B-luokka

 

Meillä B-luokka oli hurjan paljon parempi kuin A. Mittaan ylioppilaskirjoituksilla, myöhemmällä koulutuksella ja työuralla. Itse olin siis A-luokalla.

 

Ajattelen muuttaa mielipiteitäni. Tutkimuksen ja ajoittain kiitostenkohteena on ollut vanhastaan ensiluokkainen kirjallisuus. Alan taipua kannattamaan toisen luokan tekstiä.

 

Esimerkiksi ”Suomen kirjallisuuden antologia” I-VIII sisältää selvästi parhaan kirjallisuutemme, mutta jos minulla olisi käytettävissäni Jäntin ”Suomen sana”, saattaisin käyttää sitä hanakammin. Ensin mainittu on Anhavan koulukunnan työtä, ja kokonaisuudessa, johon kuului myös ”Suomen kirjallisuus I-VIII”, työmyyriä olivat muiden ohella Matti Suurpää, Sirkka Kurki-Suonio ja Hannu Launonen.

 

Yrjö A. Jäntin kyvyistä tekstin tajuajana minulla on sangen laaja kokemus, ja se on kielteinen. Arjessa hän ei yleensä edes uskotellut ymmärtävänsä kirjoja, joissa ei ole kuvia. Toisin oli hänen isänsä Jalmarin laita. Mutta Suomen Sana 1-24, jota en siis ottaisi asutooni vaikka siitä maksettaisiin, on mielenkiintoinen sillisalaatti-rosolli-väskynäsoppa, johon on sekoitettu yksiin kansiin kaikenlaista yhteen kuulumatonta.

 

Niinpä kokonaisuus on samalla tavalla ylläpitävä kuin Karilaan Pikku Jättiläinen (jonka kokoonpanossa ei ole päätä eikä pasmalankaa) tai saman tekijän ”Suuri kaskukirja”, jossa on loputon määrä anekdootteja, jotka eivät naurata.

 

Palaan lähipäivinä pohtimaan, mihin ja miksi kaskukirjat ja humoreskit tyyppiä Agapetus, ja pakinat tyyppiä Olli ja Valentin ovat kadonneet.

 

Tämä on sivujuonne, kun nyt tähdennän, että Suomessa perinteisesti kääntäjän ei ole tarvinnut osata kääntää. Myöskään lähtökielen ymmärtämistä ei edellytetty. Juhani Jaskari ja Eila Pennanen olivat tuomassa muutosta. Joku Kersti Juva on täysin epätyypillinen ilmiö, syvällisesti aiheisiinsa perehtyvä erinomaisesti omaa ja vierasta kieltä osaava mestari.

 

Minun aikanani käännettävää ”annettiin” ansioituneille ja suosituille tekijöille kuin armopaloja, ja näiden onnellisten odotettiin osoittavan käyttäytymisellään kiitollisuutta. Vain Tammessa toimittiin toisin, koska J. Helleman oli itse lukenut merkittävät kirjat alkukielellä ja tutustui suomennoksiin. Hänhän muuten sattui olemaan tanskalainen, joka oli lapsuudessaan oppinut Suomessa suomea.

 

Hankin kiireesti Helmi Krohnin elämäkerran, joka ilmestyi juuri. Olen hyvin utelias näkemään, yrittävätkö kirjoittajat tehdä hänestä tämän hetken #-hengessä erittäin merkittävän kirjailijan. Sekin on kiinnostavaa nähdä, missä määrin otetaan esiin se, että Krohnin entinen aviomies E.N. Setälä oli vuosikymmeniä suomalaisen kulttuurin paha henki.

 

Olin kummissani, kun jouduin Otavassa 1964-1965 ”stilisoimaan” eli korjaamaan mm. Helmi Setälän lukuisia suomennoksia nuorisonkirjallisuuden klassikoista. Oli helppo havaita, että hänen suomen kielen tyylinsä oli oudon piimäistä verrattuna esimerkiksi sisarpuoleen (Aino Kallas) ja että englantia, josta hän suomensi, hän ei osannut käytännössä lainkaan. Mutta tämä nipottaminen on sekä häijyä että turhaa. ”Maailman parhaita nuorisokirjoja” on edelleen useimpien lukijoittensa rakkaassa muistossa, eikä ketään häirinnyt käännösten kehnous. Mutta palaan asiaan. Olen ajatellut kääntyä spiritualistiksi ja samalla spiritistiksi.

 

Kuvassa Krohnien pitkäaikainen tyyssija Kiiskilän hovi Viipurinlahden rannassa.

Hebe

 

Otsikko tarkoittaa nuoruuden jumalaa. Siitä on johdettu myös sairauden nimi hebefrenia, joka tarkoittaa nuoruuden tylsistymistä, skitsofrenian lajina.

 

Nuoret ihmiset tahtovat tänäkin päivänä aloittaa puhtaalta pöydältä. Sääli. Aloittaisivat ilman pöytää.

 

Misääriäkin pelataan pelikorteilla, 52 kortin pakalla, jotka on koristettu murhavälineillä (piikkinuija, keihäänkärki jne.) ja feodaalisten lurjusten kuvilla.

 

Viisas ystäväni opetti minulle kerran, ettei tietojenkäsittelytieteellä ja pokerilla ole oikeastaan eroa. Hän oli alan professori. Kirja on Frank R. Wallace, “Poker. A Guaranteed Income For Life by Using the Advanced Concepts of Poker”, 1968.

 

Kirjasta totesin, ettei edistyneellä asianajolla vaikeassa oikeusjutussa ole oikeastaan eroa edistyneeseen pokeriin. Tämä kaikki puolestaan palautui mieleeni, kun luin The New York Timesin laajan reportaasin Las Vegasin riennoista. Texas hold’em on nyt maailman suosituin pokeripelin muoto. Osa korteista on yhteisiä eli kuvapuoli ylöspäin kaikkien nähtävissä, ja kullakin pelaajalla on kaksi korttia, joita toiset saavat parhaansa mukaa arvailla. Tämänvuotisessa reportaasissa pokeriruhtinaasta ei näyttänyt olevan mitään sellaista, mitä Wallace ei olisi tähdentänyt kirjassaan.

 

Syvä AI (opetettava tekoäly) ei ole vieläkään tehnyt mestaripokeristeista työttömiä eikä rahattomia. Sekä shakissa että go-pelissä kone voittaa ihmisen.

 

Olen kohta vanhin kirjoittamaan omista kokemuksistani ajasta ennen Suomen stalinismia. Moskovanmielisyys tuli maahan 1970 Rauno Setälän kirjalla ”Uusstalinistin uskotunnustus”. Kirjoittaja kuoli pian, vain 35-vuotiaana. Hänen kanssaan hyvin lyhyen aikaa naimisissa olleen ihmisen tunnen hyvin. Hän ei voi kirjoittaa tästä. Mallintamisen sääntö on, että ilmiöryhmä selitetään muualta kuin sen ilmiöryhmän sisältä.

 

Rakastan karttoja. Peruskarttalehti – nyt on käsillä Laperla, 1 : 20 000 vuodelta 1970 – mallintaa maastoa ja pinnanmuodostusta ja on joka kohdassa väärä, koska kaikki pisteet on esitetty oikein eli tarkasti ylhäältä, suorassa kulmassa. Niin ei ihminen näe. Ei oikeastaan konekaan. Tarkan näön alue on noin yksi aste eli ehkä 180-osa näennäisestä näkökentästä.

 

Ensimmäinen satsi peruskarttoja kuvaa täsmällisesti seutua, jota ei ole enää olemassa. Tapiolan kartassani on tennishalli, joka paloi kauan sitten, hiekkakuoppa, johon tuli vesiallas, ja pusikkoa jonka päälle on levitetty moottoritie.

 

Juuri tuota oli stalinismi. Tarkka ja tieteellinen kuva maailmasta, jota ei ollut olemassa. Sen teki innostavaksi vihjaus ”tarvittaessa väkivalloin” riistäjiltä kaapattavasta vallasta.

 

Mietin kovasti alkeiden vaikeutta. Stalinsmi oli yritys jättää alkeet väliin. Liitän kuvaksi eilen kirjoittamaani liittyneen hotellin huoneesta. Se ei ollut mitenkään alkeellinen. Mutta esimerkkini vaatii musiikim alkeita. Neuhaus sanoo, ettei missään nimessä pidä harjoitella C-duuria eli asteikkoa pelkillä pianon valkoisilla koskettimilla. Katsokaa kättänne ja sen muotoa. C-duuri on lähes mahdoton soittaa tasaisesti, koska se ei sovi sormille. H-duuri on ihan jees. Ihan reaalipolitiikkaa.

Toksova ja Kivennapa

 

 

Näkemieni tietojen perusteella isovanhempani eivät kiireiltään perustaneet käydä papin puheilla ennen kuin isäni syntyi juhannuksena 1921. Sama vika oli äidin puolella; taatalla ja mummulla oli ainakin kaksoset Vieno ja Lauri sekä mahdollisesti äitini s. 1923, kun nokittelu papin kanssa päättyi vihkaisuun ja sitten muuttoon Vammalan seudulta Pohjanmaalle.

 

Tässä suhteessa en ole itse noudattanut suvun perintöä. Esimerkki on ajankohtainen, koska tänään 25.1. on sekä Juho Kemppisen että vaimonsa Hiljan syntymäpäivä. Syntymävuodet olivat 1896 ja 1901.

 

Ylensä yritän välttää sekä marinaa vahoista ajoista että niiden ihannointia. Kun itse vertailen verkkokaupan kynnykselleni tuomia tuotteita ja pohdin, olisiko Pirkka vai Pielisen kala nyt vuorossa savustetun säilykemuikun kuljetettavaksi, mielessäni käyvät isovanhempani. He tunsivat köyhyyden.

 

Kemppiset saivat vuokraamista hellahuoneista häädön milloin Kustaankadulla, milloin Vaasankadulla, koska työperäinen Helsinkiin muutto Viipurista ja sitä ennen Terijoelta oli kusaissut. Työtä ei vuonna 1929 eikä sen jälkeenkään juuri ollut, mutta mummu oli kyllä ahkera siivoamaan junia. Isä-Jussilla puolestaan oli tapana juoda rahat. Sotien aikana mummulla oli rauhallisempaa, kun mies ja viisi poikaa olivat kaikki kenttäharmaissa. Se nuorin oli soitto-oppilaana, hänellä kun oli mainio sävelkorva. Aviomies oli vuoroon kuulustelemassa sotavankeja toksovalaisena virheetöntä venäjää puhuvana, ja välillä kaatuneiden evakuointikeskuksessa vääpelinä.

 

Rauhan tultua Jussi jatkoi entiseen malliin, mutta Kullervo oli se päivänpoika, jollaisena äitinsä oli häntä pitänyt pienestä asti. Oppi heti kaiken ja pärjäsi. Ja aiheutti armeijassa ongelman: voiko alaikäisen eli alle 21-vuotiaan ylentää luutnantiksi.

 

Olen laskenut, että isäni otti edesvastuuttoman taloudellisen riskin muuttaessaan perheineen Kauhavalta 1963. Puolikas huonosti hoidetusta asianajotoimistosta ja 119,5 m2 asunto Tapiolasta oli hankittu velaksi, ja hän oli perheen ainoa tienaaja.

 

Isäni lähti armeijaan alkuvuodesta 1939 vetäistyään omaa isäänsä nyrkillä turpaan. Muistelmateoksessaan isäni sivuuttaa minut ja jäykähköt välimme 1970-luvulla vähällä. Skannaaminen tuotti kuitenkin tuloksen. Borenius oli ottanut 80-luvulla tavakseen käydä meillä Kirkkonummella kysymässä neuvoa syvistä siviilioikeudellisista ongelmista. Isäni puolestaan osoitti tarkistaneensa mielipiteitään myös minusta puheessa, jonka hän piti tohtorinkaronkassani 1992. Teksti löytyi; muistikuva oli haalistunut.

 

Tämä oli nyt vastaus kommentoijalle, joka kummasteli, miksi päädyn kerran toisensa jälkeen mainitsemaan J. Stalinin eri yhteyksissä näissä kirjoituksissani. Juuri Stalinin käskystä isoisäni suku teloitettiin, vietiin Siperiaan ja ryöstettiin. Opin hyvin pienenä, että Stalin oli paha mies. Minulle itselleni oli tärkeämpää, että suuren diktaattorin varjo vaikutti minuun ja perheeseeni vielä 1980-luvun alussa. Kekkonen ja hänen käskyläisensä eli käytännössä myös minä olimme muka Moskovan asialla. Tuo ajatus katosi Kekkosen kuoltua. Luulen ettei nykypolvi tiedä, miten rajusti suomalaiset jakaantuivat rähmällään olijoihin ja kontillaan oleviin. Kokoomukselaisuus oli mielestäni tyhmää ja vasemmistolaisuus samoin. Omat ja isäni hankkimat rahat käytin 90-luvulla Amerikassa. Olin kuulemma ainoa virallisesti noteerattu suomalainen kävijä, joka kieltäytyi Washingtonin tarjoamasta rahoitusta ja maksoi vuokransa, lentonsa ja lapsen koulun itse. Seuraavalla kerralla 2000-luvulla en ollut enää tuomari vaan professori ja kiitin tarjouksesta ja matkustin patenttikonferenssiin muina miehinä. Kuva on vaatimattoman hotellimme alaovelta.

Tekniikka ja totuus

 

 

 

Yritän esittää perusteluja ajatukselleni, että kirjat ja asialliset lehdet ovat joutumassa historiaan, ja poliittinen ja sosiaalinen muutos on niin suuri, että vain populistit ovat ymmärtäneet, mistä tuuli nyt puhaltaa. 

 

Kirjoitan tässä oman maailmankuvani vastaisesti. Olen lukenut kirjoja yli 70 vuoden ajan, ja uskon rationaalisiin perusteluihin. 

 

”Totuuden jälkeinen aika” ei koske tekniikkaa. Laite toimii tai sitten ei. Ennen pitkää tulee joku jakoavaimineen ja toteuttaa parannuksen. Entinen ennätyslaite jää hyllyyn ihmeteltäväksi kuin putkiradio transistorin tultua. Joku juputtaa, että putkella kuuluu paremmin kuin germaniumilla, mutta kauppa ei käy.

 

Historiassa on arvoituksia. Miksi Kiina heitti sikseen huimasti Eurooppaa edellä olleen tekniikkansa 1500-luvulla, ja minkä vuoksi meillä antiikki kehitti niinkin ihmeellisiä asioita kuin geometrian mutta ei kunnon ratasta? Vesiratas muutti maailmaa keskiajalla, vaikka eräskin Don Quijote yritti aivan oikein rikkoa tuulimyllyjä peitsellä, ne kun veivät tulot aatelismieheltä.

 

Tekniikan filosofian esityksissä, joita on Suomessakin (Ilkka Niiniluodon), ja tekniikan historioissa, on sama vika. Tärkeämpää kuin keksintö spekseineen ja sen kohteen rakentaminen on tuotteistaminen.

 

Asia on päivänpolttava. Naapurimaamme Venäjä on merkillisellä tavalla viimeksi kuluneet 400 vuotta kunnostautunut tieteen ja laajemminkin kulttuurin alueella ja rökittänyt Yhdysvallat kilpailtaessa ihmisen lähettämisestä avaruuteen. Sillä on ydinkärkiä ja laitteet niiden lennättämiseen.

 

Mutta tsaarista sosialismiin ja edelleen nykyiseen Venäjään valtakunta elää vain hiilivedyillä. Sillä ei ole muuta myytävää kuin kaasu ja öljy sekä eräät mineraalit, ja nuo tuotteet saattavat todella olla ehtoopäivän tavaraa.

 

Totuuden taivuttelu oli Neuvostoliitossa suosittua. Lännessä opittiin suhtautumaan epäluuloisesti väitteisiin, että tämä tai tuo keksintö olisi tehty Venäjällä ennen kuin lännessä. Epäluulo jatkui siitä huolimatta, että Lebedev oli julkaissut saksaksi selostuksensa langattomasta lennättimestä muutamia vuosia ennen Marconia, ja myöhemmin vangitut Tupolev ja Polikarpov olivat suunnitelleet nelimoottorisia pommikoneita, jollaisia Venäjä oli käyttänyt taisteluissa, jo 1916.

 

Vuosisadan menekkituote, Kalashnikov-rynnäkkökivääri, kelpasi kaikille. Valtio ja toveri Kalashnikov itse eivät saaneet tuotteesta pennin pyörylää. Viimeksi kuluneet 10 vuotta tilanne on tuonut mieleen 1800-luvun Krimin sodan. Venäläisten kiväärit eivät kantaneet kuin 300 metriä, kun englantilaiset ja ranskalaiset tulittivat jalkaväkiaseilla kolminkertaisen matkan päästä tarkasti.

 

Transistori kuvattiin ja rakennettiin Pietarissa eli Leningradissa 1920-luvulla -ja unohdettiin. Shockley ja hänen joukkonsa myivät saman keksinnön 30 vuotta myöhemmin Bell Labsille ja perustivat Intelin, ja tuote osoittautui vuosisadan tärkeimpiin kuuluvaksi.

 

Applen uusimmissa suorittimessa (M1) ilmoitetaan olevan 16 miljardia transistoria. Venäjän asevoimat luultavasti ostaa transistorinsa ulkomailta, kukaties Taiwanista. Tiedossa ei ole merkittävää venäläistä valmistajaa.

 

Asetelma on outo, kun Venäjällä on kuitenkin erittäin merkittävä ohjelmistonvalmistaja Kaspersky Labs. Digitaalinen tietokone kehitettiin Neuvostoliitossa samaa tahtia kuin Yhdysvalloissa, mutta se oli nopeampi. Seinä tuli vastaan, kun tietokoneet pienenivät massatuotteiksi. Puolue ei osannut päättää, onko kysymyksessä eräänlainen puhelin, radio vai lennätin. Niitä koskivat erilaiset kiellot. Olihan kirjoituskonekin ollut luvanvarainen ja painokone kielletty. Syy ei ole ”kommunismi”. Kiina tekee läppärit ja puhelimet puolelle maailmalle, myös Applelle. Maailman suurin henkilökohtaisten tietokoneiden valmistaja Lenovo on kiinalainen, omaa sukua IBM.

 

Perinnöllisyystiede oli Venäjällä pitkällä. Biologit olivat yhdistämässä Darwinin ja Mendelin ajatuksia ja siis hyvässä vauhdissa kohti 1900-luvun mullistavaa tiedettä, mikrobiologiaa. Mutta Lysenko sai Stalinin kannatuksen. Merkittävät toisin ajattelevat ammuttiin, eikä Venäjän edistynyt biologia ole osoittanut elpymisen merkkiä. Luultavasti rokotteet ja lääkkeet kehitetään armeijan ja poliisin erityisessä suojeluksessa, mutta merkittävää kansanvälistä kysyntää ei ole. Myrkkykaasuja ja biologisia aseita kuulemma olisi.

 

Kaksi maan historian kalleinta hanketta, Stalinin kanava ja Brezhnevin Baikalin – Amurin rautatie ovat osoittautuneet tarpeettomiksi ja käyttökelvottomiksi.

 

Venäjällä matematiikka ja fysiikka olivat nousseet Saksan ja Englannin tasolle jo tsaarin aikana, kiitos Egorovin ja Moskovan yliopiston. Vielä vallankumouksen jälkeen Florinsky hämmästytti maailmaa esittämällä yleisen suhteellisuusteorian geometrian. Jo ennen Kolmogorovin kuuluisaa työtä maassa oli huippuja, jotka olivat kiinteästi mukana kvanttimekaniikan laskemisessa. Ja siten Stalin antoi ampua huipputekijät. Vielä 2000-luvulla puhtaan matematiikan hämmästyttävimmistä nimistä eräät, kuten Grothedieck, olivat venäläis-juutalaista alkuperää ja hämmästyttävällä tavalla venäläisen perinteen jatkajia.

 

Suomi ei ole riittävän korkealla eksakteissa tieteissä eikä tuotteistamisessa, vaikka yhteistyö ulkomaalaisten kanssa ei olekaan rangaistava teko. Vain kvanttilaskenta on huipputasoa. Ja siihen liittyen materiaalitiede.

 

Tästä voisi tehdä virheellisen päätelmän. Markkinat vetäisivät esiin yhä parempia tuotteita. Keskusjohtoinen säätely estäisi niiden ilmaantumisen.

 

Myös länsi on ujo erehdysten esittelyssä. Olin i mukana, kun korkeakoulun, Nokian ja Soneran miesten kanssa todettiin 2000-luvun alussa, ettei kosketusnäytöstä ole mihinkään eikä iPhonesta ole vaaraa. Nokia oli tuonut markkinoille Communicatorin, joka oli älypuhelin. Apple oli epäonnistunut Newton-nimisellä pikkulaitteella, josta piti tulla henkilökohtainen digitaalinen assistentti. Eräät professoreista olivat hiljan ilmoittaneet, että Internet kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja että kysymyksessä on teekkarien harmiton jäynä, jolla ei ole tulevaisuutta.

 

Kun päädyin Kaliforniaan, tapasin osan niistä henkilöistä, jotka olivat olleet kirjoittamassa Arpanetin protokollaa, ja yhden, joka oli suunnitellut kuun takaiset radiolähetykset Apollo 11:lle. Istuin ja ihmettelin. Hurjien innovaatioiden takana oli viihdeteollisuuden rahaa, ja silmieni edessä oli George Lucas Hall. Tähtien sodilla rahoitettiin yliopiston toimintaa, ja oman alani eli tekijän- ja patenttioikeuden opettajat ajoivat Hollywoodista pitämään luentoja ja harjoituksia. Sata juristia.

 

Asiaa ovat tutkineet etenkin eräät amerikkalaiset professorit, MIT:ssä muuankin Graham yli 50 vuotta, asuttuaan Neuvostoliitossa ja jututettuaan tuhansia tiedemiehiä ja insinöörejä.

 

Näyttäisi siltä, että Venäjä on perinyt kielteisen asenteen kaupankäyntiin kirkolta. Kiina ja Intia sitä vastoin ovat pitäneet yllä pikkukauppiaiden perinnettä, jota nykyinenkin hallinto tuntuu vaalivan. Suuret kirjan uskonnot juutalaisuus ja islam tunnetaan kaupankäynnistään. Euroopassa ja USA:ssa kaupankäynti uudistavilla tuotteilla oli Hollannin reformoitujen ja Skotlannin eriuskoisten asiana. Pohjois-Saksan ja Pohjoismaiden kiinnostunut suuntautuminen on yleisesti tunnettu.

 

Graham (”Lonely Ideas”) esittää vakuuttavia vertauksia kotikonnuiltaan. Entisestä etelästä kuihtui jopa aseteollisuus, kun taas farmarien pojat ja tyttäret rakensivat Koilliseen ensin asetehtaat ja aikanaan ”Bostonin käytävän”, jonka tuntumassa toimivat MIT ja Harvard. 

 

Tekniikan totuus on tuote. Ja yhteenvedoksi sopii venäläinen suunnittelija de Seversky, joka jättäytyi 1917 Yhdysvaltoihin ja yhdessä gruusialaisen maanmiehensä kanssa suunnitteli ja tuotteisti lentokoneen, joka oli… P 47 Thunderbolt. Ei ole miehellä patsasta synnyinmaassaan, kuten ei myöskään Igor Sikorskilla, joka kehitti ja tuotteisti mm. helikopterin.

 

 

 

 

 

 

Jyväskylän lääni

 

 

Toinen vaihtoehto: jospa nämä vaalit eivät olisikaan loppua, vaan alkua.

 

Se ei ole edes salaisuus, että pääkaupunkiseudulta katsoen muu Suomi on turha taakka. Oma vikansa, että kuolevat nälkään ja vanhuuteen. Ihme että heillä on äänioikeuskin – tai ehkä se on todiste siitä, ettei äänioikeudella ole merkitystä. Se on raha, joka puhuu.

 

Tuo oli niin sanottu sarkasmi eli keino osoittaa olevansa eri mieltä ja samalla tehdä esitetty ja siteerattu mielipide naurunalaiseksi.

 

Eilen suuressa vaalikeskustelussa televisioni oli täynnä tamperelaisia ja turkulaisia. Kun päässäni laskin, Suomessa on ollut vain yksi helsinkiläinen presidentti, jos kalliolaisetkin siis lasketaan. Viime vuosikymmenien pääministereissä vilisee oululaisia, kuopiolaisia ja muita maalaisia.

 

Suomi onkin siitä erikoinen valtakunta, ettei maassa oikeastaan ole pääkaupunkia. Tuo Helsinki, jonka asukkaat yrittävät välillä tehdä itsestään numeroa, tiedetään kulissiksi. Kaupunki syntyi todellisuudessa 1800-luvun alussa Suomenlinnan taka-alueeksi. Viapori oli ajan oloissa hyvin tärkeä sotilastukikohta. Keskusta mukailtiin Pietarin kaupungista, ja tulos oli kieltämättä komea.

 

Sijainti vain on onneton, kapea ja kivinen meren niemi. ”Pääkaupunkiseutu” sisältää Espoon, joka ei millään keksinyt itselleen edes keskustaa riidellessään, kirkon seutu vai Tapiola, ja Vantaa, joka joutui keksimään tuon nimenkin. Vielä kun itse karkasin maalta, jotkut onnettomat asuivat ”liitosalueilla” eli kaukana korvessa, esimerkiksi Herttoniemessä. Haagan kauppala lakkautettiin 1945 ja samoihin aikoihin Munkkiniemen taajaväkinen yhdyskunta ja Oulunkylän kunta. Brändön huvilakaupunki oli todellisuudessa Kulosaaren maalaiskunta vielä sotien päätyttyä. Ja tämä oma asuinpaikkani oli Neuvostoliittoa eli Porkkalan vuokra-aluetta. Rautaesirippu oli Espoonlahden sillalla.

 

Niinpä kuvittelen Suomeen kantoneja muistuttavaa järjestelmää, jossa ”läänit” kilpailisivat investoinneista ja palveluista.

 

Jyväskylässäkin olisi yliopisto, hyviä kouluja, suklaatehdas ja mylly, pesäpalloa, lentokenttä ja tykki- ja ruutitehtaat. Aivan oivallinen paikka on myös Hämeenlinna, vaikka juna ei siellä (juuri) pysähdykään.

 

Kerran tuotanto oli maalla ja palvelut kaupungeissa. Poliittinen ja hallinnollinen ajattelu on sadan vuoden takaisella tasolla. Olkoon Jyväskylä tässä esimerkki kentästä. En viittaa Harjun kenttään, vaan esimerkiksi sähkömagneettiseen kenttään.

 

Ajatus on muunnelma autotehtaista. Amerikkalaiset meinasivat, että tehtaan täytyy olla Detroitissa. Japanilaiset autotehtaat lopettivat varaston pitämisen tietäen, että riittää, kun raaka-aine on juuri ajoissa paikalla. Tiedän erään puukkotehtaan, jonka teräsvarasto oli hankittu vuonna 1938, ja konkurssiin se meni vasta 1970-luvulla, jolloin jäljellä oleva varasto osoittautui lähes arvokkaaksi.

 

Liiketoiminta on liikettä. Pienen maan ei auta muu kuin kasvaa sisäisesti suureksi.

Palleroinen

 

Eilisen kirjoitukseni kuva ei ollut optinen harha, vaan löytämäni epätoivoinen yritys kuvata neutronitähteä ja välillisesti painovoimalinssiä. Ylimääräistä on ”halo” eli heijastuma pallon ympärillä. Neutronitähti on muutenkin erikoinen otus eikä sovi sohvapöydälle. Lusikallinen tuota tähtää painaa miljardeja tonneja.

 

Ei kai pitäisi peukaloida fysiikkaa, kun ei siitä mitään ymmärrä. Toisaalta – miten saisin selvän siitä, mitä tiedän, ellen kirjoittaisi siitä. Mielipiteitäni voisi selvittää mielisairaalassani mielentilantutkimuksella.

 

Suhtautuminen tähän blogiin vaihtelee kovin, siis oma suhtautumiseni. Nyt on meneillään kaikkien kirjoitusten ja kommenttien siirtäminen ulkoiselle kovalevylle. Tulos menee Kansalliskirjastoon Kemppisen kokoelmaan. Kun nyt myös luen näitä osittain unohtuneita tekstejä, hätkähtelen taidetta koskevin osuvuudesta ja poliittis-taloudellisten osumattomuudesta. Jo vuosi siten kirjoitettu tuntuu aivan harhaiselta.

 

Jos mieleenne tulee hokema tulevaisuuden ennustamisesta, vastaan että menneisyyden ennustaminen se vasta vaikeaa onkin. Onko esimerkiksi Putin samanlainen kusipää kuin oli Hitler tai Japanin sodanjohto 1044-1945 – ”menköön omat ja varastetut”. Biden ei ole. Hyvin fiksu henkilö, siis erilainen kuin hän, sekaantuisi menneisyyden syihin ja seurauksiin. Esimerkiksi Mao, Hitler ja Stalin eivät olleet toisen maailmansodan shyitä eli sytyttäjiä, vaan seurauksia. Olen tässä samaa mieltä kuin Richard Overy, ”Blood and Ruins. The Great Imperial War 1931-1945”.

 

Palautin tämän takia mieleeni Castellsin ja Himasen teesit ”informaatioyhteiskunnasta”. Olen maininnut useita kertoja, miten kiinnostava tuo kysymys on. Eli: miten selittää, että Kalifornian yliopistomaailma (Berkeley, USC), Kalifornian rahamaailma (Piilaakso) ja koko Eurooppa katsoivat saavuttaneensa suuren onnensa näiden kahden, mieskohtaisesti hyvin tuntemani herran ansiosta.

 

Tällä hetkellä monikaan ei viitsi ja moni ei kehtaa kertoa tunteneensa heidät. Etenkään ei Jyrki Katainen.

 

Siksipä väitän, että myös merkittävää parannusta sisältänyt viidennesvuosisata 2002 – 2022 oli olennaisesti myös tämän informaatiosekoilun ansiota. ”Sekoilu” on loukkaava sana ja tarkoittaa tässä, että sekä lähtökohdiksi valitut faktat että niistä tehdyt johtopäätökset osoittautuivat nopeasti virheellisiksi ja upposivat unohduksen suohon.

 

Tulee mieleen vertauskohtana ranskalainen poststrukturalistinen marxilaisuus (Althusser) tai yhteiskuntatieteen kyberneettinen metodologia tai Pekka Kuusen viimeinen suureteos, joiden kunkin vihjailtiin avaavan olemassaolon arvoitukset. 

 

Kuusen suurteos sai myyntiä ja unohdettiin. Hänen selityksensä oli merkillinen, evoluution ohjaaminen. Puhe oli kulttuurievoluutiosta, muta jos tuollaista sanaa käyttää, ”ohjailu” ei liene käsitteellisesti mahdollista. Myös biologiassa turvaudutaan ”kelpoisuuteen”, esimerkiksi ”lisääntymiskelpoisuus”. Vastakohta on jalostus, kuten rodunjalostus eli siis tietoinen ohjailu.

 

Niin. Tänään uutisissa puhutaan ensi kertaa 20 vuoteen ydinaseiden käyttämisen vaarasta ja ”suursodasta”. Viimeksi mainittu tarkoittaa maailmansotaa ja äkillistä ratkaisua pandemialle ja muille huolille.

Kahden merkki

 

 

 

Mies istui kirjoittamassa. Näppäimistölle putosi koivun lehti. Avaruus kaartui hänen ympärillään, ja hän meni koivun lehdelle seisomaan. Hän meni pitkin ruotia ja kääntyi haarauksista soluun, jossa valmistettiin lehtivihreää. 

Pitkä rihma oli kiertynyt kuin kaulakoru, joka on unohtunut laatikkoon. Neljä ainetta käsitteli tietoa ja hänen piti varoa sotkeutumasta. 

Hän meni ytimeen ja näki, että sekin oli hyrrä. Jostain erottui aaltojen kumu. Hän meni bosonin sisään, niin siellä kaikki alkoi kasvaa suuremmaksi. Hän käänteli päätään ja näki suuria keltaisia ja pieniä punaisia ja hyvin suuren määrän aivan pieniä valkoisia pisteitä. 

Hän mietti, että nuo raukat hiukkaset olivat laskeneet tämänkin maailmankaikkeuden. Tunnusteltuaan tähtiä hän tiesi kuin ihminen, joka katsoo maailmaa yhdellä silmällä, että tämä oli jokin monikerta. Hän erotti taas meren äänen ja ajatteli, että aaltofunktiot romahtavat kun ne kulkevat tänne.

Hänen hiuksensa olivat jäädä kiinni linnunrataan, ja hän rupesi isommaksi. Hän istui kivelle ja sieppasi käteensä valkoisen kiven, johon oli kirjoitettu samoja aineita kuin koivun lehteen, mutta tämä kirjoitus meni toisin päin ja hän käsitti, että sen koodista puuttui jotain.

Mies laskeutui katsomaan, kuinka kivet laskivat.  Hän poimi yhden koneen ja yritti laskea päässään muuttaakseen kiven alkeellisen puheen joka oli vain ”kyllä, ei, tai ei, ja kyllä”, järjestelmäksi, mutta joutui näkemään vaivaa ennen kun kirjoitus tuli selväksi: tästä tulee koivunlehti yhteen maailmankaikkeuteen, joka on sahalaitainen.

Vergilius tuli siihen ja katsoi, halusiko hän jotain. ”Minä haluan nähdä löysiä kirjaimia ja numeroita”, mies sanoi Vergiliukselle, joka nyökkäsi. He tulivat toiseen maailmankaikkeuteen, joka kasvoi pelkkiä kirjaimia ja numeroita. Hän oli miettinyt, millainen olisi pallon muotoinen k tai e dodekaedrina. Pallon muotoinen k oli pehmeä ja osittain läpinäkyvä ja takaa katsoen siinä erotti siivet. E:n saattoi purkaa ja koota, ja Vergilius sanoi, että se oli geenin näköinen.

Linnunrata oli keskeneräinen lasku, toisin kuin koivun lehti, joka oli syntynyt ja valmis kuolemaan. Kivet ovat perinnöllisiä, mies ajatteli ja kysyi: ”Entä muistot?”

Vergilius vastasi: ”Minulla oli laskukapasiteettia merkitä muidenkin muistot kuin omani ja sellaisetkin, joita ei ollut olemassa. ”Katsotko tuota”, hän sanoi ja viittasi kädellään.

Heidän lähellään oli lasisia eläimiä, eräät mielikuvituksellisia. ”Nuo tuossa ovat mahdollisia eläimiä.”

”Meidän on vaikea käsittää kymmenulotteista avaruutta ja mutkikkaita topologioita.”

”Minä työskentelin tekemällä todellisuuksia, joita ei ole olemassa.”

”Mikä näissä on voimana?” mies kysyi. ”Painovoima, heikkovoima, fuusio?” 

”Sen te olette ratkaisseet kauan sitten. Voima on todellista ainetta.”

”Mikä tämän kaiken tarkoitus on ja mitä kautta pääsen takaisin?” mies kysyi.

”Älä tee elämän ja aineen välille keinotekoista rajaa.”

”Me olemme todellisuudessa hyvin tyhmiä. Ja me olemme hyvin tyhmiä todellisuuden ulkopuolellakin.”

Mies nosti koivun lehden tuhkakuppiin ja katsoi kelloa. Tuhat vuotta oli mennyt. Hän kääntyi tuolillaan ympäri. Tuhat vuotta tuli takaisin.  Hän meni keittiöön ja laittoi kahvia. Kuppi kädessä hän mietti, kuinka paljon koivun lehtiä todella oli ja miten tilapäistä on, että tulee talvi ja toinen vuosi. Hän ajatteli että Fibonaccin luvut ovat tärkeämpiä kuin reaalilukujen sarja. 

Jottei unohtaisi hän päätti kirjoittaa joskus lehden muotoisen kirjoituksen. Tämä on se.

 

Hukutti itsensä

“Kansallisen elämäkerraston” taisin myydä. Verkon mukaan sen viisi puoliranskalaisiin kansiin sidottua osaa löytyvät huojennettuun hintaan noin vain, sormia napsauttamalla.

Se samoin kuin Bergholmin kaksiosainen “Uusi sukukirja” (näköispainos 1990).

Nämä edustavat sitä aikaa, jolloin ikävien asioiden esittäminen vainajista oli luvallista. Vain rikoslain säännös “kuolleen miehen muisto häpäisemisestä” oli tulkittavissa esteeksi, mutta tietojeni ja tilastojen mukaan säännöstä ei koskaan sovellettu.

Kunnianloukkauksesta voi vaatia rangaistusta henkilö, jolle vainaja oli erikoisen läheinen.

Kuka on erikoisen läheinen? Rikoslakimme ei onneksi tavoittele johdonmukaisuutta. Luulen voivani vapaasti mainita nimetkin, kun olen kiinnostunut ihmisten töiden ja ammattien kasaantumisesta maan eri alueille, ja haluan ehkä sanoa, että tuossa tai tässä pappissuvussa joistakin sisarussarjan jäsenestä mainitaan, että “vaipui mielenvikaiusuteen ja hukutti itsensä jo 23-vuotiaana”. Eräs Nervander eli 79-vuotiaaksi ja saa nimensä perään selityksen:”Tylsämielinen, viimein sokea.” Velimies J.J. Nervander:” Hänen iloinen, miehekäs luonteensa ja loistava sukkeluutensa ilmaantuivat ahtaammassa ystäväpiirissä; suuremmissa seuroissa sulkeutui itseensä.” Ja muuan herrassuvun jäsen oli “lukemattomista häväistysjutuistaan maankuulu nurkka-advokaatti”.

Käytin aikaani sen asian selvittämiseen, onko Jumala olemassa ja kuka hän mahdollisesti on. Aineistonani olivat vuoden 1998 valtiopäiväasiakirjat. Tuolloin Jumala näet jäi rikoslakiin laajanlaisen mutta oman ymmärrykseni mukaan sekavan keskustelun päätteeksi. Lainmuutoksen valmistelijat olivat ehdottaneet pelkästään uskonrauhan suojaamista samaan tapaan kuin kotirauha on laissa turvattu. Perusteluissa eduskunnassa kerrottiin, että Talvisodassa uskonnottomatkin ristivät kätensä ja huusivat Jumalaa. Ja näin päätettiin.

Mielessäni kiertelee näet ajatus, että kukaties Borenius ja Kemppinen eivät olleet puoli vuosisataa sitten kyllin pontevia esittääkseen tuomioistuimelle Salaman jumalanpilkkajutussa, että hallitusmuotoon sisällytetty uskonnonvapaus oli tehnyt silloisesti pykälästä varovasti sanoen oudon. Eikö syyte olisi ollut hylättävä ja Salaman tunnustus todettava kelvottomaksi yritykseksi?

Kun tasavallan kansalaisille oli oikein perustuslain tasolla vahvistettu oikeus olla uskomatta mihinkään hengellisyyteen eikö tällainen säännös ole hiukan ongelmallinen? Jos nyt joku pilkkaisi enkeleitä,mitäs oikeudenkäynnissä ajateltaisiin, kun jotkut tiettävästi kunnioittavat enkeleitä suuresti ja jotkut muut, ettei sellaisia ole, eikä paholaistakaan, joka kuitenkin oli tässä takavuosina noitaoikeudenkäynneissä hyvinkin keskeinen hahmo. Niin - vielä minun opiskellessani noituuden harjoittaminen oli rangaistava teko, samoin kuin humalasalkojen sonittamatta jättäminen, puhumattakaan veräjän tai hilan sulkematta jättämisestä.

En ehkä viitsisi ilveillä tällaisilla asioilla elleivät mieltäni painaisi arvostettujen virkaveljien eräät lausumat. Se oli kai itse Karl Larentz, todella merkittävä juristi, joka päätyi katsomaan berliiniläiselle tuomioistuimelle 1938 antamassaan lausunnossa, että juutalaisuus oli sellaista “häiritsevää käyttäytymistä”, joka oikeutti vuokranantajan purkamaan vuokrasopimuksen.

Meillä ei edelleenkään löydy nopeasti kannanottoa siihen, että maan melkein koko lakimieskunta oli tuomitsemassa punaisia vuonna 1918 maanpetoksesta, mutta taas yhtään jääkäriä ei epäilty rangaistavasta teosta, kun he sotatilan vallitessa liittyivät vihollismaan eli Saksan armeijaan.

Punaisille ongelmaton rikosnimike olisi ollut “kapina”, kun taas tuskin näen sitä päivää, että Paasikiven ja Svinhufvudin ynnä monien muiden Saksan seikkailujen ja kuninkaan vaalin toimituttaminen selvästi kumoutuneen 1700-luvun säännöksen avulla mainittaisiin väliotsikolla “maanpetos”.

Edelle kirjoitettu on ymmärrettävä ajatuksiksi oikeudesta kulttuuri-ilmiönä. Siitä voisi kirjoittaa toisekin kirjan.

Toksisuus

 

Kumpi on parempi laulamaan, F.E. vai Jari Sillanpää?

 

Molemmista erottuu kyky selviytyä oman elimistön toksisuudesta.

 

Muistan kaverin, josta ei oikein koskaan tullut eläjää, kun hänelle oli lääkärikirjaa selaillessa selvinnyt, että jokaisessa ihmisessä on paskaa sisällä, havaittavasti suolistossa ja vertauskuvallisesti hengessä eli tietoisuudessa.

 

Tuohon aikaan ei käsitetty, että ihminen on eräänlainen sorttiasema, joka satumaisen taitavasti erittelee sisältöjä käyttöön ja kierrätykseen. Kierrätykseen menee esimerkiksi uloshengitetty ilma, josta mitään ei poistu ilmakehästä.

 

Sillanpään ”Hurskas kurjuus” ja ”Nuorena nukkunut” ovat hyvin rajuja kirjoja. Molemmilla on avoimeen mieleen hyvin terapeuttinen vaikutus. Ne vähentävät toksisuutta eli siis ihmisen luontaista myrkyllisyyttä.

 

Lukijalle ei tarvinne perustella, että ihminen on paha ympäristöhaitta. Jo parinkin sadan miljoonan vuoden mittakaavassa vaikuttaa luultavalta, että lääke on tulossa.

 

Meillä oli koulussa reipas äidinkielen opettaja, joka puuskahti joskus, ettei teistä tule kunnon kirjoittajia muulla keinolla kuin vaihtamalla geenit. Tuossa vaiheessa en olisi osannut hankkia käytöksenalennusta huomauttamalla, ettei vika ole geeniparoissa, koska kysymyksessä on vain nukleiinihappojen emäsjärjestys eikä mikään molekyyli tai proteiini. 

 

Koska informaatio on ydin – siis järjestyksestä luettava viesti, ei välittäjäaine – huomasin tänään olleeni oikeassa. Muuan Julien Libeer soittaa Bachia, ja kyllä se mitä sanomme melodiaksi eli biisiksi hahmottuu rakenteesta. Siinä saa Helsingin Sanomat listata toisenkin suosikki-iskelmän vuosikymmenien varrelta. Iskelmät eli melodiat sanoineen ovat jäätyneitä kiviä avaruudessa. Olennaista on jännite eli rakenteeseen vaikuttava voima. Sillanpää sanoi ”Elämä ja aurinko”, jonka hän lienee käsittänyt aurinkoa kovin surreelta Eino Leinolta. Auringon hyvästijättö.

 

Puhe Sillanpään ”biologisesta maailmankatsomuksesta” on poliittista pötyä. Ei Pransun aikana ollut mainittavaa biologiaa, ja tuskin hän oli kuullutkaan T.A. Huxleysta, joka esitti hyvin painokasta tekstiä luonnontieteisiin tukeutuen. Silti hän tukeutui monissa teoksissaan ikään kuin evoluutioon torjuen sen sosiaalisdarvinismin, joka hänen aikanaan muuttui raivoisaksi totalitarismiksi eri puolilla Eurooppaa ja maailmaa.

 

Olen mietiskellyt usein sitä terapiaa, kun huomattavan originelli Sakari Pälsi otti autellakseen vanhaa kaveriaan Sillanpäätä, jonka psyyke ei ollut kestänyt Nobelin palkintoa yhdistettynä maailmansotaan.

 

Sitä olisi sietänyt olla kuuntelemassa. Pälsi oli osoittanut selviytymiskykynsä etäisimmässä Aasiassa (Pohjankävijän päiväkirja) ja siirtyi itse salaa anarkistisiin poikakirjoihin, kun taas kohtuullisesti toipunut Sillanpää heittäytyi innostuneesti kustantajan hänelle keksimään koko kansan isoisän rooliin ja lukea paukutti radiossa itsensä kokonaisen sukupoven sydämiin. Toistan vielä kerran näissä omissa jutelmissani usein mainitsemani ylpeyden aiheen. Keväällä 1964 Otavassa seisoskelin usein Pälsin ja Sillanpään luona, kun nämä norkoilivat talon kassalla killinkiä kaljaan.

Terapiaa

 

Kokemukseni ihmismielen vaivoista alkoivat varsinaisesti, kun houkuttelin opiskelija-aikanani erään tuttavan menemään Hesperian sairaalaan. Se ei ollut helppoa. Hälytyin huomattuani luennolla, että hänellä oli salkku täynnä keittiöveitsiä ja puukkoja. Kahvilassa hän kertoi, että hänen henkeään uhataan, mutta hänpä on varustautunut. Hän oli ostanut kaksi pianoa, osamaksulla. Se jäi heti epäselväksi, miten tämä hidastaisi hengenmenoa. Musiikkimiehiä hän ei ollut.

 

Kaveri teki sitten pitkän ja asiallisen uran ja eli ikänsä kaiken.

 

Eräs komean parran kasvattanut ukko uskoi minulle salaisuuden: hän on Espanjan kuningatar. Hän nyökkäsi ylhäisesti, kun sanoin toivottavani hänen majesteetilleen kaikkea menestystä.

 

Tunsin myös ihmisiä, joilta oli mennyt sodassa holtti. Uraauurtava ”Murtunen mieli” ei sisältänyt varsinaisia yllätyksiä. Tiesin jo lapsena, että eräskin sotasankari, joka esitteli pullon korkkia mitalina, oli taistellut rautatiesiltaa vartioiden. Siitäpä ei mentykään, ellei tarjonnut vartijalle tupakkaa. Ja oli näitä synkkiä miehiä. Ja oli se isäntä, jonka aineenvaihdunta oli kehittynyt niin mutkattomasti, että kurkusta pulputtava pöytäviina lorisi saman tien gabardiinihousuihin.

 

Olen käynyt mielisairaaloissa tapaamassa tuttuja ja tuntemattomia. Psykiatreilta olen oppinut, että ihminen joka pelkää tulevansa hulluksi, on luultavasti täysissä järjissään. Ja sitten olivat ne murhajutut. Jouduin tuomarin tehtävissä lukemaan sata tai kaksisataa mielentilan tutkimusta. Ne olivat aikoinaan jokseenkin alkeellisia ja kaavamaisia. Tuli sellainen tunne, että terapia maksukykyisille oli lääkäreille mieluisampaa kuin virkatehtävät.

 

Kun sitten tulin tutuksi Kakolassa Turussa, siellä oli toinen henki. Keskustelin lääkärin kanssa paljonkin muun muassa uusista psyyken lääkkeistä. Ymmärsin että muutos oli raju. Näin omin silmin niitäkin, joita menneisyydessä pidettiin pyhinä miehinä ja naisina, koska ne näkivät ja kuulivat sellaista, mikä on toisilta suljettua.

 

Hyppään terapeuttisuuteen. Surkuttelen niitä, jotka syystä tai toisesta kaihtavat äänikirjoja. Olin taannoin pienessä jälkikaihileikkauksessa niin että silät joskus vastoin tapojaan väsyivät. Saksalaisen kielialueen klassikkkojen (Schweik, Mies vailla ominaisuuksia) rinnalla kuuntelen Proustia, jonka tunnen suoraan sanoen hyvin, koska sotkeuduin alkuvaiheessa sen suomentamiseen.

 

Nyt se löytyy hakukoneella esimerkiksi sanoilla Radioteatteri esittää Proust”. Erja Manto on niin hyvä, että Proust paljastaa suuren taiteen särmänsä. Se on kerran toisensa jälkeen erilainen ja aina – terapeuttinen.

 

Kunpa Martti Anhava, jonka puheääni on mielestäni mainio, ottaisi lukeakseen omia ja toisten Tshehov-käännöksi, niin kelpaisi tässä köllötellä. Ilman samovaariakin voisi ryystää teetä, lasillisen lasillisen jälkeen, kunnes alkaa punoittaa ja hikoilla, kuten Tshehovin henkilöt.

 

Ja neuvo: älkää näprätkö joutavia kuunnellessanne.

 

Ja tieto: maailman kauneinta englantia on Fryn ja Cumberbatchin ohella McKellenin ja Judy Denchin Shakespeare, etenkin Macbeth, joka taitaa olla pitkin pituuttaan verkossa, ja kaltaisilleni konstailijoille on jopa Canterbury tales 1400-luvun kielellä, ja malliksi Odysseiaa niin kuin sitä kukaties äännettiin 2 500 vuotta sitten. Voi onnea!

Klapi

 

Sanassa ”blogi” on siis piilossa ”log”, joka tarkoittaa klapia tai halkoa. Sellainen heitettiin mereen nuoraan kiinnitettynä, ja siinä oli tyypillisesti jonkinlainen ankkuri tai paino. Nuoraan oli tehty solmuja. Näillä välineillä ja kelloa vilkuillen saatiin kirjaan merkittävä käsitys aluksen vauhdista ja myös sen taittamasta matkasta.

 

Klapin korvasi sitten puinen levy. Jos lokiliinassa oli solmuja 47 jalan 3 tuuman välein, saatiin hyödylliset tiedot helposti talteen. Maarapu saattoi tietää, että solmu eli meripeninkulma tunnissa oli suunnilleen puoli metriä sekunnissa.

 

Lapsena juoksimme lentokoneen äänen perässä ja kiljuimme ”lentolehtisiä”. Minulla oli hämärä aavistus, että lentolehtisiä heitettiin etenkin lentäjien juhannusjuhlan lähestyessä ja että seassa voisi olla vapaalippu tai muuta ennenkuulumatonta.

 

Lentolehtinen oli 1400-luvun lopulla käänteentekevä keksintö. Siinä oli paavi lentää palliltaan, kun Luther ja kumppanit panivat tuulemaan. Tosin sitäkin vihjaillaan, että Gutenbergin keksintö oli erikoisesti väärentäjien mieleen. Kirjat olivat käsin tekstattuina kalliita. 

 

Blogi oli myös käänteentekevä keksintö, mutta se tuntuisi rappeutuneen.

 

Keskustelukirja ei toimi. Sen näkee 30-luvun niteestä ”Pidot Tornissa”, joka on kuitenkin alan parhaita, ellei paras. Eduskuntakeskustelun saisi poistaa laista ja hallituksen kyselytunnin perässä. Ne ovat kauan tai ehkä aina olleet lähinnä satunnaisten kuulijoiden kosiskelua.

 

Laskin eilen kirjoittaneeni verkkoon tähän mennessä 5440 kirjoitusta eli noin 11 000 sivua tekstiä. Vaikka minulla on kaikki kommentit tallella sekä kiintolevyillä että pilvessä, niiden lukumäärää en ole laskenut. Arvaukseni on, että kommentteja on tullut noin 50 000. 

 

Miksi kirjoitan? Osaisin kirjoittaa keskinkertaisen romaanin ja runokokoelman, joka olisi tasoa vahva cum laude. Edes ruohonleikkurin alle jäänyt metsälude ei ole yhtä kuollut kuin toissavuotinen romaani. Kirjailija on usein hyvä pettämään itseään ja toisiaan. Hän uskottelee olevansa poikkeus. Poikkeuksellisen hyviä ja siis erittäin lukukelpoisia romaaneja minäkin tiedän ainakin tuhat. Mutta kun omissa silmissäni jopa Waltarin koko tuotanto on tyhjentynyt merkityksestä…

 

Monella ei ole laajaa kokemusta hyvästä keskustelusta. Olin lähes 15 vuotta korkeimman oikeuden esittelijä. Useita kertoja viikossa oikeusneuvokset, keskimäärin alansa parhaita kykyjä, keskustelivat vakavisssaan ja hakivat joukolla asian ytimen ja muotoilivat yhdessä ratkaisun. Istuin yleensä siinä vaiheessa hiljaa kuunnellen. Sen parempaa keskustelutaiteen oppia ei taida olla olemassakaan.

 

Se on hienoa, kun heiveröisillä hengenlahjoilla varustettu suurtuomari säikähtää itsekin kuullessaan, mitä tuli keskustelun kuumentamana juuri sanoneeksi: asian niin kuin se on. Ja hovioikeudessa taas moni teki parhaansa, ettei aitoa keskustelua syntyisi. ”Esittelyratkaisu. Katsotaan sitten asiakirjojen kiertäessä…”

 

Kaksi arvokasta perinnettä on oikeaa keskustelua, uskonnollinen rippi ja psykoterapia. Molemmissa vahvempi osapuoli auttaa kokemattomampaa. Eikä ylimääräisiä korvia ole häiritsemässä. Tiedettä, taidetta ja keskustelua yhdistää, että niissä voi syntyä jotain uutta.

Liity sinäkin Natoon!

 

Sitä kysyttiin. Siis vastaan.

 

Entä jos aluevaalit osoittautuvat naurettavaksi erehdykseksi? Siis sote-uudistus olisi valmistunut hiukan sen jälkeen, kun se muuttui tarpeettomasta vahingolliseksi?

 

Pyydän anteeksi ajatuksiani. Näin vanhana nautin syvästi nukahtelusta vuoteella ja etenkin todellisuuden sekoittumisesta unennäköön. Minulla on se piirre, että pystyn nukahtamaan esimerkiksi 10 sekunniksi ja näkemään tuona aikana täyteläisiä unia. Pystyn kyllä myös 3 tunnin päiväuniin. Kysykää vaikka rouvalta. Auton rattiin en muista nukahtaneeni mutta frakki päällä korokkeelle kyllä. Kustokselta ei väitöstilaisuudessa vaadita muuta kuin hereillä pysyttelemistä. Valitettavasti sekään ei aina onnistunut. Siksi pidän yleensä kynää kädessä pitkäpiimäisissä kokouksissa. Nukahdettuani istualleni kynä putoaa lattialle, ja siihen herään.

 

Ei se mitään. Eräs pappi näki kerran unta, että oli saarnaamassa kirkossa. Havahduttuaan hereille hän huomasi olevansa saarnaamassa kirkossa. Ei se mitään. Unissasaarnaamisesta on väitöskirjakin, vuodelta 1921.

 

Kun siis näin unta, että liityin Natoon, joka lienee läntinen hyvinvointialue, taustalla olivat pohdintani imperialismista historiallisena ilmiönä. Maaherrat Hitler ja Stalin jakoivat etupiirejä. Suomi määrättiin ensin Neuvostoliiton lääniin ja sitten Saksan.

 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Versaillesin rauhan yksi valtava epäonnistuminen oli kansallisvaltion perusteleminen sinne tänne. (Johtava virhe oli Saksan panostaminen sangen aiheellisella katkeruudella ja suuren talouspulan edellytysten luominen järjettömällä finanssipolitiikalla.)

 

Etupiireistä saatiin aihe toiselle maailmansodalle. Verisin oli Japanin etupiiritaistelu Kiinassa alkaen vuodesta 1931, josta Italia, Saksa ja Neuvostoliitto ottivat heti mallia.

 

Aate oli alueiden valloittaminen, kuten esimerkiksi meillä Suur-Suomi. Suur-Britannia muuten on edelleen olemassa, ja Putin vaatii Ukrainaa ”takaisin”.

 

Suomi on käynyt kannattamattomaksi kuin Stockmannin tavaratalo, jonka menestys perustui sijaintiin eli alueeseen ja myöhempi menestymättömyys juuri samaan asiaan.

 

Vakavammin: alue ja sijainti merkitsevät nyt vähemmän kuin ennen. Patenttiratkaisuja ei ole olemassa. Muistakaamme, ettei Yhdysvallatkaan onnistu määrittelemään edes vaalipiirejä. Ja kansalaisoikeusliike alkoi puoli vuosisataa sitten koulupiireistä, joilla korkein oikeus kävi rotuerottelua vastaan (Brown vs. Board of Education, 1954). 

 

Suomela on ylpeitä muistoja alueitten hallinnosta. Hienoin oli asutus (maanhankintalaki) sotien jälkeen. Lähes puoli miljoonaa ihmistä oli vailla asuntoa ja elinkeinoa. Ratkaisu tarkoitettiin toistaiseksi voimassa olevaksi. Se oli raskas, mutta toimi.

 

Tiesikö joku muu, että myös Lauttasaareen ja Tapiolaan rakennettiin rintamamiestaloja ja Viipurin maalaiskunnan kunnanpamppuja siirtyi joukolla erinäisiin tehtäviin silloiseen Helsingin pitäjään ja Viipurin kaupungista taas Lahteen? Kuulin lapsena vitsin, että Stalin tarjosi paperosseja hopeakotelosta, johon oli kaiverrettu: ”Onnea Juho Pyylle, Viipurin Osuuskauppa r.l.”.

 

 

Tahtotila

 

Joko valtioneuvostolla tai ministeriöllä on tahtotila.

 

Paha vaiva. Auttaisiko aspiriini niin kuin kiputilaan?

 

”Hallintohimmelistä” puhutaan aivan harhaanjohtavasti. Tarkoituksena on esittää epämiellyttävä vihjaus. Kuten kuvastakin näkyy, himmeli on todellisuudessa kaikkia fysiikan ja muita lakeja noudattava, sievä rakenne. Olen tehnyt sellaisia itsekin nuorempana. Muovipilleistä rakensi helpommin kuin oljista, jotka tahtoivat haljeta solmua kiristäessä.

 

Ja himmeli kestää vuodesta toiseen, ellei joku joudu sellaiseen tahtotilaan että istuu sen päälle.

 

Muotisanan tarkoitus on peittää epävarmuus tai epätietoisuus siitä, esitetäänkö jotain sitovaa vai onko kysymyksessä vain hurskas toive. Korkein oikeus tapasi vielä taannoin kirjoituttaa ratkaisunsa viimeiseksi lauseeksi ”tätä kaikki asianosaiset noudattakoon”.

 

Kun nuoruudenhöperönä kyselin lauseen merkitystä, sain pelkästään vääriä vastauksia. Vuonna 1917 lauseesta oli jätetty pois sana ”alamaisesti”. Tuolla vuosisatoja käytössä olleella lauseella oli ilmaistu, että tämä on nyt ylimmän hallitsijan vakaa tahto, ja auta armias, ellei sitä pannan toimeen ilman minkäänlaista hiturointia.

 

Vanhan kielikaavan mukaan myös vaimon piti olla miehelleen alamainen. Heinrichin Mannin romaani alamaisesta, Der Untertan, on käännetty englanniksi ”The Straw Man”. T.S. Eliot oli kirjoittanut kuuluisimman runonsa miehistä, jotka eivät katso silmiin.

 

Kirjoitan kivahtaakseni, ettei otsikon sanaa pitäisi lainkaan käyttää vakavissa asioissa. Määräys, käsky ja sellaisen sisältävä päätös ovat tarpeen. Sellaisen jälkeen tiedetään, kuka tai mikä elin oli asialla ja kuka on siitä vastuussa.

 

Lääkäri, kunta, hyvinvointialue tai valtioneuvosto päättävät.

 

Kovin selvä asia antaa silti aiheen päähänpistoon. Suomen kieltä käytettäessä on yksi oikeudellisesti iso asia, jossa kysytään tahtoa.

 

Suomen kansa aloitti vastarinnan vuosikymmeniä sitten, kun avoliitto yleistyi. Se tapahtui hyvin nopeasti. 

 

Lain mukaan avioliitto on asia, josta voi päättää vain pappi tai nimetty muu viranomainen. Itseensä lakiin on kirjattu kuulemisvelvollisuus. Viranomaisen on kysyttävä vihittäviltä, tahtovatko he ottaa tuon toisen puolisokseen. Vastauksen on oltava ”tahdon”. Jos alttarilla äännähtää, ”täytyypä miettiä”, toimitus menee mönkään. Sitovaa liittoa ei synny.

 

Toinen pitkä perinne on kaavan toistaminen sanelun mukaan, kuten valaa vannottaessa. Tuon tavan yksi varhainen esimerkki oli kiinteistönkauppa roomalaisessa oikeudessa. Täsmälleen oikeat sanat oli lausuttaa virkamiehen pidellessä vaakaa ostajan ja myyjän edessä. Se oli mansipaatio, josta me tunnemme enää vain vastakohdan, emansipaation, joka siis tarkoittaa siteestä vapautumista. Mutta oma tahtotilani viittaa nyt ruokailuun.

Hybridi

 

Sana tarkoittaa ristisiitosta ja sekasikiötä. Sen alkuperä on epäselvä. Se voi liittyä myös kreikan sanaan ”hybris”, röyhkeys, tappelunhalu, jumalien uhmaaminen. Kreikkalaiset kirjoittivat kirjallisuuden, millaisia seurauksia tuo tauti aiheuttaa.

 

Luettuani vuodenvaihteessa toinen toistaan viisaampia katsauksia liitän niihin oman huomautukseni. Meillähän on jo hybridityö (etä- ja lähityö), hybrididemokratia (Yhdysvallat) ja hybridimoottorit, joita pyörittävä sekä palavat aineet että sähkö, tuonnempana kai myös vety.

 

Kysymykseni on selkeä. Onko ristisiitos hedelmällinen vai hedelmätön?

 

Hevosen ja aasin hybridi eli muuli ei jatka sukuaan.

 

Kysymys on ollut äärettömän ajankohtainen kymmenen tuhatta vuotta. Kasvien jalostaminen eli esimerkiksi maanviljely edellyttää risteyttämistä. Sama pyrkimys on erittäin keskeinen karjanhoidossa, ja se muutti historiaa myös Silkkitiellä, kun ratsastajakansat alkoivat vyöryä kovaa rytyyttämistä kestävillä hevosillaan. Siinä vilinässä vaihtuivat myös vallitsevat kielet. Indoeurooppalaiset alkoivat rulettaa.

 

Tuolla sanalla voisi kuvata myös virustartuntaa. 

 

Virus ei pysty lisääntymään ilman isäntää, jollainen on tyypillisesti solu. Virus kidnappaa solun hienostuneet toiminnot ja sekoittaa mukaan oman perimänsä, ja niin lisääntyminen alkaa.

 

”Tietokonevirus” ei ole mitenkään huono kielikuva. Haittaohjelma tarvitsee ”isännän”, joka löytyy tyypillisesti verkosta tai toisesta tietokoneesta, ja alkaa monistaa itseään ottaakseen isännän valtaansa.

 

Suomi oli pitkän tuollainen virus Venäjä kyljessä, mutta ei ole enää. He tarvitsevat hiukan enemmän meitä kuin me heitä. Venäjä noudattaa edelleen 1800-luvun politiikkaa. Paasikivi sanoi amerikkalaiselle Steinhardille toukokuussa 1941:” Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää.”

 

 Mahdollisen Nato-keskustelun ongelma on toinen infektio. Kiina on nousemassa maailman ykkösmahdiksi, elleivät amerikkalaiset lopeta sisäpoliittisia riitojaan eli kahden puolueen sisällissotaa. Jos se ei onnistu, Natokin on kohta Kiinan ”alamainen”.

 

Tuo Puola-ilmiö on muuten historiassa tavallinen. Yhdet käyttävät aikansa keskinäiseen tappeluun samaan aikaan kun vieras vihollinen käynnistää jo pommikoneiden moottoreita. Siis kuten vuonna 1939.

 

Tämä oli vain kysymys, onko Natosta näissä oloissa pidättelemään ketään Euroopassa tai Lähi-Idässä, kun päätösten tekeminen maan sisäisissäkin asioissa näyttää kerta kaikkiaan jähmettyneen. 

 

Ei ole epäilyä, etteivätkö Kiina ja Venäjä olleet hyvinkin mielissään vuosi sitten loppiaisena Washingtonista tapahtuneesta. Olihan se joka tapauksessa näyttö hyvin pahaksi päässeestä toimintakyvyttömyydestä.-  Hybridin vastakohta muuten on symbioosi, jossa eliö tukee toista, eli ns. win-win.