Sivun näyttöjä yhteensä

17. tammikuuta 2017

Pakkotila




Oikeus oikeutta vastassa on yksi juristien tavallisista ongelmista. Juuri nyt on puhuttu tässä blogissa varmaan kymmeniä kertoja käsitellystä sananvapauden suhteesta muihin perusoikeuksiin.

Suomessa on outo perinne. Meillä ei opeteta eikä opita oikeudellisia perusasioita. Jokin rikoksesta epäillyn, syytetyn ja tuomitun ero on monelle aivan epäselvä. Avioeroissa ja perinnönjaoissa joutuu usein huomaamaan, että fiksut ihmiset voivat olla täysin tietämättömiä perusasioista, esimerkiksi siitä, että edes todistetut puheet eivät käy testamentista tai että serkut eivät peri.

Siksikö meidän sanotaan olevan lainkuuliaista kansaa?

Pakkotila on rikosoikeudessa perusesimerkki oikeuden väistämisestä toisen oikeuden tieltä.

Koska ”Talvisodan henki” on mielestäni myös väärinkäytetty sanonta, mainitsen joskus monien joukossa Wolf Halstin muistelmista. Sodan loppuvaiheessa sekä evakkoja että haavoittuneita oli saatava suojaan vähintäänkin yöksi. Esimerkiksi pappilat olivat siihen aikaan sopivia kohteita. Väljien tilojen haltijat kielsivät yllättävän usein tuomasta sisään yhtään ketään, koska matotkin likaantuisivat. Halsti antaa ymmärtää että ne jotka eivät uskoneet karjumistakaan, nostettiin kiväärin piipulla seinälle ja sitten mentiin vain. Eräässä hänen kuvaamassaan tapauksessa tuotiin sisään synnyttävä äiti, vaikka talon emäntä oli sinänsä perustellusti vedonnut puhtaisiin lakanoihin ja vielä siihen, että hänen kotirauhansa on toki loukkaamaton. Ei se ollut.

Muistelen että tämän pakkotila-termin selittäminen aloitettiin selittämällä, että avantoon pudonnutta autettaessa ei tarvitse pyytää omistajalta lupaa köyden käyttöön ottamiseen.

Näistä tilanteista saa luennollakin aikaan eloisan keskustelun. Ennen kännykkäkautta auto saattoi jättää erämaataipaleella niin pahalla pakkasella, että siinä oli matkustajalla henki kysymyksessä; tyhjillään olevaan mökkiin murtautuminen ja tulien tekeminen oli sallittua – ellei muuta keinoa eikä muuta asutusta eikä liikennettä todellakaan ollut, mutta aiheutetut vahingot oli tietysti korvattava.

Pakkotila on kenen tahansa ymmärrettävissä oleva esimerkki. Sananvapaus ja vihapuhe on aivan toinen tilanne, mutta siinäkin on oikeus oikeutta vastassa.

Ongelma oli alkujaan teon kohteiden suuri määrä. Jos joku sanoo minulle: olet roisto ja jos kuljet tästä vielä kerran, sinut tapetaan, tilanne on oikeudellisesti ongelmaton. Jos tappamisen sijasta uhataan kyydityksellä eli kuljettamisella väkisin muualle, sekin on rikos, laiton uhkaus.

Mutta jos kohteita on tuhansia ja heidät yksilöi kuuluminen johonkin kansanryhmään, uskontokuntaan tai muuhun sellaiseen, teko ei vanhan lain aikana ollutkaan rikos, koska sillä ei ollut ketään selvää uhria.

Jos siis joku sanoo – esimerkkini on elävästä elämästä – että kaikki lääkärit pitää viikon kuluessa piestä, kukaan lääkäri ei voinut mennä tekemään rikosilmoitusta ja vaatimaan rangaistusta. Muistelemassani tapauksessa möykkääjä oli raivostunut koko ammattikunnalle kun vielä kolmaskaan lääkäri ei ollut suostunut kirjoittamaan hänelle huumausainereseptiä, morfiinia.

”Tämän kaupungin lääkärit” olisi ollut vähän vaikeampi kysymys. ”Tämän kadun varrella asuvat” olisi ollut selvästi rikos.

Lukija ymmärtää, ettei tämä ole hiusten halkomista. Minun maailmassani oli tavallista vaikkei hyhväksyttyä, että joku ilmoitti mielipiteenään, että kaikki mustalaiset tarttis tappaa, koska he ovat kaikki hevoshuijareita ja varkaita.

”Vihapuhe”, joka on vakiintunut termiksi, on mielestäni kielellisesti hiukan epäonnistunut. Kun ihmisellä ei ole kokemusta oikeuden kielestä, se kuulostaa liian samanlaiselta kuin ”vihainen puhe”, joka on täysin sallittua.

Kirjoitan tähän: en pidä islamin uskosta enkä voi kuvitellakaan kääntyvän islamiin. Jos lisään vielä – tämä ei ole mielipiteeni – että tuon uskonnon harjoittajat ovat väärässä, se on tietysti luvallista. En tiedä kuinka monta kirjaa olen lukenut kristinuskon virheellisyydestä ja turmiollisuudesta. Jotkut niistä ovat oikein hyviä.

Uskonrauhan rikkomista koskevan pykälän saisi poistaa ja uskonnan harjoittamisen tarvitseman viranomaissuojan hoitaa muilla keinoin. On saatava julistaa: Jumalaa ei ole olemassa. On saatava julistaa: ne jotka uskovat Jumalaan, ovat säälittävän yksinkertaisia ihmisiä.

Sananvapaus ei ole Yhdysvalloissakaan, josta kai moni on katsonut mallia, millään muotoa absoluuttinen. Sellainen ajatus olisi täysin toimimaton. Ei kai kenraali voi julkaista suuria sotasalaisuuksia sananvapautensa nojalla.

Se että osa islamia ei salli meille uskontonsa tai sen merkkihenkilöiden pilkkaamista, ei vaikuta meidän velvollisuuksiimme.

Suomessa toisteltu ”maassa maan tavalla” on liian pehmeästi sanottu. Tähän maahan tullut, on velvollinen noudattamaan maan lakeja ja myös yleisesti hyvinä idettyjä tapoja. Sama koskee myös meitä. Joskus kummastellaan, että suomalaiset naiset käyttävät huiveja islamin maissa. Se on siellä hyvin vahva tapa. En näe periaatteessa eroa siihen, että katoliseen kirkkoon ei pidä mennä shortseissa eikä uimapuvussa varsinkaan.

Itse en Amerikassa koskaan painellut kädellä sydäntäni kansallislaulua laulettaessa. Se aiheutti kiukkuisia katseita. Mielestäni laulu tarkoitti maan arvojen allekirjoittamista. Juuri tällä hetkellä siihen on vähän syytä – vaikka tunnen paljon amerikkalaisia ja olen lähes kaikesta heidän kanssaan samaa mieltä.

Kuten arvaa, ystäväni taitavat olla kauttaaltaan niin sanottuja liberaaleja, tyyppiä Obama. Silti olen hyvin selvillä, että kansallinen etu on heille lähes pyhä asia, America first. Mutta kun asia oli ajankohtainen, en halunnut ruveta amerikkaliseksi. En halua edelleenkään.

16. tammikuuta 2017

Laki ja makkara

Kuva: K. Kemppinen



Kun olen suunnitellut tätä työllistymistä, lakiasioiden hoitaminen vain vuuorineuvoksille ja vuorineuvoksen arvonimestä kieltäytyneille oloisi hyvä ajatus, mutta pitäisi ostaa tuoli tai lainata naapurilta, ettei kävijöiden tarvitsisi istua sängyllä. Tuhkakuppi on ja kahvia saa, jos pyytää kauniisti.

Sitten pitäisi olla makkaraa nälkäisinä saapuville. En ole nähnyt vuosikymmeniin kenenkään haukkaavan lenkkimakkaraa kaupan portailla. Minulla olisi portaat.

Onko pilsneriä vielä myynnissä? Suomen ja muiden maiden eron näkee pullojen muotoilusta. Tanskalaismallinen (Carlsberg, Tuborg) pullo aiheuttaa suurta tuhoa korkkaamattomanakin, koska sillä on niin hyvä lyödä. Pilsupullo ja keppanapullo muotoiltiin huhun mukaan sellaisiksi, ettei niistä saa kunnon otetta, jolloin tappelunhaluisen on tyydyttävä nyrkkiin tai hengenvaarallisiin astaloihin, jos siis tarkoituksena on kohdistaa osatoveriin tylppää ulkoista väkivaltaa.

Viinapullolla lyöminen on aina hyvä ajatus, koska siinä tulee tauti ja lääke samalla kerralla.

Kerrotaan, että nyt on kulunut tasavuosia siitä kun rappioalkoholisteille järjestettiin ohjelmaa Liekkihotellissa eli Lepakkoluolassa, joka sijaitsi siinä, missä Hangon suunnasta tuleva moottoritie loppuu Ruoholahteen.

Olin paikalla. Kun perustettiin Marraskuun liike, en liittynyt. Työnantajani eli Borenius ja isäni katsoivat karsaasti hamppareiden hyysäämistä. Kun meitä oli pari hyvin nuorta juristia, yritimme antaa oikeudellista neuvontaa. Kävin raastuvassakin avustamassa erästä onnetonta. Hänen sukunimensä oli Tienvieri, ja haastemies kysyi pelkän hajun perusteella, että eikö pikemminkin työnvieri.

Arvostus Ilkka Taipaletta kohtaan jäi. Pian ymmärsin että Claes Anderson liikkui samoilla asioilla. Arvostus johtui tietenkin siitä, että suunpieksijöiden maailmassa, jollaisena pidän vuosikymmentä 1965-1975, nämä kaverit oikeasti tekivät jotain. En tarkoita ettei olisi ollut muitakin.

Hienot rouvat pitseissään harmittelivat pitseissään Fazerin kahvilassa, että puiston penkeillä lojuu kamalia puliukkoja niin etteivät kiltit hauvat uskalla kakkia.

Liekkiviina muuten oli teollinen alkoholi, jonka juomakelvottomaksi tekevä lisäaine ei ollut kovin ärhäkkää. Kyllä alan miehet keksivät keinot saada senkin pysymään mahassaan ja siis alkoholin talteen.

Puliukon nimitys tule pulituurista, jolla kiillotettiin mahonkisia huonekaluja. Se oli sellakkaspriitä. Sitä sai rautakaupasta, varsinkin jos oli puusepän näköinen ja lastuja tukassa.

Jossain vaiheessa rantojen miesten suosiossa oli suutarinlakka, jossa alkoholi saatiin sekoittamalla suolaa ja ravistelemalla pulloa ahkerasti erotetuksi. Ja koko maassa myytyyn pilsneriin eli ykkösolueen saattoi sekoittaa kemikaalikaupan suuvettä Illodinia. Kuulemme sekin rämpi päähän.

Näiden korvikealkoholien suosio ja vaarallisuus saattoi olla yksi syy sensaatiomaiseen päätökseen tuoda markkinoille keskiolut. Keskiolut ja ehkäisypillerit muodostivat nykyisen kulttuurimme. Kukkahuivitytöillä tosin oli vaikeuksia saada juotua vaikuttavaa määrää olutta. Tiukka viina ei laskenut ollenkaan. Se vaatii harjoittelua.

Aivan samoihin aikoihin Alko otti käyttöön muovikassin, joka todellakin kesti täyden kuorman olutpulloja. Sen nimitys oli ”Fagerholmin nahka” silloisen pääjohtajan mukaan. Sitten tuli pahvista taiteltu kuuden pullon pakkaus, työmiehen transistori, siis mäyräkoiran varhainen edeltäjä.

Nyt Murtunut mieli on viimein otettu esiin ensin kirjoissa ja sitten dokumenttiohjelmassa. On korkea aika. Useimmat vanhemman polven ihmiset ovat tienneet, että monen mieli murtui. Ville Kivimäen kirjassa päädytään 15 700 vaikeaan tapaukseen. Kuinka paljon lievempiä ja ainakin periaatteessa ohi menneitä oli, sitä ei tiedetä.

Asiasta ei ole koskaan haluttu puhua. Liian moni on itse tiennyt tapauksia. Kun tietää, ei tee mieli revitellä. Ainakin maalaisyhteisöissä kyllä muisteltiin ehkä hiukan väkinäisesti reipasta menoa, mutta kuulija vaistosi, että paljosta vaiettiin.

Siitä on vaiettu hyvin tarkoin, että taistelutehtäviin lähetettiin Suomessa myös syvästi mielisairaita ja pahasti kehitysvammaisia ihmisiä, jotka saattoivat päätyä sairaalahoitoon mutta joskus väärällä taudinnimikkeellä. Esimerkiksi skitsofrenia ei varmaan ollut usein sodassa saatu.

Siinä on kummastelemisen aihetta, että kun pultsareista ja deekuista puhutaan, kuten juuri tänään, kahta asiaa ei mainita.

Puliukot ovat kadonneet täydellisesti katukuvasta ja kaikkialta. Kaikki ovat kuolleet. Elinolot olivat ainakin Suomen juhliessa 50-vuotispäiväänsä erittäin huonot. Siitäkin yritettiin vääntää vitsiä. Annettiin ymmärtää, että nuo miehet olivat itse päättäneet majailla myös talvet Mankkaan kaatopaikalla, koska siellä oli joka tapauksessa hauskempaa kuin töissä.

Toinen vaiettu asia on se, että erittäin suuri osa näistä hylkiöistä oli sodassa siipeensä saaneita. Eräässä vaiheessa pääpostin roskalaatikossa asui samanaikaisesti kaksi Mannerheim-ristin ritaria.

Enemmistö ei ollut ritariainesta. Kun olen mietiskellyt asiaa oman vähäisen kokemukseni perusteella, pelkkä ruumiillinen rasitus ja aika heikko ravinto oli hurja kuorma. Henkinen kuormittuminen vaihteli tilanteitten mukaan.

Eräs muistamani mies ärähti aika rumasti, kun lapsikin kysyi, missä hän oli ollut sodassa. Tuo kysymys oli yleensä sallittu ja viaton. Jo hänen kuoltuaan kuulin, että asemasodan ja suurhyökkäyksen aikana vääpelinä kaatuneitten evankuoimiskeskuksessa (KEK). Tulee mieleen muuankin patologi, joka palasi puoli tuntia maalle lähdöstään omalle tutkimuspöyhdälleen. Nokkakolari Hyrylässä.



15. tammikuuta 2017

Älyttömyysosamäärä


Amerikan armeija otti erikoisen hanakasti käyttöön IQ:n eli ÄO:n, jonka olivat kehittäneet ranskalaiset. Ensimmäinen buumi oli ensimmäinen maailmansota ja toinen oli tietenkin toinen. Jälkimmäisen sodan aikana psykologeja pyydettiin mm. osoittamaan, ettei neekeri opi lentämään. Tutkimustulos järjestyi. Harmillinen takaisku oli tietenkin eri mutkien kautta syntynyt kokonaan mustien hävittäjälaivue, jota pommituslentäjät rukoilivat suojakseen, koska se oli niin selvästi muita taitavampi ja tuloksiltaan parempi.

Suhteellisen selvästi nykytyyppinen Wechslerin testi tuli käyttöön 1939 ja sen puutteet tiedetään kohtalaisen hyvin.

Amos Tverskystä kerrotaan, että hän oli kävelevä ÄO-testi. Toiset psykologit sanoivat, että mittaat itsesi katsomalla kellosta, kauanko sinulta menee ennen kuin ymmärrät, että tuo mies on sinua rajusti älykkäämpi.

Koulumaailmasta löytyy esimerkkejä opettajien suhtautumistavoista. Luokkiin ilmaantuu aina välillä oppilaita, jotka älyllisessä mielessä lentävät kahdeksikko kenen tahansa opettajan ympärillä.

Erään luennon jälkeen sanoin kaverilleni Sir Robinille kuullun johdosta, että jo on älykäs mies tuo luennoitsija. Robin oikaisi, ettei puhuja ole alkuunkaan älykäs, nopeaälyinen vain.

Olen tuntenut muutamankin kansallisesti kuuluisan psykopaatin, jotka ovat niin hirvittävän lahjakkaita, ettei heiltä mene kuin muutama sekunti ymmärtää väärin vaikeakin asia.

Kulttuurimme suosii tietynlaisia kykyjä, yleensä sellaisia, joiden mittaaminen on mahdollista. Esimerkiksi Abloyn nykyisen lukon pakkauksessa on piirustus. Tapaan jatkuvasti ihmisiä, jotka käsittävät asian heti ja osaavat siis myös asentaa lukon, ja toisia, joille se on lähes ylivoimaista. Meillä on nyt ulko-ovessa se malli, jossa piti ensin kääntää avainta tai sisäpuolella lukituskieltä ja vasta sen jälkeen käyttää painiketta. Kysymyksessä on yhden käden lukko, mutta tapaan valehdella, että se on dementikkoja varten suunniteltu. Useimmat vieraat käyttävät ensin kahta kättä eli kiertävät ja painavat. On se hyvä etteivät pösilöt pääse pakoon.

Todellisuudessa uuden normin mukaan sisältä on päästävä lukon kaikissa tiloissa pakenemaan ilman avainta.

Olen miettinyt, että etenkin kirjavaksi maalattuna paniikkipuomi olisi komea. Hanketta jarruttaa luultavasti monopoliin perustuva hinnoittelu. Ulko-oven lukko on kallis kapine.

Auton taskusta toimiva avain muuten oikeasta on hyvä värkki. Tosin omassa autossani ilmenee arkuutta säätilalle niinettä hipaisu ei aina toimi, vaan on liksautettava avainta. Logiikka toimii. Näyttää olevan vaikeaa tai mahdotonta lukita itseään ulos autostaan.

Lehti katosi jonnekin ennen kuin ehdin lukea, mitä otsikon alla oli. Joku kuulemma tutkii viisautta.

Jos olisi olemassa toimiva menetelmä tutkia älyttömyyden alueet, sepä olisi hyödyllinen. Jokin seikka määrää, että olemme yleensä halukkaampia esittelemään ja erittelemään hyviksi luulemiamme puolia. Minä olen onnistunut niin hyvin, että en enää tiedä, miksi en pidä peleistä. Vastenmielisyys ulottuu shakista korttipeleihin ja lautapeleihin. Tietämättömyys digitaalisista peleistä oli pitkä miinus kun olin informaatio-oikeuden professorina ja kyllä tiesin, että tekijänoikeus ja patentit peleihin on visainen ja ajankohtainen ongelma. Ja etenkin tavaramerkkioikeus.

Todennäköinen syy on huonous ja luultavasti olen joskus joutunut rökitetyksi vähän joka pelissä. Mutta olisi hupaisaa olla matemaattisesti lahjakas ja heittäytyä ratkaisemaan esimerkiksi sellaisia ongelmia, joita Scientific American julkaisee (tai ainakin tapasi julkaista).

Ehkä en kuitenkaan vaihtaisi. Ehkä taiteellinen ja teksti-tieteellinen arvoitus ja tuollainen pähkinä sulkevat toisensa pois. Tehtävät, mukaan lukien sudoku ja ristikot, on ratkaistavissa. Niitä julkaistaan ratkaisemista varten. Taiteessa ja tieteessä ei ole niinkään varmaa, että ratkaisua on olemassa.

Mitä jokin runonsäe tarkoittaa? Kysymys on järkevä ja oikeutettu, mutta näsäviisas vastaus on minulle mieleen – jos tuohon kysymykseen voisi vastata eli selittää tarkoituksen, runonsäe osoitettaisiin samalla turhaksi. Miksi ei alun alkaen sanottu asiaa niin kuin se on? Minua viehättää se, mitä on kahden totuuden välissä samalla tavalla kuin pidän enemmän rivinväleistä kuin riveistä.

Merkitykset ja ilmiöt ja osa metafyysistä ongelmista (mitä elämä pohjimmaltaan on jne…) ovat hiukan samanlaisia todennäköisyyden pistepilviä kuin fermionit. On todistettavissa, ettei tuollaista pistettä (ratkaisua) voi osoittaa. Tietyissä tilanteissa energia on mitattavissa ja samoin massa, mutta ei molempia yhtä aikaa, ja lisäksi tarkkaileminen voi vaikuttaa mittaustulokseen ja varmemmaksi vakuudeksi jokin hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa…

Valokuvaamalla olen varmistanut, että talo – oma koti - voi olla eri näköinen ja siis eri paikka riippuen kuvaajan mielentilasta ja vireystilasta. Toisin sanoen sama talo on eri. Sitä en tiedä, mutta en mitenkään torju mahdottomana, että sama rakennus voisi sijaita samanaikaisesti kahdessa tai useassa eri paikassa. Tässä en viittaa rinnakkaisten universiumien hypoteesiin, vaan arkikokemukseen.

Sukujuhlissa muuten se Nikonin kallis ja painava laajakulmazoom on verraton. Otin eilen porukoista jopa 16 mm:n laajakulmalla ja sitten taas 35 millillä. Kun automaattinen herkkyyden säätö on sekin päällä, ei tarvitse paljon tarkentaa. Riittää kun freimaa, ja sitten kuvista voi pilkkoa miellyttäviä osia ja rajata roippeita pois, kun meinaan on mistä rajaa.

Myös maisemakuvaukseen suositan lämpimästä ultralaajakulmaa. Kaatuvien viivojen oikominen käy kuin tanssi. Suositellaan lämpimästi kaikille asianharrastajille. Kuvana osa laajakulmakuvasta ja kohteena armeijan mantteli mallia 1922 tai sinne päin. Noita pitkiä palteita näki vielä armeijassa ollessani.

14. tammikuuta 2017

Erehtyminen on nautinto




Kun menin valtiolle töihin 1976, otin pian käyttöön mapin, jonka keltaiseen etikettiin kirjoitin nimikirjainteni ja esittelijän ns. orjan merkin ./. lisäksi kansion sisällön: ”Virheitä, erehdyksiä ja laiminlyöntejä.”

Muistaakseni ensimmäinen merkintä koski poistumista jaoston istuntohuoneesta armeijan tapaan eli ryhdikkäästi ovelle marssien, alamaisesti päätä taivuttaen ja mennen. Oikea tapa oli poistua eräänlaista sivuvikellystä eli melkein takaperin, säilyttäen katsekontaktin puheenjohtajaan, joka ei siinä vaiheessa tietenkään vilkaissutkaan poistujaa.

Kauan myöhemmin luin jostain, että tuoltakin osin kysymyksessä oli venäläinen hovietiketti. Vielä myöhemmin luin Bysantin käyttäytymissäännöistä. Siellä oli tullut pahakin riita, kun joku kävijä, korkea kirkonmies, kuningas tai keisari, oli kylmästi kieltäytynyt heittäytymästä pitkin pituuttaan kolmasti paikallisen keisarin (basileos) eteen.

Tämä ei ole joutavanpäiväistä. Useimmissa islamin maissa ei suosita lipallista päähinettä. Erilaiset turbaanit ja vanha, tunnettu katkaistun kartion muotoinen fetsi sallivat päivittäisten rukousten toteuttamisen ainoalla oikealla tavalla, koskettamalla maata otsalla. Mekan suunta aiheutti ongelmia. Ranskalaiset ovat tunnetusti häijyjä ihmisiä. Eräs ranskalainen kertoi tai valehteli minulle kerran, että muuna tuo uskonnon tunnustaja kantoi housuntaskussaan kompassia, jottei tulisi tehdessään tarpeitaan vieraassa käymälässä vahingossakaan pyllistämään Mekkaan päin.

Ja Euroopassa on murhattu ihmisiä läjäpäin ratkottaessa kysymystä, kumpaan suuntaan ristinmerkki tehdään ja monellako sormella.

Kommentoija ilmaisi kyllästymistä sanan ”narratiivi”. Sitä ei voi aivan korvata sanalla ”kertomus”. Esimerkiksi musiikissa tuota n-sanaa käytetään. Fuugassa on esittelyn ja kehittelyn jälkeen ”keskustelu”, ja monissa muissakin sävelteoksissa on yhtenäinen, dramaturginen tapahtumien kuvaus, jota hyvässä tapauksessa ei voi lainkaan ilmaista sanoin.

Kielifilosofiassa on tarpeen erottaa toisistaan merkki ja merkitys, ja merkityksessä puolestaan tekstin tai puheen yksikön (sanan) merkitys kokonaisuuden mahdollisesti monista merkityksistä.

Narratiivin lajin eli genren tunnistaminen voi olla kohtalokkaan tärkeää. Eräissä esimerkiksi autismin kirjoon luetuissa tiloissa ihmisen kyky erottaa ironia on pahasti puutteellinen. Myös tavan salliman liioittelun käsittäminen sellaiseksi voi olla vaikeaa.

Tämä on vakava asia, koska on myös olemassa, nimenomaisesti kehenkään kohta virkaan astuvaan presidenttiin viittaamatta, että niin sanottu narsistinen persoonallisuushäiriö voi aiheuttaa aivan seurustelussa erotusdiagnostisia ongelmia. Onko tuo ihminen oikeasta tuollainen vai eikö hän vain ole vakavissaan?

Tuo jälkimmäinen termi ymmärretään usein väärin. Itsekkyys ja omahyväisyys ovat mainioita ominaisuuksia, joita ilman voisi olla vaikea selvitä. Dawkinsin ”itsekäs geeni” on ehkä turhankin raflaava kielikuva, muta jotain sellaista maailman rakenteissa on. Niinpä sitten ihmiset, jotka eivät lainkaan häiriinny omasta huonosta käytöksestään ja ne pahemmat, joiden yhteydessä mainitaan usein termi narsistinen psykoosi, koska he silminnähden eivät ole edes kunnolla selvillä siitä, että jos viiltää toisen kurkun veitsellä, kurkku katkeaa ja sitä ennen tulee kovasti verta.

Parhaat kieltenopettajat ovat kautta aikojen tienneet, että eri oppilaat ovat taipuvaisia tekemään aivan samoja virheitä ja että kukin oppilas pakkaa tekemään saman virheen kerran toisensa jälkeen. Niinpä heillä oli ymmärrystä jauha erilaisia leipäsääntöjä ja ottaa erikoiskäsittelyyn sitkeimmin erehtyvät.

Sitä vastoin en ole nähnyt kirjaa, jonka nimi olisi ”Pitkä matematiikka – valitut virheet”. Oikeastaan sellaistakaan julkaisua on vaikea löytää, jossa olisi listattu erikseen jonkin matematiikan alueen tyypillisesti vaikeiksi osoittautuneet ja sitten helpommat laskutehtävät.

Tuomarin tehtävissä kansiossani oli kunniapaikalla luettelo karkausvuosista. Yhden kerran vein esittelyyn jutun, joka oli tullut kirjaamoon karkauspäivän johdosta yhtä päivää liian myöhään. Enkä ollut huomannut sitä! Ja siitähän oikeusneuvos L.N. jaksoi muistuttaa. Asia ei liene ajankohtainen, koska niin vanhoja juttuja ei enää taida olla, mutta varoituksen sanana esimerkiksi apurahan hakijoille – päivämäärän eli aikavälin laskeminen on yllättävän monimutkaista ja siinä tekee äkkiä virheen. Sillekin asialla pitää olla sääntö, että jos tapaamme viikon kuluttua, lasketaanko kulumassa oleva päivä mukaan ja lasketaanko kokonaisia vuorokausia.

Presidentti Lauri Kr. Relanderin muistelmat (toim. Eino Jutikkala) on mainio historiallinen lähde. Relanderilla oli tapana kirjoittaa päiväkirjaa joka päivä, kirjoituskoneella vielä. Kirja on hyvin laaja mutta mielestäni päätöksenteon ja etenkin väärien päätösten tekemisen mekanismit tulevat mainiosti esille.

Relander oli sattumapresidentti, jonka valituksi tulemisesta ällistyivät kannattajat ja hän itse. Luultavasti se maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan professori, joka oli hylännyt hänen dosentuuriin tarkoitetun tutkimuksensa heikkotasoisena ja muutenkin tarmokkaasti levittänyt käsitystään asianomaisen lahjattomuudesta ja kehityskelvottomuudesta, joutui presidentinvaalin jälkeen miettimään todella hyviä selityksiä.

Mutta Lauri Kristian mokaili sekä yksityiselämässään (häneen oli kovin helppo vaikuttaa väittämällä melkein mitä tahansa vakaumuksellisesti) että virassaan, mutta toisaalta selvitti taitavasti kiperiä tilanteita. Hänellä ei ollut mahdollisuuksia toiselle kierrokselle, koska puolueen todelliset mahtimiehet päättivät niin, ja hän elelí syrjemmällä niin että joutui vielä talvisodan evakoksi rakkaasta Viipuristaan.

Ellei mappini olisi joutunut kateisiin kauan sitten, lisäisin vajavaisuuksien listaani tietämättöämyyteni Relanderin muistomerkistä, joka on ollut jo vuosia Hesperian puistossa Runeberginkadun kupeessa. Jouduin etsimään tiedon verkosta enkä ollut mielestäni nähnyt sitä koskaan. Hyväkin opas nuoremmille…

13. tammikuuta 2017

Linda





Yhdistän kaksi ristikkäistä asiaa. Michael Lewisin kirjassa ”The Undoing Project”, josta olen monena päivänä ottanut aineistoa Kahnemanin ja Tverskyn tuotannosta, esitellään myös koesarja, joka aiheutti mullistusta sekä psykologien ammattikunnassa että monilla muilla aloilla. Lääkärit ja tuomarit olivat syystä varpaillaan. Vasta- ja vainovalkeista huolimatta vaikutus tuntuu edelleen. Ehkä erehtymisen luonnonhistoria on ajankohtaisempi nyt kuin aikoihin.

Toisaalta kertomus – kun halutaan viitata filosofian ja folkloristiikan perinteeseen, kertomusta sanotaan joskus ”narratiiviksi” - on ikiongelmallinen kysymys. Ei sillä hyvä että ruokimme itseämme joka päivä koko elämämme naratiiveilla, esimerkiksi miettiessämme, mitä erikoisempaa teemme tänään päivällä töissä tai illalla kotona, vaan annamme myös kertomusten sotkea alleen logiikan aika alkeellisissakin tilanteissa.

Kun tietokoneohjelman yksi perusfunktio on ”jos – niin” (if… then) esitettynä selvin numeroin, ajattelun eli mallien ja tunteiden vyyhden soveltaminen arkeen voisi olla ”entä jos – mitä sitten”. Entä jos liukastun tuossa pihan jäätiköllä…? Kukaties unohdan kysymyksen tai ajattelen että selviydyn minä tai sitten panen nastakengät ja otan pikkukengät kassiin. Jos sitten kuitenkin lippaan, valehtelen luultavasti että niin kuin yritin varoa. Fiksu naapurin rouva käyttää potkukelkkaa.

Narratiivilla on suuri merkitys myös selviteltäessä populismin hurmaa ja suosiota. Pääministeri Sipilän toimet eivät jaksa kiinnostaa, jos hän on vain panemassa koululaitosta ja sairaaloita uusiksi, mutta annapa että mediaan ilmestyy kertomus omaisilleen asiattomia etuja saalistavasta ministeristä, joka sitten vielä valehtelee, etteihän tässä mitään. Jo kiinnostaa!

Ihmiset muuten varmaan vaistoavat, että kun joku on jäävännyt itsensä, päätöksentekijät kenties silti suosivat asianomaisen läheisiä. Jos on ratkaistava, otetaanko töihin tämä, tuo tai kolmas henkilö, ratkaisun kotiin päin vetämistä ei voi juuri koskaan todistaa, koska vakavasti ehdolla olevat ovat yleensä aina kaikki päteviä.

Linda on 31-vuotias. Hän on hyvin etevä. Hän on naimaton maisteri, pääaineena filosofia, ja hyvä suustaan. Opiskelijana hän oli hyvin kiinnostunut syrjinnästä ja yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta ja osallistui ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin.

Arvioikaa todennäköisin vaihtoehto seuraavista: hän on a) ala-asteen opettaja, b) töissä kirjakaupassa ja ottaa jooga-tunteja, c) aktiivinen naisliikkeen jäsen, d) sosiaalialalla mielenterveystyössä, e) äänestää aina vaaleissa naista, f) työssä pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen, g) työssä vakuutusyhtiössä markkinointipuolella, h) työssä pankissa.

Moni kokeen osallistujista arvioi, että Linda on pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen. Lopulta testin useita kertoja uusittuaan ja vaihdettuaan vastaajaryhmää tutkijat pudottivat vaihtoehdot kahteen ja täsmensivät kysymyksen eli että kumpi on todennäköisempää, että kuvattu Linda on työssä pankin kassana ja osallistuu naisliikkeeseen vai että hän on työssä pankin kassana.

85 prosenttia vastaajista ilmoitti että edellinen vaihtoehto on todennäköisempi.

Koe toistettiin ensin opiskelijoille ja sitten psykologian ammattilaisille. Lopulta järjestäjät kysyivät, eivätkö vastaajat todellakaan huomaa, että puhe on todennäköisyydestä ja kakkoisvaihtoehto sisältää ykkösen. Kun pankissa on kaikenlaisia työntekijöitä, kassavirkailijoiden ryhmän on matemaattisesti oltava suuremi kuin minkä tahansa siitä rajatun ryhmä, esimerkiksi kassatoimihenkilöt, jotka harrastavat naisliikettä tai pitkiä juoksulenkkejä metsässä tai kirkkokuorossa laulamista jne. Jälkimmäinen ryhmä on osa edellistä ryhmää. Kun kysytään todellisuutta, osajoukko on aina joukkoa pienempi (unohtaen kysymyksen joukosta itsensä osajoukkona).

Tosi ammattilainen ei koskaan myönnä virhettään. Intellektuelli sanoo erehdystään viisaudeksi ja kertoo kirjoittavansa siitä lähiaikoina kirjan, joka tulee saamaan ansaittua kansainvälistä huomiota.

Koetilanteen jälkeen joku opiskelijoista oli noussut seisomaan ja ilmoittanut uhmakkaasti, että tämä on minun mielipiteeni. Hän antoi ymmärtää, että se on toisen luokan kysymys, onko hän väärässä vai ei. Tuttua?

Ainakin Tversky olisi vastannut tuohon armottomasti, että jos kysymyksessä on mielipide, se on sitten tyhmä mielipide.

Tästä tullaan erilaisiin some-ilmiöihin ja narratiiviin, vaikka koesarjat ja niitä kuvaava teksti ilmestyivät jo 1980-luvun alussa.

Kumpia on enemmän, pappeja vai pedofiliaa harrastavia pappeja? Arvaan, että jos tätä pääsisi kysymään koetilanteessa, jotkut vastaisivat, että kaikki papit ovat epäilyttäviä, ja jotkut taas, että ei voisi vähempää kiinnostaa. Toisin sanoen he eivät vastaisi kysymykseen, joka tässäkin sisältää vastauksen. Rakenne on hyvin lähellä klassista syllogismia.

Kahneman ja Tversky nostattivat paljon pahaa verta, koska myös kokeneet ammattilaiset menivät narratiivin ansaan, kun kysymyksestä tehtiin uskottavasti väritetty.

Johtopäätös oli, että ihminen poimii muististaan tai muokkaa mielessään tarinan, johon kuvailtu ”Linda” sopii, ja näkevät sielunsa silmillä, että Linda on feministi. Ja lopettavat ajattelemisen siihen.

Tunsin kerran erään isäni, joka sanoi, ettei kukaan vasemmistolainen voi olla täysijärkinen. Kun sitten aikanaan tulimme Mauno Koiviston luota, olin vielä niin lapsellinen, että palautin tuo mieleen kysymällä, oliko Mauno hänestä täysijärkinen.

Jos olisimme jatkaneet turhaa keskustelua, olisimme voineet siirtyä miettimään talouspoliittisia virheitä ja niiden korrelaatiota puoluesidonnaisuuteen. Olisi tarvittu edustava otos ja vertailuryhmä ja niin edelleen.


12. tammikuuta 2017

Onnea sitten




Nuorempi poikani (kuvassa oikealla) siirtyy nyt käräjäoikeudesta korkeimman oikeuden esittelijäksi. Puhe on määräaikaisesta nuoremman oikeussihteerin tehtävästä, rootelina immateriaalioikeus (tekijänoikeus ja patentit ym.) ja rikosasiat.

Haku on nykyisin julkinen ja kilpailtu. Hakijoista ei ole puutetta. Tehtävä sopii erikoisen hyvin nuorille perheellisille, koska se on monessa mielessä ’”urakkaluonteinen”. Juttuja on esiteltävä tietty määrä tietyssä ajassa, ja niiden valmistelu kirjastossa tai kotona on normaalia ja toivottavaakin.

Toisin kuin hallinnossa esittelijä toimii kuin tuomari. Siten kukaan tuomioistuimen jäsenistä ei kohottele kulmiaan, jos esittelijä yksin esimerkiksi ehdottaa mietintönään syyteen hylkäämistä, vaikka jaosto on yksimielisesti hyväksynyt sen.

Kukaties tässä tapauksessa vaikutti monipuolinen tausta – hovioikeuden viskaali ja sitä ennen asianajotoimiston apulainen -ja kaksi perustutkintoa, juristin lisäksi filosofian maisteri (kirjallisuus, poliittinen historia).

Pelkästään käytännön syistä tuo esittelijän työ on putki, jota saattaa aikanaan seurata virka. Perinteisesti nämä esittelijät ovat erittäin hyviä. Aikoinani poimin talteen ja kopioin joukon järkyttävän hyviä esittelymuistioita. Oli sellainen aika, esimerkiksi kohta sotien jälkeen, että muutamat esittelijät olivat perehtyneet syvällisemmin vaikeisiin kysymyksiin kuin korkeimman oikeuden jäsenet ja alan professorit.

Esimerkiksi tulkinnat kuolinpesän luonteesta ja omistajanvaihdoksen vaiheista juuttuivat 40-luvulla vanhentuneisiin tulkintoihin, mutta suolaista vettä virtasi Itämereltä ja virkuimmat seurasivat valppaina. Muuan kertoi istuneensa edukseen yliopistolla järjestetyillä tanskan kielen kursseilla ja sanoi hyötyneensä siitä suuresti. Tanskalaiset ovat tuhat vuotta opetelleet rakentamaan käyttökelpoisia yhdistelmiä manner-Euroopan suurista oikeuskulttuureista ja
Englannin ja Skotlannin oivalluksista.

Jos olisin sanonut Heikille että aion kirjoittaa hänen nimityksestään, hän olisi varmaan ollut vaikeana, vaikka asia on tietysti julkinen. Hyvin vanha etiketti perustuu ajatukseen, että oikeusjuttu ratkaistaan samalla tavalla, oli tuomarina kuka tahansa, ja sama ajatus koskee esittelijöitä. Linja on onnistunut. Suomessa fiksuimmat journalistit osaavat kysyttäessä nimetä presidentin ja pari jäsentä eivätkä yhtään esittelijää. Hovioikeudesta ei tunneta ketään eikä käräjäoikeudesta liioin.

Tilanne onkin aika vaikea, jos esimerkiksi media ottaa yhteyttä ja haluaa esittelijältä lisätietoja. Tämä vastaa aina ja johdonmukaisesti, että kaikki asiaan vaikuttava käy ilmi papereista, eikä suostu ”taustoittamaan”. On tilanteita, joissa asianosainen on unohtanut hakea muutosta esimerkiksi rikosasiassa vahingonkorvauksen osalta. Esittelijä joutuu sitten pohtimaan, sanoako journalistille, että kannattaisi vielä kerran lukea päätöksestä, mitä korkein oikeus on ratkaissut. Esittelijän ensimmäisiä rutiineja etenkin rikosasioissa on kirjoitella alemman oikeuden päätöksen kopion reunoihin ”ei kys.”, joka tarkoittaa, että tältä osin muutosta ei ole haettu.

Rikon hyvänä pitämääni perinnettä siksi, että pidän oikeana Suomeenkin viime vuosina tullutta ”läpinäkyvyyden” linjaa. Kuten näinä päivinä kotoisissa esteellisyyskysymyksissä, monissa muissakin asioissa viranomaisen on sekä toimittava oikein että ilmaistava itseään niin, että kuka tahansa voi todeta toiminnan oikeuden.

Jossain vaiheessa kuulemma joku ihmetteli, mitä järkeä on yhdistää kirjallisuuden opinnot juridiikkaan. Poikani on keksinyt paremman vastauksen kuin minä. Molemmissa on kysymys todellisuuden ja sen kuvausten suhteista. Patenttioikeudessa ongelma on erittäin vaikea, koska julkaistut, kirjalliset patenttivaatimukset määräävät patenttisuojan laajuuden. Tavalla tai toisella riidassa on silti usein puhe myös siitä tuotteesta – koneesta, tietokoneohjelmasta – jota patentin sanotaan suojaavan.

Kun itse olin vihreä noissa aivan samoissa töissä, luin tukka pystyssä jo silloin vanhaa korkeimman oikeuden ratkaisua kahden antibiootin samanlaisuudesta tai erilaisuudesta eli siis patentinloukkauksesta. Siinähän oli aloitettava opiskelemalla oikein tosissaan biologiaa ja farmakologiaa, ja erillisongelma oli homesieni, josta jutun antibiootti oli peräisin. Kasveja näet ei voi lainkaan patentoida – oliko tietty homesieni ”kasvi”. Lisäksi oli opittava, että kilpailevan valmisteen eli tabletin vertaaminen patenttivaatimuksessa kirjoitettuun on hyvin vaikeaa ja että tuossa piilee myös kovan luokan filosofinen ongelma.

Vuosia myöhemmin käsitin, että juuri sama ongelma on tekijänoikeudessa tietokoneohjelmaan. Monien kirjojen väite, että tekijänoikeus voi suojata ”konekielistä ohjelmaa” on virheellinen. Suojaa ei nauti koskaan kieli, ei siis objektikieli, ei muukaan ohjelmointikieli (Python, C++) eikä konekieli, vaan se jokin, mitä tuolla kielellä ilmaistaan. Lain vaatima omaperäisyys on haettava osioiden valikoinnista ja yhdistelemisestä, ja teoreettisesti suojattu ohjelma voidaan ilmaista monella kielellä, samoin kuin esimerkiksi runo.

Ja patenttipuolella sitten integroiduista piireistä alkaen se kysymys on vaikea, mikä on ”rautaa” ja mikä ”softaa”. Mikä tahansa ohjelma voidaan toteuttaa raudalla eli siis koneella, mutta kaikkia koneen osia ei voi korvata softalla.

Koulutussosiologian mukaan vanhempien työt vaikuttavat monissa tapauksissa lasten ammatinvalintoihin. Ilmiölle löytyy monta järkevää selitystä. Samaa sukua on havainto, että vanhempien, etenkin isän kirjojen lukeminen vaikuttaa lasten lukemistottumuksiin. Lapsi oppii myös jäljittelemällä, ja jos aikuinen kirjan ääressä on hyvin tuttu näky, kynnys omalla kohdalla on matala. Musiikissa voi vaikuttaa suora oppiminen. Kaikki lapseni ovat maininneet kuulostelevansa joskus oudon tutulta vaikuttavaa teosta, vaikkeivat tiedä kuulleensa sitä. Joskus myönnän soitattaneeni sitä aikoinani paljonkin.

Voi olla että pääsykokeisiin hakeutuu lisää Kemppisiä. Nyt olen onnellinen. Tuo esittelijän homma on hieno. Arvostan sitä. Lisäksi se on hyödyllistä ”oikeaa työtä”. Hyötyä ei voi mitata vain rahana.

11. tammikuuta 2017

Epäilyn varjo






Oletteko huomanneet, että Trumpilla näyttää olevan oma trolliarmeija?

Yhdysvalloilla on omansa. Se on yhtä selvää kuin Venäjän toiminta, niin sanottu informaatiosota.

USA:n markkinointi Euroopassa lienee halpaa ja tehokasta. Esimerkiksi minä teen sitä kenenkään pyytämättä ja korvauksetta. Mielestäni esimerkiksi HS ja Yle ovat yleensä hyvin nopeita ymmärtämään ja myötäilemään amerikkalaisten asenteita. En osaa mainittavasti venäjää. Siksikin olen todella paljon paremmin selvillä amerikkalaisesta ja englantilaisesta ja amerikkalaisesta lehdistöstä ja uudesta kirjallisuudesta kuin venäläisestä.

Kommentoija joka kummasteli Trumpin haukuskelua ja sanoi että antaa miehen yrittää, näyttää olevan Trumpin suomalaista joukkoa. Meryl Streepin toissapäiväinen puhe koski kahta asiaryhmää. Ensin hän sanoi, että muun muassa lehdistö ja Hollywood on tällä hetkellä ennennäkemättömän parjauskampanjan kohteena.

Väite ei ole kovin yllättävä; Streep tiivisti, että näyttelijän ammatti on asettumista toisten, erilaisten ihmisten asemaan. Hän luetteli nyt palkittujen kollegojensa kansallisuuksia ja kotimaita.

Toinen painava asia oli Trumpin vammaisen toimittajan pilkkaaminen vammaisuudesta.

Uudestaan: antaa miehen yrittää? Kommentoija tuskin tarkoitti että antaa miehen jatkaa toisten ihmisten nöyrryttämistä ja öykkärin käyttäytymistä. Vai tarkoittiko? Tosin kommentoija ja Trump esittivät persoonallisen käsityksen myös Meryl Streepin elämäntyöstä, joka nyt palkittiin.

Blogit arveluttavat minua. Erikoisesti varoittaisin oudon ahkerista blogin kirjoittajista, jotka julkaisevat päivän toisensa jälkeen juttujaan. Joko tuollaisilla tyypeillä on jokin piilotettu ohjelma – myydä jotain, edistää jonkin poliittisen tahon asiaa – tai sitten he vain ovat itserakkaita hölmöjä, joista on hauskaa nähdä teelmiään verkossa.

Ei kirjoittajia suotta hirtetä.

Tweettejä en ymmärrä. Tarkoitus näyttäisi olevan päästä sanomaan pahastikin ja samalla olla antamatta toiselle suunvuoroa. Käytettävissä on niin vähän tilaa, että ”musta tuntuu” on jokseenkin ainoa mahdollinen muoto. Somelle luonteenomaiseksi väitetty mielipiteiden ja tosiasioiden sekoittaminen toisiinsa tapahtuu kuin luonnostaan.

Esimerkki vois olla käsite ”maailmankatsomus”, johon lupasin olla palaamatta, koska ei siitä tule sen selvempää. Ilkka Niiniluoto on viimeksi kirjoittanut käsitteen sisällöstä, ja hänen selostamansa melkein riittää.

Itse viittasin kielteisesti käsitteeseen ”tieteellinen maailmankatsomus”. Joku ei ollut ymmärtävinään, mitä tarkoitti ”vanhamarxilaisuus”. Mielestäni esimerkiksi se Englannin yliopisto-marxilaisuus, jonka varjossa itse kasvon (Berlin, Hobsbawm jne.) poikkeaa jokseenkin jyrkästi idän puoluekouluissa opetetusta. Vanhan suvun viimeinen vihanta oli äskettäin kuollut Tony Judt.

Itse viittasin marxilaisuuteen sellaisena kuin sitä opetettiin mm. Sirola-opistossa. Tosin tuon opiston käyneet tuttuni sanovat, etteivät he juurikaan kostuneet kurssituksesta. Ëräs osa oppia oli historiallinen välttämättömyys. Itse en usko siihen.

Tekojen maailmassa, ajatus toimii. Jos potkaisen kaveria päähän niin että tämä kaatuu kivetykselle, siinä on hengenvaara mukana. Kuolema johtui potkusta. (Tämä ei liity äskettäiseen tapahtumaan, jossa oli muitakin vaikuttavia tekijöitä.) Moni on kuollut kylpyhuoneeseensa liukastuttuaan ja lyötyään päänsä lattiaan. Kovan aivokalvon alainen verenvuoto on paha juttu.

Jos puhutaan tapahtumasarjoista, osa on välttämätöntä, osa sattumaa. Jos Stalin olisi sattumalta liukastunut kylpyhuoneessa, historia olisi voinut saada uuden käänteen.

Tieteellistä maailmankatsomusta moitin siksi, ettei sitä ole olemassa. Se on tavoite. Kukan ei tavoita sitä. Ainakin opettajana olen puhunut sen puolesta vuosikymmeniä.

Yksi kulmakivi on tunnustaa, että informaatio on hyvin usein riittämätöntä. Teemme johtopäätöksiä tietämättä tarpeeksi. Toinen kulmakivi on tunnustaa, että myös riittävin tiedoin päätelmämme voi olla väärä.

Kognitiivinen ajelehtiminen on osoitettu kerran toisensa jälkeen todeksi. Rahapelit – tiedämme kaikki, että on täysin turha luulla jäävänsä voitolle, vaikka veikkaisi kerran, tuhat kertaa tai sata tuhatta kertaa. Voittoja saa todennäköisesti, mutta voitolla jääminen tarkoittaa käytettyä rahaa suhtessa voitettuun rahaan.

Ajatus: juuri minä voin saada suurvoiton, on kelpo esimerkki. Se on totta sekä loogisesti että empiirisesti, mutta se ei ole peruste pelaamiselle – ellei sitten pane huomattavasti painoa viihteelle ja nauti harrasteestaan. Silloin veikkaaminen vertautuu viinirypäleisiin eli kysymyksessä on mielihyvän hankkiminen.

Luultavasti tieteen tavoittamattomiin jää esimerkiksi kysymys tietoisuudesta. Onko eläimillä tietoisuutta? Moni vastaa nykyisin, että näyttää olevan. Mutta joudumme tyytymään yleistyksiin ja likiarvoihin, koska tietoisuutta tuskin voi selvittää tietoisuudella, ja kaikki ajattelu- ja selvittelytyömme on tietoista. Tästä huolimatta minusta on hauska lukea Wilsonin ja muiden todistelua, jonka mukaan sielua, mieltä, persoonallisuutta eli siis tietoisuutta ei ole olemassa. On vain kemikaalien lorinaa.

Eilisen kirjoitkseni kuvan tekstiksi olisi sopinut ”Tottakai lapselle Leica”. Tänään kuvassa esiintyy blogisti kätevän taskukameransa kanssa.

Kuvaa ei ole otettu eilen.


10. tammikuuta 2017

Ilahdus




Ylen ”101 kirjaa” ilahduttaa kovasti.

Ajatus on mainio ja toteutus tuntuu olevan hyvä.

Kansalliskirjasto on mukana hankkeessa, joten kaikki jo valitut 100 kirjaa näyttävät olevan kerrankin hienosti skannattuina saatavilla.

Yle-tunnuksella, joka on muutenkin tarpeellinen ja helppo tehdä, kirjoja voi lukea selaimessa. Elisa on tuonut ne sivuilleen ladattaviksi.

Ehdotan googlaamista. Tie sivustoille on lyhyt.

Viekottelen katkolukemiseen. Sellainen kirja, joka ei vaadi suurta keskittymistä, on hyvä välipala. Paljon enemmän kuin terveellistä ruokailua ja sopivaa liikuntaa kannatan mielen verryttelyä.

Se ei onnistu ”rentoutumalla”. Riittävän hyvä teksti tai esimerkiksi musiikki tehoaa. Erno Paasilinnan ”Kauppamiehet isänmaan asialla” voisi olla juuri sellainen. Sen voi jättää auki ja lukea siitä pätkän, kun mieli isoaa kuin peura lähtehelle.

Kirjallisuusihmiset ovat parempia kuin muut ihmiset, omasta mielestään. Kuka on vielä parempi kuin muut paremmat on ikuinen kysymys. Oman paremmuuden korostaminen toteutuu vaivattomimmin kielteisillä kommenteilla toisista saman joukon jäsenistä.

Tieteessä on sama toimintaperiaate. ”Maailmassa on vähän täydellistä, mutta professori N on täydellinen idiootti…”

Tunnen useankin ihmisen, joilta myrkyllisten luonnehdintojen kerääminen pikku antologiaksi onnistui noin vain, suoraan ulkomuistista- Sellainen kirja voisi mennä kaupaksikin…

”En sano, että kirjailija M on täysi pelle. Sirkuspellen on hallittava monia taitoja ja tietoja ja hänellä on oltava lahjakkuutta. Kirjailija M:llä ei ole minkäänlaisia taitoja eikä tietoja ja lahjakkuudesta hän on kemiallisen vapaa…”

Niinpä sanon vilpittömästi ilahtuneeni kovasti myös Ylen toimittajien kirjavalinnoista. Tausta-ajatuksia on selitetty, ja viis siitä. Järkeviä ajatuksia. Suomen sata vuota kaikenlaisina kirjoina.

Valikoima on nimittäin raikas. Sieltä puuttuvat jokseenkin kaikki ”pakkopullat” eli ne kirjat, joita ei-kirjallisuusihmiset ovat oppineet viimeistään koulussa varomaan ja kiertämään.

Sekin on raikkautta, että opettavaisuutta ei ole tai ainakaan se ei lyö silmille. Vaikuttaisi siltä, että yleisölle on haluttu tarjota sopivaa puuhailtavaa kirjojen kanssa aivan ilman korkealentoisia päämääriä. Ja se on hyvä.

Tämän vaikutelman saa siitäkin, että listalla on hulluudessaan hauskoja eli siis viihdyttäviä teoksia, kuten Karimon ”Kumpujen yöstä”. Sehän on vanha hurraa-isänmaallinen teossarja, jossa kirjoittaja on keksinyt isänmaalleen historiaa sellaisin kohdin, joista tietoja ei ole, ja luonut jokseenkin mielettömiä painotuksia. Teos ei edes ole yhdentekevä, koska sen säteilyvaikutus tuntuu edelleen. Karimon kirja on yksi niistä, joiden johdosta jotkut luulevat, että Raamatussa on painovirhe, koska suomalaiset ovat Jumalan valittu kansa, eikä muuan toinen, raamatullisina aikoina siellä Välimeren reunassa majaillut porukka.

Nykyisin ajatus tulee vastaan usein siinä muodossa, että me suomalaiset olemme tavalla tai toisella parempia kuin muut, eivätkä näin ajattevat ota edes harkitakseen sitä, että tiettävästi kaikki muutkin maailman kansat ajattelevat itsestään suunnilleen samaa.

Kun tällainen suosituslista on tehty virkeästi ja ennakkoluulottomasti, niin kuin tässä on tapahtunut, siitä on iloa myös suurkäyttäjille. Ainakin itse löysin heti useita kirjoja, jotka ehkä olen lukenut mutta joka tapauksessa unohtanut, ja nyt jokin Pulkkisen ”Romaanihenkilön kuolema” herättää mielenkiintoa – oliko kirja yhtä merkittävä kuin sen maine.

Sitten on toisia, kuten Haavikon ”Kansakunnan linja”, josta olen kyllä maininnut kustantajalle, että uusiin painoksiin pitäisi lisätä ”errata” eli luettelo virheistä. Palasin juuri tuohon teokseen taannoin, ja vaikka sen suuri ansio on innoittuneisuus ja kyky ajatella uudesti ja ilmaista iskevästi, pelkästään uutta perustutkimusta on tullut näinä vuosikymmeninä sen verran, että olisi kovin hyvä saada oikaisut itse kirjaan liitteeksi. Se ei tekstiä häiritsisi. Tarkoitan nyt sellaisia tähän esimerkin vuoksi keksimiäni ajatuksia kuten kansalaissodassa teloitettujen ja kuolleiden lukumäärä tai Suomen metsäteollisuuden kohdin yllättävät tuotantomäärät eri vuosikymmenillä tai Outokummun kuparin määrä ja merkitys sotien aikana.

Kirjallisuuden yksi hieno piirre on jatkuvasti se, että kirjailija niin usein erehtyy pahanpäiväisesti. Haanpää ei voinut arvata kertoessaan, ku8ina Pate Teikka loikkasi noitaympyrästä Neuvostoliittoon, millainen Suomesta tulleiden loikkareiden kohtalo sitten käytännössä eli todellisuudessa oli. Vähemmän dramaattisista asioista olen varmaan usein toistellut, että Erno Paasilinna oli hienoimpia kirjoittajiamme siitä huolimatta – ellei siksi – että hänen erittelynsä ja tulevaisuuden arvionsa osoittautuivat perusteettomiksi.

Ei kirjailija yhtä vähän kuin kukaan muukaan ole etevä ennustaja. Jos olisin ilkeä kirjallisuuden opettaja panisin lapset kirjoittamaan kotiaineen aiheesta Neuvostoliiton romahdus ja Suomen romaanikirjallisuus. Toisin sanoen sitä vaihtoehtoa, joka oli kerran monen mielessä, ei sitten ollut olemassa.

Yksi syy tällaiseen Suomi 100 katsaukseen on kokemuspiiri. On hyvin helppo luetella tärkeitä asioita ja ilmiöitä, jotka ovat puolelle nyt elävistä täysin vieraita. Juttelin hiljan nuoren upseerin kanssa, joka ei tuntenut Kalashnikovin nimeä ja vastas muisteltuaan keksi nähneensä jossain valokuvassa tai elokuvassa konepistoolin.

Työtä toimittajille. Siihenkin hienoon sotakuvaan, jossa kaksi väsynyttä jääkäriä vilkaisee palavaa punatähtistä panssarivaunua, on liitettävä kuvateksti ”sotilailla on ”panssarinyrkki” (singon edeltäjä).”




9. tammikuuta 2017

Perustyhmät




Monen kommentin johdosta kirjoitan muutaman ajatuksen siitä, onko mitään mahdollisuutta erottaa toisistaan väärää ja oikeaa tietoa, sanokaamme Putinin & Trumpin lausuntoja Suomen Pankin ennusteesta.

Vastaus on varma: ei ole mitään keinoa.

Valtiomiesten puheet esimerkiksi kaupallisista ja sotilaallisista asioista ovat ennusteita. He ennustavat sekä omaa että toisten tulevaa menettelyä, ja ennusteessa on aina epävarmuutta ja jokin määrä järjenvastaisuutta.

Tämä koskee myös Suomen Pankin ennusteita.

”Jos heitän kolikkoa, tulos on kruunu tai klaava” ei oikeastaan ole ennuste, vaan se on tosiasiaväite eli samaa ryhmää kuin ”nyt on tammikuu”.

Oikeastaan itsestään selvyksistä ei kannattaisi vängätä, mutta valitettavasti erittäin suuria onnettomuuksia tapahtuu itsestäänselvyyden pettäessä – ”ihan selvästi tästä ehtii ennen junaa”, ja sitten moottori varoittamatta sammuu.

Minulle tieteellinen maailmankatsomus on yhtä kauhistuttava ja mahdoton ajatus kuin vanhamarxilainen maailmankatsomus (riisto ja lopulta proletariaatin diktatuuri).

Nopein perustelu on sanoa, ettei ole olemassa mitään tieteellistä maailmankatsomusta. Moni tyytyy tähän. Joidenkin kanssa joutuu sitten keskustelemaan tuosta käsitteestä, ja se on sotkuista hommaa, koska käsite on niin suttuinen. Käyttökelpoinen se silti on.

Usein viisain on se, joka itse epäilee eniten omia totuuksiaan, koska virheitä ei voi välttää.

Se ei mielestäni ole viisasta, että luodaan todennäköisesti monia vääriä ennustuksia sisältävästä ajatusrykelmästä kokonaisuus ja sitten muka eletään sen mukaan. Jotain tällaista tarkoittanee ”ideologia”.

Aku Ankan ”höpsismi” oli hyvä vitsi tästä. Ongelmat on ratkaistava heittämällä kolikkoa. Käännynkö oikealle vai vasemmalle – anna kolikon ratkaista. Muistaakseni Aku ratkaisi näin, mennäkö Karusellikadujlle vai Kiemurapolulle.

Kukaan ei ole raatsinut sanoa, että Aku Ankan toimitus teki virheen lähtiessään parantelemaan Sirkka Ruotsalaisen vanhoja Barksin Akujen suomennoksia, Tulokset olivat johdonmukaisesti huononnuksia.

”Uskotko sinä Jumalan päälle?” kysyi vanha mies muistelmateoksen mukaan sukulaistytöltä. Tämä vastasi, että kai se nykyisin sanotaan, että uskon Jumalaan. Vanha mies katkaisi puhevälinsä herjaajaan pysyvästi.

Sivullisempi ihminen saattaa ihmetellä, vaikuttaako Sanan pyhyys myös käännöksiin suomen kielelle. Meillä lienee edelleen herätysliikkeitä, jotka käyttävät 1700-luvun virsikirjaa.

Kivi kirjoitti ”usko itses härjän pääll’, härkä vie sinut mäen pääll’”.

Erittäin aiheellinen kysymys, mitä tehdä. Mielestäni vanhojen Aku Ankkojen lukeminen on kyllä hyvä ajatus, mutta se ei ole ratkaisu.

Tämä kirjoitus menee verkkoon epätavallisen myöhään. Syynä ovat muut riennot. Välissä aamulla kirjoitettua aihetta sivusivat Meryl Streep ja tirskuttaja (tweet) Trump, joka pitää huolen siitä, etteivät rauhoittumisajatukset pääse juurtumaan. ”Hollywoodin yliarvostetumpiin kuuluva näyttelijä” ei järjellisesti liity siihen, mitä näyttelijätär sanoi, vaan se on tyypillistä huoltoasemapuhetta.

Entisessä maailmassa kuuli usein, ettei jokin asia voinut olla kerrotulla tolalla, koska kertoja kuulemma oli kommunisti, tai sitten se on varmasti totta, koska puhuja oli uskovainen.

Minulla on sellainen muistikuva, että tunsin jo alakouluikäisenä jotain levottomuutta väittäessäni jostain asiasta, että kyllä se on näin, koska meidän isä sanoi. Mahdollisesti kysymys oli siitä, että Suomessa oli hypätty korkeutta kierähdystyylillä jo ennen sotaa (af Ursin). Jos olisin ollut fiksumpi, olisin etsinyt valokuvan. Sen luulen muistavani oikein, että ruotsalainen Bengt Nilsson hyppäsi ”sammakotyylillä”, joka muistutti kierähdystä ja tuotti Euroopan ennätyksen.

Juttu meni niin, että ennen sotia Helsingissä asunut isäni oli vakoillut Eläintarhassa, miten Kalevi Kotkakselle yritettiin opettaa kierähdystyyliä. Ei oppinut.

Päivän uutisissa sanottiin myös, että kyllä Venäjä käy hybridisotaa eli tässä tapauksessa yrittää parantaa valtiollista asemaansa levittämällä perättömiä tietoja ja perusteettomia tunnelmia.

Sitä en ole kuullut vastuullisilta tahoilta, että Trump käy hybridisotaa ja lisäksi on aihetta epäillä, että hän tekee sitä oman etunsa vuoksi eikä edustamansa maan etua edistääkseen.

Tässä kohtaa tullaan tämän kirjoituksen alkupisteeseen takaisin. Lukuisien hurjien väitteittensä ohella Trump toistelee ”Make America Great Again”.

Se on ensiluokkainen mainoslause. Ihmisiin vaikuttamisessa vihjailu tehoaa paremmin kuin todistettu väite. Jos niin onnettomasti käypi, että jokin suosittu ennakkoluulo puhkaistaan, ihmiset ottavat esiin uuden, ja taas mennään.

Iskulause melkein sanoo, ettei Amerikka ole suuri (hieno, suurenmoinen), koska siitä on tehtävä sellainen ja tehtävä sellainen taas.

Itse en tullut panneeksi merkille, että Amerikka olisi jossain välissä lakannut olemasta suuri ja hieno. Ehkä ajattelen liikaa Putinia. Siitä ei ole riidan aiheeksi, ettei Venäjä ole niin mahtinsa huipulla kuin välillä Neuvostoliiton aikana.

Huolestumista aiheuttaa ennen kaikkea se, ettei Putin vaivaudu peittämään ajatustaan Venäjästä Neuvostoliiton päivitettynä versiona eli maata, joka on kiinnostuneempi toisten omaisuudesta kuin omastaan.

8. tammikuuta 2017

Kilpauhriutuminen


 
Tuo käsite tuli vastaan jossain lehdessä. Se saattoi olla hyvinkin Economist, ellei sitten L’Exprès. Englanniksi se on kuitenkin competitive victimization.

Jokainen täysijärkinen ihminen huomaa välillä olevansa surkea kuvatus ja suunnittelee nousevansa pöydästä. ”Anteeksi hetkinen, käväisen vain takapihalla ampumassa itseni.”

Ajatus perustuu selkeänäköisyyden hetkeen. Jotkut paikalla olevat toivovat kovasti kuulemansa jotain sellaista, ja laukauksen.

Keskustelimme nuoren ja osaavan juristin kanssa ja toistin mielipiteeni, että väitöskirjan tekeminen on hukkaan heitettyä aikaa. Kun on uralla, tässä tapauksessa tuomioistuinvirassa, kannattaa käyttää se aika esimerkiksi opiskeluun muuten vain, ja lisäksi Tranströmerin lukemiseen ruotsiksi.

Hokema on hyvin vanha: pari lainsäätäjän sanaa ja kokonaisista kirjastoista tulee jätepaperia. Ajatus koskee siis juridiikkaa. Nyt kysyin, ilmestyikö Suomessa tai muuallakaan 1900-luvulla viittä kirjaa, joilla olisi edelleen arvoa.

Puhe ei ollut oppihistoriasta. Siten sillä ei ollut väliä, että esimerkiksi T.M. Kivimäen väärille raiteille harhautunut tekijänoikeus, joka aiheutti suurta tuhoa suurelle yleisölle, saatiin vähän parempaan kuntoon, kun pohjoismainen uuden lain komiteanmietintö osoittautui niin perin hyväksi. Kivimäki oli sopivasti kuritushuoneessa, joten lainvalmisteluun jouduttiin käyttämään B-luokan kykyjä, kun onneksi hämmästyttävistä johtopäätöksistään ja yliälykkyydestään pahalla mainittu Y.J. Hakulinenkin oli perustamassa itselleen hovioikeutta Helsinkiin.

Johdatteluna sanoin ettei esimerkiksi Simo Zittingin kulmakiveksi väitetty saantosuoja-kirjallisuus kelpaa, koska ajatukset on poimittu Ruotsista ja Tanskasta, jossa H. Ussing oli oikealla karttalehdellä kauan aikaisemmin, kun taas norjalainen Ragnar Knoph oli harvinaisuus, nimittäin nerokas juristi.

Sanoin sitten oman valintani, joka on Erik af Hällströmin erehdystä koskenut väitöskirja. Valinta on outo, koska af Hällström on täysin unohdettu. Ylöstalon ”Takauksesta” tuottaa sielullista mielihyvää, kun se on niin selkeästi ajateltu, ja samoin Zittingin väitöskirja omistajanvaihdoksesta. Ehkä kaikkein paras on Curt Olssonin pieni kirja irtaimen omaisuuden kaupasta ja vaihdosta ostajan velkojan suojaa ajatellen. Kerran kiittelin tätä teosta kirjoittajalle. C.O. sanoi kirjoittaneensa sen kuukaudessa respiittityönä eli saadakseen viran. Niinpä teoksella on sekin harvinainen ansio, että se on lyhyt.

Itsestään selvästi hyödyllisiä mutta myös vanhentuvia ovat olleet esimerkiksi Aarnion ja Kankaan perintö- ja testamenttioikeuden selitysteokset. Tulin itsekin tuntemaan tämän taannoin, kun yritin muistaa ja ymmärtää, minkä ajankohdan arvo ratkaisee otettaessa ennakkoperintö huomioon perinnönjaossa tai osituksessa.

Michael Lewisin ”The Undoing Project” on harvinaisen suurenmoinen uutuuskirja päätöksentekoteoriasta Tverskyn ja Kahnemanin muokkaamana. Kirjassa on sopiva määrä riemastuttavia esimerkkejä, jotka eivät haittaa itse asiaa. Yksi esimerkki on pakka röntgenkuvia, joita alan spesialistit tutkivat vastatakseen kysymykseen, onko potilaalla vatsasyöpä. Aineistossa oli paljon kaksoiskappaleita eli sama röntgenkuva kahteen kertaan. Niistäkin asiantuntijat antoivat mahdottomia lausuntoja – toisen kuvan mukaan ei syöpää ja saman kuvan toisen kappaleen mukaan ei syöpää.

Tarkoituksena oli hakea mekanismeja ja selityksiä, miten ja miksi tavalliset ja epätavalliset ihmiset päätyvät niin usein todistettavasti virheellisiin johtopäätöksiin ja minkä takia yksinkertainenkin algoritmi on niin usein parempi kuin yksinkertainen asiantuntija.

Kuten lukija tietää, ihmisen ja tietokoneen taistelu on jo hävitty. Some-raivo ja monet toteutuneet ja tulossa olevat kansanäänestyksen tulokset johtuvat tästä. Ihmisiltä on kadonnut vähäkin järki. Näin on käynyt vaikkeivat ihmiset tiedä tekoälyn osoittamaa tosiasiaa, ettei tekoälyyn kannata luottaa. Tietokoneohjelma käyttää laskentaan vain sitä, mikä ohjelmaan on syötetty tai mikä on sen ulottuvilla. Konkurssin ennustaminen ei ole mahdollista, koska syy voi olla sekin, että sorsastaja ampuu firman veneilevät avainhenkilöt ja tunnusluvut menevät Päijänteen pohjaan.

Muuan lattea esimerkki on siis ihmisille ja koneille ominainen kyvyttömyys odottaa odottamatonta. Suomen Pankki ei oikeastaan ota Trumpia huomioon talousennusteissaan, vaikka ”epävarmuustekijä” on mieto ilmaus tässä yhteydessä. Se on ymmärrettävää, etteivät esimerkiksi Pariisissa 1939 asuneet juutalaiset osanneet tehdä johtopäätöksiä ajan merkeistä eli Saksan tulevasta toiminnasta ja sen seurauksista. Tiedettiin Suomessakin, ettei Talvisotaa tule, ja kun se oli tullut, Mannerheim ja Paasikivi tiesivät, ettei siitä selvitä.

Ajan ilmiöistä muuten Tim Wu on hänkin julkaissut uuden kirjan, ”The Attention Merchants”. Palaan siihen. Käsillä on jälleen kerran varsin vakuuttava todistelu, että yksityisimmät, käyttäytymistämme määräävät mielenliikkeet ovat kaupallisissa tarkoituksissa aivoihimme istutettuja. Miksi sitten kiihdyin, kun näin eilen Mercedeksen mainoksen (CLA 180 D Shooting Brake 36 000 euroa), vaikka olen aina pilkannut mersumiehiä? En ottaisi sitä edes ilmaiseksi. En kehtaisi käyttää sitä, koska en tarvitse sellaista ja minulla on jo nyt liiankin hyvä auto.

Se on toisaalta väärin, ettei Nikon maksa minulle lahjuksia. Mainostan D 750-runkoa nykyisin joka päivä ja tätä nykyä aivan suurenmoista linssiä (zoom 16-35 mm). Saisitte ensin lähettää sen kalliin makron ja sitten sen kaikkein kalleimman telezoomin…

Edellinen kappale oli esimerkki kierosta uhriutumisesta. Se siis on muotia ja ihmiset nokittelevat toisiaan – kuka on kaikkein uhrein. Talonmiehen tyttärestä tohtoriksi väitellyt henkilö odottaa aplodeja varmaan tietämättä, että noin puolet sovinnaisten mittojen mukaan pitkälle päässeistä suomalaisista on talonmiehen tyttäriä ja poikia. Tai siis olivat, koska talonmiehiä ei enää ole olemassa.

Esimerkki Lewisin kirjasta: 40 maailman huippuihin luettua psykoanalyytikkoa, psykiatria ja psykologia tutki viikon paria potilasta ja laati lausunnot heidän sielunsa tilasta. Homma meni reisille, kun tähtipotilas teki itsemurhan juuri ennen tieteellistä yhteenvetoa tilastaan, jossa ei kuulemma ollut mitään hälyhttävää…

 

7. tammikuuta 2017

Kivi




Kirjaston nimeksi sopisi Kivi.

Se oodi = minä vihaan on niin paha moka ja kaiku parhaasta kirjallisuudesta, että sen saisi välttää.

Kivi sopisi Kiasman kanssa ja olisi äännettävissä ja opittavissa monilla kielillä.

Lisäksi asia on niin, että Aleksis Kivi on millä tahansa mitoilla nerokas kirjailija. Hän on myös pysyvä muistutus siitä, että vasta kirjallisuus luo kielen ja että kieli on ajattelun väline.

Ne jotka toistelevat innovaatioiden tarvetta, saisivat puolestani mennä vähäksi aikaa nurkkaan häpeämään, elleivät muista, että innovaatioista suurenmoisin on pieni kielellinen teos, esimerkiksi runo, mutta joskus pelkkä sananparsi tai sutkaus.

Suomalaisessa suorasanaisessa kirjallisuudessa ihailen Kivessä etenkin avaruutta.

Sekä romaanissa että näyttämöllä samoin kuin elokuvassa ja valokuvassa tilan ilmentäminen on hyvin vaikeaa. Jotkut ovat mestareita. Hemingway ”maalasi” sekä Kilimandsaron että Alpit.

Ne hyvää tarkoittavat henkilöt, jotka ovat sommitelleet karttoja ”Seitsemän veljeksen” tapahtumapaikoista, itse asiassa purkavat romaanin neljää suurenmoisesti hallittua koordinaattia. Se neljäs on aika, ja toisin kuin fysiikassa, Kvellä ajan nuoli on kaksisuuntainen. Menneisyys ja tulevaisuus kohtaavat. Maisemassa esiintyy suomen kieleen onnekkaasti rantautunut taivaanranta, joka tarkoittaa taivaan rantaa.

Romaanissa kaikki neljä perinteistä elementtiä ovat mukana merkityksellisesti, ilma ja maa, vesi ja tuli.

Hyvin taitavasti Kivi on jättänyt hyvin vähälle järvet ja lammet. Ne olisivat hajottaneet kerrontaa ja vaatineet mukaan lisää juonielementtejä.

Taiteilijan ei pidä olla objektiivinen eikä subjektiivinen van kykenevä liikkumaan näiden kahden välillä, yleisen ja yksityisen.

Ajattelin jättää täsmentämättä, mitä tarkoitin kirjoittajan ja hänen henkilöittensä psykoottisuudella. Psykoosi on tahdosta riippumaton ja kertomus tai satu tahdon ja taidon varassa toimiva tapa kohdata se, mitä ihminen ei voi väistää. Seitsemässä veljeksessä ei kuolla (paitsi isä on kuollut karhun kanssa painittuaan ja äiti katoaa kuvasta kuten vanhojen kuuluu).

Kohdattava on pelko ja ahdistus. En usko Kiven lukeneen Kierkegaardia, jonka kirjoja oli kyllä hänen aikanaan Helsingistä saatavina. Fruktan och bävan, Hän käytti kirjan nimenä myös käsitettä Angst.

Kierkegardilla oli ongelmia eroottisuuden kanssa, ja hän kirjoitti siitä loisteliaan tekstin, mutta tosielämässä nuo ongelmat eivät ratkenneet.

Kiven ympäriltä on kirjoitettu kaikenlaista, mutta vahvan heteroseksuaalisuuden puuttuminen koko hänen tuotannostaan on ehkä jäänyt vähälle. Ne kauniit rakastavaisten runot ovat kovin lähellä haavetta, unikuvaa (Jo valkenee kaukanen ranta jne.). Suhden paljon vanhempaan Charlotta Lönnqvistiin on kummallinen, ei siitä mihinkään pääse. Jopa ’”Nummisuutareissa” nämä asiat ovat mukana. Koko näytelmä on peräisen Eskon rikollisesta viattomuudesta- Hän lähtee kosioretkelle tietämättä naisista mitään. Isä Topias lienee juuri sitä sorttia aviomies, joka synnyttää pirttihirmuja. Miehen irvikuva on kanttorikin, ja oikeita miehiä löytyy vasta Karrista, kun velikin (Iivari) on hulttio ja vaellustoveri (Mikko Vilkastus) sitä nuorukaistyyppiä, jollaisista äidit varoittavat tyttäriään.

On sanottu hyvin, että pelon ja ahdistuksen taustalla vaikuttavat pitkästyminen ja inho. Inho, saksaksi Ekel ja ranskaksi la nausée, sulkee ympyrän.

Kivestä tekee ihmeellisen juuri tämä piirre. Paremmin kuin Sillanpää hän nosti romaaninsa aiheiksi syyllisyyden ja häpeän. Näitä kahta on tapana sanoa eksistentiaalisen romaanin elementeiksi. Alan suurin mestari oli ehkä Albert Camus, mutta kyllä jo Proustin pysyvä tenho on näissä samoissa asioissa, vaikka hän on kirjoittanut ne kokonaisen aikakauden kuvaksi.

Suomessa tämän lajityypin toinen mestari on Juhani Aho, vaikka sitä on vaikea huomata, koska ”Juhassa” sukupuoliroolit on vaihdettu ovelasti. Aho tiesi tavattoman hyvin, mitä merkitsee eroottinen kiintymys paljon vanhempaan naiseen (Elisabet Järnefelt) ja vaimon sisareen. Julkisuuteen hän nousi projisoimalla tunteita bordelli-seksuaalisuuteen (”Yksin”).

Mielestäni näitä on lupa miettiä. Kirjallisuudessamme on eroottisen kiihkon kuvauksen mestareita (Waltari) ja tässä suhteessa syvästi terveitä (”normaaleja”) taiteilijoita, kuten Linna. Kalle Päätalon suosiota siunailtaessa ei ehkä aina muisteta, millainen hirvittävä ongelma nainen oli sekä Koillismaa- että Iijoki-sarjan kirjoittajalle, siis sille, joka muistuttaa kovasti Päätaloa itseään, eikä kirjoittajan omia, osittain karmeita kokemuksia alalta (”Nälkämäki”).

Kivi löytää tasapainon tässäkin ja tämä edellä esitetty saattaa olla yksi seikka edesvastuuttoman Ahlqvistin raivon syynä. Hän jos kuka tunsi nämä asiat aatelismiehen piialle tekemänä aviottomana lapsena.

Joskus aikanaan saattaa nousta tutkija, joka ottaa vielä miettiäkseen, mitä kaikkea peittyi Topeliuksen laimeuden taakse ja ennen kaikkea miksi naimattomana pysynyt Fredrik Cygnaeus oli niin tavattoman halukas ympäröimään itsensä nuorilla, lahjakkailla miehillä ja auttamaan heitä monin keinoin.

Achtén ja välillisesti Alasen (ja von Wrightin) kirjailija-pohdintojen jälkeen Kiven ymmärtäminen on vasta puolitiessä. Tutkimusta voisi jatkaa sopivan nimisestä kirjastorakennuksesta käsin.




6. tammikuuta 2017

Työhönoton vaikeudesta




F.E. Sillanpään ostaminen WSOY:ltä Otavalle 30-luvun alussa oli harvinainen teko ja suuri riski. Heikki Reenpää muisteli sitä eilen televisio-ohjelmassa antaessaan samalla nuoremmille näytteen, miten puhutaan takeltelematta vivahteikasta ja sujuvaa kieltä, 94 vuoden iässä.

Sillanpää oli tuossa vaiheessa joka suhteessa kehäraakki, lisäksi poliittisesti kiristyvässä ilmapiirissä epäilyttävä ja juoppokin. ”Hurskas kurjuus” ei herättänyt kohinaa mutta ei liioin myötätuntoa. Siinä kuvattiin vähälle jääneen maalaismiehen kohtaloita ja teloitusta kansalaissodan keskellä. Myöhemmin hänen mielenterveytensäkin meni mutta toisaalta Nobrel tuli ja ”Miehen tie” ja ”Silja, nuorena nukkunut” oli ilmestynyt. Nykymaailma on jossain määrin unohtanut, että nämä kirjat ovat maineestaan huolimatta suurenmoisia.

Kustannusliikkeistä puhuttaessa kaunokirjallisuutta korostetaan. Liikkeen omalta kannalta se on outo osasto. Rahana laskien kaunokirjallisuuden merkitys on parhaassakin tapauksessa vähäinen, mutta silti juuri se pitää yrityksen hengissä ja säilyttää sen arvostuksen. Otava ei ole Mannerheimin ja Kekkosen julkaisijana joutunut haeskelemaan nimekkäitä henkilöitä eri elimiinsä- On ollut arkkipiispaa ja Jorma Ollilaa.

Rahaa yhtiölle tuovat oppikirjat ja sitä toivat ennen suurteokset, etenkin tietosanakirjat. WSOY ja Otava olivat kuitenkin ennen kaikkea lehdenkustantajia, ja kirjapainot palvelivat kaikkia maksukykyisiä, ja palvelevat edelleen. Tälläkin hetkellä esimerkiksi Suomen Kuvalehden ohella Tekniikan Maailma on Otavan omistama.

Otavassa saatettiin 1930-luvulla aavistaa, että Joel Lehtonen on yhä sairaampi ja kohta loppu ja että Ilmari Kianto oli jo julkaissut parhaat kirjansa kauan sitten ja keskittyisi moneksi vuosikymmeneksi olemaan kustantajansa kiusa.

Sodanjälkeiset WSOY:n Waltari ja Linna olivat poikkeustapauksia, joista on toisten turha ottaa mallia, koska ei sellaista voi suunnitella. Linnan tapauksessa WSOY:n perinteinen joustamattomuus oli tosin tehdä tepposet, mutta Yrjö ja etenkin Lauri Jäntti saivat vanhan isänsä käsikirjoituksen taakse, vaikka ”kantavien voimien” nostama meteli oli arvattavissa. Myös Waltarin uumoiltua eroottisuutta moitittiin niiden arvojen kannalta, joita yhtiön olisi pitänyt edustaa. Ja jos Otavalla oli suuret kuolovuodet 1960-luvun lopulla, WSOY:ssä puhkesi kohta perään paha kriisi, ja omalla vuosituhannellamme nähtiin se surullinen ja uskomaton kehitys, että koko yhtiön kävi kuin tatin talvella.

Otavan kanssa saman henkinen Helsingin Sanomat olisi nähnyt 1950-luvulla kunnian kukkuloilla mieluummin Jussi Talven ja evakkoromaanin julkaisseen Unto Seppäsen. Lehdellä oli pitkään sangen heikkoja ja meluisia arvostelijoita, mutta poliittinen merenmuutos valutti väen Uudesta Suomesta Hesariin, niin että pian lehteä moitittiin kaikkivaltaisuudesta, eikä ehkä aivan aiheetta.

Linnan tapauksessa populismi onneksi voitti, ja samoinhan kävi Gummeruksen Kalle Päätalolle myöhemmin. Se on kiinnostavaa, että Pentti Haanpäästä ei koskaan tullut menestystä. Hän siirtyi Otavalle talvisodan jälkeen romaanikilpailuissa ja sai kustantajan ja kriitikkojen kaiken mahdollisen kannustuksen, mutta myynti on ollut aina laimeaa. Ehkä lukijat käsittivät hänet juuri ohi menneen ajan tulkiksi toisin kuin esimerkiksi Rintalan ja Meren, joiden maailma oli lukijalle tässä ja nyt. Enää se ei ole. Mikä on kirjallisuuden suunta nyt, sitä en tiedä.

Päätöksenteon keskeinen ongelma (Kahneman – Tversky) on valitsijoiden valtava kyky nähdä valintatilanteessa sen, mitä he haluavat nähdä, ja ummistaa silmänsä muulta, joka olisi kyllä näkyvissä. Ihmeellisellä tavalla näin käy silloinkin kun valinnan ehdot voi kvantifioida ja mallintaa.

Kun kustantaja sanoi – kuten Reenpää eilen – että ammattilainen aavistaa vähästä, että tästä teelmästä voisi jotain tullakin, kysymyksessä on sanonta, jolla kustantajat pitävät itseään reippaalla mielellä.

Edes merkittävistä epäonnistumisista ei ole tilastoa eikä luetteloa.

Olen toistanut usein, että minusta ei tullut koskaan mitään merkittävää kustannusalalla eikä kulttuuribisneksessä muutenkaan, vaikka olisi ollut jopa kokemusta ja koulutusta. Sääli. Hyvä keino vahtia rahojaan olisi ollut kysyä minulta ja tehdä sitten juuri päinvastoin. Jos minulle olisi näytetty vaikkapa Kaurismäen käsikirjoitus tai jopa varhaisia elokuvia (mahdollisesti ”Kalamarin unioni”) pois lukien, olisin heti ilmoittanut suurieleisesti, että tavara on arvotonta eikä tule koskaan saamaan suosiota.

Maailmalla toimii eri aloilla ammattilaisia, joiden slanginimityus on ”scout”. He etsivät kykyjä ja myyvät vihjeitä. Nähdäkseni heidän ammattitaitonsa on vaikeasti ilmaisten lineaarinen interpolaatio. Kun jokin menestystarina on jo alkanut, he saattavat tunnistaa sen, ja esittää arvion, että menestys jatkuukin. Kun joku M. Mitchell kirjoittaa Tuulen viemästä, tarvitaan todellinen hupsu painamaan kirja ja sitten vielä tekemään siitä ylipitkä elokuva.

Aihe oli muuten poliittisestikin arka. Oli amerikkalaisia, jotka eivät nähneet etelävaltioiden meininkiä varsinaisesti ihailtavana. Mutta kyllähän Villin lännen tarinatkin keksivät vihoviimeiset raakit; todellisuuden kanssa niillä ei ollut tekemistä. Ja kyllähän sekä dekkari että jännäri olivat alkujaan myllärin silmin pelkkää akanaa.

Otsikossa vihjattu kysymys, joka on aika raju esimerkiksi ammattilaisten palloilu-urheilussa, siis niillä hinnoilla, sisältää ainakin osittaisen vastauksen.

Henkilön suoritustaso ei ole varsinaisesti mitattavissa eikä uskottavasti arvioitavissa, jos se poikkeaa selvästi tavanomaisesta.

Syy on se, lahjakkuus ja ei-ennustettavuus on sama asia. Niistä käytetään näin erilaisia nimiä.

Romaanin kirjoittamisesta jalkapalloon hurja lahjakkuus tarkoittaa huonoja edellytyksiä (L. Messin pienikokoisuus) ja tarve tehdä asioita juuri tavalla, josta asiantuntijat varoittavat.

Henkilö, joka istuu kirjoittamaan vuoden merkittävimmän romaanin, ei koskaan onnistu siinä. Merkittävä romaani syntyy vahingossa, yllätyksenä, ihmeenä tekijälle ja kauppiaalle. Bifurkaatioiden eli haarautumiskohtien lukumäärä on niin suuri ja reitit vastaavasti niin arvaamattomia, ettei oikeaa tietä ole olemassa ennen kuin se on löydetty ja kuljettu.