollut kirkko, mutta sen venetsialaiset tulivat epähuomiossa tuhonneeksi 1600-luvulla.

Tätä kaikkea toistivat painokkaasti saksalaiset professorit, ja britit ja amerikkalaiset tulivat perässä. British Museum ja Yhdysvaltain Korkein oikeus ovat rakennuksina täynnä sitaatteja Parthenonista. Helsingissä tuon tyypin mukaisia päätykolmioita näkee siellä täällä, esimerkiksi Säätytalon pylväikön yläpuolella, ja Yliopisto ja Yliopiston kirjasto, nykyisin Kansalliskirjasto, on täynnä roomalaisia eli siis kreikkalaisia pylväitä, jotka näin köyhässä maassa on osittain rakennettu puusta ja sitten maalattu marmorin näköisiksi. Suurkirkko eli tuomiokirkko on kreikkalaisen temppelitaiteen muunnelma, paitsi että se jengi räystäillä – apostolien patsaat – on päähänpisto, joka tekee kokonaisuudesta omituisen oloisen.

Kumma ettei tuomiokapituli ole jo kauan sitten antanut lassota niitä alas. Mutta edustaahan Senaatin torin keskellä tököttävä tsaari Aleksanteri II Idän barbariaa ja osoittaa satunnaiselle kävijälle, miltä ilmansuunnalta rahoitus tähän kaikkeen saatiin, ja kadunnimet.

Parthenonin mittasuhteet mitattiin tarkasti jo kauan sitten, ja niistä tuli keskeinen tyylipiirre. Jopa Suomen maaseudun nykyisin harvinaistuvat ladot ja riihet toistavat räystäskulmassaan uskollisesti klassisen perinteen, ja mummon mökin valkoiseksi maalatut vuorilaudat ovat erään uskottavan selityksen mukaan muistumia kreikkalaisista pylväsriveistä.

Kansa ja kansakunta arvostavat kauneutta vasta kun sille on opetettu, mikä on kaunista. Ja Parthenon on kaunis.

Esimerkiksi Roomaan viime vuosisatoina nousseet mahtirakennukset tuovat mieleen isänmaallisen hartauden sijasta amerikkalaisen sokerikakun. Ja Helsingissä Kiasman rakennus nostatti kiukkua, koska se ei muistuttanut Eduskuntataloa, joka muistuttaa kreikkalaista temppelitaidetta.

Sellainen Joan Breton Connelly julkaisi toissa vuonna kirjan ”The Parthenon Enigma” eli Parthenonin arvoitus. Se on toisenlainen tulkinta Euroopan tai ehkä koko maailman ikonisimmasta rakennukset ja ihmisistä, jotka tekivät sen, eri aikoina, koska temppeleitä on siinä paikassa Ateenassa ollut ainakin kolme. Kreikkalaisilla oli sellainen tapa jo ennen kuin he olivat kunnolla kreikkalaisia, että linnavuorille kuten Akropolikselle rakennettiin muutakin kuin suojavarustuksia. Heillä oli sillä tavalla käytännölliset jumalat, ettei niistä ollut pahemmin harmia arkena eikä juhlina. Siksikin heitä sopi juhlistaa.

Parthenonin uudelleen löytäminen oli osa Kreikka-innostusta, josta syntyi sotakin ja maa itsenäistyi. Sanomalehtien lukijat tietävät, että se itsenäisyys on ollut Kreikassa vaivalloinen asia, kun rahat eivät riitä mutta neuvojia ja moittijoita on. Kreikkalaiset ja egyptiläiset pitävät itseään antiikin kansojen suorina jälkeläisinä. Onhan asia tavallaan näin, mutta esimerkiksi turkkilaisilla on muita käsityksiä ainakin siitä, kuka määrää kaapin paikan ja siis myös temppelin sijainnin.

Olemme tienneet, että tuon temppelin korkokuvasarjat, osittain juuri ne samat Elginin marmorit, joista riidellään edelleen, edustavat jollain tavalla kaikkea sitä, mikä Euroopassa on hyvää ja kaunista. Niissä on tapana nähdä ainakin hyvän hallinnon synty – ehkä jopa demokratia, vaikka sitä ei antiikin Kreikassa tosin ollut. Vapaiden miesten mahdollisuus äänestää joissakin asioissa oli lyhytaikainen keksintö, joka ei saavuttanut asiantuntijapiireissä (filosofit) erikoista kannatusta. Roskaväen valta tuli muotiin uudestaan kaksi tuhatta vuotta myöhemmin Ranskassa ja Yhdysvalloissa.

En ole vielä perehtynyt asiaan enkä perusteluihin kunnolla, mutta kiirehdin nyt täsmentämään, että tässä blogissa esittämäni väärä kuva oli syötti. Monet tarttuivat siihen. Tarkoitus olikin herättää mielenkiintoa.

Connelly on täysin kunniallinen tutkija, New Yorkin yliopiston professori, klassikkojen ja taidehistorian tuntija ja arkeologi. Ja arkeologia on siis mullistunut uusien kaivausten ja uusien menetelmien myötä. Mielikuvat antiikista ovat ennallaan, vaikka ne ovat osoittautuneet vähintäänkin ongelmallisiksi.

Connellyn ajatus on, että tuon temppelin veistokset ilmentävät hyvin vanhoja myyttejä, jotka ulottuvat pronssikaudelle asti. Se puhuu ”klassisma” vanhempaa kieltä.

Ajatus sisältää väistämättömästi toisen. Nuo ihmiset elivät ja toimivat tavalla, joka on meille myöhemmille syvästi vieras ja osittain lähes käsittämätön. Kirjoittaja osoittaa temppelistä esimerkiksi ihmisuhreille varatun alueen. Silloin, kuten joidenkin mielestä nykyisinkin, oli totta, että jumalat janoavat verta.

17. toukokuuta 2016

Humoristinen kirjoitus




Inhoan, vihaan ja halveksin humoristisia kirjoituksia. Otsikon pitäisi oikeastaan olla ”Fear and Loathing in Kirkkonummi”, mutta kun en ole gonzo-journalisti, sekään ei käy.

Ohukainen ja Paksukainen loivat nykyihmisen sielun monumentin, toivottoman taistelun koneita vastaan. Se oli etenkin se vähän tunnettu remonttijuttu, jossa lopuksi jääkaapista tuli musiikkia ja radiosta valui jäätä. Katoltakin oli pudottu antenni kaulassa.

Chaplin sai tämän valmiina ”Nykyaikaan”, jossa toteutus on suurisuuntainen ja jotenkin niin hieno, ettei se oikein vaikuta. Pieni mies kahden kiintoavaimen kanssa liukuhihnalla ja sitten järkensä menettäneenä painokonetta muistuttavan valtavan laitteen rattaissa.

Eino Leino ja muut olivat ottaneet varhaisromantikoilta murheensa, ”toivoton taisto taivaan valtoja vastaan”. Kannel siis helkkyy, mutta laulu ei kuulemma lohduta lastaan.

Toisaalta on tämä putkistoremontti. Toisaalta pitää saada erään hyvin työlääksi osoittautuneen kirjan (kirjasen) teksti taittajalle. Kysymyksessä on se Vaasan Jaakkoo -äänikirja. Äitini oikolukee laatimaani murresanastoa. Menin sinne vanhainkotiin eli palvelutaloon ja sanoin että nyt pulinat pois ja töihin. Äitini keksi huomauttaa, ettei hän ole edes mikään pohjalainen, kun on muuttanutkin sinne vasta 1-vuotiaana. Vastasin hänen isänsä, siis isoisäni tutulla lauseella ”vastalauseita ei oteta huomioon”.

Asiat ovat siis hallinnassa, paitsi ne, jotka ovat rempallaan.

Neljännen termodynamiikan lain mukaan tulostimesta loppuu väriaine heti kun on jotain oikeasti tärkeää tulostettavaa.

Hullukin tietää, että väriaine maksaa enemmän kuin tulostin. Ainakin viisi vuotta sitten käsitin, ettei hyvää tulostinta kannata hankkia. Marketista halvin mahdollinen ja sillä siisti.

Tiesittekö lukijat, että kirjasto veloittaa euron per viisi liuskaa ja että palvelu on nopeaa, tehokasta ja ystävällistä. Toisin sanoen suurempia juttuja varten ei kannata makuuttaa printteriä itsellään.

Ajoin kuitenkin markettiin ostaman mustavalkolaservärijauhetta, joka tosiaan oli kallista, melkein seitsemänkymppiä. Vaihdoin sen, ja tulostin alkoi heti tulostaa tuota 60-sivuistä käsikirjoitusta, joka sattui olemaan auki tietokoneessa.

Etsin peruutuspainiketta Wordista, ja se oli virhe. Katkaisin virratkin, mutta kun käynnistin uudelleen, se hullu kone painoi toisen ja kolmannen kerran saman nivaskan niin että nyt niitä kerrankin on.

Tänään aamulla noudatin omaa neuvoani ja valitsin raskaimman vaihtoehdon eli ajattelin. Loppu onkin helppoa. Windowsista löytyy tulostin ja sen valikoista kohta, jossa lukee jollain kielellä että peruuta kaikki työt. Jono tyhjenee. Näin tapahtui. Äsken tulostin kylmän rauhallisesti muutaman liuskan urakkalomakkeen.

Tällä välin molemmat iPadit olivat tehneet sen, mitä ne aina yrittävät, kun ei yhtään sopisi, eli ruvenneet päivittämään käyttöjärjestelmää, ja se kestää näillä yhteyksillä tunnin. Ehkä joku oli hädissäni antanut luvan. ”Hyväksyn”. Ehkä se olin minä, en mene vannomaan.

Niinpä molempien vehkeiden SIM-kortti lukittui. iPadistä ei edes muista, että siinä on SIM. Vaikka se on juuri vehkeen käyttö. Kotona oma modeemi ja maailmalla yhteys puhelinveron kautta.

Joku henkilö muisti numeron kolme kertaa väärin. Niinpä olen lähdössä toiseen markettiin anelemaan operaattorin tiskimieheltä, että katsoisi PUK-koodin ja avaisi SIMin ja samalla laittaisi sen pois päältä. Minun hengenlahjoillani on kovin vaikea järkeillä, onko se numero 0000 tai 1234.

Arvaan että tiskihenkilö kieltäytyy tehtävästä tai sitten käy ilmi, että kone on rouvan tai yhtiön nimissä ja minun on esitettävä rouva tai kaupparekisterin ote.

Pari vuotta sitten löysin sellaisen puhelinkojeen, jonka arvasin kelpaavan äidilleni, kun olin saanut hänet uskomaan, ettei oikeita puhelimia saa enää mistään, siis sellaisia joissa olisi nappulat ja korvalle nostettava luuri. Merkki oli Doro. Hyvä peli.

Menin ostamaan SIMiä eli siis aktivoimaan yhteyttä. Silloin asialla ollut operaattorin toimihenkilö, joka vaikuttikin minusta skinihuligaanilta, sanoi että tähän lomakkeeseen tulee sitten asiakkaan allekirjoitus. Sanoin että hetkinen vain, mutta henkilö oli tikkana ja sanoi että allekirjoituksen tulee olla asianmaisen itsensä kirjoittama eikä mikään väärennös.

Kysyin, mihin asiakkaan saa kipata, koska ei hän jaksa rollaattorillakaan näin pitkää matkaa ja että katsokaa nyt tuota syntymävuotta. Henkilöä asia ei liikuttanut lainkaan. Ehkä hän oli ollut edellisessä elämässään Saksan armeijan vahtimestari (vääpeli), koska käsky oli käsky ja järjestys oli oltava.

Sanoin että otanpa sitten tämän puhelimen omiin nimiini. Henkilö meni nyrpeäksi. Sanoin että kai minulle vielä simmejä myydään. Myytiin.

Vasta myöhemmin kävi ilmi, että kun muut numeroni ovat perustellusta syystä salaisia tai erittäin salaisia – jos vaikka ruumishuoneelta soitettaisiin – niin nämä fonektat ja enirot antavat minun nimelläni haettaessa puhelinnumeron, joka johtaa tähän äitini hallussa olevaan puhelimeen.

Kerrankin joku taksikiihkoilija oli soittanut, että autoni oli muka väärin pysäköity, parkkiruudussa vinoon tai vastaavaa. Äitini, joka siis vastasi tähänkin numerotiedotuksen antamaan numeroon, kysyi uudelleen soittajan nimeä ja sitten että kenen poikia ja olisiko soittaja sukua Satakuntaan, jossa esiintyi ennen samaa sukunimeä. Tietääkseni soittaja itki ääneen jo muutaman minuutin kuluttua – raavas mies! Muutamia päiviä sitten eräs soittaja oli halunnut päästä puhumaan katteista ja kysyi että saisiko sitten isäntää puhelimeen. Äiti sanoi että muuten kyllä, mutta kun heillä on siellä vanhainkodissa pelkkiä naisia, johtajatarkin…

16. toukokuuta 2016

Muististaotto






On tämä eräänlainen pankki.

Pankkiin mennään, sanotaan päivää, ja asiana on otto tai pano. Sanoja muutettiin joskus. Otto-lomakkeessa lukikin nosto. Ehkä joku viimein kyllästyi myös huligaanihenkisten vitsailuun: sopisiko neidille pano, vai onko neiti rouva.

Olen menossa torstaina pankkiin ja kai kerään jo rohkeutta. Asia on iso, minulle. Se on se putkiremontti. Asuntolaina oli kerran hirvittävän iso asia. Paatuneinkin kiersi pankin korttelin moneen kertaa ennen kuin uskaltautui sisään, heittäytyi polvilleen ja sitten pitkin pituuttaan ja alkoi nyyhkyttää lohduttomasti.

Noilla muistoilla olisi luullut, että 1992 kaikissa keskustan lyhtypylväissä olisi riippunut pankinjohtajia ja erilaisia kamreereja. Ei riippunut. Mieli tekisi jatkaa, että vielä pari vuotta ennen tuota pahaa aikaa samat rahalaitosten toimihenkilöt olivat nojailleet pankin ovella kampittamassa ohikulkijoita sisään ja tunkemalla heidän taskuihinsa rahaa, olivat he sen tarpeessa tai eivät.

Kun Suomi ja Yle keräävät yleisöltä propagandatarkoituksessa muistoja, miksi eivät myös osuuspankki ja säästöpankki? Liikepankeilla saattaa olla syy pitää oma ja ennen kaikkea yleisön suu supussa.

Olen nöyrästi myöntänyt kerran toisensa jälkeen, että olen sekä maailmanhistoriallisesti että henkilöhistoriallisesti tolkuttoman etuoikeutettu, siittiöstä alkaen etuoikeutettu. ”Pappa betalar” olisi saattanut juuri ja juuri onnistua, mutta olin itsepäinen ja leuhka eli Helsinkiin vastentahtoisesti tultuani en pyytänyt rahaa enkä takausta vaan rupesin tekemään töitä ja maksoi opinnot ja muun itse. Myöhemmin raha on kyllä kelvannut, etenkin ellei sitä ole tarvinnut maksaa takaisin.

Toisin sanoen nuo pankkien suuret kuolovuodet menivät minulta ohi ilman havaintoja.

Mielen heikentymistä ja ruumiin rappeutumista on kiinnostavaa seurata. Eilen huomasin vasta illalla, etten ollut lähettänyt päivän kirjoitusta verkkoon. Valmis se kyllä oli.

Kun olen valikoinut vanhoja blogikirjoituksiani, olen vähän väliä ihmeissäni että ai: olenko minä kirjoittanut tosiaan tuosta asiasta ja ollut tätä mieltä. Mikä yllätys!

Blogiarkisto on muistipankki.

Luin aikakauskirjasta, miten professori haukkui toista ja esitti alkuun yhteenvedon syistä, joiden vuoksi ihmiset kirjoittavat ja julkaisevat muistelmia. Yhteenvedon kaikki kohdat olivat virheellisiä. Niinpä tiedän nyt, miksi tuo professori on huono kirjoittamaan.

Huono kirjoittaminen, jolla siis saa kunniaa ja mainetta ja rahaakin, on täsmälleen sama asia kuin pasianssin pelaaminen. On ilmoitettu määrä pelikortteja, jotka jakautuvat tunnetulla tavalla neljään maahan ja ne kolmeentoista arvoon, ja sitten on sääntö tai kaksi. Kortteja liikutellaan ahkerasti. Siinä kaikki.

Parempi kirjoittaminen on kuin sateenkaarella ratsastamista. Pilven liikahdus, tuulen vire saa kaiken katoamaan, ikuisesti, lopullisesti. Ja vaikka esimerkiksi Newton, kirjoittajana keskinkertainen, teki prismalle seinälle sateenkaaren ja selitti alustavasti valon luonteen, ilmiön osan ”värit” hän selitti vajavaisesti ja osittain virheellisesti.

Miksi näen puut nyt suurenmoisen vihreinä ja sinäkin näet melkein varmasti samoin, se on niin vaikea kysymys, että vastaus on ollut pääpiirteissään tiedossa vasta muutamia vuosikymmeniä. Hermosignaalien puoli on vaikeatajuinen. Signaalien muodostuminen ja välittyminen uskomattoman monimutkainen prosessi joka tavallaan alkaa siitä, että silmässä on yli sata miljoonaa verkkokalvoon kiinnittyvää hermosäiettä, ja niin edelleen.

Mutta kohtasin kulttuurin vertauskuvan. ”Kulttuuri” on, näin minulle on opetettu, tieteet, taiteet ja uskonto.

Michelangelot ja muut veistivät marmorista jalon valkoisia patsaita. Saman tyyppisiä oli Rooman kaupunkikin väärällään. Maalatessaan hän ja välittömät aikalaiset joutuivat touhuamaan omin nokkineen, koska antiikin maalauksia ei juuri ollut. Apelles tunnettiin vain nimenä. Työn jälki on lopullisesti kadonnut.

Mielenkiintoni värien historiaan heräsi kerran Italiassa, kun näin, muistaakseni Firenzessä, ellei se sitten ollut Ravenna tai peräti Venetsia, entistetyn 1500-luvun maalauksen. Tätä nykyä niitä on paljon. Silloin se oli uutta. Tosin tiedettiin, että luonnollisesti vanhat taulut ja seinmaalaukset olivat paksun likakerroksen peitossa.

Mutta että tulos oli niin kauhea ruma, sitä en ollut käsittänyt. Värit olivat iljettäviä ja niiden suhde toisiinsa todella outo. Sain tarpeen selvittää, oliko Lontoossa nähtävä van Eyckin tuotanto nyt silmälle samanlaista kuin maalattaessa ja oliko Flemallen mestarin maalaama naisen hameen maailman kaikkien aikojen kaunein vihreä sama kuin sitä maalattaessa.

Kerron joskus.

Mutta antiikin veistokset ja temppelit eivät olleet jalon valkoisia, vaan mauttomasti maalattuja.

Kuvassa Ateenan Parthenon oikean suuntaisesti eli edistyneen nykyfysiikan ja kemian keinoin sellaisena kuin se hyvin todennäköisesti oli Perikleen aikana eli ennen vuosisatojen hiekkapuhallusta ja erilaisia ilmansaasteita.

Muististaoton asioista nousee mieleen vanha ja väsynyt puujalkavitsi. Kuntuo on siis aika usein kulttuurisen tietämisen ja haaveilun taso, ehkä se ilkeä ihminen oli oikeassa, joka sanoi, että ihmisiä on siinäkin mielessä monta lajia, että toiset

-      Luulevat tietävänsä – kun taas toiset

-      Tietävät luulevansa.


15. toukokuuta 2016

Jaakko yltä päältä höyhenissä




Ikolan taivas muistuttaa hänen eräässä tarinassaan kuvaamaansa saarta, johon päähenkilö tuli jäitä potkukelkalla ja aiheutti kevätsiivon päästämällä polstereista untuvat pitkin ja poikin.

Kirjeenvaihto kuolleiden kanssa ei kuulu postin palveluihin. Myös teleoperaattorit ovat samalla kannalla. Myyjät katsovat silmät suitsirenkaina, kun heiltä kysyy hinnoittelua ja huomauttaa, että taivas on lähellä, tässä keskuudessamme.

Vaasan Jaakoon eli siis Jaakko Oskari Ikolan menetetyn maineen voi selittää. Pohjanmaalla nuoret ja keski-ikäiset eivät ole kuulleetkaan hänestä. Vanhat tuntevat ja muistavat hänet hyvin ja nauravat iloisesti. He sanovat lukeneensa ”Valiojutut”, kukaties kaikki kolme nidettä, ja vaihtavat sitten joutuisasti puheenaihetta.

Olen lukenut kaikki hänen kirjoissa julkaistut tekstinsä nyt kahteen tai kolmeen kertaan eli hyvin tarkasti. Ihmettelen ja harmittelen, kun en keksi keinoa hänen sanomalehtikirjoitusten läpi käymiseen ja arvioimiseen kirjoissa julkaistujen rinnalla. Mitään leikekirjaa ei ole tiettävästi olemassa. Ehkä turvaudun Kansalliskirjaston uusiin mikrofilmeihin huonoista silmistäni huolimatta. Vaasassa kävin toteamassa sen minkä tiedän vanhastaan. Kirjoiksi sidottujen vanhojen sanomalehtien lukeminen on äärimmäisen hankalaa ja kopiot on otettava kameralla käsivaralta.

Toistaiseksi otaksun, että kirjojen ja sanomalehden tekstit vastaavat suunnilleen toisiaan. Mutta myös 20 vuoden pääkirjoitukset olisi luettava…

Ihmettelyn aihe on se, ettei kirjojen sisällössä ole merkkiäkään puoluepolitiikasta lukuun ottamatta paria sotien jälkeen julkaistua juttua, joissa hiukan hullutellaan ”uuden vallan” eli kotikommunistien kokemattomuuden kustannuksella.

Suurempi ihmettelyn aihe on Ikolan versio pohjalaisuudesta. Se on paljon leppeämpi kuin muiden sotien jälkeinen pohjaiskuva. Uho ja kehuskelu on jokseenkin kokonaan poissa ja sen tilalla on – yllättäen – hyvin lämmin ja syvällinen yhteisöllisyys. Ikolan maalaiskylät ja Vaasan maalaiskaupunki eivät ole kirjallisten kliseiden mukaisia harmittomien hölmöjen kokoelmia, vaan jotain oikeaa. Jopa herrasäätyisiä kuvataan kunnioittavasti ja tarinointia hallitsee – niin, uskokaa vain – naisnäkökulma. Emännät, talon tyttäret, naisopettajat, piiat, ruotimummot, nokkavat neidit ja todellisuudentajuiset vaimot saavat syvällisen, monipuolisen kuvauksen. Sillä ei ole oikein vastinetta koko Suomen kirjallisuudella!

Eivätkä ”feministisesti suuntautuneet” tutkijat ole huomanneet tätä!

Ehkä ne harvat, jotka ovat silmänneet näitä novelleja, eivät tiedä, että Pohjanmaalla sekä puhe että kirjoitus tähdätään hiukan viereen, kuulostellen ymmärtääkö kuulija-lukija vähällä, vai täytyykö vääntää rautalangasta. Sekä naiset että miehet viljelevät käänteishuumoria. Peruspuhetapa on karnevalistinen. Hyperbola eli hyväntahtoinen liioittelu on sekin tavallinen tyylikeino.

Mutta tämän kiivaana oikeistomiehenä sivuutetun Ikolan perussävy on suuri sovinnollisuus!

Ikola esiintyi pakinoitsijana Vaasa-lehdessä ja jo hiukan ennen päätoimittajaksi nousuaan oikeana kirjailijana, ensin Gummeruksen ja sitten WSOY:n listoilla. Helsingin pohjalaiset, nimekkäimpinä Lahdensuot, Jalo (myöhempi maaherra) ja Jalmari (Kansallisteatterin pääjohtaja, Järviluoman ”Pohjalaisten” lanseeraaja ja jatkuvien kiistojen kohde itsekin) eivät oikein keksineet, mitä tästä Ikolasta ajatella.

Ikolan unohtuminen ja hänen papereidensa katoaminen liittyy ehkä Urho Kekkoseen. Kekkosella oli erinomainen taito painaa vastustajina pitämänsä ja sellaisiksi luulemansa henkilöt näkymättömiin.

”Oikeaa” pohjalaisuutta edusti kilpailevan Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen, Ikolan härmäläinen kilpaveli, jolla oli sankarillinen tausta jääkäriajoista ja sitten osittain edelleen epäselvä rooli Mäntsälän kapinan suitsimisessa yhdessä eversti Laurilan kanssa.

Pohjanmaalla kilpailivat vaaleissa maalaisliitto, kokoomus ja Isänmaallinen kansanliike (IKL). Ikola arvioitiin äärioikeistolaiseksi mutta hän pysyi kokoomuspuolueessa, mistä sekä Paasikivi että Linkomies olivat harmissaan. Häntä pidettiin vuoroon vähäpätöisenä, vuoroon kiusallisena. Sellaista merkintää ei ole tullut vastaan, että hänelle olisi edes ajateltu merkittävämpiä valtiollisia tai kansallisia tehtäviä.

Ikola kuului niihin, jotka pääministeri Paasikivi pudotti sodan jälkeen eduskuntavaaleista. Vanha ystävä Lanamäki lienee kuulunut niihin, joiden tahdosta Ikola sai jättää 1944 myös päätoimittajan tehtävät. Lanamäki oli Ikolan ohella lehden merkittävä osakkeenomistaja.

Maalaisliitossa (keskustapuolue) Kekkosella oli Pohjanmaalla laaja vastustus, joka liitettiin Viljami Kalliokosken nimeen. Se oli suoranainen este kuningastiellä.

Puolueessa Kekkosen merkittävä tukimies oli Artturi Leinonen ja siis Ilkka-lehti. Taistelu oli kovaa 1956 vaalien alla (jolloin Ikola oli jo kuollut) ja uudelleen Honka-liiton aikana 1962. Sitten kekkosvastaisuus katosi puolueesta ja Suomesta. Kekkosella oli sekin onni, että entinen oppi-isä Juho Niukkanen kuoli 1953 Kekkosen pantua hänet juoksemaan nyrkkiiin valtiovarainministerinä. Niukkanen muuten oli vastustanut talvisodan rauhaa eroamalla ministerintehtävästä ja Ikola äänesti rauhaa vastaan eduskunnassa.

Pakinakirjojen ohella Ikolan julkaisi sotien jälkeen laajan kirjan Amerikan matkastaan 1947. Se on täynnä aivan korvaamatonta tietoa siirtolaisista ja heidän asioistaan ja asemastaan. Se näyttää olevan täysin puhdas poliittisista näkökohdista. Oliko Ikola paossa ”vaaran vuosia” ja oliko hänellä oma tai annettu poliittinen tehtävä, siitä ei ole tietoa. Matka ja sen suvaitseminen oli joka tapauksessa ajankohtanaan outo. Miltä näyttää Ikolan mappi punaisen Valpon laatimana?

14. toukokuuta 2016

Hyvä Sixten




Olisin voinut laittaa tuohon pilkun väliin. Sinuttelu johtuu siitä, että olet nuorempi mies ja myös kollega.

Taloustiede, Carlylen sanoin synkeä tiede, ujostelee niin kuin muutkin oppialat omaa menneisyyttään. Sosialismi oli edellisen ja sitä edeltäneen vuosisadan suurimpia onnettomuuksia.

Termillä on monta merkitystä, joista keskeiset ovat räikeästi ristiriidassa keskenään. Tässä tarkoitan toimeen pantua ajatusrakennelmaa, josta käytetään tällä hetkellä usein nimitystä ”reaalisosialismi” ja joka on tarkoitettu tuomaan mieleen Stalinin opit, Mao Zedongin pitkät hypyt ja kulttuurivallankumoukset ja Pol Potin.

Taustalla oli kaksi taloustieteilijää, Marx ja Lenin.

Tämä ei ole tyhjää ilkeilyä. Kyllä nämä kaksi herraa esittivät syvällistä analyysiä talouden mekanismeista ja taloudellisesta välttämättömyydestä. Sosialismi poliittisena aatteena tukeutui termeihin ”tuotannontekijät” ja ”tuotantovälineet”, jotka ovat kansantaloustiedettä.

Molemmat oli kehitelty näiden perustajaisien kirjoituksissa virheellisesti ja niistä tehtiin johtopäätöksiä, joiden seuraukset olivat tuhoisat.

Jätän tässä syrjään sen, että Kommunistisen manifestin aikoinaan kumouksellisista vaatimuksista osa on toteutettu, kuten lasten maksuton ja yhteiskunnallinen kasvatus ja korkea progressiivinen vero.

Kirjoitat huomauttaaksesi eräiden nimeltä mainittujen humanistien latelemista päättömyyksistä. Kiinnitin itsekin huomiota samoihin ajatuksiin. ”Suomesta rakennetaan aivan tietoisesti luokkayhteiskuntaa.” Jos tuossa lauseessa on ajatus, se on hyvin hämärä. Luokkayhteiskuntaa ei voi rakentaa, kuten ei myöskään luokatonta yhteiskuntaa. Kysymys yhteiskunnan rakentamisesta ja sen kysymyksen sisällä kysymys varallisuuden jakautumisesta ovat askarruttaneet myös sosiologeja sata vuotta.

Arvelemme tietävämme aika paljon asioista, joita ei pidä tehdä. Eräät poliittiset ratkaisut ja laiminlyönnit aiheuttavat nopeasti onnettomuutta. Sellainen ratkaisu on diktatuuri eli yleisten poliittisten oikeuksien kaventaminen.

Syy ei ole ”humanistinen” eikä syy ole se, että ”kansan tahto” olisi viisaampi kuin kansanedustajien tahto. Kyllä kansa ei tiedä. Tätä nykyä suosittu insentiivi-perustelu on ainakin minusta hyvä. Ihmiset ahkeroivat, jos heillä on todellista toivoa eli niin sanottuja kannustimia. He esimerkiksi varautuvat eri keinoin omiin eläkepäiviinsä, jos heillä on sellainen hytinä, ettei verotus vie kaikkea eikä valtio asuntoa alta.

Joidenkin, kuten Sinun ja minun mielestämme kansanvalta on oikeampi kuin harvainvalta, mutta tämä ajatus on yhtä tyhjän kanssa. On turha puhua järjestelmän oikeudesta, ellei ole keinoja tuon oikeuden tutkimiseen ja täytäntöönpanoon. Tätä nykyä kansanvaltaa rajoittavat muun muassa ihmisoikeudet, ja se on hyvä asia. Parlamentaarinen enemmistö ei saa antaa määräyksiä, jotka syrjisivät raa’asti jotain vähemmistöä. Jos sellaista yritetään, kuten EU:n sisällä nyt yritetään, keinoja näyttäisi olevan. Niitä nimitetään kansainväliseksi painostukseksi.

Tiukasti harvainvaltaisissa maissa, sellaisissa kuin Venäjä, keinoja ei ole. Stalin teloitutti harvainvallan edustajista neljä viidettä osaa. Hänen aikanaan näitä nimitettiin puolueen kaadereiksi, etenkin keskuskomitean jäseniksi. Nykyisin puhutan vain oligarkeista.

Yksi diktatuurin tunnusmerkki on humanistisen tutkimuksen ja siihen liittyen taiteiden nopea näivettyminen. Näiden asioiden yhteys on hämmästyttävä ja arvoituksellinen.

Kaikkein väheksytyimmät taiteen muodot, kuten runous ja romaani, edistynyt kuvataide ja klassiseen perinteeseen liittyvä musiikki tukahtuvat. Mainitkaapa Saksan ja Itävallan natsismin ajalta merkittäviä mutta sallittuja säveltäjiä. Minulle ei tule mieleen kuin Carl Orff.

Humanistit tekevät hallaa maineelleen levittelemällä piiperryksiä, joiden toisarvoisuus peittää näkyvistä tärkeät asiat.

Jokseenkin kaikki myöntävät suoraan tai salaa, että ihminen on itselleen arvoitus ja pettämätön pettymyksen lähde. Monet humanistiset aineet, kuten historia, ovat ylämäkitaistelua.

Lääketiede ei taida olla humanistinen eikä luonnontiede, vaan valtaosin praxis, suuri määrä tieteen tukemia käytännön menettelytapoja. Etenkin mielen alueella viime vuosikymmenet ovat olleet perääntymistä järkeillyistä ”totuuksista”, kun yhä uusien ilmiöiden (sairauksien) syyt ja hoidot löytyvät molekyylitasolta.

Tieteet ja formaalit järjestelmät (kuten matematiikka) ovat selvästi kenelle tahansa hyväksi. Tunteiden kasvatus on myös kasvatustieteissä ja käyttäytymistieteissä harmaata aluetta. Mutta juuri sille alueelle kuuluu humanismi, kuten siis esimerkiksi taloustiede, ja taide.

Tunnevoimistelu on välttämätöntä. Esimerkiksi lukemalla kuolleiden tai kuviteltujen ihmisten typeryyksistä harjoitamme itseämme kestämään mielihyvää ja joissakin tapauksissa myös luomaan 3 D -kuvaa omista typeryyksistämme ja edistymättömyydestämme.

Paradoksien sietäminen on opittavissa oleva taito. Ajatelkaa Tolstoita! Sekä kirjoitelmissa että romaaneissa vilisee toinen toistaan villimpia väärinkäsityksiä ja virheitä, esimerkiksi taiteen turmiollisuudesta, ja silti juuri taiteellinen tuotanto elää ja kukoistaa. Tai Dostojevskin tai Pushkinin Venäjä-näyt. Miten tyhmää ja miten totta!

Ehkä humanioraan on rakennettu sisään mekanismi, jonka vuoksi mestari luulee ymmärtävänsä erinomaisen hyvin myös sellaista, mistä hänellä ei ole hajuakaan. Jos näin on, tämä piirre yhdistää humanistiset ja luonnontieteet. Johtavien nerojen laukomien typeryyksien kokoelma olisi painettavaksi liian pitkä. Ensimmäinen  esimerkki voisi olla Newton laajoine alkemian tutkimuksineen.

13. toukokuuta 2016

Vihainen mies lauhtuu




Kaksi viikkoa eläkkeelle jäämisestään vihainen mies tuli viettämään kahvihetkeä, kuten oli sovittu, ja syömään mansikkakakkua, joka oli vuodesta toiseen samanlainen, vaikka ei sama. Kahvi oli laatuunkäypää.

Hän hymyili, mutta näki, että sitä hän ei ollut harjoitellut. Monet valittivat kiireitään virkatoimissa. Jotkut olivat poissa muuten vain. Muutamat lehteilivät asiakirjoja huoneissaan yskähdellen kuivasti.

Tietosanakirjaa vihainen mies kertoi ruvenneensa lueskelemaan ja yllättyneensä, miten siellä oli mielenkiintoisia asioita. Hän halusi kertoa muutaman esimerkin, mutta muisti väärin. Myös almanakka tarjosi lukijalle yllätyksiä, nyt kun sitä ei tarvinnut käyttää määräpäivien laskemiseen. Virka-asioista ei mainittu. Tuomarin riippumattomuus tarkoitti, ettei kenellekään kerrottu, mitä kukin teki, miksi ja milloin.

Kaksi viikkoa mansikkakakkujuhlasta hän kuoli. Presidentti oli vetänyt mustat kangashansikkaat käteensä ja vahtimestari nosti seppeleen Saabin takapenkille. Kansliapäällikkö seurasi mukana. Heillä näytti olevan jotain puhuttavaa, varmaankin tulevaisuuteen tähtäävää, tähdellistä tietysti.

Ehkä sitä ei ajatellut kukaan tai ainakaan sellaisia puheita ei kuulunut, mutta tämä kaikki oli onnellista ja aitoa ja väärentämätöntä. Kukin syntyi aikanaan ja kuoli ajallaan.

Koska aika kulki kulkuaan ja virka vaati, muistelemista ei juuri esiintynyt. Ehkä nyt lopullisesti tyyntyneellä vainajalla oli ollut mielenkiinnon kohteita tai lempiajatuksia. Kukaties hän seurasi suopeasti Työtehoseuran toimintaa. Saattoi olla niinkin, että hän oli viihtynyt maatalousnäyttelystä. Hän saattoi olla lähtöisin maaseudulta, Itä-Suomesta, luultavasti vaatimattomista oloista, mutta siitä ei ollut tietoa, kuinka hän oli päätynyt kouluihin. Olisiko joku etäisempi sukulainen ai tuttava toiminut kätevästi koulun vahtimestarina ja tarvinnut auttavaa kättä vaikka halkosouviin?

Tuohon aikaan oli jo saatu käyttöön työhuoneita. Alakerran huoneesta näki erikoisesti tuijottelematta kollegojen menot ja tulot. Jäsenet eli neuvokset saivat kuitenkin käyttää paraatiovea. Ikkunasta näki myös roskalaatikon, ja sitä penkoi joku. Hahmon oli tuntevinaan takaakin. Oven kynnyskiveltä kurkistaen asia oli selvä. Se oli vihainen mies, hän joka oli hiljan kuollut.

”Hattuni”, vihainen mies mutisi. ”Hattuni. Minulla on esittely.”

Tämäkin oli outoa. Ei esittelyssä olla hattu päässä eikä sisällä muutenkaan. Hattu oli sinänsä tuttu, koska se oli niin vanhaa muotia, tyrolilainen, huokea solki ja pieni höyhen nauhassa ja virtaviivaiset muodot. Tuo päähine oli lierihatun viimeinen yritys. Sen jälkeen ne menivät muodista ja se käsitys katosi, ettei ulkona kadulla voisi liikkua paljain päin. Vain jotkut taiteilijat jatkoivat baskerin käyttämistä, mutta ennen pitkää sekin oli unohtunut.



Tuttu kahdella painikkeella ja soljella suljettava epämääräisen ruskea salkku oli mukana, nyt maassa astian vieressä. Näillä kulmilla salkutta kulkemista olisi pidetty outona. Ympärillä olivat ministeriöt, joiden ylväät kellokkaat olivat saaneet ”salkkunsa” valtioneuvostoa nimitettäessä. Todellisuudessa todella mahtavat henkilöt eivät kantaneet sellaista. Heidän perässään sipsutti vahtimestari tai joskus autonkuljettaja, joka kantoi pulleaa salkkua, ja se oli aina musta. Mitä vihaisen mielen salkussa oli, se tiedettiin. Neutraali yleisnimitys oli ”eväät”.

Vihainen mies tai kuka tai mikä tämä sitten oli, nosteli keräysastiasta puhelinluetteloita, joita kertyi aina paljon. Meillä oli sisäinen puhelinluettelo, joka oli valmistettu lyömällä tiedot vahaksille ja pyörittämällä kappaleet veivattavalla koneella siihen liittyvän omituisen hajun keskellä. Alanumeroiden lisäksi oli mainittu kotiosoitteet tarvittavine numeroineen, eikä se monista ollut koskaan aivan ajan tasalla, kun ihmiset muuttivat ja, kuten tässä tapauksessa, kuolivat.

Itsestään selvien Bulevardin ja Katajanokan ohella neuvoksia oli kertymä Tapiolassa. Esittelijöitä asui siellä täällä, joitakin myös huonomaineisissa itäisissä esikaupungeissa ja seudulla, jota kerran nimitettiin liitosalueeksi.

Varmaan raastuvanoikeudella oli samanlainen luettelo. Niinpä heillä oli ammattikunnan erikoisin kotiosoite. Muuan raatimies asui sukunsa talossa osoitteessa Aleksanterinkatu 50.

Se vahtimestari, jolla oli viikset, sininen kokopuku, vaaleansininen paita ja solmio, tuli porttikäytävästä. Hän näki vihaisen miehen kissana ja hätisti sen heilauttamalla jalkaansa uhkaavasti ja lyömällä kämmeniä yhteen. Vakiintuneen käyttäytymissäännön mukaan hän ei ottanut vapautta tervehtiä, vaikka vilkaisi kohti. Hänen tehtävänsä oli pitää vaateripustimet järjestyksessä. Ne olivat mustaa muovia, sitä kovasti kolisevaa tyyppiä. Jokaisessa ripustimessa oli nimikirjaimet, sillä tuomioistuimessa käytettiin tuomareista ja esittelijöistä vain harvoin nimiä, vaan aina nimikirjaimia. Joskus ne olivat hiukan hankalia. Jos virkaiässä vanhempi jäsen oli O.H., nuorempi samat initiaalit omistava sai olla esimerkiksi O.Hi. Muuan esittelijäneuvos oli ops ja eräs toinen oli pos.

Henkilökunta sai tyytyä virallisiin nimiinsä ja titteliin neiti tai rouva.

Tapaus roskalaatikon eli keräilyastian ääressä ei ollut lopussa. Virastomestarin hätistämä kissa ontui takajalkaansa ja oli siksi hidas liikkeissään. Katumme oli niin vähän liikennöity, ettei moni tiennyt sen olemassaoloakaan, mutta nyt sieltä tuli moottorin äänestä päätellen diesel aikamoista vauhtia. Renkaat ulvahtivat pinnoitetta vasten, kun kuljettaja polku jarrua.

Kuka korjasi raadon pois, siitä ei ole tietoa, mutta kissan loppuun päättyi myös kummittelu. Kateisiin jäänyt hattukin sattui silmään hiukan omintakeisessa paikasa, Mercantile-mappien välissä, ja siihen se jäi.

Ehkä ihmisen taipumus nimetä tunnuseläimiä on ikuinen. Noista tapauksista alkaen mielessä ovat vaikuttaneet selvinä Suomen leijona, Porin karhu, vapauden kyyhky, oikeuden kissa ja itsenäisyyden kärpänen.