Turhat ihmiset

Yuval Noah Harari esittää nyt yhteenvedon. Erittäin suuri osa ihmisistä on muuttumassa yhdentekeviksi.

Se – englanniksi ”irrelevance” – on paljon työttömyyttä, köyhyyttä ja sortoa pahempi kohtalo.

Syy on rikkaus, siis informaatioteknologian ja bioteknologian kohtaaminen ja päätyminen harvojen käsiin. 

Kirja on ”21 oppituntia maailman tilasta”, ja ne kaksi aikaisempaa olivat ”Sapiens: ihmisen lyhyt historia” ja ”Homo Deus”.

Myyntimenestys oli erittäin suuri ja erittäin ansaittu. Kritiikki oli hyvä. Kirjat ovat kaikki kolme saatavilla myös suomeksi. 

En ole tässä blogissa yllyttänyt lukemaan Hararia, yhtä vähän kuin Stephen Hawkingia, koska he ovat ykkösnimiä itsestään selvästi. Harari on ”vain” historian professori (Jerusalemin yliopisto). Akateeminen perinne takaa (toistaiseksi) että asiat ovat jokseenkin oikein ja mielipiteet ja faktat pidetty erillään.

Toistan nyt kuitenkin saman kuin moni muu: molemmilla on taivaan lahja kirjoittaa ”kiinnostuneelle yleisölle”, joka on vailla aiheen erikoistietoja. He ovat siis kansainvälisesti samaa erittäin kunnioitettavaa joukkoa kuin meillä etenkin tähtitieteen alueelta kirjoittaneet Enkvist ja Valtaoja.

Pyydän anteeksi sananvalintaani, mutta väittäisin muun muassa nyt mainittujen kirjoittavan ”keskikoulutasolle”. Pirteä lukiolainen tai muu toisen asteen oppilaitoksen kävijä ei joudu vaikeuksiin. Tietysti kansakoulupohja riittää – tunnen ilokseni paljon kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat hankkineet mainion yleissivistyksen kokonaan vailla muodollista koulutusta.

Korostan tätä, jotta lukija huomaisi tehdä eron. Itse kirjoitan usein vaikeita, ja se on oma, tietoinen valintani.

Hararin kolmas kirja keskittyy kätketysti länsimaisen liberalismin eli humanismin nyt tapahtumassa olevaan romahdukseen. Hän näyttää kirjoittavan tekoälystä (AI) ja biotekniikasta, mutta toteaa nimeltä mainiten, että sellaiset henkilöt kuin Trump, Putin ja esimerkiksi Boris Johnson pelaavat uutta manipuloitujen tunteiden politiikkaa. Olemme siirtyneet mm. Googlen ja Facebookin turvin täsmäpopulismiin.

Liberalismi eli ”länsimainen sivistys” perustui valheeseen, että äänestäjät osaavat ja kyllä kansa tietää. Näin ei ole tietenkään koskaan ollut. Esimerkiksi minusta kysymyksessä on viaton valhe, samanlainen kuin ”yhteiskuntasopimus” tai ”työn arvokkuus”. Mielestäni esimerkiksi lastenhoitoa, kotona ja tarhoissa, on töistä arvokkaimpia. Esimerkkejä turhasta ja turhauttavasta työstä tietää jokainen.

Jokainen on kokenut esimerkin algoritmien vallasta. Pankit ja laskujen maksaminen. Konttoreita ja laskujaan maksavien tavoitettavissa olevia virkailijoita ei enää käytännössä ole.

Harari ei usko, että uudet keinot tulisivat suuren joukon käyttöön. Hän uskoo, että kansa eli äänestäjät voidaan houkutella ja panna tahtomaan mitä milloinkin.

Kriittinen on bio-puoli. Esimerkiksi parantava lääke diabetekseen on jo olemassa. Kun se tulee markkinoille kohta, arvatkaa huviksenne, onko se halpaa tai tehdäänkö sitä tarpeeksi.

Ja manipulaation maailmassa Boris Johnson karauttelee jo kurkkuaan väittääkseen, että Brexitin tuomat onnettomuudet oat itse asiassa EU:n syytä.

Ja miksi Ranskassa rettelöidään? Olisiko yksi selitys kulkutautina leviävä turhuuden tunto?

Keramiikka

Erottajalta Uudenmaankadulla heti oikealla on pieni parin huoneen galleria Piirto. En ehkä olisi edes päätynyt tähän yllytyskirjoitukseen, ellei nyt esillä olevista töistä osaa olisi tehnyt sukulaiseni (Outi). Suhtaudun lasiesineisiin tietämättömästi ja keramiikkaan välinpitämättömästi. Ja se on pelkkää omaa tyhmyyttä.

Samalla tavalla kuin sitä voi poiketa kippaamassa kupin kahvia tai teetä kaupungilla, vielä vähemmällä vaivalla voi saada tervetulleet sävärit katsomalla jotain heti oloon vaikuttavaa.

Museoihin täytyy laittautua, ja Ateneumiin on pitkät portaat. Galleriaan voi astua kadulta eikä tarvitse sanoa edes päivää. Jos siellä joku katsoo kysyvästi, voi jupista, että katson vähän.  

Sitten voi katsoa vähän ja mennä matkoihinsa. 

Se on helppoa. Pariisissa minulla oli tapana varoitella toisiakin menemästä Louvreen. Siellä rikkoo jalkansa ja tulee hiukan hulluksi. Ei normaali psyyke kestä sellaista määrää maailman parasta taidetta. Käskin ihmisiä Orsayn museoon, sinne vanhalle rautatieasemalle. Monet pitävät aidosti impressionisteista, ja tuo kokoelma on sen verran pieni, että sen kestää.

Tai kyllä ainakin Degas menee katsojan uniin. 

Mutta oma suosikkini oli silloinkin kun asuin kuukauden siinä keskustan tuntumassa vaatimattomassa hotellissa tekemässä konsepteja tekijänoikeutta työsuhteessa selvittäväksi väitöskirjaksi, oli taideteollisuusmuseo, ”Beaux-Arts”, joka on samaa palatsialuetta kuin Louvre. Posliini, hopea ja keramiikka eivät revi huomiota itseensä, vaan rauhoittavat kävijää, joka kukaties harjoittaa juuri syvähenkistä elämää. 

Ei pidä antaa museoille valtaa. Useimmat ihmiset, myös tämän lukijat, ovat oppineet jo kauan sitten kilpailemaan museon / gallerian halkijuoksussa, joka on jalo laji. Tosin ennätykset taitavat olla amerikkalaisten nimissä, edelleen.

Muuten: hiljaisen hetken viettoon sopii sijaintinsa vuoksi Lontoossa National Gallery. Ainakin ennen sinne oli sisäänpääsy ilmainen. Jos oikeasti harrastaa taiteen katsomista, neuvoja ei tarvitse. Lontoossa Tate Gallery. 

Sen väitöskirjan kanssa kävi niin, että aika huolellisen analyysin jälkeen käsitin, ettei tuostakaan aiheesta kannata tehdä varmaan useita vuosia vaativaa tutkimusta, koska oikeaa juridiikkaa siinä on niin vähän. 

Ilkeä saksalainen oikeustieteilijä sanoi 1840-luvulla:”Pari lainsäätäjän sanaa – ja kirjastoista tulee jätepaperia.”

Tuo ilkiö jätti sanomatta, että kumottu laki on joskus paljon kiinnostavampi kuin voimassa oleva, mutta sellaiseen perehtyminen vaatii jokseenkin hurjat taustatyöt ja historian menetelmien osaamista.

Siksi viittaa ja viekoittelen, että kumottu kermaiikka on vaihtoehto. Jokainen pitäköön omat mielleyhtymänsä. Minua viehättää kiven jälkeen ihmiskunnan vanhin materiaali, johon arkeologian todistuksen mukaan ilmestyy myös koristelu ällistyttävän varhain. Siis – tietty ikiaikaisuus, ja käsillä tehdyn tuntu. 

Jakotaulu

Eräs Jungner sanoi televisiossa, että ohutkin kirja riittää. Esimerkillään hän tuli osoittaneeksi ominaispainonsa. Gladwellin kirjassa ei ole yhtä nopeasti omaksuttavaa asiaa, kuten hän sanoi, vaan yksitoista. Eräässä toisessa hänen kirjassaan niitä on kaksitoista.

Ajatukset eivät tosin ole Gladwellin omia, mutta hän on hyvä kirjoittaja. Taustalla ovat useimmiten tilastomatematiikan tunnetusti vaikeat hajontaongelmat eli epätyypillisyyden tyypillisyys.

Nasim Taleb on toinen suosittu kirjoittaja, joka pohtii tilastollisia yllätyksiä (Musta joutsen).

Kirja jonka väärinkäsittämiseen Jungnerilta meni vain tuokio oli luullakseni ”Outliers”. Esimerkkinä tässä on kaksi kirjoittajaa, Gladwell ja Taleb, joiden viesti on sama: asia ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää.

Esimerkki turhan pitkästä kirjasta oli siis huonosti valittu.

Opettaessani siviilioikeuden perusteita ja etenkin immateriaalioikeutta toistelin sanaa ”differentiaali” ja välillä mainitsin sanan ”derivaatta”. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt. Panin sen kirjani nimeksi mutta taivuin tunnustamaan, ettei kukaan käsitä, mitä tarkoitan ”differentiaalioikeudella”, joten tyydyin viittaamaan kirjan nimessä digitaalisiin ilmiöihin.

Taas kerran selitän, että muuttumaton eli paikallaan pysyvä kohde, esimerkiksi puutarhatonttu naapurin pihassa, on ihan mielenkiintoinen. ”Osakeyhtiö” tai ”suojattu teos” ei ole puutarhatonttu. Noiden sanojen merkitys riippuu siitä, kuka katselee. Myyjän ja konkurssivelkojan näkökulmat poikkeavat toisistaan. Teos on eri asia tekijälle kuin kustantajalle.

Tyhmempi perinne näkee tapahtumasarjan tilanteessa, jossa kiinteistön omistaja kuolee. Parempi ajatus on nähdä funktio, siis joukko riippuvuuksia, joita voisi kuvata käyrillä. Lakimiehen tehtävä olisi käsittää muutos (oikeusasemassa), sen suunta ja nopeus.

Useimmat tietokirjat ja käytännössä kaikki romaanit ovat kuvauksia muutoksista. Joskus nimikekin on ”muodonmuutoksia”. Päähenkilö kompastelee mutta tulee vähä vähältä järkiinsä. Hänessä tapahtuu muutos. Seitsemän veljestä muuttaa metsään mutta eri vaiheiden jälkeen palaa sieltä kylään ja tarttuu kirjaan, aapiskirjaan.

Kirjoittaja, sellainen Aleksis Kivi, on tietenkin ilkkunut jukolalaisia, jotka eivät halua jäädä ruunan kummeiksi eli kelvottomiksi solmimaan avioliiton. Siihen tarvittiin kinkereillä koeteltu lukutaito. Todellisuudessa Kivi osoitti lukemisen oppimisen eli siis muutoksen keinoksi. Metsälurjuksista tulee kelpo miehiä, kuten kirjailija kuvaa alleviivaten.

Mielestäni Kiven romaani ei ole liian pitkä. Toki tarvitaan hiukan ajattelemista, joka ei taida kuulua M. Jungnerin harrastuksiin, jotta käsittäisi, mikä romanissa on tarinoiden ja runojen merkitys kokonaisuudelle. Ne on osattava derivoida. Itse romaani on osoitus siitä, miten kirja elämistään elää vuosikymmenestä toiseen kuvailun ja kuvittelun aina muuttuvana, joka kerta erilaisena liittona.

Ehkä joku toimittaisi siitä lyhennelmän henkisesti vähäväkisille…

Epatto asialla

Pienenä Mikael Jungner meni metsän ja kiipesi kivelle julistaakseen sanaa. Kävi niin, että hän kompastui kengännauhaansa, putosi ja löi päänsä.

Virvoiteltuna poikasen huomattiin muuttuneen sosiaalidemokraatiksi. Niinpä hän lähti kodistaan etsimään onneaan ja ilmoitti eräänä päivänä, nimittäin tänään, että lukeminen joutaakin mennä muodista ja kirjat ovat lisäksi liian pitkiä. Liiasta leveydestä hän ei maininnut.

Kyllä toistaitoisuus työlästyttää muitakin. Joku toinen voisi huolestua, ellei kelpaa kunnolla puolueen leipiin eikä edes radion johtoon. Mutta älä välitä, Mikael! Ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäivät oven väliin.

Eräässä kirjassa (!) (Miettinen, Kieltosutkaukset, 1971), on näitä lohduttavia lauseita ’Villen’ kohdalla toista sataa. ”Älä välitä. Ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdeksan lapsen isä eikä ollut koskaan saanut.”

Jungnerilta jää huomaamatta lukemisen erikoisuus, josta neurologia on ollut syystäkin kiinnostunut.

Opittua lukutaitoa ei juurikaan voi menettää. Aivovamma voi sellaista aiheuttaa. Jos Jungner lakkaisi käyttämästä housuja, kuten tuo sananparren Ville, ja alkaisi siis kulkea munasillaan, hän voisi tuntea olonsa yleväksi, mutta muuta eivät ehkä tuntisi.

Eräs Veikko – Ruusun Eemin huonetta ja sukua - kääri kansakoulun virsikirjasta sätkiä, koska sellaisista lehdistä tulee niin henkevät savut. Opettaja mokoma pani ostamaan omalla rahalla kauppalasta uuden värssykirjan tärvellyn tilalle, ja se uusi olikin kovin jumalaton.

Ettei lukutaitoa voi unohtaa, viittaa hermoston muokkautumiseen. Samaa mieltä on oltu vuosituhansia. Lukutaito ei tarkoita kirjainmerkkejä, joita esimerkiksi kiinassa ei ole, mutta se tarkoittaa myös kuvasarjoja, esimerkiksi kalliopiirroksia ja luolamaalauksia, koska niillä on jokin, muillekin kuin tekijöille käsitettävä merkitys.

Kysymys ei ole siis ”käyttöliittymästä” eikä sisällöstä, vaan kyvystä ymmärtää säilöttyä puhetta tai esimerkiksi viittomia.

Vain metsässä vihollista voi varoittaa ja ystävää neuvoa reitistä sopiville apajille lyömällä puun kylkeen pilkkoja. Tuollaisen reitin nimitys muuten saattoi olla ”virkatie”, koska reitti pyydykseltä toiselle oli ”virka” (L. Posti, 1932. Länsimäki, Kielikello, 1992). Toisenlaisissa maisemissa tarvitaan erilaisia merkkejä. Ja sanat ovat merkkejä: suonsilmä; koski.

Olen istunut lounaalla Jungnerin kanssa, ja vieläpä Kosmoksessa. Hän vaikutti täysijärkiseltä. Siksi oletan hänen nyt liehittelevän typeryksiä tuodakseen esiin itseään ja edistääkseen jotain toistaiseksi pimeän peittämää asiaansa.

Suomen kansan itsepintainen painetun sanan ja koetellun järjen vastustus on tuskin lisääntynyt, mutta kuuluvuutta se on saanut, etenkin politiikassa. Kun Narrien laiva, Stultifera navis lähtee Kauppatorin laiturista etsimään Eduskuntaa, tiedämme valmiiksi, että Mikael Jungner seisoo jonossa vertaisena vertaistensa joukossa, sormi nenässä.

Jungnerin meritaito on kuvattu Platonin ”Valtiossa”, kirjassa 6. 

Paahdin

Kuva: Wikipedia, Baltian kilpi

Olen nähnyt valon.

Söin lounaaksi kaksi paahtoleipää. Kuivana. Ei voita. Ei hilloa. Vaihtoehto olisi ollut neljä kokonaista broileria ja Cocis. 

Etuseinäremonttimme nokkamies on dosentti. Niinpä hänellä oli oma leivänpaahdin mukana, vaikka majoitus, muona ja kohtalainen kohtelu oli luvattu talon puolesta.

Se pääsi unohtumaan tänne, se paahdin. Kävi ilmi, että neliskanttista leipääkin oli jäänyt muutama siivu.

Enkä enää muuta söisikään.

Chicagoon on satakuusi mailia, tankki on täynnä ja röökejä on puoli askia. Aurinkolasit on. Menoksi!

Palasin historia-kirjaan, josta käymme keskustelua Markku Kuisman kanssa. ”Suomen historia” eli hänenkin hallinnassaan ollut professuuri on ongelmallinen nimitys. Olemme yhtä mieltä siitä, että viime aikojen tärkein historiallinen tapaus oli Vuoksen murtautuminen I Salpausselän läpi 5700 vuotta sitten. Ennen pitkää puhkesi Laatokan toiselle puolelle joki, jonka nimeksi tuli osuvasti Neva.

Kun laskee, ettei edes kivikauden mies kantanut selässään kuin parikymmentä kiloa, vesikuljetukset olivat aivan kaikki kaikessa ja vesireitit hahmottivat alueen. Suomen historia on oikeastaan Saimaan historia, ja tuosta Vuoksen määrittelemästä rajasta kirjoitetaan nytkin joka päivä lehdissä esimerkiksi sanoilla Itä-Suomi ja Länsi-Suomi tai Kehä III tai Pähkinäsaaren rauhan raja.

Kallioperä muuttuu kerrasta. Vuoksen meidän puolen ranta, esimerkiksi Sakkola, josta Kuisman suku on kotoisin, tai Hiitola, josta on omani, on Fennoskandian kilpeä. Itse sanon sitä peruskallioksi ja katselen nytkin ikkunastani. Katso esimerkiksi kuvaa hakusanalla Baltian kilpi Wikipediasta.

Luulen että tuolla alueella puhuttiin pakkoruotsia.

Koska arvoisien lukijoiden joukossa on pösilöitä, hillitsen vitsikkyyttäni lisäämällä, että indoeurooppalainen kantakieli ja uralilainen kantakieli ovat ehkä saman aikakauden uudistuksia kuin Vuoksi. Mitä joukkoa täällä silloin temmelsi, siitä ei ole tietoa. Mammutit oli kuitenkin jo syöty.

Pohtiessani suomensukuisten kansojen urotekoja Afrikan hautavajoamassa törmään aina samaan ongelmaan. Tiedämme tai arvailemme, mitä he söivät, vajaat 100 000 vuotta sitten. Mutta kuka heitä söi?

Rehellisessä kamppailussa ihminen ei pärjää simpanssille. Hiukopalana ihminen, etenkin lapsi, lienee ollut monenkin mieleen. Ja sen tiedämme hampaanjäljistä luissa, että ihmiset söivät myös toisiaan. 

On se ihme ja todiste käsittämättömästä kognitiivisesta sopeutumiskyvystä, että Olduvain laaksosta löytyi reitti muun muassa Kaaville ja Kajaaniin. Jotenkin tuo silakoita ja hylkeitä kiehuva läntinen reitti on käsitettävämpi.

Kiisseli

Miksi nukkua sängyssä? Tuulikaapissa ei tarvitsisi edes riisua, ja kyllä sinne mahtuu, kun käpertyy sopivasti. Miksi nauttia ruuasta? Tunsin miehen, joka kaatoi marjakiisselin läskisoosiin, koska mahassa ne kuitenkin menevät sekaisin.

Toinen mies, jonka tunsin, oli sillä kannalla, että ajatteleminen on aivan liian vaivalloista. Hänestä olisi aivan varmasti tullut päätoimittaja tai pääministeri, mutta ajattelemattomuuksissaan hän yritti hypätä kieltomerkin yli ja taittoi niskansa kaivantoon.

Kolmas mies oli hänkin kovasti viisas ja kiskoi reikäisen poskihampaansa hohtimilla, koska rahan tuhlaaminen hammaslääkärille olisi ollut hulluutta. Sen posken tulehduksen aiheuttamaan verenmyrkytykseen hän kuolikin. Kaikki olivat tyytyväisiä. Hänellä oli hautausmaallakin jäsenetupaikka (sukuhauta).

Koulu on mainio keksintö muille paitsi hidas- tai nopeaoppisille. Ne muut oppivat ajattelemaan ja menestyvä sitten maailmassa. Hidasoppiset saattavat osoittautua neroiksi, mutta nopeaoppisista tulee usein pahantapaisia. 

Olen tuntenut hyvin joitakin laajasti säihkyvästä älystään kiitettyjä ihmisiä, joilta ei useinkaan kulu kuin sekunti tai kaksi ymmärtää asia kuin asia väärin. Tyypillisesti he sitten suuttuvat ja rupeavat riehumaan.

Useimmat professorit tuntevat tyyppinä opiskelijan, joka on niin etevä, ettei hänen mielestään tarvitse lukea tenttikirjoja eikä käydä luennolla. Sen sijaan hänen täytyisi saada suorituspisteitä. Jotkut vaativat gradun aihetta, joka olisi vaivaton kopipeistata verkosta.

Ezra Poundin ”Lukemisen aakkoset” on kiisseli, jota kirjoittaja tarjoilee läskisoosina. Luin sen ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Kun nyt luin sen jälleen kerran, löysin vaikka minkä määrän painotuksia, kannanottoja ja suosituksia, joita olen vuosikymmeniä esitellyt ominani eli itse keksiminäni. Tällä kertaa olin enimmäkseen samaa mieltä itseni kanssa. 

Vahvistusta olin saanut Matti Suurpäältä, joka oli ottanut opikseen Tuomas Anhavalta. Tukiteoksena oli silloin Wellek – Warren ”Kirjallisuus ja sen teoria”, joka tuli tutkituksi ennen kuin Ville Viksten ja Suurpää suomensivat sen 1969.

Mielenkiintoisesti Poundia ei koskaan mainita, kun puhutaan politiikasta ja kirjallisuudesta. Runouden poliittisuudesta ei ole ylimalkaan puhuttu, ja se on kyllä kummallista. Sekä runous että politiikka tarjoutuvat kaiken kattavaksi taustaksi.

Pound oli fasisti ja Hitlerin ihailija. Sodan aikana hän piti satoja radioesitelmiä Mussolinin puolesta amerikkalais-englantilaisuutta vastaan. Hänestä nämä englantia puhuvat maat olivat aiheuttaneet ahneudellaan ensimmäisen maailmansodan. ”Cantos”-runot oli laaja eeppinen teos, jossa kirjoittaja muun ohella selitti, miten asiat todellisuudessa ovat. 

Koska hän oli amerikkalainen ja kuuluisa, hänet pantiin 1945 yli kymmeneksi vuodeksi mielisairaalaan. Hänen löytämistään ja uralle auttamistaan ihmisistä T.S. Eliot sai Nobelin. Itse kuulen jopa aivan eri sukupolven Bob Dylanin teksteissä Poundin vaikutuksen – laulullisuus, tarkkuus, pelottomuus, kirkas kuvallisuus. 

Kuuluvaisia

Ilahduin kovin. Nyt iltapäivällä Trump puhuu järkeä. Uutisten mukaan hän tuomitsee kiihkomielisyyden ja rasismin ja myös ”valkoisen ylivallan”.

Olin juuri selvittänyt, miten vaikuttaminen kiemurtelee tähän blogiini. Joku ”M” levittää twiittiä, joka koskee Trumpin voittamaa oikeusjuttua. Julkaisemani kommentti sisältää tavanomaista räyhäämistä ”valtamediaa” vastaan, ja lähtökohtana oleva WikiLeaksiin liittynyt twiitti puolestaan on silmiinpistävällä tavalla perätön.

Luin Fox Newsin uutisen ja sen käsittelemän tuomioistuimen päätöksen, joka oli vain 79 sivua pitkä. 

Asian ydin on kuitenkin helppo selittää: Venäjä näyttää sekaantuneen hyvin laajasti vuodettujen sähköpostien tapaukseen, mutta Trumpin kampanjan vetäjien ei ole osoitettu osallistuneen hakkerointiin, vaikka he ovat käyttäneet hakkeroituja tietoja.

Näin on, eikä asiassa ole mitään ihmeellistä. 

Sitä taas ei luulisi tarpeelliseksi korostaa, ettei vieraan valtion aggressiivista menettelyä voi selvittää eikä ratkaista kansallisessa tuomioistuimessa. Tietysti Venäjä vakoilee. Ja Yhdysvallat. Ja Suomi.

En osaa oikein ratkaista, mitä tekisin perättömyyksiä sisältäville kommenteille. Yleensä julkaisen ne. Jos joku haluaa sanoa, että Trump on hieno mies, ja hillitty, sanokoon ihmeessä. 

Onni etten pyrkinyt lehtimieheksi. Tai nyt tuli kyllä vale. Kirjoitin tuhat juttua valtamediaan eli Helsingin Sanomiin, ja niillä oli merkitystä. Mutta viimeksi ylistämäni The Washington Postin omistajan muistelmateos sisältää hykerryttävän määrän mietittävää.

Kirjoittaja tunsi hyvin tai kohtalaisesti maan presidentit puolisoineen Rooseveltista alkaen eli 30-luvulta – tosin heidän perheessään suhtauduttiin Rooseveltiin pitkään sangen epäluuloisesti. Mutta kylässä käytiin puolin ja toisin ja mukavia puhuttiin, ja vähemmän mukavia. Lisäksi kirjoittaja haastatteli journalistina Sadatia, I. Gandhia, Quaddafia ja kymmeniä muita vastaavia.

Kaikkia näitä korkean poliittisia tuttavia yhdisti sama piirre: heidän mielestään media käsitteli heitä epäoikeudenmukaisesti. Heidän toimensa esitettiin väärässä valossa eikä heidän kaikinpuolista hyvyyttään käsitetty.

Meillä Paasikivi ja Kekkonen oireilivat samalla lailla. Mitä enemmän heitä ylistettiin, sitä pikkumaisemmiksi ja pikavihaisemmiksi he muuttuivat. 

Ette muuten uskoisi, mikä sai minut tänään saarnaaman retoriikasta. Ostin Ollille kuvan esittämän kirjan ja luin sen nyt itse (englanniksi). Ei taida olla parempaa kiihoketta ymmärtämisen raivoon. Mutta mielenkiintoisesti kaikki mitä omista poliittisista törmäilyistään paljon ja pahasti kärsinyt Pound sanoo korkeasta ja matalasta runoudesta, on yksi yhteen totta poliittisesta puheesta.

Mikä on runo: soiva valhe, joka ei lakkaa helisemästä. Runo on valhe, koska se ei ole todistettavissa, jos se on hyvä. Se vain vaikuttaa. Ja huono vale ja huono runo ovat pelkästäään uuvuttavia. 

Postia

Suomessa on kaksi ihmistä, joita kiinnostavat perheyhtiöt ja sanomalehden omistaminen. Molemmat asuvat Kirkkonummella. Toinen omistaa sanomalehden, toinen ei.

Katharine Grahamin oma historia (”Personal History”) ilmestyi 1997 ja sai Pulitzer-palkinnon, vaikka kirjoittaja oli sanomalehti The Washington Postin omistaja ja sen, Newsweekin ja monien televisioyritysten johtaja. Lisäksi kysymyksessä oli perheyhtiö. 

Kirjoittajan aviomies oli ollut yhtiön johtaja, mutta hän tuli hulluksi (maanis-depressiivinen), alkoi puuhata avioeroa mutta ampuikin itsensä. 

Kirjoittajan isä oli ollut yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista miehistä. Kaikki ajattelivat, että nyt yhtiö myydään, mutta Graham ryhtyikin sen johtajaksi, vaikka oli nainen. Jossain vaiheessa mm. Warren Buffet alkoi ostaa yhtiön pörssissä noteerattuja osakkeita, koska yhtiö oli niin hyvä. Äänioikeus on edelleen perheellä.

Buffet oli kirjassa kerrotun mukaan maininnut Grahamille, että media on vahva ja kiinnostava ala ja yhtiöistä paras on Disney. Lukija varmaan tietää, että Buffet on rikas mies. Toisaalta The Washington Post ei ole enää perheyhtiö, koska Grahamit myivät sen pari vuotta sitten Jeff Bezosille. Tämä Amazonin omistaja on laskelmien mukaan maailman rikkain ihminen, mahdollisesti kaikkien aikojen rikkain.

Kirja on omaelämäkertana huippuhieno, dramaattinen ja pysyvästi ajankohtainen.

Niinpä siitä ei kai hiiskahdettukaan Suomessa, saati että sitä olisi käännetty.

Steven Spielbergin elokuvassa Grahamista ja hänen lehdistään The Post (2017) pääosissa esiintyivät Meryl Streep ja Tom Hanks. Arvostelut olivat kauttaaltaan kiittäviä ja elokuva tuotti neljä kertaa tuotantokustannuksensa eli meni erittäin hyvin.

Elokuvaa ei ole esitetty Suomessa. Blueray-levynä sen näyttäisi saavan täältä. Kirja on minulla kindle-muodossa. Tilaamalla sen saa normaalisti painotuotteena verkkokaupoista.

Ehkä meillä on arveltu, että sananvapaus on amerikkalaisten ongelma ja Trump on mielenkiintoisempi henkilö – ja ehkä kysellään, kuka oli Richard Nixon ja mitä tarkoitti Watergate. Ehkä sekin olisi nyt selitettävä ihmisille, mikä ja missä oli Vietnamin sota.

Joka tapauksessa se, mikä otsikoidaan tänään ”Trump” tai ”Brexit” on johdonmukainen tarina eli Katharine Grahamin kirja. Venäjästä, Kiinasta ja Intiasta ei pidä puhua samassa yhteydessä. Niillä ei ole sellaista itsepintaista mediaa, josta tässä kerrotaan.

Grahamin perheen vakiovieraisiin muuten kuului aina kesy korkeimman oikeuden jäsen. Felix Frankfurter oli sellainen. Katharine Grahamin nuoruuden muisto korkeimman oikeuden esittelijöistä – yhtenä hänen tuleva puolisonsa – kävi jotenkin erikoisesti sydämeeni.

Kotona kylässä

Kun on joku kylässä, näkee kotinsa sen kylässä olijan silmin. Otimme pari askelta näiden talojen tienoilla. Ajattelin, että kylläpä asun sievässä ja sopivassa paikassa.

Ekholm oli. Oli asioita. Hän näytti kirjasta kohdan, jossa sanottiin, että musiikin kuunteleminen on kognitiivista. Liittyy siihen hiukan ääntäkin, mutta ei se ole siinä tärkeää.

Selittelyittä ymmärsimme.

Ei kirjakaan ole painomustetta paperilla. Ehkä kirjaa ei ole olemassa, kun kirjasto on yöllä suljettu ja valot on käännetty pois päältä. 

Sanasokeudeksi sanottiin ennen vaivaa, jonka nykyinen nimitys on lukihäiriö. Dysleksia. 

Muistisairauksista on ennustettu uutta tappajatautia, joka vetää vertoja rutolle ja vieläkin ajoittain tautien keisariksi nimitetylle syövälle. 

Syöpä ei ole missään lääketieteellisesti järkevässä mielessä yksi tauti, jolla olisi erikoispiirteensä ja hoitonsa, vaan joissakin tapauksissa eräänlainen elimistön mielisairaus. Solun muisti menee sekaisin. Sen seurauksena energian kulutus lisääntyy lisääntymistään, ja lopulta solut syövät toistensa eväät.

Tämä on hyvin karkea yleistys mutta oikean suuntainen. Esitän sen tässä vain perustellakseni, että muisti pitää meitä hengissä. Sanojen pitäminen hengissä on muistin huoltoa ja kunnostusta. Luultavasti esimerkiksi aivan vieraiden sanojen opetteleminen ulkoa olisi hyödyllistä. Epäilen kuitenkin että sisältö auttaisi asiaa, enkä siksi ainakaan häpeä, kun tänäänkin aamulla ensimmäinen ajatukseni oli ”Ante, apud, ad, adversus, circum, circa, citra, cis, contra, inter, erga, extra, infra, intra, iuxta, ob, penes, pone, post, et praeter, prope, propter, per, secundum, supra, versus, ultra, trans. Super, subter, sub, et in.”

Nuo prepositiot vaativat akkusatiivia.

Tai die Angst die Axt die Bank die Braut… Tai An auf hinter in…

Ja tämä oli edellisen kirjoitukseni huolellisesti kätketty sanoma. Väitin että lukemisen väheneminen on ympäristötuho, ilmaston lämpenemistä hirveämpi asia. Hoito on lukeminen. Hoito on luetun ymmärtäminen.

Lisäksi twiitteroijat valehtelevat maailmaa. Luettavan tekstin uskottavuus selviää arkisin keinoin. Twiitti, ainakin valtapoliitikon lähettämä, on kuin kyltin tai banderollin iskulause. Leipää! Työtä! – Ei oikeastaan sisältöä, mutta sitä enemmän tunnetta. Kaikki valta neuvostoille.

Kirjoitettu kieli ja musiikki ovat kognition asioita. Ja kivenkin voi kirjoittaa. Musiikista:

”Ikään kuin taivaalta kuuluu kaukainen katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Syntyy hiljaisuus ja kuuluu vain, miten kaukana puutarhassa kaadetaan kirveellä puita.”

Lukulengas

Olemme perustaneet miesten lukupiirin. Elias (6 v.) ehdotti perehtymisen kohteeksi kirjaa, jonka mukaan ”r” on jotenkin vaarallinen ja ruma kirjain ja siksi korvattava ällällä. Olli (18 v.) pitää tarpeellisena, että ”Morelin keksintö”, kirj. Bioy Casares, sisällytettäisiin ohjelmaan. Itse (74 v.) olin sitä mieltä, että Tshehovin ”Karviaisia” olisi sopiva aloitus. Voisin lukea sen muille osallistujille ääneen venäjäksi. Kun Elias on ehtinyt tutustuttaa kaksi pikkusiskoaan Draculaan, sen jälkeen voitaisiin lukea Tshehovin ”Musta munkki”, joka on eräänlainen Draculan versio, ja lisäksi hyödyllinen muistutus siitä, että filosofian maisterin tutkinnon suorittaminen voi johtaa mielenvikaisuuteen.

Kukaan meistä ei tosin osaa venäjää, paitsi minä sen verran, että alan aavistaa, mistä kenkä puristaa.

Katson jokaisen sanan erikseen sanakirjasta ja mietin, puuskuttiko Kaspian seudulla aikaileva alkuperäisasukas väljissä housuissaan helteessä vai läähättikö hän.

Nykyisin hyvä teksti ei peitä näkyvistä Torx-ruuvin kantoja. Kuusiokolojakin pidetään välttämättöminä. Tshehovin kielessä ei ole mitään outoa, paitsi kaikki. Katselin kesällä yöllä järvelle, kun oli aika tyyntä. Oli tähtiä ja ne heijastuivat veteen ja kaikki liikkui vähän.

Musta meri on kiinnostavampi kuin Napoleon. Kuuntelin YouTubesta Ahmatovan pitkän runon samalla lailla kuin kuuntelen edelleen Bachin ”Die Kunst der Fugea”. Kysymyksessä saattaa olla viime kädessä sama teos. Vain hupsu kääntäisi Ahmatovaa ilman mittaa ja loppusointua. Merkityksen karkaaminen lisää tekstin voimaa. En minä rantakivillä seistessäni liioin kysy, mitä aallot tarkoittavat ja mitä tuuli. Silti tulee mieleen, että isomman selän rannan liplatusta voisi äänittää ja myydä kiinalaisille. Heidän runoistaan, joita muuten on ääneen luettuna verkossa todella runsaasti, päättelen alttiuden äänimaailmalle.

Olen esteetön kehumaan, koska ansio ei ole minun. Kun katson nyt vaikeasti löydettäviä tilastoja lukemisen eli kirjojen myynnin ja lainaamisen jatkuvasta vähentymisestä, mietin kuka meille opettaisi asiantuntijat.

Paljot puheet ”digitaalisesta mediasta” koulussa ja kotona peittävät näkyvistä todelliset kysymykset. Jälkeläiseni näyttävät lukevan jo alle 7-vuotiaina enemmän kuin keski-ikäiset kauppatieteen tohtorit.

Ja miksi pitäisi lukea? Koska lukemisesta tinkiminen on ympäristöongelma, ilmaston muutosta vakavampi. Tyytyminen sellaiseen viihteeseen, jolla esimerkiksi poliitikot ja surullisen suuri osa tiedemiehistä toimivat, on reduktionismia eli jo tunnettujen periaatteiden muuntelua ja siten niiden lisäämistä. Vastakohta on emergenssi, valppaus ja avoimuus nähdä yllättäviä asioita ja kaivautua niihin. Käytännössä hyvin moni asia, esimerkiksi molekyylibiologiassa, osoittautuu käsittämättömän monimutkaiseksi. Se on emergentti, mutkikkaiden asioiden täysin arvaamaaton tulos.

Perusesimerkki on elämä. Tiede e edelleenkään tiedä, mitä se on, mistä se on tullut ja voiko sitä saada aikaan esimerkiksi kemikaaleilla. Elämä ja siis kaikki kasvava (kasvaminen on sekin emergentti ilmiö) on ihme, ja ihmettä kantavat mukanaan elolliset olennot, jotka ovat siis arvokkainta, mitä meillä on. Ja ihmisen oudoin ominaisuus on kirjoittaminen ja kyky lukea. Se on myös suurin toivo ympäristön tuhoutumisen edessä. Ja parasta mitä voit tehdä hiilijalanjälkiesi keskellä on lukea. Perusta sinäkin lukulengas. 

Ifa

Laskusääntöni: erään tietämäni miehen mailla käytiin Talvisota. Puita meni ja halkopinot poltettiin. Paikkakunta oli Impilahti ja miehen metsässä oli Lemetin motti, siis Koirinojan maisemassa, ei kaukana Kollaalta.

Vatio maksoi ikään kuin korvausta kultareunaisilla obligaatioilla. Sitä metsää oli ollut muutamia satoja hehtaareja, täysikasvuista tukkimetsää. Obligaatioista oli inflaatio vienyt sen verran, että kun niistä aikanaan sai pankista rahaa, sillä rahalla sai melkein auton eli Ifan.

Vaihtoehto olisi ollut Moskvitsh, mutta Ifa oli aitoa itäsaksalaista laatua. Taustalla oli DKW, tulevaisuudessa Audi.

On aika armotonta paheksua nykyisiä nuoria jonkin etevän puhelinlaitteen haluamisesta. Kyllä ennen elettiin vaikka vain silakalla, jotta olisi saatu hankituksi Ifa. Tai traktoriksi Zetor. Kymmenen vuotta siitä, ja piti olla televisiokin! Katolla sojottavaa antennia sanottiin konkurssiharavaksi, koska tiedossa oli, että niin kalliit ja turhat laitteet johtavat oikopäätä taloudelliseen. turmioon. Hyvin uskonnollisten ihmisten mielestä television katsominen oli syntiäkin, mutta Ifalla tai Mossella ajaminen ei ollut. Kappalaisella oli Kansanauto. Luultavasti poliittisista syistä Volkswagen tuli maahamme suomenkielisellä nimellä tai nimityksellä. Kansan-auto.

Ohimennen sanoen takavetoisen ja takamoottorilla varustetun kupla-Folkkarin ajaminen talvella (kesärenkailla) oli aika hirvittävä kokemus. Kun en ole purjehtija, joudun vain arvaamaan, että optimistijolla kukaties käyttäytyi samaan tapaan eli vähät välitti ohjausliikkeistä. Ja Folkkarissa kuljettajan panssarointina oli rekisterikilpi. Seuraavaksi olivatkin sitten  monokenkien pohjat…

Tieteellisen vakaumukseni mukaan Erkon suku piti Suomen kapitalismiin jaj Amerikkaan suuntautuneena julkaisemalla Aku Ankkaa, joka siten on Suomen merkittävin kulttuurinen vaikuttaja sotien jälkeen, joka tapauksessa merkittävämpi kuin Sibelius ja Mannerheim. Ja Erkko oli rahoineen mukana myös Valittujen Palojen julkaisemisessa. Siinä lehdessä kerrottiin totuus muun muassa Puolan ja Unkarin kansojen kärsimyksistä itäisen suurvallan ikeessä.

Kun Ifa – tai sittemmin Wartburg tai aikanaan Lada – pantiin samalle viivalle Mercedeksen kanssa, Suomen kansa ei tarvinnut enempää valistusta taloudellisista järjestelmistä, ja itsensä Kekkosen puheet kaikuivat kuuroille korville. Mauri Sariola kiteytti elämässä menestymisen kaikkien käsittämäksi: valkoinen Mersu. Komisario Susikoskella oli sellainen.

Maaseudun sankaruutta oli myöhemmin Datsun 100A, jolla ajettiin liian kovaa, eikä kuin pää halki. 

Lehdissä on esitelty manipuloituja tilastoja liikenneonnettomuuksissa kuolleista. Vuoden 1973 noin 1300 liikennekuolemasta vuodessa on päädytty tämänhetkiseen noin 300:aan. Käyrissä ei näytetä liikennesuoritetta, joka sanana tarkoittaa autojen ja niillä ajettujen kilometrien määrää. En viitsi esittää tässä numeroita, mutta nousu on ollut huimaa ja henkilöauto on merkinnyt demokratialle – ja populismille - enemmän kuin mitkään puheet.

Mutta kansalaismielipide oli ennen samanlainen kuin nyt. Sekä kattonopeutta että turvavöitä pidettiin kansan oikeudentunnon loukkauksina ja täysin tarpeettomina, kukaties vaarallisina. Sitä ennen arvioitiin edesvastuuttomaksi, että nainenkin sai ajokortin, vaikka ”kaikki” tiesivät, ettei nainen opi ajamaan autoa (eikä juutalainen soittamaan viulua).-

Kuvitteelliset kirjat

Luin 230 Tshehovin lyhyttä novellia, jotka yleensä hypätään yli tai jätetään liittämättä valikoimiin. Tekijä itse piti niitä varhaisvuosiensa rahan ansaitsemiskeinona, ja jälkimaailma on ollut suunnilleen samaa mieltä.

On se myös totta – paitsi että ajatellen ”arjen historiaa”, jota itse nimitin ”mentaliteettien historiaksi” yliopistoaikoinani, parempaa lähdettä venäläisyyteen ja siis suomalaisuuteen tuskin löytää.

Tilapäinen kirjallisuus kuolee useimmiten siihen, että kirjoittaja jäljittelee jotain juonta tai sitten yrittää kasata jotain ylösrakentavaa, kuten opetuksen tai varoituksen.

Kuten harras lukija hyvin tietää, itse olen samalla kannalla kuin ylikirjastonhoitaja Alberto Manguel ja moni muu, nimittäin että puhtaan biologisesti ihminen eroaa apinoista ja muista kädellisistä siinä, että ihminen osaa kirjoittaa, lukea ja painaa paperille kirjoja.

Sama Manguel muuten todisti, että tarkemmin ajatellen jokainen romaani on joko Ilias tai Odysseia, eikä muita lajityyppejä ole, mutta se ei kuulu oikeastaan tähän asiaan.

Koska kuultu kertomus katoaa kertojan ja kuulijoiden mukana tuhanteen tuuleen, vain painetuilla tai käsin tekstatuilla kirjoilla on merkitystä.

Jos nyt joku huomauttaa, että tämä nyt lukemanne on niin sanottua sähköistä tekstiä eli digitaalisessa taivaassa, joten olen muutenkin ylistellyt, en toki ole tältä osin muuttanut mielipiteitäni.

Asia vain on auki. Jos Trump tai hänen kauan kateissa ollut kaksoisveljensä Boris Johnson niin päättävät, digitaaliset pilvet muuttuvat digitaaliseksi sateeksi, ja siinä sitten ollaan, sen puhtaan kaulan kanssa. Internet (Arpanet) oli U.S. armeijan tilaus ydinaseiskun sähkömagneettisen pulssin lamauttaman viestinnän ylläpitämiseksi, ja palkinnoksi keksinnöistään tutkijat saivat pitää kaman hyvänään. Tapaus oli 1900-luvn tärkeimpiä.

Mutta kuten myös Manguel sanoo, ihminen lukee kertomuksia silmistä, kasvoilta, puista ja maisemista. Hän tarvitsee niitä elääkseen.

Juuri tämän Tshehov ymmärsi ja toteutti ja juuri tämän takia Tshehovin ”Aro” on hienoin kirjallinen teos, mitä on koskaan kirjoitettu. (”Homeroksen” kaksi teosta lienee merkitty muistiin hiukan samaan tapaan kuin meillä osia ”Kalevalasta”.)

Jos haluaa lukea yhden Tshehovin novellin kehuskellakseen asialla kahvipöydässä, olkoon se esimerkiksi ”Ikävä tarina”. Kuten nimestä huomaa, se on kaikkea muuta kuin ikävä, ja sisältää sopivan määrän vanhuuden karvautta. Siihen mieltynyttä ihmistä voidaan jopa pitää viisaana.

Dostojevski ja Tolstoi sortuivat kumpikin profetoimiseen. Molemmat tiesivät, miten asiat ovat ja mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta eivät ymmärtäneet sulkea suutaan ja mustepulloaan. Tshehov teki kertomuksen ihmisistä maiseman armoilla ehkä välittämättä, että tuo ankara aro on meidän alkuperämme ja loppusijotuspaikkamme.

Liikekirjat

Kauppatieteet kärsivät samasta ilmiöstä kuin luonnontieteet. Fiksut ja koulutetut muun alan ihmiset luulevat, ettei niistä tarvitse tietää mitään. Hiukan vähemmän fiksut luulevat, ettei niistä edes saa helpolla selvää.

Joskus nuorempana julmistuin, kun porukka oli lukenut Marxia tai sitä siniviiruista kirjaa marxilaisesta filosofiasta, mutta ei esimerkiksi kapitalismin kirotessaan tiennyt, mitä kapitaali eli pääoma tarkoittaa sanana.

Jouduin itsekin selittämään kansallisesti nimekkäille taiteilijoille ja muutamalle tiedemiehelle, että pääoma ja raha eivät tarkoita samaa. Jouduin selittämään sitäkin, että vararahastoa ei säilytetä ullakolla messinkihelaisessa tammiarkussa, ja että esimerkiksi asunto-osakeyhtiön pääoma on käytännössä rakennuksessa, oli se maksettu tai ei.

Varhaisessa nuoruudessani kysyin kokoomukselaiselta isältäni, onko isä kapitalisti. Sana oli tuttu Työkansan Sanomista mutta merkitys ei. Isäni oli viisas mies. Muistan hänen vastanneen ”ei” ja jättäneen asian siihen. Isoisän määrittäminen olisi ollut vaikeampaa, ja Karin Nikolain taas oli pääomapiirien edustaja selvästi. Paikkakunnalla oli verrattomasti enemmän kutomoja kuin puukkotehtaita, ja tekstiilialan täysromahdukseen asti joissakin oli satoja työntekijöitä.

https://inthebooks.800ceoread.com/channels/100-best-biz?utm_source=100bestbiz&utm_medium=web-redirect&utm_campaign=100bestbiz&utm_term=100bestbiz&utm_content=100bestbiz-slash-redirect

Jotkut näistä kirjoista ovat todellisia helmiä. Nähtävästi listan kerääjät ovat nähneet vaivaa. Mieleni tuli hyväksi, kun myös Dale Carnegien ”Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa” mainittiin. Se ilmestyi 1937 ja lienee vaikuttanut ihmissuhdetaitojen oppimiseen paljon. Oma perinteemme oli vähän länsi-neuvostoliittolainen. Muistikuvani mukaan lähisukulaisteni käsitys myyntitoiminnasta – perheellä oli myös kellokauppa – oli sanoa kelloa katselevalle ostajaehdokkaalle, että se on sulle liian hieno.

Zandersit kirjoittavat innovaatiosta eli siis mahdollisuuksista. Toinen oli kapellismestari (Bostonin filharmonikot) ja toinen psykoterapeutti. Peter Drucker oli bisneskirjojen oikea klassikko, jonka tuotannosta on myynnissä erilaisia tervettä järkeä uhkuvia yhteenvetoja. Sloanen kirja kauan johtamastaan General Motorsista lyö korvalle hyvin monia ennakkoluuloja amerikkalaisista ammattijohtajista. Olin huvittunut muun muassa Sloanen ajatuksesta houkutella herra Chrysler valmistamaan autoja, kun Fordin toiminnan omistajasta johtunut sotkuisuus alkoi vaivata. Sloanin ajatus on hieno ja oikea: mitä yhtiömme, maailman suurin autonvalmistaja tarvitsee? Kilpailijan.

Kun hetken miettii ja palauttaa mieleen esimerkiksi saksalaisten (Daimler Benz – BMW – Volkswagen) vaiheita, viisauden ymmärtää. Ranskassa Gaston Gallimard teki saman kuin eräs tuntemani eläinlääkäri, joka sanoi pikkupojille: kuskaa pojat housuihinne, niin saatte markan. Gallimardin ”pojat” olivat Camus ja Sartre, jotka alkoivatkin heti hyökkäillä muun muassa toisiaan vastaan, molemmat saman kapitalistin kustannuksella. Gallimardit olivatkin fiksuja. Kun Proustin romaanin ensimmäinen osa oli epähuomiossa hylätty ja toinen tekeillä, André Gide lähetettiin anteeksipyyntömatkalle, joka tuotti tulosta.

Itse ihastuin Katharine Grahamin omaelämäkertaan. Perhe (Meyer) omisti ja kehitti Washington Postin. Omistaja-päätoimittaja ei saanut Pulizer-palkintoa 1998 tyhjästä. Teksti kävisi journalismin oppikirjasta tai havaintoesimerkistä. Samalla se on ironiaan sortumaton kertomus uskomattoman rikkaiden amerikkalaisten maailmasta ja ikään kuin ”Citizen Kanen” kääntöpuoli.

(Kuva ajateltu meneillään oleville asuntommessuille.)

Seinällä

Suoraan aleneva sukupolvi vaihtoi paneelit säänpuoleisiin ulkoseiniini. Paneelikin oli pitänyt höyläyttää erikseen ja tuoda peräkärryllä kaukaa; tuoa ei enää valmisteta.

Työ oli odottamattoman hirveä, koska yllättävä helle kuumensi kuistin sietämättömäksi. Tulos on mielestäni komea. Lisäksi nurkasta entisen kylmän varaston kohdalla villat olivat kastuneet ja vaihdettiin. Se oli yksi niitä yllätyksiä, joita töissä tulee.

Jos joku haluaa ostaa hyvän talon, niin tämä ei sitten ole myytävänä. Luullakseni pohjoisella pallonpuoliskolla ei ole parempaa paikkaa kodille, ainakaan jos arvostaa puhtautta, rauhallisuutta ja hiljaisuutta mutta lisäksi antaa arvon sille, että Helsinki on julkisin ja yksityisin kulkunevoin alle puolen tunnin päässä.

Yksi ”työmiehistäni” halusi palkan kirjoina. Nypin jotain hyllystäni, mutta teimme matkan kaupunkiin, kun olin lopulta käsittänyt, että tämä lukiolainen ei ole käynyt oikeassa antikvariaatissa. Hänelle piti saada Antiikin kertojat -sarja kokonaiseksi.

Niille monille, jotka haluavat oikeita paperille painettuja kirjoja, on toistaiseksi uskomattomat markkinat. Jokseenkin uusia ja hitusen vanhempia niteitä löytyy vaikka miten, ja tyypillinen hinta on kymppi tai kaksi.

Omiin hyppysiini tarttui Tshehovin ”Kohtaus metsästysretkellä”, kun huomasin, että en tosiaankaan ole lukenut sitä. Nide on metka. Se on salapoliisiromaanien sarjassa (Sapo).

Lukiolaiselle löytyi Hessen ”Arosusi”, joka on mielestäni ainoa oikea tapa aloittaa – ei missään tapauksessa ”Lasihelmipeli”. Joycelta ”Taiteilijan omakuva” eikä ”Odysseus”.

Rupattelimme antikvaattorin kanssa. Määrätietoista nuorta väkeä kuulemma kuitenkin esiintyy. Kun innostus Borgesin löytymisestä (”Haarautuvien polkujen puutarha” sai myyjänkin kohottamaan toista kulmakarvaansa, selitin että näille pojille on aina luettu ääneen, ja perheessä luetaan.

Sitä en tiedä, mitä keinoja käyttäen lukiopojasta voisi koulia henkilön, joka ostaa Goethen runoja Mannisen kääntäminä. 

Siitä olen hiljaa mielessäni hyvilläni, että kiihkosnobismin aikakausi tuntuu välillä väistyneen. Nyt maistuu Dickens eikä siis välttämättä Henry James.

Muistan turhan hyvin ajan, jolloin nuorilla ihmisillä oli, siis suhteessa taiteeseen, kalustettuna hankittu sielu, kuten e.e. cummings ilmaisi asian.

Eräs silloinen luokkatoveri kerrtoi, miten E-P Salonen oli saanut hankituksi jostain (veikkaan Fugan myymälää) tuntemattoman G. Mahlerin sinfonian, ja sitä sitten kuunneltiin. Satun itse muistamaan, että kuultuani 1964 että on hienoa käydä konsertissa, kuulin Arne Hemmingin johtavan Yliopiston juhlasalissa samaista Mahleria, johon koukkuuntuminen ei ole hellittänyt vieläkään. Levytyksistä päätellen ei Salosellakaan. – Ja varttuneille vanha ohjeeni: todella suuret tekijät, kuten Tshehov ja Dostojevski, kannattaa lukea aina uudelleen noin kymmenen vuoden välein. Ne tekstit ovat aina muuttuneet ihan toisiksi, koska kirjallista teosta ei ole olemassa. Sellainen on aina kvanttikenttäilmiö, jossa kirjoitus ja lukija ovat aaltoja.

Pilleri

Törkeän loukkaavien puheitten tultua takaisin muotiin, myös nimettyihin tai tunnistettaviin ihmisiin kohdistuneina, on aika ajatella, mikä lääkevalmiste auttaisi asiaa. Maailmanpoliittinen tilanne voisi rauhoittua yllättävästi ja taloudellinen kasvu vakiintua.

Hitler ja varmuudella Göring käyttivät huumeita. Heidän psykoottinen puolensa oli osittain kemiallista eli siis farmakologista. Hitlerin aamupalaan kuului tiettävästi ainakin metamfetamiini. Göring oli puolestaan laihana lentäjänä loukannut itsensä, saanut koviin kipuihin morfiinia ja joutunut koukkuun. Pidän totena tietoa, että hän oli pahimmillaan yli vuoden vaimonsa kotimaassa Ruotsissa saamassa mielisairaan hoitoa. Hän oli huumepsykoosissa vaarallinen itselleen ja toisille.

Muitakin henkilöitä tulee mieleen, joiden äärikäyttäytymisen syyt saattavat  olla tämän hetken lääketieteelle suorastaan selviä. En ole valitettavasti toistaiseksi perehtynyt Mao Zedongin elämäkertoihin, mutta hänkin tuntuu olleen samanaikaisesti ainakin kolme eri ihmistä, nimittäin himomurhaaja, herkkäsieluinen runouden ja taiteen ystävä ja ainakin yhden vaimonsa alamainen orja.

Muinoin käyttämäni Lange-Eichenbaumin teos neroudesta ja mielenvikaisuudesta mainitsee, että esimerkiksi järkkymättömyydestään ja järkevyydestään maailmankuulu kansleri Bismarck kärsi vaikeista itkuisuus- ja vapinakohtauksista.

Kipulääkitystä on väläytelty esimerkiksi Franklin D. Rooseveltin (polio) ja John F. Kennedyn (selkävamma) yhteydessä, mutta valitettavasti minulta puuttuu kyky arvioida tämän suunnan amerikkalaisten lähdeteosten uskottavuutta.

Kulttuurihistorian kannalta haluan vain sanoa, että ihmisen pahuus ja etenkin synti olivat hyvin kauan selityksiä kaikenlaisille asioille. Rukouksen rinnalle nousi valistusfilosofian myötä ajatus mielen harjoittamisesta. Siitä kehittyi vähä vähältä muun ohella kasvatustiede eli haarautumineen, ja seuraava suuri muutos oli psykologia, tässä yhteydessä lähinnä psykiatria. Käänteentekevän nerokas oli S. Freud, jonka menetelmät ja keskeiset oivallukset käsitetään nykyisin joko virheellisiksi tai jokseenkin tehottomiksi.

Lukemani mukaan freudilainen analyytikkojen järjestö pimitti aika pitkään tutkimustulosta, jonka mukaan alla puolet pitkän psykoanalyysin läpi käyneistä potilaista arvioi saaneensa hiukan helpotusta kalliista ja vaivalloisesta terapiasta. Toki klassinen psykoanalyysi on edelleen jossain tapauksissa erinomainen menetelmä, mutta kyllä lyhytterapian ja lääkkeiden ammattitaitoinen yhdistäminen ovat ainakin kansanterveydellisesti jotain aivan toista.

Se tieto ei ehkä ole edennyt meidän maallikkojen arkeen, että poikkeuksellinen ilkeys – esimerkiksi ”someraivo” – ei ehkä olisikaan pelkästään ihmisen ikiaikaista pahuutta ja halua vahingoittaa toisia ihmisiä, eikä liioin asianomaisen omaa kohtaloa kuvasteleva oireyhtymä.

Jos ilmiöllä on lääketieteellinenkin puoli? Joskus todella oudon toiminnan taustalla on esimerkiksi aivokasvain. Entä jos taustalla olisi useamminkin kemiaa eli keskushermoston ja aineenvaihdunnan ilmiöitä, joihin voisi vaikuttaa esimerkiksi täsmälääkityksellä. Jospa vaivoinamme olevat ”hullut” tarvitsevatkin myötätuntoa ja hoitoa? Jospa olemme toisin sanoen liioitelleet kulttuuristen syiden merkitystä?

Surku

Nytkin, kuulennon merkkipäivän johdosta, saan ainakin muutaman viestin salaliittoon uskovilta. Kuulentoa ei koskaan tehty. Kuussa ei ole koskaan käyty. Esitetyt filmit ja todisteet ovat pelkkää huijausta.

Olen aivan samanlainen jankuttava ääliö kuin niin monet muut. Luen Plutarkhoksen kahden tuhannen vuoden takaisesta kirjasta hienonhienoa tekstiä vieläkin vanhemmista ihmisistä ja jatkan: trumpismissa ei ole mitään uutta. Kautta aikojen ja kaikissa kulttuureissa uskomattomimpien valeiden latelijat ovat menestyneet, useimmiten suurenmoisesti.

Kautta aikojen kaksi SS-miestä ja kaksi susikoiraa on riittänyt kahden tuhannen ihmisen vartioimiseen ja sortamiseen. Pyramidin rakentajat kuolevat aina nälkään tai nääntymiseen käymättä ruoskan heiluttajien kimppuun. 

John Brockmanin uusimmassa pikku kirjassa monet kokeneet tutkijat sanovat, kuten arvaakin, että tietoisuus on syvimpiä ratkaisemattomista arvoituksista, mutta yllättävän moni mainitsee myös suurten ihmisjoukkojen leppymättömän vihamielisyyden tosiasioita ja todisteita kohtaan. Tieteenvastaisuus on aina suositumpaa kuin tiede, paitsi sairaalan teho-osastolla.

On mieluisaa käydä saunassa. Kun silmäni ovat vähän sitä ja tätä, jo siitä tulee hyvä mieli, että tuossa noin 45 vuotta käyttämässäni yhtiön saunassa minulle on yksi ja sama, onko siellä valot vai ei, koska lihakseni muistavat niin hyvin kaiken. Löylyssä kun ei oikein voi pitää silmälaseja. 

Kylpiessäni mietin, miten paljon on kaikkea muuta, mitä en välttämättä tiedä tietäväni.

Kuivautuessani sommittelen iltasatuja aikuisille. Grimmit ja vastaavat eivät ole tarpeeksi julmia minun makuuni eikä edes H.C. Andersenin makeileva moralismi vedä vertoja yksityiselle ja julkiselle mediallemme.

Olipa kerran ihminen, joka sitten kuoli ja kummakseen huomasi päätyneensä iankaikkiseen elämään. Oli siellä, siellä jossain, tuttujakin. Etenkin oli sellaisia, joita ei olisi uskonutkaan.

Satumme sankari kysyi tyylikkään pitkäpartaiselta kauhtanan käyttäjältä, että tämäkö se nyt sitten on.

Puhuteltu työnsi ison irtokiven läpi siitä, missä hänellä olisi näyttänyt olevan rintakehä kylkiluineen. Ei siis ollut ruumista eikä kai ainettakaan.

Jotkut kvanttipuolen tutkijat ovatkin esittäneet hypoteesin, ettei ainetta ja energiaa ole olemassa edes toisiaan täydentävinä tai toisilleen vaihtoehtoisina ilmiöinä, vaan kaikki on pohjaltaan pelkkää informaatiota, joka ei siis sijaitse missään.

Ja tämä pitkäpartainen vastasi satumme sankarille lempeällä, sointuvalla äänellä:

”Mutta Jumalaa ei ole olemassa. Hän teki itsemurhan.”