18. joulukuuta 2014

Sotilasmaantiedettä



Ensin hiukka sotilaskasvitiedettä. Eilen anniskelemani kysymys sanoista hako ja havu oli otattelua. Eiköhän kysymyksessä ole yksi ja sama sana, ja kukaties ”hakkaaminen” on samaa perua. Kysymys neulasten lukumäärästä oli puolestaan halua kiinnittää huomiota pieniin ihmeisiin. Olen minä ne neulaset laskenut ja päivitellyt suurta määrää, yli sata neulasta kymmenellä sentillä, ja siitä eteenpäin ongelma on tietysti helppo päässälaskua.

Joulukuusen kaksoiskappaleen valmistamisen vaikeus tarkoittaa eliömaailman suurta monimuotoisuutta. Kukaties mukana on myös taideteoriaa. Miten lopulta valikoituvat esimerkiksi luontodokumenttien ihmeet. Jokin Suuren valliriutan koralli todella on kivi, kasvi ja eläin, ja koralleilla on tehdas levien kanssa. Ansioluettelo on mittava, viisisataa miljoonaa vuotta. Mutta puut ja risut, joita minulla on ollut kunnia katsella rakennusmääräyksiä uhmaten ikkunoistani alta metrin päästä, ovat ihmeitä nekin. Kysymys kuusen pinta-alasta on muunnos eräästä komeasta, puita kuvaavasta kirjasta, jossa on esitelty lehtipuita teknillisen korkeakoulun näkökulmasta eli arkkitehtuurin ja insinööritieteiden mestariteoksina. Kasvaessaan puu maksimoi lehtiensä tarvitseman, taivaalta tulvivan valon ja on siten erittäin taiteellinen näky, jonka syvä tarkoituksenmukaisuus näkyy ehkä parhaiten suoraan ylhäältä päin.

Sotilaallinen näkökohta liittyy sekin tietysti havuun. Asepukujen puuttuessa valkoiset kuuluvat käyttäneen kansalaissodassa 1918 kuusenhavua lakissa eräänlaisena omien merkkinä. Omia ollaan, sanoi risu päähineessä. Niillä toisilla oli punainen nauha. Pikkutyttöjen lettinauhoilla taisi olla kysyntää. Toisen maailmansodan aikana havutus alkoi yllättäen merkitä vainajia. Myös ruumiiden kuljetuksissa junanvaunut merkittiin pienillä kuusilla. Ja sitten on itsenäisyyden kuusia. Mahtaako se olla pystyssäkään se Kaivopuistoon aikoinaan pystytetty? On se, Wikipedian mukaan, mutta aika ruma roitama.

Taustalla on mytologiaa. Karsikkopuu joka välitti ihmisen yhteyden onnen ja kohtalon ratkaisijoihin, kuten jumaliin, lienee ollut kuusi. Puhe on siis puusta, johon on aihetta suhtautua juhlallisesti. Ruumista kuljetettaessa kuusesta hakattiin oksia poikki. Suvulla saattoi olla oma karsikko. Verkko tietää, että sellaisia karsikkoja ”on yhä käytössä”.

Neljäkin eri veteraania viittasi maastoon ja maaperään aikoinaan kertoessaan tapahtumista Talissa ja Portinhoikan takana. Yksi muistelija korosti kovasti, että Konkkalan rapakivivuori oli aivan pirullinen paikka. Siihen kun tuli tulta ilmasta ja tykistön terveisinä, kivensirpaleet tekivät kamalaa jälkeä.

Jossain historiateoksessa mainittiin, että muinaisissa meritaisteluissa tykkien ampumat kiinteät rautapallot, jotka eivät tietenkään räjähtäneet, aiheuttivat paljon vahinkoa, koska laivoista lentelevät puunsäleet upposivat miehiin ja aiheuttivat nopeasti tulehduksia. Kysymyksessä oli siis biologinen ase.

Aivan 1800-luvun lopulla maassamme viimeisteltiin ja julkaistiin geologisen tutkimuksen tuloksia. Kartat ovat harvinaisen komeita ja samalla havainnollisia. Viipurin seutu on kirjavanaan rapakiveä, ja ”rapakivi” puolestaan on ”saunan” ohella sana, joka on sellaisenaan siirtynyt vieraisiinkin kieliin. Kuten arvaa, nimitys ei tarkoita, että kivi olisi rapaa tai edes erikoisen helposti murenevaa.

Kysymyksessä on punasävyinen graniitti. Halukkaat voivat vilkaista Helsingin Kampin keskuksen kupeessa olevaa Graniittitaloa. Sen ulkoseinät ovat tätä samaista kiveä, joka on kauppatavaraa. Toinen vaivaton tutustumiskohde on mikä tahansa hautausmaa.

Siitä asiasta en ole varma, mutta valokuvista päätellen Ihantalan taistelujen muistomerkki, iso siirtolohkare, jossa on kahdella kielellä kirjoitus, näyttäisi olevan juuri tätä samaa kiveä. Mutta kivien kulkureitit ovat arvaamattomia.

Graniitit taistelevat tässä maassa kuin kaksi armeijaa, harmaa ja ruskeanpunerva.

Siinä vieressä on Suomenvedenpohja ja Juustilanjärvi ja aukea, jonka halkaisevalla tiellä oli jonossa kymmeniä panssarivaunuja, koska aukio on kartan mukaan 0,5 metrin korkeudella meren pinnasta. Siinä ei toisin sanoen ajella minkäänlaisella ajoneuvolla, ei panssarilla eikä edes kolukärryillä. Ihantalan kirkosta etelään on puolestaan Pekarinpuro, joka sattuu olemaan savimaassa luonnostaan niin hyvä panssarieste, ettei kaivamalla olisi saanut parempaa. Siihen jäi useita vaunuja kiinni ja tykkimiehillä oli hyvin aikaa tähdätä. Sen taakse muodostui kuuluisa ”panssaripirssi”, enemmän kuin kolmekymmentä tiensä päähän tullutta vaunua.

Se kaikkein kuuluisin valokuva nyrkkimiehistä antaa ymmärtää, että käryävä Sotka olisi lähitorjuntamiesten tuore saalis. Todellisuudessa siihen oli osunut saksalainen rynnäkkötykki. Se olikin ainoa saksalaisten panssarien saalis koko taistelussa. Aseveljet eivät oikein hallinneet rapakivimaisemaa kumpareineen ja rämeikköineen. Panssarinyrkki oli siitä harmillinen ase, että sen kantama oli vain 30 metriä. Lähelle oli uskallettava. Toisaalta ainakin JR 12:ssa oli paljon pohjoisen miehiä, jotka eivät olleet siviilissä juuri muuta tehneetkään kuin juosseet jängällä nimismiestä pakoon. Maaston käyttötaidot olivat niin ollen mainiot.





17. joulukuuta 2014

Kuusen filosofia



Houreissaan sitä mietiskelee kaikenlaista. Sain puoliksi päättelemällä, puoliksi arvaamalla selville, mitä isäni mietiskeli viimeisinä aikoinaan. ”Mietiskelen” oli hänen oma sanavalintansa ja hänelle sen verran erikoinen, että se tarttui mieleen.

Viime aikoina tuo sana on tullut hyvin lähelle ”meditaatiota”. Sen sijaan ”kontemplaatio” ei ole nyt muodissa. Meditaatio tähtää tietoisuuden tilaan tai sen muuttamiseen. Kontemplaatio on temppeliin (con-templum) siirtymistä mietiskelyn keinoin.

Alan olla valmis kysymään kollegoilta tai entisiltä oppilailta, miten joulukuusen pinta-alan voisi laskea. Kysymys aurinkokennoista askarruttaa hiukan. Tänä vuonna pimeys on ollut poikkeuksellisen lempeä paitsi ehkä tänään, kun sulake palaa kerran toisensa jälkeen ja sähköurakoitsijani moittii muita kiireitään. Tulee jotenkin perverssi olo, kun käy kylpyhuoneessa taskulampun kanssa.

Ainoa aurinkokennon yhdessä kellossani, ja sitäkin on parempi pitää ikkunalaudalla kuin ranteessa. Tahtoo pysähtyä. Rauhallisissa kotioloissa kelloni ei ole Rolex, koska sellaista minulla ei ole ja jos olisi, veisin sen kipin kapin panttilainakonttoriin. Mondainen rautatiekellolle ole löytänyt parhaan käytön asentamalla sen aitoa Bilteman juottotelinettä käyttäen pöydälle. Kova juttu on Timex ranteessa. Omani on luksusversio, joka näyttää nyt maksavan kokonaista 55 euroa.

Sellainen rannekello on tarpeellinen tavara, josta näkee silmälaseja päähän panematta totinen asia, aivan täsmällisesti, kauanko kuorsaus kesti.

Isäni kulki vielä vuodepotilaana vanhoja vaelluspolkujaan kuin sukkajalka intiaani. Katseesta ja ilmeistä osasi melkein nähdä reitin. Kyllä häntä vielä yli 90-vuotiaana veti Lupukkapäälle Sieltä on sään salliessa Saariselän hienoimmat näköalat. Vasanlyömäpää on sekin hyvä. Sokosti on tietysti huono, koska sieltä ei näe Sokostia. Mielestäni hän kerran sanoi ”Rupisuolijärvet”. Nimi löytyy kartalta hyvin läheltä kohtaa, jossa Suomu laskee Luttoon.

Opettelin ja unohdin Lapin kynttiläkuusten sukupuun. Ehkä se on Siperiankuusi. Kirjoissani ja hakuteoksissani Suomessakin esiintyviä kusia on ainakin 50 lajia, mutta taksonomian tietoni ovat huonot. Miten puiden lajit määritetään? Minun silmissäni ne ovat yksilöitä. Huovinen kirjoitti ”puukansasta”, ja se oli hyvin kirjoitettu.

Yksi syvästi kontemplatiivinen tapa viettää joulua olisi ottaa tuoli alleen ja paperi ja kynä. Ensin haluaisin laskea, kuinka monta oksaa joulukuusessa on, toisaalta suoraan rungosta lähteviä ja sitten oksasta kasvavia ja niin edelleen. Pitäisikö niistä piirtää kaaviokuva?

Mikä on hako? Mikä on havu? Hakoja tuodaan porraspäähän. Havuilla peitellään kukkia tai koristellaan paikkoja hautajaisissa, ennen myös muissa juhlissa. Sen tiedon ehkä löytäisikin, paljonko yhdessä kuusessa on keskimäärin neulasia, mutta varma on aina varmaa. Lievä epäily kyllä on, että integroinniksi saattaa mennä. Hieman suurempi epäily on, että neulasia on enemmän kuin miljoona, ehkä huomattavasti enemmän. Neulasen sekunnissa laskien miljoonaan menisi 11 päivää ja 13 tuntia ja minuutit päälle.

Seuraavaksi törmättäisiin ”fraktaaleihin”. Ilman mikroskooppiakin tiedämme, että neulanen on pinnaltaan epätasainen ja siinä on huokosia. Myös poikkileikkaus on hiukan erikoinen. Neulasen pinta-ala…?

Ehkä tässä vaiheessa on viisainta jäädä odottamaan, että esimerkiksi kiinalaiset ottavat kokeillakseen esimerkiksi Tiibetissä kokonaan valokennoista valmistettua joulukuusta. Kuvittelisin että auringonvalon keräyskyky olisi järkyttävä.

Kuvitelmaa tuen vertaamalla ribozomeihin ja DNA:han. Tuo solun osa ja molekyyliketju tiettävästi toteuttavat hyvin vaikean matemaattisen ongelman ratkaisun eli sen kysymyksen, miten hyvin pieneen tilaan saadaan pakatuksi hyvin tehokkaasti ”nauhaa”. Tavallisen kuolevaisen on syytä kiertää optimointitehtävät kaukaa. Ei kannata edes kuunnella, jos joku haluaa selittää ”kauppamatkustajan ongelman”. Siis mikä on lyhin sellainen reitti, joka kulkee mahdollisimman nopeasti USA:n kaikkien osavaltioiden kautta niin ettei missään osavaltiossa käydä kahta kertaa.

Tämä tuli mieleeni, kun tutkin tarkemmin verkosta löytyvää Autoilijan tiekarttaa 1928 ja siirryin sitten Fonectan karttasivulle miettimään, miten kaikki Suomen valtatiet ajetaan päästä päähän. Menin pyörälle päästäni päähäni.


Mutta neulasettoman ja kuorettoman kuusen kaksoiskappaleen valmistaminen puusta olisi sekin melkein toivottoman suuri projekti – kunnes 3 D-tulostus on vaivattomasti käytössä. 

16. joulukuuta 2014

Puutyöttömyys



Vaikka olin ostamassa tyhjiä CD-levyjä joulutervehdyksiä varten, viivyin tietysti katselemassa puukkoja ja veitsiä. Oma puukonkäyttöni on enimmäkseen kirjapakettien avaamista. Katkoterällä varustettu mattoveitsi on siihen omiaan. Hovioikeudessa eivät ennen tienneet, mitä tarkoittaa mattoveitsi. Syytetty oli viillellyt sellaisella naista kasvoihin. Vaihtoehtonimi ”Stanley-veitsi” ei sekään soittanut kelloa. Vasta mauttomana pidetyn kuvailun jälkeen kollegat uskoivat, että törkeä pahoinpitely.

Viimeksi kirurgilla katsoin tarkoin ja kysyinkin. Mattoveitsiä ne käyttävät nykyisin myös silmän leikkaamiseen. Minullakin on jossain mennen ajan skalpelli. Ei sellaisia kukaan rupea teroittamaan. Mauton esimerkki tämäkin, mutta appivainaja selitti, miten monissa tilanteissa jo ensimmäisessä ihon viillossa potilaan henki on vaarassa, jos veitsi puoltaa. Pitäisi esimerkiksi leikata kudosta, mutta vetäisee saman tien sydänpussin halki.

Puukkohyllyllä näpersin Mora-puukon uudenlaista tuppea aika kauan mutta en keksinyt, mikä kikka siinä on. Kahvan päällä oleva hattu joko oli poistettava oston jälkeen tai sitten ei. Sen verran ymmärsin, että puhe Moran metallista on syytä lopettaa. Niitä oli erikseen ruostumattomasta teräksestä tehtyjä, hiiliteräksisiä ja laminoituja.

Kotona katsoin verkosta. Oli siellä opetusvideo, miten Mora-puukko vedetään tupesta. Tässä vaiheessa päättelen, että myyntipakkaus on muutettu kaupan henkilökunnalle vaarattomaksi. Ehkä tuo menee samaan sarjaan kuin eräät lääkepurkit, jotka on pienten lasten takia rakennettu sellaisiksi, että minulta menee puoli tuntia kokeilla ja järkeillä, että pyörittämisen sijasta pitääkin nyt puristaa ja nostamisen sijasta painaa.

Isoisäni höyläsi makuuhuoneessaan soutuveneen lautoja ja veisti piikiksi kuluneella vuolupuukolla veneen kaaria keinutuolissa istuen plyysimaton päällä. Kun vaimo tuli kotiin, se huvi loppui siihen paikkaan. Tie kellariin höyläpenkin ääreen oli joka tapauksessa tuttu. Sitä pidin kuitenkin loppuun asti kummana, että valmis vene saatiin sieltä kellarista neljän oven läpi ulos. En olisi uskonut, että niin tarkkoja mittoja voi ottaakaan.

Ainakin mieshenkilölle alemman viettielämän suurimpia kiihokkeita on puukon tai hyvän höylän irrottama lastu. Se ääni ja sitten näky, joka on tietysti biologisen leikkeen tekemistä mutta kiihottaa silti makuhermoja.

Syy on luultavasti eilen käsitelty työttömyys. Käden taitoja opastavia ohjekirjoja on nytkin joulun alla markettien teinoilla kympillä kappale ainakin sata erilaista. ”Puutyökirjan” kävin läpi. Se on hyvä tai ainakin kunnollinen. Jonkin verran sisällöstä näkee, että kysymyksessä on kansainvälisille markkinoille osoitettu opas.

Tapasin ihmisen, joka ei tiennyt, mikä on salasinkkaus. Selitin kovasti ja näytin sormilla. Neuvoin katsomaan jotain paremman lipaston laatikkoa. Ei se tainnut selvitä. Pitää kysyä pojalta tai hänen pojiltaan. Jos käytettävissä on erittäin nykyaikaiset välineet, loveus on kukaties tehtävissä koneen tarkkuudella. Sahalla ja taltalla se on joka tapauksessa taidonnäyte.

Ruotsissa oli kerran kuningas (Aadolf Fredrik), jonka mielestä puun sorvaaminen oli paljon hauskempaa kuin hallitseminen. Niinpä hän sorvasi ja Hatut ja Myssyt hallitsivat. Ei siitä pitkän päälle oikein mitään tullut. Kuinka mahtaa olla nykyisen kuninkaan laita? Onkohan hänellä kerrassaan Black and Decker? Tosin hänellä on toinen perimä; hallitsijasuku pääsi vaihtumaan, kun edellisen edustaja oli pahan kerran böbi.

Tunsin hyvin miehen, jolle sattui hyvin vakava sairauskohtaus; alkuun meni puhekykykin ja lukutaito. En lakkaa ihailemasta. Vaikka hänellä ei varmaankaan ollut ensi vaiheessa kykyä käsitteelliseen ajatteluun eikä siten mahdollisuutta suunnitella tekemisiään saati tulevaisuutta, kädet alkoivat häntä parantaa. Kun hän oli jo vanha, kaikki vähänkin tutut olivat saaneet erilaisia puusta nikkaroituja esineitä ja kuulemma niitä myös jäi kellari puolilleen. Lahjaesineenä siististi sinkattu risti on ongelmallinen. Kun ei täällä ole tässä maassa sellaista tapaa, että pidettäisiin krusifiksia tai edes ristiä vuoteen tienoilla, ristien kanssa on ihmeessä. Lisäksi useimmille ensimmäinen mielleyhtymä on kuolema tai hautausmaa. Tavallaan outoa, että kaularisti ”sallitaan”.

Puutyöt ovat hyvin helppoja. Kolmekymmentä vuotta jatkuvaa harjoittelua ja pohjalla epätavallinen lahjakkuus, niin kyllä se sitten alkaa sujua. Jos pääsee katsomaan tuollaista taitajaa, työskentelyssä on oudon paljon samaa kuin leipomisessa tai ruuanlaitossa joskus. Vielä yksi vertaus – oli tilaisuus seurata hammaslääkärin työskentelyä, kun olin saattajana paikalla. Sama vaikutelma. Ammattilaisen toimiessa mikään aisti ei hallitse.

En tiedä, olenko edes kuullut näkönsä menettäneistä puusepistä, mutta ei ajatus ole mielestäni mitenkään mahdoton. Mutta siinä olen Dawkinsin kanssa samaa mieltä, että ”Sokea kellonrakentaja” on hyvä kielikuva evoluutiosta. ”Sokea puuseppä” on oma kielikuvani kielestä, kulttuurista ja kirjallisuudesta.



15. joulukuuta 2014

Työtön toimeton kirjaton karjaton





Kiitos orjuuden työn raskaus on aivan keskeinen osa ajatusmaailmaamme. Vielä äskettäin osasimme paheksua kaikkea joutilaisuutta. Maaseudulla yksi perustelu Karjalan evakkojen vieroksumiseen oli näiden väitetty laiskuus. Valtaväestö ei sietänyt sellaista, että seisoskeltiin tai jopa istuttiin puhelemassa joutavia, vaikka olisi voinut senkin ajan työskennellä tunkiolla, oli lantaa tai ei. Myös se tieto oli lujassa, että mustalaiset ja neekerit ovat laiskoja ja saamattomia ja että heikäläisille on turha työntää lapiota käteen, kun he eivät tiedä, mitä sellaisella tehdään.

On tuo entisen maailman perusajatus, jota ei oikein viitsisi sanoa rasismiksikaan, muuten tartutettu filmillekin. ”Kauniissa Veerassa” romanimies tarttuu halkolotjan kottikärryihin pelkästään kokeillakseen, miltä työnteko mahtaisi tuntua, ja eukko paheksuu. Muistan erittäin hyvin, että kohtausta pidettiin vitsikkäänä.

Henkisen työn puolella ei ole lainkaan paha, että väitöskirjan ohjaajalla on hiukan elämänkokemusta. Yksi tehtävä on totuttaa kandidaatti hyvin pitkään ja tuskastuttavaan työntekoon. Ihannetapauksessakin ainakin yksi vuosi menee, useimmiten kolme, pelkän perusaineiston kimpussa. Asianomainen ei siis pääse lainkaan näyttämään oletettuja kykyjään sitä ennen. Niin sanottu luova ajattelu on pantava pakettiin odottamaan toisia aikoja.

Tuossa tilanteessa nuoren tutkijan tausta, perheolot, asuminen ja myös varallisuus vaikuttavat asiaan hyvin paljon. Eräisiin tehoaa yleinen keljuilu. Jotkut professorit ovatkin siinä eteviä. Ihan samassa ryhmässä voi olla toinen, jota kannustetaan säälittelemällä ja päivittelemällä. Joukossa on aina yksi tai useita, joihin tehoaa parhaiten suora, asiallinen puhe, käskytys. Tässä on tuhat sivua kirjallisuutta. Lue ja merkitse niin että löydät myöhemminkin. Aikaa kaksi viikkoa. Kontrolloin tehtävän suorittamisen.

Osa peruskoulun ja lukion opetuksen keskusteluun nostamista ongelmista on näitä, oppilaiden erilaisuudesta johtuvia. Tosin tuossa vaiheessa kenenkään kotona ei vaani hankala, nopeasti alkoholisoituva puoliso ja pahassa tulehduskierteessä oleva vauva. Mutta voi siellä olla sairas äiti ja hullu isä.

Se suuri murhe, josta päivittäin puhutaan, on työttömyys, ja siitä minulla ei ole kokemusta. Myös vanhana olemisesta puhutaan, ja siitä minulle alkaa kertyä yhä enemmän kokemusta. Nämä kaksi asiaa eivät ole vailla keskinäistä yhteyttä.

Minun kokemuspiirissäni pitkäaikaistyöttömyyttä ei ollut olemassa. Tiedän hätäaputyöt ja muistan työllistämisen ja olen käynyt parakeilla, jollaisissa työttömyystöihin lähetetyt kerran asuivat. Sitä ei koskaan sanottu ääneen, kuten ei muitakaan ihan selviä asioita, mutta kyllähän muka terve ja välttävän kunniallinen ihminen aina ennen pitkä työtä sai…

Nyt ei saa. Työttömiä oli marraskuussa 220 000. Viralliselta korahtava ”rakenteellinen työttömyys” on tosiasia. Yhteiskunta ei ole seurannut muutosten perässä. Moni ainakin eläkeläisistä ajattelee, että jos tulee yt-neuvottelut ja saa potkut, niin sittenhän onkin hyvää aikaa vaikka maalata talonsa tai naapurin talo.

Kun niin ei ole. Menetys on jotenkin myös hylkäämistä. Kun omainen kuolee, jälkeen elävien tunteissa kuohuu mukana myös järjenvastainen suuttumus – että meni nyt tuollaisen tempun tekemään. Ihminen joka on loputtoman kyllästynyt surkeaan työpaikkaansa ja viheliäisen huonoon palkkaan, järkyttyy silti, kun se työ menee äkkiä alta. Olen tuntenut aika monta mitä joutavinta virastotyötä tehnyttä ihmistä, jotka ovat eläkkeelle siirryttyään melkein suoraan pyytäneet, että jospa he saisivat kuitenkin vielä joskus, ihan ilmaiseksi, käydä nuolemassa kirjekuoria kiinni, ja ehkä jonkun postimerkinkin.

Työttömäksi joutuminen on väkivallan kohteeksi joutumista. Mustelmat, murtumat ja haavat eivät näy paljaalla silmällä, mutta ovat ne olemassa. Niiden parantuminen kestää, ja arpiakin jää.

Eläkeläinen voi lohduttaa itseään maailman menolla. Minkä sille mahtaa, että seuraava merkittävä elämys on sitten aivoverenvuoto? Työelämästä putoaminen ei ole maailman meno. Välitön vaikutus on moniin sellainen, ettei saa tehdyksi oikein mitään muutakaan. Toinen muunnos on esimerkiksi määrätietoinen siivoaminen ja järjestäminen, mutta sekin loppuu aikanaan.

Epätasa-arvo työn edessä on hyvin vakava ongelma. Ehkä sitä voi helpottaa. Mutta se vaatii määrätietoisia toimenpiteitä. Sellaisista ei ole toistaiseksi näkynyt merkkejä.

14. joulukuuta 2014

Tunturiretki



Ensin kuoli tunturiopas. Hän oli sanonut, että tässä ei ole minkäänlaista hätää. Tosin pakkanen oli ollut erittäin kova jo laaksossa Trondheimista lähdettyä eivätkä hevoset olleet syöneet kahteen kuukauteen.

Armfelt jatkoi kohti Handöliä, kohti Ruotsia. Hän ei tiennyt, että kuningas on jo kuollut. Hän ei tiennyt sitäkään, mitä he kaikki oikein tekivät Norjassa, eikä varsinaisesti sitä, mihin he olivat nyt menossa.

Huoltopäällikköjen muistelmat ovat aina kiinnostavimpia. Tässä vuoden 1718 tunturiretkeä koskevassa asiassa on käytettävissä kirja, Karolinen som aldrig gav upp, ja sen takana päähenkilön Johan Henrik Frisenheimin tavattoman laaja kirjeenvaihto. Frisenheim (? – 1737), joka oli syntynyt ja varttunut nykyisen Pietarin paikalla olleessa ruotsalaisessa Nevanlinnan (Nyen) linnoituksessa ja toimi vielä vanhana maaherrana aina vaarallisimmassa Venäjän vastaisessa läänissä, oli käytännössä jo kauan vastannut koko kenttäarmeijan huollosta eli muun muassa muonituksesta ja hevosten rehusta. Toisin sanoen juuri kukaan muu ei tuntenut Ison vihan aikaa niin perinpohjaisesti kuin hän eikä tainnut jättää niin perusteellisia dokumenttejakaan.

Hän oli kelpo mies. Hänellä oli ongelmansa, etenkin kuningas ja oma lähin esimiehensä, Hugo Hamilton. Ylhäisaateliin nousseet Hamiltonit olivat tuolloin vielä siinä määrin skotteja, että Frisenheim käytti kirjeenvaihdossa hänelle kotikutoista englannin, saksan ja ruotsin sekoitusta. Mutta käsiala oli kaunis. Minkä tahansa ajan virkamieheksi hän olisi ollut harvinaisen pätevä ja lannistumaton.

Karoliinien kuolemanvaelluksesta on kirjoitettu 400 kirjaa ja tehty lukuisia dokumenttielokuvia. Sellainen hiihtotapahtumakin on, jossa tuo noin 60 kilometrin matka hiihdetään tapahtuman muistoksi. Reitti kulkee melkein yksinomaan puuttomassa ylätunturissa.

On vaikea keksiä äkkiä ketään Kaarle XII:n karoliineja karaistuneempia. Nuo miehet olivat tottuneet kävelemään maailmanhistoriallisessa pakkasessa Turkkiin ja takaisin. Mutta Norjan tunturissa marssille lähteneistä 6 000:sta kuoli matkalle 3 000 ja ainakin tuhat perille ryömittyään. Kaukopartio-osasto saapui perille nopeasti ja vaivatta. Muille ei ollutkaan suksia, eikä kenkiä.

Lumimyrskyn lähempi luonne on selvitetty usein. Sellainen myrsky tulee mereltä lämpimänä ilmana, joka meren rannassa jäähtyy ja pakkautuessaan ylös rantavuorille saa suunnattoman nopeuden. Etelämantereella on samaa ilmiötä. Commonwealth Bay tunnetaan tuulennopeuksistaan, yli 150 km/h, ajoittain jopa yli 200 km/h.

Karoliinit tappanut oikku on Norjassa kuitenkin harvinainen. Tarkemmat tiedot löytää helposti, mutta tässä yhteydessä lukija voi kuvitella mielessään 25 – 30 astetta pakkasta ja myrskyn nopeudeksi esimerkiksi 30 metriä sekunnissa tai 100 kilometriä tunnissa. Esimerkki ei ole tunturikuruissa mahdoton.

Vaikka pedoilla ja raadonsyöjillä oli talvisella reitillä sitten keväällä runsaat ruuat, tunturiin jäi myös merkkejä kovista miehistä. Nuotiolla oli poltettu – koetettu polttaa – muun muassa kiväärinperiä ja reen osia. Puuta siellä ei kasva.

Retkeilijät olivat menettäneet vuoden taisteluissa pahasti vaatteitaan. Kaikilla ei ollut kenkiä. Monilla ei ollut käsineitä. Päähineenä saattoi olla karoliinin kolmikolkka, ohutta huopaa. Päällystakkeja ei liene ollut lainkaan.

Niinpä Ruotsin puolella tynnyrit täyttyivät hengissä sinne päässeiltä amputoiduista raajoista. Eri lähteissä mainitaan, miten monta tynnyrillistä niitä oli.

Frisenheim yritti pelastaa ihmisiä ja myös hevosia. Tosin koko maakunnassa ei ollut enää heiniä eikä tietenkään ruokaa. Tuon aikakauden ihmiseksi hänellä oli ihmeesti silmää toisten kärsimykselle. Tilanne oli kuitenkin niin mielikuvituksellinen, että hän toistelee vain, ettei kykene kuvailemaan sitä. Miehillä ja myös hevosilla on joskus voimia tulla hulluksi juuri ennen kuolemaansa.

Siitä asiasta olisi kokeneita kertojia, mutta tunturi on myös hirvittävä paikka. Se tappaa juuri noin, hivuttamalla. Vuorelta putoajat kokevat toisenlaisen kohtalon.

Tapahtumien tarina löytyy verkosta osoitteesta

Karttakuvaassa Trondheim on vasemmalla. Handöl on aika lähellä nykyistä Åren hiihtokeskusta. Kuolleista karoliineista hyvin suuri osa oli suomalaisia. Niinpä hautamuistomerkki on sangen vaatimaton.



13. joulukuuta 2014

Nykyhetken ennustaminen





Tulevaisuuden ennustaminen on pankkiirien ja sijoitusneuvojien ammatti. Menneisyyttä ennustavat historiantutkijat.

Korkean iän siunaus on hyödyllinen ja kuolemaan saakka uskollinen joukko varjoja eli haamuja. On paljon läheisiä ihmisiä, jotka ovat jo kuolleet. Seurustelua näiden kummajaisten kanssa ei tarvitse erikseen opetella. He tulevat uniin kuin kotiinsa ja asuvat ajatuksissa samalla tavalla kuin aina ennenkin.

KRP rakentaa työkseen menneisyyttä yrittäessään saada selvän, mitä tapahtui todella ja minkä roskalaatikon takana. KGB rakentaa tulevaisuutta välittämättä siitä, mikä sen nimen kirjainlyhenne sattuu olemaan tällä hetkellä. Salaisen poliisin toimi muistuttaa suuresti näytelmän kirjoittamista yhteistoiminnassa ohjaajan ja lavastajan kanssa. Se on projektiivista eli tulevaisuuteen tähtäävää valehtelemista.

Edellinen kirjainyhdistelmä tarkoittaa siis keskusrikospoliisia, jälkimmäinen erään naapurimaan turvallisuuspalvelua.

Nykyisyyden ennustajia sanotaan poliitikoiksi. Heillä on kaikenlaisia laillisia avustajia ja valtiosihteereitä, jotka harjoittavat hiki päässä alkemiaa. He yrittävät suodattaa tiedoista totuutta.

Tapana ei ole julkaista uudelleen edes muutaman vuoden takaisia poliittisia ja vielä vähemmän taloudellisia katsauksia. Jos tehtäisiin toisin, jonkin kansanosan usko korkeiden tahojen viisauteen voisi horjahtaa. Itse asiassa tuo pelko on aiheeton. Tunnetaan komeita kuningaskuntia, joissa maksasta katsojat, linnunlennon tietäjät ja tähdistä ennustajat nauttivat mitä suurinta arvostusta siitä huolimatta, että heidän keinonsa kertoa, miksi varma tieto tulevaisuudesta ei ollutkaan osoittautunut oikeaksi, olivat kovin läpinäkyviä.

Iiro Viinasen ja Erkki Tuomiojan tämän syksyn kirjoista tulee kauhistunut olo. Molemmista käy koristelemattomasti ilmi, miten sakeassa tietämättömyyden pilvessä maan tietojen saannin kannalta etuoikeutetuimmat vaelsivat. Hyvin monien muiden muistelmateosten ja elämäkertojen rinnalla nämä kaksi ovat järkyttäviä siksi, että uskomaton oli vastikään tapahtunut. Pyhä ja ikuinen Venäjä oli romahtanut ja seurauksista tiedettiin vain, että ne ovat arvaamattomia.

Vaikka kuinka miettisi, Rytillä ja Mannerheimilla oli käytettävissä jonkinlainen kristallipallo, jolla näki tulevaisuuteen. Molemmat tekivät pahoja ennakointivirheitä kansalaissodan aikaan mutta muuttuivat erehtymättömiksi pian sen jälkeen.

Tässä ja nyt näkee vain sen, että kaksi suurta puoluetta on valinnut väärin puheenjohtajista äänestettäessä. Antti Rinne ja Alexander Stubb ovat viisaita miehiä ja lahjakkaita. Se ei taida auttaa heitä.

Politiikka on nykyisin myyntiä ja markkinointia. Ratkaisut tehdään mielipidetutkimuksilla, joita pitäisi ehkä nimittää mielikuvatutkimuksiksi. Vaikka kommentti ”gallupit ovat gallupeja” tarkoittaisi jotain järjellistä, mitä ei pidä luulla, sitä ei kuitenkaan olisi syytä käyttää.

Todellisuudessa erilaiset äänestykset ovat jo kauan olleet irvokkaita näytelmiä, joita järjestetään hyväuskoisille. Mielipidetiedustelut ajaisivat saman asian harvemmalla. Vielä vähemmällä päästäisiin tarkkoihin tuloksiin käyttämällä mediayhtiöiden tavoin kunnon järjestelmää. Tilastollisesti moitteeton, pitäviin väestötietoihin perustuva järjestelmällisesti kierrätettävä perusyleisö saisi televisioihinsa, tietokoneisiinsa ja älypuhelimiinsa laskurit. Sipilän, Rinteen ja Stubbin hitit eli heitä koskevat katsojien bruttosekunnit ratkaisisivat kulloisenkin hallituksen ja sen kokoonpanon. Nyt häipymässä oleva taipuma nuorten ja alaikäisten käyttäjäryhmien hyväksi on helppo poistaa laskennallisesti. Nuo ryhmät roikkuvat enemmän sähköisissä laitteissa kuin esimerkiksi eläkeläiset.

Toisen Niinistön, Arhinmäen ja Soinin kannatuksella ei ole merkitystä. Se on väärin, mutta hovinarreja ei oteta valtaneuvostoon. Väärän kuninkaan päiviä järjestetään tarvittaessa. Ainakin Babyloniassa oli sellainen tapa, että vuorokauden mittaisen valtakautensa päätteeksi valekuningas teloitettiin.

Seuraava pääministeri on Matti Vanhanen. Sipilä saa niin suuren menestyksen, että politiikalle on pohja. Ensimmäinen ongelma on Paavo Väyrysen syrjäyttäminen. Todennäköinen tapa on Sipilän siirtyminen ulkoministeriksi. Valtiovarainministeriksi löytyy sopiva sadomasokisti, ei tarvitse epäilläkään. Pääministerin on osattava se, missä ensin Katainen ja sitten Stubb epäonnistuivat, ajatella ja puhua työttömyyden, valtionvelan, EU:n, sote-hankkeen ja Ukrainan vaikutuksesta toisiinsa. Se on kokonaiskuva. Nuo asiat vaikuttavat toisiinsa. Koska luultavasti Venäjä hyökkää edelleen ja USA toimittaa lisää aseita viimeksi tänään kerrotun mukaisesti, ensimmäinen kysymys on EU:n vaihtaminen Natoon. Iso Britannia näkyy tuon ratkaisun jo tehneen, samoin kuin luultavasti Ranska. Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.