Sivun näyttöjä yhteensä

28. heinäkuuta 2016

Kalapuukko




Ensi yrittämällä väärin ymmärtäminen on helpointa. Lasten väärinkäsityksiä merkitään muistiin ja niistä tehdään kirjoja. Eikö ”Elimäen salaisuus” ollut sellainen? Siis elämän salaisuus.

Virastoslangissa on vaikeasti selitettäviä kerrostumia. ”Verotoimiston pöydällä oli snurra.” Kertolaskukoneet ja niiden käyttö on ehkä esimerkki laitteesta, jollaisia harva muistaa. Kukaties tässä mainittu laskutikku on sekin tuntematon ja käsittämätön sana nuoremmille. Glemmaria vähän ihmettelin; kommentti epäili sitä itse keksimäkseni. Kai edelleen monilla on irronneita glemmareita kassin pohjat täynnä?

Nitomakone ja reijitin ovat vailla varsinaista nimeä. Ensin mainittu oli arkipuheessa naimakone ja jälkimmäinen, jolla tehtiin mapitettavaan paperiin kaksi reikää, oli käytännössä ”tuo tuolla”.

Verkon Urbaani sanakirja on mainio. Yllättävän moni urbaaniksi leimattu sana tai sanonta on mielestäni vanhaa perua. Toisaalta mielikuvitus jyllää edelleen. Visa vinkuu ja sitä höylätään, vaikka mekaaninen luottokortin tunnistuslaite on yhtä etäinen muisto kuin siinä käytetty myrkkypaperi eli itse jäljentävä paperi.

Itse olen omaksunut vuosikymmeniä sitten ylimielisen asenteen. Luulen ymmärtäneeni kun todellisuudessa on ole edes viitsinyt kuunnella. Isäni isällä oli tapana keskeyttää puhuja, varsinkin alaikäinen, sanomalla kärsimättömästi ”Tiijän tiijän”.

Ohimennen olin ihmetellyt, mitä muuta ne olivat ne eduskunnan kalapuukkomiehet, jotka on jo unohdettu. Siitä ei ole pitkä aika, kun katselin suopeasti, että Wikipedian lyhyt artikkeli ”puukko” on ihan asiallinen. Sen yhteydessä mainitaan vuolupuukon ohella kalapuukko. Eräpuukko on sekin erilainen, ainakin jos viitataan metsästykseen.

Urbaanista sanakirjasta kävi nyt ilmi, etteivät ne olekaan kalapuukkoja, vaan kalapuikkoja, nämä viikset.

Tänäkään päivänä en ihan ymmärrä, miksi lapset pitävät kalapuikoista. Minusta niissä on kaksi ainetta, huonosta rasvasta tehty kuorrutus ja täysin mauton Jäämeren kala. Muistan, kiitos, hyvin miten suuri herkku oli brittien fish and chips, arastavina aamuyön tunteina jossain King’s Crossin tai muun suuren rautatieaseman tienoilla syötynä. Se lykättiin kouraa sanomalehteen kietaistuna. Englanti on lehdistön luvattu maa.

Lapset pitävät myös nugeteista. Itse pidän wieninleikkeestä eli kyllä leivitys on poikaa. Itävallassa laki kieltää sanomasta siasta tai kalkkunasta tehtyä aikaansaannosta wieninleikkeeksi. Pitää olla vasikkaa. Aito wieninleike on peräisin Italiasta, johon se keksittiin Espanjasta, johon sen toivat maurit – siksi kai sitten vasikkaa, ei sikaa.

Eikä pidä kysyä minulta, mitä eräillä porukoilla on sianlihaa vastaan ja miksi viikinkien väitetään olleen erikoisen persoja possulle. Hyviä selityksiä on niin monta, ja ne ovat keskenään ristiriidassa.

Kalapuikkoviikset ovat siis tyyppiä Ben Zyskowicz. Hänestä mieleen tulevan Groucho Marxin viikset olivat ainakin jossain vaiheessa ylähuuleen maalatut eli siis muinaista varieteeteatterin perinnettä.

Tsaarin armeijassa viikset olivat aliupseereilla pakolliset. Suomen armeijassa viikset ja parta olivat kiellettyjä viime aikoihin asti.

Mitä viiksiin sisältyy, sitä en tiedä. Katoliset papit ja paavi ovat olleet ainakin muutamia vuosisatoja sileäksi ajeltuja, ja munkit varsinkin. Ortodoksipapeilla iso parta kuuluu asiaan. Lieneekö se pakollinen?

Verkon selailu osoitti yllättäen, että Turun linna -pelikortit ovat himoittua keräilytavaraa. Sotavuosina ja niiden jälkeen kotimaisten korttien suosio oli suuri. Meillä päin kuninkaan nimitys oli ”törkyturpa”, täysparran takia. Jossain selitettiin, ketä kuningasta ja kuningatarta ero kuvat olivat esittävinään. Jok rouvista oli Kaarina Maununtytär.

Hitler-viiksien ja siis Chaplinin käyttämän mallin historia on sota. Taistelulähetti, korpraali Hitler esiintyy valokuvissa tavanomaisin kippurakärkiviiksin. Sellaisissa oli dramaattinen ongelma: kaasunaamaria käyttäessä pitkät viikset olivat aika mahdottomat. Ja niin viikset katkaistiin, Hitler muiden mukana.

Mallista saattoi tulla ainakin Saksassa jonkinlainen rintamamiestunnus- Saksalaiset veteraanit olivat erikoisen vihaisia ja vaarallisia. Myöhempien natsien kaltaisia järjestöjä oli ainakin sata.

Erikoista, mutta Suomen historian kuuluisinta kalapuikkomiestä ei koskaan mainita: Mannerheim. Hän käytti viiksimalliaan jo niin nuorena, että epäilen kysymyksessä olleen chevalier-kaartin muodin. Pääsääntö on entinen. Kun korkea herrasväki keksii jotain, pöljä kansa tulee pikkuhiljaa perässä.

Urbaanin sanakirjan kanssa voi unohtua ihastelemaan. Esimerkiksi mitä on Obama? – Pauligin Tumma Presidentti.

Perinne jatkuu. Kauan sitten viinakapasta ostettiin Virpi Miettistä – Borgå Blanck. Vanhojen miesten tietämän mukaan Seinäjoen viinakaupassa myytiin Virrankosken Eemeliä, rommiviinaa eli neekeripoikaa. Etiketin kuva oli musta ja punainen ja kaimalla lienee ollut isot maksalaikut kasvoissa.

Lyhyitä muotisanoja ovelampia ovat nopeasti keksityt kiertolauseet. Pohjalaispakinassa on loistoesimerkki. Mies tyrkyttää isännälle ”hyvää” hevoista ostettavaksi.

Kertakaikkinen vastaus on että ei ole kärryillä tilaa eikä talossa pieksunahan tarvetta. Vastaus siis sisältää ajatuksen, ettei juoksijaksi kehuttu hevonen jaksa itse kävellä ja mitä tarpeellisuuteen tulee, talossa ei ole nyt tarvetta saapasjalkineiden valmistamiseen.


27. heinäkuuta 2016

Kotoa ja kaukaa


Koti ei ole paikka, jossa saa olla vain.
Opin sanan ”matkustajakoti”. Istuin matkustajakodin portailla miettimässä sitä. Aurinko paistoi, lämmitti. Jos joku setä on matkustaja, eikö se tarkoita, että hänellä on koti jossain muussa paikassa, vaikka hän matkustaa?
Emme millään muotoa karanneet kotoa. Juuri tänään saatan suunnitella pakoa. Eteisessä ei ollut viime yönä seinää. Oli lämmin yö mutta kostea. Nenä vuotaa. Villojen pöly, sahajauho, betonipöly ja hiekka lattialla on kova cocktail. Huoneeni seinää täytyy hiukan siirtää. Se ei ole kantava rakenne. Mutta ellen nyt ole tarkkana, imuroimme erilaisia näytteitä lattialta ja seiniltä seuraavat viisi vuotta.
Olin ostamassa ulko-ovea K-Raudasta. Toimitusaika vähintään 7 viikkoa ja hinta kova. Tutkin verkkoa ja kyselin. Verkko-rautakaupasta löytyi sama ovi, toimitusaika 3 päivää ja hinta 60 prosenttia rautakaupasta kuljetuksineen.
Menetin lopunkin myötätuntoni Kehä kolmosen suurmyymälöitä kohtaan. Ovi on nyt paikallaan.
Päättävä taho eli rouvat totesi putkiremontin vaiheen ja päätti maisemoinnin laajuudesta ja siis kustannuksista. Päätös oli viisas.
Jos muuten joku lukija haluaa ostaa helvetin isoja kiviä, täältä saisi halvalla.
Tapasin maalla miehen, jolla oli tallella ja kunnostettuna kaikki länget ja hevosen kengitystyökalut. Hevosia ei ollut enää, kun oli ollut virka kaupungissa niin ettei talonpito ollut enää vanhemmilla päivillä ollut hyvä ajatus.
Sitä vastoin paikkojen kunnossapito ja erilainen nikkarointi olivat kunniassa. Rupesin miettimään, olisiko missään museossa puutyökaluja tuollaista valikoimaa. Puurunkoisia höyliä oli seitsemää tyyppiä ja pituutta, talttoja vaikka kuinka ja yhdessä naulassa riippui ehkä sata vuotta vanha puusta rakennettu mauseri eli työntötulkki.
Nykyisin ne ovat digitaalisia.
Erään toisen miehen kanssa muistelimme hänenkin insinööriksi opiskelemisensa aikana joka paikassa käytössä ollutta laskutikkua. Se on nerokas keksintö, logaritmien graafinen käyttöliittymä, joka ei edes vie sähköä.
Verkossa on luultavasti lystin vuoksi digitaalinen laskutikku. On olemassa myös kansainvälinen laskutikkuseura, jonka sivuilta näyttää löytyvän aivan kaikki keräilijöitä kiinnostava ja lisäksi tieto, että tämä laskuväline keksittiin kohta kun Napier oli kehitellyt logaritmit.
En ryhtynyt tutkimaan, löytyykö sivustolta Suomen ilmavoimien lentosuunnistuksessa käyttämä pyöreä ”laskutikku” eli kakkara. Meillä oli kotona sellainen, mutta Mikko sen hukkasi.
Suurta mielenkiintoa tavallisiin esineisiin ja työkaluihin tyydyttivät ennen Henri Petroskin kirjat. Uusimmat eivät kiinnosta samalla tavalla, koska kirjoittaja on nyt ottanut mukaan myös elektroniikan.
Onhan paperiliitin eli glemmari paljon kiinnostavampi kapine kuin integroitu mikropiiri. Lyijykynä oli keksintönä mainio. Petroski on kirjoittanut siitä kirjan ja kuvannut ne tuhat tuskaa, jotka valmistajien oli kestettävä ennen kuin nämä Hardtmuthit ja Faber-Castellit olivat valmiita maailmanvalloitukseen.
Glemmari on kokenut uuden tulemisen nyt, kun kaikilta menee heti hukkaan se pieni kapine, jota tarvitaan SIM-kortin rassaamiseen Applen puhelimesta tai padistä. Glemmari nimittäin ajaa saman asian.
Suomessa tämän aihepiirin oivalsi nerokkaasti jo kauan sitten Anssi Orrenmaa, jonka Pirkka-nikseistä tuli monta kirjaa. Sai niistä muutaman tekijältä. Niksi näyttää olevan oma kirjallisuuden lajinsa. Nähdäkseni sillä on aika vähän tekemistä kikkojen kanssa. Parhaimmillaan niksi on pienoisessee, pituudeltaan joskus vain muutama rivi. Teksti viehättää kirjallisuutena mutta loihtii myös odottamattomia, usein hauskoja mielikuvia, kuten kurahousuissa kulkevan lapsen esikäsittely kastelukannulla ulko-ovella eli ennen kuin kaikki kurat kantautuvat sisään.
Jäin miettimään remonttiini liittyen loisteliaalta vaikuttavaa niksiä. Tuhkat saa siististi takasta käyttäen ensin sellaista sifonia, joka on tarpeen liian kuivia vaatteita silittäessä. Tuhkat siis kastellaan kevyesti. Kirjan mukaan ne on sitten helppo lapioida esimerkiksi kevyesti kostutettuun pahvilaatikkoon. Pöllähtely huoneilmaan ja leviäminen lattialle jää pois tai vähälle.
Jaksan tuskin odottaa, että pääsen kokeilemaan. Nyt hellepäivinä ei ole tarvinnut mutta muutoin olen polttanut pesällisen joka ilta takassa. Siinä on palanut pattinkia ja hakaponttia. Olkoon vaikka kuvittelua, mutta säteilevä lämpö lämmittää myös mieltä ja lakanat ja liinat eivät tunnu iholla nahkeilta.
Kyllä museot olisivat hyviä. Nyt ollaan siinä vaiheessa, että yhtenä päivänä kirkassilmäinen, varmasti valpas ja fiksu nuori mies, arviolta ala-asteen miehiä paikallisesta peruskoulusta, kysyi heleästi isältään tai äidiltään minut parkkipaikalla nähtyään, että mikä tuolla sedällä on suussa. Vanhempi vastasi että piippu. Lapsi mietti ja sanoi että siis niin kuin junassa.
Siis kuvakirjat vaikuttavat. Savua tupruttavia junia ei ole nähty luonnossa kuin malliksi moniin vuosikymmeniin; yhdestä Ukko-Pekka -ajelusta tuli oikein lehtiuutisiakin. Savua syöksevä veturi esiintyy mielenkiintoisesti enää liikennemerkissä, joka varoittaa vartioimattomasta rautatien ylikäytävästä. Kuinkahan moni tajuaa sen kuvion?
Sääntöjä ja neuvoja riittää. Lapsenlapsia varten ostin kaupasta Trippiä. Muistamani ohje oli poistettu pakkauksesta; tässä Tripissä on teräväkärkinen imupilli teipattuna kylkeen sellaisen pienen soikion kohtaan: Puhkaise silmä pillillä, niin siinä ennen luki.
Kaikissa kaupoissa täällä on pontevia tätejä. (Nmitän tädeiksi itseäni nuorempia naisia.) Tuli niin sievät tapetit ja klinkkerin saumausaineet että oikein. Ja naapuriliikkeestä lukkopesä sarjoitettuina ja oikein painike oveen. Kyllä nyt kelpaa olla kuin käkikellon käki, syöksyä uudesta ovesta kerran tunnissa kukkumaan. Uskon että naapuritkin sitä arvostaisivat.

26. heinäkuuta 2016

Herra Passikiwi






Ensin vastaus kommentoijan ihmettelyyn. ”Lex Mercatoria” eli kauppiaiden oikeus oli usein otsikkoni, kun päädyin pitämään luentoa hyvin korkealle kuulijakunnalle, kuten briteissä ylimpien oikeuksien tuomareille tai Kaliforniassa tiedekunnan lounaalla Boaltissa.

Aihe on kaikkialla jokseenkin tuntematon; jos joku nuori närväpää lukee tämän, saksalaisen Coingin laaja yksityisoikeuden historia sisältää viitteitä, mutta sitten pitäisi päästä ranskaksi käsiksi keskiajan historiaan ja osata lukea latinaa ja provencalia - jopa Genovan kauppiaat oppivat konstit Barcelonasta noin 1100-luvulla. Ja meillä oli Hansa-liitto, jolla oli omat tuomioistuimensa ja lakinsa.

Perinne jatkuu. Kauppiaiden oikeussäännöt, joita nyt soveltavat lähinnä välimiesoikeudet, ovat raaempia ja rajumpia. Ei kauppiaan auta vedota ”näkökohtiin”. Rahat pöytään.

Yksi sekä EU-retoriikan että kansallisen lain perimmäisiä syitä on tuhat vuotta vanha tapa kohdella riskillä toimivia eli siis kauppiaita ja heidän asiakkaitaan eli nykykielellä kuluttajia eri tavoin, eri säännöin. Suomessa maksukyvyttömyyttä koskevat lait hyytyivät Venäjän valtaan; Venäjän keisarikunta ei oikein päässyt yleiseurooppalaiseen kehitykseen, mistä taas Viipurin kauppiaat hyötyivät. ”Laskut maksetaan jos jaksetaan” ei toimi merenkulussa. Ja siksi Suomessa sovellettiin Ruotsin ja eräin kohdin jopa Tanskan lakien määräyksiä. Tällä hetkellä tekijänoikeudessa kuluttajiin sovelletaan amerikkalaisten tekijänoikeuskauppiaiden sääntöjä, ja näin syntyy kauhistuttavaa kohtuuttomuutta.

Suomalaisten lakimiesten puolustukseksi on sanottava, ettei heillä ole yleensä aavistustakaan tästä taustasta. Jos joku haluaisi aavistaa englanniksi, etsiköön Harold J. Bermanin kirjat. Paras on ”Law and Revolution. The Formation of the Western Legal Tradition”.

Viihdesivuilta pyörähti silmiin sivuja, joissa kysytään, oletko etevä. Tuollaisen sivun laatiminen ei edellytä sen suurempaa etevyyttä. Siinä riittää, että lukija voi vain hiukan totuutta muuntaen havaita olevansa luomakunnan ihmteos, tosin timanttina hiomaton.

Suomessa on tutkimusteni mukaan noin 47 etevää ihmistä. Saatan erehtyä, koska en itse kuulu heihin. Ehkä on kuitenkin niin, että maailmassa on 47 etevää ihmistä, ja he ovat lisäksi oikeamielisiä. Jos lukumäärä laskee 46:een, silloin tulee maailmanloppu. Tämä on Maimonideksen ja muutaman muun Kabbalan tuntevan tulkitsijan mielipide.

Tämäkin tuli mieleen miettiessä, miten paljon surua ja murhetta aiheutui siitä, että Winston Churchill oli niin tavattoman älykäs ihminen. Aikakautensa ja taustansa opettamin tavoin hän oli myös jokseenkin moraaliton ja ymmärsi siksi jopa Stalinia, joka ei ollut mistään moraalista koskaan kuullutkaan.

Tee mieli ostaa Library of American laaja I.B. Singerin novellien kokoelma. Sarjan kirjat ovat niin kauniita. Singer, joka oli ihmisenä kohtalainen kelmi, kirjoitti mielellään tyhmistä tai liika viisaista ihmisistä ja oli suunnattoman viihdyttävä. Hän oli niin käsittämättömän hyvä kertoja.

Valitettavasti suomennokset eivät ole oikein tyydyttäviä. Onneksi määrä korvaa laadun – niitä on paljon.

Max Hastingsin jo mainittu kirja salaisesta sodasta (Secret War) on kaunokirjallinen tapaus. Vakoilun, koodinmurtamisen ja tietovuotojen yhteenvedon lisäksi se on kooste fantastisia kertomuksia ihmisistä, joista vuosisadan terävä-älyisimpiin on luettava Ronald Seth, koodinimi Blunderhead, erään passinsa mukaan suomalainen herra ”Passikiwi”. Vakuuttava nimi.

Hän seikkaili hengissä eri puolilla Eurooppaa avustaen samanaikaisesti Englantia, Saksan kolmea vakoilujärjestelmää ja Neuvostoliiton NKVD:tä ja GRU:ta.

Kuten tiedetään, tiedusteluosastoille vihollinen pakkaa olla toissijainen kohde. Verisimmät ja rumimmat taistelut käydään järjestelmän sisällä. Yhdysvalloissa leppymättömiä vihollisia olivat merivoimien, maavoimien ja ilmavoimien tiedustelu, FBI ja Bill Donovanin OSS, myöhempi CIA. Tiettävästi taistelu jatkuu edelleen.

Hastingsin kirja on niin hyvä, että siinä mainitaan myös ruotsalainen Arne Beurling ja kerrotaan sekin, miten suomalaiset kaupittelivat kovalla hinnalla juuri vanhentuneita venäläisiä salasanomia Ruotsissa loppusyksystä 1944 (Stella Polaris). Suomalaisten signaalisieppaajien vaiteliaisuutta on pidetty usein isänmaallisuutena. Toinen mahdollinen selitys on, että heillä oli niin vähän kerrottavaa. Taisteluita ja ryhmityksiä koskevat tiedot ovat kuin menneen syksyn lehtiä.

Tosin nyt amerikkalaisten kautta käsille saadut tiedot viittaavat erääseen mielenkiintoiseen ajatukseen. Kukaan ei ole kysynyt, olisiko Suomen päämajanja etenkin Mannerheimin täysin käsittämätön varustautumattomuus kesäkuun 1944 suurhyökkäykseen perustunut osittain Hastingsinkin mainitsemaan Neuvostoliiton erittäin laajaan ja hyvin menestyneeseen radioharhautukseen. Rintamalle tuodut joukot olivatkin muka menossa johonkin muualle, kuten suurhyökkäykseen Berliiniä kohti, ja perinteiset koulutuskeskukset Pietarin ympärillä kuhisivat radioliikennettä, vaikka ne olivat tyhjillään.

Blunderhead suoriutui maailma vaikeimmista älykkyystesteistä. Hän joutui Saksassa opiskelemaan saksan alkeita eli äidinkieltään, ja vuosikausia salasanomiasähkötettyään morseaakkosia ja radioliikenteen alkeita. Uskomaton suoritus!

Tulee mieleen suomalaisen kenraalin muistelma. Kysy äkkiä, mitä kello on, niin seurueen ”suomea osaamattomat” kumppanit heilauttavat reippaasti vasenta kättään.

Jos tunneäly ja kyky sopeutua nopeasti odottamattomiin tilanteisiin on etevyyden mittari, menneen ajan vakoilijan (humint) tehtävä on kaamean vaikea. Ei ole ihme, että useimmat alkoholisoituivat tai romahtivat nopeasti. Parhaiten pärjäsivät britti-myyrät, joiden aito tai näytelty gentlemannin rooli meni täydestä. Enää ei menisi.

25. heinäkuuta 2016

Anttilan konkurssi




Vaihteeksi media epäonnistui. Sekin nähtiin, että yleensä aina asiantunteva Osmo Soininvaara puhui televisiossa aivan pehmeitä.

Kuluttajanviranomaisen edustaja ymmärsi ja oli vaivautuneen oloinen.

Tietäisin, miten Anttilan uhreille eli jo tehdyt maksut suorittaneille, tavaraa vaille jäävät saataisiin joko ostos valmisiin tai rahat takaisin.

Puheena ollut lain muutos on tarpeen mutta tarkkaan ottaen ei välttämätön.

Jos ajaisin asioita – en aja asioita – veisin asian oikeuteen ja lupailisin, että ehkä jo käräjäoikeudessa mutta hyvin luultavasti hovioikeudessa asia ratkeaisi toivotulla tavalla.

Lain kannalta ongelma on vanha tuttu. Sitä voisi sanoa Anttila-ongelmaksi. Tavallisen asiakkaan asioita verkkokaupassa ei ole mietitty. Syy on selvä. Ne ovat mitättömiä. Summat ovat niin pieniä. Tuo asenne on kuitenkin vanhentunut. Asiat eivät ole mitättömiä, koska viime aikoina niin suuri osa tavaroista ja merkittävä osa palveluista on siirtynyt verkkokauppaan.

Kuvitelkaa, että Adlibris tai Booky menisi konkurssiin. Olisi sietämätöntä, että asiakkaat jäisivät vaille kirjojaan. Asia on täysi hoidettava konkurssipesän edustajan toimin, koska niillä myydyillä tavaroilla ei ole merkitystä myöskään konkurssipesän varallisuutena. Ei niistä mitään saa.

Oikeusvarmuus on tärkeä asia. Asiakkaiden on voitava luottaa siihen, että lait ovat kohdallaan ja viranomaiset toimivat. Ja tässä asiassa se ei maksa paljon.

Oikeudellisesti kysymys on – monimutkainen. Se on kysymys omistusoikeuden siirtymisestä irtaimeen esineeseen, kaupan kohtaan pysäyttämisestä ja välillisesti myös sivullissuojasta.

Taloudellisesti kysymys on – tärkeä. Konkurssilaki ja Takaisinsaantilaki estävät keinottelun. Olen itse ollut tuomarina asioissa, joissa ulosottomies on jo matkalla, kun maksukyvytön velallinen myy mustan Mersunsa kaksivuotiaalle tyttärelleen ja kesämökkikiinteistönsä tädilleen, joka on höppänä, molemmat maksuajalla ja pilahinnalla. Tällainen ”liikemies” usein hämmästyy, kun luovutukset eivät pidäkään.

Olen itse ollut vuosikymmeniä ratkomassa luottopetoksia. Se on suosittu ”ammatti”, että joku ostelee laskulla ei myöhempää maksua vastaan ties mitä eikä aiokaan maksaa. Todistelu on aina vaikeaa mutta kyllä tuollaisesta on perinteisesti päästy linnaan. Maksukyvyttömyys on eri asia. Tahallinen petos o eri asia.

Palvelujen kuluttajakauppaa ovat muun muassa lehtien ja tietokoneohjelmien ”tilaukset”, joita ainakin minulle on noin kymmenen – Hesari, Spotify, Office, Adobe Creative Cloud jne. Loistava kotimainen sovellus on EasyPark.

Oikeudellisesti on epäselvää, mitä tehdään, kun palveluntuottaja joutuu konkurssiin.

Iso asia on operaattorin palvelut, siis puhelin ja laajakaista. Mitä sanoisitte, jos jokin Saunalahti tekisi konkurssin ja yhteytenne menisi mykäksi? (Tähän on vastaus – mitä tekisitte, jos verkkovirran toimittaja menisi konkurssiin. Kyllä se on mietitty.)

Palveluissa on sekin ongelma, että teettämisvelvollisuus ei toimi. Jos operaattori lakkauttaa maksunsa ja työntekijät lähtevät maantielle, ei ole keinoa palauttaa katkenneita viestintäyhteyksiä väkisin. Jos firma on veloissaan, ulosottomies voi hakea tavaran väkipakolla firman varastosta.

Tämä oli kuivaa juristin oppia, jota en itse noudattaisi käytännössä. Tuo omistusoikeuden siirtyminen oli aikoinaan hyvin suosittu väitöskirjan aihe, josta ei puuttunut mutkallisuuksia. Ei ollut kauppalakiakaan, joten sovellettiin Ruotsin lakia soveltuvin osin. Mietittiin miehissä, milloin lajiesine on erotettu ostajan lukuun ja pohdittiin erikoistilanteita.

Yhteiskuntaan ilmesyy jatkuvasti uusia ”asiamiehiä”, jotka hoitavat tarpeellisia asioita, kuten tietosuojaa tai tasa-arvoa. Vanhoilla tekijöillä, kuten eduskunnanoikeusasiamiehellä on suuri vertauskuvallinen merkitys. Käytännössä hänelle tehtyjen valitusten laadun ja kohtalon toteaa nopeasti toimintakertomuksista.

Ilkeällä päällä ollessa sitä saattaa ihmetellä, miten usein valitushimo ja asian vähäpätöisyys osuvat samaan ihmiseen. Kerrankin, muistan, haluttiin suuren mittakaavan rakennusurakkariitaa siitä, että rakennetussa saunassa oli jokin valaisimen kehyksenä oleva listanpätkä useita millejä vinossa…

Suometa puuttuu agency-tyyppinen järjestelmä ja samoin puuttuu trust-tyyppinen järjestely. Mietimme näitä vuosikymmen sitten HIITissä. Kaupan alalla on kautta aikojen toiminut tukkukauppiaita, jotka ostavat tuottajilta ja myyvät vähittäiskauppiaille eli liikkeissä edelleen myytäväksi.

Erikoisaloilla on välitystoimintaan erikoistuneita ammattikuntia, kuten meklarit ja huolitsijat. Tuollainen taho saattaa toimia välillisenä edustajana. Suomessa luottokorttiyhtiön (Visa) rooli ei poikkea kovin paljon tuosta. Firma osallistuu myös riskin jakamiseen.

Itse en malttaisi Anttilan konkurssi kaltaisessa tapauksessa olla kysymättä konkurssipesältä, paljollako myytte verkkoasiakkaiden maksamat tavarat. Sopivasti painostaen ne voisi saada halvalla, koska konkurssipesän ja suurten velkojien kannalta asia on taloudellisesti merkityksetön.

Muistelen että ennen oli sellainenkin firma, jonka nimi oikein oli ”Konkurssipesien loppuunmyynti” ja ellen erehdy, toiminimi kiellettiin sopimattomana, koska se antoi aiheettomasti kuvan erikoisen edullisista hinnoista.

EU:n harjoittamaa liikasääntelyä kirotaan porukalla. Voisimme muistaa, että kotimainenkin liikasääntely on ongelma. Suomalainen byrokratia on harmillinen sekoitus Ruotsin ja Venäjän perinnettä. Kasvattaa sitä ei kannata.

24. heinäkuuta 2016

Saimme sanat




”Ymmärsin että sananvapaus tarkoittaa vapautta retoriikasta.” Retoriikka tarkoittaa tuossa lainauksessa pullistelevaa puhetta.

NYRB on hienosti julkaissut Umberto Econ kirjoituksen, joka on kirjoitettu ja julkaistu 21 vuotta sitten.

Lehti ei vihjaa. Eco kertoo pikkupojan muistojaan Mussolinin kaatumisesta. Hän oli silloin toisella kymmenellä. Tarina on hyvä ja liikuttava. Lehden etusivulta hän luki, että oli puolueita. Ennen hän oli luullut, että on vain puolue.

Sitten tulee vakuuttava kuvaus perusfasismista (ur-fascism). Hän sijoittaa sen ilmaantumisen mielestäni täsmälleen oikein hellenismiin eli klassisen Kreikan jälkeiseen aikaan. Italialaisen ei tarvitse muistuttaa, mutta suomalaisen on syytä: koko klassinen roomalainen runous ja kirjallisuus kuuluu tuohon aikaan.

Keskeisiä tuntomerkkejä ovat synkretismi ja sen muoto, manikealaisuus.

Synkretismi tarkoittaa uskontoja ja uskomuksia, joihin on yhdistetty sellaisia keskeisiä oppeja, jotka eivät järjellisesti voi mahtua yhteen. Niinpä järjellisyys ohimennen hylätään. Valtakuntamme on ikuinen! Sen jälkeen tulee kulta-aika, eli luultavasti ikuista ikuisempi valtakunta. Kansa tietää itse kaiken tärkeän. Niinpä on oltava Johtaja (keisari jne.), joka yksin tietää, mitä kansa tietää. Erimielisyys on heikkoutta, ja luonnon laki on, että heikommat on tuhottava. Niinpä erimieliset ja sellaisiksi epäillyt tuhotaan.

Tutkimus ja tiede – ja taide – ovat ytimeltään erimielisyyttä, joka ei väitä olevansa totta. Tiede on totta niin kauan kuin se osoittautuu vääräksi. Tyylillisistäkin syistä tutkijat ovat haluttomia käyttämään sanontaa ”tieteellinen totuus”. Teknisistä syistä on pakko käyttää termiä ”tosiasia”, joka suomen kielessämme on valitettavasta turhan lähellä ”totuutta”. Latinasta alkaen fakta ja totuus käsitettiin eri tason ilmiöiksi. On fakta, että kivi on kovaa, vaikka se ei olekaan totta. Se kivi, mitä näemme ympärillämme, betonista hiekkaan ja sappikiviin, ei ole erikoisen kovaa, paitsi verrattuna esimerkiksi puuhun tai lihaan.

Econ lausuma, tuo alussa siteerattu, viittaa kyllä suoraan Yhdysvaltoihin ja Trumpiin, Turkkiin ja Erdöganiin ja Venäjään ja Putiniin.

Mielenkiintoisesti perusfasismin tuottamasta nykyfasismista ei tule mieleen Kiina eikä Japani, vaikka suurin osa tunnusmerkeistä täyttyy. Kiinassa ei ole tällä hetkellä loisteliasta puhemiestä eli kukaan ei tarkoin tiedä, kuka hallitsee. Japani on elämyksellisesti pehmeä ja hienotunteinen yhteiskunta. Heikompien ja heikkouden halveksunta kulttina tulee vastaan, kun joutuu tekemisiin liikemiesten tai professoreiden kanssa. Etelä-Korean ja Pohjois-Korean välinen ero voi hyvinkin olla pieni ja väliaikainen.

Jos tuota väitettä hämmästelee, voi ehkä ottaa huomioon, että onnistuminen ei määritä yhteiskunnan rakennetta. Historia on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin ajatusrakennelma tuottaa yhdessä paikassa menestystä ja toisessa onnettomuutta.

Ennen ajattelin, ettei Euroopassa mene läpi aivan mikä tahansa, mutta Englannin Brexit järkytti. Virallinen hulluus on ikuinen vaara.

Umberto Eco näyttää tehneen yhteenvedon elämäntyöstään noin kauan sitten. Keino torjua tuota kaikkea on valppaus merkkien tulkinnassa (semiotiikka) ja suuri kielellinen arkuus.

Kieli on se kuumemittari, joka näyttää yhteisön tilan.

Siten sananvapaus on vapautta poliittisesta retoriikasta.

Haluan hiukan jatkaa Econ ajatusta.

Retoriikka ei ole perus-fasismin keksintö. Econ määrittelemin tavoin klassinen Kreikka oli se paikka, jossa kansanjoukon puhuminen pyörryksiin keksittiin. Demostheneen nimi muistetaan, mutta myös Themistokles selviytyi julkisissa väittelyissä kerran toisensa jälkeen ja oli vapaa pelastamaan kotikaupunkinsa, kunnes tapahtui niin kuin aina tapahtuu. Ihmiset kyllästyivät häneen ja hän kuoli vierailla mailla avustettuaan välillä myös vihollista.

Hyvin luultavasti kielihistorian keskeinen elementti on kaupankäynnin kehittäminen yhteisiä kieliä kehittämällä, onhan kauppa aina sodan jatkamista toisin keinoin. Ja kaupan kieli taas on tarkoitukseltaan ja luonteeltaan taivuttelua.

Trump on siitä erikoinen tapaus, että hän ei sano juuri mitään. Olen yrittänyt kuunnella. Hän ei puhu käsitettäviä lauseita. En tarkoita, että hän valehtelee (hän valehtelee) enkä tarkoita, että olen itse eri mieltä. Tarkoitan että hän on joko suuri lyyrikko tai käärmeöljykauppias (amerikkalainen huijarin nimitys).

Chomskyn esimerkkilause on ”värittömät vihreät ajatukset nukkuvat raivokkaasti”. Hän halusi vai esittää lauseen, joka on kieliopillisesti virheetön, mutta vailla mieltä.

Se on ollut aina Chomskyn heikkous – hän ei ole runoilija. Suomessa tuon lauseen voisi myydä runossa, jos meillä vielä julkaistaisiin runoutta. Puut rupeavat raivoihinsa, kun niiden on kuoltava mielettömästi.

Ellette nyt muista, mitä käärmeöljy oli ja mitä Trumpo siis myy, palauttakaa mieleenne vaikkapa Lucky Lukesta kiertelevä kaupustelija, jonka rohto on parantavinaan kaiken. Mainitsin Morrisille (Luken piirtäjä), että hänellä oli kielivirhe käärmeöljyjutuissa. Riding the rail eli pois kaupungista tervattuna ja höyhenissä tarkoittaa seipäällä kannettuna. Piirroksissa esiintyvä ratakisko on turhan painava tuohon tarkoitukseen. Morris, siis Maurice de Bèvere, mietti asiaa ja myönsi havainnon aiheelliseksi.

Toteisimme kuitenkin että on se ratakisko retorisesti tehokkaampi. Viesti menee ikään kuin paremmin perille..


23. heinäkuuta 2016

Isolle kirkolle




Kun mennään ”komialle kirkolle”, määränpää on Ylistaro. ”Isolle kirkolle” aikovat ovat tulossa Helsinkiin.

Unohdin jättää kirjallisen vastalauseen Jääskän loma-asunnoille, jota suosittelen (Alahärmä). Olisivat saaneet laittaa katolle kyltin molemmilla kotimaisilla kielillä: ”Huoneita – huanehia”. Ellei sitten ”kammaria”.

Maailmalla Iso Omena on New Yorkin lempinimenä suoraan suomennettu. ”Losissa” käyneet taas paljastavat maalaisuutensa. Los Angeles on amerikan kielellä ”L.A.” ja syntyperäinen asukas on ”angelino”.

Olen hyvin mieltynyt vääriin ja virheellisiin paikannimiin. Tulevat niin mieleen neuvostoajat. Viimeksi kuluneiden sadan vuoden ajan siellä idässä on vaihdettu paikannimiä niin että sanakirja on tarpeen. Stalingrad on nyt Volgograd, mutta ennen se oli Tsaritsyn. Luovutetussa Karjalassa venäläisiä nimiä on vaikea oppia ja ne tuntunut loukkaavilta. Teimme kyllä itse samaa. Syvärillä ja sen seudulla on Äänislinnasta alkaen mielenkiintoisia nimiä, jotka keksittiin tyhjästä. Lotinanpelto oli kartalla Pellonlinna, venäjäksi Lodeinoje Pole. Voznesenje oli Syvärinniska.

Ei pitäisi valloittaa paikkoja, joiden nimeä ei osaa ääntää.

Kauhavalla on Ojutjärvi, joka oli puheessa Oijärvi ja eräillä kartoilla Oijusjärvio. Ja Petsamon puolella oli isäni väitteen mukaan saksalaiseen karttaan merkitty Jaurujärviozerosee eli suomeksi järvijärvijärvijärvi. Jos löytyisi englantilainen kartta, siinä olisi kenties edellä ”lake” eli viides ”järvi”.

Lentokentällä olen kuullut suomalaisittain murtaen esitetyn kysymyksen ”When is flight to tukholma”. Valitettavasti en kuullut vastausta. Mutta kai se henkilökunta on koulutettu.

Kyllä aallot ärjähtävät, kun nimessä erehtyy ja kirjoittaa esimerkiksi Peipus, kun pitäisi olla Peipsi. Kommentoijat sanovat kiukuissaan, että ensin mainittu on saksaa, koska se on ruotsia.

Tallinna (Tallin) menetti jossain vaiheessa hauskan nimensä Revall, suomeksi Rääveli. Tallin tarkoittanee tanskalaisten linnaa.

Panen ylihuomenna valituksen kuntaan. Kyläni Jorvas pitäisi palauttaa alkuperäiseen kirjoitusasuun Giorgios. Tämä oli Paadisten luostari nautintaa ja sai joskus epämuotoisen kirjoitusasun. Ruotsalaisittain pitäisi kirjoittaa esimerkiksi Georfvas. Eikö se olisi sievä? Ja helppo. Itse opin kauan sitten sen kumman, ettei Jori Malmsten ollutkaan Jori, vaan Georg. Kun meillä on suvussa dysleksian vastakohtaa, joka on minulta jo rapissut, olin joskus seurassa ainoa, joka tiesi, miten radioissa taajaan mainittu Tsootsekotsinski kirjoitetaan.

Samainen isäni esitti lapinkirjoja kirjoitettuaan hyvän kielitieteellisen teorian. Hän arveli, että seudun karttanimien muotoutumiseen, sellaisiin kuin Ridnitshohka, Ridnitšohkka (pohjoissaameksi Ritničohkka, suomennettuna tykkylumihuippu) on saattanut vaikuttaa sekin, kuinka monta etuhammasta nimen kartoittajalle maininneelta saamelaiselta on puuttunut. Ridni on siinä Haltin vieressä, kansakoulun kartoissa Haltiotunturi tai Haltiatunturi.

Maakuntamatkoillani olin onnekas. Ilman aikojani ajoin sisään Ruoveden kirkolle katsoakseni, mitä siellä on tapahtunut viimeksi kuluneiden 40 vuoden aikana. Vietin seudulla kesiä kerran.

Seuralaisena älähti:” Kirjakauppa!”. Tarkkaa tietoa ei ole, mutta luulen itsekin, että Vinhan kirjakauppa Ruoveden kirkonkylässä on maaseututaajamissa ainoa ja reippaasti yli satavuotiaana kaikkein vanhimpia.

Nuori kirjakauppias kipaisi hakemassa äitinsä paikalle, kun pyysin. Sanoin kahdeksankymmentä täyttäneelle rouvalle, että tunsin hyvin hänen kirjakauppias-isänsä, mutta en tämän isää, joka perusti liikkeen.

Siirryimme takahuoneeseen juomaan luottamuksellisesti kahvia ja puhumaan pisteliäitä yhteisistä tuttavista. Muistelimme laajahkosti Palméneja. Tunsin hyvin Ailin ja tapasin häntä hänen viimeisinä aikoinaan, kuten olen tässä kirjoittanutkin. Ailin isä Einar oli vanhan liiton kunnanlääkäri, joka hoiti ajoittain hyvinkin raskaan virkansa vuosikymmenestä toiseen.

Se ei ehkä ketään kiinnosta, että kun ennen sotia köyhiä lapsia otettiin kesälomalle maalle saamaan puhdasta ilmaa ja oppimaan tapoja, isäni oli Jänteillä Heinäveden huvilalla ja setäni Olavi Palméneillä Ruovedellä. Veljeksillä oli taito olla miellyttäviä ja kiivetä suviaamuisin koivun latvaan laulamaan niin että mustarastaatkin sitä hämmästyivät. Heillä oli heleä ääni ja erinomainen korva. Ola oli keskenkasvuisena armeijassa soitto-oppilaana ja sai välineekseen käyrätorven, jota soittamaan pannaan yleensä se tarjokas, jolla on tarkin korva.

Vinhan kirjakauppa on erinomainen pyhiinvaelluskohde. Itse kirjakaupassa kasvaneena tunnistin heti ilmapiirin, ja oli siellä paljon kirjojakin, vaikka liiketoiminta ei varmasti lyö leiville.

Muistelimme menneisyyden merkkihenkilöitä, joista kai enää Heikki A. on liikenteessä, ja kirjakauppiaille järjestettyjä tilaisuuksia, joissa WSOY:n Simo Mäenpää puhui kirjoista, lauloi, soitti kitaraa ja tanssi.

Näytin Kautun kanavan, jossa Kassila filmasi ulkokuvia ”Elokuuhun” ja osoitin Aulikin aukean, joka muinoin parturoitiin, jotta Ruhalaan kartanonrouvaksi tulleelle Aulikki Rautawaaralle saataisiin iltapukuja ja esiintymisasuja.

Mahtavatko ”Jäminkipohja boogien” ystävät tietää, että Ruovesi oli Runebergin päivistä alkaen herrasväen suosiossa, ja tänäkin päivänä voi käydä kajauttamassa ”Sua lähde kaunis katselen” juuri sillä lähteellä?

Joku saisi tehdä kunnon matkaoppaan Topeliuksen kauniiksi julistamasta reitistä Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn. Sen varrella ovat Kangasala, Ruovesi, Virrat ja sitten Alavus. On katsottava kirjasta. Kai Topeliuskin koluutti rattailla Lapualta sotatietä Kauhavalle ja Kleemolan kautta Volttiin. Se toinen suomalainen perusmaisema on idässä, Imatra (jossa on näppärää tehdä itsemurha), Punaharju ja Koli ja kukaties Puijo.


22. heinäkuuta 2016

Herran jestas






Eilen Venäjän doping, tänään Trump, sitten varmaan Erdögan. Ei ole hauskaa. Haluaisin kirjoittaa huolettomista asioista ja laulaa iloisia lauluja. Haluaisin kertoa, miten mukavan koukun löysimme pyyhkeille ja kuinka mielenkiintoista on järjestellä saippuoita ja lääkkeitä uusiin kaappeihin.

The New Yorker ei ole lehti, joka julkaisisi pelkästään jumalallisia totuuksia. Mikään muukaan lehti ei ole sellainen.

Trumpin elämäkerran haamukirjoittaja on muuttanut mielensä ja kertoo nyt, miten Trumpin 80- ”omaelämäkerta” syntyi. Yksi ongelma oli Trumpin kehuttu päättäväisyys. Hän ei kykene keskustelemaan mistään asiasta kahta minuuttia kauempaa. Vain puhua hän osaa kevyesti kaksikin tuntia yhtä kyytiä. Hän ei myöskään jaksa lukea papereita eikä jaksanut käydä oikein kouluja. Kirjoittaja kuvaa hänen tietojaan maasta ja maailmasta hämmästyttävän pinnallisiksi ja pelottavan puutteellisiksi.

Kuin arvaten vastaväitteen, että rikastumisen Trump kuitenkin osaa, haamukirjoittaja kertoo esimerkein, että liiketoimien takan on useimmiten tolkuton tunteettomuus ja sen tason röyhkeys, johon edes amerikkalainen poliitikko ei osaa varautua. Vakinainen keino on myös lahjonta. Trump sanoo, että hän on luonut itse uransa ja hankkinut rahansa. Haamukirjoittaja sanoo, että valehteleminen on Trumpille rakas harrastus. Vaikka puhe olisi siitä, satoiko eilen vai paistoi, Trumpi valehtelee paljon mieluummin kuin puhuu totta. Poliitikkojen lahjonnasta vastasi hänen isänsä, joka myös takasi hänen lainansa.

Onko tuossa meiningissä kysymyksessä ns. sosiopatia, siihen ei tarvitse ottaa kantaa.

Vanha sääntö on selvä. Ei ole niin vähäpätöistä ihmistä, ettei häntä kannattaisi lahjoa. Suomessa tämä sääntö on esitetty jo Kalevalassa. Jos jättää kurjista kurjimman kutsumatta häihin, tämä tulee kuitenkin ja tappaa, ampuu kyykäärmeen sydämeen.

Jokainen järkevä kansanedustaja muistaa makeilla varmuuden vuoksi myös vihollisikseen ilmoittautuneille. Sitä ei koskaan tiedä, mikä apu siitäkin saattaa joskus olla.

Liikkeenjohdon oppikirjassa (Tom Wolfe, Turhuuksien roviot) lakimiehet tekevät talletuksia ”favors bankiin” eli jeesailevat toisiaan ilman selvää syytä, koska kaikilla on tiedossaan ”tase”. Tekemänsä hyvän työn – esimerkiksi vuodetun asiakassalaisuuden – voi aina panna perintään pyytämällä vastavuoroisesti jotain muuta arvokasta.

Se ei ole uutta, että rikas ja rääväsuinen ehdokas ilmoittaa olevansa köyhän asialla tai siis tavallisen amerikkalaisen asialla, ainakin jos tämä on valkoihoinen ja mies.

Paheksumisen sijasta olen itse peloissani. Nyt on meneillään kaksi peliä, joiden suunta on selvä ja joissa jää miettimään, onko Putin äänetön yhtiömies. Toisaalla on Turkki. Ei kai kukaan hetkeäkään kuvittele, että siellä olisi kysymys uskonnosta, islamista? Kysymys on vallasta. Toisaalla on Yhdysvallat. Ehkä Trump piti asiaa vähäpätöisenä, mutta Baltian maiden ja siis välillisesti Ruotsin ja Suomen erottaminen Naton puolustusvelvollisuuden ulkopuolelle oli tyrmistyttävä kannanotto.

Hyvin luultavasti tuo maininta perutaan tämän päivän aikana. Vaikka se esitettiin suorassa televisiolähetyksessä ja sitten uutisissa, Trump sanoo taas, että kysymys on median harjoittamasta vääristelystä.

Tässä on se kuvio, joka työntää Ison Britannian Brexitin taustalle. Voi olla että tuloksena on sittenkin Brexitin –”hoiteleminen” eli juuri se, mikä uuden pääministerin mukaan ei tule kysymykseen.

Englanti, etenkin Lontoon entinen telakkaseutu, on asianajajien luvattu maa. Tunnen itsekin siellä ihmisiä, jotka ovat niin hyviä vanhettamaan sopimuspapereita, että taideväärentäjien käy kateeksi.

Tämä on vai arvaus. Ehkä se hylly on jo katsottu, johon Englannin EU:n eropaperit unohdetaan.

Suomalaiset asiantuntijat jättävät johdonmukaisesti mainitsematta EU:sta ja turvallisuuspolitiikasta puhuttaessa, että Ranska ja Englanti ovat nekin ydinasemaita.

En vihjaile, että kaikki olisi nyt Putinin syytä. Sen sijaan väitän, että Erdögan ja Trump pelaavat suoraan Putinin pussiin. Putin ajaa johdonmukaisesti toimia, jotka hämmentävät muuta Eurooppaa poliittisesti, taloudellisesti ja sotilaallisesti.

Näen jo silmissäni uuden elokuvan, jossa Putinin johtamat joukot houkuttelevat saksalaisen ritarikunnan Peipus-järven heikoilla jäille hukkumaan. Uusi Aleksanteri Nevski!

Trumpin puheesta kävi selväksi, että Amerikka muuttuu taas suureksi keskittymällä omiin asioihinsa. Amerikka amerikkalaisille. Hillary Clinton sai ryöpyn syytöksiä Lähi-Idän sekavasta tilasta. Minä olin muistavinani, että tämän kierroksen pani alkuun republikaani George W. Bush, mutta niin se muisti voi pettää. Siis Clinton.

Äänestäjille ilmoitettiin, ettei Amerikan pidä sekaantua etäisten maiden pahoihin asioihin. Tämä tarkoittanee sitten myös ISIStä ja Al Qaidaa.

Kannanotto on hämmästyttävä. Se on esitetty maailmassa, jossa puheilla on suurempi merkitys kuin teoilla.

Yhdysvaltain presidenttiehdokas kykenee tuomaan sekasortoa turvallisuuspolitiikkaan noin vähällä vaivalla.

Kunpa media ei käyttäisi termiä ”poliittinen retoriikka”. Retoriikka eli puhetaito on sama asia kuin politiikka. Se on kyky saada kannatusta etenkin oudoille ja epämiellyttäville ajatuksille, tyypillisesti veronkorotuksille. Jo antiikin Ateenassa taitoon kuului myös kyky saada vale kuulostamaan todeksi.

Viimeöisen jälkeen alan uskoa, että Trump voittaa vaalit. Mitä sen jälkeen tapahtuu, sitä en tiedä.

21. heinäkuuta 2016

Herrat pettävät




Kollegat kiertelevät kysymystä venäläisten sulkemisesta olympiakisoista. On jopa ihmisoikeuksien rikkomista rangaista kollektiivisesti joukkuetta eli viattomia syyllisten vuoksi.

Tuossa on ajatusvirhe. Olympiakomiteat ovat järjestöjä. Niillä ei ole mitään oikeudellista velvollisuutta hyväksyä ketään kilpailemaan. Siten kilpailukielto ei ole rangaistus. Siten kysymys ei ole kollektiivisesta rangaistuksesta eikä ihmisoikeuksista. Hiihtovalmentajan kilpailukiellonpurkaminen on vähän eri asia, koska valmentajalta menee elinkeino, mahdollisuus solmia työsuhteita.

Ei sekään ole oikeudellinen ongelma, että Maija ei voita Eurovision laulukilpailua tai ei pääse edes karsimaan. Oikeudellinen ongelma on esimerkiksi maahanpääsy. Ratkaisija on valtio, jota virkamiehet edustavat. Maahanpääsystä ja oleskelusta on runsaasti lainsäädäntöä ja kansainvälisiä sopimuksia.

Kukaan ei ole huomauttanut Trumpin mainostamasta muurista Meksikon rajalle. Rohkenen epäillä, että ajatuksen toteuttaminen vaatisi USA:ssa laajaa lainsäädäntöä, jonka aikaansaaminen kestäisi. Rohkenen myös epäillä, että rajan ylittävien maan kansalaisten kannalta kysymyksessä voi olla perustuslaillinen ongelma. Tanskassakin näyttää muuten olevan muotia mainostaa vaalien tullen uusia, hurjia ajatuksia, joita ei voi käytännössä toteuttaa.

Jos joku ajattelee tässä hiustenhalkomista, muuttakoon ajatustaan. Yhdysvalloissa eri osavaltioiden toisistaan poikkeavien aselakien kiristäminen on käytännössä melkein mahdotonta, ja perustuslain tulkinnassa on se 1700-luvun oloihin perustuva militia-sääntö eli mahdollisuus vastustaa omaakin esivaltaa aseellisesti.

Asia on vakava. Voiko venäläinen urheilija vetää yleiseen tuomioistuimeen järjestön, joka syyllistyy syrjimiseen? Tässä tapauksessa ei voi, koska ”syrjiminen” ei johdu kansallisuudesta vaan kansallisen urheiluliiton harjoittamasta toiminnasta. Ei ongelma ole sen kummempi kuin kauppaliikkeen päätös olla ostamatta vihanneksia viljelijältä, jonka elintarvikehygienia pettää vähän väliä.

Taas kerran oli muuten pakko paikkailla omia puhettaan. Huokaisin hiljan että kun Pohjanmaan historia on kirjoja ajatellen niin sekaisin, ettei oikein kukaan tiedä oikein mitään ja selvittely on työlästä.

Paikkaisin sanomalla, että vanhemmat vakiintuneet historian niteet olen kantanut roskiin kahteenkin kertaan. Ne eivät kelpaa antikvariaattiin. Uusimmissa osissa on arvokasta tietoa ja hyvää tietoa. Silti verratessa tätä esimerkiksi uudehkoon Savon historiaan tulee pitkiin ajatuksiin, puhumattakaan uudesta Viipurin läänin historiasta, joka on niin hyvä.

Jos lukija ajattelee, että nyt kaipailen taas kirjoja, joita kukaan ei kumminkaan lukisi, lukija ajattelee väärin. Kieltämättä tunnen syvää kateutta tutkiessani esimerkiksi Nordstedtin uutta kattavaa Ruotsin historiaa, mutta kateus johtuu nuoren ja keskipolven tutkijoista, jotka ovat siellä saaneet työtä.

Lukija tietää, että esihistorian lisäksi tiedot uudemmista ajoista ovat menneet kerrassaan uusiksi, ja että nykyaika eli oma elinaikamme on täysin tutkimatta, ellei oteta huomioon kummallisuuksien ja sirpaleisten pikkuryhmien vaiheiden kronikointia.

Meille vanhastaan tarjottu tieto oli vahvojen filttereiden läpi heijastettua. Yksi niistä suotimista on anakronistinen isänmaallisuus, kansallisuusaate. Sen vaikutusta on liioiteltu niin sitkeästi, että todellisuus on unohtunut.

Etelä-Pohjanmaa on esimerkkini. Maakuntahistoria… Paikallishistoria…? Ketä ne kiinnostavat? Suoraan sanoen eivät paljon ketään.

Tämän hetken pelottavat ongelmat: hallitsemattomat muuttoliikkeet, köyhien ja rikkaiden välien kiristyminen, epätotuuksien eli valheiden suuri suosio julkisessa elämässä, terrorismi.

No nyt on niin, että nämä ovat kaikki Pohjanmaan historiaa.

Suuri epäluulo ”herroja” kohtaan vakiintui viimeistään 1700-luvulla, kun Isoviha opetti, ettei ainakaan Ruotsista tule apua ja että maalaisia käsitellään kirveellä. Pikkuviha oli helpompi mutta ei helppo, Suomen sota 1808-1809 merkitsi yhteensä kuutta kahden armeijan marssia maakunnan läpi, vetäytymiset ja perääntymiset laskien, ja joka kerta niukatkin ruokavarat syötiin ja paikat tallattiin.

Terrorismi tuli muotiin 1800-luvun puolivälissä. Siihen viitataan rikoshistoriana, jota se ei ollut. Oli ainutlaatuista, että keski-ikäiset, varakkaat isäntämiehet riehuivat kylillä ja kuohunta talttui vasta rautatien rakentamiseen ja kasakoiden pysyttävään sijoittamiseen maakuntaan.

Se oli raju rakennemuutos. Pakkovallan käyttämisen oikeus siirtyi kylistä kuvernööreille. Jo ennen puukkojunkkarikautta oli syntynyt herätysliike, johon papisto ja hallinto suhtautuivat kauan erittäin vihamielisesti. Pappeja vietiin käräjille ja kansanmiesten ja -naisten virrenveisuuta ei haluttu kuunnella.

Mutta en ole nähnyt Pohjois-Pohjanmaan Laestadiusta nimitettävän sissipäälliköksi, vaikka hän toteutti Lapinmaan Kansallisen Vapautusliikkeen ennen kuin puoli maata joutui puutavaraliikemiesten armoille. Etelä-Pohjanmaalla taloudellinen ”herännäisyys” organisoitui liikkeiksi. Elinvoimaisin näyttää olevan keskustapuolue, joka maalaisliittona ei ollut alkujaan puolue lainkaan, vaan lähellä nuorisoseuroja oleva aatteellis-haaveellinen toimintamallia, joka muutti koko maakunnan talouden vähässä ajassa.

Ja sitten tuli taas terrorismi. Pyydän kaikilta anteeksi nimitystä, mutta aseellinen toiminta ja tuhotyöt, jotka liittyivät jääkäriliikkeeseen ja johtivat vapaaseen Suomeen olivat kovin samanlaista kuin nykyinen terrorismi, ja myös jääkäreillä toiminnan oikeutti aate, isänmaallisuus. Historia kuitenkin kertoo, ettei aseellisen vastarintaliikkeen kannatus ollut jakamaton. Ja Lapuan liike väitti sekin olevansa oikeammassa kuin laki.

20. heinäkuuta 2016

Riivikko





Etelä-Pohjanmaan aate on separatismi. Kapinointi keksittiin siellä – Nuijasota 1500-luvulla. Tuhoisa taistelu suurvaltaa vastaan on sieltä – Isonvihan Napue. Tuossa taistelussa kuoli päivässä enemmän suomaisia ja ruotsalaisia kuin Ihantalassa 1944.

Nyt Turkissa ja Venäjällä sekä valitettavasti Trumpin Yhdysvalloissa näkyy sama surullinen ilmiö valheellisen tai erehdyksiin perustuvan viestinnän vaikutuksista.

Harhaanjohtava propaganda ymmärretään tilapäisilmiöksi. Se on juuri päinvastoin. Vale ei pala tulessakaan.

Kun yleisöllä – ostajilla, kuluttajilla, äänestäjillä – on vaihtoehtona uskoa omia silmiään ja järkeään tai sitten hänelle totena tolkutettua pötyä, valinta on jokseenkin poikkeuksetta jälkimmäinen.

Turkissa vallankaappauksen takana on joku saarnamies, jonka yhteydet hallintoa enemmän Eurooppaan nojaaviin sotilaisiin on aivan uusi ja kummallinen ajatus. USA uskoo Trumpiin ja rouva Trumpiin, vaikkei ole lähempää tietoa, mikä on tarkoitus ja tavoite. Venäläinen katuyleisö tietää, että olympiakomitea ja Vada harjoittavat poliittista vainoa – ihan niin kuin Kiova ja kaikki muutkin.

Kaltaisteni kansakoulunopettajien olisi toimittava tietämättömyyttä vastaan ja tosiasioita toistellen. Me olemme kaikki alkiolaisia. Asiamme on uskoa edistykseen ja vastustaa valheita.

Valitettavasti haaveet ovat haaveita. Sekä Helsingin Sanomien – Ylen linja, jotka itse inhokseni huomaan jatkuvasti myötäileväni ja kaiken kukkuraksi he ajoittain minun – on tuomittu etenemään hyvin hitaasti tai epäonnistumaan. Sanoisin että ajatus voisi olla jokin harkitun ja kriittisen ja maltillisen etenemisen ideologia, jossa otettaisiin erikoisesti huomioon, etteivät läheskään kaikki jaksa yksin. Kuormaa on jaettava.

Kommentoija kysäisi hiljan, miksi en hauku herroja, vaikka olisin siihen tehtävään vapaa. Kyllä minä mielestäni haukunkin. Kun olen itse ”herra” ole kuitenkin sellaisella kannalla, että hyvä hallinto on julkisella ja yksityisellä puolella hidasta, loistotonta ja tuhruista. Pahoja herroja, jotka aivan aidosti tavoittelevat toisille pelkkää onnettomuutta, on hiukan vähemmän kuin luullaan. Esimerkiksi poliisi on munannut viime vuosina muutamassa asiassa tosi pahasti. Pitkän kokemuksen ja tuntemuksen perusteella olen silti sitä mieltä, että poliisit ovat hyvin koulutettua väkeä ja pyrkivät vakavissaan asiallisiin päämääriin.

Ne joilla on kovin kiire toistella ”kansan parasta” tai ”yleistä etua” ovat taas epäilyttävää väkeä.

Eli olemme myös oman propagandamme uhreja ja jonkinasteisia tuulentupalaisia kaikki. Mutta kyynisyys on kaikkein lapsellisin asenne. Se ei vaadi ajattelua. Maailmankuvan voi antaa romahtaa, kuten eräälle lapsuuden ystävälle kävi, kun tämä totesi omin nenin, että opettajakin pierii. Erikoinen johtopäätös oli, ettei maailmassa sitten olekaan mitään arvoja.

Pohjanmaalla näin kahta lajia. Siellä on järkyttävän hienoja rakennuksia. Sattui niin hyvin, että olimme kylässä kahdessakin paikassa, jossa asumisen edellytykset oli saavutettu pieteetillä ja taidolla. Vanha puutalo – myös komea pohjalaistalo – on puoli vuotta jokseenkin kauhea asua.

Ja sitten on näemmä loputtomasti raunioituvia rakennuksia. Perikunnat riitelevät kunnan kanssa rakennusoikeudesta ja riidan jatkuessa ikkunat särkyvät ja katto tulee sisään.

Kirkonkylät on tietysti raiskattu kauan sitten ja taajamat ovat yleensäkin sitä ja tätä – paitsi tietysti Lapuan kirkonseutu.

Pohjalaisen separatismin erikoisuus oli alkiolaisuus, yleiskielessä maalaisliitto eli keskustapuolue. Kun muuta taistelivat kielestä ja osittain elinkeinoista, Alkio ja Kyösti Kallio aloittivat kansanliikkeen, joka muuttui puolueeksi ja halusi edistää edistystä, köyhän asiaa unohtamatta.

Joku kommentoi, että Pohjanmaalle jokseenkin kaikki hyvät asiat on saatu Ruotsista, paitsi ehkä helapääpuukko. Helapää ja hevosenpää on saatu Venäjältä, mukailtu veitseen herrasväen kepeistä ja piiskoista. Puukon tukihelat ovat friisiläistä perua.

Härmän ja Vöyrin raja on kulttuuriraja. Ruotsinkielinen maaseutu on vaurasta. Närpiössä viihtyvät niinkin ihmeelliset keksinnöt kuin tomaatti ja salaatti. Ja rantaruotsalaisten puutyön perinteitä jatketaan mm. Pietarsaaressa (Swan). Toisaalta kirkonrakentajat olivat usein juuri pohjalaisia. Puukkoahan taitava mies ei paljon tarvitse, mutta ympärilleen katsellen näkee, miten hyvin kirves on pysynyt kädessä.

Jos puhutaan erikseen timpureista ja nikkareista eli puusepistä, viimeksi mainittujen tyyssija on edelleen Jurva.

Ihastuin erikoisesta Härmälandiaan eli Power Parkiin. Kävimme syömässä, kun vieressä oli. Vehkeisiin en uskalla mennä eikä tee mielikään. Mutta ihailen suuresti Lillbackaa, joka on rakentanut satojen hehtaarien alueesta toimivan. Siellä käydään töissä Seinäjoelta asti.

Räpyttelin hiukan silmiäni sille, että Road Housessa Härmässä myydään Vuittonia ja Guccia ja vastaavaa. Miksikä ei?

Tähän kirjoitan hienosti järjestettyjen prosessien ällistelläkseni, miten hydrauliikkaputkien liittimillä rahansa hankkinut henkilö keksii käyttää samaa logiikkaa kuljetusliikkeeseen ja sitten teemapuistoon.

Lisäksi tekee mieli osoittaa sormella erilaisille muillekin kirjoittajille, että ”elämysteollisuus” ei ole pelkästään Pokemonia ja ettei kaikki ole digitaalista eikä tule sellaiseksi.

Nähdäkseni valtavat määrät perheitä matkustelevat ympäri Suomea heinäkuussa. Lapset riehuvat hullun kiilto silmissä laitteissa, isät maksavat ja äidit nauttivat huurteiset päivänvarjon tai sateenvarjon alla. Kaikki ovat tyytyväisiä ja rahat jäävät Suomeen. Ei siis todellakaan minun mielitekoni – mutta eikö tuo tuollainen ole aika hienoa?

19. heinäkuuta 2016

Viisi erehdystä ja pelko




Kuva on Lapuanjoen sillalta Härmästä etelään. Siinä on tietyö. Pääsin puhumalla työkoneiden keskelle ja sitten oli todella hyvä onni, pilveilevä taivas ja oikea aamupäivän hetki.

Ajoin kaikki erään kommentoijankin mainitsemat reitit ja etsiskelin väylää, jolla tulvavallit eivät häiritsisi eikä olisi valkoisia heinäpaketteja. Saarimaan näkötorniin on 97 porrasta tai yksi enemmän, ja näkymä on ummessa. Minulla on sieltä kymmenen vuoden takainen kuva. Puut peittävät ja luultavasti viljely ja viljelemättömyys ovat muuttaneet värejä. Ei enää toimi. Lapuan Hellanmaasta näkee, mutta ei mahdottoman pitkälle. Klassinen kuvauspaikka olisi Härmän parantolan katolta. Sinne en nyt pyrkinyt.

Sitä vastoin kuvasin paljon taloja ja huvituin nyt havainnostani, että punainen maali (Falu, Riihi) toistuu aivan väärin kuvissa, kun taas auringon ja tuulen syömän haalistunut punamulta pysyy ihanuudessaan.

Taloryhmät ja maisemat ovat aina vaikeita kohteita. Nyt oli kerrankin oikea kalusto, vuokrattu. Ison Roobertinkadun Vuokrakameran Nikon d810 oli oikea väline ja objektiivina se kallis 24 – 70 mm. Koko aikana en osannut päättää, annanko automaatin säätää herkkyyttä vai valotanko käsityönä.

Mielessä pyöri, että Sony ja Zeissin kaikkein kallein kiinteä objektiivi olisi ehkä ollut ratkaisu, mutta vanha romantiikka painosti yrittämään kerralla oikeaa rajausta.

Kommenteissa on puhuttu nykyisisitä ja entisistä kameroista. Käytän itse digiä, koska ei ole enää kärsivällisyyttä hankkia filmejä ja pelata Leican kanssa, saati Linhofin. Sitä vastoin en jätä huomauttamatta, että olen käynyt läpi isoisäni lasinegoilta peräisin olevat mustavalkoiset 20-luvulta ja tietenkin tavattoman määrän eri albumeista skannattuja yli sata vuotta vanhoja kuvia.

Todellinen haaste tuli joitakin vuosi sitten isäni mv-kuvista sota-ajalta. Taso on erittäin hyvä, kamera Zeiss Ikon Super Ikonta II ja filminä oli Agfa Isopan 122, 6 x 6. Negatiivejä on paljon. Vedokset on kuvaaja on tehnyt itse armeijakunnan tykistötoimiston laboratoriossa. Velivainajani kanssa teimme kuvista joukon bromivedoksia, mutta nyt käytössäni oleva tavallinen postiviisisarja on kyllä näyttelytasoinen ja näyttelystä on puhuttukin.

Värikuviin on ollut pakko perehtyä lujasti. Isäni Lapinkuvia on hallussani 25 000 diapositiivia ja ne on käyty kaikki läpi. Skannattuja on muutama tuhat. Kodachrome on tietenkin säilynyt parhaiten, mutta myös Länsi-Agfa näyttää edelleen hyvältä. Ektrachrome ei oikein kelpaa ja Ferranian värit ovat menneet sekaisin. Dioja on säilytetty tämä runsas puoli vuosisataa erittäin huolellisesti mutta tietnekin niissä on roskia, joten skannaaminen on käsityötä.

Kun olen käynyt myös läpi omat Minolta- ja Leica-kuvani 1980-luvulta ja seuraavalta vuosikymmeneltä, tunnen melkein tarvetta jakaa opastusta. Toiminta on näet melkein luovaa. Koskaan ei voi olla oikein varma, mitä vanhoista kuvista saa aikaan.

Nykykalusto on yhtä arvaamatonta. Iso FX-kennon digijärkkäri on tietenkin huono, mutta toisin kuin muistikuvat väittävät, eivät ne vanhat filmille kuvaavat vehkeet olleet erikoisen hyviä liioin. Veljeni Asahilla (6 x 7) ottamissa kuvissa on hienoja, mutta rajoitukset ovat pahoja. Ison ja äänekkään kameran kanssa monet kohteet jäivät tavoittamattomiin.

Kun olemme teettäneet noin 10 000 uutta diaa etenkin interiööreistä, sanoisin hyväksyväni esinekuvat ja etenkin tekstiileistä otetut; olemme kuvanneet joitakin tuhansia äitini käsitöitä, ja niille on yleensä löytynyt sopiva syvyysterävyysalue.

Oman makuni mukaan hyvä ammattikuvaajan otos on tätä nykyä yleensä steriili. Kun seuraa tarkasti pressikuvia, tulee mieleen, että ehkäpä digikuvien ottaminen ja käyttö on vielä alkuvaiheessaan.

HD-keinoilla viiden tai seitsemän kuvan pakkana. Kuka tahansa näkee, ettei hyvänkään digikameran dynamiikka riitä kesäisiin maisemiin. Mutta kun kukaan ei maksa tuntipalkkaa ja kuvat on otettava muuttuvissa tilanteissa.

Jo televisioonkin ehtinyt, luontodokumentteihin käytetty sotilastekniikka mullistaa kuvaamisen pian tai tekee sitä paraikaa. Toistaiseksi on tultava toimeen sillä, mitä on.

Epäily kyllä liikkuu mielessä. Kaiken tasoisissa kesäkuvakilpailuissa palkitaan erikoisuuksia ja kuvallista keikistelyä. Ei kai sitä voi välttää, kun klassiset maalaustaiteen kohteet ovat valokuvalle mahdottomia – nouse tuuli, rauhoittuva meri, kevät joka on niin kukalla, ettei sitä tahdo käsittää,

Olin Pohjanmaalla pidempään ja enemmällä ajalla kuin 50 vuoteen. Nyt oli tilaisuus katsella Isonkyrön harmaakivikirkkoa ja Härmän Powrerparkia, jotka ovat saman ajatuksen vain vähän toisistaan poikkeavia ilmetymiä. Molemmissa taloudellinen etu on ohjannut hyviin ratkaisun. Kyrön kirkkoa on katseltu puoli vuosituhatta; Kauhavalla puretaan kunnantaloja ja kouluja, joiden rakentamista olen itse katsellut.

Tuo jälkimmäinen on ymmärrettävää. Sosiaalinen telttailu tuli muotiin 1950-luvulla ja on tälläkin hetkellä itsestään selvä muoti. Alan ehkä tosissani syrjiä tekokiveä, sitä jonka nimi on betoni. Kiviliima eli laasti on ihan hyvä.

Kävin taas kuolleiden ihmisten asunnoissa, ja tietenkin elävien. Ehkäpä ryhdyn mystikoksi. Kun ihminen on mennyt, hänen tavaroistaan ja huoneistaan katoaa henki.

Surullista että erilaisia hengitysteiden sairauksia ymmärretään ja osataan hoitaa, mutta ympäristöastmaa ei edes tunnisteta.

Kotona on käsittämättömän sotkuista. En ole allerginen, mutta nenä alkoi vuotaa. Syy on tietenkin remontti. Tänään asennetaan kaappeja ja hyllyjä ja päätetään, mitä lattian kärsineelle osalle on tehtävä. Kattopuutarhan haluaisin. Istuttaisin sammalta ja naavaa. Mistä saisi itiöitä?

14. heinäkuuta 2016

Menee puihin






Nyt tulee muutaman päivän paussi näihin juttuihin. En viitsi kiikutella ylimääräisiä koneita, kun on tilaisuus tapailla ihmisiä ja nähdä paikkoja. Näillä näkymin jatkan maanantaina tai tiistaina. Rosvot älköön vaivautuko. Kylä on täynnä äkkipikaisia ihmisiä ja piha koneita. Kättä pidempää löytyy runsaasti. Eikä täällä ole mainittavaa rosvoamistakaan.

Tiedossani ei ole, että varastetun tavaran kätkijät olisivat erikoisen innostuneita vanhoista Artekin ja Lundian mööpeleistä. Uudempia ei ole. Ei ole varaa. Kerran maailmassa nuo firmat myivät opiskelijoille ja nuorille pareille. Kun viimeksi katsoin hintoja, en ollut uskoa silmiäni.

Suunnittelen nyt, mitä valokuvaan Pohjanmaalla. Useimmat valmiiksi tietämäni kohteet ovat aikamoisen autolla jyryyttämisen takana. Härmästä Lapualle väärää puolta jokea tullen on lakeusnäkymiä, jotka vetäisivät toritaiteilijan vakavaksi. Samanlainen mahtipaikka on Kauhavan Saarimaa. Jos se näkötornin tapainen on vielä käytettäväksi, voisi kokeilla, saako tulvavallin joen rannasta jotenkin vaimennetuksi.

Muistikuvissani jokin on mahtava ja hiukan uhkaavaa ja latoja on kymmenen tuhatta. Kun taannoin ajoimme yhden Antin kanssa Ylihärmästä Rannanjärven kautta Hellanmaahan, totesin lukemani todeksi. Latoja ei ole jäljellä ainuttakaan eikä jokea näy vallin takaa.

Eikä se ollut siunattua se Lapuan virran vesi, jolla se pappi ensi kerran tämän pojan pärstän pesi.

Kuurtanes olisi hauska nähdä, mutta se vetää viteehin, kun tulee etelästä ja on tapaaminen Seinäjoella.

Pääsen kollastamaan erästä kirjastoa. Voin myös katsoa, mitä nyt ajatella ”Kytösavut” -sarjasta, jota on painettu ainakin neljätoista osaa. Viimeinen nide käsittelee 70-lukua. Toimittajina on ollut kuuluisuuksia, kuten Lahdensuo, Kalliokoski, Leinonen ja Ojajärvi. Muistikuvieni mukaan tulos on kuitenkin laiha.

Suhtaudun kiinnostuneesti laitteisiin. Vuokralla on tällä kertaa Nikon D810 ja yksi ainoa linssi, se pro-tason (ja hinnan) 24-70. Kokeilut viittaavat samaan kuin ennenkin. Kyllä nämä kullankalliit välineet ovat eri maata. Vahinko että valokuvaajia näyttää olevan syytä uskoa. Heidän ammattinsa on katoava ja syy on tuttu, yrittäjäksi pakottaminen. Seuraavaksi kunnat ja kaupungit varmaan hankintalainsäädännön nojalla ryhtyvät kilpailuttamaan valokuvia ja muotokuvamaalareita; tai sitten kaksin käsin maalatut muotokuvat on jo kielletty. Jos näin on, suurin osa vanhemmista tietämistäni potreteista sopisikin ehkä Linnanmäelle.

Seppo Vuokon kirjan yhteydessä joku kommentoija huomautti taas sekavasta ja hyppelehtivästä esitystavastani. Hän ja hänen samanmielisensä eivät ole ehkä tulleet ajatelleeksi, että kysymyksessä ei ole taitamattomuus vaan tahallisuus. Voisin kirjoittaa lukihäiriöisten mieliksi todella selkeästi. ”Mies sulki ulko-oven. Mies käveli auton luo. Mies avasi auton oven. Mies istui autoon. Mies ajoi työpaikalleen. Työmatkalla ei tapahtunut mitään epätavallista. Työpaikalla mies istui pöydän ääreen ja rupesi tekemään työtä. Kello 11 rakennus sortui. Mies jäi betonilaatan alle. Mies kuoli.”

Kerronta on ihailtavan johdonmukaista ja sanavalinnat iskeviä.

Voisin neuvoa tällaisia kirjoittajia ja puhujia. Päälausepölötystä, puheessa kuusi – 12 kertaa minuutissa ”totnoin”, ”niinku” ja ”itse asiassa”.

Sivulausefarmi on kovin tuttu entisen ajan tuomioistuimista. Luonnoksen eli konseptin laatiminen on esittelijän tehtävä. Hovioikeudessa jäsen joutuu myös harrastamaan sitä.

Olen saanut syvällisen opin, että pisteen laittaminen lausejonon päähän on vakava kysymys, jota on aihetta käsitellä istunnossa, ellei asiasta ole ”mallia” tai täysistunnon ratkaisua tai prejudikaattia. Normaalia oli ketjuttaa kymmenenkin alisteista ja rinnakkaista sivulausetta ja suosia erikoisesti relatiivipronomineja. Kun tilkesanat uhkasivat ehtyä, jopa esittelijän oli sallittua turvautua ”yleisavaimeen” eli kirjoittaa pilkun jälkeen ”sen vuoksi ja kun…” Virke aloitettiin mielellään sanalla ”sittenkuin”. ”Sittenkuin Korkein oikeus on esittelyttänyt itselleen jutun kirjat, joista on käynyt ilmi, sikäli kuin vielä on kysymys, että…”

Suora esitys ei ole sallittu. Ei saa kirjoittaa: Kun kuulustelija kysyi, kuka Reiskan tappoi, epäilty vastasi: ”Minä.” Täytyy kirjoittaa: tiedusteltaessa epäillyn lausumaa syytteessä tarkoitetun teon tekijästä ja sen perusteella esitetystä rangaistusvaatimuksesta, ilmoitti syytetty kysymyksen olevan hänestä itsestään, jättäen kysymyksen rangaistuksen mittaamisesta tuomioistuimen harkintaan, minkä jälkeen… ottaen huomioon…näillä ja muutoin kihlakunnanoikeuden esittämillä perusteilla…”

Kommenteissa mainittiin puiden yhteydessä Veikko Huovisen Puukansan tarina.

Tuosta mainiosta kirjasta kirjoitin 22.5.2014 muun muassa näin:

”Eilen puheena olleen Veikko Huovisen ”Puukansan tarinan” keskeinen sisältö on poimittu epätavallisen tarkasti ja laajasti teoksesta Suomen Luonto 1 – 5 –sarjan, niteestä ”Metsät” (Kirjayhtymä, 1980). Se on hyvä lähde ja menettely on oikea, vaikka myös hiukan hämmentävä. Tietääkseni tätä yhteyttä ei ole huomattu. Itse asiassa ei ole epäilemisen aihetta. Jopa esimerkiksi metsän hyönteiset tulevat Huovisella esiin samassa järjestyksessä kuin lähdeteoksessa, ja kuvailuissakin on samasanaisia.



Yritin selvitellä, onko tuosta yhteydestä aikanaan sovittu. Selvää en saanut. Kaikki ovat kuolleet. Mutta lähdeteoksen kirjoittajat olivat sivuuttamatonta väkeä – Peitsa Mikola, Urpo Häyrynen, Rauno Ruuhijärvi (elää; kunnossa).”

Tuossa on tietokirjailijan ongelma. Jos hän on järkevä, hän ei itse tutki mitään eikä siten voi esittää omia tuloksiaan eikä oivalluksiaan. Hän käyttää aikansa toiseen vaikeaan kysymykseen, miten esittää asiansa rikkaasti. Rikkaus on jotain toisten kuin johdonmukaisuus ja hyppelehtimisen välttäminen. Hyvä tiedollinen teksti tekee saman kuin kauno, saa lukijan pään ja muut ruumiinjäsenet kihelmöimään.






13. heinäkuuta 2016

Latvasta puuhun






Seppo Vuokon ”Latva pilviä piirtää” on vuoden ylivoimaisesti parhaita tietokirjoja. Panisin sen suurenmoisen luettavuuden vuoksi jopa jo ylistämäni arkeologian (”Menneisyytemme jäljet”) edelle.

Vuokko veti yli 30 vuotta radion luontoiltaa ja on biologi. Tässä kirjassa hän on selvittänyt ansat. Kasvavista puista esimerkiksi ei saisi puhua hyvää eikä niistä saisi puhua pahaa. Aina joku suuttuu. Metsänomistajat ja metsäteollisuus ovat yhtä mieltä, osa luonnonsuojeluväestä aivan toista mieltä.

Lisäksi biologian raju muutos on lisännyt tietoa ja muuttanut todeksi luultua. Ainakin tällä hetkellä tiedon sirpaloituminen on ongelma. Vuokko on viisaasti jättänyt molekyylibiologian maininnalle ja biokemian ja kvanttikemian maininnatta.

Tulos onkin erikoinen. Kirja on onnen omiaan lukion biologian opettajille kuin jokseenkin vailla taustatietoja asiaan paneutuvalle harrastajalle.

Puihin liittyy huimasti romantiikkaa. Ei tarvitse olla mikään halailija viihtyäkseen puiden keskellä. Näen selvän eron esimerkiksi elektroniikkaan, joka on hieno ja antava ala mutta ei erityisemmin nostata tunteita.

Kirjoittaja on ottanut reippaasti, kun tarve on. Luvun otsikko on ”Puun tiedonvälitys – missä ovat aivot ja sydän?” Aine ”Puu ihmisentaloudessa” on saanut oman lukunsa.

Puu kuulostaa mielenkiinnottomalta aiheelta. Kirjoittaja osoittaa käden käänteessä, että puun ja pensaan erottaminen toisistaan on vaikeaa ja puu ja ruoho nekin voivat sekoittua. Bambu on ruoho, ei puu. Hän käsittelee hyvin vanhoja asioita, ja lukija saa tietää esimerkiksi neidonhiuspuun odottamattoman oudosta menneisyydestä. Kohta kerrotaan, miksi kuuset ovat Lapissa eri näköisiä kuin etelässä, mutta päälle tulee uutinen. On myös etenkin Norjasta tunnettu läntinen kuusi, jota voisi pitää omana lajinaan.

Lukija saattaa kuvitella tietävänsä aiheesta tarpeeksi. Mutta moniko tietää, että Suomessa on jokaista suomalaista kohti 15 000 puuta eli metsä.

Rajojemme sisäpuolella on 78 miljardia puuta, runkopuuta 2,2 miljardia kuutiometriä. Juuria ja latvuksia on toinen verta.

Metsien vuotuinen kasvu on 100 miljoonaa kuutiometriä, josta käytetään 60 miljoonaa. Kuten Vuokko sanoo, metsämme kasvavat kesäisen päivän aikana miljoona kuutiometriä.

Ja: jokainen puu on yksilö.

Toisin kuin ehkä luulisi, puun runko kasvaa kahteen suuntaan nilakerroksesta ja kolmanneksi korkeutta vain latvastaan.

Arvattavasti puu miellyttää kirjoittajaa aiheena, mutta aiheen valinta on myös ovela. Käyttäen osittain samoja kielikuvia kuin tässä blogissa harrastetut, puu on ”tehdas” jossa on mukana hyvin monenlaisia yhtiömiehiä. Kasvimaailmassa on paljon sellaista, mikä on esitettävä molekyyli tasolla ja elektronien ja ionien käyttäytymisenä. Niiden asioiden selvittäminen yleistajuisesti ei taida onnistua.

Väittäisin ettei tällainen kirja kuitenkaan edellytä lukijalta tai sen lahjaksi saaneelta antaumusta alalle. Puu ja puussa selluloosa ja ligniini ovat paljon puhutun siistin teknologian aineita. Öljypohjaisten muovien korvaaminen ainakin osittain puupohjaisilla aineilla on ollut jo jonkin aikaa työn alla. Ellei metsäteollisuus, erityisesti sen johto, edustaisi itse monissa asioissa alan termein tiettyä pölkkypäisyyttä, oltaisiin pidemmälläkin.

Alalla on tehty suuria erehdyksiä. Metsien ojittaminen ja lannoittaminen oli tieteellisesti hyväksytty toimintatapa, kunnes kävi ilmi, ettei se olekaan helppoa eikä ongelmatonta.

Kysymys avohakkuista tunnettiin jo ennen sotia. Johtavat metsien miehet suunnittelivat ennen näkemättömiä paljaaksi hakkuita. Lapin kirjailija A.E. Järvinen oli suunnittelemassa Lutto-joen varren parturointia, ja Luirojärvelle ja eteenpäin oli tarkoitus rakentaa mainio maantie.

Mielenmuutos ei johtunut äkillisesti viisastumisesta, vaan talvisodasta. Jatkosota puolestaan oli uudemman puurakentamisen kehto ja syystä parjatut puhdetyöt ja korsujen nikertely palautti käden taitoja kunniaan. Pari vuotta timpuri oli arvostetumpi herra kuin kersantti.

Energiaongelmat lisäsivät koivun merkitystä, ja lopulta koko kansa pantiin mottitalkoisiin. Mahtoi kokeneita naurattaa katsellessa herraskaisemman väen ponnistuksia.

Suomalaiset ovat olleet kirveskansaa aikojen alusta. Ihminen hiiviskeli näille nurkille jään väistyessä samaa tahtia kuin kuusi, tulokkaista viimeinen.

Saksalaisia ja muita kunnon ihmisiä pitäisi sääliä. Heitä pelotti (s0dan aikana) metsissä myös siellä vallitseva epäjärjestys. Keski-Euroopassa metsät alkavat olla istutettuja ja ilmeisesti epäviisaasti samaa lajia ja riviin turpeeseen poljettuja.

Tekee mieli uskoa niitä arkkitehtikunnan vähemmistön edustajia, joiden mielestä puurakentamisesta ei ole otettu irti toistaiseksi juuri mitään. Asuntomessuille on tehty puusta kerrostaloja, Lahdessa on puurakenteinen konserttitalo, mutta sitä tietoa ei ole riittävästi, missä muualla puu olisi oikeasti betonia parempi.

Oman remontin keskellä katselen aineita ja kalusteita. Kai se niin oli, että ”skandinavisen muotoilun” yksi tunnusmerkki on vaalea puu ja että Artekiin ja Alvar Aaltoon liittyy kestäviksi osoittautuneita uudistuksia.

Edelleen asukkaan iän ja sosiaalisen taustan näkee kodin puutavarasta. Jurvalainen pirtinkalusto on OK, mutta ei sen ympärillä seurapiiri kokoonnu. Maalatut, jokseenkin koruttomat kaapit ja hyllyt ovat nuorison valinta, Ikea sammoin. Oma sukupolveni on välittömästi tunnistettavissa holtittomasta Artekin ja Lundian viljelystä. Näin muuten on.


12. heinäkuuta 2016

Äänestys






Kansanäänestystä vaativat – arvelevatko he voittavansa äänestyksen?

Demokratian viholliset väittivät ennen, että ehdotettu yleinen äänioikeus tarkoittaa enemmistön harjoittamaa terroria.

Kunnallispolitiikassa valitusoikeutta – siis ei äänestystä – pidetään monin paikoin vähemmistön harjoittamana terrorina.

Edustuksellista parlamentarismia (tyyppiä Suomi) pidetään jossain joskus poliitikkojen ja puolueiden harjoittamana terrorina.

Monissa näissä asenteissa erottuu taustalla ajatus ”kansan todellisen tahdon” sivuuttamisesta. Nerokas Veikko Vennamo toimi ”unohdetun kansan” puolesta.

Tuomioistuinviroissa eli yli 20 vuotta pohdiskelin eriävän mielipiteen ongelmaa, ja olen kirjoittanut siitä. Tuomari ja jopa esittelijä ovat oikeutettuja, ehkä velvollisia, kirjoittamaan näkyviin oman ratkaisunsa silloin kun se ei tule tuomioistuimen ratkaisuksi. Sekin on tavallista, että tuomari kirjoittaa perustelut ja sitten ”näillä perusteilla olen enemmistön esittämällä kannalla”.

Kun olin jo lakannut kirjoittamasta korkeimmasta ja hovioikeudesta, seurasin silti. Oikeusneuvokset Tulokas ja Lehtimaja äänestivät usein ja kirjoittivat paremmat perustelut kuin enemmistö. Mielestäni tuo käytäntö oli ansiokas. Tein tilastoa oikeusneuvoksista, jotka kirjoittivat harvoin. Enää sellaista ei voi tehdä. Vähemmistön lausuma voi olla esittelijän luonnostelema tai laatima. Sama pätee toisinpäin. Esittelijä voi saada oikeusneuvokselta tekstin ja esittää sen omana mietintönään, jolloin todellinen kirjoittaja merkitsee vain ”Hyväksyn mietinnön”.

Kansan tahto ja oikeudenmukaisuus ovat vastakohtia. Valitan. Oikeudenmukaisuus on eri asia kuin lainmukaisuus. Löydätte etsimättä esimerkkejä lehdistä.

Oikeudenmukaisuus on mielestäni juuri se piirre, joka erottaa erittelevän ja tunteenomaisen eurooppalaisen kristillisyyden (koskee myös ateisteja) Lähi-Idän kahdesta suuruskonnosta, islamista ja juutalaisuudesta. Kahden viimeksi mainitun käsittäminen uskonnollisen ”lain” täyttämisenä on tietenkin karkea yleistys. Kristillisen perinteen puolella lain täyttämisestä puhutaan kulmikkaastikin. Uuden testamentin mukaan usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. Eikä lain täyttäminen riitä.

Kun ”kansan tahto” ratkaisee, ei kysytä ratkaisun sisältöä. Muoto riittää. Äänet lasketaan. Kun oikeudenmukaisuus ratkaisee, sisältö on kaikki kaikessa.

Mahtavia esimerkkejä demokratian puolesta ovat hierarkkiset järjestelmät kuten armeija, ja yksinvaltaiset järjestelmät.

Yksinvalta ei tarkoita samaa kuin hirmuvalta. Perheyritys voi olla yksinvaltainen. Yksi ihminen päättää. Mutta valtion kokoisissa yksiköissä sellainen ei tahdo toimia. Tosin Cincinnatus muistetaan. Rooman tasavallan määräaikainen sotilasdiktaattori saattoi olla hyväkin järjestelmä.

Rajakkien aate kaatuu transaktiokuluihin.

Rajojen sulkeminen tarkoittaa välttämättä myös tavaran ja palvelujen vaihdannan rajoittamista, vaikka aatteen edustajat luultavasti ajattelevat ulkomaalaisia ihmisiä. Mielessä on protektionismi, vapaakaupan vastakohta. Ajatus sisältää markkinamekanismin hylkäämisen. Jos tavaraa voi ostaa ulkomailta kuin valmistaa kotimaassa, kotimaata on suosittava aatteellisista syistä.

Kokemus viittaa siihen, ettei noin vahvasti kysynnän ja tarjonnan lain vastainen toimi pitkän päälle onnistuisi käytännössä.

Suomessa tuonnin varaisia eli rajan takaa hankittavia tuotteita ovat muun muassa öljy ja suurin osa metalleista. Jos ”öljy” herättää ajatuksen polttoöljystä joka olisi kenties korvattavissa klapeilla, kyllä muun muassa muovi on sekin öljytuote. Toisin sanoen korkeajännitepylväs on ”tuontituote”, vaikka se olisi valmistettu Suomessa. Siellä on eristeinä mielenkiintoisia, keinotekoisia aineita.

Kansanäänestys on psykologisesti vaikea. Fiksut ihmiset riensivät oikaisemaan, kun sivuutin Suomen EU:hun liittymisen. He eivät edes huomanneet, ettei sitäkään asiaa ratkaistu kansanäänestyksellä, vaan eduskunnassa äänestyksen tuloksen mukaisesti. Englannin Brexit ratkaistaan parlamentissa.

Saksalaisilla oli keino rajoittaa järjestelmän sisäisiä kustannuksia. Keskitysleiriin tuotujen vankinumero tatuoitiin käsivarteen. SS-miehille tatuoitiin tieto veriryhmästä samalla tavalla.

Olen kuulostellut, milloin joku keksii vaatia karkotuksen, maahantulokiellon ja vastaavien tatuointia.

Kafka oli aikakauden viisaimpia miehiä. Rangaistussiirtolaa kuvaavassa novellissa hän selostaa pitkän tekstin jäljentämistä neuloilla rangaistavan selkään.

Ylpeysarvet tunnettiin meilläkin. Saksalaisten kaksintaisteluarpi kuulemma komisti kasvoja. Arpinaamaksi kutsuttu Otto Skorzeny oli hankkinut merkkinsä juuri kaksintaistelussa. Häntä pidettiin Saksan kommandojoukkojen johtajana ja hän saavutti mainetta myös sodan jälkeen Odessa-järjstön vetäjänä.

Saksa ja Neuvostoliitto ovat esimerkkejä asiasta, mitä amerikkalaiset eivät vielä ole huomanneet. Urkintajärjestelmän luominen ja ylläpitäminen on kammottavan kallista. Hyvä urkintajärjestelmä työllistää nopeasti itse itsensä ja osaa monistaa itsensä. Neuvostoliitossa oli kaksi tai kolme, Saksassa neljä eri vakoilujärjestöä, jotka käyttivät paljon ajastaan keskinäiseen valtataisteluun. Yhdysvalloissa merivoimien tiedustelu ei kertonut tärkeitä tietoja maavoimien tiedustelulle, saati ilmavoimille.

Kansanäänestys on kallis ja epävarma. Mieleeni ei ole tähän mennessä tullut järjestelmää, joka olisi siedettävin kustannuksin parempi kuin edustuksellinen demokratia.

Se ei ole hyvä järjestelmä. Mutta kun en halua olla suvakki, en siis suvaitse hankkeita, jotka pyrkivät toteuttamaan hyviä ja kauniita tuloksia. Tyydyn mielihyvin keskinkertaiseen, samaan tapaan kuin Suomen kirkko ja valtio.