Sivun näyttöjä yhteensä

21. toukokuuta 2018

Musiikki hilluu



Vintagea -luin 1992 julkaistun HS:n puolensivun kirjoitukseni Gramophonen. Penguinin, Fanfaren ja joidenkin muiden kirjoista. Uudenlainen CD-levy oli saapunut markkinoille. Muistan käyttäneeni näitä kirjoja muun ohella Horowitzin levytysten etsimisen apuna.

Olin nähnyt unta Chopinin Balladeista – kukapa ei näkisi. Etsin erinomaisen äänitteen Spotifystä, mutta vastaan sattui kuollut ja kuopattu Horowitz, jonka kaikki äänitykset minlle tietääkseni on levyinä tai tietokoneessa (josta on yhteys isoihin stereoihin). 

Olin kuin saamaisillani halvauksen, kun kuuntelin nelos-balladin. En ollut mitenkään käsittänyt, että Chopin tarkoitti selvästi tämän neljänballadin sarjan nimitykset kirjaimellisesti ymmärrettäväksi. Eivät nämä ole mitään scherzoja tai muuta. Nämä ovat Villin lännen henkisiä kertomuksia, joihin sisältyy onnettomia ihmiskohtaloita, intiaanien hyökkäyksiä ja odottamattomia käänteitä. Chopin pitäisi maita aikakauden suurten seikkailukirjailijoiden rinnalla, kun hän oli tuollainen Monte Christon kreivi.

Aikani pohdiskeltuani ostin sitten e-kirjanaeli Kindlenä Pentuinin hienojen katalogien muistoksi julkaistun ”The Penguin Guide to the 1000 Finest Classical Recordings”, joka on myös Amazonin omissa arvosteluissa haukuttu pataluhaksi. Samalla on kysytty, miksi ei ole julkaistu e-muodossa jotain niistä vanhemmista, kunnollisista niteistä. Sen kuitenkin kaikki ymmärtävät, ettei vastaavaa ole enää käytännössä mahdollista toimittaa.

Penguinin ja Gramophonen kirjoittajat olivat maailman luokan asiantuntijoita, ja olin usein kovin vihoissani heille, kun he kehuivat brittiläisiä kitkuvia klaveereita ja mitä milloinkin ja selvästi sivuuttivat keski-eurooppalaisen ja neuvostoliittolaisen musiikkitaiteen, jos sitten tunsivatkaan.

Mainitsemastani e-kirjasta olen eri mieltä kuin sen parjaajat. Fiksusti tilaa on osoitettu säveltäjille ja teoksille, jotka eivät oikein kuulu klassisen musiikin kaanoniin eli pyhiin teoksiin.

Olen joskus laatinut luetteloitakin itseäni pätevämpien kumppaneiden kanssa niistä 100 teoksesta, joita käsite ”klassinen musiikki” tarkoittaa käytännössä.

Sääli etteivät monet tiedä klassisen musiikin sääntöä, joka on juuri sama kuin muussa musiikissa. Joku Itä-Habarovskin torvisoittokunnan vt. johtaja on saattanut keksiä jotain aivan kuolematonta. Ivanovici oli kiitelty sotilassoittokuntamies ja sävelsi paljon muutkin, mutta Tonavan aalloissa yhdistyvät Straussin wieniläisyys ja jokin, ehkä Romanian musiikki.

Verkossa on muuten luettelohenkisille Bielefelder Katalog, jossa on todella suuri määrä äänitettyä musiikkia. Yleisessä tiedossa lienee, että vaikka Spotify on niin hyvä, paljon siitä puuttuu. Takuulla siitä puuttuvat tällaiset ”Ivanovicit” (joka muuten sävelsi myös Carmen Sylvan).

Tämä oli kysymys vastsaukseeni. Olemme kantaneet tavaraa paikkakuntamme uudelle Sortti-asemalle, jossa on helpot hinnat ja ystävällinen palvelu. Olen miettinyt, eikä erinäisten VHS-kasettien lisäksi olisi aika kärrätä kaikki vuosikymmenten CD-levyt tulen ruuaksi.

Vastaus on: ei. Musiikki se on todellinen vintage-ala. Mikä tahansa saattaa yllättäen osoittaa oikean arvonsa. Tätä kirjoittaessani muuten kuuntelin Horowitzin erään version Rahmaninoffin kolmos-konsertosta, jonka soidessa yleensä sekä pianisti että yleisö nyrjäyttävät mielensä. Tässä ei. Tämä on helluntaiajan linnunmaitoa.

20. toukokuuta 2018

Ylipainos HS 8.3.1993

POTKUNYRKKEILYÄ


TAIVASKANAVALLA esitettävä thai-nyrkkeily eli kickboxing tuo ensi näkemältä mieleen akateemisen virantäytön. Kuva olisi vielä todenmukaisempi, jos potkunyrkkeilijöitä olisi kehässä useita ja myös erotuomaria saisi lyödä.
                      Toinen mielikuva, jonka tämä jalo urheilulaji herättää, on markkinatalous. Tuntemattomasta syystä sekä markkinatalouden puoltajat että vastustajat ovat alkaneet pitää maailmaa pimeiden voimien temmellyskenttänä ja markkinavoimia samanlaisina luonnonilmiöinä kuin meteoriitteja.
                      Markkinatalous olisi kuin Anianpellon markkinat rekiviisun kuvaamassa muodossa. Siellä juodaan ja tapellaan, harjoitetaan haureutta ja salavuoteutta, varastetaan ja petetään. Rahaa tärkeämpi apuneuvo on isot nyrkit. Kaupan on tunkkaisia jauhoja, homeisia vuotia, parkitsemattomia turkiksia, härskiä voita, mätiä kaloja ja matoista lihaa. Myytäviä hevosia on käsitelty tärpätillä. Poliisi on poissa ja vallesmanni nukkuu humalassa.

JOS MARKKINAVOIMIA haluaa välttämättä verrata luonnonvoimiin, olisi mietittävä niiden ekologiaa eikä pelkkää ekonomiaa, niiden aiheuttamia ympäristötuhoja ja niiden rauhanomaisesta käyttöä. 
                      Painovoima toimii etevästi esimerkiksi koskivoimana. Termodynamiikan lait ovat moninaiskäytössä muun muassa polttomoottoreissa. Painovoimaa vastaan on viritetty taidokkaita rakennelmia keskiajan mahtavista kirkoista nykyajan riippusiltoihin. Termodynamiikan paineentasausten säätely on ollut höyrykoneen keksimisestä alkaen jokapäiväistä.
                      Englannissa osakeyhtiöt olivat kiellettyjä suurimman osan 1700-lukua. Kiellon syy oli karvas kokemus keinottelutaloudesta, jonka englantilaiset olivat omaksuneet hollantilaisilta ja jonka huipennus oli taloushistorioiden kuvailema Etelämeren kupla. Osakeyhtiöt kieltänyt laki tunnettiin nimellä "Bubble Act". 

YÖVARTIJAYHTEISKUNTA, jollaisesta vanhat liberalistit haaveksivat, on arvattavasti ohi, mutta ellei valtio myy mm. kouluja, sairaaloita, armeijoita ja vankiloita yksityisille yrittäjille, sille jää silti merkittävä ja lyhyellä tähtäyksellä kannattamaton tehtäväkenttä, jota se itse on parhaillaan sekoittamassa turhanaikaisilla puheilla tavoitejohtamisesta ja tulosvastuusta. Nämä väärin käytetyt käsitteet on lainattu yksityiseltä sektorilta. 
                      Valtion keskeinen virka on keskittyä byrokratian ongelmiin. Byrokratia on informaatiovirtojen kontrollointia, ja sen keskeisiä toimintatapoja ovat hidastelu, peittely, formalismi ja mielivaltaisten ratkaisujen kätkeminen välttämättömyyden kaapuun, Tuota välttämättömyyttä nimitetään kernaasti voimassa olevaksi laiksi tai sitoviksi säännöiksi. Byrokratialla itsellään on taipumus kohdistua yhä vähemmän merkitseviin asioihin, jolloin merkitsevät asiat jäävät saalistajien armoille.

JUUSTOHÖYLÄ on viime aikoihin ollut puhtaasti pohjoismainen keksintö, jollaista saa turhaan etsiä muun Euroopan rautakaupoista. Kun se on niin kansallinen, siihen on tartuttu hanakasti. Juustohöylän kayttäminen valtion kulurakenteen karsimisessa tarkoittaa kuitenkin etukäteen tehtyä päätöstä olla puuttumatta tuhoisiin rakenteisiin. 
                      Olisi tartuttava veitseen ja kirveeseen ja katsottava, mitä ilman tultaisiin toistaiseksi toimeen. Suurenmoiset organisaatiot kuten Venäjän keisarikunta, Saksan sodanjohto ja Itävalta-Unkari kukistuivat byrokratiansa kuluihin, kun taas Ison Britannian paljon parjattu hallinto oli maailman kaikkien aikojen kevein ja panoksen ja tuotoksen suhteessa tehokkaampi kuin mikään, mitä maailma on nähnyt ennen tai jälkeen.

19. toukokuuta 2018

Aamutelevisiolle



Maanantaina televisiossa tulee kuulemma puhe EU:n tietosuoja-asetuksesta. Se on annettu toissa vuonna ja tulee voimaan tällä viikolla. Mukana on kunnioitettava nippu muita säädöksiä.

Emme ole paljon muusta puhuneetkaan viime viikkona, asiantuntevat tuttavani ja minä.

Sain käsiini The New York Timesin kirjoituksen (A. Cool: Europe’s Data Protecting Law is a Big, Confusing Mess) viime viikolta.

Siltä varalta ettei minua uskota, vetoan nyt tähänkin. Henkilötietojen hupeneminen amerikkalaisten suurkauppiaiden (Google) holtittomasti käytettäväksi on suuri ongelma. Ajattelevat ihmiset ottavat huomioon myös jättiläismäiset tietovuodot ja hakkeroinnit, joiden sanotaan vaarantavan suurvaltojen poliittisen järjestelmän ja maan turvallisuuden.

Viimeksi mainittu pelko ei käsitykseni mukaan ole aiheeton.

Amerikkalainen kirjoittaja viittaa datan siirrettävyyteen (data portabiity) eli asiakkaan mahdollisuuteen siirtää tietonsa muualle, esimerkiksi kilpailijalle, ja uuteen sääntöön ”oikeus tulla unohdetuksi” eli saada ainakin osan tiedoistaan pois mm. sosiaalisen median hallusta.

Mutta! Tämä laki on kauhistuttava sekasotku.

Meitä on muutama alan nykyinen ja entinen professori, eikä kukaan meistä käsitä vielä tätä lakia, joka määrää rikkojille rajut vahingonkorvaukset ja tarvittaessa kymmeniä miljoonia sakkoa.

Tietotekniikkaratkaisut, joiden väärinkäytöstä olisi määrä päästä, on esitetty laissa vanhentuneissa muodoissa, virheellisesti tai vähintäänkin epäajanmukaisesti.

Esimerkki: kun ostan junalipun, VR:n pitäisi huolehtia piankin ostotapahtumaa koskevan tiedon poistamisesta tietojärjestelmästään. Toinen esimerkki: tavanomainen verkkopankin käyttäminen näyttää muuttuvan todella mutkikkaaksi.

Jo nyt etenkin hyvin tärkeiden tunnistetietojen käsitteleminen ensiapuasemilla voi olla kohtalokkaan mutkikasta. Terveydentilaa koskevat tiedot ovat erikoisen luottamuksellisia. Niin pitää ollakin. Mutta entä js tajuttomana tuodulla potilaalla on sydämen tahdistin?

Tiedän hyvin, mitä perua henkilötietojen suojaaminen on. Olen ollut monia vuosia informaatio-oikeuden professori. Käyttämäni esimerkki oli Gestapo, jolta meni vähemmän kuin vuorokausi Amsterdamin juutalaisten löytämiseen, koska henkilörekisterit olivat niin hyvät. Niinpä sotien jälkeen ajatus ylimääräisen tiedon keräilemisen estämisestä eteni. Minulla on sukulaisia, jotka kertoivat kirjoissakin mainitun asian, että Neuvostoliitossa asuvilla leima ”suomalainen” passissa merkitsi ampumista tai karkottamista.

Ja NYT:n kirjoittaja viittaa koneoppimiseen ja tekoälyyn. Arveleeko EU saavansa algoritmit kuriin sekasortoisilla säädöksillä. Rohkenen epäillä.

18. toukokuuta 2018

Laulut ja leivät



Usean hyvän kommentin johdosta on kuitenkin huomautettava lisää.

Ei ole niin, että kirjoittaja liruttelee vain niitä lauluja, joista saa palkan. Tärkeä ero on sekin, onko kirjoittaja tai puhuja omalla asiallaan vai toisen asialla.

Mielestäni esimerkiksi peruskoulun opettaja ei saa puhua eikä kirjoittaa aivan mitä sattuu, koska ammatissaan hän on osa koululaitosta niin että kehotus kivittää poliisiautoja ja potkia palomiehiä olisi peräti outo.

Joskus nuorena Korkeimman oikeuden esittelijänä kysyin, voisinko kirjoittaa esitetyn pyynnön johdosta jonkin asian luonnonsuojeluväen lehteen. Vastaus oli, ettei sellainen oikein käy päinsä. Myös alan tieteellisiin lehtiin (Lakimies, JFT, DL) kirjoittamista pidettiin aika pahana, koska joku olisi voinut saada sen käsityksen, että kysymyksessä on tuomioistuimen oma kannanotto tai mahdollisesti, että esittelijä luulee itsestään liikoja. 

Olen kertonut usein tässä blogissa, miten vapauttavaa oli päästä oikean työn makuun yli kymmenen vuoden säännöllisen Helsingin Sanomiin kirjoittamisen jälkeen. Sanomalehdessä minua ei mielestäni mitenkään suitsittu, mutta olin hyvin selvillä siitä, että jos haukun kirjallisuusarvostelussa jonkun tekijän, tämä voi ottaa ja hypätä Lauttasaaren sillalta mereen. Tuon lehden asema oli pahimmillaan ihmisen uraan ja itsetuntoon vaikuttava.

Ja oli käänteinen vaikutus. Kaikenlaisia vuorineuvoksia juoksenteli toiselta puolen katua vatkaamaan kättä, esittämään lähempää tuttavuutta ja kysymään, kävisikö grogi Seurahuoneella. Se oli nolostuttavaa, koska siinä haluttiin hivellä lehden arvovaltaa kirjoittajan kustannuksella. Olisi halunnut sanoa, että en minä kuulkaa ole se Erkko. Erkko on lihavampi.

Tänäkin päivänä elämäkertateoksissa esiintyy sama virhe. Sanotaan esimerkiksi ”Koskenniemi” vaikka haluttaisiin sanoa ”Uusi Suomi”, johon Koskenniemi kirjoitti arvosteluja. Kustantajan painoivat niistä sitaatteja kirjojen takakanteen. Uusi Suomi oli toiseksi suurin sanomalehti ja kulttuuriosasto arvovaltaisin, kunnes eräät päätoimittajat alkoivat suorittaa järjestelyjä ja puhdistuksia, joiden johdosta kaikki siirtyivät Helsingin Sanomiin. 

Kirjan kirjoittajilla puolestaan oli halu ja hinku saada kuuluisuutta ja rahaa. Siksi esimerkiksi blogin kommentoijista jotkut päätyvät vieläkin ilmaisuihin, joista päätellen luulisi blogistin olevan heidän mielisuosionsa varassa. He esiintyvät kuin yleisö, jonka kättentaputusten määrästä olisi aihettaa ottaa opikseen.

Mielipiteissä eli kommenteissa kiinnostaa kuitenkin sisältö. Ja anonyymeissä tai nimimerkillä varustetuissa kirjoituksissa kiinnostaa uskottavuus. Aika usein kirjoittaja on joku, joka oikeasti ymmärtää asioista ja tuntee näin menetellen olevansa vapaa sanomaan niin kuin asia on.

Vahinko että muuan tapa on jäänyt käytöstä. Isäni papereista löysin joitakin lähettämättömiä kirjeitä, jotka hän oli osoittanut minulle. Ne ovat nyt odottaneet jatkotoimia puolikin vuosisataa. Eräät ovat antoisampia kuin lähetetyt. Tulkitsen niistä, että minun oli ollut määrä hankkia nimellemme kunniaa ja lisäksi jokin määrä mainetta. Hankkimatta jäi. Mutta eivät olleet keinotkaan häävejä. Toisaalta kädessäni on arvokas dokumentti siitä, miten vahvasti maassa haluttiin päästä ”eteenpäin elämässä”. Niin aina.

17. toukokuuta 2018

Mielen kuvia



Vauraissa maissa vatsantäytteen jälkeen mielentäyte on suosittua ja siitä kilpaillaan.

Ne jotka minun tavallani haikailevat kirjoitettua tekstiä ja oikeita kirjoja haluavat unohtaa, että painettu kirja on oikeastaan väärennys. Niistä haluttiin tehdä mahdollisimman saman näköisiä kuin käsin tekstatuista. Sellaistakin on sanottu, että itse Gutenberg oli tietoisesti huijari, joka kiilasi kirjamarkkinoille leikkaamalla kustannuksia.

Mutta kun eräin paikoin muutamissa maissa tuomioistuimet sekaantuivat asioihin, tekijänoikeus oli kirjanpainajien oikeutta, myöhemmin myös kirjakauppiaiden. Näillä oli se terve asenne, että on yksi ja sama, mitä siellä kansien välissä on, kunhan kauppa käy.

Vielä ennen sotia Suomessa kirjailija sai sovitun rahasumman käteensä, ja kauppias yritti sitten ansaita kirjalla. Juuri siksi fiksuimmat kirjoittajat, kuten Topelius, pyrkivät kirjoittamaan lehtiin, koska siinä sai palkan tehdystä työstä. Jos jokin toinen taho oli sitten kiinnostunut kokoamaan sepitelmiä kirjoiksi, aina parempi.

Aikakauslehti oli kova juttu. Esimerkiksi Sherlock Holmesit kirjoitettiin lehteen, ja salapoliisitarinoiden nousu on pitkälle tätä perua. Piru miehekseen oli tekijänoikeusmiljonääri Mark Twain, joka toimitti kokonaisia lehtiä ja luultavasti sepitti tekstejä (Huckleberry Finn?) sitä mukaa kuin latoi niitä. Jotkut hänet kirjoistaan ovat huolestuttavan pitkiä. Työskentelytavoista en tiedä, mutta kuulemma Reino Helismaa oli hankkinut verrattoman koulutuksensa konelatojana.

Päivän aihe on, että tekijänoikeus on lakannut toimimasta. Se ja patenttioikeus syntyivät kirjailijoiden tueksi ja säädökset ajateltiin saksalaisen idealismin perinteen mukaisesti. Teos ei ole kirja eikä edes käsikirjoitus, vaan ketju ajatuksia, jotka sitten muka vain ilmenevät erilaisina teksteinä.

Tähän päädyttiin, koska kirjoittajalla piti olla yksinoikeus määrätä teoksesta myös muutettuna, eli esimerkiksi toiselle kielelle käännettynä tai vaikkapa romaanista näytelmänä. Patenttioikeudessa keksintö ei ole koskaan koje, johon voisi kompastua, tai aine jota voisi ottaa, vaan ajatus tai oivallus, joka ilmenee patenttikirjassa selvitetyin tavoin havaittavina ilmiöinä.

Työnsä jo aloittaneilla sukupolvilla on suuri urakka kirjoittaa lait toiselle pohjalle. Juuri tekijänoikeudessa keskeinen oikeus on ”kappaleiden valmistaminen”. Elokuvassa ja musiikissa tuota oli oikeastaan turha sanoakaan, koska kopiointi oli niin vaikeaa ja kallista, ettei kukaan tehnyt sitä. Sitten siitä tuli niin vaivatonta ja helppoa, että kaikki tekivät sitä.

Muistattehan, että videovuokraamot varustivat tuotteitaan erilaisilla häiriöraidoilla ja vastaavilla esteillä kopioimisen estämiseksi? Ei siitä ole pitkä aika.

Nyt kuvaa ja ääntä on tarjolla ilmaiseksi tai sangen pienellä jäsenmaksulla esimerkiksi Spotifyn ja Netflixin kautta.

Kirjojakin kyllä vuokrataan (Amazon) ja lainataan myös sähköisesti (kirjastot), mutta liiketoimintaa se ei oikein taida olla. Tietosuoja – henkilötiedot – on nyt tekijänoikeuttakin utuisempi alue, jotka koskeva uusi ja hirmuinen lainsäädäntö on juuri tulossa voimaan. Miten käynee? Kotona saa katsoa jääkiekkoa vuosimaksulla, mutta tabletinkäyttäjän tietoja, kuten IP-osoitetta, ei saisi laittaa muistiin ainakaan mainontaa varten. Lienevätkö operaattorit hereillä? Epäilen.

16. toukokuuta 2018

Sata vuotta



Päivälleen sata vuotta sitten oli suuri paraati. Se on ollut sata vuotta epäselvää, minkä kunniaksi paraati pidettiin. Suomen vapautuksen – kyllä, mutta maassa oli vierasta sotaväkeä ja rajan takana vihamielistä väkeä. Helsingin valloituksen – ehkä, mutta sen tekivät kyllä saksalaiset jo kuukautta aikaisemmin. Itsenäisen Suomen? Voi niinkin sanoa, vaikka tosin Suomen eduskunnan erää porvarilliset edustajat, Svinhufvud etunenässä, olivat käyneet Pietarissa uudenvuodenaattona 1917 hankkimassa hyväksymisen omituisten vaiheiden jälkeen juuri julistetulle itsenäisyydelle.

Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun historiaa alettiin sepittää itse tapahtumien jälkeen. Sana ”historia” tarkoittaa yleensä tuon oppiaineen virallisesti julistettujen harjoittajien kertomusta. Saksalaisen Ranken jo kauan sitten historiantutkimuksen tehtäväksi nimeämä ”mitä tapahtui todella” ei juuri koskaan toteutunut ja oli ajatuksenakin vaarallinen.

Tilanne sata vuotta sitten oli lohduton. Venäjän keisarikunta oli romahtanut täydellisesti. Se oli ajautumassa sisällissotaan, josta tuli pitkä ja verinen. Suomen suuriruhtinaanmaa oli romahtanut…Täällä ei ollut ruokaa, ei poliisia eikä itse asiassa armeijaa. Ennen kuin vuosi oli lopussa, romahti Saksan keisarikunta ja samaan kasaan katuivat kerran mahtavat Itävalta ja Turkki sekä käytännössä Italia.

Maailman mahtavin maa, Yhdysvallat, oli rahoittanut runsaasti liittolaisiaan, sen presidentti W. Wilson oli matkaillut Euroopassa esittämässä sangen erikoisia ajatuksia, ja ennen kuin rauha maailmansodan jälkeen oli saatu rakennetuksi, Amerikka oli perääntynyt takaisin omalle mantereelleen ja jättänyt eurooppalaiset oman onnensa nojaan – mutta velat oli maksettava.

On esitetty arvio, että toukokuun paraati Helsingissä oli niin suuri, 17 000 miestä nälkiintyneessä kaupungissa, koska yksi vaihtoehto oli marssia saman tien Pietariin saksalaisten kanssa ja valloittaa se.

Saksan johdossa oli vaarallista väkeä, jota todellisuudentaju ei kaikin ajoin painanut. Ilmeisesti miljoona pietarilaista, jotka olisi pitänyt ruokkia tai tappaa, sai valitsemaan rauhansopimuksen vaarattomana haihattelijana pidetyn Leninin koplan kanssa. Saksanhan piti jossain välissä voittaa maailmansota länsirintamalla eli tunkeutua Atlantille. Eikä se niin hirveän kaukana ollut.

Mutta entä suomalaiset marssijat ja hurraajat? Tuskin heillä oli tuolloinkaan oikein käsitystä tapahtumien merkityksestä.

Meno ei ole muuttunut. Susanna Koski -niminen kokoomuksetar helskytti televisiossa repliikin, joka oli kuin kahdensadan vuoden takaa. ”Jos kansalla ei ole leipää, miksi he eivät syö nälkäänsä leivoksia?”

Suomesta kehittyi suuren vaivan jälkeen yhteiskunta, jossa toisen ihmisen huono-osaisuuden vähättelemiseen suhtauduttiin torjuvasti. Nyt näyttäisi olevan liikkeellä erilaista ilmaa, ja liikkeen kärjessä nuorta väkeä, jonka elämänkokemusta voi epäillä.

Kuten tässä tapauksessa. Jos on sosialismin toteuttaminen osoittautunut täysin mahdottomaksi, hankalaa on porvarismikin. Lauseen sijasta voi onneksi esittää vastalauseen. Se on tässä.


15. toukokuuta 2018

Vakavaa



Jätin kysymyksen sarjamurhaajista ilmaan. Nyt jatkan.

Lähtökohta on muuttumaton. Suomi on henkirikoksen uhriksi joutumista ajatellen koko maailman turvallisimpia maita. Olemme läntisten EU-maiden pahimmistoa 100 – 150 henkirikoksella vuodessa, mutta tekijöistä vain 10 % on uhrille entuudestaan tuntemattomia. Siis juoppojen jäsentenväliset ja perhetilanteet nostavat lukua.

Silti: ”ruotsalaisen” lainsäädännön aika on ohi, myös muuten Ruotsissa. Tarkoitan 1950-luvulla alkanutta vaihetta, jonka liitän professori Inkeri Anttilan nimeen ja koulukuntaan, joka todella aloitti rikosten ja rikollisten tutkimuksen, kriminologian.

Aikaisemman rikosoikeuden näen yhteydessä historiaan. Toisessa maailmansodassa holokausti peittää näkyvistä sen, että ihmishengen arvo romahti monista syistä, joista Saksan kaupunkien pommitukset oli yksi. 

Itse otaksun, että vilkas media, etenkin sosiaalinen media, on nostanut meilläkin sinänsä harvat hirmuteot poikkeuksellisen mielenkiinnon kohteeksi, mutta se ei vaikuta muuttuneeseen asenteeseeni. Nyt puheena olevat sarjamurhaajat lienevät kotimaista kantaa, mutta koulumurhien kautta mukana voi olla kansainvälistä tartuntaa. Lisäksi terrorismi eli ihmisten surmaaminen propagandan vuoksi ja oman hengen uhalla (itsemurhapommittajat) on uutta.

Jokin vaikutus on Yhdysvaltojen käytännöllä, jossa tuliaseiden suuri määrä on monille eurooppalaisille vaikeasti käsitettävä piirre, ja lisäksi murhaaminen on viihteen sisällöistä päätellen viihdyttävää.

En näe törkeitä rikoksia häiriöinä, jotka esivalta voisi minimoida niin kuin tupakanpolton.

Merkkejä ilmiön taittumisesta ei ole. En usko että millään seulomisella löydettäisiin tulevia väkivaltarikollisia enkä näe ihonväriä merkkinä väkivaltaisuudesta.

Satun muistamaan itse paikalla olleena ajan, kun turhempaa puheenaihetta kuin uskonto – varsinkin islam – osasi tuskin kuvitella. Rikollisuuskin oli hallinnassa.

Nyt olemme palanneet tunteiden aikakaudelle, eivätkä ne ole miellyttäviä tunteita. Jälleen kerran tolkuttomuuksien toisteleminen saa suosiota. 

Siis meidän on pidettävä toisen hengelle vaarallisia henkilöitä eristettynä ehkä koko elinkausi. Käytännössä se merkitsee vankileiriä, ja logiikka on, että siellä ollessaan he eivät tapa ketään sivullista, paitsi siis luultavasti toisiaan. Eikö varuskuntien jäljiltä ole ulkosaaria, joissa on vettä ja jonkinlainen suoja säätä vastaan?

Olenko todella tätä mieltä? En tiedä. Mutta halua viedä keskustelua eteenpäin. Tosi pahojen säilyttäminen nykyisissä vankilarakennuksissa ei onnistu, koska toiset vangit tappaisivat heidät. Kuolemanrangaistus ei tule kysymykseen, koska sarjamurhaajat jakelevat itse kuolemanrangaistuksia, ja heitä on rangaistava siitä. 

14. toukokuuta 2018

Herrojen hissit



Kerran kauan sitten ihmettelin tässä blogissa, miksi historia tuntee sellaisia merkittäviin saavutuksiin yltäneitä asianajajia kuin Robespierre ja Lenin, tai sitten maita ja kulttuureja, joissa joka toisella valtiollisella merkkimiehellä on lakimiehen koulutus ja kokemusta asioitten ajamisesta – mutta ei meillä.

Tuo käsitykseni oli väärä.

Joskus olen huokaillut ääneen, että miksi ei Suomessa ole kirjoitettu asianajosta mielenkiintoista historiaa. Tuntemani kirjat, joita ei kyllä ole monta, ovat kuivakiskoisia ja suppeita.

Vasta nyt käsitän, että pitäisi ajatella ennen kuin sanoo, ja ajatteleminen olisi hyvä tukea tutkimukseen. Ja sepä olisikin tässä tapauksessa vaikeaa, ehkä mahdotontakin.

Ryhdyin katsomaan, mikä Suomen Pankin pääjohtaja ja ministerinäkin ollut Rainer von Fieandt oli ennen tätä näkyvää uraansa. Asianajaja. Hän oli nuorena pidempäänkin niissä töissä. Kysymyksessä oli Asianajotoimisto Kaarlo Castrén, joka tarvitsi toimistoonsa apua toimiessaan itse pääministerinä. Tämä oli 1920-luvun alkua.

Samaan aikaan Väinö Tanner piti aate- ja ammattiveljensä kanssa asianajotoimistoa Hakaniemessä, mutta pian politiikka ja Elanto nielivät miehen, onneksi jos saan esittää mielipiteen.

Jo alle 30-vuotiaana koko maan mittakaavassa kyvykkäimpiin asianajajiin luettiin Risto Ryti. Toimisto, Serlachius & Ryti, on nimenä edelleen olemassa. Tuleva pääjohtaja ja presidentti sai julkisuuttakin jouduttuaan mukaan Alfred Kordelinin murhaan johtaneisiin tapahtumiin 1917, mutta käsitykseni mukaan osittain Kordelinin, osittain muiden varoilla perustetut merkittävät säätiöt ja rahastot olivat Rytin käsialaa ja hän istui niiden hallinnossa varsin pitkään.

Paasikivi oi juristi, mutta osoittautui jumalattoman nuorena niin eteväksi että päätyi senaattoriksi (ministeriksi) ja finanssimieheksi. Ståhlbergista en tiedä, mutta Svihufvud jäi historiaankin prokuraattori (oikeuskansleri) Soisalon-Soinisen ampujan puolustusasianajajana. Vaikka hän oli ukkotuomarin perikuva, itse asiassa hän toimi kihlakunnantuomarina aika lyhyen ajan. Tanner, jonka titteli siviilissä oli hovioikeuden auskultantti, tosin ehti ilmoittautua hänelle käräjäharjoittelua ja varatuomarin tittelin hankkimista varten, mutta muut kiireet veivät.

Eri Castrénit, useat Snellmanit ja vastaavat, esimerkiksi Antti Hackzell, hoitivat todella vaativia järjestelyjä. Hjalmar Procopén joku voi muistaa nimeltä, koska hän toimi näkyvästi diplomaattina, mutta saman toimisto Lasse Hornborg lienee ollut yksi niistä, jonka puoleen käännyttiin, kun todella isot asiat menivät pahasti poskelleen.

Ja erilaiset liitot peittävät näkyvistä ja poistavat tietoisuudesta henkilöitä, jotka tekivät hyvin merkittävän päivätyön järjestellessään esimerkiksi metsäteollisuuden ajoittain kiharaisia asioita tai istuivat muuten vain avustamassa työnantajia. Itä-Karjalan sotilashallinnon asioita järjesteli myöhempi professori ja ministeri Veli Merikoski. Pitkäaikainen ministeri ja professori T.M. Kivimäki oli kouliintunut muutenkin hyvistä suhteistaan tunnetussa turkulaisessa Tulenheimon ja Katajan toimistossa, kun taas Y.J. Hakulinen napattiin kansliapäälliköksi, korkeimman oikeuden jäseneksi, professoriksi ja niin edelleen tamperelaisen asianajotoimiston tiskin takaa.

Rohkenen esittää tulkinnan, joka on päinvastainen vanhaan luulooni verrattuna. Meilläkin on vanhastaan osattu johdatella yleistä mielipidettä ja usein niin taitavasti, ettei herrasväki huomaa edes kysyä, kuka kuiskaa.

13. toukokuuta 2018

Talvisodan taisteluäidit



Ei missään mennyt sota niin vähällä kuin meillä Pohjanmaalla, paitsi että melkein kaikki pojat kaatuivat.

Meni aika monta kymmentä vuotta ennen kuin käsitin, etteivät vanhat ihmiset halua muistaa oikein menneisyyden tapahtumia. Ei niiden muistojen kanssa olisi voinut elää. Joko ne ovat vajonneet tavattomiin tai muuttuneet joksikin muuksi.

Kävin viemässä äidilleni myrkroonan ja toivottamassa hyvää äitienpäivää. Juttelimme Eurovision eilisistä kilpailuista ja Syyrian pommituksista ja talvisodasta, ja minä kehotin äitiä katsomaan tarkasti jääkiekkoa, koska kisoissa on näkyvissä taas aivan uudenlaista peliä, joka muistuttaa enemmän musiikkia kuin urheilua.

Tuon aina iltapäivälehdet, ja hänelle tulee palvelu taloon Hesari ja Kuvalehti. Hän suunnittelee päivän televisio-ohjelmat aamulla ja minä kysyn, että oliko äitienpäiviä sotien jälkeen. Hän sanoi, ettei ollut koskaan vienyt kukkia omalle äidilleen, joka siis kuoli 1950, kun ei ollut sellaista tapaa, mutta taas meillä kotona äitienpäivää vietettiin ja veljeni kävi kähveltämässä naapurin kukkapenkistä kukan ja lauloi ”Orvokkini tummasilmä”. 

Kerroin että meillä eilen kylässä ollut kolmivuotias touhusi että ”minä näkin sitruunaperhosen”, ja äiti muisti, että noin lapset joskus puhuvat ennen kuin oppivat kieliopin kaikki kummallisuudet. Seppokin kerran sanoi suu väärässä Pekalla, että sä löit mua. Pekka sanoi että en löinyt. Yhdessä arveltiin, että kysymyksessä oli ollut vain koputtaminen, ja asia oli sillä hoidettu.

Etenkin blogeja kannattaa kirjoittaa, ellei ole mitään erikoista asiaa. Televisiossa sanotaan, ettei vuoden 1917 tapahtumista ole ehkä kerrottu koko totuutta. Ei varmasti olekaan. Itse olen lukenut paperilta ja kuunnellut ja keskustellut isoisäni kanssa tapahtumista vuodesta 1916 alkaen ja kuullut paljon sellaista, mitä ei ole kirjoissa.

Vammalan polttamista johti eräs Salminen, joka oli päästetty aatteen nimessä mielisairaalasta ja joka ammuskeli uuden asemansa kunniaksi vastaantulijoita. Valkoiset ampuivat pikkupoikia kuin jäniksiä ja löivät lakin puhki aidan seipääseen. Ja tosiaan, Hämeenlinnan Poltinahon kasarmeilla kuljin isoisän karttapiirroksen kanssa. Kerrostalojen rakentaminen Lahden Hennalaan on hyvä ajatus; isoisä istui siellä ”silakanruodossa” kymmenen tuhannen muun kanssa yritettyään kiertää Lammin Syrjäntaan metsien kautta.

Historia on historiankirjoittajien tarinaa, jossa uskotteleminen näyttelee suurta osaa. Oman saan vuoden historiani oleelliset palaset ovat yllättävän suurin osin naisten kertomuksia. Miten tätini lähetti kaksoisveljelleen rintamalle syntymäpäivälahjaksi kakun, jonka ainekset olivat ruisjauhoa, puolukkaa ja sakariinia, ja sai kiitos kirjeen, jonka mukaan leivonnainen oli törkeän hyvää.

Ja opettajani ja hänen ystävättärensä kertoivat kasakoista, santarmeista ja jääkäreistä, joista alettiin tietää viimeistään 1917. Yksikin Passin poika oli niin pienikokoinen että joutui kiipeämään seinälle koputtaessaan ruutuun ja kuiskiessaan, että äitee, minä täällä, Eemeli, ja varokaa ettei väki herää. Ja äitini kertoma kymmenestä vihkiparista alttarilla samanaikaisesti ja kahdestatoista hautaan siunattavasta kerralla.

Jotkut moittivat sota-aiheitani. He eivät taida ymmärtää, että kasvoin mielikuvien maailmassa, keskellä kumeaa vaikenemista. Ja se on jatkunut sitä erin.


11. toukokuuta 2018

Pytty




Ajankohtaisten tapausten vuoksi kysytään, miksi vaarallisia rikollisia ei pidetä tarpeeksi pitkään vankilassa. Sitäkin kysytään, miksi heitä päästetään ollenkaan pois. Keskusteluissa mietitään, eikö elinkautisen pitäisi olla kirjallisesti elinkautinen, ja pian palataan siihenkin, eikö päästäisi halvemmalla ottamalla pahoilta ihmisiltä kerralla henki pois.

Ehkä se on tosiaan jo unohtumassa, että pakkolaitos eli ”pytty” lopetettiin vuonna 2005. Se oli perustettu 1932, jolloin annettiin laki vaarallisista rikoksenuusijoista. Erityinen vankilaoikeus, joka ei nimestään huolimatta ollut tuomioistuin vaan eräänlainen lautakunta vankeinhoidon ja mielisairauksien asiantuntemuksella vahvistettuna, käsitteli nämä asiat ja lisäksi määräämisen nuorisovankilaan.

Molempien lakien ongelma oli sama. Ne eivät toimineet.

Tunnen asian paremmin kuin useimmat ikäiseni ja vanhemmat tuomarit. Kävin usein pakkolaitoksessa ja tutustuin henkilökohtaisesti myös siellä säilytettyyn Janhuseen,  joka oli kärsinyt kovinta Suomessa (ja Pohjoismaissa) tunnettua rangaistusta, 12 vuotta, siis yksinäishuoneessa eli kopissa ilman juuri mitään elinkautisvangeillekaan annettuja oikeuksia.

Tämä mies tappoi toisia ihmisiä. Yksi henkirikoksista tapahtui juuri pakkolaitoksessa. Vanki pääsi joskus saunaan, saatettuna ja vartioituna. Hän huitaisi ulottuville tulleen toisen vangin hengiltä hammasharjalla. Kyllä hammasharjan varsi tappaa ohimoon upotettuna.

Kahleetkaan eivät muuten aina auta. Rikosmuseossa eli luultavasti tällä hetkellä poliisin tiloissa on 1800-luvun kahleet eli käsi-, jalka- ja liiviraudat jotka taisivat painaa noin 50 kiloa. Venäjän keisarikunnassa jotkut murhamiehet kävelytettiin raudoissa Siperiaan. Asiasta on yksityiskohtainen kuvaus mm. Anton Tshehovin ”Sahalin” -teoksessa, jonka mukaan raskaimmissa louhintatöissä vangin rautoihin kytkettyä palloa tai painoa saatiin siirrellä kärryillä työsuorituksen aikana. Tshehov siis itse kävi tutustumassa vankileiriin ja laati raportin; Siperian rautatietä ei vielä ollut.

Nevostoliiton gulagin ensimmäinen vihanta oli Solovetski Vienanmeren saaressa. Siellä muun muassa keksittiin ”opettaa” kahlevankeja pakottamalla heidät nousemaan raudoissa portaat, joiden huipulta heidät sitten tyrkättiin alas. Se oli vartijoiden mielestä oikein huvittavaa. Tosin juuri Tshehovin novellissaan ennakoima tilanne (lääkäri joutuu potilaaksi itse johtamaansa mielisairaalaan) tuli tavaksi Stalinin aikaan. Teloittajiakin (NKVD) teloitettiin lyhyessä ajassa ainakin miljoona. Tuossa on se ongelma. Vapaaehtoisia riitti.

Kuolemanrangaistuksia on tutkittu hyvin paljon. Rikosten ehkäisemisen kannalta ne eivät tehoa. Etenkin Yhdysvalloissa on lisäksi löydetty pelottavan paljon vääriä tuomioita, kun etenkin DNA-tekniikka sallii joissakin tapauksissa vahojenkin juttujen uuden tutkimisen.

Asiantuntija pohtivat vuosisatoja, rangaistaanko ihmistä siksi, että hän on paha vai siksi, että hän on tehnyt jotain pahaa eli lain kieltämää. Ensin mainittu vaihtoehto oli etenkin Kiinan, Neuvostoliiton ja Saksan selvä valinta.

Terapiaa kaikissa keksityissä muodoissa on Suomessa harjoitettu pian 100 vuotta. Ongelma on selvä. Se ei tehoa. USA:ssa on enemmän vankeja kuin missään muualla, yli 2,2 miljoonaa, ja toiseksi eniten suhteessa väkilukuun. Ykkönen on Seychellit, jossa vankeja on 735. Rikosten ja rangaistusten vaikutus toisiinsa on epäselvä.



9. toukokuuta 2018

Pyynikin helmi


Kaukomatkailu on juuri nyt kova asia. Olin Tampereella. Junalla menin ja takaisin tulin toisella junalla. Olen harkinnut, että ennen kuin joulu on täällä taas, matkailen Keravalle, juon vaikka kahvit ja palaan. Nyt kuitenkin päällä on täysi villitys. Taas Tampereelle!

Ja näin aikoo käydä, vaikka olen pyörryksissäni eksoottisuudesta.

Länsi-Rannikolla näytti täyttäneen eilen vuosia partiokaverini, jonka poikien kiusantekomielessä käyttämä nimi oi 65 vuotta sitten Tero Tyrö Takatukka Papan poika Piikki. Hieno nimi. Lähes yhtä hieno kuin yhdellä pojalla, joka opeteli ärrää toistelemalla nimeään. Jorma Veri Orrenmaa, jossa ärrä pärrättää. Itse asiassa se oli Jorma Veli, mutta mitä yksityiskohdista.

Voi olla että Tampereella Vapriikin seutu oli alkujaankin outo, Kun kävelimme Tampereella käytännössä päivittäin 1960-luvun puolivälissä, emme tietenkään käyneet tehtaiden lähellä. Tehtailla oli tiettävästi työläisiä.

Mutta sitten käveli keskittymään eräisiin lakiteksteihin rautatieaseman kahilaan, jonka tiesin turvalliseksi. Vuorillinen talvitakki ja villainen pikkutakki osoittautuivat matkan aikana lämpimiksi. Siellä asemalla kesti puoli tuntia ennen kuin pahin hiki asettui.

Se oli se kihti muutaman viikon. Reippailukunnossa ei siis ole kehumista. Nyt oli toisen kerran pariin kuukauteen oikein nahkainen kenkä jalassa.

Illalla ajattelin, että jos olisin päättänyt toisin ja ottanut ison kameran mukaan, nyt saisi soitta Tampereen rautatieasemalle ja sanoa, että pitäkää tunkkinne. Oli niin kaunis valo ettei sellaista ole ihan monta kertaa vuodessa. Pyynikillä en ollut pyörähdellyt muutamaan vuoteen. En muistanut hullunkurisuuden ja komeuden jokseenkin ainutlaatuista yhdistelmää.

Harju on tietenkin sinänsä vaikuttava mutta rakennukset herrasväen puolella eli kaupungin suunnassa osittain aika ihmeellisiä, osittain kovaa kansainvälistä tasoa.

Valitin etten koskaan saanut tietää, missä oli sijainnut Tampereen talouskoulu. Tätini kävi sen sotavuonna 1943 erinomaisin seurauksin. No se oli sadan metrin päässä – ja senkin huomasi heti Wivi Lönnin suunnittelemaksi. Myöhäisjugendin tietyn hirviömäisyyden ja 20-luvun klassisismin hiukan höperöt tyylilainat korvasi sirous ja taito pitää kiinni kokonaisuudesta.

Katsoin hakuteoksesta, montako koulua Lönn oli suunnitellut, ja nimenomaan Tampereelle. Tosi monta. Ohi ajaessa muistin, että pidin myös Reima Pietilän kirjastosta ja samoin Kalevan kirkosta. Jostain käsitin, että Reima Pietilä ja Tove Jansonistakin tunnettu hieno taiteilija Tuulikki Pietilä olivat sisaruksia.

Tuomiokirkko jäi nyt väliin, vaikka se on ehkä Suomen hienoin. Pidän erikoisesti maalauksista, etenkin Simbergin. 

Kirkon portaille tuupertui kauan sitten lasteni isoisä ollessaan tulossa konsertista. Taitava mies. Siinä on paloasema ambulansseineen vieressä. 

Mutta sillä kertaa sekään ei riittänyt.