Aikalaiset

Joidenkin ärtyminen sota-ajasta kirjoittamiseen on ymmärrettävää ja perusteltua. Yksi peruste voi kuitenkin jäädä huomaamatta. Hyvin moni lukija tietää, kuka oli Mannerheim ja kuka Ryti, millainen mies oli Hitler ja mitä teki Stalin.

Olen yrittänyt hahmotella Uuden ajan kulttuurihistoriaa. Se koskisi Suomea ja käsittelisi aikakautta 1975-2012.

Tiedän ettei ajatuksesta tule mitään. En ole edes sopiva henkilö kirjoittamaan, koska olen elänyt tuon ajan aikuisena ja käsittänyt keskeiset asiat, väärin. Kirjoittajaksi tarvittaisiin sellainen henkilö kuin Donner tai Paasilinna tai vaikkapa Klinge, koska heillä on kyky käsittää asiat tuoreeltaan oikein, omasta mielestään.

Ikätovereista on näkyvissä ehkä ainoana Peter von Bagh. Katsoin otsikkoa varten, mikä olikaan se Pentti Holapan lyhytikäinen mutta hieno lehti, johon kirjoittivat Petteri, Pekka Gronow (potkussa hänkin), Klaus Mäkelä, Reino Paasilinna, Paavo Lipponen ja muut. Nimi oli Ajankohta.

Jäin varsin murehtimaan uusinta kulttuurihistoriaa, kun selasin mielessäni jonkin ajan takaisia kirjailijoita, joita luettiin ahneesti ja joista kirjoitettiin paljon – sellaisia kuin Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu itki; Romaanihenkilön kuolema). Miten suosittu on nyt Eino Säisä (Kukkivan roudan maat). Täytyy tarkistaa, pettääkö muistini. Mielestäni Christer Kihlman oli hyvä kirjailija ja uhkarohkea edelläkävijä monessa asiassa.

Kirjallisuus on kuitenkin musiikin ohella sitkeimmin muistoja säilyttävä ala. Jos oma kokemukseni todistaa mitään, näissä silmissä useat 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjailijat ovat modernimpia kuin nykyiset, siis esimerkiksi Dostojevski, Tshehov tai Kafka. Ja kyllä sekin on totta, että osakekeinottelun ja kasinotalouden kuvasivat samanaikaisesti 1800-luvun alkupuolella Honoré de Balzac ja Gogol.

Mielipidevaikuttajat menevät nopeasti. Tunsin aika hyvinkin henkilöt Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja Tuomas Anhava.

Lueskelin huvittuneena, mitä kaikkea Lasse Lehtinen on kirjoittanut, koska hän on erikoinen henkilö. Kirjoittajana ja vaikuttajana en sanoisi häntä merkittäväksi – tai ehkä sittenkin. Hänen ja Loka-Laitisen ”Hyvät herrat” oli mainio.

Mutta lukiessa osin asiaa (väitöskirja) ja osin sopivan ilkeitäkin kaskuja alkaa kauhistua. Kuka oli Kalevi Sorsa? Jos opettaisin nyt nuoria eli vähän yli kaksikymppisiä, luulen että he eivät tietäisi tai ehkä sanoisivat, että ”joku poliitikko”. Nähdäkseni Sorsa on kadonnut harvinaisen tehokkaasti muistista. Ainoa Lehtisen ikätoveri ja siis minua nuorempi merkittävä poliitikko, joka on vielä kehissä, taitaa olla Tuomioja.

Katsoin Wikipediasta, että ei Pirkko Työläjärvi ole vanhempi kuin eräät ystäväni, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä, syntynyt -38. Moniko muistaa? Lehtinen kirjoitti hänestä kirjan ja samoin Johannes Virolaisesta, joka muistettaneen, ja K.A. Fagerholmista, joka onkin jo poliittista historiaa.

Aina välillä joku tämän blogin kommentoija muistaa Demokraattiset lakimiehet. Kommentoija ei taida muistaa, että merkittävät henkilöt ovat kuolleet, kuten Matti A. Wuori ja Erik Schüller tai Helge Rontu. Nuorten rettelöitsijöiden kanssa yrittivät pärjätä vanhan polven miehet, kuten Veli Merikoski, Ilmari Caselius, Tauno Ellilä… Tämän päivän juristi ei tunne edes nimiä. Tai kuka oli Kai Korte ja mitä hän teki?

Korkeimman oikeuden presidentti on monissa maissa ja mittauksissa huipulla. Muistatteko Antti Hannikaisen, Matti Piipposen tai Toivo Tarjanteen? Ette muista. Tuskin muistatte edes Curt Olssonia.

YLE retroilee. 1970-luku on jollain tavalla muotia, vaikka Gatsby (Kultahattu) varmaan siirtää seuraavaksi todella tärkeissä asioissa eli muodissa, syömisessä ja ryyppäämisessä näkökulman taas 1920-luvulle.

Asumisesta ja rakentamisesta 1970-luvulla on kirjoitettu hyvin ja mielenkiintoisia kirjoja.  Vuosikymmenen ajatusmaailmasta huomiota saa vain vasemmisto ja äärivasemmisto. On se sääli. Tietysti tämän ilmiöryhmä, väljästi ymmärrettynä ”stalinismi”, oli odottamaton ja peräti ihmeellinen. Ymmärrän oikein hyvin, että edellä mainittu Lasse Lehtinen puhuu Kekkosen diktatuurista. Hän on jättänyt kyllä seuraavan johtopäätöksen tekemättä. Lähes poikkeuksettoman mielipiteen mukaan Kekkonen pelkäsi ja varoi Neuvostoliittoa yli kaiken ja toimi sen mukaisesti.

Mutta entä ellei se ollutkaan niin? Oman käsitykseni mukaan poliittinen ”ystävyys” ei paina enempää kuin höyhen suurpolitiikan toimiessa. Mannerheimin elämänvaiheista, Paasikiven päiväkirjoista ja Kekkosen toiminnasta olen saanut sen käsityksen, että nämä miehet olivat todellisia demokraatteja. He olivat kansanvallan kannalla sillä pienellä ehdolla, että kansa oli heidän kannallaan. – Mutta kukapa nyt haluaisi muistella menneitä. Meillä on vallassa uusi sukupolvi, jolla on kova kiire tehdä vanhoja erehdyksiä. Siinä he ovat jo osoittautuneet eteviksi.

Vakoilijatädin sukulaiset

Muistaakseni omasta aloitteestaan amerikkalainen virasto (USIS) otti yhteyttä ja tarjoutui järjestämään käyntejä, kun olin päättänyt mennä pidemmäksi aikaa Amerikkaan vuonna 1997.

Juoksin kertomaan asiasta eri viranomaistahoille; olin itse järjestänyt kutsun muun muassa Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen ja suosituksia kaikkein korkeimmilta tahoilta. Sääli että olin silloinkin tyhmänrehellinen. Amerikkalaiset olisivat maksaneet maan sisäiset lentomatkan, mutta halusin välttämättä kustantaa ne itse. Ne olivat kalliita.

Viraston yhdyshenkilö vaikutti hyvinkin voimille käyvältä. Hän oli naisihminen, neiti, ja tottunut jakelemaan käskyjä, joita ei tullut kyseenalaistaa. Vähä vähältä kävi ilmi, että todellisuudessa hän oli erittäin viehättävä ja lisäksi mielenkiintoinen. Olemme tapailleet myöhemminkin.Eilen tuli mukava sähköpostiviesti.

Hän osaa tekeytyä tietämättömäksi. Kerran hän kysyi, miten se sellainen pitkä poika on pärjännyt, jonka he kustansivat aikoinaan ties mihin ja jonka järjestelyihin hän oli osallistunut. Nimi oli Paavo Lipponen. Kerroin.

Pari päivää sitten sain kuulla, että vakoilijatäti elää täyttä häkää vanhainkodissa ja on vasta 98-vuotias. Hänen puolisonsa, vakoilijasetä, sitä vastoin kuoli kymmenkunta vuotta sitten.

Ei se kyllä mihinkään virkaan kuulunut, että ystävättäreni kuljetti minut (ja veljeni) eräänä pyhäpäivänä Washingtonista parin tunnin matkan päähän tapaamaan näitä sukulaisiaan. En odottanut käynnistä mitään. Ajattelin että on kai se Virginia laajemminkin näkemisen arvoinen osavaltio.

Tädin mies eli setä kertoili muistojaan ilmavoimista. Hän oli lentänyt mm. Lentävällä linnoituksella Tyynellä merellä ja sodan jälkeen käynyt itse noutamassa ja lentämässä kaikki mahdolliset konetyypit Yhdysvaltoihin. Hän oli syvällisesti selvillä eri koneiden käsittelystä. Hän oli jollain tavalla samanlainen luonnetyyppi kuin meillä Kössi Karhila eli haluton tekemän itsestään suurta numeroa, mutta vahvasti omistautunut siviili- ja sotilasilmailulle.

Ystävättäreni kertoi, että hänen oma isänsä oli arvioitu pienenä kouluun mennessä vajaamieliseksi tai muuten vain syvästi kehitysvammaiseksi. Hän suoritti erilaisia tutkintoja mm. insinööritieteistä, ja jäi eläkkeelle Yhdysvaltain armeijan kenraaliluutnanttina pioneerikomentajana taisteltuaan Saksaa ja Japania vastaan ja lisäksi Vietnamissa neljä vuotta.

Viimeistään tässä vaiheessa tämän kirjoituksen lukija muistaa, että Washingtonissa turisteja palveleva virasto on samassa korttelissa kuin CIA ja että Pentagoniin ei ole pitkä matka.

Tämä kävi hyvin selväksi, kun ystävättäreni täti tarjoili teetä ja kertoi pyynnöstä omia muistikuviaan. Hän oli palvellut sodan aikana William O. Donovanin OSS:ssä, joka oli sotilastiedustelun ja CIA:n edeltäjä. Samaa joukkoa palveli muuten mm. Marlene Dietrich.

Donovanin keskeinen vihollinen Hitlerin ohella oli J. Edgar Hoover, FBI:n johtaja, jonka mielestä mitään kilpailevaa tiedustelutoimintaa ei tarvittu. Mutkikkaiden selvittelyjen jälkeen Donovanin kanta kuitenkin voitti. Tähän on otettu kuvaksi Donovanin urhollisuusmitali, DSO. Hän oli ainoa henkilö, joka on saanut U.S.A.:n kaikki neljä korkeinta kunniamerkkejä.

Näytti niitä olevan tädillä ja sedälläkin, mutta ei erikoisemmin esillä.

Innostuimme kumpikin, kun kysyin, missä määrin Stephensonin ”The Intrepid” –muistelmaan voi luottaa, ja täti kertoi, että Donovanin putiikki oli enimmäkseen vihoissa brittien sotilastiedustelun kanssa ja arveli sodan aikana, että sekä MI 5 että MI 6 vuotavat kuin seula. Ja sehän oli totta, kuten myöhemmin kävi ilmi.

Täti, joka on julkaissut muistoistaan kirjan (”Sisterhood of Spies – the Women of Oss”) kaateli lisää teetä ja kertoi, miten he saivat erään toisen tytön kanssa tehtäväkseen kopioida eli valokuvat Vichyn Ranskan (eli käytännössä Natsi-Saksan) laivastoattasean kassakaapissa säilytettävän koodikirjan.

Toinen tyttö oli sopivat kevytkenkäinen, joten hän vietteli herra attasean, ja täti organisoi ja toteutti samanaikaisesti valokuvausoperaation. Kamera oli kuin olikin Minox – aivan niin kuin elokuvissa.

Kovin yleisesti ei ole tiedossa, että amerikkalainen salainen aineisto on tätä nykyä melkein kauttaaltaan tutkijoiden käytössä, ja sellaiset muistelmat kuin tädin tarina, ovat luvallisia ja laillisia.

Se oli sääli, etten kehdannut kysyä toiminnan syitä enkä taustoja. Vakoilijatäti ja setä olivat nimittäin tutustuneen toisiinsa Honolulussa, jossa he olivat olleet kumpikin tahollaan alan tehtävissä vuonna 1941. Joulukuussa tuona vuonna he olivat viettäneet aikaa yhdessä todennäköisesti molempia osapuoli kiinnostaneen kanssakäymisen merkeissä oivallisessa sotilas- ja lomakohteessa, jonka nimi oli Pearl Harbor. Loma oli sitten keskeytynyt hyvin ikävästi.

Ilmavoimia ja tiedustelua ajatellen en ole itse saanut vieläkään oikein kunnolla selvää siitä, miten Japani pääsi yllättämään niin pahasti. Amerikkalaiset tiesivät, mitä tulossa on, mutta arvio ajankohdasta oli virheellinen. Asetelma oli siis sama kuin Normandian maihinnousussa, josta kohteet eli saksalaiset tiesivät kaiken muun paitsi ajankohdan ja täsmällisen paikan. Ja asetelma oli aivan toinen kuin erään 1900-luvun suuren arvoituksen – riittääkö Stalinin epäluuloinen luonne tosiaan selitykseksi Saksan yllätyshyökkäyksestä kesäkuussa 1941? Siinähän Neuvostoliitto käväisi kuilun partaalla ja neuvostojohtajilta putosi pokka pahasti.

Sitäkään en kysynyt, mitä suvun naiset olivat muutoin puuhailleet 1945 – 2013. Suomalaisessa historiankirjoituksessa korostetaan aina, että amerikkalaisilla ei ollut kehuttavia tietoja Euroopasta ja esimerkiksi Suomesta ei mitään. Jotenkin sain sellaisen vaikutelman, ettei tämä pidä todellisuudessa paikkaansa. Varmuuden vuoksi käänsin aina puheen ASLA – Fullbright – apurahojen tavattoman suureen merkitykseen tai vastaaviin vaarattomiin aiheisiin.

Oman sukupolveni amerikkalaisvihamielisyys, joka ei millään muotoa aiheutunut vain Vietnamin sodasta, kätki taakseen kaksi yksityisen ja julkisen elämän klassista virhettä, nimittäin ylimielisyyttä ja aliarviointia.

Meillä kaikilla on varastossamme juttuja amerikkalaisten tavattomasta typeryydestä, herkkäuskoisuudesta ja yleisestä lapsellisuudesta. Kokemuksia kertyy jo turistimatkoillakin.

Saanee sanoa ja kärsinee korostaa, että tuo ajattelutapa ei kerro suuria ajattelijan kyvyistä. Meillä saa Suomessa joka päivä lisää esimerkkejä suuren yleisön ja keskeisen median tietämättömyydestä. Se ei kuitenkaan ole koko kuva.

Hassu, hymyilevä, hontelo ja hosuva jenkki on yksi niistä stereotyypeistä, joita taitavat amerikkalaiset luovat tietoisesti. Vakoilijatäti sanoi minulle, että kansana he amerikkalaiset ovat tehneet kammottavia virheitä ja polkeneet pienten oikeuksia, mutta että siinä asiassa he eivät ole mitalisijoilla, tuskin edes pisteillä, eri maita ajatellen. Ja setä nyökkäili ja hyrisi kuin Pratt & Whitneyn moottori.

Salaisuuksista

Yllättäen erilaiset salaisuudet ovat esillä useassa aivan erilaisessa yhteydessä. Erkki Tuomioja, jonka kannattaja tai seuraaja en ole, vaikka arvostan häntä, esitti mestarillisen lausunnon Jemenin panttivangeista. Neljä minuuttia paperiin tai promptiin katsomatta erittäin mutkikkaasta asiasta ja aivan selvästi tiettyjä asioita salaten.

Tuomarina olen joutunut kuuntelemaan epätavallisen paljon sellaista puhetta, jonka paikkansapitävyyttä on ollut pakko arvioida. Muuten: jopa todistajanvalassa mainitaan tavallisen valehtelemisen ohella asioiden lisäily ja pois jättäminen.

Tiedän varmasti, että valehteleminen onnistuu joskus, vaikka se on vaikeaa. Esimerkiksi poliisilla on tavallisissa, perinteisisä rikosasioissa kiitettävä kyky kaivaa totuus esiin. Tuttu, taitava poliisi opetti vuosikymmeniä sitten minulle kuulustelutekniikkaa. Yksi keino on toisto. Kun käyttää paljon aikaa ja kysyy samoja asioita kerran toisensa jälkeen, ennen pitkää näkee omissa muistiinpanoissaan ja pöytäkirjoissa valkoisia läikkiä. On toisin sanoen asioita, jotka kuulusteltava sivuuttaa kerran toisensa jälkeen. Ja niiden läikkien kohdalla luultavasti on jotain.

Sivumennen sanoen on sääli, että poliisin ja syyttäjän virat eivät palkkauksenkaan takia viehätä kyvykkäitä nuoria.

Tällä viikolla on puhuttu myös pankki- ja liikesalaisuuksista, etenkin korkeimman hallinto-oikeuden antaman päätöksen jälkeen. Kreikan paperit eivät olleet salassa pidettäviä, vaan julkisia, lukuun ottamatta liikesalaisuuksia.

Satuin kuulemaan radiosta hyvin asiantuntevan keskustelun, jossa mietittiin myös pankkisalaisuutta.

Se antoi aiheen huomautukseen tässä yhteydessä. Viranomaisjulkisuus tarkoittaa yleensä, että tieto on kenen tahansa saatavissa. Käytännössä on paljon tilanteita, joissa tieto on salainen joillekin ja julkinen toisille. Itsestään selvästi jokaisella on lupa saada selko itseään koskevista asioista ja usein esimerkiksi työntekijällä työnantajaansa koskevista.

Välillä rajankäynti on vaikeaa. Kenellä on oikeus saada tietoja sairaalassa olevan potilaan terveydentilasta? Minulla oli tuo oikeus isäni asioissa, mutta entä vaimoni? Jos kysymyksessä olisi potilaan eronnut vaimo tai potilaan omaisen eronnut vaimo, miten silloin?

Näihin kysymyksiin on vastaukset. Myös konehuoneen puolella asia on selvä. Siitäkin on kirjoiteltu tällä viikolla, että poliisit tai terveydenhoidon ammattilaiset eivät saa selailla ihmisten tietoja uteliaisuudesta eli työtehtäviinsä liittymättä. Toisin sanoen sairaanhoitaja ei saa katsoa, mistä kohtaa tuttavaa on leikattu naapurisairaalassa, eikä poliisi saa pelkästä mielenkiinnosta tutkia viranomaisten tietokannoista tunteita herättäneen rikosasian yksityiskohtia.

Mielestäni tuossa voidaan myös mennä liian pitkälle. Kun ensin ratkaisin törkeitä rikosasioita, opettelin käytäntöjä noutamalla tuomioistuimen arkistosta aikaisempien juttujen asiakirjoja. Osa niistä oli salaisia. Tiukan nykytulkinnan mukaan se ei olisi luvallista. Kuitenkin esimerkiksi se kysymys, mitkä asiat on käsiteltävä suljettujen ovien takana, ei ole selvä eikä oppia ole saatavissa muualta kuin aikaisemmasta  käytännöstä.

Helpot esimerkkimme johtavat vaikeaan kysymykseen, josta on vaiettu. Liikesalaisuus eli yrityssalaisuus on käsitteenä sössöä. Siitä on määräys rikoslaissa (30 luku 5 §), mutta säännöksen esitöistä käy surullisesti ilmi, että sanan lähempi sisältö on arvailujen varassa. Asiasta on vanha, huono tutkimus, jossa pääasiaksi nostetaan seikka, jonka elinkeinonharjoittaja haluaa pitää salassa. Ei se haluamisesta ole kiinni. Lain soveltajan on käsitettävä, että kun patenttikin on voimassa enintään 20 vuotta, suojattu liikesalaisuus saattaisi saada pidempää suojaa. Patentin myöntämisen ehdot ovat erittäin kireät ja monimutkiaset. Siksi yrityssalaisuus on alettu ymmärtää ns. kasuistiikkana eli erilaisina käytännön sääntöinä.

Siitä tulee pahoja ongelmia. Kumpi on salaisuus, se että NN:llä on pankkitili Sveitsissä vai se että hänellä on tilillä X miljoonaa frangia? Nykyisin molemmat – mutta valvontaviranomaiset ovat alkaneet saada tietoja tilien olemassaolosta.

Onko se liikesalaisuus, että jos Samsung tuo markkinoille jonkin erikoisen mehevän matkapuhelimen ominaisuuden, Nokiakin aikoo toteuttaa saman? Nähdäkseni ei ole.  Olen itse allekirjoittanut vaikka mitkä määrät NDA- eli salassapitosopimuksia, vaikka tietooni on aika harvoin tullut lain tarkoittamia salaisuuksia. Nuo sopimukset ovat samoin kuin patentit ainakin tietotekniikassa ja lääketeollisuudessa eräänlainen statussymboli. Niillä pyritään mainostamaan yhtiön verratonta osaamista.

Ja se lienee tunnettua, että turvallisuussalaisuus – sotilasvakoilun kohde – voi olla asia tai asiantila, joka on tiedossa tai nähtävissä. Ennen talvisotaa laadittu opas Suomen teiden ja siltojen kunnosta ja kantokyvystä on hyvä esimerkki.