Ukkokoti

 

Kuva on Helsingin ukkokoti. Katuosoite Paciuksenkatu 1 eli Meilahti. Kuva on kaupunginmuseon, verrattomasta verkkopaikasta finna.fi . En suosittele käyntiä enkä ehdota sijoituspaikan hakemista, koska rakennus purettiin yli 50 vuotta sitten nykyisen sairaala-alueen tieltä. 

 

Mutta nimitys on mielestäni lystikäs. Kaikki tiedämme, että nimityksiä valittaessa hienotunteisuuden voittaa hienostelu ja että me kansalaiset totumme kaikkeen. Paikallinen sairauskeskus on nimeltään terveyskeskus ja jos nyt oikein ymmärsin, eduskunnan päätöksillä pahoinvointialueiden nimitykseksi on tulossa hyvinvointialue, tai jotain sinne päin. Ja elämme kaikki hyvinvointivaltiossa, myös ne, jotka eivät voi hyvin.

 

Vanhat sanoivat kunnalliskotia vaivaistaloksi. Niskuroivia hoidokkeja voitiin määrätä työlaitoksiin. Se vasta oli salanimi! Ilmajoen työlaitos oli niin pelottava paikka, että puheessa se oli pelkkä ”Ilmajoki”. Karmea merkitys vilahtaa jopa Haanpään novelleissa. Pohjalaiselle se oli pitäjä siinä kuin muutkin, vaikka Kurikka tai Jalasjärvi. Laitoksessa oli elatusvelvollisuutensa laiminlyöneitä eli niin sanottuja perhepinnareita, ja lisäksi huonoja naisia. Huonoja miehiä ei ollut vielä keksitty. – Puhe on prostituutiosta, ja pienistä lukumääristä. Itse asia oli ennen yhtä vaikeasti ohjailtavissa kuin uudempinakin aikoina.

 

Lapset ovat yleensä viisaita ihmisiä. Minulta ei ole toistaiseksi kysytty asiaa, mutta itse muistan kysyneeni ikääntyneeltä, millaista on olla vanha. Lisäksi isoisäni, joka oli viisas mies, saattoi vanhoilla päivillään puhua asiasta jotain myös omasta aloitteestaan.

 

Oudosti Shakespearen kaikkein kuuluisimpiin kuuluva repliikki esitetään aina väärin, virheellisesti painottaen.

 

Kysymyksessä on se Macbethin vastaus tietoon vaimonsa kuolemasta. Elämä on tarina, hupsun tarinoima, englanniksi iskevämmin ”tale told by an idiot”. Toisin sanoen elämässä ei olisi mieltä eikä järkeä, mutta ääntä ja vimmaa.

 

Mutta pari riviä aikaisemmin kuningas kysyy, miksei kuningatar voinut kuolla toiste, huomenna. Sanalla on mahtava paino, kun se toistetaan kolme kertaa: huomenna, huomenna ja huomenna.

 

Tutkijoiden käsitykset vaihtelevat. Nykyhetkeä ei ehkä ole olemassa. On vain menneisyys ja tulevaisuus. Jos ”nyt” on totta, se kestää 4 sekuntia tai kukaties 4 minuuttia.

 

Elämä ja olemassaolo ovat ravintolan portsareiden kuolemattomin sanoin toinen kerta. Noin sanottiin kättä nostaen humalaiselle.

 

Ukkokodin asukasta, jollaisena Macbethia tosin on vaikea kuvitella, ei suuresti kiinnosta huominen, joka ”vitkaan mataa elämän kirjan viime tavuun asti”.

 

Tuohon viittaisin, jos joutuisin vastaamaan kysymykseen vanhuudesta tunteena.  Ajan kulumisen tunne eli oma vähiin käynyt aika saa paljon merkitystä. Omar Khaijam vastaa runossaan, miten ja miksi hän ilmestyi pyhän paikkaan, moskeijaan. ”Varastin täältä kerran maton. Se alkaa olla kulunut ja vanha, niin että tarvitsisin uuden…” 

 

Käytännön mies! Ei ukkokotiin.

 

Äläkää

 

Ikätoverini Pikku-Paavo juoksi äitiään pakoon ja huusi:” Äläkää äiti lyäkö.” Vanhempien lasteni jo koulun aloittanut ikätoveri vastasi isälleen asiassa, joka koski ehkä katuneen tuolin nostamista pystyyn:” Haista sinä Juhani pitkä paska.” Puhuteltu isä hymyili ylpeänä. 

 

En ajattele palauttaa mieleen joskus Summerhillin kouluun liitettyä ajattelutapaa, jonka mukaan lasten piti antaa myös ilmaista itseään vapaasti. Siinä olisivat yhdessä nyytissä vuosisatojen sotkut.

 

Useita sekunteja mietin, kuka on niin ikään koulun aloittaneen nuoren miehen mainitsema Lauri-setä. En nyt viitsinyt tarttua asiaan, mutta pidän varani. Tässä tapauksessa kysymyksessä oli täsmällinen ilmaus, isän veli. En tiedä, onko kuka tahansa vieras mies alle 10-vuotiaalle taas ”setä” ja nainen ”täti”.

 

Itse tunnen salaperäisen vahvaa vastenmielilsyyttä pelkän etunimen käyttämiseen vanhemmistani. Suorastaan vakuuttaisin, etten ole koskaan sanonut, että esimerkiksi Laila soitti, vaan ”äitini soitti”, jos siis haluan mainita asiasta vaikkapa kotona.

 

Toistakin tapaa on. Kun piti huutaa isää liiteristä kahville, jotkut huusivat ”isä” ja jotkut että ”Jaska”.

 

Jokainen kaunokirjallisuutta suomentanut tietää, että amerikkalaiset käyttävät keskustelussa toisen etuimeä melkein joka lauseen perässä, ja suomeksi se tuntuu hullulta. ”Mitä kuuluu, Mary.” ”Ei ihmeempää, Jane.” Ja terveenä on oltu, Mary?” ”Mitä nyt pientä kröhää, Jane.”

 

Otsiko esimerkki on elävää elämää. Tapa teititellä omia vanhempia oli olemassa vielä lapsuudessani, mutta lienee nyt kuollut täysin. Kolmas persoona kai voi hyvin. ”Käyks neiti täällä usein joraamassa” sanottiin muinoin, mutta tuo ”neiti” lienee kuollut kanta. Miten lienee koulussa? Meillä sanottiin ovelta:” Olisko opettaja hyvä ja antais anteeksi, kun mä myöhästyin.”

 

Kirjailija sanoo television kampanjassa hauskasti, että kielemme kaunein sana on ”myö” eli me. Entä ”hyö”? Varmaan olen useinkin kertonut, miten naapurin mummo Savossa purki sinunkaupat kanssani, kun tiedettiin, että olin väitellyt tohtoriksi. Olin ollut ”Jukka”. Nyt Lempi-mummu, joka siis ei ollut sukulainen, kysyi kahvipöydässä toista kupillista:” Ottaako hiän.” Ja siitä pitäen olin hiän.

 

Lukemani mukaan Ruotsissa pidettiin teitittelemistä joskus sata vuotta sitten röyhkeänä ja asiattomana mielenosoituksena. Kotiapulaista eli piikaa palkattaessa kuului kysyä esimerkiksi ”Soittaako Manta mantoliinia?” Ja juovukas ojensi mustunutta kättään sanoen:” Voisko herra jeesaa markalla.”

 

Sitäkin pitää kysyä joltain naiselta, onko koululuokan tai asevelvollisten jämerälle puhuttelulle vastinetta – käytettiin sinutellessakin sukunimeä. Väpi Linna oli niin hyvä, etten tältä istumalta edes muista, olko romaanin Määtällä ja Vanhalalla etunimeä ollenkaan. Muistelen että Hietanen mainittiin kerran Yrjöksi ja Koskela oli tietenkin ansainnut ihailevan lempinimen, Ville Vaitelias.

 

Olen tekemisissä erään etevän venäjän kääntäjän kanssa. Täytynee muistaa kysyä romaanin jaksoa, jossa Karenin päättää olla erikoisen kylmäkiskoinen ja käyttää vaimostaan etunimeä ja patronyymiä eli isännimeä. Sanakirjojen mukaan tämä on hyvin asiallinen puhuttelu. Onneksi en itse ole joutunut puhuttelun kohteeksi. Kullervovitsh kuulostaisi hiukan haetulta.

Käsillä

 

Joskus vieraille on näytetty seitsemän kertaa parsittu nilkkasukka. Se on anopin perua ja kertoo, että on ollut toisenlaisia aikoja. 

 

Äitini kanssa puhuttiin viimeksi eilen puhelimessa. Ja serkku lähetti kiitoksen saamastaan aineistosta, joka koski paikkakunnan nuorisoseuran suurisuuntaista Prinsessa Ruusunen -satunäytelmää, joka esitetiinsyksyllä 1946. Lähinnä värjätystä sideharsosta tehtyjä näyttämötarvikkeita oli ollut ullakolla vielä aikojen jälkeen, hänkin muisti. Prinssin miekka oli päällystetty ihan oikealla hopeapaperilla.

 

Varmaan hienoin omistamani taide-esine on villasukat, jotka sain kerran Pernaan Laimilta. Kyllä sukka syntyi omankin ikäpolveni tytöiltä kavennuksineen kaikkineen, mutta nuo sukat kertovat katsojalle heti, että sukkavartaita on helisyttänyt henkilö, jolla oli ainakin 70 vuoden kokemus tuosta työstä.

 

Ehkä ymmärrän jonain päivänä, miksi koneella ei saa syntymään alkuunkaan samanlaista. 

 

Tuollainen arkiseen käyttöön aiottu vaatekappale on ihmisen kädenjälki maailmassa ja siis samaa kunnioitettavaa luokkaa kuin elämän kaiken opettelun tuloksena syntynyt taulu Ateneumin seinällä. Karanteenivapaa rouvani tuli vähän pyörryksissä näkemästään liminkalaisen Vilho Lammen näyttelystä. Minäkin pidän ihmeenä, miten talonpoikainen raivo ja taito on siirtynyt väreiksi ja viivoiksi.

 

Tietenkin epäilen itsekin välillä, että tämän blogin kirjoitukset ja kommentit ovat yli-ikäisten horinaa, jolla ei pitäisi kuormittaa kallista kaistaa. Mutta kun näin ei ole.

 

Entiset ajat eivät olleet nykyisiä parempia eivätkä nykyiset ihmiset ole entistä heikompaa tekoa. Päinvastoin tuntuu, että ennen hyväksyttiin suoralta kädeltä ajatus, että tämä on hyvä, koska näin on ennenkin tehty. Puusta nikkaroitu ojalapio on suorastaa parempi kuin osuuskaupasta ostettu.

 

Eräs tuttu juoppo pääsi tehtaalle töihin lapionvarsia tapiseeraamaan. Hänen työnsä oli siis liimailla tehtaan merkkejä paikalleen. Kai käytössä oli Lukko-liimaa.

 

Silmiin sattui väite, että kynällä kirjoittaminen tekee hyvää aivoille ja hermostolle. En ollut ajatellut asiaa tuolta kannalta.  Minulla on kyllä kymmeniä vahakantisia vihkoja, joihin jäljennän jatkuvasti runoja. Harraste on vanhanaikainen, runojen kirjoittaminen, vaikka kyllä niitä menee onnittelukortteihin ja kukkapuskien mukana. Ohjeeni on, että sekä mitallinen että mitaton kannattaa kirjoittaa kynällä.

 

Vetoan käsitysteni tueksi todellisiin asiantuntijoihin, pikkutyttöihin ja poikiin. Nautitaan leikkikahvia näkymättömistä kupeista, ja nukkekin saa. Tekoeläinlääkäri tutkii, onko pehmolelu säästynyt punkeiltä.

 

Eikö leikkiminen ja aikuisilla hiukan turhanaikainen näprääminen sormilla olekin juuri tuota aistien, aivojen, hermojen ja lihasten ylläpitämistä. Sanovat että tämä niin sanottu hienomotoriikka on arvokas asia. Saattaa olla ilmiönä samaa sukua kuin siivoaminen, joka on kuulemma aivan erinomaista voimistelua venyttelyineen.

Jospa

 

Jospa olisi ollut nauloja. Eräälle tuttavalle selitin, että kovin moni meistä on keskenkasvuisena kilkuttanut vasaralla alasimella rautanauloja suoraksi. Rakentamisen jälkeen nimittäin laudoista nyhdettiin naulat talteen ja oiottiin tulevaa käyttöä varten. Nauloja kun ei tahtonut saada kaupasta ja jos sai, ne olivat mokomat kalliita.

 

Ja tuo oikominen oli lasten työtä, ja voi että sattui makeasti, kun löi vahingossa vasaralla sormeensa.

 

Viime sotien aikana naulat olivat arvossaan. Juoksuhaudat ja poterot oli tuettava, jotteivat ne olisi tulleet ensimmäisestä töyssystä silmille. Veijo Merellä on mainio novelli sodan sekasortoisesta vaiheesta. Tarinan päähenkilö kantaa mukanaan kahta naulalaatikkoa, ja koettuaan kauhuja, juostuaan ja uituaan pääsee kuin pääseekin töpinään. Kukaan ei kuitenkaan ole enää kiinnostunut rautanauloista. Nyt kiinnostaa, pääseekö täältä hengissä pois.

 

Katkera viinapullon omistaja saattoi sanoa tarjottuaan ryypyn kaverille, että niin meni kuin hohtimet kaivoon. Toisin sanoen meni äkkiä ja peruuttamattomasti.

 

Nuorempi väki saattaa hyvinkin olla tietämätön siitä, millaiset ovat hohtimet ja mihin niitä käytetään. Jopa kaivo voi olla etäinen mielikuva. Vettähän tulee seinästä ja menee viemäristä.

 

Ei tästä ole monta vuotta, kun huomasin, että sekä pajupehkossa parkkipaikan kulmalla että vähän etäämmällä, muinaisen ulkorakennuksen takana oli kaivo. Molempien kannet olivat lahonneet sellaiseen kuntoon, että niistä olisi voinut olla vaikka vahinkoa.

 

Muistan noin kolmivuotiaan nuorisorikollisen, joka löi leikkikaveriaan hellankoukulla päähän. Kesällä huomasin tuijottavani sellaista kapinetta samalla kuin mietin, mahtaako tuo Högfors olla käyttökunnossa. Hellankoukku on eri kapina kuin ranstakka eli hiilihanko, jollaista itse Paholainen piirrosten mukaan käytti työkalunaan.

 

Aiheen tähän siunailuun sain kun koulunkäyntinsä jo aloittanut jälkeläiseni, tietäväiseksi ja taitavaiseksi todettu varttuva ihminen, kysyi omalta isältään, että mitä nuo ovat. Vastaus oli että puukkoja. Minulle vähän jäi sellainen tunne, ettei pelkkä sana riittänyt. Olisi pitänyt ehkä jäljitellä aapiskirjaa, jossa isoisä vuoleskelee jotain, kirvesvartta tai kirnunmäntää, ja lapsenlapsi seuraa silmä kovana vieressä.

 

Isoisien kuuluu vuoleskella, mutta kun on tämä korona, eikä käden ulottuvilla taida olla tulitikkua kummempaa kalupuuta.

 

Itse asian tiesin. Ottamatta lukuun kalastajia, eränkävijöitä ja siten oikeita karvarintaisia työmiehiä puukkoa ei tarvita enää eikä käytetä mihinkään. Veitset ja muut keittiötarvikkeet ovat asia erikseen.

 

Minulla on konttoritarvikkeina pari puukkoa. Käytän niitä sotiessani yhä taidokkaampia paketteja ja hurjempia teippejä vastaan. Joskus viiltelen myös kirjekuoria siinä toivossa, että sieltä lepattaisi shekki. Mutta juuri luin, ettei pankissa – joku oli todella onnistunut löytämään pankin konttorin, johon pääsi sisään – tunnettu koko sanaa. Takahuoneesta joku oli huikannut, että sellaisia käytettiin ennen vanhaan maksamiseen. Ja itse muistan hävenneeni, kun naapurin rikkaalla ei ollut shekkejä, vain lompakko täynnä seteleitä. Hänellä oli tapana ostaa esimerkiksi henkilöauto käteisellä. Silloin kerran auto oli Kaiseri tai Puikki, ellei sitten Henry J.

Eksytys

 

Apulaitteet tekevät helposti elämän vaikeaksi.

 

Ystäväni lähetti iltarastikartan Korpilammelta. Otin heti esiin marssikompassini. Ennen luulin, että siinä oli verta. Se oli isäni tavaroista. Nyt olen tullut siihen tulokseen, että uhkaavan näköinen läikkä taitaa kyllä olla suksivoidetta. Saattaisi olla vaikka Valttia. Kun itse hiihtelin nietostuneita lehmipolkuja suksien tervalla oli jo kyytipoikana Rexiä tai Swixiä. Voitto-siteet olivat vaihtuneet Rotanloukkuihin.

 

Pariisissa 60-luvun alussa käytin samaa keinoa kuin Berliinissä ja Lontoossa ja toden sanoakseni muutaman kerran Tukholmassakin.

 

Noustaan kulkuneuvoon, mielellään bussiin. Myös raitiovaunu on oikein hyvä. Sitten kun on aikanaan jääty pois, alkaa mielenkiintoinen tehtävä. On otettava selvää, missä on, ja miten täältä pääsee pois. Tehtävä sai särmää, ellei mukana ollut Hallwagin tai kilpailijan karttaa. Pariisin ”L’Indispensable” on vieläkin tallessa; siinä on karttojen lisäksi listattu nähtävyyksiä ja käymisen arvoisia paikkoja.

 

Kerrankin päädyin Pariisin Halleille, jotka siis olivat vielä olemassa vanhalla paikallaan, ja kurkistelin herrasväkeä lusikoimassa sipulikeittoa maailmalla myrtyneiden kantajien seassa, jotka kannattelivat kyydissään teurastusmärkää lehmänruhon puolikasta.

 

Tästä syystä saatan tuntea pienoista haikeutta, kun puhelimenikin kartoissa on nappi ”sijaintisi”.

 

Ja kun oma sijaintini on asia, jota en välittäisi kysyä toisilta.

 

Ainakin Stalin ja Hitler olivat valtansa täyteydessä oman aikakautensa ihmisiä, jotka eivät olleet koskaan käyneet ulkomailla eivätkä osanneet kieliä. Niinpä Stalin piti 1939 Trotskia suurempana vihollisena kuin ketään toista ja oli mielessään todennut eksyttäjäksi Churchillin, kun taas Hitler ei ystäväänsä pettäisi. Näinhän mies järkeili 1941. 

 

Ja Roosevelt samana vuonna luki mieluummin vakoilukuvitelmia lehdistä kuin sitä tietoja toisiltaan pimittävien armeijan ja merivoimien ilmoitusta, että Hawaijin Pearl Harbourin saarta lähestyy vesitse ja ilmasta suuri määrä outoa väkeä.

 

Churchill itse oli entinen vakoilija jo buurisodan päiviltä, mutta se kielitaito… Koko suuren sodan 1914 – 1918 ajan englantilaiset ja ranskalaiset tarvitsivat avukseen tulkkeja. Sellaisia olisivat tarvinneet myös saman armeijan miehet, koska murteet olivat niin murhaavia, ettei solttupoika välttämättä ymmärtänyt, käskikö honottava upseeriksi naamioitunut yliopistopoika hyökkäämään vai juoksemaan karkuun.

 

Tässä mielessä eksymättömiä olivat kuninkaalliset ja aateliset. ”Ryssän Niku” eli tsaari Nikolai II puhui kotioloissa rouvalleen englantia, koska tämä oli saksalaissyntyinen ja kasvatettu ranskaksi.

 

Noilla henkilöillä oli sitten ymmärtämisen esteenä se etteivät he olleet koskaan nähneet tavallista ihmistä. Aiheesta kiitetään, että Maksim Gorki tunsi työläisen maailman, mutta keskiluokan, jonka toiminnasta paljon ellei kaikki tuntuu olevan todellisuudessa kiinni, löysi ja kuvasi oikeastaan Anton Tshehov. Ja teki sen ylittämättömän hienosti. Ei puhu, mitä tarkoittaa, eikä tarkoita, mitä puhuu…

Lisiä funktioteoriaan

 

Koulukaverini kiroili ja itki. Hyvin päättäväisesti hän sanoi, ettei koskaan opettele, kuinka paljon on seitsemän kertaa kahdeksan.

 

Hän oli saanut laiskanläksyt ja sivuutettuaan asian opettajan tahallisena keljuiluna joutunut jälki-istuntoonkin aiheesta seitsemän kertotaulu.

 

Valitettavasti en tiedä ketoa, miten asiassa lopulta kävi. Tapasin tämän kaverin joitakin kertoja myöhemmin, mutta hän oli aina niin humalassa ettei tuntenut. Käsitin että hän kuoli nuorena päätettyään näyttää röyhkeästi rataa kolistavalle tavarajunalle, kuka on kuka.

 

Otsikkoni viittaa eiliseen esimerkkiini. Esimerkkini on perätön. Halusin havainnollistaa, miten asiat voivat liittyä yllättävästi toisiinsa. Ei kannata sivuuttaa kokonaan luustoa, jos aikoo oppia paljon lihaksista. Mitä koulukurssin funktioihin tulee, ne oppii laskemalla. Jos tehtäviä ei ole tarpeeksi, lisää saa harjoituskirjoista. Ja matematiikka on mieluisa aine. Useimmiten vastaus on joko oikea tai väärä, ja asia on nopea tarkistaa.

 

Koulussa ja yliopistolla minua vaivasi hyvä ulkomuisti. Onneksi opin siihen ajoissa vastalääkkeen. Harjoittelu. Muisti muuten kannattaa pitää omana tietonaan. Voin tunnustaa, että aika usein luennoilla ja tavan takaa julkisissa, etenkin juhlallisissa puheissa, levittelin kirjoitettuna tekstinä tyhjää paperiarkkia. Joskus sen virkaa toimitti lehtiö tai kartonkikortti. Kuulijat loukkaantuvat, jos epäilevät esiintyjän puhuvan mitä sylki suuhun tuo.

 

Katsokaapa joskus tarkkaan uutisten lukijaa. Heissä on tätä nykyä suuria mestareita. Vilkaisu paperiin ja kulmien kurtistus lisää uskottavuutta – vaikka esiintyjän silmät eivät liiku. – Sama asia toisinpäin: näyttelijä, joka esittäisi repliikkinsä paperista. (Tiedän kyllä, että eräille kuuluisille elokuvanäyttelijäille jopa kameraan jouduttiin liimaamaan vuorosanoja, joita asianomainen ei ollut koskaan sattunut opettelemaan ennakolta.)

 

Eilen myös vähän kokeilin, kun minusta tuntui, että toisella edessä olevien vaalien ehdokkaista on toimeliasta apua jopa suomalaisessa yksityismediassa. Koepalloni oli ”syyte”. ’Impeachment’ ja ’indiction’ ovat eri asioita. Suomessa virkarikos ja rikos ovat eri asioita. 

 

Jotkut ovat kysyneet minulta, eikö presidenttiä tosiaan voi pannan syytteeseen, jos hän tekee rikoksia vapaalla ollessaan. Varon vastaamasta selvästi, koska monille ihmisille ”oikeuteen joutuminen” on riittävä sanonta, eivätkä he tee eroa riita- ja rikosasian välillä.

 

Nämä voivat tuntua huvittavilta asioilta, mutta eivät ole. Sata vuotta sitten kaikkein oppineimmatkin lakimiehet käyttivät maanpetos-nimistä rikosnimikettä sensaatiomaisella tavalla. 

 

Vuonna 1945 annetun lain mukaan rangaistiin virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi. Yksi tekotapa oli rauhan aikaansaamisen estäminen.

 

Joskus kun mietin, oliko ihmisten aivoverenkierto ennen erilainen kuin nykyisin, palautan juuri nämä asiat mieleeni. Kyllä se taisi olla. 

 

U.S. Supr

 

Miksi siis Yhdysvalloissa korkein oikeus on niin iso asia?

 

Kahdesta syystä. Sen asema on erilainen kuin missään toisessa maassa. Sitä käytetään perinteisesti päivänpolitiikassa.

 

Korkein oikeus voi erottaa presidentin, jos syyte on nostettu ja lain määräämät edellytykset täyttyvät. Tällaista tilannetta ei ole koskaan ollut. Presidentti ei voi erottaa korkeinta oikeutta eikä yhtään sen jäsentä. Parlamentti eli edustajainhuone ja senaatti eivät voi erottaa presidenttiä. Presidentti ei voi erottaa parlamenttia.

 

Lukija huomasi: hyvin monissa maissa, kuten esimerkiksi Suomessa, parlamentti voidaan hajoittaa ja sitten määrätä uudet vaalit. Sellaista tapahtui meillä ennen aika useinkin.

 

Yhdysvalloissa ei ole sellaista hallitusta, joka useimmissa Euroopan maissa on. Pääministeriä ei ole.

 

Presidentti nimittää ministerit, joita sanotaan valtiosihteereiksi (secretary of state) parlamentin enemmistöstä. Nimityksille tarvitaan senaatin hyväksyminen. Siten hallituksen (cabinet) jäsenet ovat käytännössä aina senaatin enemmistöä.

 

Tuomarien nimittäminen eliniäksi tähtää periaatteessa siihen, että he hoitaisivat virkaansa sekä toisen että toisen puolueen valtakaudella ja olisivat siten niistä riippumattomia.

 

Tässä mielessä amerikkalaisten itse suosima puhe tämän tai tuon presidentin nimittämistä tuomareista on hiukan harhaanjohtavaa. Muuan hyvin merkittävä tuomari istui virassaan 1939 – 1975 ja toinen 1975 – 2010.

 

Siinä ehti maailmakin muuttua.

 

Tuomarin asema on vahva. Kuvan esittämä Douglas sai kerran sanan, että nyt on tulossa porukkaa lynkkaamaan häntä. Hän käski ilmoittaa, että talo ei sitten tarjoa köyttä eikä viinaa.

 

Juuri missään muussa maassa korkeimman oikeuden jäseniä ei tunneta edes nimeltä muualla kuin suppean lakimieskunnan piirissä. Mielestäni ei tarvitsekaan tuntea. Esimerkiksi meillä Pohjoismaissa nämä pätevät ammattilaiset eivät käytännössä koskaan tee ratkaisuja, jotka ravistelisivat kansakuntaa tai edes kansalaisia sen laajemmin.

 

Suomessa välillä käyty keskustelu on saanut lisäsävyn, vaikkei sitä ole ehkä huomattu. Puhutaan perustuslakituomioistuimesta, jollaista meillä ei ole. Moni on sitä mieltä, että ei tarvita. Olen itse tuolla kannalla.

 

Kun tapahtuu jotain ravistelevaa, kuten korona eli covid ja luultavasti ennen näkemättömiksi kasvavat taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat, tuomioistuimilla ei ole asiassa mitään jakoa, ja presidenttikin toimii takuumiehenä. Velvollisuudet ja vastuu ovat eduskunnalla ja hallituksella. Olimme tilanteessa, jossa oli turvauduttava oikeastaan sotatilaa ajatelle laadittuihin lakeihin. Perustuslakivaliokunta teki työnsä tavattoman ripeästi ja kaiken kiitoksen ansaitsevalla tavalla. Ja tuomioistuin on tuollaisissa asioissa korkeintaan sellainen muussa asiayhteydessä mainittu perälauta. Ja sama koskee USA:ta.

Itse oppinut

 

Paasilinnan nimissä kiertää näidenkin kirjoitusten kommentteja aforismi oppineista ja opetetuista. Siitä on keskusteltu ja oltu yksimielisiä. On erinomaista herättää ajatuksia.  Sen voi tehdä sanomalla terävästi, jos osaa.

 

Verkossa on (Wikiquote) kokoelmia verrattomia ajatuksia. Hyllyssäni on suuri määrä kirjoja, joihin on painettu ajatuksia, lainauksia, ajatelmia ja muuta katkoajattelua. Mukana on kiitettyjä mestareita ja suuria klassikkoja.

 

Kun nyt luen niitä, en yleensä ymmärrä lukemaani. Aika usein tunnen kuin tarkastelevani kerran kukoistanutta kaunistusten pakkasyön jälkeen.

 

Mutta viisauskirjat näyttäisivät kadonneen myös kaupoista ja kirjastoista. Ne ovat ehkä menneet samaa tietä kuin kaskukirjat, jollaisia tuli ennen paljon ja joita luettiin ainakin joulunpyhinä mielihalulla. Voi olla että omakin sormeni on käväissyt piirakassa. Varsinkin vanhemmissa, monesti murreasuisissa sutkauksissa kuulen sen harvinaisen äänen, jonka tikkataulun keskusta eli kymppi päästi saatuaan odottamattoman osuman. Aika aikaa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

 

Olisiko kielentaju todella muuttunut? 

 

Etenkin näinä aikoina olen huomannut useasti uskottavan henkilön sanovan, että on opetettava toista harjoittelemaan.

 

Urheilija, nouseva muusikko ja jumaluusoppiin syventyvä voi ”harjoitella itsensä puhki”. Painojen lisääminen tankoihin tai juostujen kilometrien jatkuva kasvattaminen voi olla juuri se keino, joka katkaisee kamelin selän.

 

Tunsin kerran nuorukaisen, jonka mielestä saksan kielen epäsäännölliset verbit olivat täysin tarpeettomia. Niiden vaivalloinen opetteleminen sai mielellään jäädä väliin. Itse ikävystyin keskikoululaisena sellaiseen matematiikan kirjan kohtaan kuin ”funktiot” ja siirryin ketterästi eteenpäin. Otti aikansa käsittää, ettei tuo ratkaisu ollut alkuunkaan järkevä. 

 

Muutamassakin yleisesityksessä ajan käsite ja painovoima ovat osoittautuneet nyt ajankohtaisiksi. Oli hyvä huomata, että kun Newton oivalsi painovoiman vetävän omenan puusta, perässä tuli nerokas käsitys, että myös omena vetää maapalloa sinne puun oksalle. Laskemalla näkee, kumpi voima voittaa, vaikka tässä tapauksessa tuloksen arvaa oikein. Ratkaisevia olivat välimatka ja uusi käsite, massa. Tarvittiin Newton selittämään, miksi tykin ammuksen lentorata on kaartuva, ja uusi matematiikka laskemaan tuo kaarevuus.

 

Ajasta uusin tieto näyttää sisältyvän iskelmään ”Aika on aikaa”, joka jatkuu nerokkaasti toteamuksella ”ja taika on taikaa”. Toteamuksia ei osaa pitää kovin valaisevina.

 

Olen hyvin utelias: ensi viikolla ilmestyy kirja. Filosofian professori M. Strevens on ottanut selittääkseen, miksi tiede antoi odottaa itseään aivan turhaan ainakin 2 000 vuotta. Hänen ajatuksensa hätkähdyttää hiukan. Kolmikymmenvuotinen sota. Taivaallinen ja maallinen esivalta rahoittajineen oli menettänyt luottamuksensa. Ja ensimmäisten joukossa astui esiin Newton. Saapa nähdä, mainitseeko amerikkalainen filosofi von Humboldtin ja uuden uljaan ajatuksen: tietoa voi kerätä ja levittää järjestelmällisesti.

 

Katkaisu

 

Taloudellinen kasvu tuntuu niin väistämättömältä. Kun tulee suuri romahdus, kuten vajaat sata vuotta sitten, eräät hyppäävät suin päin ikkunasta, mutta enin osa arvelee, että kasvua kuvaavat luvut kääntyvät joskus taas nousuun.

 

Tunnusluvulla voi olla etumerkki, miinus. Jo vuosituhansia sitten kirjoitettiin, että menneisyyden kulta-ajasta on tultu alaspäin, eikä alamäelle näy loppua. Esimerkiksi Länsi-Rooman menetettyä mahtinsa tämä ajatustapa oli järkevä. Vajaat tuhat vuotta siitä uteliaat herrat olivat vilpittömästi ihmeissään kuopiessaan maasta kaikenlaista, mikä todisti, että kerran oli ollut etevä aika. Aikakauden mainosmiehet alkoivat puhua uudelleen syntymisestä eli renessanssista.

 

Juuri nyt jotkut arvioivat, että ankarat ajat kestävät runsaan vuoden vielä, ja toiset sanovat että kaksi tai kolmekin. Sitten pandemia on kukistettu ja verraton taloudellinen kasvu kuittaa velat, sillä kun kaikki ovat velkaa toisilleen, kukaan ei oikeastaan ollut velkaa kenellekään.

 

Menneisyyden pullonkauloista on paljon kirjallisuutta ja vähän tietoa. Siitä on merkkejä, että Afrikassa päiväntasaajasta etelään sinniteltiin sata tuhatta vuotta vain muutaman tuhannen ihmisen voimin. Sellaistakin puhetta on, että esi-isiemme kulkeutuessa nykyiseen Eurooppaan oltiin tosi tiukoilla. Ja tietysti pullonkaulan vaihtoehto on sukupuutto. Kuoliko Neanderthalin väki kokonaan, vai todistavatko löytyneet yhteiset perintötekijät, että sulauduttiin samaksi porukaksi?

 

Jospa muodikkaimmat pelon aiheet eli ilmasto ja ympäristö ovat todella merkkejä jostain jääkautta pahemmasta? Tällainen luulo ei ole hulluutta, koska sen tiedämme, että emme tiedä juuri mitään biosfäärin eli elonkehän asioista. Ilman apuvälineitä näkemämme ja tuntemamme on joka tapauksessa paljon alle puolet elävistä olioista, kiloissa mitattuna. Arkkibakteereilla ja bakteereilla riittää syömistä toisissaan. Eivät ne tarvitse meitä ja moottoriteitämme.

 

Toisin sanoen viisaiden ihmisten ajatus, että ellei ydinaseista päästä, seuraava suuri sota käydään kivillä ja kepeillä, voi hyvinkin olla liian optimistinen. 

 

Kasvu, joka on ollut kaiken tiedollisen ja taidollisen tausta-ajatus yli kaksisataa vuotta, ei ole luonnonvakio.

 

Kirjoittajalla ei taida olla paljon keinoja käytettävissään näin isossa asiassa. Mutta: ihmisten yhteinen elämä sisältää keskeisesti kilpailun vallasta. Nyt sanotaan, että kieltämättä ikään kuin ennätyksiä rikkova Trump olisi aikamme ilmiö. Tiedämme ettei esimerkiksi kiinalaisten ja Venäjän valtaa pitävien puheisiin parane uskoa.

 

Valta on kilpailua totuudesta. Meidän totuutemme vai teidän totuutenne?

 

Uskonto teki yllättävän paluun islamin aatteina. Sangen monet uskonnot sisältävät opinkappaleita, joita olisi pidettävä totena, vaikka ne sisältäisivät sangen ihmeellisiäkin asioita. Uskonnon kaltaisia tiedoksi väitettyjä asioita sisälsi Neuvostoliiton valtiollinen ajatusmaailma ja Saksan rotuoppi ja ”puhtaaseen vereen” sisältyvä tunnustus. Yhdysvaltojen ulkopolitiikka tuntuu harrastavan aivan erikoisesti etelästä, idästä tai sisältä uhkaavaan vääräksi väitettyyn ihonväriin. Elämä ymmärretään niin, että tuskin alkunsa saaneen sikiön henki on suurempi asia kuin omin jaloin tai rollaattorilla kulkevan kansalaisen.

 

En tiedä, mitä tämä merkitsee. Siis toivon että en tiedä.

 

 

Katko

 

Kuvasta käy ilmi, miten kovana Jesse James oli, kun toiset eivät käyttäneet maskia eivätkä pitäneet turvaväliä.

 

Samaan aikaan kuvitteelliset rosvot ja sankarit käyttivät Karhukopla-tyyppistä naamiota, joka peitti silmänympärykset. Venetsian perusrihkamaa ovat edelleen karnevaalien salapukeutumisen edellyttämät naamiot, jotka prässätään paperista ja maalataan kauniisti.

 

Ja historia tietää, että naamari on vanhempi ajatus kuin henkilöllisyys. Kreikkalaisen teatterin naamio oli ”persona”, ja he kai olivat sanasta päätellen keksineet ajatuksen etruskeilta.

 

Oikeastaan kasvojen naamioiminen näyttää olevan yhtä vanha ajatus kuin maalaaminen kallioseinään. Samaani eli noita esitettiin nykyisen Suomen seudulla hirvenpäisenä.

 

Kulttuuri ei kulje jokena. Fysiikka näyttää tällä hetkellä lähtevän ajatuksesta, että energia sellaisenaan ja aineeksi jähmettyneenä on rakeista ja samoin ehkä aika.

 

Ranskalaiset filosofit ottivat välilä nimiinsä ajatuksen tiedon katkoksista (”episteeminen ruptuura”). Lapsenlapset ihmettelivät, että minä isoisänä olen heidän isänsä isä. Muistan itsekin epäluuloni, jota tunsin väitettäessä, että äitini ja mummuni olisivat tavalla tai toisella sukua keskenään.

 

Ja juuri olin päässyt mainitsemasta lapselle, joka tulee ennen pitkää 40, että täällä Helsingin seudulla ei jossain näkemäni tutkimuksen mukaan ole kovin paljon hänen kaltaisiaan ihmisiä, jotka voivat ajaa karskauttaa lapsuudenkotiinsa neljännestunnissa.

 

Esmentelyyn että kaikkihan täällä on muuttunut asianomainen itse sanoi, että oikeastaan ei, ja itse viittasin sotilaiden tapaan koko kämmenellä uuniin, jonka edessä asianomainen on niin usein valokuvattu babysitterissä ja sitten omilla palleroisilla jaloillaan. Ja tarkemmin katsoen hyllyssä oli valokuva hänen ristiäisistään. Kirjat hyllyssä olivat samoja; melkein puolet silloisesta juhlaväestä on jo lopullisesti poistunut.

 

Kirjoitin tahallani väärin. Ei kukaan ole lopullisesti poistunut. Antaa vain maailman olla rakeista. Todelliset katkokset ovat joka tapauksessa hyvin harvinaisia. Ihminen on kenttäilmiö. Mielenkiintoista ei ole sijaintipaikka, vaan sen muutos. 

 

Kieltämättä sata vuotta meni hiukan harakoille, kun historialliseksi välttämättömyydeksi sanottu ”tieteellinen maailmankatsomus” piti valtaa.

 

Kovin harva osasi osoittaa sormella niin kuin se pikkulapsi Andersenin sadussa. Jos tulevaisuus on muka ennakoitu oikein, se on jo tapahtunut. Se on lukossa. Vaihtoehtoja ei ole. 

 

Tässä mielessä oikeaoppisuus on hirmuinen asia. Osoittakaamme se. Se osoitetaan olemalla väärässä. Omasta puolestani teen parhaani tämän hyvän päämäärän tavoittamiseksi.

 

Hevonpaska

 

Tietymätöntä on, miksi ”bullshit” eli sonninpaska on suomeksi suunnilleen otsikon täsmentämä uloste. Kirjamme ”When Einstein Walked With Gödel” sisältää hekumallisen kuvauksen Princetonin yliopistosta, jossa nämä herrat pitivät tapanaan kävellä oikein kunnolla ja aina kahdestaan maisemassa ja jupista keskenään saksaksi. Siitä ei taida tulla riitaa, että kysymyksessä olivat 1900-luvun suurin fyysikko ja suurin loogikko.

 

Emmin sanan ”matemaatikko” käyttämistä.  Ehkä Hilbert, jonka tieteellisen tavoitteen Gödel kaatoi, oli monipuolisuudessaan suurin.

 

Menneen maailman kuvan tekee päivänkohtaiseksi Sir Roger Penrosen eilen yhdessä toisten kanssa saama fysiikan Nobel-palkinto. Samoin kuin Princeonin käveleviä herroja Penrosea askarruttaa suuri avoin kysymys suhteellisuusteorian ja kvanttimekaniikan yhdistämisestä, ja sen takana oleva kysymys tietoisuudesta. Hän on esittänyt kirjoissaan jokseenkin hurjia ajatuksia aiheesta.

 

Meille luonnontieteen lukijoille, jotka emme ymmärrä lukemaamme, ainakaan oikein, on kuitenkin kiinnostavaa, että Einsteinin – Gödelin – Penrosen ajattelutapa johtaa vahvan tekoälyn kieltämiseen. Asia on selostettu Holtin kirjassa hyvin.

 

Myönnän avoimesti, että julkaistuani itse kerran runokokoelman kiven tietoisuudesta (”Kiertävä kivi on kuollut”) minua miellyttää hyvin kirjoitettuteos, jonka yksi lyhyt luku on nimeltään ”The Mind of a Rock”, kiven tietoisuus.

 

Jos joudunkin hoitoon siitä, että yritän kuulla, kuorsaavatko kivet, en ole klopissa yksin, vaan hienosa seurassa.

 

Otsikon aiheesta kirjalla on painavaa sanottavaa. Valehteleminen on usein  päämäärätietoista ja järjellistä toimintaa. Käytetyn auton myyjä sanoo ostajaehdokkaalle, että runkopalkkiin ilmestyy rosoisia reikiä ilmastoinnin tehostamiseksi, ja kysyy, ei kai ostaja väitä ilmastotavoitteita kyseenalaisiksi.

 

Bullshit on välinpitämättömyyttä siitä, mikä pitää paikansa ja mikä ei. 

 

Sellaisella on ainakin kaksi vakavaa seurausta. Se on valtataistelua. Toinen, esimerkiksi poliittinen johtaja sanoo: pannaan kirkko keskelle kylää. Minä pidän härän ja sinä paskan. Se on tasapuolista.

 

Toinen syy on se, että täydellinen holtittomuus tosiasioiden edessä on tarttuva tauti. Ehkä esimerkiksi sopisi Iso-Britannia, jossa EU:sta eroamiselle ei tiettävästi ollut aluksi muuta perustetta kuin hallituspuolueen sisäinen valtataistelu. Muuan Cameron keksi kansanäänestyksen keinoksi parantaa asemaansa ja pahojen kielten mukaan myös omia tulojaan. Nyt maa on tilanteessa, jossa kukaan ei usko oikein mitään ja alkaa näyttää siltä, että valtakunta joka keksi ja menestyi hallinnon keskustelun ja sopimisen perusteella, myös lopetti sen. Ja sammuttaa valot mennessään.

 

Sana ”parlamentti” tarkoitti paikkaa, jossa puhutaan.

 

Ja Holtin kirja käynneistä ajattelun reunoilla tarjoaa mielen valoa ilman raivoa ja tuskaa. Itse olen erikoisen iloinen, ettei härkäsestä tehdä kärpästä.

Sovi

 

Syksyn tullen siat ja työläiset teurastetaan.

 

Tätä taloudellista mallia noudattivat vielä hunnit 400-luvulla ja Stalin 1900-luvulla.

 

Orjataloudesta on kirjotettu paljon pahaa, ja täysin aiheettomasti. Kuka on kenenkin orja? Pappi on jumalan orja, satraappi kuninkaan, ja sekä jumalan että kuninkaan on otettava joka käänteessä huomioon sotaväki.

 

Jos Hitler olisi tehnyt liittokohtaiset sopimukset kenraalien ja jättiläisinflaation valmiiksi pehmentämien alamaisten kanssa, hän olisi voittanut väkivallalla Neuvostoliiton ja Englannin.

 

Lukijat olivat mahdottoman hienosti jyvällä. Demokratia on taloudellinen ratkaisu. Puheet tasa-arvosta ovat usein luvallisia mutta aina harhauttavia. Ja tässä on mielen takana sopiminen työehdoista, näiden päivien puheenaihe.

 

Sopiminen eli kaupan tekeminen ja työvoiman palkkaaminen ei saa maksaa niin paljon, että itse toiminta alkaa halvaantua. Tähän viittasin mainitsemalla transaktiokulut.

 

Jos tyydymme viimeisiin pariin vuosituhanteen, muun muassa ranskalaisen Pardessus’n kauan sitten julkaisemat kaupalliset säännöt etenkin Barcelonan seudulta 1200-luvulta kertovat aivan yksityiskohtaisesti, miten yritystoiminta kehittyi Euroopassa. Organisaatiomalli oli ritarikunta, sellainen kuin esimerkiksi Temppeliherrat. Kirkon yritykset eli luostarit kuuluivat kukin johonkin sääntökuntaan, ja monissa tapauksissa onnistuttiin vuosisatoja tuottamaan myyntiin asti esimerkiksi juustoa tai viiniä.

 

Yleissitovien sopimusten syntypaikka oli Englannin parlamentti, johon Edward III taiten ja niin menestyen, että samaan aikaan kuin Ranska, Italia ja Espanja pirstoutuvat, Englanti vakiintui ja vaurastui.

 

Asiasta on silminnäkijän kertomus, joka sattuu myös olemaan maailman parasta kirjallisuutta. Geoffrey Chaucer oli kuninkaan ja tämän pojan Mustan Prinssin luottomies, virkamies ja salainen agentti, joka matkusteli ympäri Eurooppaa ja tutustui jopa italialaisiin kirjailijoihin henkilökohtaisesti ja heidän teoksiinsa alkukielellä. ”Canterburyn tarinoita” oli ensimmäisiä englanniksi (Middle-English) painettuja kirjoja ja vakiinnutti kirjallisen kielen.

 

Tällä hovimieheksi nousseella viinikauppiaan pojalla lienee ollut suurikin vaikutus, kun espanjalainen Cervantes keksijä kehitti science-fictionin eli kuvitellun ja koetun todellisuuden yhdistelmän, joka on edelleen suosittu.

 

Todellinen kehityssysäys oli niin sanottu pieni jääkausi, joka alkoi loppua 1700-luvun alussa. Englannin ja Alankomaiden bravuuri oli tekstiiliteollisuus ja värjäys.

 

Onnistunut yritys kirjoittaa laki mahdollisimman vähin sopimuksin oli Yhdysvaltain perutuslaki. Samaan aikaan syntynyt Napoleonin laki, Code Civil, sisälsi kuitenkin niin paljon menneisyyden jäänteitä, että sitä ylläpitämään tarvittiin notaari eli ammattilainen huolehtimaan nimenomaan sopimussekamelskasta kauppakirjoista jälkisäädöksiin.

 

Caucerin modernista mielestä on muuten uusi elämäkerta, kirjoittajana Marion Turner . Chaucer – A European Life.

 

 

Ei sovi

 

 

Pääministeri sanoi pahasti ja metsäteollisuus kaivoi kuopan.

 

Kesken rajusti vaikeutuvan tilanteen ilmoitettiin, että suomalaisenkin sopimisyhteiskunnan päivät ovat päättyneet.

 

Muistaako kukaan enää, miten mennyt maailma alkoi Korpilammella? Se oli syyskuuta 1977. Termi oli ”konsensus” eli yksimielisyys tai sopiminen, ja valinta oli ”kolmikanta” eli isojen sopimusten tekeminen valtion siunauksella, ja tarkoituksena oli elvytys.

 

Kun sitten jouduimme samaan pyörteeseen, joka kaatoi Neuvostoliiton ja sosialismiksi sanotun järjestelmän, löysimme itsemme hiili- ja teräsyhteisöstä kannattamasta kilpailua, jota Suomessa ei ollut todellisuudessa koskaan ollut. Nykyinen EU todella oli kaupallinen järjestely.

 

Brexit ja korona yhdessä olisivat riittäneet. Mutta samaan aikaan Kiina ja USA jakelevat kakistelematta määräyksiä. Molemmissa maissa oli selvästi päättävä taho, ja ydinasevaltio Venäjällä yksinvalta eli autokratia. 

 

Euroopassa ei ole. Ei ole verotusoikeuttakaan eikä armeijaa eikä poliisia.

 

Sopimuksen ja markkinatalouden tarkoitus oli hyvin yksinkertainen ja selvä. Se oli transaktiokulujen hillitseminen. 

 

Ajatus oli tämä: jos toisella on hiiltä ja toisella terästä, on erittäin hyvä sopia hinnasta ja saada junat ja laivat nopeasti liikkeelle. Transaktiokulut eli kustannukset neuvottelusta, sopimuksen tekemisestä ja toteuttamisesta ja valvonnasta ja hinnan perimisestä vievät yhä suuremman osan kaupan arvosta. 

 

Eri syistä työmarkkinat jätettiin kartellikieltojen ulkopuolelle. EU ei koskaan onnistunut takaamaan työehtosopimusten vapaata liikkuvuutta. Kilpailun edistäminen ei liioin koske tekijänoikeutta, kuten esimerkiksi musiikkia, eikä henkilötietoja eli toisin sanoen markkinointia.

 

Kauppakumppanuus oli ehkä foinikialaisten keksintö, vaikka pronssin valmistamisen edellyttämää tinaa hankittiin kyllä Britanniasta niin että se päätyi Persianlahdelle. Suolaa myytiin nykyisen Itävallan alueelta (Saltzburg = suolakaupunki) ympäri Eurooppaa jo ainakin kolme tuhatta vuotta sitten. Uuden ajan alun siirtomaat eivät olleet maita, vaan rantakaistaleita. 

 

Espanja sai merkittävän määrän kultaa juuri löydetystä Amerikasta, mutta ei oppinut käymään kauppaa. Alankomaat ja Englanti oppivat. Keksintö transaktiokulujen hillitsemiseksi oli yhtiö, vanhalta nimeltään kauppakomppania.

 

”Meillä ei ole yhteiskuntavastuuta, vaan liiketoimintavastuu”, ilmoitetaan metsäteollisuuden suulla. Suomen satavuotisen historian ajan pääosan yhteiskuntaavastuusta ovat kantaneet yritykset. Yhdistykset eli liikkeet ovat huonoja kantamaan vastuuta ja puolueet vielä huonompia. Ne ovat toimijoita.

 

Etenkin kovina aikoina selviytymisemme riippuu siitä, kuinka hyviä yrityksiä meillä on. On surullista, jos metsäteollisuus on näin metsässä.

Sana yhteiskunta tarkoittaa yhteisyyttä. Korttipelistä kopioitu ”yhden voitto on toisen tappio” on virheellinen ajatus. Hyvinvointia kuvaa sama käyrä kuin muitakin tuloksia: harvoille paljon, mahdollisimman monille  jonkin verran. 

 

 

Tolstoi

 

”Anna Karenina” tuo päivän uutisia ajatellen mieleen Ezra Poundin sivuhuomautuksen: kirjallisuus on uutinen, joka säilyy uutisena. Literature is news that stays news.

 

Kysymyksessähän ei ole kuvaus naisesta eikä varsinkaan viisaasta naisesta. Kysymys on ihmisen pelottavasta kyvystä pettää itseään ja aikansa myös muita. Kysymys on ihmisen taidosta loihtia perustelut myös silloin kun mitään perusteluja ei ole. Kysymys on puheen ja viestinnän perusmuodosta: taidosta ymmärtää lauseet väärin ja käyttää sanoja virheellisesti.

 

Tolstoi, joka oli ihmisenä jokseenkin vastanmeilinen hyypiö, tai ainakin ajoittain todella vaivalloinen, osoittaa taitoaan pyörittämällä 12 päähenkilöä ja siirtymällä toisesta toiseen näennäisen mielivaltaisesti niin että kuvio, joka lukijan mieleen on muodostumassa, muuttuu koko ajan. Suuruuttaan hän osoittaa ottamalla omia piirteitään ja rakkaimpia ajatuksiaan romaanihenkilölle (Levin eli Ljosa) reippaan räikeässä valossa. Ihmisystäviä ja hyväntekijöitä hän kuvaa erikoisen armottomasti. 

 

Ihmissuhderomaanin varjolla hän kuvaa koko yhteiskunnan ja oikeastaan koko eurooppalaisen ”paremman” kulttuurin, jotka hän omassa elämässään yritti sitten hylätä, myös vanhana, kun hän lähti vaimoaan pakoon ja kuoli pikku rautatieasemalla keuhkokuumeeseen.

 

Junilla onkin tarinassa melkein maaginen merkitys.

 

Tämän kuvailun jälkeen nousee esiin inhottava kysymys. Tolstoistahan tuli maailmanluokan tähti kertaheitolla, ja muun muassa Suomen kirjallisuudesta näkee, että häntä oli luettu antaumuksella. Jopa Juhani Ahon ihastelluimmat luonnonkuvaukset ovat kovin silmiinpistävästi sukua Tolstoin tavalla nähdä luonto sen omin ehdoin, vetelään panteismiin suistumatta. (Elisabeth Järnefelt suomensi Tolstoita ja jopa Tshehovia pojilleen ja Aholle Vääksyn huvilalla.)

 

Kareninasta ei nimittäin ole sellaista suomennosta, jonka takana voisin olla. Verkostakin löytyvä Kaliman vanha käännös on hiukan sinne päin mutta puiseva siinä missä alkuteksti on kipinöivä.

 

Koska Tolstoi olisi hyvällekin venäjän taitajalle sangen kova pala käännettäväksi, käytän itse tyytyväisenä Rosamund Bartlettin englanninkielistä versiota, josta puuttuu vain lauserakenteiden musiikillinen ryhdikkyys. Vanha Garnett on kuulemma O.K., mutta hän käytti töppösiä siinä missä Tolstoilla oli narisevat saappaat ja kilisevät kannukset.

 

Mielenkiintoinen yksityiskohta. Eräs romaanin henkilö sanoo, että hänen uskontonsa on metempsykoosi. Termi on vähän käytetty ja sielunvaeltamiseen liittyä sanakirjamerkitys ei anna siitä ihan oikeaa kuvaa.

 

Saman ajatuskannan edustaja näet oli viime vuosisadan ehkä suurin matemaatikko Kurt Gödel, joka käveli Princetonin yliopiston lähettyvillä monta kertaa viikossa parhaan kaverinsa Einsteinin kanssa.

 

Hänen hyvin monimielisissä muistiinmerkinnöissään on tämäkin: on virheellistä päätellä, että me olisimme täällä maailmankaikkeudessa ensimmäistä tai viimeistä kertaa. 

Pimeä valo

Joskus mennään taikauskon puolelle. Otsikko on runollinen suomennos Keatsin ”negative capability” -pohdiskeluun, jonka Alanen heittää kommenttina. Juuri kun olen miettimässä Bartlettin osittain kaikille uuteen kirjeaineistoon perustuvan Tolstoin elämäkerran perusteella, miten tosiaankin on mahdollista, että kirjailija kirjoitti jokseenkin yksimielisen käsityksen mukaan yhden kaikkien aikojen hienoimmista romaaneista Anna Karenina) sotkettuaan jälleen kerran oman elämänsä. Hän oli jälleen kerran suututtanut paljon kärsineen vaimonsa, sekaantunut orastavan koululaitoksen ja tuomioistuinten toimintaan ja lisäksi nostanut kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvan tekijänpalkkion ennakon teoksesta, jota hän ei ollut aloittanutkaan kunnolla, mutta inhosi silti.

 

Eikö olekin erikoista? Ja Tretjakovin tilaamasta neron muotokuvasta (Ivan Kramskoi, 1873) näette vastauksen edellisen kappaleen kysymykseen. Ymmärrätte, että olisin voinut otsikoida myös ”pimeä energia” tai ”pimeä aine”.

 

Venäjän kirjallisuus, taide ja musiikki nousivat rakettina taivaalle.

 

Ja ”negatiivinen kyky” on usein esiintyvä outous. On ihmisiä, jotka jaksavat ottaa selkäsaunan toisensa jälkeen. Kuinka moni on jäänyt miettimään Tolstoin ohella, että huomattava elämäntyö, joka liittyy Kristukseen, johti täydelliseen fiaskoon. Kuka kähvelsi ruumiin kalliohaudasta, sitä tutkitaan edelleen, ja toista tulemista eli hyvän voimien voittoa on odoteltu noin 1980 vuotta.

 

Negatiivinen kyky ei ole tässä esimerkissäni kevyt päähänpisto. ”Anna Karenina” on ranskalaisten mallien (etenkin Dumas) mukainen rakkausromaani, jonka teema on rakkaudettomuus.

 

Tolstoi keksi elokuvakerronnan ennen elokuvan keksimistä. Junan alle heittäytyminen oli jo tullut tavaksi, mutta Annan pitsin takertuminen samettipuvun koristeisiin on hienosti nähty, ja Vronskin kilpa-ajo on liikkuvampi ja tehokkaampi kuin kai mikään elokuvassa näkemäni. Vronski, aatelismies ja upseeri, joka ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, hyppäyttää ratsuaan väärin tsaarin ja koko kaupungin kerman katsoessa. Tammalta katkeaa selkä. Tamma on siis naispuolinen hevonen. Sen liikkeiden ja käyttäytymisen kuvaamisella on ennakoitu romaanin edessä olevat 750 sivua niin että mieleen tulee kuuluisan elokuvaohjaajan maininta. Jos näette elokuvan alussa pistoolin, älkää huolehtiko. Sille tulee käyttöä kertomuksessa.

 

Joku sanoi vailla omaperäisyyttä, että listat ovat puutteellisia, typeriä ja vaaraksi keuhkoille. Niinpä tässä alkujaan The Guardianista poimittu luettelo. Kymmenen maailmankirjallisuuden parasta kirjaa.

1. Anna Karenina Leo Tolstoi

2. Madame Bovary Gustave Flaubert

3. Sota ja rauha Leo Tolstoi

4. Lolita Vladimir Nabokov

5. Huckleberry Finn Mark Twain

6. Hamlet William Shakespeare

7. Kultahattu  F. Scott Fitzgerald

8. Kadonnutta aikaa etsimässä Marcel Proust

9.  Novellit Anton Tshehov

10. Middlemarch George Eliot

 

Harmaa aukko

 

Lukijoita ja minua yhdistää aukko tiedoissa. Mitä tapahtui 1975 – 1995?

 

Myös Suomen historian yleisesitykset ovat tältä osin aivan mitääntekemättömiä.

 

Löysin verkosta sivuston, jollaista olen hiukan osannut kaivata.

 

Tekniikka kukaties todella kehittyy. Vuosikymmenten takainen auto ei ole miltään osin nykyisiä parempi. Esimerkiksi ihailtu armeijan käyttämä Jeep olisi kaamea pelkässä maantiekäytössä. Ajatus oli loistava: kaksilitrainen kone ja neliveto ja jäykät akselit; Willyksen moottori oli korjattavissa vaikka jäätelötikulla.

 

Olen kokeillut ja taannoin käyttänytkin mekaanisia rannekelloja. Tikitys kuulosti hyvältä. Pian kyllästyin siihen ja omassa käytössäni vannon kvartsikidekellon nimeen. Koska smirgeli tai sorvi makuuhuoneessa on kuulemma huono ajatus, olen haaveillut päästä kiinnittämään työpöytääni ruuvipuristimen. Biltemalta saisi hintaan 21,90. Valitettavasti minulla ei olisi sellaiselle käyttöä. Tarpeisiini riittää rautalanka, ruuvimeisseli ja pihdit.

 

Tietotekniikka hyppii. Applen edelleen käyttämä tiedostojen hallintajärjestelmä Finder tuli jo vuonna 1984. Ikää alkaa olla. 

 

Maailmaa muutti taulukkolaskenta. Uranuurtaja oli VisiCalc ja perässä tuli Lotus 1-2-3 ja sitten edelleen käytössä oleva Excel.

 

Tuo jännittävä sivusto on IT history, osoite ithistorhy.org

 

Itse siis aloitin tietokoneen käytön hyvin myöhään eli maaliskuussa 1989. Hirveän paljon nuoremman väen Atarit ja Vicit ja Commodoret jäivät vieraiksi.

 

En ehtinyt ottaa tätä kysymystä mihinkään yliopistolliseen kirjaani. Mutta ehkä tämä onkin parempi paikka.

 

Mistä oikeastaan johtui vanhan ja osittain nykyissenkin virkakielen jaaritteleva monisanaisuus lukemattomine sivulauseineen?

 

Siitä että tuomarit eivät osanneet kirjoittaa koneella. Seurasin vuosikymmeniä tuomioista ja oikeudenkäyntikirjelmistä, oliko ne kirjoitettu itse vai saneltu. Sen nimittäin huomaa rakenteista.

 

Olen kuunnellut vierestä kymmeniä tunteja erinomaista sanelua. Se on nimittäin vaikea taito, ja sitä harjoittivat paljon myös ne, jotka eivät osanneet sitä. Niinpä erilaiset ”änkytyssanat” olivat tarpeellisia, välttämättömiä ja lopulta pakollisia. ”Sen vuoksi ja kun” on melkein yhtä kauhea kuin Turun hovioikeuden pitkän tuomion aloitussana, joka oli aina ”Sittenkuin”, yhteen kirjoitettuna.

 

Olen nähnyt vääriä pohjia. Säästäväiset asianajajat tekevät sitäkin, että ottavat jonkin vanhan kirjelmän auki tietokoneessaan ja muuttavat vain nimet ja ne muutaman tosiasiat. Niinpä taisin nauraa ääneen, kun syytetyn asiamies vaati kirjelmässään rangaistuksen huomattavaa koventamista…

 

Nykyisen arvaukseni mukaan kirjallisuuden modernismi johtui kirjoituskoneista ja runouden hajoaminen tällä vuosituhannella taitamattomasti käytetyistä läppäreistä. Katsokaapa huviksenne – jopa puolitieteellisissä teoksissa turhat toistot ovat hyvin tavallisia, koska kirjoittajat eivät yleensä osaa tehdä sisällysluetteloa eivätkä hakemistoa…