7. helmikuuta 2016

Kotimuistutuksia




Kerran sain kuunnella illan muisteluksia sodalla rikastumisesta. Muistelija oli juristiprofessori, ei suomalainen. Ruotsia ei mainittu lainkaan, Sveitsi sitä useammin. Sodasta suurimmin kärsineet eli sangen monet muutkin kuin juutalaiset järjestelivät tiettävästi vuosikymmeniä tapaamisia saksalaisten konsernijohtajien kanssa.

Erikoisempaa tietoa oli eräiden tunnettujen englantilaisten ja amerikkalaisten yhtiöiden ansaintalogiikka, nimittäin vihollisen rahoittaminen sotatilan vallitessa.

Lukijan tulee ymmärtää, ettei minulla ole todisteita ja väitän tässä, ettei kenelläkään muullakaan tule olemaan, koskaan. Asiat on järjestetty.

Kommentissa kuitenkin kysyttiin Ruotsin panosta Hitlerin Saksan sodankäynnin rahoittamiseen. Kirjallisuudessa esiintyy arvio, että Ruotsi rahoitti sotaa kahden vuoden arvosta eli että laskennallisesti sota olisi loppunut alkuvuodesta 1943 materiaalipulaan.

Tyypillisesti maksuja suoritettiin kultana. Joku nuori tutkija voisi selvitellä tätä, koska ruotsalaisilla on kummallinen tapa päästää salaiset asiakirjat julkisiksi määräajan kuluttua umpeen. Ruotsissa olleen kullan määrän kasvu lienee siis julkaistua tietoa.

Totta puhuen Ruotsin tapa ei ole kummallinen. Kun ikäviäkin tietoja julkaistaan niin että esimerkiksi sodan jälkeinen radiotiedustelu on selostettu nöyrästi, erittäin ikävien tietojen salassa pitämistä on hyvin vaikea huomata.

Ei lukeva ja lehtiä toimittava yleisö edes tiedä, että sodan loppuvaiheessa Luulajassa (Luleå) oli merkittävä Yhdysvaltain ilmavoimien osasto pitämässä silmällä sitä, onnistuuko Neuvostoliitto valtaamaan Ruijan Kirkkoniemen – Petsamon taisteluissa. Ei kai sekään ole laajasti tiedossa, että briteillä oli radiokuunteluasema Ruotsin alueella Itämeren saaressa. Asia oli tärkeä, V 2 -rakettien ja niiden valmistuksen seuraaminen, mutta tuli siinä muutakin mielenkiintoista tietoa.

Tässä blogissa olen usein maininnut Arne Beurlingista. Tätä nykyä käytettävissä on monia jokseenkin uskottavia dokumentteja, kirjoja ja elokuvia Bletchley Parkista, jossa saksalaisten salakirjoitusta avattiin ja kehitettiin tietokoneen esimuoto. Alan Turingistä, joka teki merkittävimmät avaukset, on runsaasti draamallisista syistä vääristeltyä ja valikoitua tietoa ja näyttävä elokuva, jota ei pidä ottaa kovin vakavasti. Kun entiset liittoutuneet vakoilivat toisiaan sodan päätyttyä varsinkin ydinpommeja koskevissa asioissa, on selvää, ettei sota-ajan henkilöistä ja menetelmistä annettu tietoja.

Ruotsalainen Beurling siis avasi sodan alkuvaiheessa saksalaisten vaikeamman salakirjoituskoneen koodin. Kysymyksessä on Geheimschreiber. Julkista keskustelua käydään yleensä eri koneesta, Enigmasta. Tapausta selostetaan yllättäen yleisesti saatavilla olevissa kirjoissa, jotka löytää helpoimmin Beurlingin nimellä Wikipediasta. En neuvoisi pitämään kirjan tietoja tyhjentävinä, koska Ruotsin tiedusteluyhteistyö Naton kanssa jatkuu edelleen.

IG Farben, kemian teollisuuden jättiläinen, säilytti rahojaan sotatilan vallitessa Yhdysvalloissa ja vastavuoroisesti IBM harjoitti liiketoimintaa Saksassa. Farbenin kuuluisia tuotteita olivat myrkkykaasut, myös tuhoamisleireissä käytetty Zyklon B, jonka kehittäjän Fritz Haberin Ruotsin akatemia oli palkinnut kemian Nobelilla. IBM:n koneiden keskeinen käyttöalue oli etenkin rekisteröityjen tuhottavien luettelointi. Koneet eivät tietenkään tuohon aikaan olleet tietokoneita, vaan erinomaisia reikäkorttilaitteita.

Englannin murskaaminen ilmavoimien iskuilla oli hyökkäyksen alla sotatoimena valmis lukuun ottamatta erästä puutetta. Ei ollut riittävästi lentokonebensiiniä. Asia järjestyi. Bensiini ostettiin Englannista.

Wallenbergien tarina tulee pysymään eräin kohdin epäselvänä. Veljekset tekivät kauppoja sekä Saksan että Englannin kanssa. Sodan jälkeen he olivat järjestämässä Neuvostoliitolle erittäin merkittävää lainaa. Yhden arvauksen mukaan Raoul Wallenbergin kohtalo eli katoaminen KGB:n vankilaan ja kuolema joskus jossain oli Neuvostoliitolle luonteenomainen tapa vauhdittaa lainaneuvotteluja tai sitten osoittaa mieltään niiden johdosta. Raoul oli serkkupoika.

Tässä yhteydessä, Ruotsia sivuavien huomautusten yhteydessä, on muuten mainittava demariministeri Ernst Wigforss. Häntä on sanottu yhdeksi vuosisadan merkittävimpiin kuuluvista taloustieteilijöistä. Siihen nähden että hän näyttää todella julkaisseen Keynesin (General Theory) oivallukset pari vuotta ennen tätä (Har vi råd att arbeta: något om sparsamhet och offentliga arbeten, 1932).

Hyvin erikoista on, että Wigforss myös toteutti nämä ajatukset. Hänet valittiin yleisestä vastustuksesta huolimatta valtiovarainministeriksi jo Sandlerin hallitukseen 1924, ja tämä ”väliaikaisuus” jatkui sitten vuoteen 1949.

Esitän tämän kotimuistutuksen ilkeyttäni. Wigforssista muistuttamisen pitäisi harmittaa Sipilää, Kokoomusta ja Suomen demareita. Hän kirjoitti perustellun kantansa elvyttämisestä ja leikkauksista yli puoli vuosisataa sitten ja korosti työllisyyden ja kulutuksen yhteyttä.

Ruotsalaisten todellinen panos ei ollut sota, vaan Saksan taustavoimana toimiminen 1948-1954, eurooppalaisten markkinoiden ostovoiman lisääminen USA:n Marshall-avun hengessä. Työllisyyteen investoidaan luomalla ostovoimaa. Tämä oli Ruotsin vaalien teema 1932.

6. helmikuuta 2016

Näin lauantaina




Otan mielelläni vastaan ehdotuksia, minkä kuluneiden vuoden kirjoituksen kommentteineen sisällyttäisin tulevan syksyn valikoimaan ”Tältä puolen” (Arthouse).

Kirjasta tulee suunnilleen samankokoinen ja saman näköinen kuin viimevuotisesta.

Omien vanhempien tekstien lukeminen on vastenmielistä. Epäilen että sellaisesta voisi tulla hulluksi. Jotain kyllä oppiikin. Kovasta yrittämisestä huolimatta samat asiat tulee kirjoittaneeksi kerran toisensa jälkeen.

Tuo ei ole uutinen. Useimmat romaanikirjailijat ja useimmat tutkijat kirjoittavat olennaisesti saman teoksen kerran toisensa jälkeen muuttaen vain nimiä. Erittäin monet tuollaista työtä tekevät, esimerkiksi tohtorin väitöskirjan kirjoittaneet, toistavat kuin kaikuna, että kun työ on valmis ja painettu, kirjoittaja alkaa aavistaa, mistä työn olisi voinut aloittaa ja miten se olisi itse asiassa pitänyt tehdä.

Eilenkin sivusin Ruotsin historiaa. Pikku testin taustalla on tietojen kertaaminen. Katselin Ruotsin 1900-luvu historiasta Wallenbergien ja muiden kartelleja. Taustalla on sangen vaikea kysymys Saksan talousjärjestelmästä ennen Hitleriä, sodan aikana, miehitysaikana ja sitten Saksan liittotasavaltana. Kartelli on ollut Saksan talouden ydin. Amerikkalaiset kielsivät sen ja EU omaksu aikanaan tämän kielteisyyden. Epäilen että kysymyksessä on suurimittainen ja kallis bluffi tai kauniimmin sanottuna näennäistoiminta.

Tämä on se kirjahanke. Sivutuotteena tipahtelee mielenkiintoisia näkökohtia. Esimerkiksi kiihkeimmät ruotsalaiset Suomen auttajat Talvisodan aikana eli ne, joiden toiveet Per Albin Hanssonin johtama hallitus jätti penseästi toteuttamatta, pettyivät uudestaan samaan hallitukseen, koska he vaatimalla vaativa kesällä 1941, että nyt Ruotsin oli näytettävä maailmalle liittymällä avoimesti sotaan Saksan ja Suomen rinnalle Neuvostoliittoa vastaan. Vaatijoihin kuului suuri osa upseereista, hovi suosikkeineen ja perinteinen oikeisto. Ja taas he pettyivät. Hallitus oli penseä tuollekin ajatukselle ja väitti edelleen maan pysyvän puolueettomana, vaikka saksalaisia sotilaita kuljetettiin pelkästään haavoittuneina Osloon hoitoon 60 000 ja maan teollisuus kävi täysillä, kun viennistä meni 90 prosenttia Saksaan.

Demari Hanssonista on sanottu, että sisäpoliittisista ansioistaan huolimatta ulkopolitiikasta hän ei ymmärtänyt mitään. Tuota mieltä olivat myös aikakauden ulkoministerit ja suurlähettiläät. Ja tuo ymmärtämätön henkilö vaikutti erittäin voimakkaasti Ruotsin hyvään onneen niin että erittäin uhkaava tilanne, kuten tuo vasta Stalingradin jäähdyttämä Saksa-into ei saanut yliotetta.

Se ajatus, että oma historiamme ja siis myös nyt täyttyvät kohtalomme kulkisivat jotenkin samaa linjaa kuin Ruotsin, on pelkkää asiantuntemattomuutta. Tunteita herättäviä perusteluja ei tarvitse käyttää. Ruotsi oli jyrkästi jakautunut luokkayhteiskunta vielä kauan demarien valtaannousun jälkeen. Aivan oikein ne paremmat ihmiset Tukholman Östermalmilla eivät olleet eläessään nähneet muita käsillään työtä tekeviä ihmisiä kuin talonmiehen, gårdkarl.

Demarit luopuivat demariudesta noin 1930 tajuttuaan, etteivät tuotannontekijät määränneet maailmaa eli raha ei ole kaikkivaltias, eikä kansa.

Suomi oli alamaisvaltio, lydstat. Venäjän keisarikunta oli lempeä isäntä – ja sitäkin vastaan eräät kiittämättömät rettelöivät!

Vaikka Suomi täyttää ensi vuonna 100 vuotta, tiedossa ei ole, että uskottavaa satavuotiaan Suomen historiaa edes kirjoitettaisiin. Ulkokohtaisia tapahtumaluetteloita ja yksittäisten vaiheiden historioita on vaikka kuinka, ja eräät niistä ovat sinänsä erinomaista työtä.

Mutta Suomessa ei ollut vaikutusvaltaista herrasväkeä. Sitä vastoin meillä oli rahvaanlapsillekin aivan yllättävästikin mahdollisuuksia. Kaksi varhaista Korkeimman oikeuden (senaatin oikeusosaston) presidenttiä (varapuheenjohtajaa) oli köyhyyteen syntyneitä lehtolapsia. Yksi yliopiston kansleri (sijaiskansleri) oli maatyöläisen poika (Lindelöf). Ja tämä usein mainittu Paasikivi oli noussut jo vuonna 1900 merkittävään asemaan raa’alla lahjakkuudella.

Yhteiskunnan perusrakenteet poikkeusivat toisistaan oleellisin osin. Ruotsalaiset tiedemiehet kehittelivät rasismin, antisemitismin ja fasismin johtavat periaatteen saksalaisten sovellettaviksi. Suomessa arjen ja arkisuuden murheet veivät tuollaisilta asioilta mielenkiinnon.

Edelleen raskaana painava ongelma on Suomen julkisen hallinnon kehittymättömyys. Tsaarin vallan aikana emme saaneet hoitaa tärkeitä asioita kuten ulkopolitiikkaa, armeijaa ja ulkomaankauppaa. Niinpä myös suuret sisäiset ongelmat kuten aluksi suositun maailmansodan kääntyminen elintarvikepulaksi ja työttömyydeksi yllätti ylimmän johdon. Koska Kekkonen oli kenraalikuvernööri (tai ministerivaltiosihteeri) melkein koko autonomian ajan 1945-1989, perusasioiden opettelu on ollut täällä niin tuskallista. Niitä perusasioita ovat ulkopolitiikka, armeija ja ulkomaankauppa.

Ruotsalaiset tutustuivat toisiinsa parakkimajoituksessa 1941-1943, suomalaiset korsuissa samaan aikaan. Ja tiesittekö muuten, että Ruotsin lottajärjestössä oli yli sata tuhatta jäsentä. Punaisessa Ristissä oli vielä paljon enemmän. Itse epäilen, että Suomessa Lotta Svärd oli yhteiskunnallisen muutoksen kannalta keskeinen tekijä juuri sota-ajan kokemusten vuoksi. Tuo vaihe muutti naisen aseman ja siis työvoiman pysyvästi.

Sääli ettei 150 000 naisen työtä aina muisteta. Varsinkin rintamalla ja sairaaloissa se työ oli erittäin kovaa ja lähes taukoamatonta. Hepsankeikat karisivat joukosta ensimmäisinä. Eräskin suvun jäsen mainitsi, että päivä alkoi neljältä aamulla kenttäkeittoastian pesemisellä. Astiassa oli roikuttava pää alaspäin, jotta sai pohjan kuuratuksi.

Tuo puoli, kova työ, täällä on osattu. Osataan se edelleen.

5. helmikuuta 2016

Maalaisliitto






Nykyisen Keskustapuolueen t.p. taustalla on perussuomalainen kansanliike, jonka ei ollut oikeastaan tarkoitus olla puolue. Perustajaisät olivat vanhasuomalaisia.

Jälleen kerran on kierretty koko kenttä, kun Väyrynen perustaa puolueen, joka ei ole puolue, vaan yhdistys, ja aikoo edustaa keskustapuoluetta eduskunnassa.

Olin ajatellut, että puoluelainsäädäntö on tehty perinpohjaisesti ja hyvin. Tuntemani ja arvostamani Heikki Halila teki erittäin seikkaperäisen väitöskirjan yhdistyksistä. Jouduin selittämään useille ihmettelijöille, että silloin Suomessa todella mahtavat yhteenliittymät, kuten puolueet ja ammattiyhdistykset loputtomien liittoineen ja keskusjärjestöineen olivat lain mukaan yhdistyksiä vain, ja lainsäädäntö oli hyvin puutteellinen ja viitteellinen.

Yhtiön piti olla aatteellinen eikä taloudellisia yhdistyksiä olisi oikeastaan saanut olla olemassa, vaikka sitten olikin Helsingin Puhelinyhdistys.

Etenkin menneisyyden stalinistit ja revarit eli suurten puolueiden pienryhmät hallitsivat kokoustekniikan ja siihen liittyvät konnankoukut todella hyvin.

Todella kauan sitten Poika Tuominen kertoi valaisevissa, värikkäissä ja epäluotettavissa muistelmissaan, miten hän silloin kovana kommunistina ammattiyhdistysten keskusjärjestöä vallattaessa vei esiintymislavalle pöydän ja tuolin ja rupesi pitämään samanaikaisesti äsken valitun puheenjohtajan kanssa kilpailevana puheenjohtajana omaa kokoustaan. Tilanne eteni edullisesti, kunnes joku heitti hänet ulos.

Sanoin Tuomista epäluotettavaksi. Olen tavannut hänet. Jotkut sanoivat häntä satuilijaksi. Minusta hän oli loistava, joskin ajoittain täyden työpäivän pituisiin repliikkeihin taipuvainen tarinankertoja, jolle tarina oli välillä paljon viehättävämpi kuin todellisuus. Mutta kenenkään ei pidä hetkeksikään unohtaa, että ”Kremlin kellot” nosti Suomen kansainväliseen kärkeen Venäjän suuren terrorin tuntemuksessa. Se oli mukana olleen sisäpiirin tietoa eikä lainkaan sellaista emigranttikirjallisuutta, jossa oma kostonhimo ja häpäisemisen halu ovat motiiveista ylimmät.

Mitä siis Väyryseen tulee, kostonhimo ja häpäisemisen halu tulevat mieleen. Jos arvio olisi oikea, mies olisi tässäkin Kekkosen hyväpäinen oppilas. Uskon Johannes Virolaiselta kahden kesken kuulemani: Urho ei anna koskaan anteeksi, ja jos hän on päättänyt vetää äskeisen ystävänsä kölin alitse, on syytä olla hyvä sukeltamaan.

Kekkonen, Virolainen ja Karjalainen tiesivät hyvin, että yksi ainoa hallayö voi viedä poliitikon ja ettei hän toisaalta elä ilman julkisuuden päivänpaistetta.

Meillä on tälläkin hetkellä monta hyvää poliitikkoa, joiden toiminta osoittaa, ettei kuitenkaan ole mikään pakko olla julkisuuspelle.

Parlamentaarisen toiminnan ylivoimaisesti suurin nimi viime vuosisadan Pohjoismaissa oli Per Albin Hansson, Ruotsissa jokaisen koululaisen nimenä tuntema pääministeri, Suomessa nykyisin nimenäkin täysin tuntematon. Meillä jotkut muistavat Tage Erlanderin, joka oli Hanssonin seuraaja ja opetuslapsi.

Hansson, supistetun kansakoulun käynyt muurari, joutui vetämään sellaisia asioita kuin yleinen äänioikeus, työaika, kansaneläke, progressiivinen verotus, kuninkaan siirtäminen pelkäksi keulakuvaksi, toinen maailmansota ja erinäisiä muita asioita.

Ihmisenä kaiketi aika epämiellyttävä ja kolea Hansson oli parlamentaarinen nero. Hän kehitti lehmänkaupat tajuttuaan, että maaseudun pienemmät eläjät (”maalaisliitto”) ja työväenliike ovat hyvä pari. Maalaiset halusivat irti lihavien manttaalimiesten hirmuvallasta ja työväenliikkeen oli unohdettava sosialismi ja muutkin aatteet keskittyäkseen siihen, mikä oli mahdollista, eikä siihen, mikä ei olut mahdollista. Tämä toteutui 1930-luvun alussa.

Jottei tämä vaikuttaisi Ruotsin eikä demarien kehumiselta lisään kiireesti, että Olof Palme oli mielestäni puolueen ja maan onnettomuus, jonka olisi voinut välttää.

Valistuneiden suoalaisten on syytä tietää, että talvisodan aikana hovipiirit, upseeristo ja koko kunnia – isänmaa -porukka oli tulla väkisin auttamaan Suomea, mutta Hansson onnistui estämään sen.

Koska kysymys oli kuitenkin Ruotsin malmivaroista – Ranskan valloitukseen asti puolet Saksan sodankäyntiin välttämättä tarvitsemasta – joita länsi uhkasi Narvikissa, aatteille ei ollut sijaa. Mutta Ruotsi siis avusti Suomea summalla, joka oli enemmän kuin Suomen tulo- ja menoarvio 1939 ja huomattavasti suurempi kuin Ruotsi omat puolustusmenot tuona ja seuraavana vuonna. Se oli erikoinen tapaus, koska Suomen selviytyminen 1940 oli kaikille yllätys.

Paavo Väyrynen ei liene koskaan tavannut visasta seppää niin kuin hänen kaimansa Paavo Ruotsalainen kerran – ”yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki”, johtajuus.

Ministerinä vuodesta 1975 yhteensä pidempään kuin kukaan muu paitsi Virolainen – eikä kertaakaan pääministeri. Tuossa asiassa Kekonen, Koivisto ja sitten niin monet muut ovat olleet hämmästyttävän yksimielisiä.

Kyllä tämä uusinkin tempaus osoittaa, että Väyrynen on politiikassa merkittävä B-luokan nero. Sitä osoittaa pelaaminen sellaisilla yhdistys- ja puoluelain aukoilla, joita siellä ei pitänyt olla.

Mahdollisentaito… Per Albin Hanssonin nimittäminen pahana aikana ministeriksi oli kaatua siihen, että vielä voimassa olleen perustuslain mukaan ministerin oli kuuluttava evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja Hansson oli eronnut kirkosta jossain vaiheessa. Heti keksittiin, että vanhan lain mukaan eroaminen olisi käynyt päinsä vain liittymällä muuhun hyväksyttyyn uskontokuntaan, kuten metodisteihin, mitä hän ei ollut tehnyt – joten hän ei ollutkaan eronnut kirkosta pätevästi. Asia jäi sillensä ja ensi töikseen Hansson luopui tasavallan vaatimisesta naisten äänioikeutta vastaan.

4. helmikuuta 2016

Jorvaksentie




Herlin ja Gahmberg tarttuivat asiaan 1929. Julkisena työnä oli päätetty toteuttaa ihan uusi maantie noin Matinkylästä noin Espoonlahden rantaan. Siitä olisi sitten halukkailla ollut pääsy Kauklahden kautta lahden pohjukan ympäri ihan Kirkkonummelle.

En ole muulloin mokomaa kuullut: herrojen kirjeen johdosta Uudenmaan läänin herra maaherra muutti välittömästi suunnitelmaa. Espoonlahden yli olikin rakennettava silta ja tietä jatkettava siitä Jorvaksen kylään, ja siellä se kohtaisi ja ylittäisi rautatien, vuonna 1903 käyttöön otetun silakkaradan Turkuun yhtyäkseen vanhaan kuninkaatiehen, tämä kaikki tietenkin julkisin varoin ja ainakin osaksi työttömiä työllistäen.

Ei tästä ole kun kuukausia, kun juttelin Herlinin ja Gahbergin kanssa Kirkkonummen kuulumisista. Mikäs meidän; olemme kaikki kolme hyvin toimeentulevaa väkeä, paitsi minä, ja tulemme siis toimeen keskenämme.

Nuo ensin mainitut olivat siis isoisiä, Harald ja Axel. Viimeksi mainitut ovat nykyisiä. Itse olen pahaksi onneksi entiseni.

Ellei tätä asioihin puuttumista olisi tehty, Länsi-Uudenmaan kehitys olisi saanut toisen suunnan eli hapantunut hitaasti omaa kataluuteensa. Nyt on käynyt niin, että erinäisistä syistä täällä on nytkin oikeaa metsää, peltoa ja niittyä. Ne joilla on siihen harrastus ja mahdollisuudet, saattavat ostellakin alueita ja sitten rauhoittaa niitä tai muuten pitää ne poissa mielettömästä käytöstä.

Kirkkonummi poikkeaa pääkaupunkiseudun perinteistä siinä, että sadan vuoden takaisissa papereissa on samat sukunimet kuin nyt. Tarkoitan että samoja nimiä on huomattava määrä. Tämä koskee myös pieneläjiä eli vähäväkisempää väestönosaa.

Jo ennen sotia ja Porkkalan vuokra-aikaa kehitys otti yllättäviä suuntia. Ensimmäisen maailmansodan aikana raivonnut keinottelutalous on päässyt unohtumaan. Maatiloja ja muita kiinteistöjä ostettiin ja myytiin vimmaisesti. Kunniallisten maanviljelysten ympärillä oli kunniattomia. Suunnitellun rakentamisen sijasta harrastettiin suunnittelematonta.

Jorvaksentielle nimensä antanut kartano jäi aikanaan Ericssonin tehdasrakennusten alle ja keskiaikaisen kylän painopiste siirtyi rautatien pohjoispuolelle. Komea rakennus oli Hangon keksistä tunnetun Elfvingin aikaansaannos. Rakennuksia on nyt Pokrovan käytössä. Elfvingiltä keksituotanto siirtyi varhain Fazerille, ja yleiskieleen vakiintui lastentarhoissa ja armeijassa suosittu ”hymyilee kuin Hangon keksi”. Tuon saman talon teelmä oli kirjailija Kyösti Wilkunan suuri murhe – hän sitä rakennutti tyyssijakseen niin kuin kirjailijat rakentavat eli huonosti ja kalliimmalla kuin ikinä saattoi kustantaa.

Etenkin Taåpani Löfvingistä tunnettua Wilkunaa enemmän minua huvittaa maitokaupassa käydessäni Framnäsissä kyyhöttäneen Aleksis Kiven kirje, jossa 23-vuotias mies, joka ei itse vielä tiedä olevansa uskomaton nero, hikoilee ylioppilastutkinnon kimpussa ja voihkii ystävälleen, miten yksitoikkoista ja surkeaa täällä on.

Onko toisilla esittää kansalliskirjailijan paperi siitä, että surkeaa on seutu?

Kunnan maanhankinta- ja kaavoituspolitiikkaa ei voi sanoa lyhytjänteiseksi. Se on umpimähkäistä. Kirkonkyläkin on Suomen kunnallishallinnon muistomerkki. Toivottavasti se julistetaan virallisestikin muistomerkiksi näyttämään, millaista on jälki, kun kunta toimii – siis sotevuosille. Ehdotetun uudistuksen jälkeen päästään sotkemaan asioita paljon suuremmassa mittakaavassa.

Vuoden 1929 maantiepäätöksen aikaan maaherrana oli Bruno Jalander. Hän sai niskoilleen muun muassa pulakauden, Lapuan liikkeen, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan ja sen jälkeen siirron toisiin tehtäviin. Jalanderista on kirjoitettu paljonkin siksi että hänen rouvansa oli laulajatar Aino Ackté, joka kuuluu olleen kova vastus kenelle tahansa.

Suomen teollisuuden muodostuminen ja sen julkiset ja vähemmän julkiset sopimusjärjestelyt tunnetaan edelleen huonosti. Sotia edeltäneen ajan puoluerahoitusta ei tunneta ollenkaan. Oikeistoliikehdinnän rahoittajista tunnetaan muutama, mutta ei kaikkia. Noina samoina vuosina Tukholomassa kaatui hallituskin, kun kävi ilmi, että aikakauden ihannemies, ilmi tultuaan itsensä ampunut tulitikkuruhtinas Ivar Kreuger oli lahjoittanut tarmokkaasti muun muassa pääministeripuoluetta, minkä onneton ministeri yritti ensin kiistää.

On varsin loogista, että ennen sotia SOK, OTK-Elanto ja liikepankit eivät suhtautuneet eräisiin puolueisiin viileästi. Paasikivi siirtyi KOP:n johdosta suoraan Kokoomuksen johtoon ja teki hyvän työn käymällä rajan yli-isänmaallisiin liikkeisiin. Arvaan että ääriliikkeiden lopahtaminen vuosia ennen Talvisotaa olisi liittynyt rahoituksen uupumiseen. Mustat paidat ja siniset kravatit ovat kallista tavaraa, saappaista puhumattakaan.

Sotien jälkeen normaalioloissa työväenhenkiset valioyksilöt kokoontuivat täällä meillä päin Hakan huvilalla, kun taas porvarit punoivat yönmustia juoniaan tuossa Danskarbyssä. En tiedä, miten poliittinen ja taloudellinen valta merkittäisiin tätä nykyä topografikartalle.

Mutta Jorvaksentie (nykyinen Länsiväylä) on monikerroksinen maan muuttumisen muisto. Itse ajelin sitä pitkin kun viimeisiä ajoratoja vielä rakenneltiin. Se oli suuren suomalaisen asuntorakentamisen huippuaikaa – sen saman, jonka home- ja kosteusjälkiä nyt ihmettelemme.

Kivääri on kova kävellä ja kivääri on maantie on raskas kantaa.

3. helmikuuta 2016

Eläköön ennakkoluulot




Juuri kiukuttelin stereotypioista: millaisia muka ovat maahanmuuttajat tai muut ruotsalaiset. Millaisia ovat suomalaiset. Ei tuollaiseen kannata ryhtyä vastaamaan, koska tuloksena on vain mainoslauseita tai ennakkoluuloja. Ainoa suhteellisen rehellinen vastaus olisi monenlaisia.

Toisen kerran, näinä päivinä, oli puhe peilineuroneista. Ajatus oli ettei ihminen ehdi nähdä, kuulla tai haistaa ja vielä vähemmän ajatella, ellei puolikas prosessista ole valmiina hermostossa. Tämä on tulkintaa, mutta sillä näyttää olevan aidosti kokeellista tukea.

Emme vastaavasti ehdi elää, emme elä ennakkoluulojen varassa. On pakko elää tyhmästi tai sitten vierittäytyä virtsakaivoon.

Jos kävelet parkkipaikalle niin kuin E.T. tai niin kuin kuvittelemasi isoisäsi isä, joka on lennätetty tänne tervatuissa saappaiseen haudastaan maailmansotien takaa, et tahdo ehtiä koskaan perille. He juuttuisivat koko päiväksi kopeloimaan ja tutkimaan Cat-merkkistä pikku kaivinkonetta, ja taata laskeutuisi ensi töikseen kaivantoon ottamaan yksityiskohtaisesti selvän vesijohtoputkien materiaaleista ja liitännöistä. Suuri ihme olisi muovinen postilaatikko ja samaa luokkaa lasikuiturakenteinen roskalaatikko. Entä roskalaatikon muovikassit – niissähän vasta olisi. Mitä on tuo materiaalikin! Plastiikkaa?

Nyt yritän järjestelmällisesti vertaamalla luoda mielikuvia maailman muuttumisesta. Isoisäni oli siis se mies, joka pyysi vanhuuteensa vedoten 1980-luvun alussa todistusta siitä, ettei jaksa mennä puolukkaan Kettusaareen (mutta jaksaa veistää ja koota hirsimökkejä ja tehdä viemäritöitä).

Olisiko mahdollista, että kun on lukihäiriöisiä (dyslexia) ihmisiä, olisi myös tekihäiriöisiä. Olen tavannut usein sellaisia, esimerkiksi professoreita, joilla on peukalo siinä määrin keskellä kämmentä etteivät he osaa edes avata tulitikkurasiaa, saati sulkea?

Isoisän näkemistä koneista ensimmäinen oli Hankmo-äes. Auton hän osti Tampereelta 1926. Kauppias näytti torilla, kuinka autoa ajetaan, ja sitten hän ajeli kotiin Pohjanmaalle.

Päivän kommenteissa on monta aivan ihastuttavaa. Tällä kirjoitelmalle antoi kimmokkeen kiehtova ajatus, että saksalaisten helmasynti olisi autolla hurjastelu ja suomalaisten ja venäläisten taas tiukka viina.

Tuollaiset stereotypiat ja niihin liittyen varoventtiiliajatus auttavat arjessa. Kaikilla ja jokaisella on huonoja puolia. Ilman niitä he läkähtyisivät omaan hyveellisyyteensä.

Ruotsalaisten oman käsityksen mukaan heidän helmasyntinsä on Kuninkaallinen Ruotsalainen Kateus, avundsjukan. Tuota nyt ei arvaa ruveta vastaankaan väittämään.

Levittääkseni russofobiaa valehtelemista olen pohdiskellut. Millaista on olla ministeri Lavrov? Millaista on olla muu Putinin tai Brezhnevin tai tsaarin uskottu?

Kävin läpi sen Ruotsin rotuhygienian pääpiirteet ja ehkä palaan jossain vaiheessa siihen tosiasiaan, ettei ihmisrotujen tutkimus, juutalaisten huonommuus, germaanien paremmuus ja ruotsalaisten asema lajin huipulla ollut yksittäisten kaheleitten keksintö, vaan erittäin yleinen, tieteellisesti perusteltu ”tosiasia”, joka johti muun muassa Alva ja Gunnar Myrdalin yllytyksestä maailman tiukimpaan lakiin ja kuudenkymmenen tuhannen ihmisen steriloitiin – juuri Myrdalit korostivat, että lieväkin tylsämielisyys oli rodun kannalta riittävä syy estää kirurgisesti rodun huonontuminen. Tutkijoiden tuella ja hevos- ja lehmänjalostusta tuntevina ihmiset kai oikeasti luulivat, että ihmistä koskevat juuri samat säännöt kuin Ayrshireä.

En tässä vaiheessa mene tuohon synkkään asiaan syvemmälle. Asia on näet niin, ettei tietoja Suomen sterilointi ja pakkokastraatiolaeista eikä käytännöstä ole edelleenkään helposti saatavissa. Wikipedian tieto on aivan ylimalkainen. Kastraatio eli käytännössä kuohitseminen eli kivesten vieminen oli ihmisen silpomista ruumiillisesti ja tuhoamista henkisesti.

Ehkä Keskisarja harkitsisi asiaa? Paperit ovat varsin salaisia, mutta eiköhän ne saisi esiin. Itse olen niitä lukenut. Samoilla lämpimillä voisi vilkaista menneisyyden mielentilan tutkimuksia. Jo 1970-luvulta löytyy aineistoa, jota lukiessa ei tahdo uskoa silmiään; kirjoittajat olivat opin käyneitä psykiatreja.

”Rikollinen” oli joidenkin mielestä ulkomuodosta ja ehkä verestä tunnistettava erilainen ihmislaji; aika pitkään eläteltiin ajatusta, että heidät voisi poimia tai poistaa joukosta.

Toisin kuin ehkä luulisi, vakava ja arvostettu, palkittu tiede tapaa sisältää tosiasioiden seassa kuvitelmia, ennakkoluuloja ja stereotypioita. On perusteltu lähteä siitä, että elättelemme sellaisia nytkin. Muuan suosittu kuvitelma ja ennakkoluulo on se, että tieteistä etenkin lääketiede on epäilyttävää.

Erehtyminen on epäinhimillistä. Mutta tuo virallinen valehteleminen on arvoituksellista. Valtiollisissa tehtävissä ei tietenkään saa hölöttää. Mitä siitä tulisi, jos ministeri sanoisi ulkomailla, että Suomi ei maksa mitään, mutta todellisuudessa olemme valmiita tinkimään niin että maksamme lopulta kaksi miljardia. Onko se valehtelemista, että sanoo ”viimeisenä sananaan” maksavansa talosta kaksisataa tonnia, mutta kääntyykin postilaatikolta ja suostuu vähän kovempaan hintaan? Mutta se on vaivalloista, että jonkin Venäjän ministerien virallisilla puheilla ei tunnu aina olevan mitään tekemistä totuuden kanssa.

Se että joku Donald Trump tuntuu olevan sama henkilö kuin Donald Duck, paitsi että jälkimmäinen on sympaattinen, ei häiritse minua ainakaan enempää kuin amerikkalaisia.

Apunen kirjoitti eilen lehdessä hauskasti ”markkinapelle, joka uhkaa kaataa koko sirkusteltan”. Pointti on mielestäni se, että kun ihminen on sirkuksessa, hän tietää olevansa sirkuksessa.

2. helmikuuta 2016

Auton haju






Muuankin lainaus autolehdestä:” Keski-ikäinen autoilija ei välttämättä joka kerta halua polkaista kaasua pohjaan liikennevaloista lähtiessään.”

Asiayhteys osoittaa, ettei tämä ole vitsi. Esiteltävänä on hyvin kallis Mercedes, ja raivokasta lähtöä valoista on jo korostettu ja samalla ihasteltu moottorin ärjäisyä, joka on muhkea, vaikkei sylintereitä valitettavasti olekaan kuin neljä.

En yhtään vihjaa, ettei tuollaisia tunteita saisi tuntea. Ei tulisi mieleenkään kovistella formulakilpiluissa kävijöitä. Saakoon kukin huvituksensa mistä haluaa.

Välillä vain ihmettelen metafyysistä ongelmaa – miten muutoin niin siivot saksalaiset ovat edelleen ainoa paikka Lännessä, missä eräin kohdin ei ole kattonopeutta ja minun henkilökohtaisen ja valistumattoman käsitykseni mukaan monessa suhteessa epäkäytännölliset hirmuautot herättävät ihailua?

Amerikkaan mennessäni päätin ymmärtää, miten siellä villissä Lännessä voi olla maanlaajuinen kattonopeus. Ymmärsin sitten. Ainakin Kaliforniassa auto on olohuoneen ja oman mielen jatke. Autoilija kaipaa ylellisyyttä ja mukavuutta ja haluaa osoittaa sitä muillekin.

Länsirannikolla ei silmääni sattunut koskaan hurjia nopeuksia eikä suurta holtittomuutta liikenteessä. Eihän niilläkään moottoriteillä ole tilaa sellaiseen.

Kirjoitan tämän sanoakseni, että mielestäni Suomessakin on tapahtunut muutos, tai sitten olen liian harvoin ja väärään aikaan liikkeellä tien päällä. Vielä joitakin vuosia sitten näki moottoriteillä ainakin muutaman kerran kuukaudessa pelottavia temppuja. Nyt yleiskokemus on suuri säntillisyys.

Kerran maailmassa pikkupojat panivat pyykkipojalla polkupyöränsä renkaan pinnoja vasten pärisemään Klubi-askin kannen. Se kuulosti ihan melkein moottoripyörältä. Muutamia vuosia myöhemmin jotkut saivat sitten huonokuntoisia moottoripyöriä ja ajoivat viidenkympin alueella sataa suoraan meijeriauton kylkeen.

Vanhoja asiakirjoja ja lauluja miettiessä näkee, että kova vauhti ja huikea hihkuminen oli nuorten miesten tapa ennen kun autoja oli.

Jos tähän kuvaan lisää onnettomuuksissa loukkautuneiden ikätiedot, tekee mieli sanoa, ettei mikään ole suuresti muuttunut.

Se kuitenkin on muutos, että keski-ikäiset miehet ovat yhä avoimemmin viehtyneet keskenkasvuisten tapoihin.

Se ei ole muuttunut, että kireän ritsan ratissa ei edelleenkään juuri koskaan näe naisia, yhtä vähän kuin heitä oli ennen seisomassa rattailla ja huimimassa hevosta ohjasperillä.

Ei ole tullut tietoa vastaan – mahtaako musiikkitiede tai jokin muu oppiala tutkia hälyääniä ja minkä verran on mietitty niiden vaikutusta ihmisen mielentilaan ja oloon?

Lukijoista sitkeimmät voivat muistaa, että kerran kirjoitin erään Hallikaisen luontolevyistä. (Lauri Hallikainen, Luonto soi.) Termi on ”äänimaisema”. Metsäpuro oli erikoisen mieluisa. Taustalla on joidenkin lintujen ääni. Ei muuta.

Tällä hetkellä kuulen kaivinkoneen äänet seinän takaa pihasta. Miellyttävää. Vuotokohta on löydetty ja tulpattu ja tänään hitsataan. Muistan vuosikymmenien ajalta asetyleeniliekin poksahduksen, kun hitsaamaan ruvetaan.

Muistelen usein menneisyyden ääniä ja hajuja. Hajuista on kirjoitettu paljon, mutta ei tarpeeksi. Mikä voittaisi hyvässä kunnossa olevan hirsirakennuksen (Savossa) tuoksun keväällä sisään astuessa?

Kotona tunnen naapurit kävelystä eli äänistä. Viime pakkasten aikana kävin pari ylimääräistä kertaa asioilla, koska lumen narskahtelu jalkojen alla kuulosti taas niin hyvältä. Siitä tuli heti mieleen hiihtäminen kovalla pakkasella. Ei se suksi suihki vaan ikään kuin narisee.

Yleinen suosikki on mäntypuun rätinä takassa tai piisissä, ja jos on keloa, se tuoksu. Kuusen paukahtelu herättää levottomuutta. Poukkuja saattaa sinkoutua matolle.

Vuolemisen ääni on hieno. Kiehisen vuolemiseen saattaa paneutua viivytellen sen äänen takia.

Katontekijät eivät välttämättä muista, että asukas voi olla tunteellinen sielu. Kun oikean sorttinen sade rapisee peltikatolla ja jonkin puun ohut oksa hankaa kattoa, onnellisuus on.

Waltari keksi odottamattoman äänikuvan. Kirjassa ”Neljä päivänlaskua” paha enne, etenkin nukahtavassa kauhua herättävä ääni on ”veitsenteroittajan askeleet porttikäytävässä”.

Ennen oli kierteleviä veitsenteroittajia, jotka kantoivat mukanaan eräänlaista tahkoa. He pystyttivät työmaansa kerrostalon pihamaalle.

Tuo joukko katosi samaan aikaan kuin pihalaulajat, 60-luvun lopulla.

Ehkä Waltarin mielikuvaan liittyisi järkevä tausta. Historioiden mukaan Ruotsissa kierteli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana veitsen- ja sahanteroittajia. Jokseenkin varmasti he olivat alhaisen tason venäläisiä vakoilijoita. Suomessa lapsia varotettiin laukkukauppiaista ehkä samasta syystä. Kiertolaisten väitettiin kiertelevän satamia ja puolustuslaitteita ja raportoivan korkeille esimiehilleen. Lieneekö tottakaan. Veitsen teroittamisen ääni…




1. helmikuuta 2016

Etevyyden merkitys




Jospa päättötodistus luettaisiin ääneen maahanpanijaisissa, arkkua tai uurnaa maahan laskettaessa? Käytös ja huolellisuus arvioitaisiin tietenkin, samoin ensimmäinen ja toinen kotimainen kieli, vieras kieli ja matematiikka.

Pappi tai lukkari, miksi ei myös talonpoika tai kuppari, lukisi julki keskiarvon ja siihen liittyen arvolauseen: heikko, välttävä…

Suomen johtavista valtiomiehistä Ståhlberg, Paasikivi ja Ryti olivat ilmiömäisiä menestyjiä koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Arvostetut Oulun, Hämeenlinnan ja Porin lyseoiden opettajat eivät tiennet, miten päin olla.

Sama jatkui yliopistolla. Ståhlbergin uraa tulkitessa täytyy tietää aikakauden tavat ja mahdollisuudet. Ensimmäisissä valtion viroissa ei esimerkiksi kyky, taito tai kunto merkinnyt mitään. Virkaikä oli kaikki kaikessa. Täytettävänä olevaan tehtävään, esimerkiksi kopistin tai reistaattorin toimiin, nimitettiin se, jolla oli pisin kokemus, eikä se, että asianomainen oli rekisteröity idiootti ja joku toinen hakijoista yleisesti tunnistettu huippukyky, vaikuttanut vähääkään.

Ståhlberg hävisi monta viranhakua ja oli vähänihmeissä, millä elää, vielä jätettyään tasavallanpresidentin tehtävät.

Ryti oli hyvin vankan maalaistalon poika ja erittäin menestyksellisen asianajon jälkeen Suomen Pankin johtaja vain muutaman vuoden yli 30-vuotiaana.

Näille kahdella näyttäisi olleen henkilöinä luonteenomaista sosiaalisen pelisilmän puute tai sitten muuta vain vähäinen miellyttämisen halu. Ståhlbergin isä oli pappi mutta tosiasiallisesti vain syrjäkulmalla toimiva kappalainen, jonka kuoltua perhe oli melkein puilla paljailla.

Köyhimmistä oloista lähtenyt presidenttimme ei ole Kekkonen, vaan Paasikivi. Hän menetti vanhempansa; isä oli kiertelevä kaupustelija ja ilmeisesti pahasti viinaan menevä. Hänet kasvatti itsekin niukoissa varoissa ollut täti. Tai toisin sanoen jätti kasvattamatta – Paasikivellehän oli oikein professorin antaman paperit siitä, ettei hän ollutkaan mielenvikainen, vaan käyttäytyi miten käyttäytyi siksi, että oli vailla vähäisintäkin kotikasvatusta. Paperin vaati KOP:n johtokunta, josta JKP kyllä lykättiin pitkällä puulle pois pääjohtajan tehtävistä jo 30-luvun puolivälissä – eläkkeelle!

Ståhlberg ja Ryti jäivät historiaan aatteen ja periaatteen miehinä. Rytin voi sanoa olleen välillä joustamaton ja lähes kohtalokkaan kapeasti ajatteleva.

Juuri tuo on yksi esimerkki etevyyden vaaroista. Ei pitäisi koskaan valita todella korkeaan virkaan todella etevää ihmistä, vaan sellainen, jolla on poikkeuksellinen kyky oppia. Niin tapahtui käsittääkseni viimeksi pidetyissä presidentinvaaleissa.

Paasikivi ja Kekkonen olivat samanlaisia kelmejä, ja ehkä siksi he ymmärsivät toisiaan hyvin. Kelmillä tarkoitan tässä yhteydessä opportunistia eli henkilöä, joka on valmis luistamaan hetki sitten julistamistaan periaatteista, jos tilanne näyttää vaativan sellaista.

Muinaisuuden armeijoissa harrastettiin erikoista kampausta kuten kiinalaisten ja turkkilaisten janitsaarien pitkä hiussaparo, jotta vihollisen puolelle siirtyminen kesken taistelun olisi vaikeampaa. Keino oli hyvä.

Paasikivi ja Kekkonen ”tunsivat lievää sympatiaa” milloin laitavasemmistoa, milloin äärioikeistoa kohtaan, jättämättä äärikeskustaa huomiotta.

Tässä yhteydessä en halua ottaa mitään omaa kantaa. Jos on peliin ruvennut, on pelattava niillä korteilla jotka on, sanotaan. Mielestäni tuo ei tosin riitä. Pitäisi olla lisää kortteja hihassa ja saapasvarressa.

Paasikiven korostaminen johtuu epäilystä, ettei hänen uransa ennen vuotta 1920 ole enää muistissa. Ståhlbergin ja Svinhufvudin kaltaisten härkäpäiden rinnalla hän osoitti ihailtavaa ketteryyttä jo silloin.

Mutta jatkuvasti hän oli kadehtijoittenkin mielestä niin ärsyttävän etevä, ettei sille asialla kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Ja orpopoika valitsi pakasta milloin yliopistollisen, milloin valtiollisen, milloin elinkeinotoiminnan johtotehtävän ja menestyi kaikessa, paitsi perhe-elämässä.

Edellä nimetyt neljä olivat myös juristeja. Niin, Kekkosen etevyys on selvä asia, vaikka hänellä oli Mannerheimin tapaan ongelmiakin kouluttautumisessa. En väitä, että he olisivat olleet työpaikkakiusaajia.

Ruotsin historiaa kiipeillessäni ajattelen vain, että kun nyt Suomessa on hallitus, jossa ei ole yhtään lakimiestä, pitäisi panna lakiin sellainen pykälä, ettei ainakaan pääministeri saa olla lainopin professori, eikä ulkoministeri liioin.

Ruotsin 1900-luvun historiassa on yllättävän monta suuren luokan munausta. Ahvenanmaan kriisi 1918-1920 lienee tunnetuin esimerkki.

Kriisien aiheuttajat olivat aikakautensa etevimpiä miehiä ja lainopin professoreita, kuten H. Hammarskjöld ja J. Hellner ja vielä toisen maailmansodan aikana Östen Undén. Nils Edén oli historian professori, mikä ei ole hyvä asia sekään.

Kun luin läpi kymmenien korkeiden henkilöiden salaiset nimittämismuistiot, vastaan tuli hieno termi. Tuo tai tämä myöhempi kansallinen merkkimies oli tosin ansioitunut monellakin tavalla, mutta häntä ei ehdotettu eikä nimitetty, koska häneltä puuttui ”sopivaisuus” kysymyksessä oleviin tehtäviin.

Ehdotan ajatellen nytkin meneillään olevia monimutkaisia, pitkäpiimäisiä ja kohtalokkaita neuvotteluja kansallisissa ja kansainvälisissä merkeissä, että sopivaisuus palautettaisiin siihen asemaan, jonka se ansaitsee.

Ellei ole sopivaisuutta, ei tule tulosta.

Tämä oli maan tapa. Oliko se tuloksekasta, sen arvioikoon lukija itse kohdaltaan. Etevyyden merkityksestä olen käsitykseni nyt esittänyt.


31. tammikuuta 2016

Herra Kukkonen ajaa autoa




Televisiotoimittaja kysyi viime viikolla aamuohjelmassa Heikki Reenpäältä, kuinka kauan tämä on harrastanut metsästystä. Heikki vastasi: kahdeksankymmentä vuotta. Sitä ennen hän oli toiminut isänsä koirana, uinut noutamaan ammutut sorsat. Kysymyksen karhunkaadosta hän sivuutti nopeasti – viimeisen karhunsa hän oli ampunut 90-vuotispäivänään ja arvellut, että nyt olisi aika tyytyä pienempään riistaan. Sitä hän ei maininnut, että kaatopaikka oli Venäjän puolella, Vienan saloilla.

Ajankohtainen aihe on dokumenttielokuva metsästämisestä. Siinä Reenpään tovereina ovat Jorma Ollila ja Antti Herlin, joita hän on opastanut tuossa vaikeassa taidossa. Esimerkiksi linnun ampuminen lentoon on vaikeaa, eikä ampuja saa erehtyä. Peuran tai hirven ampumisesta juoksuun ei pidä puhua ääneen. Se on niin vaikeaa. Luulen Heikin tuntien, ettei hän tuossa elokuvassa mainitse laajemmin opettamiaan – yksi oli Ruotsin nykyinen kuningas.

Jokaisella on mielipide metsästämisestä, hyvin monilla kielteinen. Tuo elokuva saattaa siis avata toisen näkökulman, joka ei ole kielteinen.

Heikki oli tunnettu tarkkuusampuja myös ilmatorjuntatykillä. Heidän moottoroitu osastonsa oli useampia vuosia Hyrylässä valmiudessa ajamaan Espoonlahden rantaan, jos Porkkalan vuokra-alueelta kuuluisi kummia. Talvella 1944 hän oli Helsingin ilmatorjunnassa adjutanttina ja nyt 2014 hän esiintyi lehdissä näyttäen paikkoja ja toimintatapoja IT:n tulenjohtopaikalla, joka oli paloaseman ja entisen Puhelinlaitoksen talon välissä syvällä kallion sisällä. Kerran hän näytti sormella minulle Kehä III:lta läheltä Espoon liittymää raskaan ilmatorjunnan betonijalustan, joka lienee tänäkin päivänä paikallaan. ”Tuosta me ammuimme peltikattoa Helsingin ympärille…”

Kuvan muistelmateos (Otava, 2000) on verratonta kulttuurihistoriaa kirjoista ja linnuista, ihmisistä ja ilmiöistä. Sen ainoa vika on hienotunteisuus. Se tosin sattuu vain sellaisen lukijan silmään, joka on kuullut tarinat luonnossa.

Aivan 40-luvun lopulla Mannerheim ilmoitti närkästyneenä Otaaan Heikin isällä, että hän oli yhdessä daaminsa kanssa saapunut Sveitsistä Suomeen ja pakostakin pannun merkille, ettei hänen muistelmiensa tuleva kustantaja ollut varannut käyttöön autoa kuljettajineen. Mistä tällainen mahtoi johtua? Ja kun Otavasta ilmoitettiin anteeksipyynnöin oikaisun tapahtuvan välittömästi, marsalkka oli vielä maininnut, että kuljettajan tulisi olla vieraita kieliä osaamaton.

Siitä huolimatta Kaivopuistossa marsalkan asunnolle ajoi isänsä komealla autolla Heikki Reenpää nuorempi eli Pikku-Heikki, joka ilmoittautui ja esittäytyi: ”Autonkuljettaja Kukkonen.”

Reenpäät olivat ennen Renqvistejä ja sitä ennen Joensuun Kukkosia. Pohjois-karjalaisuus on heillä perinteeenä.

Kun muistelmat sitten ilmestyivät, Mannerheim kätteli toimitusjohtajan tiloissa Reenpäät, jotka seisoivat pitkänä rivinä kuin kunniakomppania. Viimeisen ja nuorimman eli Heikin kohdalla Mannerheim pysähtyi ja sanoi:” Me olemme tavanneet.” Heikki yritti:” Minulla oli kunnia palvella Herra Marsalkan alaisena luuutnanttina.” Mannerheim vastasi:” Eikö herra Kukkonen osaa ollenkaan kieliä.”

Tuossa vaiheessa Heikki oli maisteri. Pro gradun tarkastajana oli kummisetä Rafael Koskimies ja aihe ”Kirjailijan ja kustantajan suhteista”. Tutkielma käsitteli etenkin F.E. Sillanpäätä. Heikki oli muuten itse keksinyt aikamoiseen tilaan ajautuneelle nobelistille Taatan hahmon patalakkeineen ja partoineen ja pannut alulla joulusaarna, jotka hän kirjoitti yhdessä Vilho Suomen kanssa, ja ryhtynyt kuljettamaan Taataa kirjakauppoihin ja matineoihin. Koko kentän miesvartioinnista huolehti yleensä nuori ja siivo kirjailija Lassi Nummi; tehtävä oli tietenkin katsoa, ettei mestari päässyt livahtamaan viinakauppaan.

Heikki antoi mielellään ymmärtää, ettei hän muka ollut mikään erikoisempi kirjallisuuden tuntija. Se ei tietenkään pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Eri yhteyksissä mainittu tapahtumasarja, jossa kirjallisuuden kenttää lähes yksin hallinnut WSOY joutui vaihtamaan kirjallisen johtajan Martti Haaviosta Eino E. Suolahteen, johti siihen, että monet nuoret kyvyt tunsivat olonsa talossa vieraaksi. Juuri Heikki Reenpää poimi päättäväisesti nuoret kyvyt Otavaan, Haavikosta Mereen, Rintalaan ja Salamaan. Otava oli julkaisutoiminnassaan rohkeampi kuin WSOY, eikä sillä ollut rasitteena vanhakantaisia omistajia eikä murentuvista asemistaan kilpailevia entisiä mielipidejohtajia (tyyppiä Maila Talvio). Ja kyllä se rohkeus maksoikin.

Televisio-ohjelman nähtyäni ajattelin tuoda henkilökuvaan yhden lisän, koska harva tuntee sitä. Hyvin merkittävässä asemassa olevat ihmiset viestittävät koko olemuksellaan ylhäisyyttään ja asemaansa. He eivät koskaan ärjäise pikku herrojen tavoin: ettekö te tiedä, kuka minä olen, koska heidän ei tarvitse. Mutta heitä puhutteleva tuntee kyllä vähäpätöisyytensä. Jotkut yhteiskuntamme huiput ilmoittavat etukäteen: saatte 30 sekuntia aikaa esittää asianne, jos teillä on sellaista.

Olen usein nähnyt Reenpään ainutlaatuisen kyvyn ja kuninkaallisen kohteliaisuuden. Hän osaa jollain näkymättömillä tempuilla kääntää keskustelun vaarallisilta vesiltä juuri kun asianomainen on rupeamassa puhumaan läpiä päähänsä. En tiedä ketään toista, joka olisi yhtä hyvä käsittelemään kiihtynyttä kansalaista tai raivostunutta alaista. Useimmat luulevat saaneensa ratkaisevia myönnytyksiä. Jotkut luulevat tätä tyhmyydeksi tai pehmeydeksi. Olen ollut itse paikalla, kun Heikki kuvannollisesti pyyhki lattiaa saksalaisen loistohotellin johtajalla, joka erehtyi luulemaan osaavansa halventaa (skamfila) pohjoisia barbaareja – porukassa oli ainakin Gerard Bonnier. Ja aina jos omien joukossa jollekin tapahtuu haaveri, asianomainen löytää itsensä Heikin autosta matkalla ensiapuun tai selviämisasemalla, aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Minua hiukan nauratti kirjan nimi ”Ajokoiran näköinen johtaja”. Kirjoittajat eivät ole oikein sisällä metsästys- ja koira-asioissa. Lintukoiran näköisen johtajan kyky on valtava vainu ja järkähtämättömyys saaliin löydyttyä.

30. tammikuuta 2016

Vanhana




Lapsena en tuntenut enkä ollut edes nähnyt kuin yhden ihmisen, joka oli vanhempi kuin minä nyt. Viimeistään 70 vuotta oli sellainen raja, jota ei rankaisematta ylitetty.

Eilen luin äitini (92 v.) Kansakoulunopettajalta (99 v.) saaman kirjeen. Molempien daamien käsiala ja ajattelu ovat aivan ehjiä.

Kokemuspiirissäni suuri käänne tapahtui tässäkin asiassa 1960-luvun lopulla. Äidinisäni kiipeili kirkontorneissa vielä kymmenen vuotta 70 täytettyään. Saatuaan valvovana mestarina vanhainkodin valmiiksi hän siirtyi 85-vuotiaana sinne itse asiakkaaksi, ja sekin taisi olla aluksi lähinnä ostopalvelu.

Nyt on siis mihin verrata. Tätä asiaa ei ollut ennen olemassa. Yksittäisten ikäihmisten ympärillä ei ollut mitään. Vanhusten huolto ei ollut mikään ongelma, ainakaan verrattuna kriittisiin asioihin, joista ei puutetta ollut.

Nyt vanhusten hoito on muottia, ainakin kielenkäytön tasolla. Jopa keski-ikäiset ovat alttiita propagandalle, luultavasti huonon omantunnon vuoksi. Aivan uudenlaisia ongelmia nousee esiin. Minkä vuoksi ja millä oikeudella isä tai äiti asua kituuttaa arvohuoneistossa, jonka lapset hyvin mielellään myisivät ja käyttäisivät rahat per heti. Jos isä tai äiti vastustelee, että kun tämä on hänen kotinsa, vastaus on kuulemma joskus kipakka – turhia kuluja ja kaikenlaisia vaikeuksia. Mars palvelutaloon ja mielellään veronmaksajien kustannuksella niin että jälkeläiset saavat pitää rahat.

Jo nyt tai aivan pian nämä ongelmat osoittautuvat isoiksi. Niiden käsittely on vaikeaa, koska tietoja ei oikein ole. Uudenaikainen puhetapa niputtaa ”vanhukset” sivuuttaen sen, että vanhoja on ainakin yhtä kirjava joukko kuin työikäisiä ja että vaivat ja valmiudet vaihtelevat suuresti. Asiassa on sekin ongelma, että vanhoilla on äänioikeus, toisin kuin lapsilla.

Eilen kävin tosiaan puhumassa lyhyesti opettajille messuilla blogeista ja tein numeron siitä, että blogeissa voi olla sopivaa luettavaa ja asian voisi panna merkille nyt kun alkaa näyttää selvältä, ettei verkkoromaanista tai verkkorunoista ole kehittynyt mitään sen ihmeempää.

Kävellessäni takaisin sateen ja jään maailmaan sain valmiiksi ajatuksen, jota en onneksi keksinyt puhetta pitäessäni. Nyt seuraavaa kirjaa blogeista ja kommenteista sommitellessani olen tietenkin hakenut julkaisemiselle hahmoa. Se saattoi eilen löytyä.

En pidä omia vaiheitani enkä liioin menneitä vuosikymmeniä erikoisemmin muistiin merkitsemisen arvoisina. Omaelämäkertoihin suhtaudun yleensä kiukkuisesti. Nyt kun ilmestyy vähän väliä muistelmia, yllättävän usein sivutaan tapahtumia ja aiheita, joissa olen ollut itse mukana.

Heilauttamatta leimakirvestä väitän, että kovin usein muistan tosiasiatkin toisin kuin kirjoittajat. Etenkin olen panevinani merkille huolellista valikointia.

Sekin on ongelma, että muistelma on hyvin vaikea kirjoittaa. Tästä blogistakin huomaan, että ainakin jotkut kommentoijat luulevat, että Tuomioja oli nuorena ankara aatteen mies ja kritiikitön Neuvostoliiton ystävä. Asiahan ei ole näin. Juuri silloin kun merkittävä osa sukupolvea käväisi eri värisinä kommunisteina Moskovan leirissä ja keskittyi latelemaan päättömyyksiä. Tuomioja oli demari ja pysyi sellaisena, puolueen johdon harmiksi. Ne henkilöt, jotka vaikenevat menneisyydestään, tekevät niin aiheellisesti.

Se oma oivallukseni on, että olen tullut pitäneeksi yli kymmenen vuotta vanhentumisen päiväkirjaa. Jos pidän tätä vielä kymmenen vuotta, syntyy dokumentti.

Kukaties joku ylioppilas tekee paremman aiheen puutteessa seminaariesitelmän aiheesta ”kirjoitusvirheet Kemppisen blogissa 2005 – 2015.

Kertasin edellä oman sukupiirini muistoja perustellakseni, että käsitykseni kanonisesta iästä voi olla väärä. Isä juoksi kuin orava milloin minnekin ja hoiti omia ja muiden asioita leppymättömän tarmokkaasti siihen tapaturmaansa eli 76-vuotiaaksi asti, ja kaksi vuotta toivuttuaan alkoi jälleen kirjoittaa, satoja sivuja yhdellä sormella.

Oma kokemukseni on saman suuntainen. En jaksaisi tehdä rehellistä työtä eli viittä päivää viikossa seitsemää tuntia päivässä. Luentosarjat tentteineen menisivät mutta yliopistohallinto ei.

Mitä tulee päivän kolotuksiin, asiasta ei oikeastaan ole mainittavaa. Ison puoleinen kanisterillinen puhdasta, hyvää juomavettä, jonka naapurin nuori rouva tuo kuistille, siirtyy kyllä paikalleen tiskipöydälle, mutta olen opetellut katsomaan joka kerta, miten nostan, ja erikoisen tarkasti, mihin jalkani lasken. Medioiden neuvoma liikkuminen ja venyttely on tullut tavaksi jo kauan sitten. Kärpänen katossa voisi luulla, että tällaisen blogin tekstin kirjoittaminen on asia, josta on esitettävä seisaallaan kiitollinen rukous hindujumalille. Hartioiden ja käsien pyörittely ja muu retkutteleminen saattaa näyttää erikoiselta, mutta tekee hyvää.

Sen vuoksi ja kun olen lähdössä istumaan iltapäivää sukulaismiehen 70-vuotispäivän merkeissä, haluan tähdentää kaikille, ettei ihminen – ainakaan joku toinen ihminen kuin minä – muutu yhdellä iskulla osaamattomaksi täyttäessään jonkun määrän vuosia.

Tätä kirjoittaessani huomaan ottaneeni yhteyttä ja kysyneeni neuvoa ilmenneen putkivuodon ja sen paikkaamisen ja kokonaistilanteen selvittelyn nimessä, eikä yksikään yhteyshenkilöistäni ole alle seitsemänkymmentävuotias.

Tämä on nyt kokemukseni. Yllättävän ja monimutkaisen – monikerroksisen – ongelmaryhmän nopea käsittäminen ja kyky jäsentää se mielessä näyttää vaativan nimenomaan kokemusta. Joku voisi perustaa Eläkkeellä olevien vesi-insinöörien konsulttitoimiston. Menisin maksavaksi asiakkaaksi. Aina parempi, että toistaiseksi olen saanut neuvoja maksutta.

29. tammikuuta 2016

Hissikirjoitusta





Tämä on mainos. Näistä blogeista tulee syksyllä toinen kirja. Sen nimi on ”Tältä puolen”.

Menen tänään messuille ja puhun blogista kirjallisuutena. Ehkä sanon, ehkä en, että blogi on eräänlainen peilisolu. Sen vaikutus voi olla myönteinen tai kielteinen. Lähes päivittäin nautittuna se vaikuttaa kuin valokuva, sellainen jossa joku irvistää tai sellainen, jossa joku hymyilee.

Olen ajatellut toimia samalla tavalla kuin viimeksi. Kävi ilmi, että kommentit ovat painetussa kirjassakin tärkeämpi kuin blogistin kirjoitukset. Ykköskirjassa ”Täältä puolen” valikoin kirjoituksia. Kai se on tehtävä nytkin, koska kommentit ja tekstit eivät välttämättä satu samalle päivälle, vaikka asia olisi sama.

Toisenlaista kirjallisuutta tämä on, koska näin verkossa voi reagoida niin nopeasti. Olemme yhdessä vähän väliä edellä muuta mediaa.

Joskus saattoi olla olemassa sellainenkin kuin ”yleinen mielipide”. Tämä ei varmasti edusta mitään erityisen yleistä, mutta oudosti vanhempia tekstejä ja kommentteja lukiessa ja niitä uudempiin verratessa syntyy vaikutelmaa ikään kuin aikalaishistoriasta.

Peilineuroni on hermosolu, joka toimii kun eliö havaitsee jotain, ja toistaa tuon toiminnon. Apina havaitsee näköaistillaan esimerkiksi toisen apinan uhkaavan eleen ja vastaa samalla eleellä.

Uutta tietoa on se, että tämä kaikki tapahtuu ”esirationaalisesti” eli ikään kuin peilin heijastamana, niin nopeasti, ettei hermosto mitenkään ehdin siinä ajassa käsitellä aistimusta ja valmistaa toimintaa.

Löytö aiheutti tieteessä aika tavallisen villiintymisen, jossa mukana olleet eivät useimmiten itse olleet tutkijoita. Näitä villityksiä tulee ja menee jatkuvasti. Myös tässä asiassa kohu on laskenut ja osa nopeista johtopäätöksistä on ammuttu alas.

Yksi aivotutkimuksen piirre, jota voi pitää varmana, on yhteenveto uusimmista löydöksistä aivojen kuvauksissa (PET) monin edistynein laittein. Hermoston on vielä paljon monimutkaisempi kuin kukaan aavisti eikä kukaan oikein ymmärrä sen toimintatapoja. Sekin luulo on sivuutettu, että jokin aivolohko vastaisi jostain toiminnasta kuin nappia painaen.

Mutta joissakin tapauksissa apina, ja luultavasti ihminen, vastaa näkemäänsä samalla tavalla kuin tuntoaistilla kokemaansa eli fMRA:n kuva on samanlainen monissa tapauksissa.

Kuten usein, moni tutkijakin on arvellut merkittävien, ikiaikaisten ongelmien ratkenneen nyt. Kuten usein, mistään sellaisesta ei ole merkkiä.

Tieto on kuin tunturiin nousua. Kerran toisensa jälkeen vaeltaja luulee näkevänsä huipun ja ponnistaa viimeiset voimansa vain nähdäkseen, ettei se ollutkaan vielä huippu. Laella hän on väsynyt eikä näe mitään erikoista, varsinkaan ei pitää kovan ponnistelun arvoista. Huippu näyttää suunnilleen samalta kuin rinnekin ja taitaa olla lähinnä maantieteellinen sattuma. Tämä kohta, tässä saappaan alla, on mitattu korkeimmaksi, mutta silmä ei sitä erityisemmin erota.

Näin ollen ajatus mimeettisistä eli jäljittelevistä aivoista ajattelevien aivojen ja syvempien ”matelijan aivojen” rinnalle toimivana kolmantena, on kiehtova mutta vain hypoteesi eli arvaus.

Erikoisen mielenkiintoiseksi sen tekee yhteys väkivaltaan, vahingoittamiseen, tappamiseen. Eilen mainitsemani kirjoittaja on pohtinut laajasti ”mimeettistä kilpailua”. Minä vain sinä – sinä vai minä.

H.C. Andersenin hypoteesin voisi ottaa huomioon ja liittää kirjallisuuden merkilliseen ennustusvoimaan. ”Lumikuningattaressa” vääristävä peili putoaa taivaasta pirujen käsiteltyä sitä huolimattomasti. Maahan pudotessaan se särkyy tuhanneksi sirpaleeksi – peilisoluksi varmaan. Sirpaleen sydämeensä saanut ei kykene tuntemaan iloa eikä onnea, ei surua eikä murhetta.

Taikapeilin heijastamana ihanin maisema välittyy saman näköisenä kuin keitetty pinaatti ja ihmisten ja maailman kauniit ja korkeat piirteet näkyvät pahoina ja naurettavina.

Peili olisi siis kognition osa ja kukaties osuus mielen häiriöihin ja sairauksiin…

Jatkaaksemme tekotieteellisyyttä: kuka ei tuntisi sellaisia ihmisiä? Kuka ei kohtaisi toisissaan ja itsessään tuollaisia tunnetiloja.

Juuri ranskalaiset tutkijat ovat kummissaan siitä, että tietoisuuden ja aineellisuuden (ruumiin) valtakunnat sekoittuvat toisiinsa noin sopiattomasti.

Tuo kumma kehitys kyllä tunnistettiin, kun mieleen oli opittu vaikuttamaan pistoksin ja mielialoihin lääkehoidolla. Se todella oikea vallankumous lukemattomine tahattomine sivuvaikutuksineen tapahtui puolisen vuosisataa sitten. Tuli Largactil, tuli litium – niin monta keinoa vaikuttaa kemikaaleilla suoraan aivoihin.

28. tammikuuta 2016

Yhteinen unemme




Pysyvä aihepiirimme näissä kirjoituksissa on topos eli tyypillinen tai tyylitelty paikka, esimerkiksi Täällä Pohjantähden alla -teoksen maisema, Proustin kirjoittamien muistojen merenrantakaupunki tai oma lapsuudenmaisemamme.

Käytän termiä samassa merkityksessä kuin Ernst Curtius. Itse sana merkitsee vain paikkaa. Curtius osoitti kirjallisten kuvien jatkuvuuden antiikista nykyaikaan, joten hänellä topos on ”tyypillinen paikka”.

Topos on myös se maisema, jonka rakennamme mielemme lukiessamme ja se on mielikuvituksen maantieto, jolla täydennämme elokuvia ja maalauksia. Kun aloitan romaania, lähden Kauhavan maisemasta ja kirjan täsmentäessä vaihdan mielessäni joen järveksi. Petsamon maisema tuotti minulle vaikeuksia; taas kerran havaitsin, miten vaikeaa maiseman kuvaaminen on. Maiseman valokuvaaminen muuten on lähes mahdotonta.

Tutkijat ja itsensä liian vakavasti ottavat piirit tuhahtelevat maisemallisten esikuvien etsimiselle samalla tavalla kuin kuviteltujen henkilöiden esikuville. Tutkijat ovat kovia tuhahtelemaan.

Hämeenlinnan vanhan tien varressa oli Jukolan talo, ”eteläisessä Hämeessä”. Talo on täsmälleen sellainen kuin Kivi kuvaa. Hiidenkiviä on Nurmijärven seudussa muutamia kymmeniä, kaikki aitoja.

Tulin uteliaaksi ja ilahduin, kun harrastamistani vanhoista kartoista Urjalasta löytyivät heti Koskela, Kivioja ja Laurila. Kartano on Honkola ja sen vieressä on pappila. Paikkakunnalla oleva Koskelan torppa on siirretty jostain johonkin eli matkailun houkutin. Tämän jutun kuva on Urjalan kotisivulta lainattu ”Koskelan torppa”. Alkuperäistä” Koskelaa ei ole ollut olemassa. Romaanin paikan kuvauksessa näyttäisi olevan osasia Linnan omasta, kauan sitten puretusta kotitalosta.

Tämä on pääsääntö. Sekä paikat että henkilöhahmot ovat komposiitteja. Molemmista löytää piirteitä, joilla on malli, mutta kokonaisuus on kirjallisuutta eli mielikuvitusta.

Hienot kirjailijat – esimerkiksi Waltari – sortuivat kyllä myös avainromaaneihin. Kautta aikojen huonosti kätketyt henkilöt on ollut näppärä tapa häpäistä toisia. Kautta aikojen kirjailija on tehnyt työnsä hyvin. Oman asiantuntemuksen avulla huomasin esimerkiksi Antti Tuurin ”Talvisodasta”, että siinä kuvattua kotitaloa ei ole olemassa – kirjailijan antamat maanmerkit ovat täsmällisiä mutta siis vääriä, kuten kuuluukin. Tietäen romaanin taustan kertojat – henkilökohtaisesti – siinäkin muokkaus on tehty kunnolla. Romaanin henkilöt ovat mielikuvitusta.

Tuo on yksi syy kirjan tuottamaan mielihyvään. Mieli ei ota kuvia vastaan sellaisinaan, vaan muokkaa niitä. Romaanin kokonaisuus eli kuvitelma elää tyypillisesti lukijan mielessä ainakin 50 vuotta. Helppo koe on muistella tarkoin ja lukea sitten kirja uudestaan. Unohdettua ja mielen muuttamaa on yllättävän paljon. Ei ole väärin sanoa kirjaa mielen ravinnoksi. Mieli työskentelee ja voi hyvin.

Sillanpää ja Lehtonen ovat kirjailijoita, joiden romaanien pohjalla voisi piirtää kartan – mutta karttoja löytyy myös valmiina. Lehtosen ”Putkinotko” on tuolla nimellä jo 1970-luvun peruskartalla. Pekka Tarkka aikoinaan esitteli minulle paikat erittäin yksityiskohtaisesti. Panu Rajala lienee aloitellut uraansa Sillanpää-museon työntekijänä sangen aidossa maisemassa. ”Pentinkulman päivillä” en ole käynyt, mutta olen niin arvostelukyvytön, että voisin hyvin mennä.

Kuten olen tässä blogissa kertonut, vapisin pyhästä liikutuksesta käydessäni pari vuotta sitten Kalliossa eli Kalle Päätalon kotitalossa Taivalkoskella. Sielläkin esineistöä oli tietoisesti keräilty takaisin. Naulassa seinällä oli Kallen usein kuvaama reppu, ja oli saha ja parkkuurauta ja lattialla keinutuoli, josta tuli susi.

Yllytän lukijoitani leimautumaan aivan rauhassa hölmöiksi ja käymään paikoilla. Käykää vaikka istumassa oksalla ylimmällä Kangasalla, vaikka huolellisen selvityksen mukaan Topeliuksen siitä kotimatkoiltaan tunteman näköalapaikan sijalla lienee sorakuoppa. Vehoniemeltä saa olennaisesti saman vaikutelman kirjailijan yhdellä runolla kansallismaiseman osaksi korottamasta paikasta. Useimmat kävijät ”tuntevat” sen ensi käymällä.

Nyt tiedämme, että kuvittelu on paljon mutkikkaampi tapahtumasarja kuin tutkijatkaan olivat käsittäneet. Peilineuronit todettiin apinoiden aivoista runsaat kymmenen vuotta sitten. Näiden solujen tehtävä on jäljitellä eli matkia sitä, mitä joku toinen ihminen näkee tai tuntee. Kokeissa aivojen magneettikuvaus on keskeinen menetelmä. Jos toista ihmistä taputetaan kädellä päähän, katsojan aivoissa aktivoituvat samat kohdat kuin kohteen.

Tutkijat ahkeroivat ja selityksiä kertyy. Jopa energian käytön kannalta on edullista, että aivot reagoivat ärsykkeisiin etukäteen. Kun rokottajan neula lähestyy, aivot hakevat kipukokemuksen ”välimuistista”, ja kuten pikkulapset tietävät, kipu tuntuu ennen kuin neula on koskettanut ihoa.

En ole ehtinyt paneutua asiaan lähemmin. Näinä viikkoina ilmestynyt kirja ”The Mimetic Brain” tukeutuu peilisolujen olemassaoloon (jota ei ole kai todistettu aukottomasti). Hyvin mielenkiintoisesti eli siis epäilyttävästi kirjoittaja arvelee kaatavansa merkittävän osa psykiatrian oppirakennelmasta.

Hän, Jean-Michel Oughourtian, tukeutuu aivan hiljan kuolleen Ranskanakatemian jäsenen Renë Girardin ajatuksiin. Tässä vaiheessa pidän näitä herroja molempia hupsuina. Toivottavasti olen liian vihamielinen. Edellisen psykiatrinen kokemus on laaja ja mittava ja jälkimmäinen, Girard, suurta mielenkiintoa Yhdysvalloissa ja varsin laajaa ja osittain murskaavaa kritiikkiä kotimaassaan Ranskassa. Ehkä vain olen henkisesti takapajuinen. Mielestäni koko Lacan ja osa Foucaultia on turhanpäiväistä mystifiointia.

Mutta pohjaltaan ajatus, että väkivalta on ympäristön heijastus eli peilikuva toisen ihmisten halun suuntautumisesta, on lähellä havaintoa, että kuolemanrangaistus vaikuttaa suuriin joukkoihin raaistavasti eikä toimi kenellekään pelotteena.

27. tammikuuta 2016

Suomalainen osakunta


 ”Kansakunta” tuli kieleen myöhään. Sanan taustalla on siis monien kielten ”nation”, ja tuon sanan taustalla näkyy taas syntymistä, syntyperää tarkoittava sana. Ruotsissa ylioppilaiden osakunta on edelleen ”nation”. Natsa on Nylands nation. Suomalaiset eli ruotsin alamaiset kuuluivat keskiajalla yliopistossa englantilaiseen kansakuntaan.

Blogi on edelleen myös keskustelun väline. Muistaakseni menen johonkin messuille perjantaina puhumaan. Ajattelin ottaa esiin juuri tämän, kun aiheena on blogi uudenlaisena kirjallisuutena.

Olen edelleen sillä kannalla, että kirjoittaja esiintyy nimellään ja jättäytyy alttiiksi palleaiskuille, mutta kommentoijat saavat kirjoittaa anonyymeinä. Ei se ole sen kummempaa kuin valitettavan harvinainen yleisökeskustelu messuilla tai luennolla. En minä ainakaan kysy puheenvuoroa pyytävältä nimeä.

Kongresseissa ja symposiumeissa kaikki ovat yleensä käsillä olevan alan tuntijoita tai opiskelijoita. Juuri siksi on hyvä tapa, että penkistä pystyyn nouseva kommentoija aloittaa sanomalla nimensä ja taustansa.

Tässä ei siis ole kysymys sosiaalisesta mediasta eli Somesta. Käsitykseni mukaan Some luo ja ylläpitää suhteita nimeltä tunnettujen ihmisten kesken. Lähi-ilmiöitä ovat mainonta ja markkinointi. Ihmiset pitävät itseään esillä. Ihminen on tuote.

Facebookissa on tietysti myös mainio mahdollisuus pitää yllä pienryhmiä, esimerkiksi sukulaisten kesken. (Itse olen jättäytynyt täysin passiiviseksi, koska tässä blogissa on harvinaisen täysi tekeminen.)

Siis – sanokaa vain, että Kemppisen mielestä Suomen kansaa ei ole olemassa. Kommenteista näen, että asiaa ei ole ymmärretty. Yleiskäsitykset viettävät omaa elämäänsä. ”Suomen kansa” on puheessa ja kirjoituksessa useimmiten aivan ymmärrettävä. Termiin liittyy vaaroja. Kommunistit huusivat ennen marssiessaan ”SKP – Suomen kansan puolesta”. Luultavasti he eivät tarkoittaneet kapitalisteja, vaan ”työläisiä ja talonpoikia”.

”Suomen kansalainen” on selkeä nimitys. Kansalaisuudesta määrätään laissa ja se on nopea selvittää, olenko minä ja oletko sinä Suomen kansalainen vai et. Perustuslain ihmisoikeuksista suurin osa kuuluu kaikille eli Suomessa muillekin kuin kansalaisillemme. Esimerkiksi äänioikeus on vain tietyn ikäisillä henkilöillä.

Varmin keino saada kansalaisuus on syntyä. On olemassa muitakin järjestelmiä. Yhdysvalloissa yhteen aikaan kansalaisuuden sai kuka tahansa maassa syntynyt eli myös ulkomaalaisen äidin lapsi.

Asia on kirjoittamisen arvoinen siksi, että sanaa ”kansa” on käytetty tuhoisalla tavalla väärin lähes 200 vuotta. Pahamaineisin on ”Saksan kansa” ja ”kansansaksalainen”. Natsiaikaan ihmisiltä, joiden suku oli asunut maassa esimerkiksi tuhat vuotta, vietiin kansalaisuus rodullisilla perusteilla. Se tiede osoittautui väärinkäsitykseksi, eikä kukaan ole löytänyt verestä eikä muualta elimistöstä ”saksalaisuutta”.

Reipas väärinkäsitys sisältyy kommentin, jossa sanotaan minun muuttaneen kantaani maahanmuuttajiin. Pyydän anteeksi lakimiestaustaani. ”Maahantulo” on mielestäni sama asia kuin valtionrajan ylitys. Lentokentällä on kyltti ”arrivals”. Toinen kyltti, departures, tarkoittaa maasta poistumista. Kysymys on vain havaittavasta tosiasiasta. Joku tulee maahan.

Maahantulon syy on eri asia. Yksi syy on maahanmuutto, jota sanottiin ennen siirtolaisuudeksi (immigration). Toinen syy on pakolaisuus. Kolmas syy on lomailu ja matkailu. Neljäs syy on sotilaallinen valloitus. Niitä riittää.

Ainakin vuosi sitten maahantulo Ruotsista ja maahantulo Venäjältä olivat eri asioita. Toiseen mm. tarvittiin voimassa oleva passi, ja usein lisäksi viisumi eli kirjallinen maahantulolupa leimoineen.

Kukaan ei ihmettele, että maasta poistumiseen on liitetty yhä enemmän pakollisia vaiheita, kuten turvatarkastus. Myös kotimaan lennoilla tarkastetaan, onko matkustajalla mukanaan esimerkiksi teräaseita. Minulla oli taannoin mattoveitsi. Selvisin ja pääsin lennolle. Veitsi heitettiin roskikseen. Biltemasta saa uusia. Mutta kun Lapissa halusin ostaa hotellista aika hyvän tuntuisen puukon, jätin sen tekemättä, koska nyt muistin, että ongelmia voi tulla. Selvitin jälkeenpäin, että tavallinen puukko ja linkkari menevät kotimaassa matkatavaroissa.

Maahantulon sääntöjä sisältävät Dublin ja Schengen, mutta on niitä muitakin. Itärajalla ei puolin eikä toisin sallita maahantuloa rajanylityspaikkojen ulkopuolelta, eli siis metsästä. Rajavartijoiden ja poliisin yleistoimivaltuus riittää sellaisen tulijan kiinniottamiseen. Takavuoisina tiesimme tekevämme väärin, kun nousimme Haltille Norjan puolelta, josta onkin parempi reitti. Luvallinen ylityspaikka oli maantie Skibotniin.

Harhainen ja väärä oli edellisten sukupolvien yhä ajoittain kummitteleva ajatus, että Suomen kansa oli jollain salaperäisellä tavalla olemassa ja valmis vuosisatoja sitten. Historia olisi kehitystä kohti ennalta olemassa ollutta päämäärää, suomalaisuutta ja Suomen kansaa. Näin ei ole. Kansallisuusaate vain on välillä muotia ja jokainen kausi keksii omat määritelmänsä ja valheensa. Suomen kansa esimerkiksi muka on rehellistä, aikaan saadessaan ahkeraa, vähäpuheista, rauhanomaista mutta vihassa kauhistuttavaa. Jokainen tietää, että tälliset stereotypiat ovat mainoskieltä. ”Ruotsalainen rakastaa sotaa”, julistivat maan erinäiset arvohenkilöt 150 vuotta sitten.

Kommentoija jo huomautti viisaasti, että alamaisuus alkoi muuttua kansalaisuudeksi vuoden 1800 paikkeilla. Lisään siihen, että uskontokunnan perustelema yhteisöllisyys on hyvin vanha. Kaikkein uusimmissa ja parhaissa 1500-luvun historioissa on jakso ”kristikunnasta Euroopaksi”. Eurooppalaisuus tuli yleiseen kieleen vasta protestanttisten uskonpuhdistusten jälkivaikutuksena.

Sitä en tiedä, että kun meillä on kansanvalta, kenellä se valta on. Ainakaan se ei ole kansalla siinä mielessä kuin joku kommentoija väitti – että äänestäjien tahto ratkaisisi perustuslain muuttamisen. Jopa Sveitsissä äänestetään konkreettisista kysymyksistä. Ei suora kansanäänestys ole järkevä tapa löytää esimerkiksi palkankorotusten tai -alennusten prosenttilukua.

26. tammikuuta 2016

Vihreä kortti




Tunsin ihan hyvin virkailijan, jonka tehtävä oli pitää tietynlaisia virallisia vieraita hyvänä Yhdysvalloissa. Se ujostutti, että hänen työpaikkansa Washingtonissa oli samassa rakennuksessa ja saman pääoven takana kuin CIA. Sain jatkuvasti selkeitä toimintaohjeita ja tiesin sitten, millaisin ehdoin saa jäädä kuukausiksi tai vuosiksi professoriksi maahan. Suuri palvelu oli tapaamisten järjestäminen. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden jäsenen puheille en olisi varmaan päässyt diplomaattitietä.

Jotain paperia varten – saattoi olla ajokortti tai veroihin liittyvää – jouduin asioimaan Los Angelesin Federal Buildingissa eli liittovaltion toimistoissa. Tuttavat neuvoivat varaamaan tuntikausia aikaa ja telttatuolin. Neuvo oli hyvä.

Lentokentillä jokainen tutustuu maahanmuuttovirkailijoihin (Immigration). Siinähän menee jonottaessa tavalliselta turistiltakin tunti tai kaksi. Lisäksi noissa virkailijoissa näyttää olevan sellaisia, joita huvittaa kiusata tulijoita.

Yliopistopuolella kaikki tiesivät, että kun tiskin takana kysytään matkan tarkoitusta, ei saa vastata mitään edes etäisesti työn tekemiseen viittaavaa, koska silloin ruvetaan äkkiä kyselemään työluvasta ja ehkä vaatimaan vihreää korttia. Pitää sanoa ”tutkimus” ja ”kutsu”. On syytä olla jonkin yliopiston kutsu tai edes kirje, jossa dekaani vahvistaa tapaamisen. Yleispätevä vastaus on kuitenkin turismi eli matkailu.

Rahojakin ne voivat kysyä. Kuten pian meilläkin, luottokortti on ylivoimaisesti parempi kuin setelitukko.

Ennen EU:ta Italian ja Ranskan tullimiehet olivat ihmishirviöitä. Sääli sitä, joka joutui heidän kynsiinsä. Venäjän ja Neuvostoliiton kaikki tietävät. Omassa kokemuspiirissäni Suomessa myös pikkuvirkamiehet ovat pätevää väkeä ja julkista valtaa käyttävät ymmärtävät jokseenkin poikkeuksetta puhetta, siis suomea.

Lisäksi meillä on yhteisvastuuta. Muutaman kerran olen nähnyt sellaisen tilanteen, että pikkutyttö itkee kovasti jossain Stokkan kulmilla eksyneenä tai itsensä loukanneena. En ehdi hätiin, koska Helsingin keskustassa noin viidessä sekunnissa hätiin ehtii noin kymmenen vikkelämpää kansalaista.

Valitettavasti pärstäkerroin ja pelottavuusarvio vaikuttavat. Minulla taitaa olla valkoinen kortti. Voin puhutella ketä tahansa missä vain. Näytän luultavasti täysin vaarattomalta harhailevalta dementikolta, mikä onkin aivan oikea arvio.

Etuoikeutettua väkeä ovat myös äidit lastenvaunujen kanssa. Harvoin ehdin auttamaan kulkuneuvoissa, koska joku toinen on jo ehtinyt. Suosikkisana ”kotouttamisen” piiriin kuuluu sitten sekin, että olen tietämätön – emmin kun junasta olisi voinut auttaa arabihunnutettua äitiä. Pitävätkö he itse tuntemattomien miesten apua pelottavana? En tiedä.

Olen kuullut, että maassa on nykyisin uusi rotu, keski-ikäisiä erittäin hyvätuloisia, erittäin pitkälle koulutettuja naisia. Jos toinen saman ikäinen nainen sanoo sellaiselle kaupassa avocadoista, että ovatpa kalliita, toinen nostaa nokkaansa ja tuhahtaa. Taksimiehet sanovat, että tuon uuden ihmislajin edustajat osaavat olla todella vaivalloisia asiakkaina aamuyöstä humalaisina. Saman ikäinen mies, ammattijuoppo, ymmärtää heti, kun uhkaa nyrkillä ja sanoo että nyt olet hiljaa tai kävelet.  Humalaiset miehet eivät kuulemma nykyisin ole edes taksitarkastajan serkkuja tai poliisimestarin ylimpiä ystäviä. Hörhöt ja jotkut häröt ovat sitten tiettävästi asia erikseen.

Toisin kuin jotkut kommentoijat luulevat, en ole ottanut kantaa maahanmuuttajien puolesta enkä vastaan, vaan koettanut jankuttaa, että heitä on monenlaisia ja lajittelusta aiheutuu joka tapauksessa paljon vaivaa ja kustannuksia. Mielestäni on edelleen vältettävä Yhdysvaltain mallia. Siellä tilanne saattaa olla edelleen paikoi sellainen, että onnettomuudessa pahasti loukkaantunut ihminen jää ottamatta ambulanssiin, ellei hänellä oli luottokorttia. Kyllä suomalainen terveyskeskuskäytäntö on hyvä. Akuuttitapauksissa ei kysytä kansallisuutta eikä edes nimeä. Ne ehtii selvittää.

Tiedän ettei suomalaisia asiakkaita voi aina kehua. Tietääkseni meno jossain Helsingin sairaalan ensiavussa on hurjaa siksikin, että niin suuri osa paikattavaksi tuoduista on hulluna juovuksissa tai huumeissa. Tätä sanovat hoitajat ja lääkärit.

Muutoin olisi kiinnostavaa löytää empiirinen tutkimus yleisökäyttäytymisestä. Tuntemani paperit alkavat olla vähän vanhoja. Sormenpäätuntumalla suomalaiset ovat yhtä hyviä jonottamaan esimerkiksi pysäkillä kuin britit. Ranskalaiset eivät osaa ollenkaan eivätkä halua edes kokeilla. Ja on EU-maita, joissa etuilemista pidetään normaalina.

Esimerkki arvojen muuttumisesta on pysäköintimittarit, joista kolikoilla toimivat kuulemma kohta katoavat Helsingistä. Kun nuo mittarit keksittiin ja tulivat käyttöön Euroopassa, ihmiset kokivat kansalaisvapauksiaan loukatun. Englantilaiset eivät olleet näkevinään laitetta tai kohdistivat siihen jäätävän yläluokkaisen katseen kuten rikas mies kerjäläiseen. Ranskalaiset kävivät heti käsiksi ja ainakin yrittivät iskeä mittarilta pään poikki. Saksalaisista en tiedä. Suomalaiset ottivat nöyrästi kolikot esiin. Muistan sen ja muistan kadonneenihanneammatin, kun Manskulla sekä Kaivokadun risteyksessä että erottajalla seisoi liikennepoliisi pömpelissä ja näytti kintaalla ja valkoisella patukalla, kuka saa mennä ja kenen pitää odottaa.

Tähän kirjoittamallani viittailen lähinnä suurien ihmisjoukkojen käsittelynongelmallisuuteen. Harvoissa paikoisa maailmassa on niin hyvin toimivia paikkoja kuin Ruotsin ja Tallinnan ehjät, toimivat laivat, joihin mennään ja joista tullaan ongelmitta erittäin suurella joukolla.

Joka on kokenut ryntäämisen tai paniikin väkijoukossa, ei ikinä halua kokea sitä uudestaan. Se on todella pelottavaa.

25. tammikuuta 2016

Liikalaihuus


Milloin viimeksi ovikelloanne on soittanut resuinen, kymmenvuotias lapsi, joka on pyytänyt nälkäänsä leipää? Tietenkään ette ole koskaan nähneet. Milloin viimeksi olette nähneet humalaisen miehen hakkaavan remmillä lapsiaan ja vaimoaan? Ette milloinkaan, paitsi ehkä yksittäisenä rikostapauksessa.
Yritän tässä vastata kysymykseen, mitä velvollisuuksia valtiolla on omia kansalaisiaan kohtaan. Kysymys on esitetty sillä taka-ajatuksella, että suomalaisten etuja on ajettava, ei niinkään ulkomaalaisten.
Vuoteen 1999 perustuslaissamme oli (huonosti toimivia) oikeuksia Suomen kansalaisille. Jo hiukan ennen perusoikeudet oli ulotettu koskemaan kaikkia ihmisiä kansalaisuuteen katsomatta. Ihmisoikeuksien julistusta pidettiin propagandistisena hölynpölynä, jolla oli ehkä sijansa juhlapuheissa mutta ei todellisuudessa.
Asiat eivät ole helppoja. Asiat ovat vaikeita ja monimutkaisia.
Rajat kiinni. Se on kansan tahto. – Arvaamalla ymmärtää, mitä tässä tarkoitetaan.
Viranomaisten ja poliitikkojen tärkeimpiä tehtäviä on huolehtia siitä, ettei kansan tahto toteudu.
Vielä hiljan kansan tahtoa haluttiin näyttää ”suoralla toiminnalla”.
Kansan tahdon kannattajat näyttävät olevan puolta minua nuorempia. Heillä ei ole omia muistoja siitä, että kansan nimissä kannettiin Suomen toreilla punaisia lippuja ja esitettiin vaatimuksia mm. työkansasta Leninin viitoittamalla tiellä. Saksassa tuomioistuimet julistivat tuomionsa kansan nimessä, in Name des Volkes. Neuvostoliitossa ja Kiinassa ammuttiin hyvin suuri määrä kansan vihollisia. Kun kansa ymmärrettiin väkijoukoksi, joka kannatti huutamalla korokkeelta esitettyjä väitteitä, omien kansalaisten teloittaminen oli siis kansan tahto.
Kansan tahdon löytäminen ja toteuttaminen on yksi ikuisista erimielisyyden aiheista. Tiedämme aivan varmasti, että ”kansan tahto” tarkoittaa usein ”meidän ryhmämme tahtoa” tai jonkun ihmisen tahtoa. Kansan tahdon toteuttamiseksi tehtiin 1700-luvulla Ranskassa ja Amerikassa suuri vallankumous ja käytiin 1900-luvulla kaksi maailmansotaa. Hyvin usein Jumalan tahto ja kansan tahto tarkoittivat samaa asiaa. Suomessa kansa ja Jumala olivat samaa mieltä siitä, että ryssää ei saa päästää maahan.
Usein käydään keskusteluja siitä, onko Jumala olemassa. Asia on epäselvä. Siitä ei juuri keskustella, onko Suomen kansa olemassa.
Poliitikot ja lakimiehet ovat rakennelleet vähä vähältä järjestelmän, josta ollaan riittävän yksimielisiä. Suomen kansaa edustaa eduskunta. Eduskunnan jäsenet eivät edusta äänestäjiään (siis samassa mielessä kuin asianajaja edustaa laskunmaksajaa tai toimitusjohtaja osakeyhtiötä).
En varmaan osaa vakuuttaa lukijaa siitä, ettei tässä pelata sanoilla ja merkityksillä, vaan yritän vakavissani selittää, että kansan tahdon muuttaminen teoiksi on ollut ja on lähes mahdoton tehtävä. Jos kysyy vastaantulijoilta, mikä on kansan tahto rajojen valvonnassa, saa erilaisia vastauksia, vaikka kaikki vastaajat ovat samaa kansaa.
”Kansa kaikkivaltias” on työläisten Internationale-laulusta. Ei muuta johtajaa ei luojaa kuin kansa kaikkivaltias. Tämä kuulostaa innostavalta, mutta ei merkitse mitään. ”Oi Herra siunaa Suomen kansa” kuulostaa hurskaalta, mutta ei merkitse mitään.
Siis kun vaaditaan, että herrojen on valvottava ennen kaikkea omien kansalaisten etuja, vaaditaan että asianomaiset löytävät toimivan ratkaisun sovitellessaan yhteen kansanryhmien ikiaikaisia riitoja eduista.
Juuri sitä he tekevät, eduskunta, hallitus ja virkamiehistö.
Kirjoituksen alun esimerkeillä osoitin, että Suomi on osa maailmaa. Emme voi estää tuulta puhaltamasta emmekä talvea tulemasta. Tilanteet muuttuvat ja maailma muuttuu.
Tunsin ihmisiä, jotka eivät tienneet, kasvaako Suomessa kahvipensas. Ehkä heille ei kannattanut selittää, että kahvinpavut tuodaan ulkomailta ja nyt meri on jäässä eikä ole rahaa ostaa. Asianomainen ajatteli kuitenkin, että kahvittomuus on kauppiaan tai porvareiden vika tai sitten Jumalan rangaistus syntiemme tähden.
Tänään ja tällä viikolla ongelmamme on valtiontalous, joka tarkoittaa meidän kaikkien taloutta, ja etenkin tuo matkailu rajojemme yli. Nämä ovat saman asian kaksi eri puolta, ja lisäksi on muita puolia.
Vastustan aatetta ”valtion on huolehdittava ensin suomalaisista / omista kansalaisista”. Tässäkin asiassa valtio tarkoittaa samaa kuin sana ”me”.  Ei kenenkään täysi-ikäisen pidä istua ojanpientareelle itkemään tai kiroilemaan. Maailma muuttuu niin että kun nyt ongelmana on myös lasten liikalihavuus, omassa lapsuudessani ongelma oli liikalaihuus, siis nälkä. Maailma muuttuu niin uskomattomasti.
Olen raportoinut tässä sivussa putkivuodostamme. Vuotokohta löytyi tunti sitten. Olen kirjoittanut niistä putkista vertauskuvallisesti. Kun vesi on poikki ja lämmitys uhkaa mennä, on jätettävä pienemmät asiat, etsittävä kriisin syy ja valittava siihen sopivat keinot ja sen jälkeen mietittävä, millä senkin maksaa.
Meillä sellaista ei ilmennyt, mutta ihmiset, jotka kriisitilanteessa tunkevat silmille kehumaan itseään tai selittämään olleensa oikeassa, jossain asiassa, joskus, ovat pelkästään tiellä. Muuttaakseni vielä kerran esimerkkiä silloin kun tarvitaan palokunta, tarvitaan palokunta, eikä mielestäni ole oikea hetki asettua makaamaan paloauton eteen, vaikka vastustaisi palokunta-aatetta.