24. marraskuuta 2014

Leikin loppu





Ville Oksanen on kuollut. Kuolinsyy oli äkillinen sairauskohtaus. Sairauksia ja vammoja oli ollut pitkään. Ikää oli vain 37.

Osallistuin pitkin tätä aamua ehdotetuin tavoin sanomalehteen menevän nekrologin kirjoittamiseen. Niinpä en enemmin toista, että Ville oli hyvä mies ja hänen kuolemansa oli järkytys.

Ville oli siis sitä perusjoukkoa korkeakoululta ja HIITistä, joka jo kauan sitten alkoi asemoitua eri suuntiin, kuten tapahtuu, kun asiat menevät hyvin. Kaikista tuli tohtoreita. Tuli lempeä olo, kun televisiouutiset puhutti nuoria tietotekniikkaihmisiä mielenkiintoisesta hankkeesta, josta en ollut kuullutkaan. Kuvassa näkyivät taustalla kirjani, joita siis on instituutin tiloissa sisustuselementteinä. Kierkegaardia tanskaksi ja Italian kilpailuoikeuden historiaa keskiajalta, Platonia kreikaksi sekä sunnattoman suuri tekijänoikeuden rengaskirja-käsikirja.

Tunnelmat ovat siis jokseenkin harmaita. Kukaties niiden takia joudun antamaan periksi kiusaukselle. Aion etsiä ennen ajanlaskun alkua hankkimani André Bazinin eseekirjat käsiini. Muistan suunnilleen, missä kirjahyllyssä ne ovat, ja sen että ne ovat takarivissä. Verkko kertoi, että Bazinin käsitys ohjaaja Jean Renoirista on edelleen ylittämätön.

Täysin ilman omaa aiheutusta jouduin aloittamaan Renoirin ”Pelin sääntöjen” katsomisen televisiosta. Jos sen on aloittanut, niin siinä ollaan. On se niin uskomaton. Aluksi tuntuu, etteihän tämä ole elokuva, vaan typerästi dokumenttikuvilla paikattu studionäytelmä. Sitten tuntuu, että tämä on elokuvaa puhtaimmillaan, kuten onkin. Se puhuu suoraan tunteille, myös harmaille tunteille.

Otsikon viittaus Becketin näytelmään voi olla vain mielleyhtymä. Oikeastaan näytelmän nimi tarkoittaa loppupeliä. Aina kun urheiluselostaja väittää jotain tapahtuvan ”loppupeleissä”, mieleeni tulevat roskatynnyreissä asuvat jalattomat vanhukset, Nell ja Nag.

Renoir puolestaan näyttää, miten käy, kun ihmiset ovat koko ajan aikomaisillaan, kuten näytelmän Hamm ja Clov.

Olisiko nyt otettava esiin ”Suuri illuusio”, joka on kuvakerronnaltaan ehkä tätäkin parempi, mutta ei yleismaailmallinen ja yleisinhimillinen niin kuin ”Pelin säännöt”. Renoir oli välillä vasemmistolainenkin; sodan mielettömyys oli usein kuvauksen kohteena, kunnes sota saatiin.

Oli sekin seurakunta, kun Los Angelesin Santa Monicaan majoitettiin samanaikaisesti pakolaiset Jean Renoir, Antoine de Saint-Exupery, Bertolt Brecht ja Frigtz Lang. Vuokraisäntänä toimi Max Reinhard.

Onkohan ja miten usein ”Pelin sääntöjen” yhteydessä mainittu, että fasaaneja ja kaniineja ammutaan kirsikkapuiden keskellä. Kirsikka tuo ranskalaisen mieleen yleisvasemmistolaisuuden. Heidän tunnussävelmänsä oli kauan ”kirsikkojen aikaan” (Le temps des cérises) eli siis punertumisesta yleisesti.

Minun mieleeni tulee viimeistään niistä Tshehov. Renoirin upea tarina päättymättömästä ja välttämättömästä elämänvalheesta ei voi olla vailla suoria yhteyksiä Tshehovin ”Kirsikkapuistoon”.

Renoirilla ja Tshehovilla oli hyvin samankaltainen perusajatus: sääli ihmistä.

Sääliin on selvä syy. Ihmisellä on haave, ja haave on aina mieletön. Jos haaveesta tulee totta, ihminen tuhoutuu heti. Se johtuu vain sähköstä, sähköisestä varauksesta. Ihminen on miinusmerkkinen ja hänen haaveensa on positiivisesti varautunut.

Voisi kuvitella, että kun nämä kaksi kohtaavat, syntyy kaikenlaista hyvää, virtapiiri sulkeutuu, ampeerit alkavat virrata ja voltit hyppiä. Mutta tuo on vanhaa arjen sähköoppia. Tässä ollaan hiukkasmaailmassa. Kun ihminen ja hänen haaveensa törmäävät yhteen, vapautuu äkkiä paljon energiaa eli tapahtuu räjähdys. Sen tuloksena molemmat katoavat.

Saman asian voi sanoa myös kauniimmin: aaltofunktio romahtaa. Niin käy, kun havainnoidaan, ja mitä muuta elokuvankaan katsominen on?

Tuo Renoirin elokuva on muuten erikoisen hauska katsoa ohjaajan oman näyttelijätyön vuoksi (”Octave”). Tämän kirjoituksen kuva on Jean Renoirin kuuluisan isän, Auguste Renoirin hyvin elokuvan aiheisiin sopiva maalaus. Huvittavaa, että Jean-nuorukaisen tuntee siitä heti. Hänellä oli ainakin yhtä numeroa liian suuri suu. Siksi hänestä tuli elokuvataiteilija.

23. marraskuuta 2014

Kilpailu II





Vastaan muutamaan kommenttiin metsäkartelliasiassa.

Jo nyt valtavan suuri oikeusjuttu siis palautettiin hovioikeudesta käräjäoikeuteen. Hovioikeus katsoi, että korvausvaatimukset eivät olleet vanhentuneita.

Kysymys vahingonkorvauksen vanhentumisesta on ollut iät ajat vaikea. Tätä nykyä esimerkiksi velka vanhenee nopeasti. Vanhentumisajan päätyttyä velkaa ei voi enää periä. Se poistetaan kirjoista. Omistusoikeus ei vanhene. Tämä on omituinen lause ja sellaiseksi tarkoitettu. Jos jäin velkaa kauppaan, kun lähdin siirtolaiseksi Amerikkaan, palattuani monien vuosien jälkeen en maksa, vaikka kauppias kuinka itkisi. Jos jätin vaarilta perimäni kultadubleekuorisen taskukellon tuttavaperheeseen säilytettäväksi, etteivät huonot naiset varastaisi sitä minulta Amerikassa, voin vaatia kellon takaisin vaikka viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Vahingonkorvauksen vanhentumiselle on kaksi järkevää alkamisajankohtaa, vahingon aiheutuminen tai vahingon ilmeneminen.

Ero on suuri ja pohjaltaan sekava. Ostat hometalon. Ei kai myyjä pääse kiipelistä osoittamalla, että hometta siellä on ollut vuosikausia? Tai putkihenkilö vetelee korjaustyön yhteydessä jengat sileiksi, ja vesivuoto alkaa täytteissä. Vesivahinko hälyttää itsestään vasta aikojen kuluttua.

Niinpä tämäkin kysymys sekoittuu tiedonantovelvollisuuteen ja selonottovelvollisuuteen, eikä asiaan ole mitään yhtä oikeaa vastausta.

Peruskoulun ala-asteella pitäisi opettaa saamisen vanhentumisen lisäksi sana ”reklamaatio” ja sen selitys. Keino keskeyttää vanhentuminen on todistettavasti esitetty huomautus ja sen yhteydessä tai pian sen jälkeen esitetty todistettava vaatimus.

Talouden ja oikeuden keskinäinen suhde on toistaiseksi selvittämätön. Erilaiset tarzanit ovat aikansa yrittäneet johtaa oikeussääntöjä taloudesta. Tuo reduktio ei onnistu. Ennen ja valitettavasti tänäkin päivänä samaisia sääntöjä halutaan löytää ehkä uskonnon kultaamista eettisistä iskulauseista, mutta ei siitäkään tule mitään. Viime viikon pöyristyttävin esimerkki oli kylmäverinen valhe, kun kristityksi itseään nimittävä ministeri väitti ihmisoikeudeksi avioliittoa vain miehen ja naisen kesken. Kukahan keksisi leimata ”ihmisoikeusasiaksi” sen sangen vanhan kiellon, ettei poika saa mennä naimisiin äitinsä kanssa eikä tytär isänsä…

Joskus, joidenkin suussa ”tämä on ihmisoikeuskysymys” tarkoittaa suomennettuna ”tämä on mielipiteeni, enkä osaa perustella sitä”.

Mutta hyvin vanha oivallus osoittaa, ettei taloudellista epätasa-arvoa voi korjata tuomioistuimissa. Jos erehtyy myymään liian halvalla tai ostamaan kalliilla, se ei ole oikeudellinen ongelma.

Valitettavasti vahingonkorvauksen suuruus on täysin metafyysinen kysymys, josta ei pääse eroon. Esimerkiksi ihmishengen menetyksen korvaaminen rahalla on tietysti mahdotonta ja ajatuksenakin loukkaava, mutta silti se on korvattava ja juuri tuomioistuimen on haettava jokin korvaustaso. On vakuutusyhtiölläkin tariffit menetetystä sormesta ja varpaasta, kädestä ja jalasta. Oikeustieteen tutkijan tehtävä on huomauttaa, että sana ”korvaus” on tässä yhteydessä väkinäinen. Tuo sana tarkoittaa tavallisesti vahinkotapahtumaan edeltäneen tilan palauttamista, mutta ruumiinjäsenen menettämisen yhteydessä se ei voi tarkoittaa tuota. Selvyyden vuoksi – henkilövahingoissa on tietysti selviä eriä, kuten elatuksen huonontuminen ja ansionmenetys.

Eräs aivan johdonmukainen ajatus olisi, ettei kartellin aiheuttamaa hintavääristymää oikaistaisi lainkaan. Valtio sakottaisi (seuraamusmaksu) ja siinä kaikki. Tämä olikin laki maassa kauan. Nyt laki on toinen, ja muutoksen perusteet ovat hyvin. Mutta miten korvaus lasketaan?

Kommenteissa jo mainittiin kauan keskeiseksi tiedetty ongelma. Jos kilpailua on rajoitettu rajusti, vertaushintaa ei ole. Jos siis kaikki ostavat puuta yhteisestä sopimuksesta liian halvalla, miten osaamme laskea, kuinka paljon liian halvalla?

Olin ajatellut, etten enää vetoa tuomarin kokemukseeni; siitä on niin pitkä aika. Teen tämän poikkeuksen: mitä perinpohjaisempia korvauslaskelmat olivat, sitä epäuskottavampina tapasin niitä pitää. Kahden desimaalin tarkkuudella rahana laskettu vahinko ei tuntunut lainkaan todelta.

Tekijänoikeuskorvaukset on esimerkki suomalaisten tuomioistuinten pahasta erehtymisestä korvauksien arvioinneissa. Summat ovat nousseet useissa tapauksissa järjettömiksi. Osoittaisin kartellikorvauksen pohtijat taloushistorian luennolle. Sotien jälkeen rajan taakse jääneet omaisuuden korvauksille oli laissa osoitettu joukko arviointiperusteita, mutta lopputulos oli tunnustetusti arvio eli arvaus. Tärkeintä oli saada asia hoidetuksi tolkullisessa ajassa käytettävissä olevin varoin. Tällaisia terveisiä tuomareille nytkin.


22. marraskuuta 2014

Kilpailu





Tämä on vain yritys esittää muutama näkökohta hovioikeuden ratkaisusta, joka tuntuu olevan Suomen oloissa käänteentekevä. Käänne johtaa uudenlaiseen toimintaympäristöön. Metsäkartellijuttu eli puun ostohintojen vääristäminen on meille saman suuruusluokan asia kuin euro tai, vain hiukan liioitellen, EU:in liittyminen.

Vaikka oikeusjutussa saattaa liikahtaa miljardi euroa, oikeastaan kysymys on vain vähälle huomiolle jääneiden lainmuutosten viimeistelemisestä. Nyt tapahtuneena juttu olisi hyvin selvä. Markkinaoikeus on kilpailuviraston aloitteesta tutkinut asian ja todennut, että hyväksytyistä menettelytavoista oli poikettu. Kymmenien miljoonien maksut on määrätty, mutta kysymys vahingonkorvauksista eri myyjille on auki. Yleinen tuomioistuin eli nyt hovioikeus on määrännyt, onko vuosien takaisista teoista maksettava korvaukset. Juuri nuo lainkohdat on jo muutettu muutama vuosi sitten. Nyt tehdään tilinpäätöstä menneisyyden kanssa.

Järkevän kansalaisen ensimmäinen vastakysymys olisi, eikö Suomen metsäteollisuutta olisi tuettava sen kilpaillessa ulkomaalaisten, etenkin merentakaisten yhtiöiden kanssa. Onko siten perusteltua vierittää maksettavaksi myös metsäyhtiöiden rahoissa erittäin suuria summia?

Vastaus on että juuri tuota ollaan tekemässä. Suomi ei alkujaankaan noudattanut Saksan mallia. Saksan teollisuus perustui toisen maailmansodan päättymiseen asti hintakilpailun estämiseen. Kartellit olivat kaikkialla, ja teollisuuden ja pankkien yhteistyö oli saumatonta. Sana ”kartelli” tarkoittaa vain yhteenliittymää elinkeinotoiminnassa. Suomalaisia laillisia kartelleja olivat esimerkiksi paperin ja selluloosan myyntijärjestelmät, kuten Finnpap, Finnboard  ja Finncell. Esimerkiksi kaikki paperinvalmistajat sopivat keskenään paperin myyntihinnoista. Paperista jäi kotimaahan yleensä 10 prosenttia tai vähemmän.

Asian toinen puoli oli ostojärjestelmä eli puukaupat. Lähtökohta tunnettiin nimityksellä kantohinta. Mitä puusta maksettiin metsässä? Ammattitermi oli muuan kaupanteon muoto, hankinta. Puuta ei myyty ”pystyyn”, vaan kaadettuna ja karsittuna. Siinä romaanissa, jota ei ole vielä kirjoitettu, ”suo, kuokka ja Jussi” saa sijalleen ”metsä, pokasaha ja Kalle”.

Mutta etenkin pohjoisessa erittäin paljon kauppaa käytiin ja työtä tehtiin valtionmetsissä, joista myytiin valtionyhtiöille.

Suomen järjestelmän suuri erikoisuus oli heti itsenäistymisen alusta käsitetty keino jättää osa metsärahoista omistajille. Valtio oli jo osoittanut paikoin hyvinkin suuria metsämaita oikeastaan aivan varattomille uudistilallisille. Yleisnimityksellä ”torpparinvapautus” tarkoitettiin oikeastaan metsiä. Vuokratiloja siirrettiin suurin määrin viljelijöille valtion vahvalla tuella. Niin alkoi suomalainen ”sosialismi”, jota kannatti myös oikeisto. Puoli vuosisataa kestänyt maaseudun vaurastuminen toteutui oleellisesti metsärahojen turvin.

Samat suopeat tahot pitivät kuitenkin huolen kurjista palkoista. Osittain tuon laajan omistajapohjan takia metsätyö jäi neuvottelujärjestelmien ulkopuolelle, kunnes se loppui eli muuttui koneurakoinniksi. Nämä ovat suuria asioita. Yli puolet kansasta eli suoraan tai välillisesti metsästä.

Metsä on ilmiö, jota Karl Marx ei ottanut huomioon. Puu tuli rahan piiriin eli metsää myymällä alkoi saada niitä kolikoita, joita kauppapaikoissa haluttiin, kun toiset olivat ensin rakentaneet sahoja ja sitten tehtaita. Kapitalistien riiston ajatuskuvio on tässä liian väkinäinen, kun metsän raha-arvo riippuu niin paljon maantieteestä ja lisäksi ajan kulumisesta. Ennen oli ”nollaraja”. Tietyn matkan päässä maanteistä ja uittoreiteistä puu oli arvotonta. Joskus tulee sellaistakin mieleen, missä määrin maakunnallisuus miellyttävine ja epämiellyttävine piirteineen johtuu esimerkiksi Pohjanmaalla siitä, että alkujaankin huonot metsät menivät tervanpolttoon, joka on uskomattoman huono keino käyttää puuta. Eikä sitten ollut mitä myydä.

EU-keskustelussa huomio kiinnitetään vähäpätöisiin asioihin, etenkin hullunkurisuuksiin, joista nyt ei ole puutetta. Finanssi-ihmiset tietävät, että Suomi ei enää voi elää siirtämällä rahaa palkansaajilta vientiteollisuudelle järjestämällä devalvaatioita. Tällainen ostokartelliasia tuntuu olevan liian mutkikas. Varmaan tämäkin hovioikeuden ratkaisu alkaa jo huomenna unohtua.

Periaate on kuitenkin hyvin helppo. Kun elinkeinonharjoittajat kilpailevat, kilpailua vääristäviin seikkoihin on tartuttava heti ja väkivaltaisesti. Näin tässä on nyt tehty. Keinoja on edelleen. Historiantutkijat ovat selvittäneet etenkin Metsäliiton keksintöä toimia sekä myyjänä että ostajana.

Asiassa on taustalla EU-tuomioistuin. Tämän asian Suomi hoitaa itse. Kävi niin tai näin, yleisten tuomioistuinten riippumattomuus sekä valtiosta että suurteollisuudesta korostui kauniisti. Koko järjestelmää vaivasi vuosikymmeniä vähäpätöisyys. Tämän asian tutkin itse käymällä väitöskirjaan läpi ennenkuulumattoman määrän oikeusjuttujen asiakirjoja ja selvittämällä niiden lajin ja laadun. Myös korkeimman oikeuden jutut olivat poikkeuksetta kansantaloudellisesti täysin toisarvoisia. Näin ei enää ole. Hyvä.