6. heinäkuuta 2015

Heinäkuuta

Nyt ihan kohta lähdemme käymään maalla. Kirjoittelen sitten jos satun sille päälle. Luultavasti satun.

Kuvassa on viikonlopun ohjelmaa, juhla Hämeessä.

Tanssijat ovat 85 ja 90. Tässä oli meneillään tango, muta tanssivat he rokkiakin. Ohjelma oli suvun piiristä.

5. heinäkuuta 2015

Runous ei kesäänny



Kun eilen kahtena katkelmana julkaistu Kavafiksen (1863 – 1933) sata vuotta sitten kirjoittama runo on niin hurja, kysymyksiä on esitetty, ja nyt olen itsekin sitä mieltä, että lukijalla on oikeus saada tieto koko runosta.

Kavafista on verkossa englanniksi kotisivullaan osoitteessa

Tuossa verkko-osoitteessa on useimmista Kavafiksen runoista kolme eri englanninnosta. Oma lähdeteokseni on Trypanis, The Penguin Book of Greek Verse (1971). Nykykreikan taitoni on huono ja myös klassinen kreikka alkaa unohtua. Onneksi jokin käsitys on säilynyt.

”Mitä me odotamme aukiolle kokoontuen?”
”Barbaarit tulevat tänään.”

”Miksi senaatti ei toimi? Miksi
senaattorit istuvat lakeja säätämättä?”

”Barbaarit tulevat tänään. Mitä
he senaattimme laeista?

He tulevat ja laittavat
meille uudet lait.”

”Miksi keisari on noussut näin varhain
valtaistuimelle pääportin eteen
ja päässä kruunu?”

”Barbaarit tulevat tänään. Keisari
tahtoo tavata heidän johtajansa.
Hän on antanut kirjoittaa pergamentin.
Hän on myöntänyt arvoja ja tehnyt nimityksiä.”

”Miksi konsulit ja preetorit tulivat tänään, kullakin
toogassa purppurapäärmeet?
Miksi rannekorut ja niin paljon ametisteja?
Miksi smaragdit salamoivat sormuksissa?”
Miksi juhlasauvat, niin taidokkaasti
hopealla ja kullalla silatut?”

”Barbaarit tulevat tänään. Sellainen
sokaisee heiltä silmät.”

”Miksi ovat poissa maineikkaat puhujat, jotka
eivät muulloin vaikene,
missä ovat nyt heidän selityksensä?”

”Barbaarit tulevat tänään. He
pitkästyvät puheista ja luennasta.”

”Mistä tämä levottomuus,
tällainen sekaannus?
Miksi kasvot niin vakavat? Miksi kadut tyhjenevät,
torit äkkiä autiot, mistä
kaikilla kiire kotiin murehtimaan?”

”Koska yö on tullut ja
barbaarit eivät tulleet.

Rajoilta on tuotu sana, ettei
barbaareja enää ole.”

”Entä miten käy meidän nyt,
ilman barbaareja?

Olisivat he olleet

ikään kuin ratkaisu.”

4. heinäkuuta 2015

Runous ei tule



Sekä Saksassa että Englannissa on huomautettu, että kreikkalaiset ovat barbaareja. Toimittajien vanhat kirjat taitavat olla tomun peitossa, kun kysymyksetkin kääntyvät heiltä nurin.

Talouslehdissä ei ole enää tietoa, että kun runous käytännöllisesti katsoen kuoli juuri Saksasta 1945, kuten moni muukin asia, Kreikka saattoi hyvinkin olla – yhdessä Portugalin, Espanjan ja Italian kanssa 1900-luvun kukoistavin runouden maa.

Kavafista ovat suomentaneet Tuomas Anhava ja Aapo Junkola. Tämän 1930-luvulla kuolleen lyyrikon tekstejä on pujahdellut julkisuuteen viime vuosinakin.

Seferis, Ritsos ja Eleytis ainakin ovat kunnioitettuja nimiä niissä pienissä piireissä, joissa vielä tiedetään, että runoilijat osaavat sanoa.

Kavafista on verkossa englanniksi osoitteessa

Kavafis kirjoitti myös jotain sata vuotta sitten tästä päivästä ja sunnuntaista.

”Mitä me odotamme aukiolle kokoontuen?”
”Barbaarit tulevat tänään.”

”Miksi senaatti ei toimi? Miksi
senaattorit istuvat lakia säätämättä?”

”Barbaarit tulevat tänään. Mitä
he senaattimme laista?

He tulevat ja laittavat
meille uudet lait.”

 . . .

”Mistä tämä levottomuus,
tällainen sekaannus?


Miksi kasvot niin vakavat?

Miksi kadut tyhjät, torit

äkkiä autiot, mistä
kaikilla kiire kotiin?”

”Koska yö on tullut ja
barbaarit eivät tulleet.

Rajoilta on tuotu sanaa, ettei
barbaareja enää näy.”

”Entä miten meidän käy nyt,
ilman barbaareja?

Olisivat he olleet

ikään kuin ratkaisu.”

3. heinäkuuta 2015

Hyvä veli



En malta vetää tätä blogia maalle, vaikka olen tästä runsaan viikon vaikeiden ja hitaiden yhteyksien päässä. Lieneekö näköharhaa, mutta julkinen tapahtuminen tuntuu vilkkaammalta kuin koskaan.

Kissinger sanoo Kiinasta selostaessaan keskusteluja Tshou Enlain ja Maon kanssa, ettei Kiinassa ole ilmennyt periaatteellisia yhteiskunnallisia muutoksia viimeksi kuluneiden 3 600 vuoden aikana. Sellainen muutos ei ollut esimerkiksi niin sanottu kommunismi. Siinä olen eri mieltä Kissingerin kanssa, että mielestäni Mao oli Hullu keisari.

Oikeus- ja työministerimme vaikuttaa esiintymisissään sympaattiselta. Siksi riennän esittämään pari ajatusta, joista voisi olla hänelle hyötyä.

Kännyköiden aikakaudella moni muukin on unohtanut, mikä on tärkein oikeuslähde ja menestyksen avain. Puhelinluettelo.

Tämä on vanha lakimiesvitsi.

Jos kysymys ei ole oikeusjutusta, on aivan erinomainen asia, että voi soittaa tuomarille tai professorille tai lakiasiainjohtajalle. Moni oikeusministeri ja kansliapäällikkö on tavannut kutsua ihmisiä kahville. Se näet on vaikea ongelma, että jos vaikkapa tuomareita kootaan keskustelutilaisuuteen lainvalmistajien kanssa, keskustelua ei synny.

En tiedä syytä tähän. Olen ollut tuomarikursseilla Yhdysvalloissa, ja siellä on aivan erilaita. Olen ollut EU-tuomareiden kokouksissa. Yleisöpuheenvuoroissa esiintyy oikeastaan vain tyhmiä kysymyksiä. En ymmärrä miksi. Kun istuin 15 vuotta läheisesti tekniikan aloihin liittyvissä kokouksissa, käytäntö oli aivan toinen.

Hyvät repliikit esitetään käytävällä, liian varhain tai liian myöhään.

Valvoessani erästäkin väitöskirjatyötä sain yhdeksi ennakkotarkastajaksi päätoimisesti patenttilisenssejä myyvän ja ostavan juristin. Kuuntelin tarkoin, kun asianomainen kävi väitöskirjaluonnosta läpi kirjoittajan kanssa ja sanoi ainakin sata kertaa, että tämä on aivan oikein ja juuri noin laissa, kansainvälisissä sopimuksissa ja Yhdysvaltojen asianomaisen viraston (FCC) ohjeissa sanotaan. Kuitenkin käytännössä tämä asia sovitaan ja tehdään juuri päinvastoin…

Tämä siis toistui sata kertaa. Väitöskirja sai brittiprofessorin aloitteesta arvosanan laudatur.

Puhelinluettelojen katoaminen näkyy surullisesti talouselämässä ja hallinnossa. Täysin aiheellinen herraviha ja jatkuva puhe hyvä veli –renkaista on aiheuttanut turhaakin pelkoa.

Oikeusministerin piti aikaisemman perustuslain mukaan olla lakimies. Nimitysasioissa ja armahtamista koskevissa asioissa tuollainen tausta oli tarpeen. Lakeja on muutettu. Itse olen sitä mieltä, että muu kuin lakimies voi olla mainio valinta oikeusministeriksi.

Edes oikeusministeriön asioissa ei ole mahdollista että kukaan lakimies olisi edes pintapuolisesti selvillä kaikista asiapiireistä. Ja aivan yllättävän viattoman tuntuisiin kohtiin saattaa kätkeytyä koukkuja tai salahautoja, jotka on oikein hyvä selvittää etukäteen.

Rangaistuksista puhuttaessa – edesmennyt ystäväni Aimo Myllylä, joka oli kiertänyt vankiloita ja kouluttanut niiden henkilökuntaa iät ajat, sai nuhteita ministeriltä sanottuaan radiohaastattelussa, että vankiloissa istuvista yhdeksän kymmenestä on väärässä laitoksessa ja yksi kymmenestä on ihmisiä, joita ei saisi enää koskaan päästää vapaaksi – mutta kumpaakaan ei laki salli.

Tähän ongelmaan ei tietääkseni ole käyttökelpoista ratkaisua.

Ilahtuisin jos tuomareita kiusattaisiin keskustelemalla pitkästä aikaan tuomioistuimen määräämän ja todellisen rangaistuksen eroista. Nykyinen järjestelmä on selvästi huono. Monissa maissa tuomitaan esimerkiksi törkeästä pahoinpitelystä ”vähintään kaksi ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta”-

Kokemukset lautakunnista – vankilaoikeus oli sellainen – jotka ”päivittävät” rangaistuksen, ovat valitettavasti aika huonoja.


Suomessa lainsäädäntötyön yksi helmasynti on näperteleminen. Kannan kaunaa niille 1930-luvun tyypeille, jotka kehittivät rangaistusten yhdistämisen. Menetelmä oli lopulta erittäin mutkikas ja sen käytännön vaikutukset olivat olemattomat. Mutta kuten moni kommentoija on sanonut, keino liian lievien rangaistusten välttämiseen on muuttaa eduskunnassa rangaistusasteikkoa. Sitä tehdään jatkuvasti, ja on tehtävä. Tuomioistuimet ottavat varmasti onkeensa.

2. heinäkuuta 2015

Digitaalinen hautausmaa



Jarkko Sipilän dekkarit ovat tervetulleita. Nyt oli vuorossa ”Mies kuumasta”, Takamäki-juttu.

Kehun Sipilää vähästä nokkeluudesta ja paukkutehosteiden puuttumisesta. Tässä kirjan nimessä viitattu hiukan outo Suomessa eläjä tarjoaa poliisiromaanin edellyttämät ruumiskasat. Päähenkilöt ovat kuitenkin täysijärkisiä normaali-ihmisiä.

Koska olen yleisemmin sitä mieltä, että Chandler voitti työtoverinsa Faulknerin jo ennen sotia eli että niin sanottu dekkari on aikamme romaanin perustyyppi, Sipilä on peruskirjailija, jonka teksteistä välittyy tarpeellisen huvituksen lisäksi ehkä enemmän ajan henkeä kuin kirjailija on käsittänyt sijoittaneensa niihin.

Tässäkin kirjassa välillä huokaistaan elektronisen valvonnan monia keinoja ja lainsäädäntöä, joka laahaa perässä.

Onneksi en ole kuullut, joko pätevät rikolliset ovat ottaneet käyttöön huokeat ja toimivat laitteet, joita käyttäen asuntojen tyhjentäminen ja autojen varastaminen on helpompaa kuin koskaan.

”Radiohiljaisuus” on helppo todeta. Autosta ja asunnosta tulee koko ajan viestejä. Sellainen seuraantalaite, josta oli kysymys nyt hovioikeudessa olevassa huumepoliisin ykkösjutussa, on jokseenkin surkea hätäkeino. Auton omaan järjestelmään liitetty laitteisto kuuntelee ja lukee kaiken autossa puhutun eli esimerkiksi puhelinsoitot numeroineen ja sisältöineen ja padien kautta salasanoineen.

Silmiini ei ole sattunut tietoa, ovatko autonvalmistajat panneet tikkua ristiin tämän mahdollisen vuotojen lähteen tulppaamiseksi.

Parin vuoden kuluttua meillä on 5 G eli seuraavan sukupolven tietoliikenneyhteydet. Maapallolla on nyt 7 miljardia ihmistä. Uudessa verkossa, joka on siis valmisteilla eli teollisuutta eikä tulevaisuutta, yhteyksiä tulee olemaan 280 miljardia.

Teollisuuden Internet eli Internet of Things eli Internet 4.0, josta tässä blogissa on ollut puhetta muutamia vuosia, käyttää suuren osan uusista osoitteista muun muassa logistiikkaan. Järjestelmä on pelkästään hyvä. Kampiakseli soittaa Afrikasta dieselin valmistajalle, että kovin on kuuma.

Tietoverkkoja on jo vaikea ajatella vertaamatta niitä suunnattoman hienostuneisiin biologisiin ja kemiallisiin verkkoihin. Viestiyhteyksiä ajatellen jokainen solu on suurkaupunki.

Mutta digitaaliset hautausmaat puuttuvat. Jokseenkin kaikki biologinen ilmenee järjestelminä, jotka hajoavat ja uudistuvat jossain muodossa. Yksikään varpunen, joka putoaa kuolleena puun oksalta, ei joudu hukkaan. Lahottajien alapuolella on järjestelmä, jossa käytännössä ikuiset atomit konfiguroituvat omia aikojaan yhä uudelleen. Helppohan elektronin on elää, kun sitä ei ole olemassa. Onko hiukkasta olemassa, kun sillä ei ole massaa eikä samanaikaisesti paikkaa ja nopeutta, todennäköisyyksiä vain, on maho puheenaihe.

Mutta esimerkiksi ihmistä pitävät hengissä ”tappajasolut”, jotka poistavat toisia liikenteestä. Taudinaiheuttaja, esimerkiksi streptokokkitulehduksen aiheuttava eliö, on vain osa totuutta. Tulehduksena näkyvät ilmiöt ovat oman, hetki sitten terveen solukon muuttuneella tavalla toimivia osia, jotka joko parantavat tulehdusta tai pahentavat sitä.

Ja tuo tappajajärjestelmä on keskeinen. Saamme sisäämme kaikenlaista vaarallista ja haitallista joka sekunti, mutta muun muassa autoimmuunijärjestelmä hoitaa asian, useimmiten.

Cleantech mainitaan hallitusohjelmassa ja se on tämän hetken hirvikärpässana. Kaikki suosivat sitään, koska kukaan ei tiedä, mitä se tarkoittaa. Kukapa ei kannattaisi puhdasta teknologiaa.

Valitettavasti puhtaana pidetty digimaailma on ympäristöriski tai pahempaa. Bittejä luullaan puhtaiksi, koska niitäkään ei ole olemassa. Nekin ovat elektronien tavoin sähköisiä potentiaalieroja. Nykytekniikka muuten vaatii paketoimaan bitit hiukan ongelmallisesti muoveihin ja puolijohteina toimiviin aineisiin.

”Kaikki verkkoon lähetetty säilyy siellä ikuisesti”. Totta ja ei. Tietoturvariski – tällä hetkellä etenkin USB-muistitikku. Toteutus on liian huono. Henkilökohtaisia tietoja ei voi hävittää murskaamatta alustaa (kovalevyä, tietokonetta jne.). Ei oikeastaan totta.

Miksi tappajajärjestelmiä ei mainosteta? Juuri ne ovat sodankäynnin todelliset kohteet. Lamauttamalla vihollisen bitit lamauttaa vihollisen. Sekä ohjus että hävittäjäkone toimivat biteillä. Etälamauttaminen on mahdollista. Miksi olemme niin kiinnostuneita Kreikasta ja oikeudenmukaisuuden ongelmista? Jotta emme ajattelisi tässä kerrotun kaltaisia.



1. heinäkuuta 2015

Asiantuntijavalta



Aivan hiljan mainitsin tässä yhteydessä, miten Stalin antoi Berijalle käskyn panna ydinfyysikkojen pöytä koreaksi. ”Ehdimme ampua heidät sitten kun he ovat saaneet pommin valmiiksi.” Siihen asti sijoituspaikka oli tosin syrjäinen, salainen ja virikkeitä vailla, mutta muuten puutteita vailla. Tiettävästi moni sai kuin saikin jatkaa elämäänsä, koska atomipommin jälkeen olikin jo kiire kehittää vetypommia.

Kesäseisoskelija tekee järkevän valinnan jos nojatessaan kioskin tai kaupan taskukirjatelineeseen ottaa ja ostaa toveri Kalashnikovista kertovat niteen (Chivers, Aseiden ase, Tammi 2010). Kirja ei ole millään muotoa vapaa asenteista, mutta täynnä havainnollista tietoa. Se hyvin tiedossa oleva asia korostuu, että oli sangen kovaa ja etenkin vaarallista olla etevä asesuunnittelija Neuvostoliitossa. Asiantuntijoita ei katsottu hyvällä silmällä, ei myöskään työtovereiden keskuudessa.

Se on sitten kiinnostavaa kulttuurihistoriaa, miten juuri Neuvostoliitto onnistui luomaan 1900-luvun ehkä parhaan ja joka tapauksessa pitkäikäisimmät teollisuustuotteen. Edes Saksa ei koskaan saanut syntymään kilpailukykyistä rynnäkkökivääriä. Suomi-konepistoolia ei pidä painita tässä yhteydessä, koska se on rynnäkköase. Kuten lukemattomat henkilöt tietävät, rynkky on kivääri eli sen kantama ja tarkkuus ovat toista luokkaa. Ja toveri Kalashnikovin nerous oli erittäin hyvin tunnetun lukon kehittäminen ja käyttäminen aseessa, joka osoittautui aivan ällistyttävän varmatoimiseksi ja kestäväksi. Myös Yhdysvallat muuten sortui kerran toisensa jälkeen liian hienostuneisiin aseisiin, joista taas meillä Suomessa esimerkki oli toimintahäiriöille altis Lahti-Saloranta –pikakivääri.

Jo viikkoja sitten joku viisas kommentoija sanoi, että asiantuntijan saa helposti kiinni, vaikka tämä näyttelisi maallikkoa. Riittää kun sanoo jotain selvästi virheellistä totena, esimerkiksi että Suomessa on runsaasti piikiviesiintymiä, niin tyhmää näytellyt geologia ei malta olla sanomatta vähintään että ”ai että on”.

Erityisopettaja osaisi ehkä olla sanomatta mitään, jos hänelle kerrottaisiin varmana asiana, että seitsemän kertaa kahdeksan on todellisuudessa viisikymmentäseitsemän. Tavallinen ala-asteen opettaja ei saisi oltua väittämättä vastaan.

Lehdessä mainittiin, että jotkut tutkijat ovat ottaneet tutkiakseen erästä verkon keskusteluforumia löytääkseen sieltä merkkejä kansan syvistä tunnoista. Ajastus voi olla hyvä, mutta en ole aivan varma.

Itse olen mykkä kiitollisuudesta luettuani viime aikojen kommentteja, jotka koskevat rangaistuslajin valintaa ja rangaistuksen mittaamista. Arvelen saaneeni verkkooni salakkaparven, joka yleensä liikkuu muilla vesillä.

En ole hetkeäkään ajatellut vastata. Tuomarin rooleista olen ollut kiinnostunut hyvin kauan ja kirjoittanut aiheesta paljon. Asia ei ole ollut eikä ole edelleenkään tutkittavissa, koska tutkija ei saa tietää, mitä tuomarit todella tekevät.

Jopa kauan sitten, kun presidentti Kekkoselta oli kuultu, että tuomarit ovat poliittisesti pelottavan oikeistolaisia, yritykset löytää tämä oikeistolaisuuden merkkejä tuomioistuinten ratkaisuista jäivät surkeiksi.

Lieneekö moni viitsinyt panna merkille, että tuomarien toimintaa tutkineista oikeastaan vain Virolaisella ja minulla on erittäin laaja oma kokemus tuomarin virasta. Hänestä en tiedä, mutta itse luin kaikki käsiini saamani salaiset asiakirjat. Mielestäni yksi keskeinen kysymys on, miten tuomarit vaikuttavat toisiinsa oikeudenkäynnin aikana. ”Neuvottelusalaisuus” tarkoittaa, että tuomareiden neuvottelut asian ratkaisemisesta ovat pysyvästi salaisia. Käytännössä ratkaisusta käydään paljonkin sisäistä kirjeenvaihtoa. Kirjeitä kutsutaan lapuiksi. Myös päätöskonsepteihin tehdään runsaasti kommentteja ja lisäksi esittelijän mietinnössä on salainen eli ”ei-julkinen” osa.

En ole täysin vakuuttunut tuon neuvottelusalaisuuden perusteluista. ”Jos olisin diktaattori”, kuten entinen poika kirjoitti, vapauttaisin kaikki laput 25 tai 50 vuoden kuluttua ratkaisun antamisesta. Kun en ole, en vapauta yhtään mitään enkä ole sisällyttänyt Kansalliskirjastolle lahjoittamaani aineistoon mitään tuomarin tehtäviini liittynyttä, en liioin itse laatimiani muistioita enkä lappuja.

Tuomarit ovat ammattimiehiä ja asiantuntijoita. Heitä on huonoja ja hyviä ja siitä väliltä. Useimmissa länsimaissa tuomarit suhtautuvat todellisuudessa hiukan torjuvasti uusien urien aukomiseen. Aina välillä sanotaan, että he jarruttavat kehitystä. Voi olla. Minun silmissäni he, kuten monet muutkin asiantuntijat, toimittavat kölin eivätkä ankkurin virkaa.

Ilman kunnon köliä alus lienee tuulien armoilla?

Tuomareita ei tunneta. Se on asiantuntijan ja ammattilaisen kohtalo. Tunsin kerran maakunnan taitavimman tinurin eli kahvipannujen tinaajan. häneltä työ tapahtui ja moni säästyi vatsanväänteiltä, kenties jopa kuparimyrkytykseltä. Nykyisin juuri kukaan ei käytä kotonaan kuparipannua, vaan keitintä. Kun tuli kerrankin puhe pannun tinaamisesta, minulta kysyttiin heti, mitä se sellainen tarkoitti. – Tuo on tuomarinkin kohtalo.


30. kesäkuuta 2015

Kansanvihaisuus



”En voi hyväksyä mielipiteitänne mutta olen valmis puolustamaan…”

Tuossa kolmen pisteen kohdalla esiintyy outo ajatusvirhe. Jos siihen panee sanan ”niitä”, lauseesta tulee hölynpölyä. Sanoja on silloin valmis puolustamaan kenen tahansa mielipiteitä eli mitä tahansa.

Siihen kuuluvat sanat ”…oikeuttanne esittää ne.”

Mutta tuokin ymmärretään jatkuvasti väärin. Mielipiteiden esittämisestä voi seurata epämiellyttäviä. Siitä voidaan myös rangaista.

Sanokaapa maalta tulevalle rouvallenne, että oletpa sinä niin rähjääntyneen näköinen, että pahaa tekee, ja rumakin vielä. Väittäisin arvaavani seurauksen enkä usko, että vetoaminen ilmaisuvapauteen auttaa pätkääkään. Sekään ei vaikuta asiaan, onko väitteessä perää. Esimerkki on keksitty.

Mielipide ”pääministeri on ammuttava ensi perjantaihin mennessä” johtaa luultavasti siihen, että mielipiteen esittäjä viedään putkaan ja pannaan syytteeseen. Teon nimike on laiton uhkaus, eikä sananvapaus taaskaan auta.

Tämä on stilistiikkaa. Sitä on tapana harmitella tai pilkata. Etenkin tuomioistuimet käyttävät sitä silti. Keskusteluissa ja laajemmin sananvapautta käytettäessä ”oikeusvarmuus” on tapana unohtaa. Jos puhutaan oikeudenmukaisuudesta, oikeusvarmuus unohdetaan melkein aina.

Tuo sana tarkoittaa, että tuomioistuinten ratkaisujen täytyy olla ennakoitavissa eli yleensä arvattavissa. Yllätys: oikeusvarmuus edistää oikeudenmukaisuutta.

EU:n suuri ongelma ei siis olekaan mikään näistä viime vuosina toistelluista. En listaa niitä tähän. Ongelmia on ja suuri osa niistä on rakenteellisia.

Oikeuden jumalatar esitetään lukemattomissa veistoksissa ja muissa kuvissa naisena, joka kannattelee käsivaakaa ja pitelee sen takana kaksiteräistä miekkaa. Kommentissa sanottiin virheellisesti, että tuo vaaka merkitsisi rangaistuksen kahta ulottuvuutta, kostoa ja sovitusta. Näin ei ole. Oikeus punnitsee oikean ja väärän. Miekka tarkoittaa pakkokeinoja.

EU:lla ei ole tarpeellisia pakkokeinoja käytettävissään. Perinteinen pakkokeino on nimittäin sota. Toinen perinteinen pakkokeino valtiota vastaan on saarto, se jota käytetään Venäjää vastaan Ukrainan takia. Sata vuotta sitten Saksan keisarikunta oli mennä polvilleen tuosta syystä, ja oli se keskeinen jo Napoleonin sodissa.

Tällä hetkellä EU voi olla pahemmassa kiipelissä kuin Tsipras Kreikassaan. Jos Kreikka kaiken tämän jälkeen pääsee letkuruokintaan tilanteessa, jossa on aihetta epäillä rahojen menneen vääriin taskuihin, se on hengenvaarallinen esimerkki aika monelle muulle jäsenvaltiolle. Toisaalta jokainen pakkokeino Kreikkaa vastaan iskee pahiten tavallisiin ihmisiin, joiden pöyristyttävästä viattomuudesta media välittää esimerkkejä joka päivä. Velkojen takaisinmaksaminen olisi ihmisten mielestä epädemokraattista.

Saa sanoa, että demokratian ja valtionlainojen yhdistäminen toisiinsa on erikoinen ajatus.

En olisi osannut kuvitella, että itsemurhapommitus on keino myös talousmaailmassa. Kreikkalaiset poliitikot ovat nyt keksineet sen. Ellemme saa tahtoamme läpi, päästämme maan hunningolle (ja ajamme itse moottoripyörälle johonkin leveämmän leivän maille).

Koska asiasta ei ole mainittu mitään, Nato on siis huolehtinut siitä, ettei aseita ole helposti saatavilla. Kreikan historia toisessa maailmansodassa ja nimenomaan sen jälkeen on synkkä. EU:n analyytikot ovat jo joutuneet miettimään niinkin hurjaa vaihtoehtoista tapahtumaa kuin sotilasvallankaappaus.

Blogisti ei ole edes itse kiinnostunut omista mielipiteistään. Tarkoitan siis itseäni. Esitän kuitenkin mielipiteen, oikeastaan huomautuksen. Toisen oikeus on toisen velvolisuus. Propagandasyistä perustuslakeihin ja peruskirjoihin on tapana kirjata vai perusoikeudet.

Yhteisvastuu. – Kreikan yhteydessä tuolla sanalla on tarkoitettu velkavastuuta. Mutta kun demokratialla on käsitteenä ikävämpikin puoli, se kääntöpuoli. Se on myös vastuuta toisten virheistä. Lienee totta, että EU ei ole vastuussa Kreikan virheistä. Mutta Kreikka on.






29. kesäkuuta 2015

Osta levy



Kummastelen ettei kukaan vienyt minua 52. kadulle Nykkiin kun siellä olisi saanut kuulla tosi torvensoittoa. Olen lukenut muistelmia, jopa ruotsalaisten, ja Erkki Reenpää –vainaja ainakin väitti istuneensa siellä kuuntelemassa, kun Parker ja Gillespie soittivat.

Erkki oli sitä ennen istunut kellaritiloissa Pariisissa katsomassa aikakauden pikku näytelmiä (Camus) ja kuuntelemassa aloittelevan mustan enkelin (Greco) laulamista. Ja vielä hän majaili Friscossa, kun siellä syntyi uudenlainen runous ja avattiin ennen kuulumaton kirjakauppa (City Lights).

Kun olen valittanut, että miksi en minä, ovat sanoneet, että ei ollut rahaa, oli sota, ei ollut mahdollista matkustaa vihollismaahan, ei saanut valuuttaa eikä kukaan osannut englasntia. En osannut enkä osaa vieläkään nykykieltä. En voinut vastata, että seli seli seli. Eikä se ole vakiorepliikki, kun itse on ladellut täydellisiä älyttömyyksiä ja joku menee jonkin näköiseksi?

Olen suunnitellut omaelämäkertaa, jossa selvittäisin, mitä kaikkea ei tapahtunut. Yksi jännittävä luku olisi se AFS:n vaihto-oppilasvuosi Yhdysvalloissa, joka oli jo sovittu ja luvattu, kunnes yllättäen kariutui. Luulen että vastaanottaja perheessä joku kuoli tai sellaista. Vuosi olisi ollut 1960.

Vuonna 2001 hylkäsin toisen kerran mahdollisuuden hakea vihreää korttia ja jäädä professorin tittelillä nuohoamaan kirjaston käytäviä tai sitten paremmalla palkalla huonompaan yliopistoon, mutta Kaliforniaan kumminkin.

Jos haluaa epäonnistua täydellisesti, Amerikka on paras paikka tehdä se. Ellet ole luonnontieteilijä tai IT-ilmiö, epäonnistuminen on jokseenkin varmaa.

Niinpä olen ollut rauhallinen ja tullut siihen tulokseen, että vaikka Manhattania kiitetään kesämökkisaarena. tämä Porkkalan niemi on vielä parempi. Nyt lähden toimittamaan autoa oikealle omistajalleen ja pistäydyn DVD-kaupassa. Olen nyt keksinyt, miksi vanhat eivät oikein viitsi keskittyä elokuviin eivätkä edes musiikkiin.

Pitää saada seisoa välillä ja vähän kävellä. Johtuisiko se verenkierrosta?

Koska minun vuosisatani (1900-luku) merkittävimpiin luettu kulttuuri-ilmiö on amerikkalainen, nimittäin jazz, olen kuunnellut muutaman iltana sitä. Jazz on niin amerikkalaista ja afro-amerikkalaista, että lemmikkini (St. James Infirmary) säveltäjäksi on merkitty herra Mills, venäjän juutalainen, Duke Ellingtonin levytuottaja ynnä muuta, nimimerkillä Joe Primrose.

Louis Armstrong levytti sen ehkä ensimmäisenä. Hänen varhaisvuosiensa ehkä nerokkain esitys-sävellys-sovitus saattoi olla West End Blues. Ajatelkaa (kuva) että ne saa kaikki yhdellä klikkauksella ja huokealla hinnalla. Minulla on miellyttävät versiot siltä ajalta, kun CD-levy oli nuori ja Louis Armstrong poliittisesti epäilyttävä luokkasopuilija.

Charlie Parkerin koko keskeinen tuotanto irtoaa uudelleen masteroituna kympillä tai kahdella. Musiikkina jokin Parker’s Mood tai Ballade on samaa tasoa kuin Bach ja yhtä maailmaa mullistavaa.

Spotifyssä on Parkerin keskeisistä kappaleista. joita on siis noin sata, kustakin noin sata versiota kenen tahansa kuunnella. Ellette ole perehtyneet kovin seikkaperäisesti tähän musiikkiin, levymerkki Verve on takuu peruslaadusta, ja samoin Savoy. Mutta ne klassisen jousiorkesterin kanssa toteutetut esitykset eivät toimi. Ne ovat vähän kuin Bachia bassokitaralla ja reippaalla säröllä.

Elin kauan siinä luulossa, että rokki sivuutti ja syrjäytti jazzin, mutta ei se niin ole. Klassisen ja sen muun musiikin ero on mm. se, että edellistä soitetaan enimmäkseen nuoteista, jälkimmäistä ei.

Saan kiinni jopa vuosikymmenien takaisesta tunnetilastani kuuntelemalla jonkin haluamani kappaleen, vaikka Chopinin nelosballadin Rubinsteinin soittamana. Mutta jazzin suurteokset ovat joka kerta erilaisia kuunnella. ”Ornithology” –vinyylin olen toivottavasti kantanut roskiin. Ostin sen Hakaniemen torin vaiheilta tai sitten Digeliukselta 1966 lokakuussa. Aika kauan sen alku oli Communicatorissani soittoäänenä. Eilen illalla tuntui etten ole sitä muka ennen kuullutkaan.

Huolelliset huiput ovat tänäkin päivänä Coltranen ”Giant Steps” ja etenkin ”A Love Supreme”.

Molemmat sopivat suurenmoisesti Kirkkonummen kesäiltaan, sisätiloihin, metrin päässä metsästä. Luulen että tällainen huumeen käyttö on laillista, eikä se näy verestä laboratoriokokeissa. Täytyy panna kamera jalustalle tänä iltana. On mahdollista, että Coltrane kuitenkin näkyyy pupilleista.


28. kesäkuuta 2015

Osta valokuvaaja



En nähnyt puita metsältä, kunnes sain kuulla, että eräs naishenkilö oli raapinut jostain käsittämättömästä paikasta kokoon oikeastaan aika maltillisen summan rahaa ja pestannut valokuvaajan.

Tuntemani valokuvaajat ovat joissakin tapauksissa sen verran kunniastaan arkaa väkeä, että jos heille kuvauskeikalla sanoo, että ottaisitko vielä yhden kuvan, he pakkaavat varusteensa ja lyövät oven mennessään halki, koska heidän taiteellista omalaatuisuuttaan ja arvonantoaan on nyt loukattu.

Minulla on käytettävissäni ja käsiteltynä 14 129 valokuvaa perheen ja suvun tilaisuuksista vuodesta 1924 tähän päivään ja tulevalla viikolla on seuraavat. Itse kuvaamani aineisto on laadultaan parhaassa tapauksessa välttävää. Kalustosta se ei ole kiinni, vaan osaamisen puutteesta. Tai ehkä Leica-kauden kuvissani on joitakin sellaisia, joita ilkeää katsella. Jutun kuvassa kamera (Minolta) ja kuvaaja heijastuvat hyttysverkossa. Huomio kiinnittyy tuppeen sahattuun ja vinoon naulattuun vuorilaudoitukseen.

Vanhempieni koti eli eräs patriisiasunto Espoon Westendistä kuvattiin järjestelmällisesti ja tarkasti. Koska äitini vietti vuosikymmeniä suunnittelemalla ja toteuttamalla käsityömalleja lehtiin ja säilytti kaiken, ne käsityöt kuvattiin ihmisten päällä. Suvun naisia saatiin valokuvamalleiksi, ja pari miestä ja lasta. Käsin tehdyllä pitsillä koristeltu yöpaita päälle ja peiton alle äitini sänkyyn, joka oli ostettu puuvalmiina 1953 huonekaluliikkeestä ja saatu sievä lakkaus pintaan. Siihen maailman aikaan suosittiin vaaleita puupintoja. Eräs toinen kalusto, jota valokuvasin itse pari viikkoa sitten, on valmistettu 1920-luvulla juuri ennen funkista, ja siis petsattu hyvinkin tummaksi, ja pinnat on koristeltu egyptiläishenkisillä intarsiakuvioilla.

Eli että kaikki näkymät, huonekalut, pikkuesineet ja keittiön kattilat ja lautaset on kuvattu tarkasti ja kuvat on valotettu oikein. Tiedossani on vain kuvakokoelmia näyttämökodeista (Villa Mairea) tai Strengellin maun mukaisista (Koti taideluomana).

Minua hiukan harmittaa, ettei kukaan – ei isänikään – tullut ottaneeksi lapsuudenkodistani olohuoneesta, poikien huoneesta ja keittiöstä kuutta valokuvaa. Eniten minua nyt kiinnostaisivat väliovien vetimet. Miksi ne olivat amerikkalaista tyyliä eli isot pyöreät nupit? Oliko Eemeli-setä näyttänyt, millaisia San Franciscossa käytetään? Ikkunoiden ruutujako oli Oaklandin mallia. Olen kuvannut siellä itse juuri samanlaisia, mutta ne olivatkin muotia 30-luvun lopun kivitaloissa.

Valaisu oli mitä oli eikä jalustoja ollut tuohon aikaan käytössä. Magnesium ja sitten 50-luvulla salamavalolamput tuottivat todella rumaa jälkeä.

Niinpä korkeintaan museoista voisi löytää kunnon kuvia työläisasunnoista ennen sotia tai vuokrasäännöstelyn täyttämistä hellahuoneista sotien jälkeen. Tämän olen tullut tuskallisesti huomaamaan, kun olen etsinyt kunnon valokuvaa saamelaiskodasta sisältä, kolttasaamelaisten mökin tapaisesta, tukkityömaan asuinkämpästä tai edes autiomajasta. Muutamissa näkemissäni kuvissa ihmiset ovat magnesiumin leimahduksesta täysin pöllämystyneen näköisiä.

Museovirasto on tärvellyt verkkoon sijoittamansa kuvat lakiin perustumattomalla copyright-merkillä. Ei vanhoihin kuviin ole mitään tekijänoikeutta. Suoja-aika oli 1990-luvulle asti 25 vuotta kuvan ottamisesta.

Lavastaminen auttaa harvoin. Jos nyt tehtäisiin pätkä vanhasta maalaiselämästä, kyllä se tulee studiossa paljon halvemmaksi kuin Seurasaaressa. Toisaalta on hyvin kiinnostavaa nähdä, muuttaako nykyinen todella kevyt kalusto eli alle tuhannen euron still-kamera, joka ottaa myös vähintään HD-kuvaa ja paristokäyttöisinäkin hyvät led-valaisimet asiaa.

Menneen aikakauden kuvat ovat suurta muotia televisiosarjoissa. Ratkaisu on ollut halpa – joissakin mestarillisissa tanskalaisissa jutuissa ei oikeasti ole kuin muutama lavaste, ja se riittää, jos ohjaus on hyvä ja näyttelijät erinomaisia. Jokin Hercule Poirot puolestaan on osaksi ihmeellisten tilojen esittelyä ja kiitos tekstien suosion ja erinomaisten esiintyjien rahaa on voinut kaatamalla kaataa ”ylimääräisiin” kuviin – viimeistä mutteria myöten aidolta vaikuttava pyöräilykilpailu ennen sotia, 40 avustajaa…

”Neiti Fisherin etsivätoimisto” tavoittelee samaa. Australia 1920-luvulla on kiinnostava, mutta en ole oikein vakuuttunut. Ongelma voi olla sama kuin siinä taannoin esitetyssä poliisisarjassa sadan vuoden takaisesta Kanadasta. Kun esitellään johdonmukaisesti uskottavia näkymiä sisältä ja ulkoa, lopputulos on epäuskottava.

Vika on valaistuksen. Joka kuvassa valotus on oikea niin että yksityiskohdat ja ilmeet erottuvat. Ennen sotia ja kaikki kouluvuoteni elettiin huonossa valossa. Tuon aikakauden muistoesine on kristallikruunu. Mikä on kristallien tehtävä? Taittaa ja heijastaa eli lisätä valoa, mutta ei räikeäksi.








27. kesäkuuta 2015

Sepän oppi



Suomen ainoa rehellinen tuomari oli kirjailija Arvid Järnefelt. Hän keskeytti käräjien istumisen ja lähti tavoittelemaan oppia käsityöläisen ammattiin, esimerkiksi sepäksi. Vanhoilla päivillään hän poimi äitinsä kanssa perunoita Veikkolasta jonkin matkaa Lohjalle päin. Se pikku tila oli tosin heidän omansa.

Arvid Järnefeltiä pidettiin aika yleisesti kahelina, jopa siinä määrin, ettei kumpikaan kiivaileva osapuoli käynyt pahemmin hänen kimppuunsa, kun hän piti erikoisiksi arvioituja saarnoja Suurkirkossa vuoden 1918 kapinan alla.

Romaaneissaan hän käsitteli voimakkaasti eettisiä ongelmia ja unohti ne sitten  ”Vanhempieni romaanissa”. Siinä hän teki, äitinsä yllytyksestä, kyllä aika pahasti vääryyttä Alexander-isälleen.

Mutta Järnefelt oli venäläinen aatelismies, tosin suomalainen. Isä oli Itä¨Suomen aika vähäisenä pidettyä aatelia ja äiti Pietarin saksalaistaustaista, Clödt von Jürgensburg.

Luultavasti Arvid sai voimakkaita vaikutteita Tolstoilta, jonka hän tunsi henkilökohtaisestikin. Tämä kreivi ja ennen Venäjän rajoja miekalla laajentanut henkilö oli hänkin kuuluisa omituisista tempauksistaan ja kohdin hyvin erikoisista ajatuksistaan. Sitä hän ei saanut anteeksi edes Nobel-komitealta, että hän oli selvästi aikansa paras romaanikirjailija. luultavasti kaikkien aikojen parhaita. Jos rakennan joskus itselleni ikonin, jonka edessä voi polttaa led-lamppua, ottaisin siihen sen valokuvan, jossa Tolstoi ja Tshehov katsovat kameran linssiin.

Molemmat pääsivät hyvin syvälle myötätunnon ongelmaan. Aikalaisista Dostojevski oli kirjoittanut paperille (suurinkvisiittori-jakso) sen aika selvän totuuden, että jos Kristus todella ilmestyisi keskuuteemme, papit ja tuomarit (fariseukset ja kirjanoppineet) toimittaisivat hänet tuossa tuokiossa jälleen ristiinnaulittavaksi, eikä sotilaita tarvitsisi pyytään apuun kahta kertaa.

Jotkut ovat aina pahoillaan, kun kirjoitan jonkin hyvän sanan Antti Tuurista. Tiedän syyn. Tuuri on tolstoilainen romaanikirjailija, Suomen ainoa. Vanhoilla päivillään hän on mennyt niin pitkälle, että useassa näennäisesti vuoden 1918 tapahtumia ja Lapuan liikkeen väkivaltavuosia kuvaavassa teoksessaan hän on kertonut ihmisistä, joita omatunto ajaa ankarammin kuin yhteisön ja yhteiskunnan kiellot ja käskyt.

Aatetausta on ehkä kuvattu pääpirteittäin, mutta kyllä tämä Pohjanmaalla ja siten Kanadassa esiintynyt ”utopiasosialismi”, joka oikeastaan oli pyrkimystä kunnialliseen elämään ja väkivallan välttämistä, välittyy selkeästi. Se menee pidemmälle kuin Väinö Linnan ja Paavo Rintalan pasifismi kaikkine pahuuden kuvineen.

Luin aika tarkoin ne taannoin mainitsemani Pentti Virrankosken kauhavalaiset laulut, joista kolme oli minulle entuudesta tuntemattomia. Olen harmitellut etenkin Heikki Ylikankaan positivismia, hän kun ei koskaan edennyt miettimään oman tuotantonsa suuren teeman taustoja, eli mitä perua on maakunnassa ennen yleinen väkivallan ihannointi. Minun mielestäni se ei selity yhteiskunnallisilla syillä, vaikka niitäkin oli.

Voiko tuomari kuulua autuaaseen säätyyn? En tiedä. Tuomarinviroissa 1976 – 2000 mietin mutta en juuri kysynyt, miksi kaikilla ihmisillä on elinkautinen ja sen päätteeksi kuolemanrangaistus, jonka täytäntöönpano on usein julma ja tuskallinen.

Juuri Tolstoi kuvaa eräässä teoksessaan tuomaria, joka miettii rikosjuttua istuessaan, kummalla puolella pöytää nyt on suurempi roisto.

Tshehovilla on varoittava novelli, se pitkä kertomus mielisairaalan lääkäristä, joka päätyy lopulta oman laitoksensa koppiin lukkojen taakse. Hullujenhuoneeseen päätynyt Gustaf Fröding kirjoitti: ”Älä tuomitse minua kohtuuden mukaan.” (Mät mig ej med mått – Ur kung Eriks visor).

En ole tähän mennessä saanut irti muuta kuin yhden näivettyneen ajatuksen. Erinäisissä tehtävissä, esimerkiksi tuomarina istuessa, ei pidä panna omaa viisauttaan etusijalle. Tuomarilla on käytössään laki ja kaikki mikä siihen liittyy. Jos hänellä on omatunto, hänen on noudatettava lakia, ei missään tapauksessa mitään luonnonoikeutta eli omia käsityksiään lain oikeammasta sisällöstä. Tuota käsitystä ei saa sotkea niin sanotulla myötätunnolla, joka on melkein aina sentimentaalisuutta eli liikatunteellisuutta. Se ei ole paradoksia, että etenkin tuomarin tehtävissä kyky tuntea sääliä sorrettuja ja alistettuja kohtaan, kuten esimerkiksi rikosten uhreja kohtaan, on ensimmäinen ehto. Toinen ehto on, ettei sääliä saa sekoittaa lakiin, vaikka se joskus ratkaisee asian sen jälkeen kun oikeudellinen totuus ja säännöt on selvitetty. Sääli (misericordia) on eri asia kuin kohtuus (aequitas).


Lukekaa jossain välissä Paavo Alkion muistelma toiminnastaan sotatuomarina. Tämä myöhempi hovioikeuden presidentti, Santeri Alkion poika, antaa nykyisin unohtunutta sisältöä sanalle ”alkiolaisuus”. Alkio hankki itselleen potkut vastustamalla kenraalien vaatimuksia ankarista rangaistuksista.

26. kesäkuuta 2015

Oikeuden haju



Kirjoitin eilen oikeusministerin uusista toimista raiskausrikoksissa. Sanoin etten edelleenkään kommentoi kesken olevaa oikeudenkäyntiä eli siis Tapanilan juttua. Nähtyäni kommenttien määrän ja huonon tason hain käsiini tietoja tapauksesta. Niitä tosiaan löytyi.

Joudun tämän kerran rikkomaan periaatteeni.

Olisin itse tuomarina ratkaissut Tapanilan jutun suunnilleen samalla tavalla kuin käräjäoikeus ja päätynyt samaan ehdolliseen rangaistukseen ja samaan vahingonkorvaukseen.

Ratkaisu ei poikkea yleisestä linjasta. Yleinen linja seksuaalirikoksissa on mielestäni suunnilleen oikea. Tapaus ja tuomio eivät ole sensaatiomaisia, eivät edes erikoisia. Sen saama huomio on suhdatonta.

Tämän kirjoitan lähinnä siksi että luulen median eli etenkin kahden iltapäivälehden yrittävän vähin äänin vaihtaa puheenaihetta. Niiden uutinen ei ollut uutinen. Yle käsittelee asiaa lapsellisella tasolla, viimeksi perjantaina aamulla. Luulen etteivät haastattelijat ja osa haastatelluista edes tiedä, miten johdonmukaisesti ja sitkeästi juuri tätä kysymystä on käsitelty 120 tai oikeastaan 400 vuotta sekä juridiikassa että julkisessa keskustelussa. Nyt siis esitetään oivalluksina asioita, joita on ollut sata vuotta tapana kysyä rikosoikeuden peruskurssin tenteissä, kunnes ne viimeistään 1938 sivuutettiin liian helppoina.

Lyhyesti: kysymys oikeudenmukaisesta tuomiosta ja eri tekotyyppien rankaisemisesta on todistettavasti ratkaisematon. Itse tapasin sanoa vuosikymmeniä sitten luennoilla, että tuomari voi olla tyytyväinen ratkaisuunsa, kun kaikki osapuolet poistuvat paikalta tyytymättöminä – siis kaikki.

”Joukkoraiskaus’” tuo mieleen toistuvan sukupuoliyhdynnän, jossa tekijäitä on monta. Tällaista ei Tapanilan jutussa tapahtunut. Rikoslaki erottaa toisistaan raiskauksen ja törkeän raiskauksen. Teot on kuvattu laissa. Tapauksesta kerrotun ja käräjäoikeuden perustelujen mukaisesti olen sitä mieltä, että teko ei ollut törkeä raiskaus.

Teko oli rikos ja siinä käytettiin väkivaltaa. Uhriksi otettua naista sormeiltiin vaatteiden alta. Ja siinä kaikki.

Usein olen puuttunut professori Jyrki Virolaisen kirjoituksiin silloin kun olen ollut eri mieltä hänen kanssaan. Virolainen ei puolestaan tunnu olevan mieltynyt minun kirjoituksiini. Olemme puheväleissä, mutta siinä kaikki.

Tuolta taustalta: lukekaa Virolaisen blogikirjoitus asiasta 25.6. Siinä on tosiasiatietoa ja kannanottoja. Olen hänen kanssaan samaa mieltä ja pidän hänen arvioitaan oikeina. Hän on kaivanut esiin tapahtumien kuvauksen ja esittää otteita käräjäoikeuden perusteluista. Lisään Virolaisen kirjoittamaan arvaukseni, että Tapanilan ratkaisu ei muutu hovioikeudessa merkittävästi ja että korkein oikeus ei myönnä valituslupaa.

Jopa eilen esiin tuotu ajatus kansan oikeustajun vertaamisesta mittauksin tuomareiden tekemiin ratkaisuihin saa Virolaiselta saman luonnehdinnan, jonka esitin itsekin. Ei ole olemassa ”yleistä oikeustajua”.  Vaikka tutkittaisiin erikseen seksuaalirikoksia, kansalaiset esittävät noin 12 toisistaan poikkeavaa vastaustyyppiä. Jos mietittävänä on ollut yksi tai sata rikosta, vastauksia on ryhmästä ”aivan liian lievä” ryhmään ”aivan liian ankara”. Jos samat henkilöt pannaan arvioimaan murhajuttua, hajonta on sama, jos talousrikosta, hajonta on jälleen suuri, ja niin edelleen. Jos vastaajat on litteroitu eli heidät voi tunnistaa merkinnästä (”vastaaja h23jX” tms.), käy ilmi, etteivät vastaukset akselilla ankara –lievä jakaudu selkeästi. Kuka pitää mitäkin lievänä.

Sama koskee tuomareita. On ”taksatiivit” eli normaalirangaistusvyöhykkeet, joista poiketaan harvoin. Jos tuomarilta kysytään kadulla, mitä raiskauksesta saa ja mitä törkeästä raiskauksesta, vastaukset ovat aika yhtäpitäviä, ja sitten on lisäksi joitakin poikkeuksia. Tunnen itse hovioikeudenneuvoksia, jotka ehdottivat usein juuri seksuaalirikoksesta kaksi kertaa kovempaa rangaistusta kuin kollegansa. Aika yleisesti ollaan sitä mieltä, että rangaistuksen määrää koskevasta asiasta ei äänestetä, koska siinä vain tuomari mainostaisi itseään.

Saa kysyä, enkö tunne myötätuntoa rikoksen uhria kohtaan. En tunne, enkä tekijöitä kohtaan liioin. Molempien tunteita ja tekoja yritän ymmärtää. Myötätunto tarkoittaa tunteiden – pelon, kärsimyksen, masennuksen – myötäilemistä. Rangaistuksen ankaruus ei hoida rikoksen uhria, vaikka tämä ehkä luulee niin oikeudenkäynnin aikana. Rangaistus ei saa tehtyä tekemättömäksi.

Itse pyrin yleensä siihen, että kansan oikeustaju ei toteutuisi.  Ei meillä edes ole niin paljon köyttä ja lyhtypylväitä, että ihmiset pääsisivät toteuttamaan oikeustajuaan.



25. kesäkuuta 2015

Oikeusministerin onnettomuus



Itse ajattelin, että pitäähän miehen saada yrittää, ja katsotaan sitten. Puheet kuolemanrangaistuksesta ja muut hullutukset käsittää ehdokkaalta ja nykytilanteessa jopa kansanedustajalta, vaikka olen valmis tunnustamaan, että esimerkiksi minulle ne riittävät luomaan käsityksen puhujan hengenlahjoista. Aina voi jutella, pitäisikö meilläkin olla sellainen rangaistus, mutta jos haluaa sanoa jotain asiasta, voisi ensin vähän ottaa selvää tai kysyä joltain. Aihe on yksi kaikkein tutkituimmista.

Iltapäivälehdet ilmeisesti juoksuttivat ilkeyksissään Lindströmin nyrkkiin, ja tämän juoksi. Eilisen tiedotteen mukaan ministeriön työryhmä alkaa selvittää, ovatko rikoksista annettavat rangaistukset oikeudenmukaisessa suhteessa teon moitittavuuteen.

Juuri tuo arviointi on rikoslain mukaan tuomioistuimen tehtävä, jokseenkin noin ilmaistuna (Rikoslaki 6 : 4). Nyt halutaan tuomioistuinten jälkikäteisarviointia.

Kirjoitan tämän vetoamatta oikeusvaltioperiaatteeseen, josta Lindström ei liene kuullutkaan.

Riittänee kun sanon, että entäpä jos tuollainen tutkimus tehdään ja se osoittaa, etteivät ne rangaistukset ole oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Mitä sitten tehdään?

Jopa Suomessa on ollut sellainen tapa, että oikeusministeri eli hallinnon eli toimeenpanovallan edustaja ei kajoa lainkäyttöasioihin, etenkään rangaistuksen mittaamiseen. Sama periaate on käytössä kaikissa länsimaissa ja mielenkiintoista kyllä myös Yhdysvalloissa, vaikka heidän rikoslainkäyttönsä on kroonisesti sekaisin, liian kallis, liian täynnä teknisiä aukkoja ja väyliä ja on tuottanut maahan enemmän vankeja suhteessa väestöön kuin on Venäjällä tai Kiinassa. Yhdysvallat ei ole oikeusvaltio.

Niin – mitä tehdään? Normaali, perustuslain mukainen tapa on lainmuutos eduskunnassa. Rangaistusasteikot – myös minimit ja ehdollisuuskin – ovat yksin lainsäätäjän vallassa. Siis laki olisi muutettava.

Jos tuollainen kuviteltu muutos tehtäisiin asiantuntemattomasti, kuten lienee tarkoitus, seurauksena on todella suuri sekasorto.

Tässä kirjoituksessa ei sitten oteta mitään kantaa iltapäivälehtien esittelemään raiskausjuttuun. Koska teko oli seksuaalirikos ja sekä syytetyt että tiettävästi uhri alaikäisiä, se käsiteltiin kokonaan suljetuin ovin. Toisin sanoen en tiedä faktoja – eikä kukaan muukaan, paitsi oikeudenkäyntiin osallistuneet.

Ei sen puoleen, rangaistuksen mittaamiseen en tässä kajoaisi, vaikka tietäisinkin, mistä jutussa on kysymys. Tässä vaiheessa jo ainakin yksi professori ja yksi syyttäjä on puhunut läpiä päähänsä. Sellainen ei ole tavatonta.

On kiinnostavaa nähdä, viittaako Soini tässä yhteydessä ”ministerin sananvapauteen”. Pääministerin arvaan sivuuttavan tämän asian vaikenemalla, koska vaikeita ja kiireellisiä asioita on hoidettavana vaikka kuinka.

Joka tapauksessa Lindström teki uuden rataennätyksen. Näin nopeasti hän osoitti, ettei hänestä ole oikeusministeriksi. Melkein varmasti hänelle oli annettu ohje pitää enimmäkseen suunsa kiinni, mutta hänpä ei pitänyt.

Ajatelkaa nyt, lukijat – mitä se sellainen olisi, jos oikeusministeri sanoisi julkisesti kesken olevassa rikosjutussa, että käräjäoikeuden ratkaisu on väärä. Jos oikeusministeri huomaa väärän eli lainvastaisen tuomioistuimen ratkaisun, hänen on otettava yhteyttä syyttäjään tai oikeuskansleriin. Suomessa ei tosin koskaan ole tuomittu tuomaria asiallisesti virheellisen tuomion antamisesta, mutta ehkä olisi paikallaan yrittää. Virheellisen ratkaisun tekeminen esimerkiksi tyhmyyden ja taitamattomuuden vuoksi ei nimittäin ole rangaistava teko. Eihän huonoja opettajiakaan tuomita vankilaan, ei taitamattomia partureita eikä muita. Virheiden oikomista varten meillä on järjestelmä, nimittäin hovioikeudet ja korkein oikeus. Rikoksia ja rangaistuksia tutkivan oppiaineen nimi on kriminologia. Tuomioistuimia on arvosteltava, mutta ”yleinen oikeudentunto” ei auta pitkälle, se kun ei ole yleinen. Viimeksi kuluneet 100 vuotta Suomessa sangen suuri osa kansasta on pitänyt rangaistuksia liian lievinä, olivat ne miten kovia tahansa, ja osa liian ankarina, olivat ne miten lieviä tahansa.

”Yleistä oikeudentuntoa” ei ole olemassa, kuten ei ole ”yleistä” käsitystä valtiollisten ongelmien ratkaisemisesta. Demokratia on yksi keino ajatusten ja tuntojen hajonnan huomioon ottamiseksi. Toinen on se, että tuomarit voivat rangaista ministereitä mutta ministerit eivät tuomareita. Ja äänioikeutetut voivat äänestää Lindströmiä.


En tiedä, miten tuli mieleen Groucho Marxin repliikki Chicosta eräässä elokuvassa – ”tuo mies puhuu kuin idiootti , hän näyttää idiootilta, mutta älkää antako sen pettää itseänne: hän on idiootti.”

24. kesäkuuta 2015

Epämiellyttävät askareet



Eniten teitä hyödyttävät kirjat, joista ette pidä.

Ehkä entistä useammin ihmiset tyrmäävät kirjoja ja kirjailijoita sanomalla: en pidä siitä. Joku sanoo, että vaikkapa Tervon uusi kirja on kiinnostava. Toinen vastaa: en pidä Tervosta.

En äkkiä keksi tyhmempää vastausta.

”Syön vain sellaista, mistä pidän.” ”En harrasta liikuntaa, koska en pidä siitä.” Tällaiset julistukset kuulostavat samalta kuin ”musiikki on ihan tyhmää”.

Henry Kissinger ja hänen esimiehensä Richard Nixon ovat pari, joka on minulle henkilökohtaisesti hyvin vastenmielinen. Syyt ovat toisaalta pintapuolisia, toisaalta hiukan syvemmällä. En siis ole marssinut enkä kantanut julisteita. Vietnamin vaihe oli ikäisilleni suuri pettymys. Se oli niin suuri, että mielessämme Nixon aloitti sodan ja Kissinger pommitti poloisia. Todellisuudessa Nixon lopetti sodan ja Kissinger toteutti vuosisadan lopun tärkeimmän avauksen, suhteiden rakentamisen Kiinaan.

Yhdysvaltain ja Kiinan yhteistoiminta, etenkin taloudessa, oli yksi niistä syistä, jotka veivät Neuvostoliiton tuhoon.

Tällä hetkellä kiinnostavin kysymys on se, saako Putin Kiinan suosiota. Sotiminen Ukrainassa on tietysti Venäjän epätoivon ilmaus. Sotilaallisen voiman väitetty kasvattaminen on osittain teatteria, koska mainostettujen toimenpiteiden takana ei ole rahaa. Näyttää hienolta kertoa seuraavan sukupolven taisteluhävittäjistä, koska useimmat eivät huomaa lukea lausetta loppuun. Niiden suunnittelu aloitetaan kuuden vuoden kuluttua.

Venäjällä ja Kiinalla on öljy- ja maakaasuputki. Itse asiassa ei ole. Sellaisesta on tehty päätös ja sen rahoittamisesta on tietoa. Töitten aloittamisesta ei ole mitään tietoa.

Tässä on tarkoitus mainostaa Henry Kissingerin kirjaa ”On China”. Siinä on kohtuullisen laaja eli jonkin verran alle 500 sivun yhteenveto Kiinan historiasta aikaisimmista ajoista nykyaikaan eli vuoteen 2012. Keskeinen sisältö on kirjoittajan yli 50 matkaa Kiinaan sekä tapaamisen neljän sukupolven johtajien kanssa Maosta ja Zhousta nykyisiin.

Mistä saataisiin Tuomiojalle kaksikymmentä tohtoria tutkimusavustajiksi ja etenkin yksi erittäin hyvä kustannustoimittaja tekemään hänen kielestään luettavampaa? Ei taida olla Suomessa tapana, mutta Yhdysvalloissa on. Kissingerillä on täydet muistiinpanot ja eri aloilta poimitut tutkijat vakituisena apunaan.

Tulos on jo sinänsä riittävä syy merkittävien poliitikkojen eräiden kirjojen lukemiseen, kattavuus. Esimerkiksi Suomessa juuri yksikään tutkija, esimerkiksi Helsingin yliopiston professori, ei käytännössä kykene kirjoittamaan tutkimusta, joka olisi kohtuullisen monipuolinen. Vaihtoehdoksi jää aina aiheen näkyvä tai näkymätön supistaminen hallittavissa oleviin detaljeihin.

Kuvitteleeko kukaan edes, että joskus ilmestyisi uskottava tutkimus aiheesta Suomi Neuvostoliiton politiikassa toisen maailmansodan jälkeen? Tai edes Neuvostolitto Suomen. Havaintoesimerkki tästä ongelmasta on Max Jacobssonin tuotanto. Jopa hän joutui tekemään kohtalokkaita rajauksia – paitsi ehkä ”Diplomaattien talvisota” –teoksessaan.

Ja johtaville poliitikoille ja UM:n virkamiehille Eduskunnan kirjasto kuitenkin etsii kirjat ja lehdet ja toimittaa ne suoraan pöydälle – ja hakee vielä poiskin.

Paitsi itsestään Kissinger antaa kuuluisista kiinalaisista kammottavan kuvan. Hän käsittelee silmää räpäyttämättä kulttuurivallankumousta, suurta hyppyä ja ties mitä. Hän ei erittele tuttaviensa rikoksia eikä kerro omistaan.

Mutta ei se juuri ketää kiinnostakaan, mitä mieltä joku Kissinger on jostain asiasta. Johdonmukainen yritys selvittää kiinalaisuutta, tässä tapauksessa ulkopolitiikkaa, taloutta ja kulttuurista ylemmyyden tunnetta, on tehtävä samalla tavalla kuin mielentilan tutkimus vaaralliselle murhamiehelle. Tekojen lisäksi on selvitettävä ajattelutapaa ja, mikäli mahdollista, tapaa tuntea.

Kissingeriä lukiessa muuten huomaa, vihjeenä kustantajille, ettei Mannerheimin eikä Kekkosen elämäkertaa ole toistaiseksi kirjoitettu.


Tämä viimeinen oli tarkoitettu piikiksi. En siis ole mitenkään tietämätön, mitä ja miten paljon näistä herroista on julkaistu.

23. kesäkuuta 2015

Autorämä



Autorämä, peltijuna,
yhteiskunnan mätämuna
olet sinä, mutten minä.

Siitä on kyllä aikaa, kun olen leikkinyt kirkonrottaa, tikkuja laudalla tai vinkkiä. Sääli. Hauskoja leikkejä. Ei kuulemma ole enää pihoja eikä leikkijöitä. Niillä kavereilla, joita olen tavannut, on hakkapeliitan jäljet kasvoilla, kuten on minullakin. Pirtsakat mummelit käyttävät samoja kutsumanimiä kuin muistamani kesämekkolumoojattaret.

Tekniikan alan lehti (Tuulilasi) julkaisi verrattoman koosteen, joka valottaa kysymystä ”vanhoista hyvistä ajoista”. Siinä esitellään vanhoja hyviä autoja, kestotestejä monen vuosikymmenen ajalta.

Yksi maahantuojan testiin luovuttamista ritsoista syttyi palamaan heti kättelyssä, toisesta katosivat jarrut, kun jarrusatula irtosi ja katosi sen siliän tien. Ehkä useimmat ajolenkit suuntautuivat huoltokorjaamon kautta, koska jäähdytysneste katosi, isoin vaihde eli siis kolmonen lakkasi menemästä päälle, tuuletin puhalsi sisätilaan halutun kuuman ilman sijasta kylmää ja joomiehen puolelle lattialle ja takakonttiin tuli sateella sangollinen vettä.

Nämä tiedot koskivat länsiautoja. Testissä olleet Moskvitsh Elite ja Lada olivat sitten asia erikseen. Kuljettajan kuului ottaa jo pukeutumisessa huomioon, että moottorin purkaminen tien pientareelle tai ihan irronneen pakoputken kiinnittäminen rautalangalla oli jokapäiväistä elämää.

Kun tuossa kerrotun liittää omiin kokemuksiinsa, Simca-tonni ja sitten tuhatsata, se josta tapasi kärähtää kondensaattori, ja seuraavaksi suorastaan Saab ysikutonen, jonon kävin kerrankin juhannusliikenteessä etsimässä omia aikojaan sulaneen eturenkaan tilalle uutta (Kutijaari tupelessina eli Goodyear Tubeless), johtopäätös on maailmanlaajuinen salaliitto.

Polttomoottori, siis bensiinikäyttöinen ottomoottori, ja toisaalta akut ja paristot, siis puhelimien ja kannettavien tietokoneiden paristot, on käsitykseni mukaan jätetty varta vasten kehittämättä, koska asiakkaille kelpaa huonompikin tavara ja vielä täyteen hintaan.

Liiketoimintaa häiritsevän innovaation käyttämättä jättäminen ja kätkeminen ei ole uutinen. Patentin ostaminen kassakaappiin suljettavaksi on suorastaan jokapäiväistä. Syy ei ole siis aina tyhmyys, vaan ilkeys, tarkemmin sanottuna keinottelutarkoitus. On esimerkkejä sarjasta teknisesti parempia uusia laitteita, jotka lasketaan markkinoille aikataulun mukaisesti niin että ostaja päätyy kerran toisensa jälkeen hylkäämään vielä käyttökelpoisen laitteen. Tässä ollaan jo lähellä käsitettä ”suunniteltu vanhentuminen”.

Tarkoitus on tässä kehua yhtä autoa. Se on joku Fiesta, siis foordi. Omistaja on tyttäreni ja auto on minulla lainassa. Olen toistellut halukkaille ja haluttomille, että myös kalliit kulutustavarat ovat kaikki samanlaisia. Esimerkiksi henkilöautoissa jokin epämääräinen tuntuma ratkaisee. Muulla ei ole väliä. Kilpailu eli markkina, tämä aikamme vakioselitys ja veruke täydelliseen henkiseen välinpitämättömyyteen, muka hoitaa asian.

Ajatus on todistettavasti väärä. Siitä käsityksestäni en kuitenkaan tässä luovu, että mitä kalliimpi hankinta, sitä vähemmän järkeä sen valintaan käytetään. Vielä henkilöautoa huolimattomammin ostetaan asunto tai talo.

Jos tuotteen – esimerkiksi moottoriöljyn – kauppa ei oikein käy, hinnan kaksinkertaistaminen voi auttaa. Ostaja ajattelee, että kun se on niin kallista, niin on se sitten varmasti hyvääkin. Aika harvinaiset riippumattomien tahojen toteuttamat testit osoittavat juuri toista. Ruokasooda on hämmästyttävän monissa kodin kohteissa parempi puhdistusaine kuin kymmenen – viisikymmentä kertaa kalliimmat tuotteet.

En ole vaihtamassa autoa enkä asuntoa. Tulin vain huomanneeksi, että auton koeajo ei kerro paljon mitään. Muutama päivä ja monta tyypillistä pyörähdystä vasta kertoo jotain – heti postiin tai kirjastoon, sitten ruuhkassa kaupunkiin ja hankalaksi tiedettyyn halliin tai taskupysäköinti pahaan paikkaan. Kun tulisi vielä asiaa maalle, että pääsisi kokeilemaan yksitoikkoista maantieajoa.


Jouduin tarkastamaan rekisteriotteesta. Kyllä Fordkin on mukana pelissä. Tämän auton moottori on puolta pienempi kuin omani, ja bensaa menee kolmannesta vähemmän – alle litrainen turbo siis. Ajokäyttäytymisessä ei mitään eroa. Tämä ei ole Fordin mainos. Juuri lukemani mukaan pieni Skoda on vielä rapsakampi ja vielä vähän halvempi. Rupeaisiko sittenkin lottoamaan? 

22. kesäkuuta 2015

Voi yhden kerran



Tällä viikolla pitäisi olla maalla repimässä risuja metsästä, mutta kun ei. Rouvashenkilö on siellä mörönsyöttinä. Savossakin on tilaisuus käydä, hiukan tuonnempana kenties, mutta onhan tämäkin niin maaseutua.

Niinpä televisio lähetti äsken aamulla selvästikin uusintana dokumentin, joka esiteltiin Sulkavan katsauksena, mutta ennen pitkää oltiinkin Oravissa ja kuvassa vilahteli tuttuja kasvoja ja etenkin näkymiä. – Lukija ehkä muistaa, että Holopaisen mummu adoptoi minut Ahvensalmelle 70-luvun lopulla. Kesäpaikka, jonka salainen nimitys on Possulan kerhohuoneisto, valmistui samana vuonna kuin nuorin lapseni.

Nykyinen kustantajani ja ystäväni Heka H. juoksenteli juuri tuossa kylässä jo silloin, monia vuosikymmeniä taaksepäin. Yhteinen muikunpyyntimme on päässyt vähän kärsimään. Laskimme verkot syvänteen reunaan Kotkaselän puolelle ja saimme saaliiksi yhden muikun, ja mietimme, jaetaanko se kahtia vai pitkittäin, filee kummallekin.

Siihen minulla ei ole mitään lisäämistä, mitä Antti Majander kirjoitti lehdessä Veijo Meren nyt kuoltua. Tai ehkä toivomus, että kustantaja harkitsisi kirjoituksessa mainitun Suomen historia –sarjan saattamista tavalla tai toisella markkinoille. Niiden kirjojen lukeminen on sangen suuri nautinto.

Vuosikymmen toisensa jälkeen uskotteli, että historia elää selvittämillään tosiasioilla. Hyvin hitaasti ja haluttomasti taivuttiin tunnustamaan, että joidenkin oppikirjojen tarjoilemia ”totuuksia” ei ole olemassa, koska ne ovat yksi- tai kaksiulotteisia yleistyksiä. Jokainen piirretty tai painettu ympyrä on virheellinen (geometrisesti), koska siinä esitetään viiva, mutta viivalla ei ole leveyttä, pituus vain.

Sitten sivuutettiin typerä hokema, jonka mukaan asioilla on kaksi puolta. Kylä niitä puolia on yhtä paljon kuin katsojalla on silmää nähdä, ja jos turvautuu mikroskooppiin – ajattelen tässä mikrohistoriaa – näitä ”puolia” on erittäin suuri määrä.

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, väitti entinen iskelmä. Eipä taida olla. Mutta jokainen ihminen on historian arvoinen. Meri osoitti sen havainnollisesti romaaneissaan ja esseissä. Hän kirjoitti alemman keskiluokan historian.

Siitä tulee mieleen yläluokka. Kiintiöitä ei tiettävästi ole, mutta nyt Kirsi Kunnas on ainoa kirjallisuuden akateemikko. Rabbe Enckell, Haavikko ja Meri olivat. Kenestä seuraava?

Olen ollut sitä mieltä, että sekä vanha Suomen akatemia että nämä nykyiset pelkät akateemikon tittelin, joihin ei liity palkkaa eikä kuulemma edes alennuslippua metroon, ovat epäonnistuneita järjestelyjä. Lisäksi titteli ”akateemikko” kuulostaa minusta erittäin neuvostoliittolaiselta.

Ilmoitan muuttaneeni mieleni. Sekä tieteen että taiteen rahoitus on pahoissa vaikeuksissa. Siksi on pidettävä yllä hellittämätöntä propagandaa.

Tieteen akateemikoksi olisi nimitettävä professori Aulis Aarnio.

Haluaisin aivan totta yhden juristin tuon arvonimen kantajaksi. On siellä ollut yhteiskuntatieteilijöitä. Jos juristi otettaisiin, Aarnio olisi sekä ylivoimainen että oikea valinta. Hän pani nuoret – monien muiden ohella minut – lukemaan oikein todella vaikeaa filosofiaa ja tenttimään sen. Siihen asti oli selviydytty pseudo-hegeliläisellä sotkulla.

Tiedän että tämä ajatukseni harmittaa joitakin Aarnion vielä hengissä olevia ikätovereita. Siitä on mieleni hyvä. Aarnio toi juridiikkaan uteliaisuuden eli halun kohdata uutta. Se oli sensaatio.

Kirjallisuuden akateemikoksi tarvittaisiin henkilö, jolla olisi kiistaton näyttö ammattikirjailijana olemisesta ja kiistattomasti hyvä tuotanto. Lisäksi tämän henkilön pitäisi osata ja uskaltaa pitää kirjallisuuden eli myös keksityn kaunokirjallisuuden puolia ja olla kuin tohtori Johnson, joka Boswellin mukaan uskalsi karjaista, jos hankilauma yltyi loksuttamaan luisia nokkiaan liian äänekkäästi.

Ei siis ole kuin yksi ehdokas, Antti Tuuri.


Kuva liittyy vain näiden päivien puuhiini, vanhojen skannattujen kuvien  järjestelemiseen (Lightroom) ja kkorjailuun (Phogtoshop). Kuvan kaunis nainen on äitini 47-vuotiaana viiden lapsen äitinä, entisenä lippukunnanjohtajana Kiilopäällä Sompio-partioleirillä, jota isäni oli johtamassa. Vuosi oli 1970. Partiopuku taisi olla vuodelta 1938. Eikä tarvinnut päästää saumoista. 

21. kesäkuuta 2015

Tiedevitsit



Jos kirjoittaja on kunniallinen ja koulutettu ja jos hänen kirjansa julkaisija on hyvämaineinen, esimerkiksi Oxford University Press tai Harvardin nimeä kantava kustannusliike, kirjan sisältö on totta.

Eikö olekin harvinaisen selvä virhepäätelmä? Tieteellisissä julkaisuissa, jotka ovat tukehtua arviointimenettelyynsä ja kirjoitusten turvonneeseen kielenkäyttöön, on ainakin puolet pötyä. Niin kuuluu olla. Jos perustelut ovat näkyvissä, niiden virheellisyys käy myöhemmin ilmi.

Mahtavilla, vuosisataisilla tutkijoilla on lähes yhtä mahtavia erehdyksiä tai sokeita pisteitä, Darwinista Einsteiniin ja edelleen. Tiedeyhteisöllä on sama ongelma kuin suurella yleisöllä. Tuomas Akvinolainen sen taisi sanoa – totuuden osoittaa tekijä. Hän tarkoitti, että jonkun kirkkoisän (esimerkiksi Augustinuksen) väitteet olivat enemmän totta kuin vähäisempien, ja esimerkiksi areiolaisuuteen sortuneiden kirjoittajien teksteissä mikään ei pitänyt paikkaansa.

Tässä kohdassa – älkääkä kysykö minulta, missä kohdin ”Summaa” tämä ajatus esiintyy, koska muistiinpano on samassa paikassa kuin väitöskirjani kirjastossa käsin tehdyt muistiinpanot eli hukassa – erottaa kirjoittajan ironian. Niin pyhä mies kuin hän olikin, ei hänkään jaksanut olla hiukan irvistelemättä.

Harvardin kustannusliikkeen uutuuksia kannattaa seurata. Yksi kiihkeän kirjoittelun aihe on neanderthalilaisten serkkujemme kohtalo. Nyt muuan tutkija (Pat Shipman) on osoittanut syylliseksi koiran, joka erään kallon tutkimusten tulosten mukaan onkin erkaantunut sudesta luultua varhaisemmin ja auttanut viemään serkuilta leivän (suurriistan) suusta.

Toisen asteen tiedevitsailu on suosiossa. Kirja julkaistaan, jos se on ”kiinnostava”. Luonnontieteessä ja muissa tietoisuudessa kestäväksi osoittautuva uusi tieto tunnetaan siitä, että se on epäkiinnostavaa tai joka tapauksessa epädramaattista.

Raflaavia tutkimuksen suunnanmuutoksia on esiintynyt viime vuosikymmenillä eniten arkeologiassa ja mikrobiologiassa. Jopa tähtitieteessä ja hiukkasfysiikassa hengästyttävimmät avaukset ovat osoittautuneet hyvin ongelmallisiksi. Todellinen saavutus avaa kovin usein uusia, entistä vaikeampia kysymyksiä.

Se on pelkästään hauskaa, että tietoon tulee tosiasioita, jotka voi sitten itse tykönäänkn ymmärtää. Napolin lähellä paukahti hiljan, vain joitakin kymmeniä tuhansia vuosia sitten, supertulivuori. Veikö se serkkupojat ja –tytöt mennessään? Luultavasti ei. Ajoitus ei onnistu.

Tuo koira-ajatus on todella fiksu, mutta ainoa todiste, se varhaiskoiran kallo, on tutkittu uudelleen, ja tulos on selvä. Ei se ole varhaiskoira, vaan susi. Eli se yksi kortti, jonka varaan rakennelma oli kyhätty, otti ja kaatui.

Joka viikko selailen verkko ja lehtiä ja odotan, että joku olisi pannut paremmaksi McNeillin vanhan sairauksian historian (”Kansat ja kulkutaudit” - Plagues and Peoples). Tutkimus on 35 vuoden takaa, ja vaikka tutkija on yksi parhaista, kyllä tässä on tullut kovin paljon uutta faktaa.

Oma suosikkifantasiani on sellainen, että ”megafauna” eli isot nisäkkäät, ja niiden peto, neanderthalin ihminen, kokivat saman kohtalon. Autoimmuunijärjestelmä romahti, luultavasti jonkin jääkausiin liittyneen ympäristötekijän takia.

Kuten tiedämme, jokainen pieni naarmu on omiaan tulehtumaan ja mikä tahansa tulehdus voi olla tappava, elleivät oman elimistön järjestelmät toimi. Ja sisäerityksen puolella kovin monin tämänkin hetken suurtappaja liittyy oman solujen lisääntymis- ja tuhoutumisjärjestelmän epäkuntoon joutumiseen. Kaiken lisäksi häiriöalttius voi olla perinnöllinen ja mekanismi epigeneettinen eli olemassa oleva mutta jonkin ympäristötekijän laukaisema.

Perusesimerkki on Amerikan mantereelta. Sieltä menivät isot eläimet ja sitten tulivat espanjalaiset, hevoset ja tarttuvat taudit. Meksikosta ja Andeilta meni muutamassa vuodessa 90 prosenttia väestöstä. Tappajatauteja olivat isorokko ja tuhkarokko, ja oli niitä muitakin.

Villin lännen ystävien kuuluu tietää, että preeriaintiaaneista oli menehtynyt sairauksiin eräin paikopin 99 prosenttia väestöstä ennen kuin ne tuntemamme suuret intiaanisodat alkoivat.


Jutun kuva vaikuttaa epätavallisen vahvasti. Suuriin heimoihin (mandan) kuulunut Mató Topé suhtautui onnettomuudekseen ystävällisesti heimonsa maille vaeltaneisiin eurooppalaisiin, joista kaksi oli taidemaalareita. Hän mullisti heimonsa taidekäsityksen, maalasi tämän kuvan itsestään ja cheynenne-päälliköstä 1833 ja kuoli. Taulu on nyt esillä Metropolitanissa.

20. kesäkuuta 2015

Mainontaa



Itse kullekin järjestyi makkara vaikka kumpaankin käteen. Kokko kärähti. Elias osoitti sormella täydellisessä miekkailuasennossa tuota outoa valoilmiötä. Espoonlahden kerrostalot kohottelivat kulmiaan itseään veteen kuvastellen. Puheista kuuli, että avomeripurjehdus olisi kohta edessä. Keskustelukumppani sanoi, että hekin, opettajat, lähestyivät aralla mielellä opettaja Pastista, joka päässälaskuni mukaan oli virassa vielä niinkin hiljan kuin 1975.

Sukulaisuudet ja tuttavuudet risteävät. Agaspetuksen kirjan nimi ”Kaikkien pappien täti” huvitti minua; en ole kyllä lukenut sitä. Ainakin takavuosina oli varmaan mahdollista tavata junassa, II luokan vaunussa ikkunapenkillä naishenkilö, joka oli kaikkien Suomen pappien täti tai ainakin melkein. Tai ainakin melkein siltä joskus tuntui.

Kun nyt ajelin yllättäen tämän jutun juhannusyön valokuvassakin esiintyvällä Fiestalla Kirkkonummen yössä, mietiskelin oliko mikään muuttunut sitten Helsingin olympialaisten 1952 ja vastasin itselleni, että eipä juuri.

Tulin tunteikkaaksi jo aikaisemmin viikolla ja kävin sisällä kehumassa omistaja-myyjää, kun Kampintorin antikvariaatin näyteikkunassa oli nähdäkseni täydellinen kokoelma klassillisia detektiiviromaaneita. Vaikka olisi siitä kantanut Kansalliskirjastoon ja järjestänyt näyttelyn. Dorothy L. Sayers, dame Agatha, Chandler ja Maigret tekivät siinä tilaa hiukan enemmän unohdetuille.

Vasta tuossa yhteydessä mieleeni tuli täti-jännityksen yksi keskeinen puoli. Nämä tarinat eivät millään muotoa saanet suosiota ennen sotia. Sotien jälkeen lukijoilla oli sellaisia omia kokemuksia, että turvallisesti hirttotuomioon johtavat tarinat olivat hekumallista hengenravintoa esimerkiksi näin juhannuksen seudun iltaöinä. Minä hiukan ihmettelin, kun kirjakaupassamme huomasin, että kunnanlääkäri ja eläinlääkärin rouva näitä ostelivat, Gummeruksen Salama-sarjaa ja Södikan Sapo-sarjaa. Sen jälkeen olen kohdannut suuren määrän tätejä ja setiä, jotka ovat lukeneet ne kaikki, kunnes minusta tuli itsestäni sellainen.

Itse asiassa nykyinen arvonimeni, jonka aion painattaa käyntikorttiini, on Isoisä. Meillä on sellainen tapa, että oikeus käyttää Isoisän nimitystä voidaan myöntää suuren konsistorin päätöksellä henkilölle, jonka pätevyyden tiedekunnan ennalta nimeämät, siihen toimeen esteettömät ja halukkaat asiantuntijat ovat kirjallisessa lausunnossaan todenneet. Asiaa käsiteltäessä alkuperäiset todistukset, koko pakkilaatikollinen, on liitettävä mukaan, tai niiden puuttuessa, julkisen notaari virallisesti oikeaksi todistamat kaksoiskappaleet. Isäni oli vaari ja äidinisäni Satakunnassa syntyneenä taata. Koska meiltä on suvustamme Fiskarsin kymppi  ruostumassa riihen takana bolshevikkien mailla, lukuisissa äänneasuissa esiintyvä ”paappa” ei ole juurtunut, saati savokarjalaiset ”ukko” ja ”äijä”. Rovaniemellä taistellut tätini kuitenkin on lapsenlapsilleen ”ämmi”.

Kun rytmiorkesgteri alkoi hamujilla soittimiaan, päätin lähteä kotiin nukkumaan. Kaverin kanssa ehdimme päättää, että pannaan oikeustieteelliseen pakollinen elokuvataiteen kurssi.

Nyt ehdin jo todeta, kuinka ollakaan, että DVD löytyy Filmihullusta Kluuvin metron sisääntulon vierestä Sähkötalosta. Kaveri oli näet lentäessään Kiinaan puhumaan pekingeesien kanssa muun muassa kuolemanrangaistusten syistä ja etenkin teloitusten määrästä virittäytynyt katsomalla lentokoneessa Zvyagintsevin ”Leviathanin”. Kuvauksesta totesin, että tässä olisi elokuva opiskelijoillemme, ja minulle, joka en ole sitä nähnyt. Keskustelukumppani oli istunut joitakin vuosikymmeniä sitten luennoillani, joilla näytin elokuvia, muun muassa sen väridokumentin Normandiasta ja Berliinistä keskitysleirikuvineen.

Jos siis näette Porthaniasta tulevan pienokaisjoukon suojaliiveissään ja kihisevissä kurahousuissaan, siinä on oikeustieteen opiskelijoita matkalla päivänäytökseen eli dekaanit on pannut toimeksi. En tiedä, onko aika liiaksi muuttunut, mutta itse tapasin aloittaa nämä ja vankilanjohtajille ja rikosylikomisarioille pidetyt luennot Bressonin filmillä ”Kuolemaantuomittu on karannut” osoittaakseni, ettei se taida olla ratkaiseva erotusperuste, onko vankilan ylläpitäjä Lyonin Gestapo vai Suomen valtio.

Siunatuksi lopuksi pohdimme vielä lyhyesti illan isännän alustamaa aihetta eli olisiko syytä poiketa tasapuolisuuden säännöstä ja hyväksyä oikeusministerit hospitanteiksi eli osallistumaan tiedekunnan johdantokursseihin.

Perinne näyttää rakoilevan. Ne poliittisen elämän henkilöt, joista todella ei ole juristeiksi, ajautuvat kovin usein väittelemään tohtoriksi ja vaarantavat täten yliopiston entisestään niukan resurssit. Kuolemanrangaistuksen toimeenpanoa ja tehoa taas voi havainnoida etenkin Kiinassa. Siellä kuuluu olevan kokonainen korkein oikeus, satoja lainoppimattomia tuomareita, aamusta iltaan käsittelemässä vain näitä asioita.


Ja syyte menee läpi aina, syytteeseen ja syyllisyyteen katsomatta.

19. kesäkuuta 2015

Akateeminen



Joku ehkä huomasi, mistä eilisen jutun kuva oli. Se oli otettu 25 vuotta sitten, Akateemisen kirjakaupan yläkerrasta.

Tänään sitten eräät ihastelivat pitkän epävarmuuden loppumista, kun Stockmann myi kirjakaupan Bonnierille. En keksi, miksi odotetaan toiminnan jatkuvan tai jopa elpyvän.

Vaikka myymälä jatkaa, mitä se oli puoli vuotta, kirjakauppatoiminta sellaisena kuin olemme tottuneet sen näkemän Suomessa, loppui eilen. Kirjojen myynti ja kirjakauppamyynti ovat olleet niin monta vuotta niin auttamattomasti ahdingossa, että siitä ei nousta. Seuraavaksi menee sitten Stockmann. Syy on sama, digitaalinen toimintaympäristö, etenkin verkkokauppa.

Pyydän anteeksi, mutta en ole pahoillani. Olen seurannut näitä asioita hyvin kauan ja tosiaan seisonut itse kirjakaupan tiskin takana ja edelleen tiedän aika hyvin katteet eli muun muassa kirjan valmistajan ja kirjoittajan näkökulman. Ei kestä kehua.

Menin kuitenkin eilen Akateemiseen ja tein tavanomaisia pikku ostoksia. Kävin katsomassa pyhää hyllyä, ”science” –pokkareita eli yleistajuisia tiedekirjoja. Oli se jo yksipuolistunut ja pienentynyt. Jos minulla on ollut näissä kaupungeissa henkilökohtainen ikonostaasi, niin se hylly.

Olin näkevinäni – oli kiireen haipakkaa – uusia kiihdyttäviä kirjoja, kuten tämän Princetonin historian professori Kevin M. Krusen suurta kiinnostusta herättävän Yhdysvaltain historian, jossa perustellaan mielipide Amerikan hämmästyttävästä uskonnollisuudesta ja kirkollisuudesta. Etenkin republikaaneista yli puolet on aktiivisia kirkossakävijöitä ja hyvin suuri osa heistä ajattelee, että Yhdysvallat on kristillinen valtio joka edistää toiminnassaan kristillisiä arvoja, toisin kuin eräät.

Kirjoittajan mukana kysymyksessä on jo ennen sotia alkanut salajuoni, jota edisti vahvimmin Eisenhower. Mahdollisimman rajaton kapitalismi voi parhaiten, jos sillä on kirkkojen siunaus ja hyväksyminen. Lähimmäisenrakkauden voi jättää vähemmälle. Jumala joka tapauksessa siunaa suuria salkkuja. Ja vastaavasti köyhyys ja huono ihonväri ovat merkkejä siitä, että Jumalalla on jotain asianomaista vastaan.

Ajatus on hyvin ikävä siksikin, ettei tuollainen tulkinta vaikuta lainkaan tuulesta temmatulta. Itse en ollut tiennyt, että ”In God We Trust” tuli dollareihin vasta runsaat puoli vuosisataa sitten, finanssipiirien vaatimuksesta. Hiukan erikoinen iskulause se onkin. Kirkko ja valtio on erotettu toisistaan, mutta politiikka ja uskonto ovat hyvin läheisiä. Kuten Suomessa.

Mahtaako Bonnier pyytää Jumalan siunausta kaupoilleen ja löytyisikö Suomesta pappeja vahvistamaan tämän lujan liiton?

Oma arvaukseni on proosallinen. Hyvin nopeasti Akateeminen karsii kirjavarastoaan ja tuo tilalle myytäväksi jotain hyödyllisempää, kuten lampunlaseja, länkiä ja hevosenkengännauloja.

Bonnier on myös kustannusliike, mutta ennen kaikkea se on monialayritys. Suomessa sen työn jälki ei ole ollut tähän mennessä vakuuttavaa. Tulokset ovat olleet huonoja, ja erityisesti Bonnier on onnistunut palkkaamaan pikkujohtajiksi täsmällisesti sellaisiin tehtäviin soveltumattomia henkilöitä. Suomen kirjallisuuden eduista se tuskin välittää tuon taivaallista.

Hiukan ihmettelen, ettei maamme surullisen huonoa taloudellista tilaa ihmeteltäessä ole mainittu yhtä ilmeistä syytä, suomaalisten yleistä tyhmentymistä, joka puolestaan näyttää johtuvan kirjojen ja lehtien myynnin romahtamisesta yhdistettynä digitaalisen median kehittymättömyyteen.

Toivon hartaasti että kirjat, kirjojen levitys ja niiden lainaaminen korotettaisiin yleishyödyllisten ja hyväntekeväisten toimintojen joukkoon. Loppujen lopuksi se ei ole erikoisen kallista ja vaikuttaisi nopeasti osaamisen tasoon.

Meillä on ilmoittautunut rahamiehiä, joilla on halu lahjoittaa varoja tarpeellisiin asioihin. Vähittäiskauppaa ei mielestäni voi eikä kannata perustaa, mutta alalla on paljon muutakin, kuten digitoinnin ohjaaminen aidosti yleisöä palvelevaan suuntaan.

Ja siinä sivussa voisi tehdä jotain tekijänoikeuslaille, jota on jatkuvasti muutettu sellaiseen suuntaan, että tämän kaltaiset katastrofit ovat entistä helpompia. Ala on kurjistunut ja köyhtynyt kuin yhteisellä sopimuksella. Suurin hyötyjä on ruotsalainen ja amerikkalainen massamusiikki.


Ehkä se on yhteinen sopimus? Kuvassa vasemmalla suomalainen pakanallisen juhannus-juhlan pyörteissä.