Kylmä kangas

 

 

Unohdin näyttää teiskolaiselle ystävälleni valokuvia, jotka olen ottanut aikakoneellani. Rajantakaiset Ihantala ja Summa samoin kuin Taipale ovat aika raiskattuja ja metsittyneitä paikkoja ja Viipuri pahan mielen tyyssija.

 

Suomen hirmutekojen tyyssija ja aiheellisen hiljentymisen paikka olisi nykyisen Tampere-talon lähellä Sorsapuiston paikkeilla. Kun käyn Tampellan lähellä ravintola Viilassa, sivuutan rautatieasemalla paikan, jossa valkoiset teloittivat venäläisiä kuularuiskulla.

 

Tampereen taistelu 1918 oli sotaa julmimmillaan. Siinä olivat siviilit seassa, osa ikään kuin turvassa silloin uudessa tuomiokirkossa.

 

Kalevankankaan kiviaidan takana kaatui yksikin koulupoika, ensimmäisen vaimoni setä eli siis lasteni isoisän nuori veli. Sukunimi Tuomikoski ja etunimi Yrjö. Pikkupoikia etulinjassa oli ajan henki. Jääkäreillä ja ruotsalaisilla ei ollut todellista taistelun johtamisen koulutusta eikä ehkä haluakaan.

 

Paras elokuva näistä asioista on Antti Tuurin ”Kylmien kyytimies”. Sitä tosin ei ole tehty eikä varmasti tehdä. 

 

Jos arvelette, että kehun tässä kaveriani, niin kai kehunkin, mutta Ikitie oli mielestäni elokuvana pahasti rytmitön. Valitettavasti suomalaisen elokuvan helmasynti on entinen. Tekijät eivät erota kameraa kenttäkeittiöstä niin että tuloksena on hernekeittoa, joka on kyllä erinomainen ruoka. 

 

Ja käsikirjoitusten ongelma on repliikit. Jopa B. Brecht erehtyi lusmuiltuaan Helsingissä Talvisodan ajan, enimmäkseen asemaravintolassa. Tässä maassa vaietaan viidellä kielellä, ja sen kuulee.

 

Jossain vaiheessa paljastan Tuurin. Hän on Swedenborgin nykyinen lihaksituleminen ja seurustelee työkseen kuolleiden kanssa. Ihmisenä (ja luokkatoverina) hän on kuin Osuuskaupan hevonen, mukava mutta itsepäinen.

 

Tämän kirjoituksen tuska on äkillinen tunnontuska. 

 

Lapin matkailuun saisi kävijöitä eli rahaa hyvin halvalla myymällä Lapin sotaa. Luulen että se on ruotsalaisille ylpeyden aihe ja briteille mielenkiintoinen kohde – vihollinen oli niin sopiva eli Hitlerin Saksa.

 

Satun tuntemaan erittäin hyvin kirjallisen aineiston ja tietämään, että Lapin museossa ja Rovaniemen kaupunginkirjastossa on hyvät kokoelmat, jotka eivät ole yleensä näytteillä.

 

Pseudodokumentin tekijäksi olisi sopivin Antti Tuuri. Erikoista sinänsä, ettei hän ole käyttänyt aihetta romaaneissaan. Siellä oli sodassa koko joukko tuttuja kauhavalaisia niin kuin Lehtisen Erkki ja Lepistön Heikki ja sitten lisäksi esimerkiksi isäni siinä pahasti siipeensä saaneessa pommituslaivueessa, joka lensi Kemistä käsin pohjoiseen.

 

Olostunturin koukkaus oli kuulemma jalkaväelle kaikkein raskain. Taistelupaikkana turisteille helpoin on Tornio, pyhiinvaelluspaikkana Tornion Alko (vaikka saksalaisten konjakit valloitettiin Moskovana tunnetusta varastosta). Voisi olla fiksua ottaa nuoren kulttuuriministerin sijasta suoraan yhteyttä Hannele Pokkaan. Luulisi rahoja löytyvän.

Tikulla silmään

 

Kommenteissa pistää silmään usein kyvyttömyys erottaa mielipiteitä tosiasiaväitteistä. Lukutaidon heikkous pelottaa välillä.

 

Koska verkkokirjoitukset, kuten tämä blogi, ovat oikeastaan merkityksetöntä viihdettä, asia ei ole hälyttävä. Se on aika samantekevää, kumpaa kättä kukin käyttää pyllynsä pyyhkimiseen, mutta paperin käyttämistä tai ainakin käsien pesemistä suosittelisin vakavasti.

 

Kommentoija mainitsee, että jo muinaiset egyptiläiset valittivat omia aikojaan menneitä huonommiksi. Lauseesta näkee, että kirjoittaja on ehkä lukenut Waltarin ”Sinuhen”, ainakin osittain, mutta ei tiedä asiasta muuta. Valitus rikkaiden röyhkeydestä ynnä muusta on siis erinomaisen kirjailijan tuskaa Neuvostoliitolle hävitystä sodasta ja jokseenkin kaikkien tietoon tulleesta henkilökohtaisesta pelkuruudesta, jonka tuottama nöyryys korvasi sitten pysyvästi nuoren Waltarin röyhkeyden. Taustallahan oli piestyn pojan murhenäytelmä.

 

Lainaus ”ei ole mitään uutta auringon alla” on Raamatusta ja on tosiasiaväitteenä mieletön. Täysin uutta auringon alla olen esimerkiksi minä, itse pukeutumisestaan ja puhtaudestaan huolehtiva 75-vuotias vanhus, jolla on omat, osittain paikatut hampaat suussa ja hyvä ravitsemustila. Lääkekaapissa on sensaatiomaisia valmisteita, kun särkytabletteja. Huoneessa on yleisvalaistus ja lämpötila on sama ympäri vuorokauden. Lisäksi voin olla yhteydessä ihmisen kanssa, jotka eivät ole fyysisesti paikalla. 

 

Egyptin kirjallisuudesta on säilynyt vähän, mutta ainakin tekstistä ”Uskottoman vaimon kohtalo” on päätelty, että poliittisen kehun lisäksi edelleen tuntemamme ja harrastamamme satu tunnettiin keskimmäisestä dynastiasta alkaen.

 

Jos haluamme, että puheissamme on tolkkua, voimme sanoa kirjallisuuden alkavan antiikin Kreikasta, unohtamatta Gilgameshia, joka on kuitenkin aika lähellä perusmyyttejä. Sellaisia kerrotaan vieläkin suullisesti eristyneissä kulttuureissa ja joita on muokattuna myös Kalevalassamme.

 

Kommentoija sanoo, että näissä kirjoituksessa joskus esitän väitteen jonka sitten vedän takaisin. Kysymys saattaa olla siitä, ettei kommentoija tunnista perustelemista. 

 

Muutamia tuhansia vuosia on tiedetty, että kun väite ei ole havainnoin todistettavissa (esimerkki ”tuo puu on kuollut”), käytetään perustelemista eli argumentointia. Kaikkein tunnetuin tapa on ”puolesta ja vastaan”, joskus latinaksi ”sic et non”. 

 

Edellä olen jo vihjannut, että Waltari on perusteltavissa olevalla tavalla eräissä suhteissa hyvä, eräissä huono kirjailija. Kolmas asia on, että esimerkiksi minä pidän kovasti useimmista hänen kirjoistaan, kuten ”Sinuhesta”. Kirjoittamistapani poikkeaa hiukan esimerkiksi lukioissa opettajien käyttämästä puhetavasta. Yritän jättää paljon asioita kuulijan (lukijan) järkeiltäväksi.Perustelen että A. Conan Doyle on useassa mielessä alkeellinen kirjoittaja eli aika huono. Toisaalta hän on useassa mielessä erittäin hyvä kirjoittaja. Tarkoitukseni on kiinnittää huomiota muun muassa siihen, että jotkut nykyhetken seikat, kuten illan televisiosarja, toistavat itse asiassa yli sata vuotta sitten kehitettyä kaavaa kuin kopioiden. Jos asia kiinnostaa tarpeeksi, voi lukea vaikkapa ”Baskervillen koiran”, josta ei kuitenkaan saa oikein selvää ilman kohtalaisia tietoja menneisyyden asenteista. Hyvä lukija erottaa taustalta ja etenkin Laurie B. Kingin 19230-luvun ”Holmesin” mukaan ottamisesta, että minulle on paha ongelma ymmärtää, miten jotain niin tolkutonta ja typerää kuin I maailmansota tapahtui. Ja viisainta pidetyt ihmiset olivat aluksi innoissaan sodasta.

 

Tänään minulla on auki Einsteinista Berliinissä kertova kirja, jonka keskeinen kysymys näyttää olevan älyllisesti valtavan etevien ihmisten (usein fysiikan kuuluisuuksien) täysin käsittämätön typeryys suhtautumisessa tyhjiin iskulauseisiin (isänmaa), pahaenteiseen militarismiin, taloudellisesti tuhoisaan rasismiin ja sitten vielä hitleriläisen natsismin mielipuolisilta vaikuttaviin ilmentymiin.

 

 

 

 

Kolmetoista kuuluisaa kusipäätä

Otsikosta ilmenevä tutkimukseni käsittelee lähinnä merkkihenkilöitä. Esimerkiksi perheväkivalta kirjataan nykyisin aika hyvin. Jos epäilty on tuomari, tutkija, akateemikko tai asessori, asia ei ole vailla yleisempää mielenkiintoa. 

 

Jill Lepore tekee samaa. Hän on Harvardin yliopiston historian professori, syntynyt 1966 ja väitellyt aiheesta, joka koski etenkin USA:n perustajia. Benjamin Franklinin sisko oli veljeään fiksumpi, vaikka ei ehtinyt oppia kunnolla oikeinkirjoitusta. 

 

Uusi kirja ”If Then” kuvaa Simulmatics-nimisen yhtiön nousua ja tuhoa 1960-luvun lopulla. Tai siltä näyttäisi. Itse asiassa se on kuvaus Eisenhowerin valinnasta 1952 ja kirjassa esiteltyjen yhteiskuntatieteilijöiden ja mainosmiesten keskeiseen rooliin, kun John F. Kennedyn valittiin. Siinä välissä Adlai Stevenson oli osoittanut, että asiallinen esitystapa ja televisiomainosten välttäminen ei tuo yhtään ääniä. Lepore kertoo, ketkä varhaisista neroista jouduttiin sulkemaan välillä mielisairaalaan.

 

Joukkoviestinnän varhaisvaiheen kuvaus johtaa suoraan Googleen ja Facebookiin ja siis Instagramiin ja Twitteriin ja Trumpiin.

 

Leporen mukaan asiat eivät ole niin pahasti kuin luullaan. Ne ovat paljon pahemmin. 

 

Jos Trump saisi esimerkiksi sydänkohtauksen, kuten arvoisa edeltäjänsä Ike, tilalle tulisi seuraava ”trump”, koska maailma on niiden, jotka ovat opetelleet kusettamisen taidon ja karistaneet vähätkin estot sen käyttämisestä.

 

Sananvalinta on omani. Aiheesta tiedän paljon, koska tunsin henkilökohtaisesti Manuel Castellsin ja hänen täkäläisen aseenkantajansa Pekka Himasen ja opetin korkeakoululla käyttäen heidän sangen arveluttavalta tuntunutta aineistoaan ja argumenttejaan. Määrällinen muuttuu siinä laadulliseksi ja Schumpeter Milton Friedmaniksi. ”Space of flows” toi yhä useammin mieleen runon ”ei patsast’ eikä napaa, vaan vahva virta vapaa”.

 

Leporen väitteen mukaan mielipidetutkijoiden asettama ryhmä ”ei osaa sanoa” ratkaisee yhä useammin äänestyksissä. Vasemmalla pallonpuoliskolla on laajoja alueita, joita varten tarvittaisiin uusi kategoria ”ei uskalla sanoa”.

 

Tausta olisi se, että ellei ihminen äänestä esimerkiksi oman ihonvärinsä mukaan, poliittinen puhe ei kiinnosta häntä. Eisenhowerin poliittinen ohjelma oli ”suussasulava” ja ”I like Ike”. Edes poliitikkoja ei kiinnostanut, että ennen pitkää puolet maan rahoista oli käännetty sotilaalliseen ja yliopistolliseen tutkimustoimintaan.

 

Olen sivulla 120 eli ei vielä neljännestäkään. Näen itsekin nopeasti tuhoutuneen 1960-luvun äänestäjiä manipuloivan Simulmaticsin ja Balmerin Cambridge Analyticsin välillä – totuus ei ole tiedossa, mutta väitetään Trumpin menestyksen perustuneen pelkästään ennustavaan analytiikkaan ja etenkin sosiaalisesta mediasta koottuun tietoon. Lepore näyttää pyrkivän osoittamaan, että muutos oli peruuttamaton ja alkoi siis jo 1960. Eli kun politiikka muuttui lottoamiseksi.

Doyle II

 

Kuka kävisi ostamassa minulle piipputupakkaa (Capstan tai Rattray’s Marlin Flake tai Three Nuns tai Erinmore) Tukholman Sturegallerietin Brobergilta tai Kööpenhaminasta W. Ø. Larsenilta? He eivät lähetä millään ilveellä, koska EU on kieltänyt. Käsimatkatavarana saa tuoda niin paljon kuin jaksaa kantaa, ja kannattaa sanoa, että nämä tulevat teknisesti omaan käyttöön eli eräälle vanhalle hupsulle.

 

Sherlock Holmes poltti shagia, mikä on mielestäni käsittämätöntä. Minusta se on sätkätupakkaa. Holmesin merenvahapiippu osoittaa, ettei Doyle tiennyt tätäkään piipunpoltosta. Sellainen on vaikea käsitellä eikä alkuunkaan hintansa arvoinen. Suomesta saa Kasarminkadulta ja Turun teatterin läheltä aivan erinomaisia briar-piippuja, joita taas Lontoosta ei enää löydy helpolla. Yletön tupakointi oli Sherlock Holmesin yksi tunnusmerkki. Minulla on tuossa virginia-rasia, jossa on hänen siluettinsa kannessa.

 

Tuollainen tupakointi on ylimielisyyden merkki (vertaa Stalin), jonka Doyle muuttaa taitavasti ylivoimaisuuden merkiksi.

 

En halua kuvitellakaan, millaista olisi lukea Doylea ja Laurie R. Kingiä selvin päin.

 

Viime aikoina olen lukenut enemmän kvanttikenttäteoriaa, josta Tim Maudlinin yleisesitys on sangen hyvä. Ihmisiä, jotka selviytyvät Diracin yhtälöistä ja niiden kehittelymahdollisuuksista ongelmitta, ei ole Suomessa monta kymmentä. Arvaan että Dirac ei ollut kuullutkaan Holmesista. Raittiusmies Hitler kuuli hänestä liian myöhään. Doyle kuvasi 1890-luvulla, miksi Englanti ei taipunut fasismiin 1941. Täytyy olla todella lahjakas nähdäkseen, että Englanti oli puolihullujen valtakunta. Itse toivon että joku lähettäisi Boris Johnsonille ”Baskervillen koiran” ristisiteenä tai pikkupakettina.

 

Taiteella on vain yksi tehtävä. Olla viihdettä. Taiteen tehtävä on viihdyttää lukijoitaan niin että arjen murheet unohtuvat vähäksi aikaa. Se on suorin tie taikuuteen, koska oikeastaan taide on mahdotonta. Kuunnelkaa jokin yli kymmenestä Bachin pienemmästä fuugasta, niin myönnätte totuuden. Tämä on mahdotonta. Eikä säveliä myöskään ole olemassa. Ne ovat kuulija oman hermoston virittämiä harhoja eli täynnä odottamattomia takaisinkytkentöjä.

 

Sherlock Holmesin lukija ei viitsi kysyä itseltään, mistä tämä mielenkiinto murhiin joukkomurhien maailmassa. Vuosisadan hirvittävimpiin rikoksiin kuului tarpeeton I maailmansota. Ilman sitä meillä olisi nyt kunnollinen biologia-tiede eli ei koronaa eikä hallitsematonta ympäristöongelmaa. Pyssyjen sijasta olisi jo kehitetty hiilidioksidia syöviä viruksia. 

 

Laurie R. Kingin keino on luoda sangen hyviä akvarelleja kiinnostavista henkilöistä ja maustaa ja lisäksi höystää tarinat huvittavan kiinnostavalla kulttuurihistorialla. Yhdessä niteessä vilahtelevat Palestiinassa sekä Gertrud Bell että T.E. Lawrence, toisessa tulkkina häärii Lissabonissa Fernando Pessoa eli yksi hyvin suurista runoilijoista. Lisäksi viktoriaanisen kulttuurin vääristymistä on paljon hyviä kohtauksia. Juuri niihin perustuvat poliittisten järjestelmiemme pahat viat, kuten edustuksellisen demokratian toimimattomuus ja nyrkkivallan helppous. 

 

Paras puoli Kingin kirjoissa on että niistä tulee mukava olo. Toteutus on hieno ja taustatyö tehty hyvin. Holmes säilyy mysteerinä. Hän on kuuluisampi kuin Beatles, jotka olivat kuuluisampia kuin Jeesus. King on uusimpia hyvin pitkässä rivissä. Dekkari on pohjimmaltaan keino ymmärtää ihmisiä. Ristisanatehtävä ei ole. Ikuinen häpeä Ruotsin akatemialle, joka ei antanut Doylelle nobelia.

Doyle I

 

Arthur Conan Doyle oli rekisteröity tomppeli. Kirjoittajana hän oli kolmannen luokan kyky. Uskokaa huviksenne. Luin ”Baskervillen koiran” taas, kirjoittaakseni eli keskittyneesti ja nopeasti. 

 

Peruste oli etenkin ilmiömaisen hyvän ja yleistajuisen Marie Tatarin ”The Classic Fairy Tale”, ensimmäinen huomaamani selvä askel sitten suomalaisten (Antti Aarnesta Satu Apoon) ja kahden amerikkalaisen folkloristin sekä selittäjistä Bruno Bettelheimin naiivin syvyyspsykologian pilaaman kirjan ”Satujen lumous. Merkitys ja arvo”, 1973 suom. 1998). Huomatkaa myös Tatarin etevä teos Andersenista, joka oli arvoituksellinen sekoitus sadomasokismia ja inhimillistä lämpöä ja luullakseni seksuaalisesti onnettomalla tavalla poikkeava.

 

Todellinen aiheeni on Laurie R. King, jonka kirjoihin Sherlock Holmesista ja tämän sankaria hyvin 30 vuotta nuoremmasta patristiikkaan ja filologiseen osaamiseen etevyytensä perustuvan apulaisen ja sitten vaimon (!) Mary Russellin toimista ja teoista olen nyt paneutunut. Niiden tapahtuma-aika on 1920-luvun Englanti, jossa Holmes oli jo vetäytynyt eläkkeelle mehiläishoitajaksi.

 

Ette pidä noista kirjoista, joista yksi näkyy suomennetun. Minulla on niitä nyt 15. Olen samaa mieltä kuin te, lukijani. Pastissien harrastaminen on yhtä häpeällistä kuin vitsilehtien lukeminen eikä tee hyvää ruuansulatukselle.

 

Itse George Orwell lahjoitti minullekin tämän oivalluksen: (rahasta huolimattomasti kirjoittanut) Dickens loi teoksia, jotka tulevat koko loppuelämänne mieleenne, elleivät kerran viikossa, useammin.

 

Suomessa Orwellin kriteerin täyttää vain ”Tuntematon sotilas”, mahdollisesti joillekin myös ”Seitsemän veljestä”. Valitettavasi nyt on niin, että ”Baskervillen koira” kuuluu samaan luokkaan, viisi tähteä ja XP tai VVSOP. Ja näin on siitä huolimatta, että tarina on todella huono ja kynänjälki parhaimmillaankin keskinkertaista.

 

Perusteluni: romaanissa tärkeintä ei ole tarina eikä se rakenne eikä kirjallis-kielellinen taso. Tärkeintä on puolitajuinen tunnelma eli juuri sama asia kuin sinfonioissa, liedeissä, muissa iskelmissä ja jazzissa. Amerikkalaisilla on hyvä sana ”mood”, joka suomennetaan käytännössä ”tunnelma” mutta tarkoittaa myös mielialaa ja lisäksi mielen sieppaamista (vertaa näytön sieppaaminen tietokonemaailmassa).

 

Elokuvissa, valokuvissa ja maalauksissa ette itsekään osaa sanoa, miksi. Omassa maailmassani hienoin taideteos on Eyckin veljesten, van Goghin ja Flémallen mestarin (sekä kaikkien taidehistorian cumuun kuuluvien teosten) näkemisen ja tarkastelun jälkeen Kauhavalla puupäässä vessan seinällä ollut painokuva intiaanista, koska se oli äitini näköinen. Ainakin tukka oli samanlainen. Hyvä kakkonen oli Gallen-Kallelan luonnos Väinämöisen venematkan kuvitukseksi, koska painokuva oli eteisen seinällä ja isä lauloi sitä laulua, yleensä ensimmäistä tenoria, vaikka olikin toinen tenori kunnes vaipui bassoksi. Hyvä kolmonen on Rudolf Koivun kynäpiirros pojasta ja kelkasta. Kirja oli se vihreä mielikirjani 40-luvulta, Rudolf Koivu.

 

Laurie R. King on muuten ihanan hyvä eli siis tarvittaessa myös hidas kertoja, tekee kotiläksynsä oivallisesti, itse uskontotieteilijä ja selvittänyt ihmeen hyvin Holmesin ja Maryn insestisen makuisen eli vastenmielisyyttä herättävän suhteen.

 

Ja Sherlock tarkoittaa alkujaan vaaleakutrista (OE eli vanha englanti) ja Mycroft on tietynlainen vetinen paikka.

 

Ja Doylen mollaaminen johtuu siitä, että hän munasi itsensä 20- ja 30-luvulla useita kertoja uskomalla spiritismiin sen karkeimmassa muodossa ja ilmoittautumalla sen vankaksi tukijaksi. Houdinin kanssa hän lopulta riitautui, kun ei uskonut Houdinin omaa sitkeää vakuuttelua, että hän oli vain hyvin harjoitellut temppujen tekijä vailla mitään ns. paranormaaleja kykyjä.

 

Vitsi sinänsä ja erittäin hyvä hankinta on Sherlock Holmesin kolme uutta The New Annotated Sherlock Holmes-nidettä. Britti ei kaihda käyttämästä koko elämäänsä turhuuteen. Kaikki Holmes-kertomukset on varustettu alaviittauksin ja perusteellisin lähdetiedoin. ”Holmesiana” on sangen laaja alue, mutta tähän on koottu toisarvoisten mainintojen lisäksi runsaasti tietoa, joka tukee esimerkiksi sitä päätelmää, että Dartmoorin nummi, josta Doyle ei kirjoittaessaan paljon tiennyt, oli juuri se seikka, johon tarinan suuruus perustuu: epämiellyttäviä graniitin ja huonojen puiden täplittämiä kukkuloita, pettäviä soita, sumuja, synkeyttä, kosteutta, kaamea vankila (oikea), menhiirejä eli esihistoriallisia kiviä todella paljon, kivikautisia (oikeastaan pronssikautisia) asumuksia, muinaishautoja, se koira – ja kaikki tämä jo 1890-luvulla Englannin kaakkoiskulmassa järjellisen lähellä ihanaa Lontoota… [jatkuu…]

 

 

Heikki Aa

 

Tämän kirjoituksen asiayhteys on hiukan toinen kuin sanomalehtien ja tarkoitus hiukan erilainen. Kuolemantapauksen johdosta noudatetaan tiettyjä kielenkäytön sääntöjä. Hyväksytty nimitys on ”vainajan muiston kunnioittaminen”. Joskus ajatellaan myös omaisten ja ystävien lohdutusta.

 

Minulla on oikeastaan vain yksi lause. En ehkä tiedä – lähipiirini ulkopuolelta – ketään toista ihmistä, josta minulle jää niin hyvä muisto kuin Heikki A. Reenpäästä.

 

Olin hänen kanssaan aika ajoin tekemisissä arkisissa ja muissakin yhteyksissä, rauhassa ja useassa kovassa paikassa, maaliskuun alusta 1964. 

 

Muistoani ei häiritse ihailu. Valitettavasti olen ihaillut monia ihmisiä sillä tavalla kuin nuoret ihailevat tähtiään ja aikuiset huippuammatilaisia. Tällä hetkellä ihailen pariakymmentä taiteilijaa ja tiedemiestä, joiden kaltaisia nimittään joskus neroiksi. Esimerkistä käyvät Bach ja Schubert, eli kyvyt ylittävät käsitettävyyden rajan.

 

En kiellä, että osaisin edelleen nimetä ihmisiä, jotka vilpittömästi vaativat, että muiden on kohdeltava heitä erikoistapauksina.

 

Ei siis mitään sellaista.

 

Minulle Heikki Aa (nimitys pysyi erotuksena hänen isävainajaansa, joka hänkin oli Heikki Reenpää, ja puheessa usein vain Iso Heikki) oli järkkymättömän ystävällinen henkilö, jolta puuttui hyvinäkin aikoina hämmästyttävässä määrin halu tehdä itsestään numero. Toisaalta hän oli vielä vanhuksenakin niin komea ja edustava mies, ettei lavasteita tarvittu. Hänellä oli puolensa, ja kenellä ei olisi. Jotkut hänen ideoistaan olivat kovin lennokkaita, ja oli aivan hyvä, että firman rahankäytön yksityiskohdat otettiin välillä puheeksi.

 

Mutta häneltä puuttui sellainen sielullinen kömpelyys, jota havaitsi niin usein hänen lähimmässä väessään. 

 

Kun kuolemantapauksesta ei ole aikaa (aivan äsken, erittäin korkeassa iässä – synt. 1922) ja olen itse vielä kirjoituskykyinen, vedän tuonnempana esiin muutamia historiallisesti kiinnostavia seikkoja, joita hän itsekin vilautti erinomaisissa muistelmakirjoissaan. 

 

Vihjaan että hänellä varmaan viimeisenä oli omia muistoja perheen salongissa kokoontuneesta voimaryhmästä, joka oli jatkuvasti yhteydessä maamme asioissa väitettyä paljon tärkeämpään voimaryhmään (Ryti, Walden, heidän kauttaan Tanner, taustalla Mannerheim, ja Eljas Erkko). Panen enemmän painoa toimiville yhteyksille Ruotsin, Englannin ja Yhdysvaltojen hoveihin kuin monet muut.

 

Kuva Espoon Haukilahden kuulosuuntaimesta siksi, että Heikki mainitsi kuuluneessa 1945-1948 15 minuutin hälytysvalmiuden upseereihin. Suora-ammuntaan sopivalle tykille oli valmisteltu asema Espoon Saunalahdesta nykyisen sillan läheltä. Valmiiksi mitattuihin kohteisiin kuului Majvik, jossa majaili Porkkalan vuokra-aikana KGB, kertoi eräs tuttu eversti.

 

Niin. Nyt ei ole Suomessa ketään, joka olisi opettanut Ruotsin kuninkaalle lintujahtia.

Kehuakseni hallitusta

  

Kirjoitan syöttejä etenkin itselleni. Eivät nekään tosin ole aivan väärässä, joiden mielestä heiluta punaista silliä.

 

”Punainen silli” on englannin kielen sanonta, jonka voisi suomentaa houkutuslinnuksi. Läpinäkyvä, keinotekoinen syötti helposti harhautettaville.

 

Perustelu on kokemukseni. Jykevä ja asiallinen lause on tehokas tapa karkottaa lukija.

 

Napoleon oli eilen silli. Asiallisesti esitettynä: masentavan yleinen erehdys on sivuuttaa kansanvallan ja diktatuurin yhteinen ydin.

 

Ydin on väkivalta. Väkivalta tarkoittaa mahdollisuutta tappaa ihmisiä tai patruunoiden huvetessa kahlita tai vangita. Näännyttäminen toimintakyvyttömäksi on hyvä keino sekin.

 

Kuka käyttää nyt valtaa Valko-Venäjällä? Lukashenka? Väärin. Se joka käskee armeijaa, myös sitä osaa armeijasta, jota nimitetään poliisiksi. (Oma vastaukseni: Venäjän armeija, koska omat asemiehet voisivat ujostella tappaa äitejään ja sisariaan ja jossain tapauksessa myös omia lapsiaan.)

 

Miksi Trump saa tehdä jatkuvasti niin paljon tuhoa? Koska maan sisällissotaan soveltuva armeija on heikko ja poliisi jatkuvassa hajoamistilassa. Poliisin pitäminen tuossa tilassa vaikuttaa tahalliselta.

 

Kumpi määrää Suomessa, Eduskunta vai johtava kenraali? Luullakseni Eduskunta. Nähdäkseni ammattisotilaat ja suuri osa reservistä suhtautuu keskeisiin ihmisoikeuksiin hyvin vakavasti. Jos heidät käskettäisiin ampumaan tykillä pitkin Aleksanterinkatua (kuten Napoleon), he eivät ampuisi, paitsi jos kadun täyttäisivät setien ja tätien sijasta pienet vihreät miehet.

 

Ranskassa suure vallankumouksen eli oikeastaan kapinan jälkeen muutama roisto hallitsi osia Pariisia nimityksellä ”jakobiinit”. Sen jälkeen oli lyhyt tuokio, jota voisi sanoa demokratiaksi, kunnes direktoraatti aloitti ”hallitsemisen” armeijan varjossa. Ja armeija keksi ”kansannousun” eli aseisti siviilit. Ja pian upseerijuntta riehui valloitussodista, joista Espanja oli kauhein.

 

Kommentoijan vihjaus, että Bonaparte teki Länsi-Euroopassa lännen, on erehdys. Kyllä Euroopan sivistäjä oli Englannin laivasto.

 

Karen Blixenillä on mainio kertomus, miten Ison Britannian merivoimat polttivat huvikseen Kööpenhaminan. Se oli 1801 ja uudestaan 1807.

 

Otsikkoni johtuu siitä, että ehkä lapsellisen kuvitelmani mukaan nykyinen hallitus yrittää tosissaan järjestellä ylivoimaisia asioita. Minunkin on vaikea uskoa silmiäni, miten hyvältä tuntuvat nämä ahkerat naiset ja liian pitkä setämies verrattuna minun näköiseeni ja kokoiseeni äijälaumaan, jollaisiin olen itse tottunut. Ikään kuin olot olisivat parantuneet, vaikka luulen mullistusten pahenevan.

 

Ruotsissa ylintä valtaa käyttää muuan syvästi vajaamieliseltä vaikuttava tartuntatautilääkäri. Ruotsin perinne onkin hallinto ”by proxy”, välikäsiä käyttäen. Tavan loi Tukholman verilöyly 1520. Kristian II osoitti, miten käy herroille, jotka kurkottavat kaulaansa. Kaula katkaistaan. Postiosoite oli Stortorget 1. Katsokaapa, jos erehdytte paikkakunnalle. Herra osaavat edelleen kiertää paikan kaukaa.

Soistua vai suostua

 

Maailmassa oli demokratia runsaan vuoden. Ajatus osoittautui huonoksi. Vuosikymmenten paksujen puheiden jälkeen kilpailtiin, kuka ehtii katkaisemaan keneltä kaulan. 

 

Diktatuurin perusti vähäläntä tykistön luutnantti. On häpeällistä, että Napoleonia muistellaan vielä hyvällä, samalla tavalla kuin toista joukkomurhaajaa, Leniniä. Ei Saksassakaan Hitlerin ihailu perustu pelkkää tietämättömyyteen. Mongoliassa kuuluu olevan patsas ja muistomerkki miehelle, jolla on voimassa oleva ennätys viattomien siviilien surmaamisessa per aikayksikkö. Timur-kaani eli Timur lenk, noin 5 % maapallon arvioidusta väestöstä.

 

Itse ehdottaisin, että pystytettäisiin patsas myös bakteerille, Yearsinia pestis.

 

Uutislähteet eivät tunne kahta keskeistä käsitettä. Yhdysvaltojen nimissä on englantilaisten uskottelema järjestelmä, jonka he olivat kopioineet Hollannista, suostumukseen perustuva hallitseminen, governing by consent. 

 

Nimitys on käyttökelpoinen, koska siinä ei käytetä kielen myöhäistä uudismuodostelmaa ”kansa”. ”Nation” tarkoitti yliopiston opiskelijaryhmää, jollaisia kutsutaan Suomessa edelleen osakunniksi. Ja osakunta on nykysuomeksi osaosa.

 

Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä muuttui dramaattisesti yli 100 vuotta sitten. Sijaan tuli viihde, siis viihdeteollisuus. Tämän hetken merkittävä viihdeteollisuuden tuote on sukunimeltään Trump. Koska ’rump’ merkitsee monella kielellä persettä, muistan lämmöllä E.E. Cummingsin runoa poliitikosta, joka kuin takapuoli – sen yläpuolella on ollut kaikki muu paitsi ihminen. Nimien pilkkaamisesta – kempit ja kirvat pantiin kirjoihin runsaat sata vuotta sitten. ’Kemppinen’ suomennetaan ’nimetön’ eli ei kukaan. Sotaan väkisin viedyille voitiin antaa nimi, jos ehdittiin. Nimitys viittaisi siis sotimiseen (kamp) ja liittyisi latinan kenttään, campus.

 

Suostumus on tietenkin tekokieltä. Sana voisi olla myös soistumus. En minä ainakaan ole suostunut tottelemaan poliisia, mutta tottelen silti. En muista liioin luvanneeni rouville, että olen ihmisiksi, mutta olen silti. Enimmäkseen.

 

Koska tämä blogi on eliitin kirjoitusta eliitille, kuten kommentoija taas huomasi huomauttaa. Olemme eliittiä, koska jotkut muistavat jopa mainita Boris Johnsonin neuvotelutaktiikan yhteydessä Nätti-Jussin, joka lupasi hirttäytyä lääkärin pihakuuseen ellei saa rahaa. Tai Kauhavan eläinlääkärin, joka sanoi, että kuse housuihisi niin saat markan. Itse sanoin että kuse itse niin saat kaksi markkaa.

 

Niinpä: USA:n ”adversary system” ei tule yleensä ajoissa mieleen. Eurooppalainen ja mongolialainen tapa on uhata pitkällä puukolla ja antaa käsky. Amerikkalaisten aseistaminen ja sen pysyvä suosiminen löi järjestelmän, jossa esimerkiksi presidentti tai kuvernööri haastetaan oikeuteen, jossa tuomaria tuki valmiiksi lahjottu, miespuolisista tyhjäntoimittajista koottu valamiehistö eli jury.

 

Amerikkalaisen järjestelmän toimimattomuus johtuu oikeusvoiman ongelmasta. Suostumukseen perustuva oikeudenkäynti johti siihen, että maassa on 51 eri rikoslakia. Liittovaltio joutuu parsimaan perustuslailla järjestelmän laittomuuksia. Ennen sotia tunnustukseen kiduttaminen (kolmannen asteen kuulustelu) oli tavallista monissa osavaltioissa, kunnes liittovaltio keksi sellaisen perusoikeuksien vastaiseksi. Seuraava erä oli ihmisten sortaminen ihonvärin perusteella. Meneillään on kysymys aborteista. Euroopassa muutetaan lakia, USA:ssa oikeuskäytäntöä. Tuloksena on lakimiesten mieletön ja loukkaava rikastuminen. Eurooppalaisen järjestelmän heikkous on vallankäyttö asetustasoisin poikkeussäännöin, Hitlerin keino. Ja eräille kommentoijille lisään, että Neuvostoliittoon – Venäjälle ei koskaan kehittynyt oikeuslaitosta.

Irti ihmisoikeuksista

Kirjoittajia ja lukijoita yhdistää halu välttää vaivalloisia asioita. Sellaista on etenkin ajattelu.

Toinen torjuttava ilmiö on rehellisyys. Se aiheuttaa mielipahaa.

Kolmas esimerkki olkoon selkeys. Sitä säikytään. 

YK:n ihmisoikeuksien julistus on ehkä arvostettu teksti. Sellaisenaan tai osina se on otettu monin paikoin osaksi perustuslakia. Siten korostetaan sen suurta merkitystä.

”1. artikla. Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Artikla on itse asiassa käsittämätön. Isä meidän -rukous olisi hyvä rinnastus. Sekin on sisällöltään salaperäinen ja kielikuvinakin tulkittuna ymmärryksen ulkopuolella – jokapäiväinen leipämme?

Jos julistuksen 1. artikla käsitetään lausumaksi olemassa olevasta maailmasta, se on todistettavasti perätön. Jos arvellaan toisen virkkeen vihjaamin tavoin, että kysymyksessä onkin vain tavoite, se on naurettava. Yleistykset ovat niin pidäkkeettömiä, että tuolla tasolla lausutulla ei ole merkitystä käytännössä eikä kuulijoita yllytettäessä.

Kielellisiin perinteisiin tutustunut joutuu heti vaikeuksiin, koska käsillä on paljon erittäin pahamaineisia käsitteitä. Vuosisatoja ja muutamin kohdin vuosituhansia on väitelty täysin hedelmättömästi siitä, mitä mahtaisi tarkoittaa vapaus, tasavertaisuus, arvo, oikeus, järki ja omatunto.

Ongelma ei ole määritteleminen. Monet käyttökelpoiset käsitteet eivät ole määriteltävissä, eikä sellainen ole tarpeenkaan. ”On kaunis ilma” on esimerkki tästä asiasta. Se voi tarkoittaa pilvipoutaa, heinähellettä tai kiiltävän kipakkaa pakkasta.

Jos edelle kirjoittamani on totta, tätä riviä ja jutun loppua lukee tuskin kukaan. Asa on ikävystyttävä ja esitystapa asiallinen.

Turvallinen selitys väitteilleni on kaksi asiaa. Ihmisoikeudet ja perustuslaki ovat hidastetöyssyjä, jotka jotkut lakimiehet ja poliitikot ottavat huomioon. Esimerkiksi USA:ssa ja Venäjällä niillä ei ole käytännön merkitystä. Intiassa ja Kiinassa ne eivät edes kiinnosta suuremmin.

Ennen kaikkea ihmisoikeudet ovat viihdettä. Niillä on siis sama tehtävä kuin uskonnolla ja musiikilla.   Etenkin ennen sotia erilaiset isänmaalliset lippujuhlat olivat hyvin suosittuja, osalla kansasta punaisin lipuin. Menneillä vuosisadoilla yleisöä vetivät hienosti julkiset hirttäjäiset, teloitukset ja polttoroviot. Tähän viittasi vielä J.V. Stalin sanoessaan puna-armeijan Saksassa ja muualla harrastamista joukkoraiskauksista ja suurista murhista, että onhan poikien saatava pitää hauskaa.

Itse pidän ihmisoikeuksia totena ja kunnioitan niitä, koska se on mieletöntä. Tertullianuksen uskonnon perustelu kohdistui oikeastaan kirjaimellisen uskomisen vaatimukseen: uskon että Jumalan poika kuoli, koska sellaista ei voi pitää totena (quia ineptum est) ja nousi kuolleista, koska se on mahdotonta.

Keskinkertaisuuden häpeä

Se eilenkin käsitelty Matti Kurjensaari sai kerrankin kimppuunsa Helsingin Sanomien toimittajan. Äänessä saattoi olla Maija-Liisa Heini, ensimmäisen sukupolven maineikkaita Erkon naisia eli ministeri Eljas Erkon aikaan urallaan edenneitä alansa ensimmäisiä.

Toimittaja oli paikalla, kun esiteltiin jälleen uutta Kurjensaaren kirjaa, ja ilmoitti, että kirja on keskinkertainen.

Kurjensaari vastasi:" Keskinkertaisuuttani minä häpeän, toisin kuin luonnehdinnan esittänyt Helsingin Sanomien toimittaja."

Heini oli pakinoitsijana (Ksantippa) palstantäyttäjä, joka osoitti varhaista journalistista vaistoa ryydittämällä juttujaan ilkeyksillä, jotka tuntuivat tarpeettomilta silloin ja nyt.

En pidä mahdottomana, että toimittajan asenteeseen vaikutti entinen kollega, Helsingin Sanomien toimittaja Sirkka-Liisa Virtamo, jonka siis tunsin henkilökohtaisesti. Hän oli mennyt jostain syystä naimisiin Olavi Paavolaisen kanssa ja suhtautui täysin kielteisesti Kurjensaaren yritykseen ratsastaa Paavolaisen maineella.

Olen päinvastaista mieltä kuin Panu Rajala, joka on esitellyt Paavolaisen vapaan rakkauden ja aviollisen uskottomuuden apostolina.

Eroottiset asenteet ja puheet jos mitkä ovat muoti-ilmiöitä. Jos niin käy, että joku kirjoittaa vakavissani meistä eli suurista ikäluokista, kirjoittajan tulisi muistaa, että esiteltyjä aatteita ja oppeja ja jopa jossain määrin yhteiskunnallista asemaa isompi vaikuttaja oli ehkäisyvälineiden vallankumous ja historiallisesti odottamaton ja lähes ainutlaatuinen tauditon välivaihe. Sangen moni hämmästyi, että viattomaksi väitetty viihteellinen paneskelu johtikin avioeroon ja aiheutti etenkin lapsille suurta murhetta.

Sotasukupolven keskuudessa henkeäsalpaava tietämättömyys puolestaan oli hallitseva piirre. Sitä edellinen polvi, tyyppiä Juhani Aho ja Eino Leino, kuvitteli tosissaan, että totuus löytyy bordellista, jotka olivat lähes poikkeuksetta kammottavia laitoksia.

Herrasväen nopeat avioerot sodan jälkeen tulkitsen seksuaaliseksi eli siis tunne-elämän heikkoudeksi. Koska homoseksualismia ei ollut vielä keksitty eli sen alan miehiä pidettiin lähinnä huvittavina luonnonoikkuina, jotkut nuoret rouvat joutuivat vain toteamaan oman lihansa todistuksen, eli aviomies osoittautuikin kovin haluttomaksi toteuttamaan ”aviollisia velvollisuuksiaan”. 

Hyvät tavat eivät liioin sallineet miehille hellyyden tai edes huomaavaisuuden osoituksia omalle rouvalle.

Olavi Paavolaisen viimeisiä lohtuja olivat kansanedustaja Hertta Kuusinen ja alkoholi, mielellään gini (Beefeaters).

Mielestäni näin ympärilläni paljonkin sovinnaisavioliittoja. Toisaalta koko kansan keskuudessa tohvelisankarin tai puupään farssihahmo tarkoitti Aleksis Kivestä (Nummisuutarit, Kihlaus) alkaen miehenä aikaansaamatonta henkilöä, jollainen Kivi itsekin ilmeisesti oli. Enempää en kerro enkä tule kertomaan, mutta naisilta olen kuullut kaikenlaista masentavan uskottavaa monista yhteiskuntamme huipulle myös naissankareina kavunneista miehistä. Ja olen itse nähnyt neulan, jollaisella jotkut naiset kiinnittivät miehen kokoelmaansa maininnoin siitä, miten pitkälle asian omaisen kanssa oli menty.

Markkanen

 

Jatkan Matti Kurjensaaren ylistämistä. Asiaan sekoittuu pieni määrä häpeää. Olin itse pitämässä häntä B-luokan kirjoittajana, jonka hengentuotteita jostain syystä julkaistiin ja myytiin.

 

Tässä välissä lukemani perusteella tiedän, että miehellä oli pirullinen huonommuuden tunto. Hänen maailmassaan oli niin paljon ihmisiä, jotka tekivät ruumiita vasemmalle ja oikealle. Etenkin tie professoriksi kulki vielä höyryävien ruumiiden yli. Kurjensaarelle opetettiin varmaan lisä nöyryyttä tiedotuskomppaniassa eli TK-miehenä. Joukkoa veti Martti Haavio. Jouko tähti oli Olavi Paavolainen, jota Kurjensaari ihaili aidosti mutta osittain aiheettomasti.

 

Kurjensaaren henkilö-kirjoista kääntyy esiin täysin tai melkein unohtuneita ihmisiä. Touko Markkasen muistin kun yritin. Luutuberkuloosin ruhjoma kääpiö, joka ei kelvannut edes sotaan, ja sitten puliukko, josta tuli muutaman retkahduksen jälkeen maan johtaviin luettu alkoholintutkija Alkoon ja tilastollisten menetelmien uranuurtaja – faktorianalyysi oli hänen taitojaan. Kurjensaaren mukaan hänet poimi tutkimuslaitokselle, jossa varttui merkittävä osa polven johtavia sosiologeja ja sosiaalipoliitikkoja, pääjohtaja Pekka Kuusi. Kuusi ja Allardt olivat puoli vuosisataa sitten koulukunnan luojia, hyvässä. Kirja 60-luvun ”sosiaalipolitiikka” vaikutti monen ajatteluun aineen ja tiedekunnan ulkopuolellakin, muun muassa minun. Allardtin-Littusen ”Sosiologia” näytti närhen munat saksalaisen perinteen räydyttämälle oppiaineelle. Olin aivan ihmeissäni, kun lehdestä kävi ilmi, että Allardt kuoli vasta nyt, hyvin merkittävä suomalainen ja sangen vähä-ääninen verrattuna esimerkiksi kollegaansa Antti Eskolaan.

 

Faktorianalyysi siis tarkoittaa piilevän muuttujajoukon etsimistä tilastollisin menetelmin. Alkoholismin tutkimus on todella hyvä aihe. Lukija ymmärtää, että laskelmallinen menetelmä ei ole parempi kuin aineisto, joka tässä tapauksessa on tunnetusti mutkikas ja vaikea järjestää.

 

Markkaselle oli ilmeisesti kärpäspaperimuisti, koska hän suoritti tenttimällä oppikoulun käytännössä roskalaatikosta käsin, mutta lisäksi hänellä oli luonnetta. Sivullista viehättää entinen alkoholisti alan tutkimusta jossain määri värittäneiden raittius- ja aatelismiesten joukossa. Viittaan pilkkaamatta sukuun Kuusi (Granfelt).

 

Uutta luovassa tieteessä rajamerkki on tunnetusti hautausmaa. ”Paradigmanvaihdos” tarkoittaa vallitsevaksi hyväksytyn opin muuttumista. Se tapahtuu vasta kun viimeisetkin käsityksineen sivuutetut mutta korkeisiin asemiin linnoittautuneet on kannettu kiviaidan katveeseen.

 

Tulkintojen eli painotusten tasolla ratkaisevaa ei ole perustelujen pätevyys, kuten on tapana uskotella, vaan se, kuka sanoo. P. Augustinuksesta Pico della Mirandolaan, Savonarolaan ja etenkin Lutheriin periaate oli ”totuuden indeksi on nimi”. Se tarkoitti kirjoittajan nimeä. Jos puhuit osittain paskaa, asialla ei ollut väliä, jos nimesi oli Augustinus tai varsinkin Tuomas Akvinolainen. Hän oli aina oikeassa, paitsi kerran, kun hän erheellisesti luuli erehtyneensä. Mutta hän olikin samaa porukkaa Pyhän Hengen kanssa.

 

Siksi aivan väärästä ympäristöstä tulleen Markkasen on hankittava itselleen nimi. Hän taisi olla vielä älykkäämpi kuin hänelle suopeatkaan tasot arvasivat. Laskennalliset menetelmät olivat tulossa yhteiskuntatieteisiin. Seuraava muutos oli mallintaminen; tietääkseni nuo tieteet eivät ole tarttuneet tosissaan. Loma haaveeni, määrällinen eli kvantitatiivinen oikeustiede (lainoppi) arvioidaan tietääkseni pelkäksi kummallisuudeksi.

Kuutamolla

 

Joka pitää tämän kirjoittajaa järki-ihmisenä, lienee väärässä. Kirjoittaja odottaa merkittävää tiedepalkintoa, esimerkiksi kahta säkillistä kultarahoja, vaatimattomana kiitoksena. Allekirjoituksena olisi ehkä ”ihmiskunta”.

 

Tietoisuus on puuroa. Ajattelen lähinnä ohraryynipuuroa, mutta muutkin suurimot tulevat kysymykseen. Meidän matemaatikkojen kesken sanottaisiin, että tietoisuus on, samoin kuin todellisuus, diskreettiä. Te fyysikot, jotka olette raivoisia ihmisiä, jollaisia on aiheellista väistää toiselle puolelle katua, sanoisitte että todellisuus eli siis kenttinä ilmenevä aine tai energia on granulaarista, kokkareista.

 

Diskreetin vastalohta on jatkuva. Viivoittimeni tuossa on diskreetti. Siihen on merkitty kokonaisluvuin ja osin numeroin vain millimetrit ja senttimetrit. Pallon pinta näyttää olevan jatkuva. Pallo on kuitenkin ympyrä pyörähdyskuvio, eikä ympyrää ole olemassa. Se on vain ajatus. Sulkeutuva jana eli viiva! Viva on suoran pätkä, ja suora on yksiulotteinen eli sillä on eli pituus, mutta ei leveyttä ollenkaan. Se muodostuu pisteistä, jotka ovat nollaulotteisia eli vailla pituuttakin.

 

Pisteen tunnemme kuin entinen tuomari pornografia. ”Tiedän mistä on kysymys, kunnes se pitäisi kuvailla tai määritellä.” Pyramidin huippu on piste. Jos pyramidi leijuu, kumissa on kussakin piste, josta kylki lähtee toiseen suuntaan.

 

Pellolla oli lato. Sen sisällä ei ollut mitään. Kun odotin aikani, ei ollut seiniäkään eikä kylmä eikä kuuma. Ei ollut hiki eikä käynyt viluhittinen. Olin syvällä solujeni sisällä. Syvyys on 6,62607015 x 10 potenssiin miinus 34 joulia x s eli kvanttia, joissa energia on suoraan verrannollinen taajuuteen. Tuosta voi johtaa ”pituusmitan”, jota ei voi jakaa edes kahtia. Jos sen jakaisi, se kaksinkertaistuisi. Puhe on niin pienistä suureista, että jakaminen on pelkkä ajatus.

 

Matematiikassa riittää ajatuksia ja niille nimiä. Tämänhetkinen suosikkini on monstrous moonshine, hirvitys kuutamolla, solmujen kuvausta eli vertex algebra module. 

 

Suhtautuen supersäieteoriaan lähes torjuvasti ja M-teoriaan epäuskoisesti myönnän auliisti että lähes äärettömien avaruuksien lisäksi matemaattisesti voi esittää lähes äärettömän määrän todellisuuksia.

 

Siksi kysymys, onko meritursaalla tietoisuutta, on liian mustakalamainen. Wilsonin ja kumppanien pohtima kysymys on väärin esitetty. Kuinka monia tietoisuuksia esimerkiksi ihmisellä tai tursaalla on ja miten ne liittyvät toisiinsa. Luultavasti solmuin, jotka ovat diskreettejä, eli jälleen ollaan kvanttimekaniikan kentissä.

 

”Kenttä” on yksi fysiikan monista erittäin vaikeista käsitteistä, joka sivuutetaan koulussa rautaviilajauholla ja magneetilla. Silti tekniikka on tullut avuksi, Vaikka emme mitään näe, sanomme puhelimeen, että hetkinen – tässä on niin huono kenttä. Tiedämme kokemuksesta, että ottamalla pari askelta ja liikuttamalla puhelinta saamme paremman yhteyden. Ja kysymyksessä on paikallinen radio- eli sähkömagneettinen kenttä.

 

Eli oivallukseni on, että tietoisuus on kenttä eli jokin jonka jokainen piste on määritelty, ja kentistä muodostuva solmu tai vektoriavaruus on sitten vaikea laskettava. Se johtaa jumaluusopillisiin ratkaisuihin: kullekin paikalle ja kullekin heinäladolle on oma jumalansa, oikeastaan jumalien joukko eli oikeastaan kenttä. Raamatusta johdettava jumala on suurempi kuin Planckin vakio, ei kuitenkaan suurempi kuin maailmankaikkeus, koska on epäloogista väittää, että olisi jotain ”kaiken” eli maailmankaikkeuden ulkopuolella. Maailmankaikkeuksien, piti sanomani.

Oikeusoppia aikuisille ja edistyneille

 

R. Rosvo oli sekä nuori että kaunis. Ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, hän oli saanut opetuksen omalta isältään. Mutt’ tyttö, jota lempi, hän oli petturi. Ja siksi tuli Roopesta nyt julma ryöväri.

 

Joka sana on totta. Tämä kaikki ja paljon muuta on painettu oikein kirjaan. Jos kirjassa on aakkoshakemisto, hakusana on Rosvo-Roope. Sanat Raf. Ramstedt.

 

Tämäkin kävi mielessäni, kun kolmisenkymmentä vuotta sitten kahvia juodessani tulin maininneeksi hyvän ystäväni X:n, jonka muuten valoisaa luonnetta ja elämänkulkua varjostaa se erikoinen seikka, että hän tappaa ihmisiä. Tuossa vaiheessa hän oli istunut pakkolaitoksen eristyssellissä yhtäjaksoisesti toistakymmentä vuotta.

 

Silloinen ystäväni – välimme kärsivät, kun myöhempinä vuosina ilmeni, että hänen mielestään etenkin köyhä sadan Saimaan saaren ja hienon sukutilan omistaja sai luonnollisesti vetää höplästä kaltaisiani Helsingin herroja koska meillä herroilla on varaa maksaa – sanoi tuntevansa miehen. Se oli ällistyttävä tieto. Kysyin asiasta seuraavan kerran Kakolassa käydessäni ja näin oli. Ystäväni oli Savossa kuulemani perusteella osoittautunut roistoksi jo kansakoulun ala-asteella,. Hän oli rikkonut jonkun luokkatoverin polkupyörän ja jättänyt ojentumatta nurkassa seisottamisesta ja jälki-istunnosta.

 

Perheessä ei kuulemma ollut mitään elinkeinoa, lapsia oli ja tuli – ymmärsin että äiti olisi ollut ”ylleinen” – ja ystäväni isä oli, sikäli kuin tiedettiin, kadonnut sodan melskeisiin.

 

Rosvo-Roopen kriminelli toiminta oli siis naisen syytä, kuten asiat yleensäkin ovat. Korkeimman luokan lauluntekijä Hj. Nortamo, joka vihasi raumalaisia ja Rauman murretta ja muutti Poriin heti kun kynnelle kykeni, kirjoitti hänkin tarinan ”Uiskoton ja petollinen Juulia”. ”Sinä vasempaan ja oikeahan katsees loit sekä yhdelle ja toiselle sä suukon soit, sinä keimailit ja silmiäsi vilkutit ja tansseit että kotia sä nilkutit.”

 

”Yksi kisälli sun rakkautes sitten sai, mutta kysyä mun sentään sinä sallit kai: Mitäs sanot, jos mä ammun siihen kuulia, sinä uskoton ja petollinen Juulia.”

 

Nortamon elämäkerta on muuten erinomainen ja sisältää monin kohdin muuta kuin luulisi. Epäilen ettei sitä lueta ääneen Nortamo-seuran istunnoissa, mutta kirjoittaja Tapio Niemi lienee raumalainen.

 

(Jos joku ihmettelee, mikä panee minut ilkeilemään kunnon raumalaisille, selitän että minulla on siellä sukua. Kiusoittelu on ruma perinne, johon olen kasvanut kiinni, koska omassa kasvuympäristössäni oli tapana vastata hellyydenosoituksiin lyömällä nyrkillä, seipäällä tai aidaksella. Kieltämättä ennen käytettiin puukkoakin, mutta se saattoi vetää paikalle poliiseja ja muita asiattomia.)

 

En ole toistaiseksi nähnyt aihetta muuttaa oikeuspsykiatrista käsitystäni. Tavallisimmin ihmisen menettely, käyttäytyminen tai luonne selitetään ensimmäiseksi mieleen tulevalla väärällä perusteella.

 

Voitte kokeilla: juu-miehiä löytyy lähimmästä kuppilasta, jos menette kertmaan, että Putin tai Lukashenka on niin hankala tapaus siksi että hän on todellisuudessa kotoisin Kortesjärveltä (tai Vimpelistä). Tieto herättää innostusta ja nostattaa oivalluksen ilmeitä. Kokeilkaa itse!

Ei osaa sanoa

 

Kivinen valitti jatkuvaa yskäänsä Karhuselle. Jälkimmäinen sanoi, ettei hän määrää tähän mitään lääkkeitä. ”Otat välillä jotain pastilleja.” Viiden viikon kuluttua Kivinen oli kuollut.

 

Nähtyni vuosikymmentä myöhemmin elokuvan ”Ikiru, tuomittu” (Kurosawa) ja muistaakseni julkaisseeni siitä arvostelun sekä Ylioppilaslehdessä että Elokuva-Aitassa olin ottanut selvää asiasta.

 

Tuo elokuva on edelleen mielessäni yksi elokuvahistorian parhaista. Se ei kuulu tähän asiaan, että Mizoguchin ja Ozun runouden mieleen tuova hitaus tuntuu joskus vieläkin paremmmalta.

 

Loppukohtauksessa virkamies Ikiru keinuu yöllä yksin lasten keinussa kaupungin puistossa. Lunta sataa. Hän on vaikuttanut pikkuvirkamiehenä siihen, että tähän on saatu puisto ja puistoon keinu. Hän tietää kuolevansa kohta.

 

Elokuvan vähän liian taiteellinen juoni on hiukan hyypiöksi kuvattu virkamies, Ikiru, joka menee lääkäriin, eikä saa tietää mitään merkittävää. Odotushuoneessa kuitenkin tungetteleva vuoroaan odottava potilas kysyy vain hiukan kaarrellen, ovatko ulosteet mustia. Ikiru ei ehdi edes närkästyä käsittäessään, että näin kyllä on. Eikä lääkäri kysy sitä asiaa. Tietäväisten potilaan kertoman mukaan se on merkki pahasta syöpäsairaudesta.

 

Pyydän – älkää muistelko tätä, vaan katsokaa Duodecimin sivulta. Ruuansulatuskanavaan voi päätyä eri kohdista verta eri syistä. Varmaan tavallisin on pukamat. Älkää painako asiaa mieleenne, koska puhe on Donald Trumpista.

 

Silloin kerran sain tietää, että Ranskassa ja Japanissa lääkäri ei kerro potilaalle, että nyt on löytynyt hyvin paha syöpä. Suomessa olen keskustellut monen lääkärin kanssa. Jotkut ovat olleet hiukan hämmästyneitä, koska heidän mielestään asian sanominen heti ja suoraan on lääkärin velvollisuus. Jotkut ovat kertoneet jopa että tuollaisen asian sanomista opetetaan lääketieteellisessä. Olen jopa kuullut kerrottavan, että keskustelua potilaan kanssa opastamaan on pyydetty teatteri tai elokuva ammattilainen.

 

Itse – myös aitoja tilanteita kokeneena – olisin viimeksi mainitun vaihtoehdon kannalla, kuitenkin huomautuksin, että jotkut lääkärit ovat tällaisessakin asiassa hiton hyviä.

 

Tuholainen Trump aiheutti tänäänkin onnettomuutta; toimittajat eivät ainakaan vielä huomanneet. Trumpin kerrotaan selittäneen, että hän tiesi korona-pandemiasta varhain mitta ei halunnut aiheuttaa paniikkia. Tämä oli vastaus amerikkalaisen toimittajan kirjoittamaan, että Trump valehteli kuulijoilleen. Uutispätkässä Trump yritti tehdä ilveilyä asiasta näytellessään, miten hän ei toimi.

 

Luulen ettei monelle suomalaiselle ole uutinen, että USA:n presidenttinä on henkilö, joka ei sano tilanteen sellaista vaatiessa: minulla on ikävä uutinen.

 

Ollessani itsekin lapsi käsitin, että eräälle toiselle lapselle oli sanottu: ”Ei äitisi ole kuollut. Hän on vain mennyt taivaaseen.” Minulle muodostui tietty käsitys sanojasta. Käsitykseni Trumpista ei muuttunut. Tämä kirjoitus on jatkoa edellisille. Ja olen selvillä siitä, että hyvin monet ihmiset, ehkä kaikki, haluavat että heille valehdellaan. Ja olen selvillä siitä, millaisia ponnistuksia valtiot, puolueet, armeijat ja muut ryhmät toteuttavat varjellakseen ihmisiä totuudelta. Jos minut olisi kutsuttu pitämään Veikko Litzen -luentoa – ei koskaan kutsuttu – määrittelisin kulttuurihistorian kulttuurin tutkimukseksi ja kulttuurin keinoiksi pettää ihmisiä.

 

Terveisiä Mikko V:lle osastolle ja vielä kiitos viestistä! Olemme molemmat juristeja, Mikko ja minä. Osaamme siis käsitellä taiten totuutta. Totuus ei palaa tuulessakaan.

Tosi

 

Ohimennen sivuttiin valan vannomista ja sen merkitystä.

 

En taida osata selittää alkeitakaan olematta unettava.

 

Itse suhtaudun oikeudenkäynnissä vannottuun valaan liian juhlallisesti. Se on vanhanaikaista.

 

Jos on kysymys peltikolarista ja todistaja sanoo, että auto tuli oikealta, vaikka muutoin on käynyt selväksi, että se tuli vasemmalta, ajattelin ilmoittaa asian syyttäjälle. Väärästä valasta (perätön lausuma) pitäisi rangaista ehdollisella vankeudella. 

 

Esimerkissäni niin ei koskaan tapahdu. Todistaja sanoo, että kun hän muistaa nähneensä sen niin. Jos vastanäyttönä on videofilmi, jossa tuo todistaja katsoo suoraan ilmestyvää autoa, hän sanoo poliisille, että ehkä hän oli vain omissa ajatuksissaan ja luuli näkevänsä noin – täyttyykö rikos? 

 

Oikeudenkäynteihin ja uskontoon liittyy taikauskoa. Olen itse ollut katsomassa ja kuulemassa, kun tuomari on pannut todistajan itkemään ja muuttamaan kertomustaan. Se oli maalla kauan sitten. Isäni kertoi, että Lappajärven käräjillä herastuomari avasi uuninpellit valan vannomisen ajaksi. Kaikki ”tiesivät”, että paholainen tulee savupiipusta ja vie väärin vannoneen mennessään. Tuo muisto on sotien jälkeiseltä ajalta.

 

Olin valmis juristi, kun kansalaisluottamuksen menetys poistettiin rikoslain seuraamuksista. Tuo asia merkittiin kirkonkirjaan tai siviilirekisteriin. Henkilö, jolle tuo seuraamus oli langetettu, ei saanut vannoa valaa eikä siis kelvannut todistajaksi. Tiedän hyvin, mikä oli puhtaan tunnon vala – konkurssiasioissa – ja olen lukenut ja tenttinyt oikeushistoriaa, jossa kerrottiin, että raskaastakin syytteestä saattoi selvitä, jos kuusi tai kaksitoista todistajaa vannoi syytetyn hyvämaineiseksi. Nuo ”todistaja” eivät tienneet itse asiasta mitään.

 

Skandinavisissa maakuuntalaeissa mainittiin rauhanrikokset, ruotsiksi edsörebrott. Muistaakseni Gotlannin laissa (Lag Guta) sanottiin kuninkaanmurhasta, että se on rikoksista pahin, sillä hän, joka sen tekee, on särkenyt jumalan asettaman salvan. Rikostyypin toinen nimitys oli tihutyö, nidingsverk.

 

Erään tuttavani isoisä oli aikoinaan kirkkoherra. Yhtenä jouluna hän oli niin juovuksissa salaa latkimastaan kirkkoviinistä, että putosi saarnastuolista. Sitä ei pidetty mainitsemisen arvoisena asiana. Renkimies, joka väänsi virsikirjan lehdestä sätkän – tulee niin henkevät savut – tuomittiin saamaan sakkoja tai varojen puutteessa raippoja.

 

Joka ajattelee, että tuo oli mennyttä aikaa, erehtyy. Joka päivä saa lukea lehdestä eduskunnassa sanotun, että valtion varoja pitäisi säästää keventämällä keskituloisten verotusta.

 

Puhumatta nyt päätoimisista valehtelijoista, meillä on kaunis jäänne ajalta, jolloin pelkkä puhe ei riittänyt. Roomalaisessa oikeudessa tosi pätevä kauppa (mancipatio) syntyi vain määräsanat lausumalla ja heittämällä vaakaan kuparikolikko. – Vihkiminen.

 

Niin – eräs kollega oli niin hermona suorittaessaan siviilivihkimistä tuomiokunnan kansliassa, että julisti virkansa puolesta asianomaiset mieheksi ja naiseksi…

 

 

Halén

Täysin vastoin tapojani etsin numeron ja soitin jokseenkin tuntemattomalle Harry Halénille, jonka muistelen joskus ohimennen nähneeni Kansalliskirjastossa. Tai sitten Heikki Kaukoranta mainitsi joskus miehestä, joka on uskomattomia kieliä osaava orientalisti.

Olen ujo, koska en itsekään pidä ihmisistä, jotka soittelevat tuosta vain ja alkavat ladella puuta heinää.

Toisaalta taas jotkut yhteydenotot ovat taivaallisia. Muistan kun muinainen opettajani soitti noin 90-vuotiaana. Hän kertoi vetäneensä ikätovereilleen kaupunkimatkoja vielä muutamia vuosia sitten. Ja kuka ei olisi surrut, ettei tullut puhuneeksi tai edes sanoneeksi jotain hyvää, kun vielä oli mahdollisuus.

Tiedän tapauksen, jossa itse eläkeikäinen nainen haastatteli videolle äitiään ja sai kuulla tarinan viimeisestä junasta Äänislinnasta ja hyvin pahasta Etu-Simolan pommituksesta. Kävi ilmi, etteivät muistot olleet jättäneet koskaan rauhaan mutta että kertominen helpotti jollain tavoin.

Harry Halénin omassa Unholan aitta -nimisessä monistesarjassaan julkaisema ”Venäjän ylimystöä Suomessa” on näennäisesti matrikkeli – mutta millaista aineistoa! Onnistuin muuten myös monisteen ”Soson salongissa”, joka on kuvitteellinen. Stalin ja Paasikivi keskustelevat heti sodan päätyttyä ystävällisen naljailevassa hengessä. Käy ilmi, että Halén on erinomainen kirjoittaja, ja jälleen hänen tietonsa ovat typerryttävän hyvät.

Yleistän: Suomessa Venäjästä ei tiedetä käytännöllisesti katsoen mitään. Pätevätkin kirjat keskittyvät enimmäkseen poliittiseen historiaan. Mutta vastatkaapa te kuviteltuun tenttikysymykseen: Pietari Suomen musiikkielämässä, tai Venäjän kirjallisuus ja Suomi. – Viimeksi mainittu on pieni kompa. Venäläisiä klassikkoja käännettiin yllättäen jokin määrä sotien välisenä aikana. Tietoni mukaan takana oli ilmaisuus (ei tekijänoikeuskuluja) ja Viherjuuren veljesten toimeliaisuus. Mutta moniko teistä tietää, että Konstantin Stanislavski asui vallankumousvuosina Kauniaisissa ja seurusteli ahkerasta Kaliman veljesten – ja Väinö Tannerin kanssa…?

”Lopuhin-Demidov, Aleksandr Nikolajevitš (*24.3.1870 - + 6.12.1937 tapaturm. Viipuri), ruhtinas, chevalierkaartin / henkikaartin husaarirykmentin eversti evp (1905); 1917 osti perheelleen ja palvelusväelleen Anttolanhovin läheltä Mikkeliä; enkiset suuren omaisuuden rippeet tuotiin lotjissa, mistä pitkä karavaani kuljetti tavarat Hovimäkeen, m. kymmeniä rotukoiria ja n. 100 kilparatsua; 1918 pyysi välikäden kautta kaarrtilaistoveriltaan Mannerheimilta vanhoja ven. Sanomalehtiä. Varat hupenivat, syksyllä 1930 oli muutettava sukulaisten luo Ranskaan, Sukulaiselta hankkimaltaan Talin tilukselta perhe alasi Mikkeliin 1923 ja suureen köyhyyteen, mutta nurjamielinen väestö sai heidät 1920-luvun lopulla siirtymään Kuokkalaan ja vaimonsa suvun omistamaan Hämäläishoviin lähellä Viipuria. Tila joutui välillä toisiin käsiin, mutta oikeudenkäynnillä siitä saatiin väliaikaisesti osa takaisin. 1930-luvun alussas he siirtyivät jälleen Taliin ja Terijoelle, jossa saivat kunnalta köyhäinapua. Terijoen kesähuvila sijaitsi Vammeljoen sillan luona, Siihen kuului talli, keilarata ja pieni kirkko, joista huolehti enää portinpielessä asuva talonmies. Elämänsä loppupuolen L-D vietti vaatimattomasti tehden perheensä elatukseksi työmiehenä tarmokkaasti kaikenlaisia raskaita tilapäistöitä, mm.- rahdinajoa.”

Ja tämä on vain osa. Sitten alkaa ryövärihistoria. Yleisesti ei haluta tietää, että venäläisiä ryösteltiin häikäilemättä Suomessa – vietiin talot ja tavarat. – Oma sukuni osallistui rosvoamiseen innokkaasti.