Linkkuveitsi

Georges Perec pohti asioita ja esineitä. Hänen nimestän puhuttaessa, hän kannatti virheitä ja harrasti niitä. Oikeinkirjoituksesta – OuLiPo-ryhmän uskollisena jäsenenä hän julkaisi myös romaanin, jossa ei käytetty kertaakaan kirjainta ”e”. Kun nimessä on niitä jo neljä, vastenmielisyyden käsittää.

Epäilen muuten, että sukunimi oli kotona Puolassa Peretz.

Tulkintani Platonin ja Aristoteleen käsityksistä taas nojaa Carlo Rovellin kirjoihin silmukkapainovoimasta. Hän on teoreettisen fysiikan johtavia nimiä ja silti hyvin kiinnostunut antiikin kreikkalaisista ajattelijoista. Anaksimandros  on hänen johtotähtensä. Hän hakee vastausta kysymykseen, miten ajatella, jos ”aika” kvanttiaaltoina onkin väärinkäsitys. Yksi mahdollisuus voisi olla Hawkingin huomaamien mustan aukon ominaisuuksien kummallisuus ja siis todennäköisyyteen tai lämpöön (termodynamiikkaan) perustuva suhteellinen aika.

Pereciin hänet selvästikin yhdistää radikaali epävarmuus ja siitä johtuva vimma hakea uusia epävarmoja vastauksia syvien salaisuuksien pilvistä.

Tiedossa ei ole hyvää syytä jättää Rovellia lukematta. Hänen uusin, perimmäistä matematiikkaa edellyttämätön kirjansa on ”The Order of Time” (Penguin Books, 2018.)

Järkähtämätön lukija tietää mielenkiintoni puukkoihin ja veitsiin. Mielelläni todistelisin erehdykseksi Pälsin ja hänen hengenheimolaistensa lapsekkaan väitteen puukon erikoisesta suomalaisuudesta.

Englannissa Sheffieldin museoissa on esimerkinomaisesti paikkakunnalla 1600-luvulla valmistettuja puukkoja, joita ei hevin erota suomalaisista. Mainontoja niistä löytyy jopa Chaucerilta, joka kuoli vuonna 1400. 

Museosta löytyy mm. roomalainen linkkuveitsi. Silti sytkähdin, kun kävi ilmi, että Melvillen ”Moby Dickissä” mainitaan sheffieldiläinen linkkari (”multis in parvo”), ja löysin tutkielman, jossa romaanin rakennetta verrataan järjestelmällisesti Sveitsin armeijan linkkuveitseen. Sen valmistaminen ja toimitukset jokseenkin nykyisessä muodossa aloitettiin vasta 1893, mutta Wangerin ja Victorinoxin yhdistymisen jälkeen kauppa käy.

Vahinko että veitsien löytäminen verkosta on vaivalloista. Tosin siinä sivussa käy entistä selvemmäksi amerikkalaisten outo intohimo. Kymmenillä tehtailla on ”taktisia veitsiä”. Nimitys peittää ihmisen vahingoittamisen tarkoituksen. Joissakin kääntöpääveitsissä on karbidinuppi, jollaisella voi kolhaista poliisin hengiltä.

Keskipolvi muistaa Rambon (First Blood) Bowie-tyyppisen veitsen, jonka kahvassa oli kätevästi neula ja lankaa, joilla pystyi hoitelemaan pienemmät lihashaavatkin.

”Moby Dick” on kirjoitettu 1851. Eräässä sheffieldiläisessä veitsessä on mukana myös malspiikki. Samalla käsitetään kääntöpääveitsen ja valaan onginnan yhteys. Koluaminen mastoissa tuppi lonkalla ei tunnu lainkaan hyvältä ajatukselta. Mutta romaani ja monitoimiveitsi – siinä on ajatusta. Paha on kuitenkaan mennä sanomaan, onko ajatus kuin valkoinen valas. Mielikuvitusta ja mieltä uhkaava.

Ja ikävä

Taide – kirjallisuus – on perimmältään tieteenvastainen liike. Tiede vastustaa taidetta kaikin voimin.

Kynnyskeksintö kirjapaino oli oman aikansa twitter. Ajatus oli sama kuin nykyisin. Keskustelu ei ole mahdollista, koska vastaaminen ei onnistu. Lentolehtinen ja twiitti ovat yksipuolisia julistuksia. Teknologiaa suositaan, koska kattavuus on niin suuri. Stalin joutui karjumaan torilla. Hitlerille oi osoitettu sähköinen äänenvahvistus, mutta ääneen jäi oluthalliongelma: miten saada se kantamaan särkymättä.

Lutherin kootut teokset on monissa kirjastoissa koottu samoihin hyllyihin. Selvää tekstiä on 72 erittäin isokokoista nidettä ja kirjeenvaihtoa on useita kymmeniä kirjoja.

Jos sellainen hylly kaatuisi, niin Lutherinkin muhkealla ruumiinrakenteella menisi henki.

Luther oli luultavasti mielipuoli. Eräät hänen  kirjoituksensa viittaavat pahasti narsismia vakavampaan häiriötilaan. Mutta  monin kohdin tuotannossaan, jopa Roomalaiskirjeen selityksissä, hän osoittaa tunteneensa hyvin munkeille ominaisen kuolemansynnin ”acedia”, joka käännetään perinteisesti väärin ”hengellinen laiskuus”. Kysymyksessä on turhuuden tunto, elämän tarpeettomuuden taju, jollainen lienee edelleen tyypillistä luostari- ja vankilaoloissa.

Luther itse osasi vastustaa tuota kääntämällä saksaksi ensin Uuden testamentin ja sitten Raamatun. Alkukieliä hän ei osannut pahemmin. Ainakin Erasmus myös huomautteli siitä. Mutta tulos, Lutherin saksa, oli sellaista, jota ei ainakaan minun tietääkseni ole koskaan ylitetty. Kielen tuoreus, kuvallisuus ja ihmeellinen eläväisyys tekevät pilkkaa toisten suorituksista.

Baudelairen ja muiden ”inho ja ikävä” oli 1800-luvun tauti, suunnilleen sama kuin aikakauden itse käyttämä ”melankolia”, Juuri tuon taudin takia pantiin pystyyn mm. ensimmäinen maailmansota. Siihen aikaan Freud oli jo kuljettanut yleiskieleen sanan ”hysteria”, joka kuvasikin erinomaisesti ajan tunteita ja tapoja.

Nykyaikana hyvä hoito on luopua Platonista ja ryhtyä Aristoteleen kannattajaksi. Platon oli musertava nero, jonka oivalluksien koko syvyyttä ei ole vieläkään käsitetty. Huvittavasti esimerkiksi yritykset silmukkakvanttipainovoiman muotoilemiseksi lähtevät Platonin ajatuksesta: avaruutta ei ole olemassa, ja siten ei aikaa liioin. Kenttiä on.

Georges Perecin ”Elämä. Käyttöohje” muuttuu yhä hurmaavammiksi, mitä pidemmälle sitä lukee. Itse kivitalon kasvattina käsitin jo varhain lapsuudessa, että talot ovat ikuisia. Vain ihmiset vaihtuvat. Seinät kestävät ja puut uskovat Jumalaan.

Omakin kotitaloni on niin tärkeä, että olen miettinyt itselleni kiilan muotoista (porrassyöksyn alle jäävän tilan kaltaista) huonetta, johon voisi vetäytyä. Tosin talo on purettu, mutta ei siitä niin vähällä pääse. Jo tuhat vuotta sitten kirkot rakennettuun paikkoihin jotka kuhisivat perkeleitä. Sama koskee tietysti monia merkittäviä rakennuksia. Ja juuri sellaista Perec kuvaa leppymättömällä rakkaudella.

Inho

(Kuvassa on kirjanpitäjäni)

Inho ja ikävä. Charles Baudelaire toisteli näitä. L’ennui et la nausée. Luultavasti hän ei ollut selvillä hiljan Tanskassa eläneen Kierkegaardin ajatuksista, jotka muokkasivat kahta vuosisataa ja ehkä kolmattakin. Hänellä kirja nimenä oli Pelko ja vavistus. Jokapaikan sana ”angst”, joka esitetään yleensä saksankielisessä muodossaan, on lähtöisin häneltä.

Jean-Paul Sartre oli hyvin lahjakas omistamaan itselleen toisten ajatuksia. Romaanin ”Inho” taustalla ovat Baudelairen lisäksi mm. saksalainen filosofi Husserl, ja Sartresta tuli myös ahkera Heideggerin lukija. Maan vasemmistopiireissä ajateltiin yleisesti, että turha puhua Hitleristä ja Stalinista, koska pahuuden temppeli on Yhdysvallat. Tuon ajatustavan suuri nimi Paul Nizan tosin sattui kaatumaan ranskalaisena 1940, mutta valtaistuin jäi vapaaksi ja entinen toveri Camus tuli hänkin toisiin ajatuksiin.

Inhon ja ikävän tulosta sanotaan nykyisin masennukseksi, ja siihen on lääkkeitä.  

Nykyinen kaiken peittävä liikunnan ja terveiden elämäntapojen propaganda on tarkoitettu peittämään tapahtumahorisontin taakse näkymättömiin sen tosiasian, etteivät nämä keinot johda oikein mihinkään, varsinkaan eivät tulokseen.

Tarpeen olisi tunteiden liikunta eli lämmittely, venyttely, harjoitteet ja palautuminen. Parhaat ja vanhimmat välineet ovat kirjallisuus ja musiikki. Valitettavasti meillä on edelleen taipumus luulla, että kysymys on uskonnosta tai politiikasta, kun nämä asiat otetaan esiin, vaikka kysymys on niiden vastakohdasta.

Yksinkertaisuuden vuoksi luen tässä kirjallisuudeksi myös kuvataiteet, jotka ovat niin kertovia. Joskus ne kertovat, ettei kertomusta ole, mutta sekin on sähköistävä havainto.

Yksi esimerkki Tolstoin ja hänen jälkeensä Proustin kohdin hiukan hämmentävästä ihmisjoukkojen sekasortoisuuden poistamisesta on Charles Perec, jonka ”Maailma. Käyttöohje” ilmestyi sankarillisesti suomennettuna runsaat kymmenen vuotta sitten.

Näennäisesti romaani (nimiössä lukee ”romaaneja”) on kuvaus noin sadan ihmisen elämästä ja oloista pariisilaisessa kerrostalossa kuluneiden sadan vuoden aikana. Huoneet käydään läpi yksi toisensa jälkeen, ja koska teos sisältään muun muassa kaiken, esineillä ja niiden ihmisten kesken synnyttämillä tilanteilla on merkittävä osuus.

Jotkut tarinat ovat surullisia, kuten kansatieteilijän, jonka Sumatralta löytämän pienen ja oudon kansan elämäntapojen tarkoitus näytti olevan tutkijan käsistä karkaaminen. Jotkut tarinat ovat iloisia, jotkut tavallisia, jotkut tavattomia. Kirja vilisee viittauksia aikaisempaan kirjallisuuteen ja tahallisesti paikkaansa pitämättömiä tietoja lähteistä. Samalla kun Perec esittää ”uskottavat” tiedot Graalin maljasta, hän luetteloi ainoat tunnetut paikat, joissa kumarretaan jotain pyhää esinettä, kuten pisaraa Neitsyt Marian maitoa tai ihmeellistä käärinliinaa, josta erottuvat meidän herramme kasvot.

Opin kerralla aina inhoamieni pelien maailmasta jotain oleellista. Kirjan luvut on järjestetty shakin ratsun liikkeiden mukaan eli siis viittaus on ohjelmoinnin yhteydessä usein käytettyyn ”ratsun kierto” -tehtävän, jossa ratsu etenee sääntöjen mukaan (yksi plus kaksi tai kaksi plus yksi) ja tehtävä on käydä kerran jokaisessa ruudussa.

Jossakin on maa

Voitte säästää aikaanne. Tuurin kirjoja ei jaksa lukea. Hän kirjoittaa insinööriproosaa jne. Se että minä jaksan pitää häntä kenties merkittävimpänä kirjailijanamme nyt, on omituista. Kotiin päin vetämistä on syytä epäillä, koska olemme hänen kanssaan kansakoulukavereita.

Uusi ”Aavan meren tuolla puolen” jatkaa romaania ”Tangopojat”. Puheena ovat Ruotsiin kauan sitten muuttaneet, nyt jo enimmäkseen heidän jälkeläisensä. Liikutaan Göteborgin seudulla. Lähtöpaikka Suomessa oli ollut Pohjanmaa, nimenomaan Kauhava ja Lappajärvi.

Tuurin lisäksi esimerkiksi Päätalo ja Hyry luetaan mielellään yksitoikkoisten kirjailijoiden leiriin. Yksitoikkoista tekstiä on romaanimuodossa loputtomasti, mutta nyt mainitut eivät todellakaan ole sellaisia.

Yksitoikkoisuus on lukijan päässä. Vika ei ole korjattavaksi aivan mahdoton, mutta on se vaikea. Elokuvissakin osa yleisöä edellyttää, että ensimmäisten viiden minuutin aikana tapahtuu vähintään seitsemän junaonnettomuutta ja kolme himomurhaa. Olkaa hyvä. Jos lukijana tai katsojana haluatte olla kuin elävä kissa tehosekoittimessa, kiivetkää kaikin mokomin sisään.

Jotkut kirjailijat osaavat sen selkeyden, että toimivat kirjoittaessaan kuin JR35:n tai JR 23:n tarkka-ampujat. Kiirettä ei näyttäisi olevan, mutta aina osuu. Keinotkin ovat samat. Lahjakkuus ja kova harjoittelu.

Tuurin Ruotsi-romaanit koskevat maahanmuuttajaongelmaa. Romaanin henkilöt mainitsevat useaan kertaan olevansa muualta muuttaneita tai sellaisten lapsia, jotka ruotsalaiset ovat vain hyväksyvinään, kunnes tulee katto vastaan. Näkymättömissä on aika kova kannanotto. Kun Ruotsi ja Saksa päätyivät myöntämään turvapaikan valtavalle hakijamäärälle, syntyi ongelma, jonka tasoittumiseen menee 30 – 50 vuotta. Tuurin romaaneissa tuo aikaväli ei aivan riitä suomalaisille maahanmuuttajille, joita alkoi saapua Göteborgin seudun tehtaille 1960-luvun loppupuolella eli yli 50 vuotta sitten.

Kuin alleviivaten kirjailija pitää esillä ihmisiä, jotka ovat tulostaneet elämänsä laulamalla ja kuuntelemalla Göteborgin seudulla suomalaisten iltamissa Satumaata ja Liljankukkaa, mutta yksi on töissä Tukholmassa Skansenilla ja tietää hyvin että siellä Allsångissä lauletaan joukolla Ruotsista ruotsiksi. Se ei häntä viehätä.

Koska kysymyksessä on sellainen romaani, joka on sosiologisia ja filosofisia tutkimuksia tarkempi, on lisättävä siirtolaisiin sellaiset ihmiset kuin Tuuri tai minä. Hän on kai helsinkiläinen, vaikka viettää kesiään Pohjanlahden rannalla. Itse olen käynyt Pohjanmaalla 50 vuoden kuluessa alle 50 kertaa; silti liikun monissa muistojen huoneissa, revityissä taloissa, varmemmin kuin tässä näin.

Arkeologiasta voi tehdä sellaisenkin päätelmän, että ainut tapa kehittyä on lähteä pois.  Afrikassa ei ole enää sellaisia kädellisiä, jotka jäivät, kun meidän väki lähti.

Historia on oikeastaan kansainvaellusten historiaa ja tuo edellä esitetty lainalaisuus tulee siinäkin mieleen. Elimistökin toimii kuin Rooman valtakunta. Se sisältää oman tuhonsa. Tuurin romaanin kaunis viesti on, ettei entistä kotiseutua enää ole. Ehkä muuta puhutaan, mutta ihmiset ovat vaihtuneet ja maisema toinen eikä Lappajärven Kärnänsaaren mökkikään kiinnosta tosiapikan tullen sukulaisista ketään. Niin että hauskaa isänpäivää…