2. syyskuuta 2015

Varastettu elämä


 
Parin vuoden välein julkisuuteenkin nousee kohu toisen ihmisen elämäntarinan varastamisesta ja väärinkäytöstä. Lähes poikkeuksetta ne ovat oikeudellisesti perusteettomia ja moraalisesti aiheettomia.

Joku paheksui lievästi esittelemäni lääkäri Oliver Sachsin kirjaa ”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi”. Huoli oli kirjassa esiteltyjen potilaiden yksityisyyden suoja ja erityisesti lääkärin etiikka. Kirjan lisäksi tapauksista on tehty näytelmä ja elokuva. Neurologinen sairaus elokuvan aiheena on lajityyppi. ”Sademies” on kuuluisa esimerkki.

Itse asiaan vastaa yhdellä repliikillä: elämäntarinaan ei ole yksinoikeutta.

Etenkin Yhdysvalloissa jokainen lehti, kirjankustantaja ja teatteri, puhumattakaan elokuvasta ja televisiosta, on kautta aikojen turvannut selustansa joko hankkimalla henkilöltä tai tämän omaisilta kirjallisen suostumuksen, rahaa maksettuaan tai maksamatta, tai varmistettuaan monen juristin voimin, etteivät esitellyn tapauksen jäljet johda kehenkään tiettyyn henkilöön.

USA:ssa vahingonkorvaukset voivat olla tuhoisan kovia. Samaa alkaa esiintyä Suomessakin.

Vanhastaan osa ihmisistä ja suuri osa kuolleiden omaisista on kiinnostunut rahasta, ei niinkään yksityisyydestä. Loukkaustapaukset ovat todellisuudessa riitoja palkkion suuruudesta. Tietysti on myös muunlaisia tapauksia.

Sachs jatkoi potilaskertomus-kirjoittamista, jonka kuuluisin nimi oli Sigmund Freud. Eräistä hänen potilaistaan on tullut käsitteitä. Kaikki alan ihmiset tietävät nämä tapaukset. Sekä lääkärien ammattikirjallisuudessa että yleisessä tietokirjallisuudessa sairauskertomuksia on julkaistu yhtä kauan kuin täysin keksittyjä kertomuksia. Oikeita nimiä ei koskaan käytetä. Tosin hakuteoksetkin mainitsevat, että Freudin Anna O. oli todellisuudessa Bertha Pappenheim.

Kliininen lääkärintyö ja lääkärin opinnot edellyttävät välttämättömästi eläviä esimerkkejä. Suomessa ei ennen sotia osattu tai välitetty kiinnittää huomiota potilaan tunteisiin. Jos ihmisellä oli mielenkiintoinen ihottuma, hänet käskettiin luentosaliin ihmeteltäväksi ja pantiin pöydälle istumaan.

Ei ihottumaan muuten ole tekijänoikeutta.

Kaikki muuttui 1970-luvulla. Ihmisen terveydentilaa koskevat tiedot määriteltiin ja niiden käyttämistä rajoitettiin voimakkaasti. Mukana tuli joukko muita yksityisiä tietoja. Vaikka tiedonhaluisella olisi hakaristilippu kainalossa ja banderollit maalattuna, hän ei saa luetteloa esimerkiksi Espoon kaupungin somalitaustaisista asukkaista ja heidän osoitteistaan.

Taustalla oli Saksan, Venäjän ja Hollannin aikoinaan noudattama tapa merkitä ”kansallisuutta” koskevat tiedot jopa passiin. Saksalaisilla oli toisen maailmansodan aikana todella helppo tehtävä Amsterdamissa, kun luettelo kaupungin kaikista juutalaisista osoitteineen löytyi asianomaisesta virastosta. Siellä oli myös Anne Frank yhtenä kymmenistä tuhansista. Isän puolen Neuvostoliitoksi muuttuneelle Venäjälle jääneiden sukulaisten passissa luki ”finski”, joka riitti eri vaiheissa teloittamisen syyksi.

Rauhan ajan ihmisten on joskus vaikea uskoa, että lainsäädännössä on otettava huomioon myös viranomaisten omat ylilyönnit. Suomessa on viime aikoina käsitelty useita tapauksia, joissa julkkisten rikoksia tai sairauksia ovat tutkineet monetkin hoitohenkilökuntaan kuuluvat tai poliisit, joilla ei ole ollut mitään tekemistä itse asian kanssa.

Oliver Sachsin epäilijä ei puolestaan ehkä huomaa, että etenkin vaikeilla alueilla, kuten neurologiassa ja psykiatriassa, tapauskuvaus (case-study) on paras opetusmenetelmä. On mentävä lähelle ihmistä. On ymmärrettävä ihmistä. Ihmiset ovat erilaisia. Ainoa keino löytää moniin tehoavia hoitokeinoja on aloittaa harvoista.

Kirjan tai siitä tehdyn näytelmän kauhisteleminen voi tietysti olla perusteltua, mutta viime kädessä hyvin huomattava osa varteen otettavasta kirjallisuudesta ja etenkin oopperat on kirjoitettu sielullisista rajatilailmiöistä. Kliinisesti sairaita päähenkilöitä löytää ponnistelematta kymmeniä.

Näiden ilmiöiden kuvaileminen voi olla palvelu potilaalle ja erittäin monille muille. Nyt onneksi väljähtäneen esimerkin mukaan voisi sanoa miljoonien nuorten huojentuneen luettuaan, nähtyään tai kuultuaan, ettei itsetyydytys ole harvinainen sairaus.

Toisaalta en ole kuullut, että kukaan olisi ”Portnoyn taudin” takia nostanut kannetta ja vaatinut korvauksia ilmoittauduttuaan itsetyydyttäjäksi.

”Tosikertomukset” joita etenkin viihde viljelee, eivät ole tosia. Osa yleisöstä taas pitää kaikkea katsomaansa tai lukemaansa totena. Juuri Oliver Sachsin jatkuvasti esittelemä teema ihmismielen produktiivisuudesta olisi hyvä tietää. Henkilön kokema ja laajasti, joskus lakkaamatta selostama ”todellisuus” on joskus aivokasvaimen tuottamaa. Arkipäiväisen selvänä pitämämme ”todellisuus” on monissa sairaustiloissa sietämättömän epäselvä, mahdoton tulkita.

Olen ollut itse mukana kymmenessä – kahdessakymmenessä tapauksessa, joissa joku henkilö on vakuuttanut, että syksyn menestysromaani on kirjoitettu juuri hänestä, ja vaatinut rangaistusta ja korvausta. Useissa tapauksissa on sitten käynyt ilmi, että ”loukatulla” oli lääkärin paperit harhaisuudesta. Eräs väitti olevansa se hevonen, jota kuvataan Tolstoin novellissa.

Pieni ongelma: oikeudellisesti hiukan epäselvin perustein monet henkilön nimet saavat suojaa kaupalliselta käytöltä. Nimen on kuitenkin oltava yksilöivä. ”Virtasen musiikki ja makkaraliike” ei suojaa muita Virtasia. Televisiosarjan henkilön roolinimi ei loukkaa saman nimisiä, jos nimi on tavallinen. Mikä on tavallinen? Joku taisi mainita, että verkon hakemistoissa on pääkaupunkiseudulla neljä Jukka Kemppistä. Imatran seudulla on luullakseni kymmeniä. Voisinko estää sen, jos joku nimeäisi kuvitteellisen teoksensa sarjamurhaajan Jukka Kemppiseksi? Kenties en.

1. syyskuuta 2015

Herra Valtioneuvosto!


 
Olen pahoillani että joudun kirjoittamaan asiallisesti.

 
Oppimateriaalin digitalisointi on kärkihanke, jolle osoitetaan rahaa. Se on hyvä.
 

Toistaiseksi julkiset tietoverkkosovellukset ovat pakkasen puolella. Niistä ei ole ollut taloudellista hyötyä. Kustannuksia on ollut, ja paljon.

 
Tämä on tyhjää puhetta, koska vaihtoehtoja ei enää ole. On selvä, ettei tässä kukaan rupea painamaan puhelinluetteloita tai tuottamaan myrkkypaperia pankkisiirtolomakkeita varten.

Mutta jotkut teistä, arvoisat ministerit, tietävät oikein hyvin, että nyt tekeillä oleva sote-uudistus ja talkoot leikkauksineen ja elvyttävine toimineen ovat ennen kaikkea informaatiojärjestelmien muutoksia. Ennuste on huono. Valtion puolella eräät kuten esimerkiksi verohallitus ovat onnistuneet rakentamaan aika hyvän rajapinnan veronmaksajiin, yleisöön. Valitettavasti todellinen kysymys eli tässä tapauksessa verolainsäädäntö ja siis veron keräämisen kokonaiskustannukset suhteessa verokertymään eivät näytä yhtä hyviltä.

 
Miksi ihmisten on niin vaikea ymmärtää, että puhdas tekniikka, biotalous,  ympäristöongelmien rajoittaminen ja tieto- ja tietoliikennetekniikka ovat saman asian eri puolia?

 
Coasen teoreema, josta tekijälle myönnettiin Nobelin palkinto yli 50 vuotta sitten, on harvinaisen helppo. Kaupankäynninkannattavuus riippuu eksternaliteeteista. Keskeisessä asemassa ovat transaktiokulut eli esimerkiksi kulut omistusoikeuden siirtämisestä (kaupasta) ja myydyn tai ostetun esineen kuljetuksesta (logistiikka). Transaktiokuluihin vaikuttaa dramaattisesti oikeuksien täsmällisyys.

Perusesimerkki erittäin huonosti määritellystä oikeudesta on tekijänoikeus. Toinen esimerkki on patenttioikeus, jossa alituinen tauti on ylimäärittely; asiantuntijallakin menee päivä miettiessä, mitä patenttikirjansisältämässä patenttivaatimuksessa itse asiassa tarkoitetaan.

 
Kuin tilauksesta aamun lehden yksi otsikko (HS s. A 8) on ”Biotalouden käsite määritellään löperösti”. Otsikko oli huono eikä kirjoituskaan ollut kaksinen. Ei maailma (tieteen ulkopuolella) siitä muutu, miten käsitteet määritellään. Kirjoittaja selvästi yritti sanoa, että nyt biotaloudeksi kuvailtujen toimintojen harjoittajat ja näiden oikeudet ja vastuut ovat jääneet epäselviksi.

Johtopäätös: transaktiokulut eivät pysy kurissa. Johtopäätös: taloudellista kannattavuutta ei saavuteta.

Esimerkki: elintarviketeollisuus voisi hyötyä norminpurkutalkoista. Luultavasti elntarvikkeet ovat bio-jotain. Pitoisuus- ja lisäanetiedot ovat olleet jo kauan jokseenkin mahdottomia ymmärtää. Miksi? Ei autoteollisuudellakaan ole annettu määräyksiä sallituista raaka- ja lisäaineista, muttereiden kierteistä eikä sähkölaitteiden kapasitanssista. Sen sijaa on toimittu niin että tehtaat vetävät markkinoilta miljoonakin autoa tarkastuksiin, koska tuotevastuu käyttäjille ehkä aiheutuvista vahingoista on niin raaka.

 
Puhuaksemme makkarasta – entä jos osa normeista korvattaisiin säännöllä, jonka mukaan pahan tai pahentuneen makkaran valmistaja ja myyjä maksavat viulut?

 
Suomessa oli yksi elinkeinonharjoittajien ryhmä, joka osasi tehdä hyvää oppimateriaalia, kirjankustantajat. Tällä hetkellä pari kustannusliikettä uskottelee hallitsevansa myös digitaalien median. Sitä ei pidä uskoa.

 
Lukija voisi ajatella mielessään esimerkiksi suomen kieliopin oppimateriaalia. Oman kielen – tai vieraan kielen – kieliopin koulukurssin muuttaminen digitaaliseen muotoon ei ole pieni tehtävä. Matematiikasta tulee mieleen Wolframin Mathematica – mahtaako se olla vielä ajan tasalla? Se saattoi olla ensimmäinen korkean tason sähköinen oppimateriaali alallaan. Tällä hetkellä se näyttää olevan pilvessä ja sisältävän myös pilvilaskennan työkalut ja algoritmit. Omasta mielestään se on tietojenkäsittelyn tekniikassa korvaamaton. Olen kuullut, että moni muu on samaa mieltä.

 
Peruskoulussa aiotaan opettaa ohjelmointia. Mikä mahtaa olla alusta ja mistä hankitaan softa? En rohkene edes arvata, mitä ohjelmointikieltä on ajatus käyttää.

 
Herra Valtioneuvosto – asiantuntemusta on käytettävissä. Löysistä lupauksista on saatu tarpeeksi. Ne tulevat niin kalliiksi. Ehdotan että asiassa käytettäisiin aivojen laskentakapasiteettia.

 

31. elokuuta 2015

Kaupunki etsii murhaajaa

 
”Vuorenpeikkojen tanssi” ja karannut ilmapallo tuovat mieleen saman asian. Tuo tanssi, jolla on suomessa pari kolme nimeä ja säveltäjän Griegin Norjassa täsmällinen titteli ”Dovrgubbens hall”, tuli viimeksi vastaan Spotifyssä. Kenen tahansa suosikkipianisti Matsujev (Matsuev) on joko itse laitellut version tai saanut sen jostain ylimääräiseksi numeroksi. Sitä ei riemastumatta kuuntele.
”M – kaupunki etsii murhaajaa” (1931)on yksi niistä aika harvoista taide-elokuvista, josta voi huoleti vouhottaa valistuneille nuorille. Jotkut heistä ymmärtävät. Eräät saattaa myöhemmin bongata Orionista katsomasta muita kivikautisia elokuvia.
Opetusoppi vahvistaa, että itse oivallettu uppoaa paremmin. Erään esseistin kahtiajako ”oppinut – opetettu” osoittaa syvällistä osaamattomuutta. Luultavasti lapsen puheen oppimisen koneisto eli tuettu jäljittely jää pysyvästi hallitsevaksi. Huonot opettajat yrittävät karsia sitä mutta eivät yleensä onnistu.
Siis juuri toisin kuin edellä opetan, varttumaton katsoja saattaa huomata itsekin, että mustavalkoisella elokuvalla voi kertoa sellaista, mikä on värejä käyttäen mahdotonta.
Koska elämme värillisessä maailmassa, siirtyminen harmaasävyihin saattaa lisätä kykyä havaita yhteyksiä ja ennen kaikkea jatkuvuutta.
Minulle tämän elokuvan painavin kuva on se, jossa on myös mukana ilahduttava oivallus. Lapsenmurhaaja-namusetää etsitään siis ympäri kaupunkia, koska hänen toimintansa häiritsee sekä poliisin että pitkän linjan rikollisten yhteistoimintaa. Mukana ovat kerjäläiset ja kaupustelijat sekä erilaiset vaivaiset.
Elokuvan katsoja tietää, että namusetä-murhaaja ostaa ilmapalloja houkutellakseen niillä pikkutyttöjä. Rikollisella on tapa viheltää Vuorenpeikkojen tanssia. Rytmi kiihtyy kun uhri on lähempänä. Sävelmä on niin hyvin valittu, että ihmettelen, miksi Griegin tekijänoikeuden omistajat eivät nostaneet kannetta säveltäjän maineen ikuisesta tärvelemisestä. Kun amerikkalaiset käyttivät Griegiä ”Sound of Musicin” musiikkina, norjalaiset vetosivat ns. tekijänoikeudelliseen klassikkosuojaan ja hankkivat kansainväliselle suurelokuvalle kiellon.
Ilmapallojen kaupustelija siis tunnistaa ostajan sävelmän viheltämisestä. Hän piirtää liidulla kämmeneensä m-kirjaimen ja läimäyttää asiakasta olalle. Liian myöhään tämä huomaa peilistä, että hänet on merkitty. Ja ennen pitkää ajojahti johtaa tulokseen.
Ehkä ilmapallokauppiailla tai muillakaan ei ole enää taululiitua taskussa. Toinen teknisen edistymättömyyden kauhu on lyijykynän teroittaminen linkkuveitsellä. Kynän ikkunalautaan jättämistä jäljistä ja paperikorista löytyneistä kynän lastuista poliisi varmistaa epäillyn asuinhuoneen ja siis nimen.
Jos juoniselostukseni on vajavainen, palaan asiaan. Olen ajatellut ruveta kiusaamaan erästä kaveriani, jolla on huima kokoelma DVD-levyjä ja oman mukavuutensa kannalta valitettava heikkous valmistaa sitä kerjäävälle kopioita. Toisaalta Filmihullu-kaupasta saisi Blue-Rayn kohtuuhintaan. Toisaalta kaupassa ei kumma kyllä ole F. Langin elokuvaa ”The Return of Frank James”. Se ei ole kenenkään muun suosikki. Kaupoista ei liioin löydy Nicholas Rayn parasta elokuvaa ”Party Girl”. Minun tekisi mieli tutkia, mistä nämä mielikuvani ovat peräisin. Ovatkohan nuo elokuva todella hyviä?
Jälkimmäinen muuten on värielokuva, luultavasti ensimmäinen ja viimeinen värielokuva kautta aikojen. Cyd Charrissen keltainen ja taustojen hiukan ikävä vihreä yhdessä hehkuvan punaisen kanssa näyttäisivät olevan elokuvan dramaturginen pohja. Sen nimi voisi olla ”sonaatti kolmelle värille”. Muuan puolalainen on yrittänyt samaa mutta huonommin tuloksin. Andrei Tarkovski oli selvästi ymmärtänyt yskän ja yllättävää kyllä Michelangelo Antonioni, jonka mestariteoksessa ”Punainen erämaa” ei ole asiaa nimeksikään eikä juonta lainkaan, mutta minä matkustin kerran rämisevällä linja-autolla Bolognasta Ravennaan toteamaan, ettei siellä oikeastaan ollut tuon elokuvan maisemia, mutta oli kyllä muuta mielenkiintoista.
Olen tässä välissä saanut selvän vaikeasta asiasta. Käykää Orionissa. Nykyinen fMRI (toiminnallinen magneettikuvaus) osoittaa, että aivot reagoivat eri tavoin teatterissa ja kotona televisiosta katsottuun elokuvaan. Musiikissa konsertin ja äänitteen ero on vielä suurempi.
Tämän suoran tunteeseen vetoamisen tuntee kuka tahansa. Hurjasti edistynyt neurologia on alkanut tuottaa tietoa solutason muutoksista, jotka eivät tietenkään näissäkään asioissa ole pelkkiä soluja ja pelkkää kemiaa. Kysymys on aina soluverkoista, jotka ovat sekä rakenteeltaan että toiminnaltaan tyrmistyttävän monimutkaisia.
Ennakkovaroituksena – mahdollisesti yksi aikamme suurimmista hyväntekijöistä on Oliver Sacks, joka on vuosikymmeniä kertonut kirjoissaan ihmiskohtaloita ja tehnyt sen kolmessa ominaisuudessa, ihmisenä lääkärinä ja neurologina.
Sacks kuoli eilen.
”Mies joka luuli vaimoaan hatuksi” on merkittävä klassikko. Kuusi muuta kirjaa on suomennettu.
Ehdin jo hankkia hänen omaelämäkertansa, joka vaikuttaa villin hyvältä, mutta en ole vielä edes aloittanut sitä. Aloitan kohta.
Aikaa olen käyttänyt ”Musikofilian” parissa. Aihe on niin kiehtova ja niin vaikea, koska itse asiassa kuuloelimet ja kuuloaistimus on niin syvällisen outo. Sacks esittää hyvin mielenkiintoisia kysymyksiä, kuten sellaisen, että mahtaako pikkuvauvoilla olla yleisesti absoluuttinen sävelkorva. Puheen kuuleminen ja kielen oppiminen vievät sitten tilaa muulta ja johtavat silloin tällöin monien hellimään harhaluuloon ”nuottikorvan” puuttumisesta.
Sacks korostaa, että todellinen kyvyttömyys erottaa sävelmiä on aikamoinen harvinaisuus, luokkaa yhden suhde kymmeneen tuhanteen. Muu on opittavissa. Ja Sacksin muistoksi: se on yhteiskunnallinen epäkohta, että laulu ja kertomus ovat jääneet aivan liian vähälle.
 
 

30. elokuuta 2015

Propagandaministeriö


 

 

Luultavasti etenkin nuorten suosimat sivustot leimaavat Helsingin Sanomat ja Ylen sekä ajoittain eräitä muita propagandaksi, joka on tietoisesti suunniteltu levittämään valheita etenkin nuorten ja joidenkin muiden oikein ajattelevien eksyttämiseksi.

 

Jotkut tahot julkaisevat sivustoja, joilla kerrotaan ”absoluuttinen totuus”. Tiedossa ei ole, kenellä on aikaa ja rahaa kustantaa videoita ja äänityksiä eri puolilta maata.

 

Tarinat ovat samoja, joita folkloristit ovat kirjanneet yli sata vuotta. Niitä on vanhastaan kutsuttu urbaanilegendoiksi (”surupukuinen nainen”, ”grillattu vauva” jne.). Viikko pari sitten ihmiset kertoivat toisilleen, että somaleille jaetaan lastenvaunuja ilmaiseksi. Tarina kiertää edelleen. Sen tehoon ja suosioon ei vaikuta hiukkaakaan, että viranomaiset ovat monta kertaa ilmoittaneet tiedon perättömyydestä. Viranomaiset nimittäin valehtelevat.

 

Tarinoiden tarttuvuuden huomaa siitäkin, että itse valtion tai kunnan palveluksessa  - tai jopa poliisina toimivat – kertovat tarinaa.

 

Itse en tiedä, miten niiden lastenvaunujen kanssa on. Kiinnitän huomion vain urbaanilegendan erääseen tunnusmerkkiin. Kertojalle ei ole koskaan täsmällistä tietoa, mutta hän on aina kuullut sen serkultaan, joka on nähnyt tapauksen. Serkulla ei ole nimeä eikä asuinpaikkaa, tai poikkeustapauksessa tämä ”Sirkka Oulusta” on kuullut asiasta pikkuserkultaan tai taksimieheltä tai junansuorittajalta. Tunnusmerkki on siis tarinan jäljittämättömyys.

 

Sivumennen – mikä ettei joku olisi lahjoittanut vanhoja lastenvaunuja tummaihoiselle.

 

Vuosisadan kuuluisin urbaanilegenda on juutalaisten tapa ryöstää kristittyjä lapsia, jotka sitten surmataan synagogassa. Itse kuulin tämän vuona 1949 Pohjanmaalla. ”Siionin pyhien pöytäkirjasta”, joka on runsaan sadan vuoden takainen venäläinen väärennys, kuulin paljon myöhemmin. Tuolloin 40-luvun lopussa sain tiedon myös siitä kätevästä muunnelmasta, että mustalaiset ryöstävät valkolaisten lapsia.

 

Vasta tätä kirjoitusta varten varmistin Ashlimanin ja Aarne-Thompsonin laajoista julkaisuista, että ”vaihdokas” –teemasta on esimerkkejä jokaisesta maapallon kolkasta, etenkin Lähi-Idästä, ainakin tuhannen vuoden ajalta. Tehokas versio vakuuttaa, että ryöstetyn lapsen sijaan jätetään vaihdettua muistuttava pahanhengen sikiö.

 

Rasismi on ongelma, koska se ei ole rasismia.

 

Ihmiset ovat kautta aikain hallinneet toisiaan valheilla. Talvisodan loppuvaiheessa nähtiin Summassa enkeli. Tieto tästä merkittävästä tapauksesta levisi salamannopeasti ja antoi monille voimia.

 

Myös Suomessa on hakattu moniin kiviin kaksi kauhistuttavaa sanaa, ”kunnia” ja ”isänmaa”. Niistä ei ole ollut vuosikymmeniin haittaa. Ihmisiä ei ole tietääkseni vainottu epäisänmaallisuuden takia.

 

En ole vielä saanut selville, tarkoittaisiko ”punavihreä propaganda”, jota ”valtamedia” harjoittaa jotain muutakin kuin lukijalle epämieluisia asioita ja ihmisiä.

 

Sitä vastoin palautan taas kerran mieleen, että lähes koko minun elinaikani tätä maata on pyritty ohjailemaan räikeästi perättömillä väitteillä, ajatuksilla ja opeilla. Tarkoitan kommunismia.

 

Rahavallan tarkoitus on sortaa todellisia työtätekeviä. Porvarien natsiautojen (Mercedes) takapenkit on verhoiltu työmiehen selkänahalla… Työn ja pääoman ristiriita vaikuttaa edelleen, tässä ja nyt. Tosin työtä ei oikein ole, eikä pääomassakaan ole kehumista, mutta silti!

 

Etiketti on se, että kun joku kirjailija tai taiteilija muistelee nuoruutensa suurta aatteellisuutta, kukaan ei äännähdä. Minulla ei ole halua tuomita. Tein sitä kuukausipalkalla niin monta kymmentä vuotta. Kommunismin muisteleminen peittää näkyvistä sen, että eräässä vaiheessa – esimerkiksi 1930-luvulla – jonkin sorttinen sosialismi (sosialidemokratia) – oikeasti jarrutti eriarvoistumista.

 

Nyt Euroopasta melkein puuttuu tasa-arvon aate. Tässä mielessä on yhdentekevää, vastustetaanko maassa somaleja vai afrikkalaisia vai islamisteja. Pelottavaa on se että vastustetaan sen sijaan että kannatettaisiin. Itse haluaisin kannattaa pikkulapsia.

29. elokuuta 2015

Pitkä matka





Ruotsalainen Dag Hammarskjöld oli YK:n pääsihteeri. Hän kuoli 1961 Kongossa lento-onnettomuudessa, joka saattoi olla järjestetty. Hänellä oli sekin kunnia, että sekä Hrustshev että John F. Kennedy raivosivat hänelle sekaantumisesta rauhanvälitykseen, jonka he katsoivat itse paremmin ymmärtävänsä.

Hammarskjöldin kuoleman jälkeen hänen kirjansa ”Kiinnekohtia” (Vägmärken”) sai hyvän vastaanoton ja se unohdettiin kiireesti. Sen lisäksi, että Hammarskjöld oli jopa eristäytyvä ihminen ja naimaton, nyt kävi ilmi, että hän oli kristillinen mystikko. Hän osasi alan klassikot ulkoa – Pascal, Mestari Eckart ja muuta silloin ja nyt täysin epämuodikasta.

Tällä hetkellä kirjaa on vaikea löytää Suomesta edes kirjastoista. Ulkopolitiikassa hän on suurempi nimi kuin Palme ja Bildt. Vaikka hän istui ministerinä Tage Erlanderin aikaan, hän ei tiettävästi osallistunut puolueiden toimintaan. Ruotsissa on ollut paljon sitä tapaa, että ulkoministerit ovat ammattilaisia joko entisinä virkamiehinä tai professoreina.

En voinut olla tähän kirjaan uudelleen törmäämättä, kun keräsin aineistoa Lapin antologiaani, joka ilmestyy kohta. Oli pakko miettiä, miksi tiedämme niin vähän reppuretkeilystä Ruotsin Lapissa ja miksi täällä tapaa vain harvakseltaan ihmisiä, jotka olisivat vaeltaneet Åressa, Abiskossa, Sarekissa – siellä missä tunturit muuttuvat vuoriksi.

Ruotsissa Lapin retkeily on lähes joka suhteessa jotain 30 vuotta Suomea edellä. Yksi syy on sota, mutta tunturissa kulkeminen oli kyllä arvostettu ja suosittu harrastus jo 1920-luvun alussa. Suomessa oli vahvat tunturivaelluksen perustukset, mutta mainio kirjoittaja Erkki Mikkola kaatui talvisodassa, ja sen jälkeen oli niin paljon muuta tekemistä.

Yksi retkeilyn uranuurtajista oli Dag Hammarskjöld, jonka mukaan on nimetty muuan mainio vaellusreitti. Matkan varressa on kiviä, joihin on hakattu kirjoituksia Hammarskjöldin niukasta tuotannosta.

”Matkoista pisin on matka sisäänpäin.”

Hän kuvasi hyvin tarkasti ruumiillisen ponnistelun puhdistavan vaikutuksen. Hän julkaisi lehdissä kirjoituksia vaelluksista ja vaikutti vahvasti toimintaan järjestöissä ja taustalla.

Suomessa ei kai koskaan ole ollut mitään vastaavaa. Kekkonen liikkui talvisin Saariselällä ja Käsivarren Lapissa, mutta jossain on ero. Mukana olleet eivät kerro eivätkä tyhjennetyt pakkaukset ja pullot tuo mieleen sisäänpäin kääntymistä eivätkä Hammarskjöldin ajatusta:

Hur skulle du kunna bevara förmågan att höra, när du aldrig vill lyssna: att Gud skall ha tid med dig anser du visst lika självklart som att du inte kan ha tid med Gud?

Miten säilyttäisit kyvyn kuulla kun et koskaan kuuntele: sinulle on kai itsestään selvää, että Jumalalla on aikaa sinulle, vaikka sinulla ei ole aikaa Jumalalle?

Lukija huomaa, että vaikka kirjoittaja oli kristitty, ajatus on yhtä iskevä myös ihmiselle, joka kaihtaa sanaa ”Jumala”. Kuten useimmiten, ”jumalan” voi vaihtaa sanaksi ”luonto”. Harva riitelee siitä, etteikö luonto olisi jotain hienoa, varjelemisen ja kunnioituksen arvoista ja lisäksi salaperäinen voimanlähde.

Välillä voi muistaa, että tuo ajatus on aika nuori. Jos haluaa, sen voi johtaa valistusfilosofeista, mutta kyllä toisaalta amerikkalaiset (Thoreau, Emerson) ja toisaalta viihteen rajoilla liikkuva kirjallisuus (Jack London) olivat todellisia tienavaajia. Antiikin idyllit olivat poikkeuksitta ihmisen muokkaamia.

Siitä ei ole pitkä aika, kun syrjäseutujen kansanihmiset sanoivat suoraan, etteivät he ymmärrä, mitä ihmettelemistä ja ihastelemista luonnossa muka olisi. Siitä he eivät olleet välttämättä selvillä, että jos he joutuivat pois luonnosta, esimerkiksi Ouluun sotaväkeen, kokemus osoittautui erittäin epämiellyttäväksi ja kaupunki ympäristönä hyvin hankalaksi.

Olen tuntenut koko joukon ihmisiä, jotka ovat vaeltaneet Lappiin pappeja pakoon harjoittaakseen siellä hartautta eli hiljaisuutta. Sitä varten ei tarvtsisi mennä Lappiin asti, mutta esimerkiksi kesämökit on turmeltu. Tietokoneet huutavat kovempaa kuin kuikat.

Nykyinen suomalainen alkaa tuntea olonsa hankalaksi jo istuttuaan vaikkapa vain viisi tuntia lämmitetyssä huoneessa, jossa ei ole sisustusta eikä virikkeitä. Meistä on tullut pikkulapsia, joita on viihdytettävä, kunnes viihdymme kuoliaaksi. Eilen oli tilaisuus käsitellä valokuvia alle yhden päivän ikäisestä henkilöstä. Siitä katseesta on kenellä tahansa paljon oppimista.

Yleisesti luullaan, että rikkaus tarkoittaa rahaa. Se ei tarkoita. Voi olla, että profeetat ovat oikeassa ja että korkeat kulttuurimme ovat sellaisella tiellä, jolla resurssit loppuvat.

Ilmaston ja liikakansoituksen veroinen tuhon aiheuttaja on eriarvoistuminen. Esimerkkejä on kymmenentuhannen vuoden ajalta. Heti kun yksinvaltiuden orjajärjestelmä on viimeistelty, se romahtaa. Tietty demokratia ja tietty vapaus eivät ole abstraktisia arvoja. Ne ovat olemassaolon ehtoja siinä kuin auringonvalo ja vesi. Kulttuurinen monimuotoisuus – josta Hammarskjöld kirjoitti – on biodiversiteetin alakäsite.
 

28. elokuuta 2015

Tyhmyyden historia


 
Ian Kershaw ei tee asiasta numeroa. Kronikoidessaan Saksaa vuoden lopussa 1944 ja antautumiseen toukokuussa 1945 johtaneina kuukausine hän tulee piirtäneeksi tyhmyyden historian ääriviivoja. Nälkä ja pelko ovat päällimmäisiä.

”Juutalaiset aloittivat tämän sodan”, jupistiin Saksan pommisuojissa. Tämä on kaikki juutalaisten syytä. Osalla jupisijoista oli aivan riittävät tiedot arvioida tulkintaansa. Osa muisti vielä, kuka hyökkäsi Puolaan 1939. Osa tiesi, etteivät Roosevelt ja Churchill olleet juutalaisia. Jollain oli hatara mielikuva Stalinin ja hänen lähimpien miestensä kansallisesta taustasta. Joku aavisteli, ettei Hawaijille 1941 hyökännyt Japani ollut juutalaisvallan tyyssija.

Tavanomainen keino oli ajattelun valuma. Tärkeää ei sittenkään ollut, kuka ampui ensimmäiset laukaukset. Oli muka aivan pakko toteuttaa ehkäisevä isku.

Suomikin hyökkäsi marraskuussa 1939 Neuvostoliiton kimppuun. Tai ellei puhuta Mainilan laukauksista, joku sieltä olisi hyökännyt suomalaisten luvalla. Kuka, sitä ei yleensä mainita. Saksa – liitossa. Englanti – kaukana. USA – vielä kauempana.

Tällä hetkellä kolme venäläistä neljästä tietää, ettei Venäjä käy sotaa Ukrainassa. Se tieto ei pyöri uutisissa, miten monen mielestä Kiovassa hallitsee Yhdysvallat.

Juuri nyt islamin sotajoukot uhkaavat Suomea tai ainakin islamia tunnustavat uhkaavat Suomen tyttöjä tai ainakin heikäläiset vievät meiltä työpaikat, tai…

Luin eilen hyvän analyysin ISIS:in synnystä ja toiminnasta. Kirjoittaja oli sotilas, tiedusteluväkeä. Tulos oli uskottava: kukaan ei tiedä. ISIS:in synty ja kasvu, sen valtava vetovoima nuoriin miehiin ja sen uskomaton menestys taisteluissa on täydellinen arvoitus.

Kirjoittaja hylkää salaliittoteoriat perättöminä. Käytännössä kaikki islamin maiden valtakeskittymät haluavat tukahduttaa tuon liikkeen ja pelkäävät sitä. Taustalla ei ole superaivoja. Liikkeen suuruuden luoja oli videovuokraamon myymäläapulainen, joka hänet tunteneiden mielestä oli henkiseltä varustukseltaan yksinkertainen.

Sen sijaan kirjoittaja antaa ymmärtää, että ISIS on some-ilmiö. Tapa käyttää videoklippejä (vangittu lentäjä poltetaan kameran edessä häkissä kuoliaaksi jne.) viittaa videovuokraamoon. Sitä voisi sanoa nerokkaaksi, koska se vetoaa sellaisiin nuorten miesten tunteisiin, joista nämä itse eivät tiedä mitään.

Some on tyhmyyden temmellyskenttä, juuri samalla tavalla kuin kirjallisuus ja elokuva. Joka ihmettelee tätä väitettä, miettiköön esimerkein. Miten paljon Stieg Larson ja trilogian neljäs osa kertovat Ruotsin ja Euroopan arjesta, niin sanotusta todellisuudesta. Eivät paljon. Sen sijaan ne tukevat noin 1907 lopullisesti vakiintunutta käsitystä, että ”todellisuus” on hyvin epätodellinen ilmiö.

Ei meillä lännessä kukaan todella tiedä, miksi elokuvan action ja kirjojen kovat rikosjutut ovat niin suunnattoman suosittuja. Ei kukaan sitäkään tiedä, miksi Agatha Christie on aikakauden kaikkein myydyimpiä kirjailijoita, vaikka hänen teoksensa ovat sekä todellisuutta että perusjärkeä ajatellen pelkästään naurettavia, kohdittain myös itkettäviä eli lukija nyyhkyttää raivosta, eikä osaa olla lukemattakaan.

Jos omaksuu huijauksia harjoittavien rikollisten ajattelutavan. menestyy maailmassa. Ihmiset saattavat epäillä ja jopa väittää vastaan, jos heille esittää pieniä valheita. Suuri vale menee aivan varmasti läpi. Huonon käytetyn auton myyminen autoliikkeeseen voi olla ongelma. Kuuden valkoisen Mersun hankkiminen laskua vastaan eli ilmaiseksi ja välittömästi Venäjälle myytäväksi ei ole ongelma. Uudenlaisen poliittisen puolueen perustaminen käy kuin tanssi.

Yt-neuvottelut ja tilinpäätökset osoittavat, että Matti Putkonen ja häntä radikaalimmat ajattelijat ovat oikeassa. Valtamedia on menettänyt uskottavuutensa. Ensimmäisinä hyppäsivät kärryiltä mainostajat.

Internetin merkitys on suuri, mutta suurimman muutoksen aiheutti ”suomalainen vahvuus”, mobiili nettiyhteys eli älypuhelin eli nykyisin kaikki puhelimet.

Joku entinen tohtorioppilaani voisi verrata pahempien populistiryhmien kannatusalueita älypuhelimien ja niiden käyttämien some-palvelujen jakautumaan Länsi-Euroopassa. Hypoteesi on 1 : 1.

Itse olen valtamedian kannattaja ja edustaja. Venäjä on television maailmaa. Mitä Kiina on, sitä en tiedä. Sen tiedän, että puhelin aiheutti ensimmäisen maailmansodan ja radio toisen.

Puhelin teki mahdolliseksi erittäin suurten joukkojen liikuttelun rautateitä ja maanteitä käyttäen mutta ei epäsuoran tulen tähystämistä ja tulenjohtoa. En unohda isäni sotamuistelmassaan julkaisemaa ja lehdissäkin selostettua on-line-tulenjohtoa syyskuussa 1941 Tuuloksessa. Sen kerran lentokoneen radio toimi.

Edelle kirjoitettu todistaa, että olen ollut jälleen kerran väärässä. Twitter ja Facebook ja sen kerrannaiset ovat hallitsevan tiedon välineitä. Vanhanaikaisena kirjoittajana en vieläkään tiedä, mikä aiheutti kansojen älykkyyttä toistelevan verkkohyökkäyksen blogiini. Joukko vanhoja, tuttuja ja viisaita kommentoijia säikähti. Se oli kyllä turhaa. Trollit katosivat tässä vaiheessa. Nyt tulee vain haistattelua ja muuta tavallista, mitä en tietenkään julkaise.

Liikenneanalyysi ei muuten vaadi kummiakaan työkaluja. Kun katsoo kommenttien päivämäärät ja kellonajat ja vertaa niitä pitkän ajan keskiarvoihin. tulos on kyllä se, että nyt jossain tehdään töitä urakalla.

Mutta kannattaa muistaa tämä ISIS ja videovuokraamo. Henkilö oli Ahmad Jadfhil, jihad-nimeltään Abu Musad al-Zarqawi ja maa oli Jordania. Koulutuspaikka oli Afganistan ja taustajärjestö Aö-Qaida.

27. elokuuta 2015

Tehkää hyvin




Pyydän lukijoilta anteeksi, että olen edelleen samaa mieltä kuin viime- ja edellisviikolla ja siten samaa mieltä kuin presidentti ja pääministeri ja liittokansleri Merkel. Pyrin siihen, ettei sellainen toistuisi.
Se on surullista, että kirjoittaja käyttäytyy törkeästi ja laiminlyö vieraanvaraisuuden säännöt. Sääntö on se, että julkisuudessa on oltava mielin kielin. Jos joku ”tuomari”, esimerkiksi lukija, sanoo että ei, ja viittaa peukalolla alaspäin, esiintyjän kuuluu purskahtaa itkuun.
Jos minulla on vieras, joka yltyy villiksi ja alkaa oksennella pitkin seiniä, niin silloin otetaan niska perse kiinni ja heitetään ovi ulos.
Kirjoittajan on loukattava lukijaansa. Tutkijan on uhmattava ”totuutta”.
Totuuden etsijän tie on helppo. Ovesta ulos ja pyykkitupaan tai lähimmälle Teboilille. Keskiolutlainsäädäntö ei koska sosiaalista mediaa. Niinpä se on totuuden tyyssija. Totuus Kirkkonummen monikulttuurista kerrotaan Facebookissa. Valtamedia (HS, Yle) levittää asiasta vain valheita. Itse seuraan huolestuneena, milloin pellon reunaan ilmestyy väkeä, joka on joutunut jatkaman pakoaan Evitskogista.
Jos joutuisin Evitskogiin, pakoon minäkin lähtisin. Lapinkylässä taas on mainio kotileipomo ja Särkijärvellä asuu ystävä. Evitskogin kohdalla ei parane painaa kaasua, koska siellä pesivät poliisit tutkan kanssa.
Minulle on silmien alla muutama muistilappu. Tärkein se, jossa sanotaan, että tie helvettiin on päällystetty hyvillä esimerkeillä.
Muuan tietämäni henkilö, joka oli mielestäni maan kaikkein parhaita kirjoittajia, alkoi lopulta käyttäytyä kuin Erno Paasilinna eli jaella sarkasmeja ja sitten tulta ja tulikiveä vasemmalle ja oikealle, ylös ja alas. Aika tavallista on, että lukijakuntaa koetetaan herätellä ostohaluisiksi latelemalla sikin sokin vetäväksi arvioitua eli asianomaiselle epäedullista tietoa nimeltä mainituista henkilöistä.
Tätä kokeili muiden ohella Donner Mammutissaan. Sikäli kuin sain oikeaa tietoa, menestys ei ollut kehuttava. Sivuuttaen nimeltä mainiten itsestäni kerrotun katselin erinäisiä asioita, joissa olin mukana ja joista minulla on paperit tallella – erilaisia moottorimotelleja, velkakirjoja, avioehtosopimuksia jne.
Tuolla pohjalla en puhuisi kirjoittajan selostusten todenperäisyydestä yhtään mitään.
Ilmiö on suhteellisen uusi. Ennen oli sellainen tapa, että julkaistiin muistelmia. Niissä kirjoittaja kehui kovasti itseään ja haukkua rätkytti useimpia muita. Tuota Donneria harmittelen. Hän tekee hienoja elokuvia. Olen erittäin kiinnostunut vuota 1970 vanhemmasta vaiheesta hakiessani tietoja siitä, miten Suomesta tuli tällainen Suomi. Donner jolla olisi parhaat tiedot asiasta ihan 50-luvun alusta asti, kehuu hävittäneensä papereitaan. Se oli vikatikki.
Istuin iltapäivää henkilön kanssa, joka kirjoittaa kuolleen ihmisen elämäkertaa, ja kerroin hänelle muistamiani asioita. Vieressäni istui 90 vuotta täyttänyt tuttava, jolla oli toisen aikakauden muistikuvia samasta ihmisestä. Tarjottiin kahvia ja jäätelöä. Säätä ei todellakaan voinut moittia.
Kun kävi niin erikoisesti, että olin vaiti, kehittelin mielessäni vanhaa ajatustani plagioida Plutarkhosta, jonka vaikeasta nykykielillä tavoitettavat esseet ovat ihanteitani. Hän osasi ihmeellisellä tavalla yhdistää oikullisuuden oikuttomuuteen niin että lukija pysyy yllä.
Plagiaattini olisi ”Kuuluisien miesten elämäkertoja”. Se poikkeaa kaikista vastaavista antiikin teoksista rakenteeltaan. Kirjoittaja käsittelee kerralla aina kahta ihmistä, kreikkalaista ja roomalaista. Tuloksena on eräänlainen vertailu ja kokonaisuus on ihmeellinen mosaiikki poikkeuksellisten ihmisten vaiheista. On kolme tapaa suhtautua lahjakkuuteen, vihamielisyys, syrjäyttäminen ja erottaminen.
Nerokas Paavo Rintala toteutti tämän Mannerheim-romaaneissaan, jossa kerrotaan myös kirjoittajan mummon elämäkerta. Plutarkhoksen ison kirjan nimi olisi suomennettuna ”yhdensuuntaiset elämät”. Rintalan ideaa ei tainnut kukaan ymmärtää, ja nyt kolmiosainen teossarja on unohtunut. Sääli mutta ei yhtä lohduton kuin ”Leningradin kohtalonsinfonian” unohtaminen.
Esimerkiksi Ian Kershaw’n uusimmat kirjat vastaavat kysymykseen menneisyydestä, sodankäynnistä ja pakolaisista. Ihminen on halvempi kuin kannullinen voiteluöljyä tai koneruuvi. Ihmisiä voi aivan hyvin tapattaa tai näännyttää sata tuhatta, eikä se tunnu missään. Näin ajattelivat toisen maailmansodan tyrannit. Saksa jatkoi sotaa melkein vuoden jo hävittyään sen, ja samoin Japani. Ihmisten kuoleminen säästää elintarvikkeitakin ja turpeen alla on tilaa. Ravintoketju on demokraattinen paikka. Sinne on aina tervetullut.
Kriisivaltioissa ajatellaan, että tarpeettomat ihmiset työnnetään mereen ja sillä siisti. Ihmisiä on muutenkin liikaa. Jotkut kulttuurikriitikot ovat samaa mieltä, mutta pysyttelevät itse kuitenkin kuivalla maalla.
Juuri tähän ajattelutapaan kaatui Neuvostoliitto ja juuri tämän ajatuksen vastustaminen takasi sodan jälkeen Saksan jälleenrakentamisen Yhdysvaltain rahoittamana. Suomen historiassa siirtolaisten asuttaminen sotien jälkeen esitellään jättiläisongelmana, josta selvittiin. Ajatus on väärä. Kysymyksessä oli investointi, jonka avulla Suomi selvisi ensin sotakorvauksista ja sen jälkeen hyvinvointivaltion rakentamisesta.
Nyt on taas unohtunut, että sanoivat Marx ja Keynes mitä sanoivat, valtion ainoa voimavara on ihmiset. Rikkaudeksi ihmisiä ei voi sanoa, koska ihmisellä ei ole hintalappua.
Haluaisin poistaa moraalin moraalista. Aivan kuten molekyylibiologiassa ihminen eli väestöpaine on se katalyytti, jonka tarvitsemme kohentaaksemme kaikkien toimeentuloa.
Ihmisiä vain on niin kovin vähän.

26. elokuuta 2015

Kenen perse kestää


Otsikko on sopimatonta kielenkäyttöä ja harhaanjohtava. Voisi luulla, että viittaus tarkoittaa joko sen katsomista, kenen perse kestää merivettä, tai rahapeliä, jossa joltakulta välillä perse aukeaa eli pelaaja lentää sippiin. Rahat loppuvat.

Lisäksi otsikko on laskelmoitu erehdyttämään lukijaa luulemaan, että jatkan tänään keskustelua sananvapaista ja sananvapaudettomista. Tänään luen biologiaa ja sodan sosiaalihistoriaa.

Yksi kommentoija toivotti minut taitavasti hornan tuuttiin neuvomalla lopettamaan tämän blogin ja sen sijaan matkustelemaan, mielellään johonkin kauas, kuten Tahitille. Sitä ei mainittu erikseen, mutta ymmärsin, ettö menolipu riittäisi.

Ei ole varaa. Professorin eläke on hyvä, pätkän neljättä tonnia kuussa, mutta jo taannoin mainitut kaksi sakkoa eli tuhat euroa ylimääräistä menoa kuussa aiheuttaa merkittävää maksuvälineiden niukkuutta.

Mutta tarkoitus ei ole esittää hyväosaisen marinaa, vaan johdattaa kysymykseen Tahitille matkailemisesta. Ongelma näet on se, ettei perse kestä. Se on kulunut. Joku röyhkeä ratsuväen mies kysyi kenraali Laatikaiselta, joka hänkin oli joutunut ratsaille Kannaksen suurissa sotaharjoituksissa kesällä 1939, että eikö ratsastaminen käy ahterin päälle niinkin riskillä miehellä. ”Käy se, mutta kestköön, kun on perseeksi ruvennut.”

Miehen puhetta, mutta Laatikainen olikin maisteri. Ja jääkäri.

Välillä pohdiskelen, pitäisikö vielä käydä Kaliforniassa. Siellä on tuttuja ja yhdessä rannassa myydään herkullisia äyriäisiä ja Santa Monica kirjakauppa, Barnes & Noble, on maailman kaunein. Kolmannessa kerroksessa oli nojatuolit, joissa istuen näki palmujen yli Tyynelle valtamerelle, ja palmu on mielen päässä.

New Yorkin Strandin valikoima ja tunnelma on aivan toista, mutta niin on sääkin.

Kesällä kokeilin. Istun nyt 70-vuotiaana kahdeksan tai yhdeksän tuntia, ja siinä on raja. Edes jaloittelu ja varovainen voimistelu eivät auta sen jälkeen. Kaliforniaan lentää 11 tuntia ja Tahitille vaikka kuinka paljon enemmän. Sitä paitsi en ole kiinnostunut Tahitista. Gauguin sai siellä kupan ja Margaret Meadia sahattiin silmään.

Minulla on ystäväpiirissä pariskunta, jonka matkailua en lakkaa ihailemasta. Heiltä saattaa tulla postikortti vaikka Ulko-Mongoliasta. Pääsiäissaarille on kuulemma vaikea päästä, ja kun muodollisuudet on kuitenkin voitettu, lento mantereelta kestää ainakin viisi tuntia ja perillä on pelkkää murhetta. Päämäärä on kaikkia odotuksiakin uskomattomampi ja lisäksi paikka, jossa kulttuurikriitikkojen olisi hyvä pistäytyä. Ainakin J. Diamondin mukaan siellä asukkaat onnistuivat tuhoamaan oman elinympäristönsä asumiskelvottomaksi rottien avulla. Hilasivat niitä akuakuja hirsien päällä, kunnes kaikki puut oli kaadettu ja niiden perässä eroosio ja rotat veivät loputkin elämisen ehdot.

Vanhuus näyttää olevan mielisairaus, ainakin minulla. Todellisuudentaju rakoilee etenkin ulkosalla.

Eilen kiskoin irti murtunutta vaahteran oksaa ja sain apua naapurin nuorelta rouvalta.  Kohta oli tekemässä sitä, mistä olin päättänyt pidättäytyä, nimittäin sahaamassa sitä taloon tunkeutuvaa puuta poikki ja vielä tylsällä timpurin sahalla, joka ahdisti.

Tuokion kuluttua olin selälläni nurtsilla katkennut vaahtera sylissäni. Se oli aivan pelkkää ja ansaitsematonta onnea, ettei selän alle osunut mätästä eikä pään kohdalle kiveä.

Hitusen paikat aristavat nyt, mutta se on lihaskipua.

Se oli siis lähellä, etten löytänyt Tahitia tai Pääsiäissaarta keittiöni ikkunan alta. Ajattelin tänään että josko ostaisi kaarisahan ja kirveen vielä, kun siellä on seinässä kiinni toinenkin maastamuuttaja. Se on huono ajatus. Antaa kaikkien vaahteroiden villiintyä. Kirjoittamalla kirjoja ja blogeja ei riko luitaan.

Televisiouutiset toistavat tietoa, että niiden nettisivuilla on testi maahanmuuttajista ”Testaa tietosi pakolaisista: Mitä, missä ja kuinka paljon.”

Tiedän että osa kansasta harrastaa mielipiteitä, ei tietoja. Yhtälö on ikävä. Kun hankkii tietoja, mielipiteet vähenevät.

Kävin kysymykset läpi. En selvinnyt kaikista kunnialla.

Kehotan kokeilemaan ja avustan hiukan. Kysymyksissä on mukana lukuja, jotka sisältävät myös valtion sisäistä pakolaisuutta. Se tarkoittaa siis taistelujen pakenemista.

Kertaaminen on hyödyllistä. Tällä viikolla ainakin yksi puoluesihteeri on käyttänyt sanoja villisti puhumalla muun muassa laittomista turvapaikan hakijoista.

Sellaisia ei ole olemassa.

Tulee mieleen että myös poliitikoilla on tarve väännellä vakiintuneita termejä.

”Ei ole laitonta paeta vainoa ja ylittää rajoja ilman voimassa olevia matkustusasiakirjoja, jos tarkoituksena on hakea turvapaikkaa. Kansainvälisen lain mukaan kenellä tahansa on oikeus hakea turvapaikkaa sellaisesta maasta, joka on allekirjoittanut YK:n pakolaissopimuksen vuodelta 1951 Geneven pakolaisten asemaa koskevan yleissopimuksen ja pysyä kyseisessä maassa siihen asti, kunnes turvapaikka-hakemus on ratkaistu.”

Lukija arvannee yhteenvedon. Se vaahtera on kokkopaikalla, mutta ei ole vaikea arvata, mikä paikka on hiukan arkana.

Kysymyksessä on ns. jalompi ruumiinosa. Ja vihje on otsikossa. Oikein arvanneelle yksi piste.