Studs Terkel Radio Archive

Eräs ystäväni valmensi nuoria jääkiekkoilijoita pelattuaan sitä ennen tosissaan, kunnes polvi meni. Voitta kysyä häneltä, mitä tarkoittaa turnauskestävyys.

Mielestäni median haastattelemat asiantuntijat eivät oikein tiedä asiaa. He vain puhuvat koronasta ja kestävyydestä.

Tiedän: en minäkään ole ilmoittautunut tähän turnaukseen eli kilpailusarjaan. Koronakriisiin ei kukaan olisi halunnut. Mutta tietä pois ei ole, paitsi uni ja kuolema.

Kriisi on kreikan kielessä tuomio tai ratkaisu. Taustalla on indoeurooppalaisen kantakielen *krei-, siivilä.

Älkää siis pitäkö koronakriisiä koettelemuksena. Tämähän on tilaisuus.

Joku loukkaantuu, syystä. Monilla on todella vaikeaa. Joillakin on runsaasti aikaa ja rauhaa, esimerkiksi meillä eläkeläisillä.

Mutta tuosta kriisi-sanan taustasta eli siivilistä eli sihdistä tulee mieleeni vaskooli. Lemmenjoen seudulla ja ennen myös Lutolla ja Tankajoella vaskattiin kultaa ottamalla puron pohjahiekkaa laakeaan vatiin ja varistelemalla sitä veden läpi astian reunan yli. Kevyempi kivi takaisin ja vaskoolin pohjan uurteisiin jäi kultahiekkaa.  

Vaikka kunnon kultamiehillä oli lapiolla täytettävä ränni ja joillakin viranomaisten syystä vihaama kaivinkone, kyllä vaskooliinkin saattoi tarttua, jopa suurimus. Tuntemani kullankaivaja antoi käteeni koeputken, jossa oli pikkusormen pään kokoinen huuhdottu kultakokkare. Nykyhinnoilla arvo olisi muutamia tuhansia euroja. (Kultarahani painaa kuta-unssin eli 31,1 grammaa eli päivän hinnoin noin pulitoista tuhatta dollaria.)

Kuvassa on kottikärrylllinen puhdasta kultaa englantia ymmärtävälle. 

Studs Terkel loi Chicagossa yli 40 vuotta pitämässään radio-ohjelmassa suullisen historian, joka käsitettiin jo hänen eläessään ainutlaatuiseksi. Maan suurimmat eli Kongressin kirjasto, Smithsonian ja joukko hyvin arvovaltaisia muita museoita ja kirjastoja on pannu ilmaiseksi verkkoon tuhansia juttuja, useat tunnin mittaisia. 

https://studsterkel.wfmt.com

Jostain syystä Terkeliä ajatellaan välillä eräänlaisena jätkämiehenä. Hän oli alkujaan köyhä juutalaispoika, mutta luki itsensä lakimieheksi ja siirtyi suoraan radioon ja teatteriin. Hän osoitti löytävänsä ihmisen, siis ihmisen äänen, aivan kaikilta, pelokkaista pikkulapsista vihaisiin poliiseihin, röyhkeisiin raharuhtinaisiin ja taitelijoihin bluesia rautalangalla ja sangolla soittavista vanhuksista maailmannimiin ja ties kehen.

Jutellessaan kaverinsa kanssa muka niitä näitä valokuvaamisesta lehdille ja mainittuaan sotakuvat, kaveri sanoo kevyesti, että joo, hän oli Omaha Beachillä Normandiassa kuvaamassa maihinnousua Life-lehdelle. Kapellimestari ja Bachista innostuttaja John Eliot Gardiner sanoo, että joo, hänen isänsä oli säveltäjä mutta isoisä egyptologi, joka oli avaamassa Tutankhamonin hautaa, koske oli tulkinnut hieroglyfit ja löytänyt sen haudan… Ja siirtyy kertomaan, että puiden istuttaminen on heillä suvussa se varsinainen innostuksen aihe.

Kodikasta

Tuli mies Arimatiasta ja laukoi, että tilanne tulee olemaan pahin sitten toisen maailmansodan.

Tai saattoi Tulla YK:sta, huipulta.

Minulla on kotona tietokoneessa kaikki ”Kansa taisteli – miehet kertovat” -lehden numerot skannattuina. Maalla ne lehdet ovat lehtinä. Ne on sicotu siniseen kartonkiin, vuosi kerrallaan.

Opin niistä lehdistä kirjoittamista ja toimittamista. Huono esimerkki vaikuttaa paljon vahvemmin kuin oma kokemus. Muualta luettu puristuu pintaan, vaikka olisi omiakin kokemuksia.

”Kollaa kestää” oli Aamulehden toimittajan tuolilta rintamalle tulleen kirjoittajan tilaustyö, joka ilmestyi hyvin pian Talvisodan päättymisen jälkeen. Nähdäkseni ”Sankaripoikia” ja ”Kumpujen yöstä” olivat tehneet kirjoittajaan liian suuren vaikutuksen. Ainakaan itse en käsittänyt vuosikymmeniin, että Kollaan erikoispiirre ei ollut sankaruus, joka oli suurta. Erikoispiirre oli hyökkääjän tykistö puolustajan jalkaväkeä vastaan.

Sanovat että jatkuva tykistökeskitys ilmapommituksineen on erittäin vaikea paikka.

Väinö Linna vakiinnutti sotakirjallisuuteemme pelon, nälän ja ylivoimaisen rasituksen.

Olen hyvin kiitollinen siitä, että nykyisen epidemian aikana en joudu kantamaan mitään ylivoimaisen painavaa eikä ole nälkä eikä jano. Pelosta on vaikea sanoa. Se on yleensä huono merkki, ettei pelkää.

Opin aikoinani kokeneilta psykiatreilta, että ihminen, joka pelkää tulevansa hulluksi, on mieleltään terve. Kääntäen: moni hullu pitää itseään erinomaisen terveenä. Sanaa ”hullu” käytän, kun en ole lääkäri, vuosikymmeniä sitten Foucaultilta oppimallani tavalla. ”Hulluuden historia.” Sanassa on mukana polttomerkitsevä ja poliittisesti ohjaava elementti. 

”Pelkäättekö?” oli ala-arvoisen sotilaskoulutuksen käyttämä kysymys. Se on älytön. Normaali eli toimintakykyinen ihminen pelkää taistelutilanteessa ja ennen sitä. Joka vastaa ettei pelkää valehtelee. Tai sitten hän on henkisesti täysin edesvastuuttomassa tilassa. Kyky toimia vaikka pelkää on opittavissa, ja sitä kannattaa toistaa koulutuksessa.

Vertaus viime sotiin on Suomessa ontuva. Uhka jakautui niin epätasaisesti. Kuolemanpelkoa ajatellen en oikeastaan ymmärrä, miten eräät naiset jaksoivat. Tiedän useitakin naisia, jotka tekivät kotona hyvin raskaita miesten töitä ja joilta oli mies ja rivi poikia rintamalla, ja tyttöjäkin. Eräs jonka hautajaisissa olin, haavoittui vakavasti pohjoisessa rintamalottana. Isoäidiltäni oli mies ja neljä poikaa sodassa ja se viides, aivan keskenkasvuinen, soitto-oppilaana kasarmissa.

On sitä kuvailtu ja on siitä kerrottu  mutta vaikea silti on eläytyä elämäntapaan, jossa jokainen polkupyörän rämähdys tuo mieleen pahan viestin tuojan. Helpompi on eläytyä tehtäviin, joissa isoisäni oli toisen sodan aikana, kaatuneiden evakuointikeskuksessa vääpelinä.

Suuri sirkus

(Kuva TP-Utva)

Pierre Clostermann tuli mieleeni uutisista ja lehdistä. Oudoksuin ettei kukaan maininnut Eduskuntaa iskiessään tarinaa tasavallan presidentin ja pääministerin kirjeenvaihdosta.

Eduskunnan sivuutti myös Kimmo Rentola, jonka kolumnit ovat omaa luokkaansa, koska hän osaa asiansa ja lisäksi kirjoittaa. Tosin viittaus julkisoikeuden suurimpaan nimeen Carl Schmittiin oli paikallaan. Jo julkisoikeuden peruskurssilla kerrotaan, että Schmitt kuvaili poikkeustilan ja asetuksenannon jo 1922 suvereenisuusopissaan. Hitler teki sen 1933 eli otti ”toistaiseksi” itselleen kanslerina oikeuden määrätä antamillaan asetuksilla sivuuttaen parlamentin. Trump käyttää tuota keinoa (hallinnollinen määräys) ahkerasti.

Tasavallan presidenttiä ei käytännössä voi erottaa, mutta valtioneuvoston eli hallituksen erottaa Eduskunta. Kun parempaa keinoa ei ole keksitty, tämän takia rajuimmat päätökset on perustuslaissa annettu eduskunnan vastuulle. Sen vuoksi esimerkiksi minä vastustan perustuslakituomioistuinta ja pidän kansanedustajista koostuvaa perustuslakivaliokuntaa hyvänä järjestelmänä, jolla muuten on erittäin hyvä maine yllättävän puolueettomana ja notkeana elimenä.

Clostermannin ”Suuri sirkus” oli ensimmäinen ja monien mielestä edelleen paras kirja toisten maailmansodan ilmataisteluista. Ranskalainen kirjoittaja lensi Englannin ilmavoimissa eli RAF:ssa Spitfirea. Aika hyvä oli toinenkin kirja, ”Taivaalla palaa”.

Mielestäni on harhaanjohtavaa sanoa, että presidenttien ja pääministerien toiminta on suurta sirkusta, koska sirkukseen ei pääse esiintymään kuka tahansa ja nämä nyt toimivat kaksi ovat huippuja. Eikä esimerkiksi hyppiminen trapetseilla ole hämäystä. Se vaatii valtavaa taitoa, voimaa ja keskittymiskykyä.

Eduskunnan hetkellisen unohtamisen lisäksi kommentoijat eivät ole maininneet, että kaikissa muissa maissa julkisuudelle kertoo esimerkiksi uusista koronan vastustuskeinoista joku pääjehu, mutta meillä vähintään viisi ministeriä. Se on kaunis näky ja taiteellinen tapa osoittaa havainnollisesti, että erilaiset ihmiset ovat yhdessä tulleet tulokseen. Nykyisen perustuslain mukaan tasavallan presidentti on arvostelutuomari, joka antaa pisteitä, joilla ei ole kauhean suurta merkitystä. Järjestelmä muuttui 1999 lailla.

Eilen mainostamani Räsäsen Pro gradu -työ kertoo aika suoraan, ettei influenssapandemian jarrutuskeinoilla oikeastaan pyritä pitämään meitä vanhoja hengissä, ainakaan yli aikamme. Keinoilla pyritään huolehtimaan yhteiskunnan eli kaikkien ihmisten kannalta välttämättömistä asioista. Että kaupasta saa rahalla ruokaa. Että poliisit pääsevät aamulla töihin. Että sairaalat pysyvät auki.

Mielestäni ”resilienssi” on oivallinen oppisana kuvaamaan, mitä virkamiehiltä ja poliitikoilta vaaditaan. Niinistö on taustaltaan hovioikeudenneuvos niin kuin minäkin ja liioittelee siksi esittelijän merkitystä. Olin esittelijä 15 vuotta. Esittelijä toimii virkavastuulla ja hänen on oltava asiantuntija. Päätöksen tekee kollegio, kolme tai viisi tuomaria. Esittelijänä olin joskus oikeammassa kuin korkein oikeus, mutta joskus myös eriävän mielipiteen esittäessäni vääremmässä. Esittelijä tuntee oman alansa (”rootelinsa”), mutta tuomarit ratkaisevat kaikenlaisia asioita.

Tätä Räsänen ei osannut sanoa, mutta resilienssi on nöyryyttä ja rohkeutta sellaisen ongelman edessä, jota todistettavasti ei voi todistaa. Virus on vähän kuin kvanttimekaniikkaa mittaaminen: mahdoton mitata, koska mittaaminen muuttaa sitä. Juuri sen vuoksi ratkaisijalla on oltava rohkeutta kohdata tuntematon. Tunnettujen (mitattavien) mörköjen edessä puhutaankin riskistä, koska se on laskettavissa tai arvioitavissa. Influenssapandemia ei ole. Kesken kaiken poliiisi Kuolema tulee ja vie kortit ja pari pelaajaa ja sen pöytäviinapullon, jossa olisi ollut vielä vähän virvoketta.

Sapelia vailla

Eilen en voinut käsittää, miten paljon Erdögan on maksanut tuosta mainospaikasta. 

Kello oli 21.35. Tulin saunasta pesuvälineet vadissa ja hätkähdin niin että olin kompastua siinä piilottelevaan pöytään. En ole ennen nähnyt sellaista kuuta ja iltatähteä. Molemmat loistivat täydeltä terältä kuin lipussa.

Autokoulupoikien kämpässä, meidän talossa Kauhavalla,  majaili tilapäisesti autokoulua käyviä pitkämatkalaisia ja tuolloin tällöin pari autokorjaamon kaveria. Topparin Jussi voi todistaa. Siihen aikaan hänkin poltti tupakkaa, Armiroa. Minulla oli ”dollaripiippu”, aitoa muovia, ja ruuvattava puinen pesä. Piipun varteen piti taitella rassi, sillä kyllähän se kurisi. Tupakkana oli ”Retkun sotku”, oikeastaan Rettigin sekoitus.

Eräässä vaiheessa siellä yöpyi Kuuhullu. En tiedä, kuka hän oikein oli. Kai Nokualta mutta ei Näykistä. Vähän saman oloinen mies kuin Raakkules, joka jahtasi meitä partiopoikia, joista joku kai olikin polttanut propsin hänen pinostaan Krupulassa.

Eikö olekin hienoja paikannimiä! Siellä propsipinon seudulla lähin tienristeys oli virallisestikin Varvas.

 Niin silloin oli tosi kirkas kuu ja tämä yksi tuntematon mies veti liippakiven saapasvarrestaan ja alkoi teroittaa puukkoaan, jollainen siihen maailman aikaan oli joka miehellä lonkalla. Hän syljeskeli kovasimeensa ja jupisi, että kyllä on komia kuu.  

Minä sain asiaa muualläea aika vilkkaasti. Olin lukenut Simonsuuren ”Myytillisiä tarinoita”, joka on vallan karmea kirja (SKS) ja tiesin, ettei morsian käsittänyt istuneensa kuolleen rekeen ennen kuin häntä miehelään hakeva kuski sanoi:” Kuu paistaa leviästi, kuollut ajaa keviästi – etkö piikanen pelkää?” Ja ajoi avoimeen hautaan.

Siihen aikaan pidettiin hyvänä ajatuksena kertoa kummitusjuttuja ja lukea niitä. Kaikkein karmein ja siis paras oli Laura Sointeen ”Satuja”. ”Mutakalan kultahammas” muun muassa kertoi hukkuneista lapsista. 

Taitavat omatkin lapseni vielä reagoida kaamealla äänellä lausuttuun loitsuun:” Tut amo Palda”. Se on toisesta tuon kirjan sadusta. En tiedä, mitä se tarkoittaa. 

Aikuisena kuulin, että kirjoittaja oli Einari Vuorelan kuulemma jossain määrin hiilihankoa muistuttanut rouva. Itse kirja on varsinainen ”one-shot” oli kertalaaki, täydellinen onnistuminen vuodelta 1946. Vaikka olin viholliskustantajan toimittaja, onnistuin kinuamaan WSOY:n tyypit ottamaan siitä uuden painoksen vuonna 1976, ja sen jälkeenkin tuli painos. Kuvitus on ainutlaatuisen hyvä, Venezuelaan siirtyneen Maija-Kaarina Nenosen. Siis saman kuin ”Onnen tupa”.

Kesti kymmenen minuuttia ennen kuin haltioiduin lähes puoli vuosisataa kestäneen kotini nyt tarjoamasta elämyksestä, jolla ei ole vertaa. Sauna on pannuhuoneen yhteydessä ja kulkeminen talvella ulkotietä on nautinto sinänsä. Joskus märkä tukka vetää riitteeseen. 

Mutta kiitos koronaviruksen en ollut kai koskaan kuullut täällä tähän vuoden aikaan ja kellonaikaan sellaista äänettömyyttä. Musiikkikin on parhaimmillaan, kun se on juuri päättynyt.

Kuinka paljon ihmisen tarvitsee maata?

Kuvassa (Wikipedia) esiintyvä jäppinen pohti, kuinka paljon ihminen tarvitsee maata. Vastauksen siihen antoi hänen maanmiehensä Lenin, joka aluksi arveli että pari kuutiometriä. Toveri Stalin osoitti käytännössä, että ei yhtään.

Itse Tolstoi katui romaanejaan ja novellejaan, koska suutarina tai seppänä työskentely olisi ollut muka parasta. Se on outo päähänpisto, joita hänellä kyllä riitti.

Kirjailija on suutari. Kirja on ajatuksen kenkä.

Sen ei tarvitse kestää ikuisesti, mutta verratkaapa, millaista on kulkea maastossa avojaloin ja millaista kengät jalassa.

Kuten toistelen, tässä blogissa on ollut valokuvakin isänisästäni ja hänen sisarestaan, joka pääsi sensaatiomaisesti vierailemaan Neuvostoliitosta Suomessa Inkerinmaalta 1950-luvun lopulla. Ja siinä kuvassa sisarukset keskustelevat meidän liiterin kohdalla, ketkä siskoksista tuupattiin Siperian junasta ratapenkalle milläkin kohdalla. Kuuntelin ja opin nimet Krasnojarsk ja Irkutsk. Miehet, kuten näiden kahden isä Simo, oli käytännöllisesti hukutettu kotosalla läheiseen Jukin lampeen patruunoiden säästämiseksi. Ja paikkakunta oli Pargala ja rangaistava teko oli suomalaisuus.

Päivän teemaan liittyy se, että nämäkin valokuvatut, muistamani ihmiset ovat kuolleet kauan sitten, aivan tappamatta. Asia näyttää olevan esillä nyt etenkin Yhdysvalloissa.

Eri vuosina olen tässä ilmoittanut vastustavani kuolemanrangaistusta, koska kokemuksen (historian) mukaan sen käyttäminen tulee nopeasti tavaksi. Vammauttaminen tai tappaminen laiminlyömällä hoito on sama asia. Saksalaiset olivat siinäkin mestareita. Vuonna 1941 jopa sata tuhatta venäläistä sotavankia juoksutettiin piikkilanka-aitaukseen, eikä aikaakaan, kun kaikki olivat kuolleet.

Tänään D. Trump ei tyhmänä miehenä ole huomannut, että hänen esittelemällään ylimääräisten eli siis kuolemaan joutavien henkilöiden listalla hän itse on kärkinimiä. Riskiryhmäläiset pitäisi siirtää vähintään siviiliin. Nyt heitä on yksi presidenttinä ja kaksi ehdokkaina. Siitä ei voi tulla mitään hyvää, koska hallinnollinen eli taloudellinen myllerrys tulee joka tapauksessa kestämään 30 vuotta.

Eivät amerikkalaiset ottaneet sotavoimien johtoonkaan fiksuinta miestä, vaan Eisenhowerin. Fiksuin – Marshall – pyöritti maailmanhistorian valtavinta koneistoa Washingtonissa, ja Eisenhower oli todella se mies, joka tuli toimeen myös sellaisten kenraalien kanssa, jotka olivat todellisuudessa vaarallisia mielipuolia. Esimerkkitapaus olkoon britti Montgomery.

Aiheellisesti jotkut varoittelevat jo, että demokratia menee nyt. Suomessa en näe sellaisesta merkkejä. Muistelmien mukaan pääministeri, professori Cajander kauhistui 1939 Neuvostoliiton hyökättyä, että valtioneuvosto kokoontui pihalle halkopinon taakse – säädettyä virka-aikaa noudattamatta. Jo 1917 rintama oli romahtanut, kun venäläiset bolsevismista innostuneet sotilaat vaativat juoksuhautoihinsa 8 tunnin työpäivää. 

Kotoa viisaille luettavaksi pro gradu influenssapandemian hallinnasta Suomessa,  kirjoitettu ja tarkastettu 2018 eli kaksi vuotta sitten. Raisanen_Helmi_Pro_gradu_2018.pdf

Kunnian kruunu

Luin viikko sitten Panekin kirjan “The 4 Percent Universe: Dark Matter, Dark Energy, and the Race to Discover the Rest of Reality”. Neljän prosentin maailmankaikkeus: pimeä aine, pimeä energia ja kilpailu todellisuuden loppuosan löytämisestä.

Kirja ei ollut niin hyvä, että olisin vetänyt sen erikseen kehuttavaksi tähän. Lisäksi Enqvist ja Valtaoja hoitavat kosmologian ja tähtitieteen niin hyvin, ettei minulla ole ollut siihen lisäämistä.

Aihe jäi kuitenkin kieppumaan mieleeni ja yritin kirjoittaa siitä eilen viruksen evoluution yhteydessä. Kelpoisimman eloonjääminen (survival of the fittest) on nykyisin katsottu perusteettomaksi yleistykseksi. Muistisääntö: Darwin ei ollut kuullut Mendelistä, kuten ei kukaan muukaan. Periytyminen oli siis täysin tuntematon asia. Seurauksena oli sitten muun muassa muka perusteltu rasismi ja Hitler ja ”puhdas veri” ja kaikki muut hullutukset ja hirveydet.

”Vahvin” ei ole se joka selviytyy. Sitä vastoin esimerkiksi koronavirus saattaa päätyä sellaisiin olosuhteisiin eli sellaiseen ympäristöön, jossa se voi siirtää RNA:taan loputtomasti kopioitavaksi. Jonkin ajan kuluttua esimerkiksi me ihmiset sairastumme. Olemme bakteerien ja välillisesti virusten syöpäläisiä. Tavallisesti tuo suhde esitetään juuri päinvastoin. Olemme mikrobien ravintoa sekä eläessämme että etenkin kuoltuamme.

Ja mitä tulee uskontoon ja taikauskoon, joihin viitattu keskusteluissamme, molekyylit ovat kuolemattomia, tai elleivät ne, atomit ainakin. Kuolema tarkoittaa konfiguraatiota. Molekyylit, jotka ovat olleet ”minä”, konfiguroituvat toisella tavalla. Näkyvä maailman aine + energia on nollasummapeli. Ennen puhuttiin aineen ja energian katoamattomuudesta. Tuohon sievään ajatukseen on kuitenkin lisättävä säteilyt, etenkin auringon valo. Se ei ole tähtitieteellisessä mielessä ikuinen eikä edes kovin pitkäikäinen. Aurinkomme on lupaava tulokas, jolla on aikansa.

Historiallisena aikana tai oikeastaan jääkauden puolivälin jälkeen myös tauteja aiheuttavat mikrobit ovat pitäneet valtaa. Kuvittelin ennen bakteerin kuin pallona, joka osuu päähän tai suuhun ja sairastuttaa tai tappaa. Ajatuskuva oli peräisin maailmansotien aikakaudelta, jolloin ihmiset piti surmata yksin kappalein, ja yhden sotilaan tappamiseen meni miljoonan luotia ja paljon ruutia.

Virusepidemiassa muuttuvat kohtaa muuttuvan. Virus ei muistuta pesäpalloa, vaikka median kuva pallosta pikku ruusukkeiden kanssa on soma. Se muuntuu jopa monta kertaa vuorokaudessa, ja joskus tärppää. Jokin näistä nopeasti muuttuvista muodoista sopii kemiallisesti ja mekaanisesta johonkin nopeasti muuttuvaan kohteeseen, kuten paiseruton tapauksessa pikku jyrsijän turkissa elävän kirpun sylkeen.

Ja näin esimerkiksi pandemiassa ei ole mitään välttämättömyyttä eli determinismiä eikä myöskään mitään täysin satunnaista. Se on ”ketjureaktio”, joka voi alkaa, kun ympäristö (oikeastaan alusta eli platformi) on oikein virittynyt eli esimerkiksi sopivasti saastunut.

Pitääkseni yllä hyvää mieltä – tuo Panekin kirja kertoo, että niinkin uudessa asiassa kuin avaruus, jossa punasiirtymä eli siis ”tähtisumujen” etäisyys mitattiin (Lemaitre ja Hubble) vasta sotien välisenä aikana, tieteen vanha nyrkkisääntö toimii. Hautausmaa ratkaisee. Alkuräjähdys ja pimeä aine ovat tietenkin asioita, joissa esitetyistä tulkinnoista tutkijoiden sukupolvi pitää tiukasti kiinni kuolemaansa asti. Ja sitten seuraava sukupolvi päätyy toisiin tulkintoihin. Tässä mielessä Maxwellin yhtälöt, Planckin vakio ja Einsteinin vakiot ovat kunniavanhuksia, vaikka niissä on kaikissa jotain vikaa.

Virukset ovat vuorossa. Lääkärimäisten tulkintojen lisäksi taustamekanismit eli suuret periaatteet ovat käytännössä toistaiseksi tuntemattomia.

Syö bakteeri päivässä

Pidän näitä kirjoituksiani vaativina. Joskus on ammattiasiaa. Se ei ole esimerkiksi tänään tarpeen, koska televisio ja verkko ovat koonneet tiedot ja tietäjät selittämään, mitä tehdään ja miksi. Joskus on muuta asiaa, esimerkiksi millaisia keinoja voi käyttää muuttaakseen synkeän mielentilan suuntaa. Opiskelu. Opiskelin eilen etruskien kulttuuria, josta voi löytää sekä roomalaisen oikeuden että kreikkalaisen korkeakulttuurin varhaisia rakennusaineita. Ja luen venäjän kielen keskeisimpiä sanoja ja lauserakenteita saadakseni paremmin selvän sillä kielellä kirjoitetusta.

Välillä avaan löytämästäni (hotcomic.net) verkkopaikasta keräämiäni sarjakuvia, The Complete Carl Barks Disney Library comic. Olin luullut, että kaikki hyvät Barksit on julkaistu moneen kertaan myös suomeksi. Ei ole. Siellä on mainio valikoima”sopimattomia” sarjoja, joissa veljenpojat pelastavat tummaihoisten kansalaisten vetelyyden raunioittaman valtion tai vastaavaa. 

Ja sitten on asiattomuus. Humanistinen tiedekuvitelma sopii tilanteeseemme. 

Entä jos pandemian ja ilmastonmuutoksen välillä on yhteys?

Ympäristön turmeltumisesta puhuttaessa ajatellaan vain havaittavaa ympäristöä. Havaittavaa on se, mistä saamme aisteillamme ja tavallisilla mikroskoopeilla ja teleskoopeilla.

Science-fiction voi hyvin lähteä siitä, että kulkutaudin aiheuttaja on esimerkiksi pimeä aine. Maailman jokseenkin yksimielinen asiantuntemus osoittaa, että maailmankaikkeuden aineesta ehkä 80 prosenttia on kateissa. Kukaan ei tiedä mitä se on ja missä.

Itse mietin, että tietämäni noin 20 suurimman luokan kulkutautia sekä ne muutamat, joiden vuoksi ihminen on nyt se mikä on, liittyvät jääkauteen (jääkausiin) ja siis ilmastoon. Justinianuksen rutto (n. vuonna 500 jKr) ja Musta surma näkyvät lämpömittarista. Nuo ”lämpömittarit ” ovat olleeet käytössä yli 10 vuotta. Tiedämme vuotuisen lämpötilan maapallolla noin 10 000 viimeksi kuluneen vuoden ajalta. Lisäksi meillä on paljon tietoa ilman ja maaperän koostumuksesta samalta ajalta.

”Savuava ase” eli perussyy on mikrobit. Tällä hetkellä tiedämme järkyttävän vähän virusten ja solujen ja toisaalta virusten ja mikrobien sodasta. Luultavasti elämä oli alkujaan tuon sodan tuote ja kantaisämme on bakteeri. ”Tavanomainen epäilty” on sinilevä, joka on oikeastaan syanobakteeri.

Virusten darwinistinen lajinkehitys on erittäin runsasta. Koronvirusta ajatellen tutkijoilla on jääkaapissa kymmeniä miljoonia viruslajeja, jotka ovat ehkä samanlaisia. 

Olettaen että virukset reagoivat saaliinsa eli bakteerien ja arkkibakteerien kautta pieniksi luultuihin ympäristön muutoksiin, olemme johtopäätöksen ääressä. Järjestelmiemme romahdukset – kuten tämä pandemia – ovat aikojen alusta vakiintunut osa näitä järjestelmiä, eivät poikkeuksia. 

Entä jos se pelko, että maailmassa on liikaa ihmisiä, on väärä.  Ihmiset sijoittuvat maapallolle väärin. Seuraus on, että fyysinen läheisyys sairastuttaa ja tappaa. Kun tästä on selvitty, perusteet on mietittävä uudestaan. Virukset eivät noudata markkinalogiikkaa. Tekoäly ei hanki rahaa omaan kulutukseensa. Väkivalta (tyyppiä rikollisuus tai sota) ei ole ratkaisu.

Maa järisee

Kirjoitin Jumalan hulluudesta. Keskustelu jatkui. Nyt mainitaan, että Immanuel Kant ja Voltaire ahmivat tietoja Lissabonin maanjäristyksestä 1755. Molemmat tulivat tahollaan samaan tulokseen. Ainakaan Jumalan toimena ei voi pitää noin 75 000 ihmisen tappamista tunnissa. Toisin sanoen ihmisen askeleita ohjaavaan Jumalaan tai vastaavaan ei pidä turvautua. Seuraus: järkeen tukeutuva ajattelu (Kant) ja Ranskan suuri vallankumous.

Lähteeni eivät mainitse suomalaista virsikirjaa. Mukana on edelleen Achreniuksen virsi (390, säkeistöt 3 ja 4) sikermästä ”Sijtä Hirmuisesta ja surkiasta maanjäristyxestä, Lisabonin Suuresa Pääcaupungisa Portugalin waldacunnasa”.

Eksternaliteetti eli ”jokin mitä kukaan ei osannut odottaa eikä ottaa huomioon” toteutui. Juridiikan ”force majeure” eli ylivoimainen este on liian paljon tutkittu käsite. Nyt vain on niin, että edellisviikon puheenaiheet ovat äkkiä menettäneet merkityksensä.

Likkuttavaa, eikö olekin, että sote eli sosiaali- ja terveydenhoitoalan parannus kaatoi hallituksen ja osoittautui ylivoimaiseksi. Nyt kaikki on pelkkää sotea.

Ja koronavirus ja bakteerit on kaikkea ennen nähtyä parempi kuva somesta eli sosiaalisesta mediasta. Somessahan asiat leviävät ”viraalisesti” eli kirjaimellisesti viruksen tavoin.

Päivän korona-uutisissa ei mainita painokkaasti, että esimerkiksi Trumpille on kerrottu totuus. Eli USA:n mittakaavassa voi käydä niin että tänä vuonna kuolee 100 000 amerikkalaista ylimääräistä, siis normaalin määrän lisäksi. (Lähde: The Guardian Harvardin asiantuntijakokouksesta ”satoja tuhansia menetettyjä ihmishenkiä”.)

Hurjien kieltojen ja määräysten selitys esimerkiksi Saksassa taitaa olla saman mittakaavan käsitys. On kaunista puhua hauraimmassa asemassa olevien ihmisten suojelemisesta. Vähemmän kaunista on sanoa, että historian mukaan tuhat kertaa katastrofin iskettyä seuraava piina on rosvojoukot. Parhaiten aseistetut ja fyysisesti voimakkaimmat koplat alkavat hallita eri puolilla. Taustalla ”kansa” mellakoi ja ryöstää kaupoista vessapaperia ja polttaa ne kaupat mennessään ja koulut lisäksi.

Tähän asiaan perehdyin Los Angelesissa, kun yliopistoilla kollegani kertoivat, että jo ennen Wattsin mellakoita moottoritiet oli suunniteltu niin että sellaisen sulkee kahdella panssarivaunulla tai armeijan rekalla. Lisäksi rikkaiden asunnot (Bel Air eli Hollywood) ovat juuri niin kaukana vaarallisista pesäkkeistä, että soihtuja kantavat mellakoijat eivät jaksa juosta sinne, toisin sanoen 10 mailia tai vähän yli.

Ymmärrän suomalaisia päättäjiämme siten, että tuollainen määrä on estettävissä. Tavanomaisemmin keinoin todennäköisin tulos olisi pelkästään paha. Vertauskohdaksi – ensin kesä 1918 ja sitten Talvisota osoittivat, että Suomi kesti 25 000 täysin ylimääräistä kuolemantapausta lyhyessä ajassa, vaikka uhrit olivat parhaassa työiässä.

Kun mainitaan Talvisodan henki, mieleeni tulee aina ensin, että Ryti ja Tanner eivät uskoneet sodan syttymiseen ennen kuin pommit jo putosivat. Ja toiseksi muistan, että maa oli varustautunut yllättävän hyvin sotaan ja loputtomat puheet malli Cajanderista olivat liioittelua. 

Joukossa

Kenen joukossa seison, ihmettelee kommentoija. Teidän joukossanne. Katsokaa tarkemmin. Minä olen se taka-alan äijä, jolla on lippa vähän vinossa.

Miksi kirjoitat, Kemppinen? Catullus kirjoitti itselleen 2050 vuotta sitten: Miksi, Catullus, roikut elämässä? Senaatissa istuu läskipää Nonius. Konsuliksi juntattiin väkisin Vatinius. Miksi, Catullus, roikut elämässä?

Julius Caesar järjesti tuon asian, kun Catullus oli kirjoittanut yhden kaikkien aikojen hirvittävimmistä runoista Caesarista, Mamurrasta ja heidän tavastaan käyttää ”hylkyaukkoaan” (suomensin peräaukon aikoinani näin eläintieteellisesti).

Tuomarina olen nähnyt yhtä ja toista. Esimerkiksi nyt tiedän ja osaan kytätä, miten yhteiskuntiensa pahimmat roistot valmistelevat ennenkuulumattomia rötöksiä aloittaakseen ne heti kun pandemian piikki on sivuutettu.

Mikään ei palaa ennalleen. Ainakin talous on kuokkinut niin syvältä, että rakenteet rapisevat. Yksimielisyys ei jatku. Kriisejä koskee sama kuin kiima-aikoja: tunnetilat tulevat ja menevät.

Olen historiantutkija ja kirjailija. Paperit on molemmista. Taiteesta olen oppinut pari asiaa ja tärkeimpiä on tämä: taiteilija on ihminen, jolla on erinomainen kyky ottaa turpaansa. Jos haluatte, sanokaa tuo ”kyky kestää ahdistusta”. Kirjailijat ja taiteilijat ovat niin kovia kehumaan itseään ja haukkumaan muita, koska he tietävät, että heidän omat aikaan saannoksensa ovat vähäisiä ja unohtavat, koska jokainen aika tekee oman taiteensa.

Historiasta: teille ei kerrota kaikkea. Jämerinkin historiantutkimus on omienlähtökohtiensa vanki. Ellemme ole ”isänmaallisia”, kuten minä en ole, vaan tunnustaudun laumasieluksi ja savannieläimeksi, korostamme joka tapauksessa tolkuttomasti ”sivilisaatiota”. Väitämme Rooman valtakunnan sortuneen ja tuhoutuneen ja toisten, esimerkiksi Suomen, edistyneen kohti järjen rikkautta. 

Havaittava historiallinen liike on muuttumaton. Yhdet rakentavat ja toiset tulevat ja lyövät kaiken paskaksi. Kulttuurien romahtaminen on osa sanan ”kulttuuri” sisältöä.

Nyt emme ajatelleet, tai ainakaan itse en ajatellut, että oma ns. länsimainen kulttuurimme markkinoineen, pankkeineen ja sairaaloineen, voisi romahtaa parissa viikossa. Väärässä oltiin. Kulkutaudin vaara oli tieten tahtoen unohdettu. Esimerkiksi Leninin ja Suomen vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä ei koskaan edes mainittu tauteja, jotka tappoivat paljon enemmän kuin aseet, ja auttoivat valtaan aika ihmeellisiä joukkoja (Neuvostoliitto). 

Mutta pitää olla ammattilainen, että olisi edes kuullut esimerkiksi niistä Amerikan mantereen pandemioista, jotka tappoivat 1500-luvulla mantereen korkeakulttuureista ainakin 80 prosenttia väestöstä muutamassa vuodessa – cocoliztli-rutto eli lavantauti. 

Toisaalta paiserutto eli Musta surma oli todennäköisesti Länsi-Euroopan nousun ja siis myös tieteellisen vallankumouksen todellinen syy. Kun puolet ihmisistä kuoli muutamassa viikossa, henkiin jääneiden palkat nousivat rajusti ja työ alkoi kannattaa. Maanomistukseen tukeutuva ylimystö alkoi menettää asemiaan.

Sitä samaa!

Päivät päälletyksin

Yllä omakuva. Vaikka itse otin, kehtaan kehua, että tuli näköinenkin.

Näin Ruttovuoden päiväkirjaan merkitsisin, että jokainen päivä on täynnä käsittämättömiä ilon ja mielihyvän hetkiä.

On se outoa, koska tiedän hyvin, ettei tätä maailmaa ole sillä silmällä suunniteltu, että minä täällä viihtyisin – tai sinä.

Senkin sanoisin tietäväni, ettei tätä maailmaa ole suunniteltu. Oivallus ei ole omani, vaan Jorge Luis Borgesin: on helppo nähdä, että kerran Jumala tuli hulluksi ja loi maailman. Mielenvikaisuus paheni koko viikon.

Ehkä sillä Jumalalla oli välillä muuta tekemistä, mutta jossain vaiheessa Hän palasi, entistä sekavampana, ja antoi historian alkaa.

Tätä en yleensä ole viitsinyt luennoida enkä kirjoittaa. Maailma ei ole perhosen uni – kuten viisas kiinalainen mietti – vaan Jumalan mielenhäiriön tuottama houre. Siksi on jokseenkin vaaratonta etsiä historiasta rakenteita tai syyn ja seurauksen suhteita tai johtavia aatteita. Kaikki kelpaa. Mistä tahansa voi vaatia rahaa. Maksajia tosin ei ole tungokseksi asti.

Kun luin lehdestä Fukyaman haastattelun, jonka hän oli antanut uusimman kirjansa johdosta, siinä oli puurokattila vieressä. En erottanut näitä kahta toisistaan, siis historianfilosofin selvitystä ja puuron rippeitä kattilassa.

Huokaisin rouvalle, että joittenkin lakimiesten halu hankkia julkisuutta laukomalla itsestään selviä asioita näyttää olevan virusta vahvempi. Demokratia on mielestäni joukko sääntöjä, jotka ovat ikävän mutkikkaita. Kansalaiselämässä: voiko tai täytyykö lain mukaan äänestää, voiko pieni asunto-osakeyhtiö rakennuttaa hiekkalaatikon ja keinun, kun ilkeä eläkeläispariskunta vastustaa.

Mitä poikkeustilasäännöksiin tulee, juuri sellaisilla Hitler rakensi valta-asemansa demokraattisessa Saksassa, ja niihin eli etenkin hallinnollisiin määräyksiin myös Trump perustaa valtansa.

Esa-Pekka Salonen ehti silloin Los Angelesissa asuessamme istua usein kanssani kahvilla sen hyvän kirjakaupan terassilla. Siksi tiedän, miksi Sanna Marin on niin häkellyttävän hyvä pääministeri. Hän on kapellimestarina poikkeuslahjakkuus.

Salonen sanoi, että kahta tarvitaan, että osaa asiansa, ja toiseksi noituutta. Jokainen orkesteri – lue ’kansa’ – niskoittelee, laiskottelee ja tekee kiusaa. Kapellimestarin on heti näytettävä, että hän tuntee kappaleen, osaa soittaa ja kuulee ja muistaa kaiken. Tämän takia Lintu ei ole kovan luokan kyky. Hän johtaa nälvimällä ja oikuttelemalla.

Valitan että päädyn Schopenhauerin kirjan nimeen selityksenäni. Maailma on tahtoa ja ajatusta (Wille und Vorstellung).

Älkää kuitenkaan ampuko pianistia. Pianisteja tarvitaan esimerkiksi journalisteina. Tällä hetkellä The Guardian tarjoaa parasta käytettävissä olevaa tekstiä. Seuraan lumoutuneena Trumpin ja Johnsonin murentumista. Ja minustakin Merkelin puhe kansalaisille menee aikakirjoihin huippusuoriuksena.

Karanteenilukemista lisää

TARULINNA

Joel Lehtosen Tarulinna on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 187. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.

Kansansatusovitelmia Suomen lapsille

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Otava, Helsinki, 1932.

(1906)

Sisällysluettelo

KAUPIN POIKA.

JOTAARKKA.

KAKSOSTEN SEIKKAILUT.

VALKEA KÄÄRME.

KULTARUKKI.

VIISAS VAIMO.

KUOLEMAN KESYTTÄJÄ.

PONTUS JA PEIKKO.

EUKKO JA ONNEN KÄPÄLÄ.

TYNNYRISSÄ KASVANUT TYTTÖ.

KEISARIN VELKA.

KULTAINEN KALA.

PIENI KULTA.

VAINAJAN KIITOLLISUUS.

USKOLLINEN.

TIMANTTIKRUUNU.

LUODETUULI JA KUOLEMA.

KAUPIN POIKA.

Kauppamiehen poika meni kerran metsälle. Hän ajoi, ajoi otuksia koko pitkän päivän, ei saanut yhtään ammutuksi, koiratkin hänestä iltahämärässä haihtuivat. Istui siihen lepäämään ahon kivelle kaupin poika ja söi marjoja, niin yht'äkkiä kuuli ahon laidasta kirkasta koiran haukuntaa. Lähtee kulkemaan haukkua kohti, ajattelee: mitähän ne koirat nyt haukkuvat, kunhan saisin jotakin riistaa. Tulee ahon laitaan, ei näe koiria missään, vaikka haukku kuuluu ihan vierestään. Katsoo oikealle puolelleen, niin siinä ovat kannon päässä kahdet koiranleuat, pelkät valkeat luut siinä kannon päässä itsekseen haukkuvat niin että korpi kajahtelee. Silloin se kaupin poika ensin säikähtää, mutta sitten kuitenkin rohkaisee itsensä ja pistää koiranleuat taskuunsa, ja silloin haukku heti vaikenee.

»Jo tulee pimeä yö!» hän ajattelee. »Pitää mennä kotiin, ennenkuin metsä alkaa pahemmin kummitella. Tulkoot koirat sitten jäljestä.»

Katselee kaupin poika tähtiin ja etsii ilmansuuntia, missäpäin koti olisi. Lähtee sitten kiireesti astumaan kotiin päin, niin yht'äkkiä rupee helisemään metsästä sellainen ihmeen korea soitto, monella äänellä se soittaa kuin viulu.

»No mikähän siellä nyt taas on?» tuumii poika eikä malta olla kulkematta soittoon päin. Kun tulee ihan liki soittoa, niin näkee kannonpäässä viulun, joka soittaa hillittelee itsekseen.

»En minä tätäkään pelkää!» miettii poika ja pistää viulun povelleen.

Lähtee taas kulkemaan kotiin päin. On melkein pilkkoisen pimeä jo. No silloin alkaa kirkas tuli tuikkia kuin tähti metsän sisästä.

»Mikähän mökki siellä lienee?» tuumii poika. »On jo myöhäinen kotiinkin mennä. Jos se on asumus, josta tuli näkyy, niin menen sinne yöksi.»

No, kulki tulta kohti, joka tuli yhä suuremmaksi ja kirkkaammaksi. Viimein ilmestyi pojan eteen sellainen ison iso hovi, jossa viirit ja kaivonvintitkin olivat kultaiset ja jonka ikkunoista tulet loistivat. Ei näkynyt ketään tanhualla. Meni poika kuistiin, ei tullut kukaan tervehyttämään, avasi pirtin oven. Ainoastaan yksi naisihminen pirtissä uunia lämmitteli ja paistia illalliseksi laittoi.

»No nythän sinä pahaan paikkaan eksyit, ihmisrukka!» sanoi se naisihminen. »Tämä talo on Iso-Hiitola, ja kun väki tulee kotiin, niin sinut tappavat.»

»Missäs väki nyt on?» kysyi poika.

»Miehet ovat metsässä otuksen ajossa ja naiset tanssaamassa, mutta kun ne tulevat kotiin, niin sinut tappavat!»

»Vai tappavat. Mikäs sitten sinä olet?» kysyi poika.

Nainen vastasi:

»Ihmisistähän minä olen enkä tee sinulle mitään pahaa. Minut on tänne orjaksi ryöstetty.»

Sillä tapaa kun nainen puheli, niin poika tohti vetää taskustaan ne kahdet koiranleuat ja viulun ja kysyi naiselta, tokko tämä tiesi, mitkä ne sellaiset kapineet olivat.

»Ka meidän miesten metsäkoirathan nuo ovat, ka meidän naisten soittoneuvothan nuo ovat. Kyllä sinä nyt saat olla tässä yötä, ne ovat nuo hukanneet ja etsivät niitä nyt myöhään aamuun.»

Se naisihminen toi paljon hyviä ruokia ja juomia pöytään ja syötti, juotti poikaa hyvin.

Kun poika oli syönyt, lähtivät he katselemaan sitä kartanoa, ja nainen kuljetti poikaa huoneesta huoneeseen. Avasivat tuvan vaskisen peräoven ja tulivat huoneeseen, jossa vaskiaarteet silmiä huikaisivat, avasivat siitä taas hopeaoven, ja hopealamput hopea-arkuilla paloivat, avasivat kultaoven, ja kultarahat suurissa röykkiöissä paloivat kuin pajan hiilet. Tulivat vihoviimein eräälle ovelle, joka säteili kuin aurinko. Mutta nainen ei tahtonut avata sitä ovea.

»Miksi et avaa tätä ovea?» kysyi poika.

»On kovasti kielletty avaamasta, ja minut ajetaan pois talosta, jos nähdään, että olen avannut. Hyvä on olla Iso-Hiitolassa, en avaa.»

Niin poika sanoi:

»Jos kuitenkin avaisit. Ei suinkaan ne huomaa, että olemme huoneeseen ovelta kurkistaneet, kun emme sisään mene.»

»Kyllä ne huomaavat. Mutta kun nyt olet noin korea poika ja pyydät niin kauniisti, niin voinhan minä avata, kun annat minulle ne koiranleuat, jotka löysit metsästä!» sanoi orjanainen.

»Annan minä, heti annankin!» vastasi poika.

Ja se kaupin poika antoi naiselle ne haukkuvat koiranleuat.

Kun nainen kiersi avainta ja ovi lensi auki, niin kaupin pojan silmät sokenivat ja hän oli mennä selälleen säikähdyksestä, niin ihmeellinen kapine oli siellä huoneessa. Siellä oli takaseinällä sellainen kuin peili, ja siinä peilissä oli naisen kuva niin ihana, niin ihana, että pojan huulista puhkesi veri, kun hän ajatteli suutelevansa sellaista naista.

Ja se poika istui koko yön lattialla kuvan edessä jalat ristissä ja katseli kuvaa. Ei saanut se orjanainen millään ilveellä poikaa huoneesta pois.

Aamulla tuli Hiitolan väki metsästä kotiin. Oli siinä miehiä pitkiä kuin honkia ja lyhyitä kuin lintukotolaisia, oli naisia rumia ja kauniita, soreasti tanssaavia. Mutta kaikki olivat pahalla päällä.

»Mikäs isäntiä vaivaa?» kysyi orjanainen.

»Niin, kun koko pitkä päivä ajettiin otuksia eikä saatu mitään, ja koiratkin viimein metsään haihtuivat. Etsittiin koko yö eikä löydetty.»

»No mikäs emäntiä vaivaa?» kysyi orjanainen.

»Niin, kun pelimanni katosi metsään kesken tanssin, sitä etsittiin koko yö, ei löydetty. Ja täällä kotona vielä ristityltäkin löyhkää!»

Silloin ne miehetkin kävivät orjan kimppuun, sanoivat: »Ristityltä täällä löyhkää. Sinä olet piilottanut tänne vieraan.»

Menivät emännät ja hakivat, hakivat, eivät löytäneet pitkään aikaan kaupin poikaa. Menivät isännät, hakivat, hakivat ja löysivät kaupin pojan siitä takimmaisesta huoneesta naisen kuvan edestä. Siitä isännät kävivät orjanaisen kimppuun: »Jo olet avannut sen kielletyn oven! Nyt saat laputtaa talosta!»

Mutta orjanainen sanoi:

»Ellette aja minua talosta, niin minä hankin teille koiranne!»

Siitäpä hiidet kovin ihastuivat ja sanoivat: »Hanki meille koirat, niin ei ajeta!» Ja orja antoi hiisille ne koiran leukaluut ja sai jäädä taloon.

Niin sill'aikaa olivat emännät käyneet sen kaupin pojan kimppuun: »Mitäs tänne tulit? Me tapamme sinut!»

Kaupin poika vastasi:

»Ellette tapa ja jos annatte minulle vielä tuon kuvan, niin minäpä hankin teille takaisin soittopelinne.»

Siitä hiidettäret taas kovin ihastuivat ja sanoivat: »Hanki meille heti soittopeli, niin ei tapeta, ja saat vielä kuvan.» Ja poika antoi heille sen viulun ja sai lähteä rauhassa talosta ja viedä sen kuvan mukanaan.

Meni kotiin kaupin poika, piti sitä kuvaa päivällä seinällään ja yöllä vieressään. Päivällä yhä vain katseli ja katseli kuvaa ja yöllä näki siitä unta. No se kuva näyttäytyi kerran hänelle unessa ilmielävänä ja sanoi:

»Jos tahdot nähdä minut sellaisena kuin olen, niin matkusta heti naapurivaltakuntaan!»

Seuraavana aamuna poika pyysi isältään kuusi komeaa laivaa täynnä kalliita kauppatavaroita ja sai ne laivat ja purjehti sinisen meren taa naapurivaltakuntaan kaupitsemaan niitä kalleuksia muukalaisille.

Tuuli vei hänet meren taa raakkurannalle, helmirannalle, kultarannalle, ja siellä rannalla kimalteli suuri keisarin palatsi. Palatsin takana oli kirjava muukalaisten kaupunki. No kaupin poika kiinnitti laivansa keisarin palatsin laituriin ja rupesi sitten laivan kannella punaisen verkateltan alla myymään kalleuksiaan. Oli siinä kultahaarikoita, hopeatuoppeja, korvarenkaita ja hopeavirsuja, oli kultamiekkoja ja kultahattuja, oli myös kirkkaissa pulloissa kirkasta viinaa. Kaupitsee, kaupitsee siinä poika, paljon käy laivassa väkeä, komeaa väkeä, paljon ostavat. Kaupan päälle kauppi aina ostajia juottaa, usein ihan ilmaiseksi juottaa. Tulee sinne kerran ostamaan merikapteenikin, tulee ostamaan sinijakkua, haahden haljakkaa. No poika antaa sille ilmaiseksi sinijakun ja vielä päällisiksi juottaa. Kun se merikapteeni alkaa tulla notkeakieliseksi, vie poika hänet alas kajuuttaansa, jossa seinällä säteilee ihana naisen kuva, ja kysyy:

»Tiedätkös, merikapteeni, onko tässä valtakunnassa sen näköistä naista kuin tuo kuva?»

»Voi voi kauppirukka, mitäs puhut!» vastaa merikapteeni. »Kyllä se on se sellainen nainen ihan lähellä tässä, mutta kuka virkkaa sen nimen, siltä hakataan pää poikki!»

Silloin se poika rupesi utelemaan:

»Sano pois, en minä kenellekään virka! Saat paljon kultaa.»

Merikapteeni tuumi:

»Koska nyt olet niin korea poika ja annoit minulle ilmaiseksi haljakat, juomat, kaikki ja vielä kultaakin annat etkä kenellekään virka minun sanoneen, niin minä supatan: se on meidän riikin keisarin tytär!»

»No mitenkähän sitä saisi nähdä?»

»Ohoh, kauppirukka! Vaikeapa on sitä saada nähdä, keisari pitää sitä sisällä vahtien takana, ja vain kerran kuussa se pääsee ulos merelle purjehtimaan.»

»No eikö sitä saisi silloin nähdä?»

»No ehkäpä saisi, mutta vaarallista se on. Minä olen sen laivan kapteeni, jolla keisarin tytär purjehtii. Minulla on tuhat matruusia laivassa vartioimassa keisarin tytärtä. Mutta minä voin erottaa niistä yhden ja panna sinut hänen sijaansa. Niin pääset matruusina katsomaan keisarin tytärtä, jos annat minulle paljon kultaa.»

Ka se kauppi antoi mielellään merikapteenille paljon kultaa, ja merikapteeni teki hänestä keisarillisen laivan matruusin.

Sitten lähti keisarin tytär kuukauden päästä purjehtimaan huvikseen merelle, ja kaupin poika oli myös keisarillisessa laivassa. Sen aikaa kun maata takana näkyi, ei keisarin tytär tullut ylös kajuutastaan, mutta kun maa oli hävinnyt näkyvistä, tuli hän laivan kannelle. Silloin piti kaikilla matruuseilla olla silmät peitossa. No sillä kaupin pojallakin oli silmät peitossa, mutta kapteeni oli peittänyt hänen silmänsä niin harvalla kankaalla, että poika näki läpi. Poika näki keisarin tyttären ja oli kaatua. Niin ihana oli se tytär, että pojan huulista pirahti veripisaroita, niin kovin ihana se oli. Poika pyyhkäisi silloin nenäliinalla huuliaan, kun tunsi veren rupeavan niistä tiukkumaan. Keisarin tytärpä katsoi poikaan, kun tämä pyyhki huuliaan, ja rakastui heti poikaan kovasti. Keisarin tytär kutsui pojan alas kajuuttaansa ja otti kääreet hänen silmiltään, että voisi nähdä pojan silmätkin. Ja kun se näki ne silmät, niin alkoi pyytää:

»Anna, matruusikulta, minulle muistoksi se nenäliina, minä kun olen sinuun kovasti mieltynyt.»

Kaupin poika antoi nenäliinan, ja keisarin tytär lahjoitti hänelle taas oman nenäliinansa, jossa oli keisarillinen kruunu ja keisarin tyttären nimikirjaimet. Ja sitten he vaihtoivat vielä sormuksiakin.

Silloin se merikapteeni tuumi, että ei tästä nyt hyvä tule, kun keisarin tytär vei tuon kaupin pojan ihan kajuuttaansa. Kun keisari saa kuulla, niin se hakkaa minulta pään poikki!

Ja merikapteeni meni ja puhui matruuseilleen: »Se joka sanankin virkkaa siitä, että yksi matruuseista kävi keisarin tytön kajuutassa, se pannaan piikkitynnyriin ja heitetään mereen. Eikö niin, pojat?»

»Niin, niin!» huusivat matruusit. »Pitäähän matruusinkin kerran saada käydä keisarin tytön kajuutassa.»

Kuitenkin sanoi merikapteeni kaupin pojalle:

»Nyt olen täyttänyt lupaukseni, olet saanut nähdä keisarin tyttären. En voi sinua enää pitää laivassa mistään hinnasta.»

No se kaupin poika lähti ikävissään pois laivasta. Seuraavalla kerralla kun keisarin tytär huvikseen purjehtii, niin heti laivan rannasta lähdettyä tulee ylös kannelle ja katselee, katselee, eikö näkyisi sitä viimekertaista matruusia, jonka kanssa hän oli vaihtanut sormuksia. Katsoo, katsoo, hymyilee, säikähtää keisarin tytär: ei ole sitä matruusia laivassa. Tulee ikävästä ihan sairaaksi se keisarin tytär ja menee heti takaisin kajuuttaansa, katselee sitä kaupin sormusta ja nenäliinaa, jossa verenpisarat paistavat kuin helmet, ja itkee katkerasti se keisarin tytär. Kutsuttaa viimein kapteenin kajuuttaansa ja sanoo:

»Minä olen hyvin kipeä, käännytään takaisin kotiin, meri keinuttaa niin pahasti tänään.»

Käännetään laiva ja purjehditaan takaisin helmirannalle, simpukkarannalle, kultarannalle ja viedään keisarin tytär kotiin.

Siellä keisarin tytär rupeaa sairastamaan oikein vuoteessa, kitumaan, kitumaan ikävästä, niin ettei hänen vaivaansa jaksa uskoa. Keisarille tuli kova suru, kun tytär sairastui, ja hän kutsui kaikki lääkärit hoviin, mutta eiväthän ne saaneet keisarin tytärtä paranemaan. Se tuli vain yhä kipeämmäksi. Silloin keisari lähetti tuhat airutta kuuluttamaan yli koko valtakunnan, että tulkoot vaikka noidat ja poppamiehet, sotanihdit tai kerjäläiset tytärtä parantamaan, niin joka lääkitsee keisarin tyttären terveeksi, saa  tyttären ja puolen valtakuntaa.

No tätäpä oli odottanutkin kaupin poika, joka suruissaan oli seilaillut ympäri meriä ja katsellut sitä keisarin tyttären sormusta, nenäliinaa ja kuvaa.

Se poikanen pukeutuu sitten kerjäläisen ja poppamiehen vaatteisiin ja menee kultarannalle, helmirannalle, raakkurannalle palatsiin ja sanoo keisarille voivansa parantaa sairaan tyttären.

No keisari, joka ei voi nähdä tyttärensä vaivoja, ikihyväksi ihastuu ja antaa kaupin pojalle kalleutta jos minkälaista ja rakennuttaa kultaisen saunan, jossa poppa voi puoskaroida keisarin tytärtä. Se puoskari siellä saunassa kiukaalla keittää, keittää kultapadassa. Joitakin lääkkeitä se on keittävinään, vaikka keittääkin siirappivettä, kauan keittää ja kutsuu sitten keisarin tytön luokseen.

Ei tunne tyttö kaupin poikaa sellaisissa huonoissa vaatteissa ja sanoo:

»Mitäs on noista sinun keitoksistasi, en minä parane niillä enkä millään parane!»

»No juohan kuitenkin tätä lääkettä!» pyytää poppa, ja tyttö suostuu juomaan. No se on niin kuumaa se siirappivesi, että tytölle tulee juodessa hyvin hiki otsalle. Silloin poppa ottaa taskustaan keisarin tyttären nenäliinan ja alkaa pyyhkiä hikeä tytön otsalta. Sairas huomaa: minun nenäliinanihan tuo on! Hän kysyy heti popalta:

»Mistäs olet saanut sen nenäliinan?»

»Minä sain sen isännältäni tänään!» vastasi kaupin poika.

No tyttö rupeaa kiireesti kyselemään:

»Missä se sinun isäntäsi nyt on? Onko se isäntäsi elossa vielä? Mitenkä se isäntäsi jaksaa?»

Poika vastaa:

»Hyvinhän se jaksaa, mainiostihan se jaksaa!»

Silloin se tytär virkkaa:

»Nyt minä alan voida jo paremmin, kyllä sinun lääkkeesi auttoi.»

Sitten tytär meni isänsä luo ja sanoi:

»Kyllä minä nyt jo olen hiukan terveempi, kun se mies juotti niin hyviä rohtoja.»

Siitä keisari ihastui mieheen ja lahjoitti hänelle komean oriin.

Toisena päivänä, kun poppa taas lääkitsee saunassa keisarin tytärtä, hän näyttää tyttärelle sitä keisarillista sormusta ja sanoo:

»Tämän minä sain eilen isännältäni.»

Niin keisarin tytär alkaa pyytää:

»Hyvä kultapoppa, etkö voisi saada sitä isäntääsi minun nähtäväkseni millään tavalla?»

Ja poppa vastaa:

»Jos lupaat huomiseksi tulla terveeksi, niin huomisaamuna on isäntäni tässä minun paikallani ja minä jään pois.»

Tytär ihastui kovin ja sanoi:

»Kyllä minä lupaan olla huomisaamuna ihan terve, kun tulen hänen luokseen.»

Aamulla ani varahin tulee se keisarin tytär sinne saunaan, ja kun astuu ovesta sisään, niin siinä seisoo hänen matruusinsa komeassa kauppiaan puvussa, kultaketjuissa ja kärpännahoissa. Ja niin ihastunut on tyttö, että luottautuu heti sen miehen kaulaan ja sanoo:

»Johan sinä kultaseni olet nyt tässä, ja minä kun luulin sinun iäksi päiväksi kadonneen luotani!»

»No rupeatko sinä nyt minun vaimokseni?» kysyy mies.

Silloin keisarin tytär rupeaa siitä kovin itkemään ja sanoo:

»Minut on jo luvattu sille popalle, joka minua viimeksi paranteli, vaikk'ei hän niillä lääkkeillään minua terveemmäksi tehnytkään! Siitähän minä paranin, kun kuulin, että saan nähdä sinut!»

Silloin se kauppi virkkoi:

»Minäpä olenkin se poppa!»

Ja kun hän avasi kirjaillun takkinsa, niin siellä alla oli kerjäävän poppamiehen puku.

Tyttö sanoi:

»Nyt käy kaikki hyvin. Heitä nyt komea puku päältäsi ja ole taas vain poppa, niin mennään isän luo.»

Heitti kauppi saunaan komeat vaatteensa ja meni poppana keisarin tytön kanssa palatsiin.

»Nyt minä olen jo ihan terve, tämä viisas mies paransi minut, ja nyt minä tahdon häät tämän viisaan miehen kanssa!»

Keisari tuli alussa murheelliseksi, kun pitäisi antaa tyttö köyhälle popalle, mutta sitten hän virkkoi:

»Luvannut olen. Poppa saa sinut ja sinä saat popan. Mutta nyt minä teen popan kenraaliksi!»

Tehtiinpä poppa komeasti kenraaliksi kaupungin kiiltävässä lasikirkossa, jossa sadat kynttilät paloivat ja tuohukset tuoksuivat. Ja kun poppa oli tehty kenraaliksi, nousi hän polviltaan ylös ja sanoi keisarille:

»En minä ollutkaan köyhä poppa. Rikkaan kaupin poika minä olin sinisen meren takaa naapurivaltakunnasta!»

Ja kun mentiin ulos kirkosta, niin katso: meren rantaan saapui juuri kaksitoista kullattua laivaa, ja tuuli puhalteli purppuraisiin purjeihin. Ne laivat laskivat rannalle, ja se kaupin poika vei keisarin sinne suurimman laivan luo ja sanoi:

»Tässä lähettää isä sinisen meren takaa nämä kaksitoista purtta lahjaksi keisarille, joka antoi tyttärensä kerjäläiselle ja popalle.»

Ja ilo oli suuri siellä helmirannalla, raakkurannalla, kultarannalla sitten!

JOTAARKKA.

Häijyt kenraalit olivat viekoitelleet kuninkaan sotaan toista kuningasta vastaan, ja sodassa kaatui se toinen kuningas. No sen kaatuneen vaimo pakeni miesvainaansa valkealla hevosella korpeen piilopirttiin, mutta sen kaatuneen poika joutui voittajan vangiksi.

Se oli Jotaarkka nimeltään se poika.

Istuu Jotaarkka ristikon takana tyrmässä, istuu Jotaarkka ja itkee.

No voittajakuninkaan tytär sattuu kävelemään tyrmän ikkunan alla ja kuulee, miten se vanki siellä tyrmässä itkee, ja tyttären tulee hyvin sääli sitä Jotaarkkaa ja hän menee isänsä luokse ja sanoo:

»Voi hyvä isä, miten minun on sääli sitä poikaa, joka on tyrmässä! Jos sinä, taatto, olisit taistelussa kuollut, niin paha olisi minunkin nyt olla vihollisen vankina. Eikö Jotaarkkaa voi päästää irralleen sieltä tyrmästä?»

Silloin se kuningas päästi Jotaarkan tyrmästä ja lupasi hänelle vielä jonkinmoisen virankin linnassa.

No kuninkaan tytär sanoi isälleen:

»Kun nyt lupasit viran hänelle, niin anna hänet minulle passariksi. Jotaarkka on hyvä passariksi!»

Isä vastasi:

»Onhan sinulla kenraaleja passareiksi, pidä heitä passareina!»

Mutta se tytär väitti:

»En minä huoli kenraaleista, ne ovat niin viekkaita ja häijyjä. Mutta anna minulle Jotaarkka passariksi.»

No sai kuninkaan tytär Jotaarkan passariksi, ja Jotaarkka passaili sitä kuninkaan tytärtä monta vuotta siellä linnassa, ja he viihtyivät hyvästi yhdessä.

Niin monen vuoden päästä Jotaarkka alkoi pyytää kuninkaan tyttäreltä:

»Anna minulle nyt virkaloma, niin minä menen pariksi tunniksi linnasta kävelemään kaupungille!»

Niin kuninkaan tytär vastasi:

»En minä, Jotaarkka, voi laskea sinua yksinäsi kävelemään, voi tulla jokin onnettomuus. Mutta mennään yhdessä kaupungille!»

Mutta Jotaarkka kiistää:

»Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, mitenkään voi kävellä yhdessä voittajan tyttären kanssa. Minua hävettäisi, kun olen voitetun poika. Mutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ajelen vain pari tuntia kaupungilla ja tulen heti takaisin.»

No viimein suostui se kuninkaan tytär ja antoi Jotaarkalle hyvän hevosen, ja Jotaarkka lähti kaupungille.

Mutta kenraalit kadehtivat Jotaarkkaa, kun siitä oli tehty kuninkaan tyttären passari, ja kun he kuulivat, että Jotaarkka oli mennyt kaupungille ajelemaan, niin he lähtivät ajamaan häntä takaa. Kaupungissa he saavuttivat hänet ja ahdistivat hänet hevosineen kaitaan katusolaan ja löivät Jotaarkkaa niin pahasti, että hän putosi pyörryksissä kadulle. Sitten ne kenraalit pakenivat kiireesti, ja hevonen juoksi ilman Jotaarkkaa linnaan.

No kun kuninkaan tytär näki Jotaarkan hevosen yksinään, niin hän pelästyi pahasti ja valitteli:

»Mihin nyt on Jotaarkka joutunut, jokin onnettomuus on varmaan tapahtunut hänelle.»

Ja se kuninkaan tytär hyppäsi kiireesti hevosen selkään ja ratsasti kaupunkiin ja löysi Jotaarkan pyörtyneenä siitä kaidasta kujasta. No se tyttö hoiteli Jotaarkkaa, kunnes Jotaarkka virkosi, ja sitten he ratsastivat yhdessä kotiin.

Siitä he sitten taas oleskelevat yhdessä minkä aikaa oleskellevat, ja taas alkaa Jotaarkka pyytää päästä huvikseen kävelemään metsään.

»En minä raski lähettää sinua yksinäsi kävelemään!» sanoo kuninkaan tytär. »Viime kerrallakin sattui onnettomuus, ja nyt voi käydä niin, ettet tule milloinkaan takaisin. Mutta mennään yhdessä kävelemään!»

»Enhän minä, voitetun kuninkaan poika, voi sinun kanssasi kävellä. Mutta anna minulle hyvä hevonen, niin minä ratsastan kiireesti metsään ja palaan heti. Eihän joka kerralla onnettomuuksia satu.»

No viimein se tyttö antoi Jotaarkalle hevosen vielä paremman kuin viime kerralla, ja Jotaarkka ratsasti yksinään metsään.

No Jotaarkka tulee metsässä suurelle joelle, jonka yli oli rakennettu silta, ja sillan alla kohisi vihainen koski.

No ne kateelliset kenraalit olivat taas juosseet Jotaarkan tielle ja ruvenneet häntä väijymään, ja kun Jotaarkka ratsasti sillalle, niin kenraalit hyökkäsivät piilostaan, piirittivät Jotaarkan ja paiskasivat hänet hevosineen päivineen koskeen ja pakenivat.

Hevonen koskessa hukkui, mutta Jotaarkka tarttui pudotessaan takkinsa helmasta seipääseen, joka oli pystytetty koskeen lohenpyydyksiä varten.

Riippuu siinä Jotaarkka huonossa tilassa kosken keskellä, niin sattuu kuninkaan sotaväkeä matkaamaan siltaa pitkin linnalle päin. Väki näkee: mies riippuu koskessa seipäässä. No väki pelastaa miehen ja tuo sillalle, ja mies on Jotaarkka! No siitäkös suurella ilolla ja rumpujen pauhulla viedään Jotaarkka linnaan! Kuninkaan tytär ottaa Jotaarkan kaksin käsin vastaan, ihastuu kovin, kun saa hänet vielä kerta kuoleman tieltä luokseen, ja tekee lupauksen, ettei enää koskaan päästä Jotaarkkaa yksinään minnekään menemään.

No elävät siinä yhä kauan kuninkaan tytär ja Jotaarkka yhdessä, ja taas alkaa Jotaarkan mieli tehdä kävelemään jonnekin.

»Mennään yhdessä kävelemään, kun mielesi taas niin kovasti tekee!» sanoo kuninkaan tytär. »Eikä sinun tarvitse hävetä sitä, että kävelet voittajan tyttären kanssa, kun ei mennä kaupungille tai metsään, jossa halonhakkaajat ja metsämiehet liikkuvat, vaan kävellään täällä kotipuistossa ihan kahden kesken.»

Menevät Jotaarkka ja kuninkaan tytär kävelemään kuninkaalliseen puistoon, jossa kuuset ovat suuria ja jylhiä ja koivut korkeita ja vihantia. Kävelevät kauan siellä yhdessä, hyppelevät, leikittelevät kuin pienet lapset, ja viimein alkaa heitä molempia kovasti janottaa.

»Mennään lähteelle juomaan!» sanoo kuninkaan tytär.

Mutta ne kateelliset kenraalit olivat taas salaa seuranneet heitä puistoon, ja kun ne kuulivat heidän menevän lähteelle juomaan, niin kaatoivat lähteeseen univettä. Ne kaatoivat oikein paljon lähteeseen univettä.

No kun Jotaarkka ja kuninkaan tytär sitten joivat lähteestä, niin heitä alkoi hyvin väsyttää ja nukuttaa, ja yhtäkkiä se kuninkaan tytär nukahti sikeään uneen kunnaalle, jolle aurinko paistoi. No kun Jotaarkka siinä kumartui kuninkaan tyttären yli ja ihmetteli, mikä sen niin joutuin nukutti, niin horjahti hänkin yht'äkkiä ja nukahti sikeään uneen siihen kuninkaan tyttären viereen kunnaalle.

No silloinpa ne kenraalit juoksivat kuninkaan puheille ja sanoivat:

»Tule nyt, kuningas, katsomaan, miten tyttäresi kohtelee vihamiehesi poikaa, vapautettua vankia! Sopiiko sellainen sinun arvollesi?»

Kuningas meni puistoon, jossa Jotaarkka ja tyttö nukkuivat vierekkäin. Kuningas vihastui ja sanoi:

»Ei tämä sovi minun arvolleni! Ehkä pyrkii se vihamiehen poika vielä vävykseni. Ei se kelpaa. Heiltä on molemmilta leikattava kaula poikki, koska ei tyttärenikään ole pitänyt kunniassa arvoani.»

Mutta kenraaleista oli se kuolema liian vähäinen rangaistus Jotaarkalle, ja kuninkaan tytärtä he tahtoivat oikein kiduttaa, kun hän oli heitä halveksinut. Sentähden kenraalit sanoivat kuninkaalle:

»Ei pidä leikata heiltä kaulaa poikki, ovathan he molemmat kuninkaallista säätyä. Mutta pannaan Jotaarkka sidottuna tyhjään veneeseen kosken vietäväksi ja annetaan tytär lohikäärmeelle.»

No kuningas suostui, ja Jotaarkka laskettiin sidottuna tyhjässä veneessä koskesta alas ja kuninkaan tytär annettiin lohikäärmeelle, ja se käärme asui korkeilla vuorilla.

No Jotaarkka kellui koskea ja virtaa pitkin alas tyhjässä veneessä ja oli kuolla nälkään ja janoon eikä saanut siteitään poikki. Niin viimein virta ajoi veneen rannalle, ja rannalla metsässä oli pieni piilopirtti. No kun vene töytäsi rantakiviin, niin tuli pirtistä ulos valkeahapsinen vaimo ja meni venettä katsomaan. Kas, veneen pohjalla oli sidottu, kaunis poika.

No valkeahapsinen vaimo katkaisi Jotaarkan siteet ja kysyi:

»Kuka sinä olet? Miten olet tähän joutunut?»

Niin vapautettu vastasi:

»Olen Jotaarkka!» — Ja hän aikoi ruveta kertomaan elämänsä vaiheita, mutta silloin se nainen tempasi hänet syliinsä ja itki ilosta ja sanoi:

»Sinähän olet minun poikani, jonka viholliskuningas vangitsi silloin kun isäsi kaatui. Minä pakenin tänne piilopirttiin. Terve tuloa emosi luo!»

Elelee Jotaarkka äitinsä kanssa siinä piilopirtissä metsän keskellä, ja hyvä olisi Jotaarkan olla, kun ei olisi kovin ikävä sitä kuninkaan tytärtä, joka annettiin lohikäärmeelle.

Niin eräänä ehtoona lentää korppi kaukaa maailmalta ja istuu piilopirtin harjalle juttelemaan. Se vanha korppi hölmö juttelee lörpöttelee siinä itsekseen ja kertoo kuninkaan siellä linnassa nyt kovasti katuvan, kun antoi tyttärensä lohikäärmeelle. Ja kuningas on luvannut puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan sille kenraalille, joka voi ryöstää tytön lohikäärmeeltä, mutta yksikään kenraali ei ole uskaltanut ruveta yrittämään.

»Voi, miten minä saattaisin pelastaa kuninkaan tyttären!» huudahtaa kohta Jotaarkka, joka äitinsä kanssa oli kuunnellut korpin puhetta.

»Älä mieti sitä, poika raiska, et sinä voi häntä pelastaa!» vastaa äiti.

Jotaarkka ei silloin enää mitään jutellut, mutta valvoi vuoteellaan koko yön ja aamulla hän taas hoki:

»Minun täytyy hänet pelastaa!»

Ja Jotaarkka tuli ihan kipeäksi, kun ei keksinyt keinoa, millä voisi paraiten pelastaa kuninkaan tyttären lohikäärmeeltä.

No silloin äiti sanoi:

»Mene nyt sinne kuninkaan linnaan valepuvussa ja katsele, miten siellä eletään, ja jos kuningas lupaa sinullekin puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan, niin tule sitten tänne. Mutta älä ilmaise kuninkaan väelle kuka olet.»

No Jotaarkka pukeutui köyhän korven asujan nahkaisiin vaatteisiin ja astui veneeseen ja souti ylös kuninkaan linnalle. Istui siellä korven asujana pankon reunalle lämmittelemään ja katseli, miten linnassa elettiin. No hän näki, että kuningas oli hyvin pahoillaan ja vihasi kenraalejaan, joista ei kukaan uskaltanut lähteä pelastamaan tytärtä. No silloin Jotaarkka sanoi:

»Tällainen korven asujahan minä vain olen, mutta mitäs annat minulle, jos pelastan tyttäresi?»

»Puolet linnastani, aarteistani ja valtakunnastani!» vastasi kuningas.

Jotaarkka virkkoi:

»En minä huoli linnasta, aarteista ja valtakunnasta! Mutta jos tyttären itsensä annat, niin minä hänet pelastan!»

»Olkoon niin!» sanoi kuningas.

No Jotaarkka tuli veneellään takaisin korpeen, ja äiti kysyi:

»Mitenkä elettiin kuninkaan linnassa? Lupasiko kuningas sinullekin puolen linnastaan, aarteistaan ja valtakunnastaan?»

»Minä viis niistä!» vastasi Jotaarkka. »Lupasi tyttärensä!»

Silloin äiti sanoi:

»No mene nyt, poikaseni, tästä luoteeseen. Siellä tulet metsässä suuren kallion luo, ja kalliossa on ovi. Avaa se kiiltävä ovi, niin tulet kalliotalliin, ja tallissa seisoo punaisella veralla minun oiva oriini! Mene siivosti valkean oriin luokse, kumarra nöyrästi jalkaa sen edessä ja sano: 'Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni, palvele nyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan tytärtä!'»

Meni Jotaarkka piilopirtistä luoteeseen, tuli metsässä suuren kallion luo, ja kalliossa oli ovi. Avasi Jotaarkka kiiltävän oven ja tuli talliin, jossa punaisella veralla seisoi ori. Se oli niin ylen ihana, ettei hän missään ollut sellaista ennen nähnyt. Se oli valkea kuin lumi, ja sen karva oli kuin hopeaa ja silkkiä, ja häntä ja harja olivat kuin pehmeää niittyvillaa.

No siivosti kumartaa Jotaarkka jalkaa ihanan hevosen edessä ja sanoo:

»Siro Sirkko, jalo Mirkko, palvelit isääni, palvelit äitiäni, palvele nyt isäni ainoaa poikaa! Mennään pelastamaan kuninkaan tytärtä!»

Silloin sen hevosen silmät alkoivat loistaa, ja se sanoi Jotaarkalle:

»Syötetty minua on hyvällä, seisotettu kovalla. Päästä, poikaseni, minut ulos jalkojani koettelemaan!»

Jotaarkka päästi hevosen ulos, ja hevonen kun tuli ulos, niin se tanterella hyppäsi kerran, hyppäsi toisen, hyppäsi kolmannen, ja kolmannen kerran kun se hyppäsi, niin sen kyljistä avautuivat suuret siivet, jokainen sulka oli kuin kallista hopeaa. Se hevonen lensi ilmaan kuin kiuru. Lensi, lentää laukkasi siellä ilmassa metsän yläpuolella pitkän aikaa ja tuli takaisin.

»No mene, poikani, ja pyydä nyt mammaltasi eväät, jotka riittävät kolmeksi veroksi, ja se satula, jolla taattosi ennen ratsasti, ja samoin ruoska, jota hän käytti.»

Jotaarkka meni ja sai äidiltään eväät kolmeksi veroksi ja sen hopeisen satulan, jolla taattonsa oli ennen ratsastanut, ja ruoskan, jota hän oli käyttänyt. Tuli sitten valkean hevosen luokse, ja hevonen sanoi:

»Sido nyt satula selkääni, istu satulaan ja ota eväät ja ruoska mukaasi.»

Sitoi Jotaarkka satulan hevosen selkään, istui satulaan, ja repussa hänen selässään olivat eväät ja ruoska.

No hevonen lähti sitten lentoon. Ratsastaa, ratsastaa Jotaarkka kirkkaiden ilmojen halki korkeudessa, tulee säteileville pilvien maille. Siellä pilvillä ovat valkeat vainiot ja kirkas kaivo, ja hevonen seisahtuu kaivolle ja sanoo Jotaarkalle:

»Laskeu nyt selästäni, juota minua kaivolla ja syö sitten eväitäsi ja juo vettä kaivosta. Minä menen syömään vihantaan peltoon, valkeaan vainioon.»

Jotaarkka laskeusi hevon selästä pilvelle, juotti hevosen, ja hepo meni syömään vihantaan nurmeen. Siinä söi, joi ja lepäili sitten Jotaarkka pilven nurmilla, ja kun hevonen tuli takaisin vainiosta, nousi hän taas selkään, ja niin lennettiin yhä ilmojen halki kaukaisuutta kohti.

Niin lennettiin hopeisilla siivillä ja syötiin, juotiin, levättiin vielä kahdella kirkkaalla pilven tanhualla. Viimein tuli vastaan korkea metsäinen vuori, ja hevonen sanoi Jotaarkalle:

»Laskeu nyt selästäni! Olemme vaaralla, jossa kuninkaan tytär on vankina.»

Jotaarkka laskeutui vaaralle, mutta sillä vaarallakos sitten oli vasta matoa, sisiliskoa, käärmettä! Ei voinut askeltakaan astua niitä polkematta. Mutta hevonen sanoi:

»Jotaarkka, ota nyt eväsrepustasi se ruoska ja ala hutkia matoja, sisiliskoja ja käärmeitä ristiin. Ja kun tulet luolan luokse, jossa on lohikäärme, iso mato kolme kertaa luolan ympäri kiertyneenä, niin iske sitäkin sillä ruoskalla selkään ristiin. Ja kun menet alas luolaan, niin lyö joka porrasta ruoskalla ristiin. Siellä luolassa on se kuninkaan tytär.»

Jotaarkka kulkee, kulkee matojen, sisiliskojen ja käärmeiden seassa ja lyö niitä ruoskalla kutakin selkään ristiin. Niiden silmät palavat kuin hiilet, ja tuliset kielet kurottuvat, mutta kun Jotaarkka niitä lyö, niin ne kangistuvat kuin kepit ja kuolevat. Sillä tavalla Jotaarkka tappaa senkin suuren lohikäärmeen, joka viruu luolan ympärille kolme kertaa kiertyneenä. Jotaarkka menee luolaan ja mennessään lyö ruoskalla joka porrasta ristiin, ja portaat muuttuvat kuolleiksi kyiksi.

Pääsi sitten Jotaarkka alas luolan pohjalle, jossa kultaiset lamput katossa paloivat ja paljon vangittuja prinsessoja venyi lavitsoillaan.

No se kuninkaan tytär lensi heti Jotaarkan kaulaan, kun Jotaarkka ilmestyi sinne luolaan, ja Jotaarkka sanoi kuninkaan tyttärelle:

»Lähtään nyt pois!»

No siellä oli kuten sanottu paljon muutakin kansaa, paljon vangittuja prinsessoja, ja niistä kukin alkaa rukoilla Jotaarkkaa:

»Voi veikkoseni, ota minutkin täältä pois, ota meidät kaikki pois täältä!»

Jotaarkka vastaa:

»Nouskaahan nyt luolasta vuorelle, käärmeet on tapettu. Jos hevoselleni menette nöyrästi kumartamaan ja pyytämään: 'Siro Sirkko, jalo Mirkko, vie meidät kaikki täältä pois!' niin ehkä hän vie.»

No neitsyet kumartamaan jalkaa valkean hevosen edessä, nöyrästi kumartamaan, siivosti pyytämään:

»Siro Sirkko, jalo Mirkko, vie meidät kaikki täältä kotimaalle!»

Hevonen vastaa:

»Ottakaa eväät vuorelta, ja nouskoon Jotaarkka ja hänen neitseensä ensin selkääni, muut tarttukoot harjaan, satulaan, jalustimiin ja jalkoihin niin paljon kuin heitä ikinä mahtuu.»

No ne neitsyet kokosivat povelleen ja hevosen selkään eväänsä ja tarttuivat sitten hädässään mikä hevosen harjaan, otsatukkaan, satulan nuppiin, jalustimiin ja jalkoihin, ja kun se hevonen levitti siipensä, niin ne paistoivat kuin aurinko, ja kaikki kohotettiin keveästi ilmaan. Lensi, lensi valkea hevonen ja kantoi Jotaarkkaa neitoineen sekä prinsessoja, jotka riippuivat tiheässä hevosen ympärillä.

Mentiin, mentiin kuin mehiläisparvi läpi ilman, tultiin hopeisille pilvien tanhuville, juotettiin hevonen ja itse syötiin, juotiin ja lepäiltiin. Niin tehtiin kolmessa paikassa, ja taas kiidättivät siivet kulkijoita eteenpäin.

Tultiin viimein kuninkaan linnalle. Siellä kuningas iloiten otti heidät vastaan. Riemuittiin, soitettiin, suuta annettiin. Ja Jotaarkka oli korven asujan valepuvussa vielä silloin.

No ruvetaan sitten häitä pitämään Jotaarkalle ja kuninkaan tytölle, ja kaikki vapautetut prinsessat ovat tulleet morsiusneidoiksi ja valkeaan puetut, kukkasilla koristetut. Niin Jotaarkka sanoo:

»Anna, kuningas, minä menen nyt hakemaan häihin metsästä äitiäni.»

Antoi kuningas ja varusti kultaisen veneen, jolla Jotaarkan äiti vettä pitkin metsästä kuljetettiin. Jotaarkan äiti kun astui kuninkaan eteen, niin kuningas säikähti ja sanoi:

»Kuka sinä olet?»

Valkeahiuksinen vaimo vastasi:

»Sen vihamiehesi nainen olen, jonka sodassa tapoit.»

»Kukas sinä olet?» kysyi kuningas sitten Jotaarkalla.

»Jotaarkka!» vastasi poika ja pudisti yltään metsän asujan puvun, ja siinäpä seisoi hopeisessa puvussa kuninkaallinen prinssi.

»Ota kaikki, Jotaarkka, ota kaikki, Jotaarkan äiti: aarteeni, linnani, valtakuntani! Eletään sovussa sitten!» sanoi kuningas.

Tyytyivät siihen Jotaarkka ja hänen äitinsä, ja häähuilut ja rummut soivat. Valkeaa hevosta talutettiin hääsaatossa etumaisena, ja loimi hevosen selässä oli punaista, hopealla koristettua verkaa.

KAKSOSTEN SEIKKAILUT.

Asui pienessä mökissä köyhä mummo, ja se mummo oli niin köyhä, ettei hänellä ollut antaa edes nimiä lapsilleen, joita hänellä oli kaksi.

No ne lapsoset, kaksospojat, menivät sinisen meren rannalle, ja toinen poika sanoi:

»Kun me olemme niin köyhiä, ettei meillä ole edes nimiä, niin annetaan nyt toisillemme nimet ja kastetaan toisemme tässä meren vedellä.»

Niin se toinen poika suostui tuumaan ja kysyi:

»Minkäs nimen sinä tahdot itsellesi, niin minä kastan?»

Ja toinen vastasi:

»Pekkahan minä tahtoisin olla.»

Silloin toinen otti vettä ja kastoi veljensä Pekaksi.

No Pekka kysyi sitten nimettömältä veljeltään:

»Minkäs nimen sinä tahdot?»

Ja nimetön vastasi:

»Lassihan minä tahtoisin olla.»

Ja Pekka otti vettä ja kastoi veljensä Lassiksi.

       *       *       *       *       *

Lähtevät sitten Lassi ja Pekka meren rannalta ja tulevat kahden suuren tien haaraan, ja siinä sanoo Lassi:

»Meidän täytyy nyt erota toisistamme ja lähteä kumpikin omaa tietämme onnea koettamaan. Kun toiselle tulee kova hätä, niin pitää huutaa toista avukseen. Mutta jos jompikumpi huutaa apua ilman oikeaa hätää, niin toinen saa lyödä häntä, kun tulee turhaan apuun.»

No Pekka suostui tuumaan, ja veljekset alkoivat sitten kulkea kumpikin omaa tietään.

Lassi meni itäistä tietä pitkin, ja äkkiä tuli häntä vastaan vanha, pieni mummo, jolla ei ollut kuin yksi silmä. Ei se ollut oikea ihminen se mummo. No Lassi sieppasi siltä mummolta sen ainoankin silmän ja pisti taskuunsa, ja silloin mummo alkaa voivotella:

»Voi voi, minnekä minä joudun, kun minulta vietiin ainoakin silmä ja olen umpisokea! Jos minä saisin sen silmäni takaisin, niin antaisin sellaisen laivan, joka mahtuu taskuun ja kantaa kuitenkin tuhat miestä ja purjehtii ilmassa.»

No Lassi antoi mummolle silmän takaisin ja sai mummolta sen laivan. Lassi pisti laivan taskuunsa ja lähti yhä kulkemaan, niin taas liikkaa Lassia vastaan sellainen yksisilmäinen vanha mummo ja Lassi sieppaa taas mummolta silmän ja mummo alkaa voivotella:

»Voi voi, minnekä minä raukka nyt joudun, kun vietiin ainoakin silmä ja olen umpisokea! Jos minä saisin silmäni takaisin, niin antaisin sellaisen tynnyrin, joka mahtuu taskuun ja josta kuitenkin riittää tuhannelle miehelle olutta juoda.»

Lassi antoi sille mummolle silmän takaisin ja sai pienen oluttynnyrin kuin kananmunan. Lassi pisti sen taskuunsa ja lähti yhä vain kulkemaan.

Kulkee, kulkee Lassi yhä vain, niin vielä liikkaa häntä vastaan yksisilmäinen mummo, ja taas Lassi ottaa mummolta silmän. Niin mummo sanoo:

»Voi voi, jos saisin silmäni takaisin, niin antaisin pienen koiran, joka mahtuu taskuun ja joka kuulee viiden penikulman päästä varkaiden tulon ja alkaa haukkua!»

Niin Lassi antoi mummolle sen silmän takaisin ja sai koiran, jonka pisti taskuunsa. Kulkee sitten Lassi yhä ja tuumii kulkiessaan:

»Pitääpä koetella laivaa, tokko tuohon mahtuu ja tokko tuolla voi ilman halki purjehtia.»

Lassi otti laivan taskustaan, pani maahan ja pisti yhden varpaansa laivaan. No laiva suureni virsun kokoiseksi. Pisti koko jalkansa laivaan: laiva tuli altaan kokoiseksi. Pisti toisenkin jalkansa: laiva suureni sammion kokoiseksi. Käveli Lassi edestakaisin laivassa, ja se yhä vain suureni ja piteni, sikäli kuin Lassi siinä käveli.

»Hei!» huusi Lassi, ja samassa tuli laivan kahden puolen suuret siivet, jotka alkoivat räpyttää, ja yks kaks kohosi laiva maantieltä ilmaan. Se kohosi yhä pilviä kohti kuin höyhen, ja kun se oli noussut ylemmä kuin mitkään kirkontornit, niin se alkoi lentää eteenpäin. Siinä liput liehuivat ja pilvet hajoilivat, kun laiva lensi eteenpäin, ja Lassi piti perää ja tuumi mihin sillä laivallaan nyt ajaisi. Silloin näkyi yht'äkkiä komea linna, ja Lassi laski laivallaan linnaa kohti.

Vanha kuningas istui ikkunassa ja näki laivan etäältä ja tuumi:

»Mikähän hopeinen pilvi, mikähän vaakalintu, mikähän liputettu talo, mikähän lentokuje se nyt tulee?»

Mutta Lassi laski laivansa linnan muurille, tuli pois laivasta, ja laiva pieneni ihan kaarnalaivan kokoiseksi. Lassi pisti laivan taskuunsa, kiipesi alas muurilta ja meni kuninkaan keittiöön. Hänellä oli näet kova nälkä, ja hän alkoi pyytää kyökkipiialta jotakin työtä, jotta saisi palkaksi ruokaa.

Kyökkipiika tuumi:

»Voithan kantaa halkoja liiteristä ja lämmittää hellaa, niin saat kaapia kattiloita.» Ja Lassi suostui.

Niin vanha kuningas ihmetteli itsekseen: »Minnekähän se nyt hävisi se ilmalaiva, se lentävä talo, jolla luulin itselleni vieraita tulevan?» — Eikä saanut kuningas selvää, minne se lentolaiva oli hävinnyt.

       *       *       *       *       *

Niin oli sillä vanhalla kuninkaalla ollut kaksostyttäret, mutta Syöjätär oli ne varastanut ja vienyt meren alle, suuren, sinisen meren alle. No kuningas suri kovasti, kun häneltä oli viety molemmat rakkaat tyttäret meren alle, ja hän oli julistanut, että se, joka voi pelastaa tyttäret Syöjättäreltä, saa tyttäristä kumman haluaa ja puolen valtakuntaa.

Tulipa sitten linnaan ritari nimeltä Tölppönen, ja hän sanoi kuninkaalle yrittävänsä pelastaa tyttäriä Syöjättäreltä. No kuningas ihastui kovasti ja antoi Tölppöselle laivan ja matruuseja monta tuhatta. Sillä laivalla lähti Tölppönen nyt pelastamaan Syöjättäreltä tyttäriä.

Niin sinä aamuna, jona Tölppönen lähti merelle, tuli Lassi kyökkipiian luo ja sanoi:

»Enkös minäkin saisi lähteä katsomaan, kun Tölppönen tappelee Syöjättären kanssa?»

Piika vastasi:

»Mene vaan, mutta joudu takaisin ennenkuin päivällissärjet ovat vartaassa, ja tuo liiteristä sylys halkoja tullessasi!»

No Lassi meni meren rannalle katsomaan, miten Tölppönen tappelee Syöjättären kanssa, ja se lentolaiva oli Lassilla taskussa.

No Tölppönen lähtee matruuseineen merelle, mutta tuskin pääsee hän aukean lahden suuhun, niin Syöjätär nostaa vedestä vihreän nokkansa ja vaahtoiset kasvonsa, panee aallot keikkumaan ja tarttuu kynsillään Tölppösen laivan kylkeen ja heiluttaa, heiluttaa, heiluttaa niin, että on sen kaataa. No Tölppönen alkaa hädissään huutaa:

»Hukutaan, hukutaan, tulkaa apuun!»

No Lassi siellä rannalla otti laivan taskustaan, pisti siihen varpaansa: jo on laiva kuin virsu; seisoo laivassa molemmin jaloin: jo on laiva kuin amme, ja pian iso lentopursi lentää rannalta merelle. Ohjaa Lassi purtensa Tölppösen purren yläpuolelle, ottaa Tölppösen ja matruusit purteensa ja alkaa sitten lentolaivastaan pahasti pieksää Syöjätärtä. Ei mahda Syöjätär mitään, kun Lassin laiva on ilmassa. Pieksää, pieksää Lassi Syöjätärtä, Syöjätär alkaa rukoilla armoa.

Niin Lassi sanoo:

»Jos lasket meidät taloosi meren pohjalle ja vannot, ettet meitä enää milloinkaan ahdista, niin herkeän pieksämästä!»

Jo vannoi Syöjätär ja lupasi laskea ja olla ahdistamatta, ja Lassi herkesi lyömästä. Sitten Lassi sanoi Tölppöselle:

»Nyt Syöjätär laskee jo meren pohjalle. Mene sinä sinne ja päästä ne tyttäret, minä odotan laivassa.»

Sidottiin sitten pääkkäin ankkurikettingit kaikki, sidottiin toinen pää Tölppösen kainaloon ja laskettiin Tölppönen mereen, ja nykäistä piti hänen silloin kun tahtoi ylös. Laskeutuu, laskeutuu Tölppönen ankkurikettingissä mereen, vesi hartioille kasvaa, vesi jalkain alla vähenee. Tulee pohjalle Tölppönen, ja siellä on leväin välissä sininen kallio ja kalliossa kiiltävä ovi. Avaa Tölppönen oven ja on Syöjättären salissa. Siellä salissa lavitsoilla lepäävät ne molemmat kuninkaan tyttäret, mutta tuhat tursasta vartioi niitä, ja tursailla on silmät päässä kuin särjillä ja sata on suussa hampaita kuin hauilla, eivätkä ne anna Tölppöselle kuninkaan tyttäriä. Ne uhkaavat Tölppösen syödä. No silloin Tölppönen pelästyy ja nykäisee kovasti kettingistä. Tölppönen vedetään ylös lentolaivaan ja kysytään, mikä hänellä on hätänä, ja Tölppönen vastaa:

»Se on hätänä, kun siellä Syöjättären salissa tuhat tursasta vartioi kuninkaan tyttäriä, ja silmät on niillä kuin särjillä ja sata on suussa hampaita kuin hauilla, eivätkä ne anna kuninkaan tyttäriä, vaan uhkasivat minut syödä!»

No Lassi ohjasi laivansa rannalle, jätti sinne Tölppösen matruuseineen, pisti laivan taskuunsa ja meni yksinään pienellä veneellä merelle. Hyppäsi sitten ankkurikettingin päässä mereen ja hurahti meren pohjaan. Astui, astui pohjaa pitkin, tuli sinisen kallion luo, tuli kiiltävän oven luo, tuli Syöjättären saliin. Niin siellä lepäävät sinisillä lavitsoilla molemmat kuninkaan tyttäret, mutta tuhat tursasta niitä vartioi, ja niillä tursailla on silmät päässä kuin särjillä ja sata on hammasta suussa kuin hauilla, ja ne sanovat Lassille: »Jokos taas tultiin tyttäriä hakemaan! Ei me niitä anneta, me syömme sinut!»

Niin Lassi vastasi:

»Eipä tänne syötäviksi tultu, ilonpitoonpa tänne tultiin, ihmekaluja näyttämään tultiin!»

No Lassi vetää taskustaan sen kananmunan kokoisen oluttynnyrin, ja siitä kun alkaa vuotaa olutta, niin että kaikki on olutta vain! No ne tursaat rupeavat juomaan sitä olutta ja juovat, juovat itsensä humalaan kaikki. Kun ne sitten päissään makaavat kaikki tuhat tursasta, niin Lassipa ottaa sapelin seinältä ja lyö kaikilta tursailta pään poikki ja pistää kielet lakkariinsa. Sitten Lassi taluttaa kuninkaan tyttäret ulos Syöjättären salista, kiipeää kettinkiä myöten ylös ja nostaa myös kuninkaan tyttäret muassaan meren pohjasta, paiskaa tursaankielet veneeseensä ja soutaa rannalle. Sitten kun tultiin rannalle, niin se Lassi unohti veneeseen ne tursaankielet, kun kuninkaan tyttäret sanoivat: »Nuku hetki helmassamme kovan työn tehtyäsi!» Ja Lassi nukkui hetken sen toisen kuninkaantyttären helmassa, ja kun hän nukkui, niin kuninkaan tyttäret ottivat sormukset sormistaan ja sitoivat ne hänen hiuksiinsa ja piilottivat sinne tukan sisään. Lähdettiin sitten kuninkaan linnalle, kun Lassi heräsi. No kuninkaan tyttäret menivät herraspuolelle, mutta Lassi meni halkoliiteriin, latoi halkoja syliinsä ja vei ne keittiöön.

No kulkipa ritari Tölppönen siellä meren rannalla ja löysi veneestä ne Lassin leikkaamat tursaankielet, ja hänpä meni heti kuninkaan luo ja sanoi:

»Minäpä ne sinun tyttäresi pelastin, tuhat tursasta niitä vartioi, silmät pyörivät päässä kuin särjillä ja sata oli hampaita suussa kuin hauilla. Mutta minäpä niiltä tursailta päät leikkasin, ja tässä ovat niiden kielet.»

Niin se kuningas heti laittamaan häitä Tölppöselle ja toiselle tyttärelleen.

Pidetään häitä, tanssitaan, riemuitaan ja pitäisi jo vihille mennä, niin tulee Lassi keittiöstä morsiamen viereen ja sanoo:

»Minun morsiameni tämä on!»

No silloin se Tölppönen lyödä säväytti Lassia korvalle, mutta se morsian huusi Tölppöselle:

»Älä lyö minun kultastani, tämä se meidät pelasti etkä sinä.»

Kun sitten tutkittiin asiaa, niin löydettiin Lassin hiuksista ne kuninkaan tyttärien sormukset, ja kuninkaan tyttäret kertoivat, miten Lassi oli ne tursaat humalluttanut ja tappanut ja heidät pelastanut. Ja paikalla annettiin Lassille se morsian ja puolet valtakuntaa, mutta Tölppönen hirtettiin, kun se oli varastanut ne tursaankielet.

Olipa köyhästä Lassista tullut nyt rikas mies ja kuninkaan tyttären ukko, ja hän asui siinä komeassa linnassa ja pani pienen koiransa portille vartioimaan. Jos varkaita tulisi, niin se koira kuulisi niiden tulon viiden penikulman päästä ja alkaisi haukkua ja linnaväki heräisi.

       *       *       *       *       *

Mutta Pekalle kävi tällä tavalla:

Kun Pekka erosi Lassista ja läksi kulkemaan länteen päin, niin kulkee, kulkee: yht'äkkiä juoksee Pekkaa vastaan susi lapsi suussa. No Pekkapa kaappaa heti lapsen suden suusta ja kulkee sitten lapsi sylissä, niin kohta juoksee vastaansa yksisilmäinen vanha mummo ja voivottelee:

»Voi voi, paha peto vei minulta lapsen, enkä minä saa sitä kiinni!»

Niin Pekka sanoi eukolle:

»Älähän nyt voivottele äläkä hätäile, tässähän se on lapsesi, minä kaappasin sen suden suusta!»

No siitäkös eukko ihastuu ja sanoo:

»Mitäs sinä nyt anot palkaksesi, kun lapseni pelastit?»

Pekka vastaa:

»En minä mitään ano, ei minulla ollut siinä suurta työtä.»

Mutta mummo vain väittää:

»Ei työtöntä ole mikään. Mitä anot palkaksesi?»

Ei olisi Pekka huolinut mistään, mutta se eukko sanoi:

»Minä annan sinulle sellaiset jauhinkivet, jotka ovat pienet kuin kosken varvikivet, mutta joista tulee jauhoja kuinka paljon tahansa, kun niitä vain kämmenellään pyörittää!»

No Pekka otti ne jauhinkivet, kiitti ja pisti taskuunsa ja kulki sitten eteenpäin ja pyrki muutamaan pieneen mökkiin yöksi. Niin mökin emäntä vastasi:

»Kyllähän tässä saa olla yötä, lämmintä on uunilla kyllä, mutta ruokaa ei ole tarjota.»

No Pekka sanoa pomauttaa:

»Pankaahan puurovesi tulelle, kyllä ruokaa saadaan!»

No puurovesi pantiin tulelle, ja kun se kiehui, niin Pekka otti ne pienet jauhinkivet ja alkoi jauhaa niitä kämmenellään. No jauhoja juoksi kivien välistä jos kuinka paljon, ja keitettiin hyvä puuro ja syötiin.

Mutta kun Pekka sitten nukkui uunilla, niin emäntä otti hänen taskustaan ne jauhinkivet ja pani tavalliset kosken varvikivet sijaan, ja aamulla Pekka lähti mökistä taipaleelle eikä huomannut, että häneltä oli yöllä varastettu taikakalut.

Menee Pekka sitten iltasella toiseen mökkiin ja rupeaa taas siellä jauhamaan kivillä: ei jauhoja lähdekään. Alkaa Pekka silloin surra:

»Jo minulta viime yönä varastettiin ne taikakivet ja pantiin tavalliset kosken varvikivet sijaan!»

Viruu Pekka nälkäisenä sen yön mökin uunilla, niin aamulla lähtee takaisin sille mökille, jossa häneltä oli viety ne taikakivet. Menee pyytämään kiviään takaisin. Astuu, astuu, surullisena astuu, niin tulee vastaan se entinen yksisilmäinen mummo ja kysyy:

»Mitäs miesrukka suret?»

Niin Pekka vastaa:

»Sitä suren, että kun olin yötä eräässä mökissä, niin minulta varastettiin ne hyvät kivet ja pantiin tavalliset kosken varvikivet sijaan.»

Niin mummo sanoo:

»Älä ole milläsikään, minä annan sinulle pussin, jota kun pudistaa ja sanoo: 'Pois pojat pussista, pötyä pöytään!' niin heti hyppää kymmenen miestä ja ne tuovat ruokaa pöytään. Mutta muista vain sanoa: pötyä pöytään! Jos et muista, niin ne miehet hyppäävät sen kimppuun, jolla pussi on, ja pieksävät häntä hyvästi. — Kun tahtoo palvelijat piiloon, niin pitää sanoa: 'Pois pussiin!' ja ne hyppäävät pussiin. Muista nyt se!»

Pekka lupasi muistaa, otti pussin, meni siihen mökkiin, jossa häneltä oli varastettu ne kivet, ja pyysi yösijaa. No emäntä sanoi:

»Kyllähän uunilla on lämmintä, mutta ruokaa ei ole tarjota.»

No Pekka vastasi:

»Kyllä ruokaa saadaan!» — Ja Pekka pudisti pussiaan ja huusi:

»Pois pojat pussista, pötyä pöytään!»

Pussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat hyviä herkkuja. Sanoi sitten Pekka hiljalleen, niin ettei emäntä kuullut: »Pois pussiin!» Ja miehet menivät pussiin.

Syötiin emännän kanssa niitä herkkuja paljon, hyvin paljon, ja syötyä meni Pekka uunille maata ja pani pussin päänsä alle. No yöllä se emäntä nousee taas uunille, kiskoo, pudistelee pussia Pekan pään alta. Saa emäntä juuri pussin käsiinsä, niin Pekkapa herää ja huutaa:

»Pois pojat pussista!» — ja jättää huutamatta: pötyä pöytään!

Niin kun hän jättää huutamatta: pötyä pöytään! niin hyppää kymmenen miestä pussista ja miehet alkavat pieksää emäntää.

No emännälle hätä käteen ja alkaapa rukoilla:

»Älä minua pieksätä, saat jauhinkivesi takaisin, saat muutakin, saat vielä sellaisen pyssyn, jolla voi ampua vaikka kärpäsen viiden penikulman päästä, kun sinnepäin vain sihtaa ja ajattelee mitä ampuu.»

»No pois pussiin!» sanoi Pekka, ja miehet hyppäsivät takaisin pussiin ja Pekka piti pussinsa.

Emäntä antoi sitten Pekalle ne taikakivet sekä taikapyssyn, ja Pekka lähti kulkemaan yhä vain.

Kulkee, kulkee Pekka yhä vain, niin näkee iltasella suuren joukon jättiläisiä korkealla vuorella nuotion ympärillä. Suuria honkia palaa nuotiona, ja kokonaisia hirviä paistavat ne jättiläiset. Rupesipa sitten yksi jättiläinen nostamaan hirveä nuotiosta ja pistämään suuhunsa, niin Pekan päähän pälkähti:

»Minäpä koetan pyssyä!»

Se jättiläinen riiputti juuri hirveä takajalasta, niin Pekka pyssyllään viiden virstan päästä tähtäsi ja ajatteli hirven takajalkaa ja laukaisi, ja heti se hirvi putosi pois jättiläisen kädestä.

»Mikäs siinä on, ettei tämä paisti nyt pysy käsissä!» tuumi jättiläinen ja rupesi toisesta takajalasta nostamaan hirveä suuhunsa. Pekka taas ampua naksautti ja hirvi putosi. Sillä tavalla Pekka ampui neljä kertaa hirven pois jättiläisen käsistä.

No viimein jättiläiset tuumivat:

»Joku ilveilee kanssamme, ruvetaan sitä etsimään.»

Etsivät, etsivät, haparoivat viiden virstan päästä ja jo saivat Pekan kiinni:

»Ahaa, sinulla on pyssy!» sanoivat Pekalle; »sinä ammuit paistin pois meidän ukon kädestä. Nyt me sinut tapamme.»

»Älkää huoliko!» vastasi Pekka. »Enhän minä kuin huvikseni koettelin pyssyä, enhän minä teitä itseänne ampunut. Antakaa minun istua tässä nuotiollanne, niin minäkin otan eväät esille. Ehkäpä minusta on teille vielä huvia ja hyötyäkin.»

No jättiläiset suostuivat tuumaan ja antoivat Pekalle vielä hirvenpaistia, ja Pekka sanoi sitten jättiläisille:

»Pankaahan puurovesi tulelle ja minä jauhan teille jauhoja, niin saatte vielä puuroakin.»

Panivat jättiläiset hirmuisen padan tulelle, ja Pekka otti taskustaan ne pienet jauhinkivet ja jauhoi, jauhoi pataan monta aitallista jauhoja. Kun olivat sitten syöneet puuron, niin Pekka sanoi:

»Vielä minä annan teille herkkujakin!»

Pudisti pussiaan ja sanoi: »Pois pojat pussista, pötyä pöytään!» ja pussista hyppäsi kymmenen miestä ja ne toivat paljon herkkuja. Sitten sanoi Pekka: »Pois pussiin!» ja palvelijat menivät pussiin.

Söivät siinä herkut loppuun, niin jättiläiset alkoivat pyytää Pekkaa:

»Sinä viisas mies, etkö tekisi meille palvelusta?»

»No mikä se palvelus olisi?» kysyi Pekka.

»No se olisi sellainen palvelus, että kun olemme pitkän aikaa koettaneet ryöstää erästä komeaa linnaa, mutta linnan portilla istuu sellainen pieni koira, jolla on niin tarkka kuulo, että viiden penikulman päästä kuulee tulon. Kun olemme viiden penikulman päässä linnasta, niin koira alkaa hirveästi haukkua ja linnan väki herää. Se koira pitäisi tappaa, että päästäisiin linnan sisään.»

No Pekka pilalla suostui, ja lähtivät sitten yöllä menemään linnaa kohti. Kun tultiin viiden penikulman päähän, niin Pekka taas koetti pyssyään ja ampui umpimähkään ja ajatteli sitä pientä koiraa, ja se koira kuoli heti ennättämättä haukkua. Päästiin sillä tavalla ihan linnan muurin alle, ja jättiläiset kaivoivat reiän muuriin, josta mennä sisään. No Pekka tunkeutui siitä reiästä ensimmäisenä sisään ja sitten ryömi eräs jättiläinen siihen reikään, mutta kun jättiläisen pää rupesi tulemaan muurin sisäpuolelle, niin Pekkapa kolautti jättiläistä pyssynperällä päähän ja jättiläinen kuoli. No Pekka veti ruumiin sisäpuolelle ja sanoi: »Tulkoon nyt toinen!» Kun se toinen rupesi tulemaan, niin taas Pekka kolautti pyssyn perällä sitä päähän ja sekin kuoli. Niin Pekka tappoi kaikki jättiläiset ja veti ruumiit linnan pihalle.

Jo väsyi sitten Pekka siinä hommassa ja nukkui reiän viereen muurin juurelle.

Mutta se komea linna olikin se sama, jossa Lassi asui kuninkaana. No Lassi heräsi aamulla, meni ikkunaan ja näki: piha on täynnä makaavia jättiläisiä, luulee näet makaaviksi, vaikka kuolleitahan ne ovat. No säikähtää kovasti Lassi, muistaa sopimuksen, minkä oli tehnyt veljensä kanssa, ja alkaa huutaa:

»Pekka, Pekka, tule avuksi, jo on kova hätä!»

Huutaa kaksi kertaa, ei herää Pekka muurin juurella, väsynyt on. Huutaa kolmannen kerran. Jo herää Pekka, hämmästyy: Lassiko se onkin ikkunassa ja kuninkaana? Juoksee Pekka ikkunan alle ja sanoo:

»Mitäs huudat, eihän sinulla ole mitään oikeaa hätää, johan minä jättiläiset kaikki tapoin! Muistatkos sopimusta: jos toinen huutaa ilman oikeaa hätää, niin toinen saa häntä lyödä?»

No Lassipa tuli hyvilleen, kun veli hänen linnaansa oli joutunut, ja sanoi:

»No lyö sitten, koska ilman oikeaa hätää huusin.»

Niin Pekka vastasi:

»Enpä huoli kuningasta, kun vielä koirasikin tapoin.»

»Miten sinä koiran tapoit?»

No Pekka selitti:

»Minulla on sellainen pyssy, jolla voi viiden penikulman päästä tappaa vaikka kärpäsen, kun vain ajattelee minkä tahtoo tappaa ja laukaisee.»

No Lassi tuumi:

»Mikäs se nyt on, mutta minulla on sellainen laiva, joka kulkee ilmassa, ja oluttynnyri, jolla voi panna kuinka paljon tahansa olutta.»

Silloin Pekka sanoi:

»Mutta minulla on jauhinkivet, joista tulee jauhoja miten paljon tahansa, ja pussi, josta saa herkkuja kuinka paljon tahansa.»

»Mutta minulla on kuninkaan tytär ja puoli valtakuntaa!» sanoi Lassi.

Silloin Pekka meni ja otti sen toisen kuninkaantyttären ja sai myötäjäisiksi puolen valtakuntaa.

Nyt veljekset olivat yhtä rikkaita, ja he lähtivät lentolaivalla hakemaan äitiä linnaan, ja sepäs oli äidistä ihme, kun pojista oli tullut sellaisia pohattoja ja kuninkaantyttärien ukkoja!

VALKEA KÄÄRME.

Renkipoika sai mummoltaan periä kolmekymmentä penniä, niin siitä poika tuumi:

»Nyt kun minä sain mokoman perinnön, en viitsi enää olla renkinä. Minä lähden maailmalle kulkemaan!»

Lähti poika kulkemaan maailmalle. Kulkee tietä pitkin, niin tulee vastaan mies, jolla on kissa sylissä. Poika kysyy mieheltä:

»Mihinkäs sitä kissaa viet?»

Mies vastaa:

»Vien jokeen. Se on varas kissa, se on tehnyt kymmenen pennin edestä vahinkoa, se pitää tappaa.»

Poika sanoo:

»Älä vie jokeen! Minä annan siitä viisitoista penniä!»

Poika antoi miehelle viisitoista penniä, ja mies antoi kissan pojalle.

Lähti poika taas kulkemaan kissa sylissä, niin näki miehen piiskaavan tiellä koiraa. Se oli semmoinen kulkukoira se koira. No heti poika juoksi apuun, otti patukan miehen kädestä, löi miestä ja sanoi:

»Tuntuukos itsestäsi hyvältä? Minkätähden sinä piiskasit tätä koiraa?»

Mies vastasi:

»Tämä koira on varas koira, ja kun se on tehnyt vahinkoa kymmenen pennin edestä, niin se pitää tappaa. Mutta se ei tahdo tulla mielellään hirteen, sitä pitää piiskata!»

Silloin sanoi poika heti:

»Älä vie sitä koiraa hirteen! Minä annan siitä viisitoista penniä!»

Poika pisti miehen kouraan viisitoista penniä, ja mies antoi koiran pojalle.

Lähti poika yhä kulkemaan tietä pitkin kissa sylissä ja koira perästä, niin kuuli metsästä surkean äänen huutavan:

»Auttakaa minua!»

Poika meni ääntä kohti, ja kun tuli suuren, kaksihaaraisen puun luokse, niin näki, että iso, valkea käärme oli pudonnut puun rakoon. Puun haarat heiluivat tuulessa ja nipistivät kovasti käärmettä, ja se käärme ei päässyt irti, vaan huusi sydäntäsärkevästi hätäänsä.

»En minä saa nähdyksi, että mikään elävä kituu noin!» tuumi poika.

Poika jätti kissan puun juurelle, kiipesi puuhun, longisti rakoa ja laski käärmeen irti.

Silloin se valkea käärme sanoi pojalle:

»Minä tulisin palvelijaksesi niinkuin kissa ja koira, mutta kun ihmisen ja käärmeen välillä on kirous, ei minun vielä sovi tulla palvelijaksesi. Mutta kun tulet jäljestäni, niin saat palkinnon hyvästä työstäsi.»

No poika lähti kissoineen ja koirineen käärmeen jäljestä. Kulki poika maantietä pitkin ja käärme kiemurteli edellä. Silloin he tulivat kolmen tien haaraan, ja käärme nousi kahden haaran kohdalla pystyyn pojan edessä eikä päästänyt häntä kulkemaan niitä kahta tietä pitkin. Mutta kolmatta tietä pitkin se käärme päästi pojan kulkemaan. Sitä tietä he tulivat viimein vanhan, sodanaikana hävitetyn linnan luo, josta kattokin oli sammaltunut. Linnassa oli ruostunut portti, ja käärme meni portin alta linnaan. Silloin se portti aukesi itsestään, ja poika kissoineen ja koirineen pääsi sisään. Siellä oli korkea, kiiltävä kuisti, ja käärme kiemurteli portaita pitkin ylös ja poika kulki sen perästä. Sitten he tulivat ison oven eteen. Käärme kiemurteli oven alta sisään, ja heti ovi taas itsestään aukesi ja poika pääsi sisään. Kulki poika käärmeen perästä linnassa, ja viimein he tulivat avaraan kamariin. Silloin se käärme yht'äkkiä tykkänään katosi, eikä poika tiennyt minnekä se katosi.

Katselee, katselee poika ympärilleen ja on hyvin väsynyt, kun oli sinä päivänä paljon toimittanut ja kulkenut. Poika tahtoisi istua tuolille lepäämään, mutta koko avarassa kamarissa ei ole ainoaakaan tuolia. No, tuskin on poika ajatellut tuolia, niin heti kamarin seinästä aukeaa itsestään ovi ja ovesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin, ja siellä on kultainen, mukava tuoli.

No poika menee kamariin ja istuu kultaiselle tuolille ja alkaa tuumia:

»Kunpahan nyt saisi jotakin syötävää!»

Tuskin on poika ajatellut syötävää, niin kamarin seinästä aukeaa ovi ja ovesta tulee kultainen pöytä, joka on täynnä parhaita herkkuja.

Poika syö kovasti ja syöttää kissaansa ja koiraansakin, ja kun on syönyt, niin ajattelee:

»Nyt alkaa nukuttaa! Kunpa nyt olisi kasa lehtiä tai heiniä, joilla saisi nukkua!»

Tuskin on poika tätä ajatellut, niin kamarin seinästä aukenee ovi ja ovesta poika näkee uuden, vielä avaramman kamarin. Poika menee siihen kamariin, ja siellä on komea, kultainen sänky ja sängyssä höyhenpatjat.

No poika pötkähtää sinne nukkumaan ja nukkuu sikeästi jos kuinka kauan.

Kun poika herää, niin kamarin seinästä aukeaa kirkas ovi ja ovesta poika näkee isoon saliin, joka paistaa kuin aurinko ja välkkyy kuin kulta ja hopea. Se sali on täynnä isoja käärmeitä. Niitä kiemurtelee salin seinillä, patsaissa ja orsilla, ja niiden suomut kiiltelevät kuin salakoilla. Mutta salin perällä on ihanalla matolla se valkea käärme. Sillä on nyt päässä punainen heltta kuin kukolla ja se piipattaa pojalle:

»Älä pelkää, tule vain sisään! Sinä olet kerran pelastanut henkeni. Minä maksan nyt sinulle palkkaa!»

No se poika meni kissoineen ja koirineen saliin, ja ne käärmeet kahden puolen kumartelivat hänelle, ja salissa soivat kuin pyypillit. Mutta se valkea, helttapää käärme kysyi pojalta:

»Mitäs nyt tahdot palkaksesi? Saat valita joko minut itseni tai kultaisen sormuksen, jonka lävitse kun katsoo ja ajattelee mitä toivoo, niin heti saa.»

Ja kun se käärme sanoi niin, tuli sille kädet ja jalat. Sen suu tuli sieväksi ja supukaksi, silmät sinisiksi ja kirkkaiksi, sille kasvoi tukka, ja se käärme muuttui niin kauniiksi mamselliksi, että pojan silmät olivat siihen jäädä.

»Minä olen noiduttu käärmeeksi, ja ainoastaan kerta viikossa minä olen ihmisenä!» sanoi se mamselli. »Mitä nyt tahdot palkaksesi, minutko vai kultaisen sormuksenko?»

Hyvin tekisi pojan mieli sitä mamsellia, vaikka peloittaahan se, kun se on vain kerta viikossa ihmisenä. Hyvin tekisi mieli kultaista sormustakin. Viimein se poika sanoo:

»Mitäpäs minä korealla mamsellilla, kun ei ole rahaa eikä mitään millä elättää itseäni ja tätä kissaani ja koiraani. Kyllä minä haluaisin sitä kultaista sormusta!»

No se mamselli tuli vähän murheelliseksi, mutta otti kuitenkin vasemmasta kädestään nimettömästä sormesta kirkkaan kultasormuksen ja antoi pojalle.

       *       *       *       *       *

Iloisena kulki poika kissoineen ja koirineen linnan portaita alas, kulki rautaisen portin luokse, ja itsestään se hänen edessään aukesi. Niin tuli poika ulos auringonpaisteiselle maantielle. Kulki, kulki poika kissoineen ja koirineen pitkin maantietä, ja puolenpäivän seutuvilla hän väsyi ja istuutui mättäälle tien viereen. Silloin poika otti sormuksen sormestaan, nipisti sen peukalon ja etusormen väliin, tirkisti aurinkoa kohti ja ajatteli oivallisimpia ruokia.

»Tulkoonpa tähän ruokaa, noin hyvänlaista!» tuumi hän, ja samassa putosi kuin puusta pojan eteen piirakoita ja munavoita, siirappipuuroa ja rieskamaitoa kaksikorva-haarikassa. Nyt kelpasi pojan elää! Syö, juo poika itsensä pulleaksi, ja kissa ja koira katsovat ahnaasti päältä.

»Ka, onhan nyt varaa teillekin!» tuumi poika ja pani sormuksen taas silmänsä eteen. — »Aika kannullinen paksua kermaa ja ehta iso lampaan jalka!» sanoi hän, ja samassa herkut siihen ilmestyivät. Kissa latkii selkä kyyryssä kermaa, ja koira popsii lihavaa lampaan reittä.

Sitten poika meni yöksi kestikievariin, ja kissa ja koira olivat mukana aina vain. No poika eli kestikievarissa niin komeasti, ettei huolinut kestikievarin ruokiakaan, vaan söi ja joi omia herkkujaan ja syötti niitä kissalleen ja koiralleenkin. Eikä se viitsinyt edes maata kestikievarin parhaassa sängyssä, vaan laittoi itselleen kultaisen sängyn. Sattuivat silloin ryövärit ikkunan takana katsomaan sitä herkuttelemista ja kultaista komeutta, ja kun poika oli nukkunut, niin ryövärit tulivat yöllä hänen huoneeseensa ja aikoivat hänet ryöstää ja tappaa. No poika heräsi meluun eikä ollut unen pöpperössä ymmärtää mitään, mutta sitten hän muisti sormuksensa, tirkisti pimeässä sen läpi ja huusi:

»Seitsemän miestä avuksi!»

Samassa valkeni huone ja ilmestyi seitsemän mustaa miestä lujat pamput kädessä, ja ne pieksivät ryöväreitä niin, että nämä mielellään erkanivat pojasta.

Nyt poika nukkui rauhassa yönsä, nukkui myöhään seuraavaan päivään ja aikoi sitten lähteä astumaan yhä vain.

»Mitäs minä tässä vaivaan jalkojani joutavalla! Pitää meillä olla pari hopeankarvaisia hevosia, kultaiset vaunut ja kuski hopea- ja kultaraitaisissa vaatteissa», juttelee poika itsekseen, nostaa sormuksen siimalleen, tirkistelee sen läpi, ja heti ovat hänen edessään kiiltävät vaunut, hevoset ja kuski, joka istuu pönäkkänä ja komeana pukilla.

No poika nousee elukkoineen vaunuihin, ja se kuski kysyy:

»Minnekäs nyt maisteria ajetaan?»

No ei se poika oikein tiennyt minne ajetaan ja se vastasi umpimähkään:

»Ajetaan nyt vaikka keisarin linnalle.»

Ajavat niin että tie pölisee, ja pian poika näkee keisarin hovin kullatut tornit ja on tuossa tuokiossa keisarin portilla.

»Nyt pitäisi mennä keisariin sulhasiksi ja saada keisarin tytöstä morsian!» tuumi poika. Sitä tyttöä oli käynyt kosimassa moni komea ruhtinas, mutta keisari ei ollut pitänyt heistä ketään kyllin rikkaana ja korkea-arvoisena, vaan oli heittänyt heidät syvään vankikuoppaan keskelle merta.

No poika käski sormuksella oriit, vaunut ja kuskin katoamaan ja meni niissä huonoissa renginvaatteissaan keisarin puheille ja pyysi keisarin tytärtä.

»Hohoo, mites minä voin sinulle tytärtäni antaa, kun olet tuollainen kerjäläinen ja halparotuinen!» sanoi keisari. »Kun sinulla olisi edes samanlainen linna ja palvelijat kuin minulla!»

»Odottakaahan huomisaamuun!» vastasi poika ja lähti pois linnasta.

Siinä oli sellainen suuri meri keisarin linnan edessä, ja kun keisari seuraavana aamuna heräsi ja meni ikkunan luokse, niin paistoi meren takaa suunnattoman suuri linna kullasta, hopeasta ja kaikesta. No keisari purjehti sitä uutta linnaa katsomaan, ja siellä oli eilinen poika köyhissä vaatteissaan, mutta palvelijat kulta- ja hopearaitaisissa vaatteissa passasivat sitä poikaa.

»Jokos nyt saan tyttärestäsi morsiamen?» kysyi poika.

»Ohoo!» sanoi keisari. »Ihmepäs olitkin linnaa laatimaan. Vaan mites minä voin sinulle tytärtäni antaa? Kun nyt tekisit yhtenä yönä meren yli linnojen välille sillan lasista niin suoran, ettei olisi tuuman verran mutkaa, ja sillan kahden puolen kaksitoistatuhatta patsasta ja jokaisen patsaan päähän kultaisen ihmisenkuvan, joka puhuu ryssää, niin antaisin tyttäreni.»

»Odottakaahan huomisaamuun!» vastasi poika.

Keisari heräsi huomisaamuna kauheaan puheen porinaan, ja kun hän meni ikkunaan katsomaan, niin oli lasinen silta keisarin linnasta meren yli. Ja se silta oli niin suora, ettei ollut jouhen verran mutkaa, ja sillan kahden puolen oli kaksitoistatuhatta kultaista patsasta ja joka patsaan päässä seisoi priljanttinen ihmisenkuva ja kuvat puhella polittivat kilpaa ryssää.

No keisari valjastutti hevosensa vaunujen eteen ja aikoi ajaa sillalle katselemaan ja kuuntelemaan, mutta heti ensi askelella hänen hevosensa kompastuivat sillalla eikä keisari päässyt tuumaa eteenpäin sitä liukasta lasisiltaa pitkin.

Keisari nousi pois vaunuista ja alkoi vatsallaan ryömiä eteenpäin, mutta hänen yrittäessään jalat ja kädet veivätkin häntä vain takaperin eikä hän päässyt sillalle ollenkaan. No silloin poika ajoi häntä vastaan hevosilla, jotka olivat vilkkaat kuin tuuli ja timanttikengillä kengitetyt. Timanttinaulat oikein iskivät kipeniä lasisesta sillasta, hevoset hirnuivat ja kuvat puhella polittivat kilpaa ryssää. Poika nostatti keisarin vaunuihinsa ja antoi kuskata kultaiseen linnaan.

»No jokos nyt annat tyttärestäsi morsiamen?» kysyi poika.

»Ohhoh!» vastasi keisari. »Kyllähän annan, kun ensin yhtenä yönä rakennat sillan kumpaankin päähän kaksi kirkkoa lasista. Lasista kellotapulit ja kaikki kellot soimaan ja väkeä sisään ja lukkari laulamaan.

»No odottakaahan huomiseen!» vastasi poika.

Kun keisari heräsi huomisaamuna, niin pauhasivat ja helisivät monet kellot, ja kun hän meni ikkunan luokse, niin kirkkojen kullanväriset tornit kiilsivät kuin auringot ja kahdeksan kirkkoa kekotti sillan päissä, neljä kummallakin rannalla. Ja maantielle ja sillalle oli levitetty punainen verka, ja veralla käveli koreita mamselleja auringonvarjoineen ja herroja keppeineen niin paljon, ettei keisari koskaan ollut nähnyt niin paljon herrasväkeä, ja kirkoista kajahteli yht'aikaa kahdeksan lukkarin veisuu.

»Jo nyt tuli mikä tuli!» tuumi keisari. »Pitääkö minun nyt antaa tyttäreni tuolle renkipojalle, joka on alhaista rotua?»

Keisari pani tyttärensä kahdeksan lukon taa koppiin ja komensi sotajoukkonsa ottamaan niitä pojan kirkkoja, siltaa ja linnaa ja vangitsemaan poikaa. Mutta poikapa katsoi sormuksen läpi ja ajatteli:

»Hypätkööt nuo kaksitoistatuhatta ryssänkuvaa alas patsaiden päästä ja tapelkoot lujasti keisarin sotamiesten kanssa!»

Silloin ne kaksitoistatuhatta ryssää hyppäsivät patsaiden päästä ja paiskasivat keisarin sotamiehet sillalta mereen. No poika lähti sitten ajamaan lasivaunuilla lasista siltaa pitkin ja otti vaunuissa kultaisen sormuksen sormestaan ja ajatteli:

»Tulkoonpa nyt se keisarin tytär kahdeksan lukon takaa tähän vaunuihin viereeni!»

Ja se keisarin tytär tuli niinkuin ilmasta tupsahtaen. Ei auttanut keisarin muuta kuin antaa morsian. Kihlajaisväki kulki pojan linnasta lasista siltaa pitkin, ja kolmetuhatta musiikkia oli kultaisilla pilleillä soittamassa ja väki kulki lasisiin kirkkoihin ja lukkarit lauloivat.

Mutta se keisari vihasi ja kadehti poikaa, kun se oli vain huonorotuinen ja kuitenkin niin rikas. Ei tiennyt keisari, millä keinolla poika voi sellaisia ihmeitä tehdä. Niin keisari sanoi tyttärelleen:

»Utelepas sulhaseltasi, millä keinolla hän sai linnan, sillan, kirkot ja sinut, ja sano sitten minulle.»

Niin keisarin tyttö uteli sulhaseltaan:

»Millä keinolla sinä sait linnan, millä sait sillan, kirkot ja minut, kun olet vain halparotuinen?»

Niin poika vastasi:

»Minulla on sellainen sormus, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee mitä toivoo, niin heti saa!»

Silloin keisarin tyttö sanoi isälleen:

»Sillä on sormus semmoinen, että kun sen läpi katsoo ja ajattelee mitä toivoo, niin heti saa!»

No keisari tahtoi varastaa pojalta sen sormuksen, ja kun poika yöllä nukkui sormus sormessaan, niin keisari hiipi ottamaan sormusta pois. Mutta silloin poika heräsi, tirkisti sormuksen läpi ja huusi:

»Ahaa! Seitsemän miestä tänne ja pankaa varas pitkään pussiin ja viekää mereen.»

Heti ilmestyi seitsemän mustaa miestä, ja ne pistivät keisarin jauhosäkkiin ja alkoivat viedä ikkunan kautta mereen.

Silloin tuli keisarille hätä käteen, hän armoa rukoilemaan, ja poika päästi keisarin pois säkistä.

Mutta vielä sanoi keisari tyttärelleen:

»Houkuttele sinä nyt sormus pois sulhaseltasi. Se poika on halpaa rotua eikä kelpaa sinulle mieheksi.»

Niin morsian houkutteli pojalta pois sormusta, mutta poika ei vain antanut. Olipa poika niin varuillaan, että kun yöksi rupesi nukkumaan, niin otti sormuksen sormestaan ja talletti sitä suussaan, ettei voitaisi varastaa.

Mutta silloinpa se viisas keisarin tytär yöllä suuteli nukkuvaa poikaa, ja sormus luiskahti pojan suusta tytön suuhun.

Paikalla juoksi tyttö isänsä luo ja antoi sormuksen isälle.

No keisari heti nosti sormuksen siimalleen, tirkisti sen läpi kohti kuuta ja sanoi:

»Poika keskelle merta syvään torniin, jonne muutkin sulhaset on heitetty! Rautavitjoilla tukkiin kiinni!»

       *       *       *       *       *

Siellä nyt istuu poika vankina keskellä merta rautaisessa tyrmässä, jonka laessa on vain pieni ikkuna ja jonne ei taivaan valkeutta näy kunnolleen mistään kohden. Mutta tyrmän pohjalla viruvat niiden entisten kosijain ruumiit, joita keisari oli pitänyt liian halparotuisina ja köyhinä ja jotka olivat kuolleet nälkään.

Nälkään oli poikakin kuolla tänne syvään tyrmään. Mutta kun hän oli vuorokauden lojunut siellä pimeässä ulos pääsemättä, niin hän kuuli ylhäältä ikkunan kohdalta kissan naukuvan ja koiran haukkuvan. Se koira haukkui ja haasteli:

»Mitenkäs nyt voit siellä alhaalla, isäntä kulta? Sinut on tahdottu tapettavaksi, mutta me koetamme pidättää henkesi, kun olet meidän henkeämme varjellut. Toisella rannalla hyppäsi kissa selkääni ja sanoi, että minun piti joutuin lähteä uimaan ja isännän luo pyrkimään. Minä veteen ja uin kissa niskassa tänne. Mitäs nyt teemme, isäntä kulta?»

»Enpä tiedä mitä teette!» vastasi isäntä. »Mutta jos voisitte keisarilta ja keisarin tyttäreltä saattaa tänne sen minun kultaisen sormukseni, niin olisi hyvä asia. En minä kauan viihdy täällä kuolleiden seassa.»

No kissa kiireesti hyppäsi koiran niskaan ja koira taas veteen. Kissa piteli kynsillään kovasti kiinni koiran niskasta, ja koira ui keisarin linnalle niin että vaahto leuan alla kohisi. Illalla he tulivat perille, ja kun keisarin linnassa ruvettiin maata, niin kissa pujahti salaa ovenraosta makuuhuoneeseen ja jätti koiran odottamaan ulos. Etsii kissa pöytäin, piironkien, kaappien päällykset kaikki, ei löydy sormusta. Keskiyöllä rupeavat rotat rapisemaan loukossa.

»Ahah!» tuumii kissa ja alkaa väijyä rottia. Saa kissa viimein suurimman rotan kynsiinsä ja uhkaa:

»Minä tapan sinut!»

No rotta-rukka valittelee ja itkee:

»Älä tapa!»

Kissa vastaa:

»Ellet kiireesti hae isäntäni kultaista sormusta, niin tapan sinut ja kaikki rotat koko valtakunnassa!»

»Kyllä minä sormuksen haen, kun et vain tapa!» vannoo rotta.

Silloin kissa päästää rotan irti.

Rotta pujahtaa sillan alle ja viheltää kaikki veljet ja siskot koolle. Sitten ne tulevat huoneeseen ja alkavat nakerrella piironkien ja kaappien laatikoita puhki, mutta eivät yhdestäkään laatikosta löydä sormusta. Koppaavat vielä rotat kiinni kaikki linnan hiiretkin ja pakottavat ne hakemaan sormusta, mutta ei vain sittenkään löydy.

Rotille ja hiirille tulee kamala olo, kun kissan silmät nurkasta niin julmasti katsovat, mutta silloin seinärautio, joka raossa tikuttaa ja navertelee, virkkaa:

»Ei ole sormus kaapeissa ja laatikoissa. Se on keisarin tyttären suussa.»

No nyt pienin hiiri juoksee keisarin kamarin ikkunalle, jossa on iso nuuskarasia. Pienin hiiri ottaa vähän nuuskaa kämmeneensä ja juoksee taas keisarin tyttären huoneeseen. Pienin hiiri nousee sänkyyn ja pistää kämmenellään hiukan nuuskaa keisarin tyttären toiseen sieraimeen.

»Ätshish!» — Keisarin tytär aivastaa niin, että suu aukenee, mutta ei olekaan sormus hänellä suussa.

»Sitten se on keisarin suussa!» sanoo seinärautio.

Isoin rotta juoksee keisarin kamariin, ottaa kahteen kämmeneensä paljon nuuskaa, juoksee keisarin sänkyyn ja kaataa paljon nuuskan keisarin molempiin sieraimiin.

»Hutshish!» aivastaa keisari, niin että suu aukenee ja kultainen sormus vierähtää peitolle.

No siitä rotille ja hiirille ilo! Isoin rotta antaa sormuksen kissalle, ja kissa lyö rottaa kämmenellä otsaan ja sanoo:

»Nyt sinun pitää olla kaikkien hiirten kuningas!» — Siitämöisin ei ole kissa juuri mielellään syönyt rottia, vaikka onkin tappanut.

Kun ihmiset aamulla alkavat linnassa liikkua, ei kissa tohdi naukua päästäkseen ulos, kun pelkää sormuksen naukuessa putoavan suusta. Se kissa vain odottaa oven pielessä, että joku menisi ulos, jotta voisi pujahtaa pihalle.

»Merkillinen on tuo kissa. On niin oppinut, ettei tahdo huoneessa naukuakaan!» sanoo keisari ja avaa kissalle oven. Ulkona koira odottaa kissaa. Kissa viittoo koiralle käpälällään, että pitää lähteä joutuin uimaan, ja koira pulskahtaa veteen, kissa hyppää koiran selkään ja niin sitä aletaan matkata meren saarelle vankilaa kohti.

Ui, ui koira touhuissaan, niin että vaahto leuan alla kohisee. Vasta keskellä ulappaa ehtii koira kysäistä kissalta:

»Saitkos sormuksen?»

»Sain!» naukaisee kissa, mutta silloinpa sormus putoaakin kissan suusta mereen.

»Voi sinua harvahammas! Joudat itsekin jo uimaan!» sanoo koira suutuksissaan ja pudottaa kissan selästään veteen.

»Miks'et kysynyt rannalla!» vastaa kissa.

Siellä on nyt sormus syvällä vedessä, ja nälkäinen poika odottaa vankityrmässä. Kuka nostaa sormuksen vedestä?

Toisilleen vihaisina nousevat kissa ja koira autiolle karille keskellä merta. Kuljeskelevat autiolla karilla etsien jotakin syötävää, niin kissa näkee rannalla ison hauen. Heti se iskee kyntensä hauen niskaan ja sanoo:

»Minä tapan sinut!»

»Älä tapa!» läähättää hauki. »Mitäs tahdot, jos et tapa?»

Koirakin tulee siihen ja alkaa pureskella haukea.

»Mitä te minusta vaivaatte? Mitä tahdotte, jos ette tapa?» läähättää hauki.

Koira vastaa:

»Kirposi äsken sellainen kultainen sormus mereen, mene ja hae sitä sormusta, etkö löydä sitä sormusta!»

No hauki lupaa hakea sormuksen ja polskahtaa veteen. Siellä hän hätistää lahnoja, ahvenia, kiiskiä ja kysyy: »Ettekö ole nähneet sellaista kultaista sormusta?»

»Emme ole nähneet!» vastaavat lahnat, ahvenet ja kiisket.

Mutta yksi pieni kiiski ei vain virka mitään. Se katselee viekkaasti ja yrittää pujahtaa pakoon. Huomaapa sen hauki ja sanoo:

»Ahaa, sinä pojan nulikka, pörhisteletkös piikkejäsi! Oletkos nähnyt kultaista sormusta?»

Ja hauki pudistaa kiiskenpoikasta niin armottomasti niskasta, että kiiski huutaa:

»Kyllä, kyllä minä näin yhden sellaisen, joka oli kuin pieni vanne!»

»Ahah!» huutaa hauki. »Vai näit! Sinä olet sen sormuksen nielaissut. Kakaise sievästi ulos!»

Ei auta kiisken muuta kuin antaa pois sormus, ja hauki vie sormuksen ylös kissalle ja koiralle. Siitäkös kissalle ja koiralle ilo!

Mutta pian syntyy kissalle ja koiralle riita, kumpi sormusta kuljettaisi.

Koira sanoo: »Anna minunkin kantaa, sinulla on harvat hampaat, pudotat sormuksen taas veteen!» — Eihän siinä mikä auta, koira puree kissaa, kissa on huonompi koiraa, vaikka miten sylkisi ja raapisi, ja koira saa sormuksen kantaakseen.

Lähtevät sitten yhä kulkemaan vankityrmää kohti. Kulkevat, kulkevat, koira ui hyvillään, ja kissa nyreissään istuu koiran niskassa. Uivat, uivat, aurinko paistaa ja vesi aurinkoa kuvastaa. Yht'äkkiä kimaltaa koiran edessä veden pinnalla pieniä kaloja. Koira näkee kalat ja luulee: jo putosi sormus suustani, jo tuossa vedessä kimaltaa! Koira hamuaa vedestä sormusta suuhunsa, ja silloin sormus putoaakin mereen, ja kissa koiralle kähähtää:

»Enkös jo sanonut, lerppahuuli!»

Mikäs nyt eteen? Ei auta kuin koira ja kissa takaisin luodolle sill'aikaa kun isäntä nälässä odottaa.

Siellä saivat koira ja kissa taas kynsiinsä hauen. Hätistävät haukea, ja hauki noutaa taas heille sormuksen meren pohjasta.

Nyt kissa ja koira uivat isäntänsä luo. Kissa istuu koiran niskassa, ja koira ui niin että vaahto leuan alla kohisee.

»Ui, laiska, kovemmin, isäntä kaipaa, isäntä kaipaa!» hokee kissa.

Koiran tekisi mieli vastata vihaisesti, mutta ei uskalla, kun kallis sormus on suussa.

Viimein kissa ja koira tulevat keskelle merta sille tyrmälle, jossa poika istuu vankina. Ottaa kissa sormuksen koiralta ja kiipeää sormus suussa tornin huippuun, ja siinä ikkunan kohdalla kissa huutaa alas pojalle:

»Tässä putoaa nyt se sormus, ota vastaan!»

Samassa poika kaappaa sormuksen ilmasta käteensä, tirkistää kiireesti sen läpi ja hihkaisee:

»Pois kahleet! Peliä ja huiluja!»

Kaatuvat muurit, katkeavat kahleet, ja suuri joukko viulun ja pillin soittajia istuu raunioilla viheltäen ja vinguttaen.

»Ruvetkoot elämään nuo vainaat!» huutaa poika katsoen sormuksen läpi, ja samassa kavahtavat nälkään kuolleet kosijat virkeinä ja punakkoina ylös raunioista.

Siinä alkaa iloinen tanssi, kun poika on päässyt kuolemasta ja vankilasta.

Tanssivat, tanssivat poika, vainaat, kissa ja koira, ja kun poika on saanut kyllikseen tanssituksi, asettuu hän lepäämään ja syömään karkealle kivelle. Sitten ottaa sormuksen sormestaan, asettaa sen siimalleen ja toivoo:

»Tulkoon nyt se valkea käärme tänne!»

Samassa on pojan edessä valkea, punahelttainen käärme.

»Mitäs tahdot?» kysyy käärme.

»Sitäpä minä tahdon, että otat takaisin tämän sormuksen!» sanoo poika. »Mieluummin ottaisin sinut, vaikka olisit seitsemän päivää viikossa käärme, kuin tämän sormuksen. Siitä voi olla sama vahinko kuin hyötykin.»

Kun poika niin sanoo, niin valkea käärme muuttuu taas koreaksi mamselliksi, niin koreaksi, että poikaa ihan huimaa. Ja mamselli virkkaa:

»Nyt on noituus hävinnyt. Minut taiottiin käärmeeksi niin pitkäksi aikaa kun tulisi mies, joka ottaisi mieluummin minut kuin kultaisen sormuksen. Nyt en milloinkaan enää käärmeeksi muutu. Ota nyt minut!»

»Otanpa otan!» vastaa poika, ja samassa purjehtii luodolle suuri laiva kulta- ja hopearaitaisin purjein, ja mamselli ja poika koirineen ja kissoineen nousevat laivaan ja matkustavat luodolta käärmeen komeaan linnaan.

KULTARUKKI.

Kuninkaalla oli ylen korea tyttö, mutta niin ylpeä, ettei ollut kuultu eikä nähty. Sillä kävi paljon sulhasia, mutta eivät kelvanneet sille minkäänlaiset miehet, vaikka kuinka hyviä tarjoksi tuli. Kuninkaan tytär vain pilkkasi kaikkia kosijoitaan.

No oli kuninkaan valtakunnan vieressä rikkaalla keisarilla valtakunta ja keisarilla poika, joka oli mahdottoman kaunis ja kaikkien arvossa pitämä, ja keisarinkin poika lähti koettamaan, eikö saisi omakseen kuninkaan tytärtä.

Ajoi keisarin poika kuninkaan hoville kolmella valkealla hevosella ja lasisissa vaunuissa, ja hänet otettiin kuninkaan hovissa hyvästi vastaan. Se pikkuinen kuninkaan tyttökin oli olevinaan keisarin pojalle hyvin ystävällinen, mutta aina tuontuostakin laski keisarin pojasta pilkan eikä vastannut kosintapuheisiin puoleen ei toiseen. No tällainen jo alkoi suututtaa keisarin poikaa, mutta vielä pahemmin hänelle kävi, kun hän meni talliin hevosiaan katsomaan. Ei ollut poika tunteakaan hevosiaan, ennenkuin ne alkoivat hänelle hirnua. Oli näet hänen valkeat hevosensa töhritty ruskeanpunaisiksi; kuninkaan tyttö oli antanut ne tervalla töhriä.

»Kyllä minä sen vielä opetan!» tuumi keisarin poika.

Oleilee poika vielä päivän linnassa ja kosiskelee kuninkaan tytärtä, mutta tämäpä häntä vain pilkkaa, ja kun keisarin poika taas seuraavan kerran menee talliin tervattuja hevosiaan katsomaan, niin näkee, että komeimmalta hevoselta on ajettu partaveitsellä pois haivenet kuonosta, otsatukka ja harja ja hevosen otsaan on kirjoitettu liidulla:

»Hevostaanko prinssi toi meille parturiin?»

Se kuninkaan tytär oli niin hevosen ajattanut ja piirrättänyt kirjoituksen otsaan.

Pistipä nyt keisarin pojan hyvin vihaksi, hän valjasti heti hevosensa, heitti hovissa hyvästit ja ajoi kotiin. Mutta kuninkaan tyttären hän päätti ottaa vaimokseen, maksoi mitä maksoi.

Kului sitten muutamia aikoja, niin eräänä iltana tuli kuninkaan väentupaan kerjäläisen näköinen mies iso laatikko selässä ja kertoi rengeille, että hänellä on sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin kymmenen käkeä hyppää rukin pyörällä ja kukkuu kaiken maailman marssit ja polskat. No kuninkaan tyttären piiat sattuivat kuulemaan miehen jutun ja juoksivat heti kertomaan kuninkaan tyttärelle:

»Väentupaan tuli sellainen mikä lienee kerjäläinen, ja hänellä on laatikossa sellainen rukki, että kun sillä kehrää, niin kymmenen käkeä hyppii rukin pyörällä ja kukkuu sellaiset kaiken maailman marssit ja polskat!»

»Tuokaa se rukki tänne!» käski kuninkaan tytär.

Piiat juoksivat ottamaan mieheltä rukkia, mutta silloinpa mies sanoi:

»Koskekaapas vain rukkiin, ne kymmenen käkeä muuttuvat haukoiksi ja nokkivat teiltä silmät päästä! Eikä se rukki soi, jos en minä itse ole sitä pyörittämässä. Mutta jos kuninkaan tytär haluaa kuulla soittoa, niin tulkoon väentupaan. Kyllä minä pyöritän.»

Piiat juoksivat emäntänsä luo ja kertoivat mitä mies oli sanonut.

»Minä väentupaan! Höp!» huusi kuninkaan tytär ja löi piikojaan. »En välitä koko mokomasta rukista!»

Mutta seuraavana aamuna piiat tulivat ja kertoivat emännälleen:

»Nyt se rukki jo pyörii ja kymmenen käkeä hyppii pyörällä ja kukkuu kaiken maailman marssit ja polskat, ja väki tanssii!»

»Eikö mies lupaa tulla soittamaan tänne?» kysyi kuninkaan tytär.

»Ei lupaa!» vastasivat piiat. »Ei lupaa, vaan pitää kuninkaan tyttären tulla sitä kuuntelemaan väentupaan.»

No kovin teki pikkuisen kuninkaantyttären mieli nähdä ja kuulla sitä rukkia, ja hän sanoi piioilleen:

»Jos minä nyt teen sen kerjäläisen mieliksi, mutta älkää puhuko kenellekään, muutoin käy teille kipeästi! Ja rengit täytyy ajaa pois tuvasta, etteivät näe minua.»

Rengit ajettiin pois tuvasta, ja sukkelasti juoksi kuninkaan tytär soittajan luokse.

Soittaja alkoi pyörittää, ja käet hyppivät ja soitto vihelteli, puhkui ja kukkui kaiken maailman marssit ja polskat. Ensin prinsessa kuunteli nyrpyssä nenin, mutta mitä kauemmin soitettiin, sitä iloisemmaksi hän tuli ja halusi jo lopulta tanssia. Silloin mies lopettikin soiton.

»Pyöritä vielä!» käski kuninkaan tytär.

»Ei makeaa mahan täydeltä!» vastasi mies eikä soittanut enempää, vaikka olisi ollut ihme.

Seuraavana aamuna kuninkaan tytär sanoi piioilleen:

»Juoskaapa pyytämään, eikö se mies tulisi tänne ja pyörittäisi, niin tanssittaisiin!»

Piiat juoksivat ja pyysivät, mutta ei se mies luvannut tulla. Lähetti vain sanan, että jos kuninkaan tytär tulee tanssimaan renkien kanssa, niin kyllä hän pyörittää.

»Hyh, vai renkien kanssa! En välitä koko mokomasta tanssista!» sanoi kuninkaan tytär.

Mutta seuraavana aamuna hän tuumi piioilleen: »Säälittäähän tuo kerjäläisrukka. Jos nyt pilkalla pyörähtäisin pari kertaa vaikka renkienkin kanssa!»

Ja kuninkaan tytär meni väentupaan ja tanssi renkien kanssa puolen päivää.

Kun kuningas sen kuuli, suuttui hän ja sanoi:

»Tämäpä nyt on ihmettä! Sopiipas tytön hyppiä renkien kanssa, vaikk'eivät keisarilliset kosijat kelpaa. Kyllä minä hänet opetan!»

Ja kuningas torui tytärtään:

»Vai menet sinä hyppimään renkien kanssa, vaikk'eivät sinulle keisarilliset kosijat kelpaa! Kyllä minä sinut opetan! Mikä sinut sinne väentupaan vei?»

»Se rukki!» vastasi kuninkaan tytär. »Tänne tuli mies, jolla on sellainen kultarukki, että kun sitä pyörittää, niin kymmenen käkeä hyppää ja kukkuu kaiken maailman marssit ja polskat ja tekee mieli tanssia. Mutta se rukki ei soi muuten kuin että mies itse pyörittää, eikä se mies tule tänne herraspuolelle pyörittämään eikä pyöritä tuvassakaan, jos en tanssi renkien kanssa!»

»Kaiken maailman polskat sille miehelle! Marssikoon huomisaamuna talosta!» sanoi kuningas.

Kuninkaan tytär oli koko yön pahoillaan, kun sen miehen pitäisi marssia rukkeineen huomenna talosta, ja aamulla hän meni pyytämään isältään:

»Älä aja sitä miestä talosta! Minä tahtoisin kuulla rukkia ja tanssia. Enkä mene väentupaan tanssimaan. Jos mies rupeaa soittamaan, niin minä panen kamarin ikkunan auki ja ikkunasta kuuntelen soittoa ja tanssin kamarissa piikoineni. Minä kuolen ikävästä, ellen saa kuulla sitä rukkia!»

Kuningas vastasi:

»No olkoon sitten mies talossa, mutta soittakoon vain ruoka-ajalla, ettei renkien työpäivä pilaannu! Mutta muistakin se, ettet mene renkien kanssa tanssimaan!»

Samana päivänä ruoka-ajalla kuninkaan tytär pani kamarinsa ikkunan auki, kun mies soitti tuvassa, ja se kuninkaan tytär alkoi tanssia kamarissa piikainsa kanssa, mutta kun mies huomasi, että kuninkaan tytär alkoi tanssia, niin se heti lopetti soiton, pisti rukin laatikkoon eikä sitä avannut koko päivänä.

No kuninkaan tytärtä suututti ja hänellä oli paha mieli, mutta minkäpäs mahtoi.

Seuraavana aamuna piiat juoksivat kuninkaan tyttärelle kertomaan:

»Nyt se mies on mennyt pientarelle tallin taakse ja soittaa siellä eikä sano koskaan enää tulevansa tupaan soittamaan!»

»Voi, kuinka se on häijy!» huudahti kuninkaan tytär. Koko päivänä ei hän kuullut soittoa eikä uskaltanut mennä kuuntelemaan.

Päivän päästä juoksivat piiat taas kuninkaan tyttären luo ja hokivat:

»Nyt on ihmeitä vasta! Sillä miehellä on tallin takana kuva, joka puhaltaa torveen ja laulaa ja pajattaa kaiken maailman satuja ja tarinoita.»

»Minkälainen se kuva on?» kysyi kuninkaan tytär.

»No se on sellainen, että kun se puhaltaa torveen, niin se laulaa lauluja ja pajattaa kaiken maailman satuja ja tarinoita!» vastasivat piiat, eikä kuninkaan tytär päässyt siitä sen enemmän selville.

»Ei se taida tuoda tänne sitä kuvaa?» sanoi kuninkaan tytär. »Pitäköön sitten itse, en minä siitä välitä!»

Mutta kuta useammin hän kuuli kuvaa mainittavan, sitä suruisemmaksi hän tuli.

»Menkää nyt pyytämään kauniisti, eikö se mies myisi kuvaa ja kuinka monta säkillistä kultaa hän tahtoisi!» sanoi kuninkaan tytär.

Ei se mies myynyt kuvaa.

»Älkää nyt aina puhuko siitä kuvasta! Väsyttää jo tuo sama asia!» huusi kuninkaan tytär piioilleen, kun ne siitä yhä vain juttelivat.

Mutta kolmen päivän päästä sanoi kuninkaan tytär:

»Minä en voi tulla toimeen ilman sitä kuvaa. Millä ihmeellä minä saisin sen nähdäkseni?»

»Lähtekää vain katsomaan!» sanoivat piiat iloissaan.

»Niin, mutta kun isä ei laske!»

»Mitäs siitä! Mennään pimeässä. Ettehän te siitä pahene.»

Kuninkaan tytär ihastui:

»Enhän minä siitä pahene. Eihän ihminen pahene, jos katselee kuvaa tallin takana. Mutta älkää tästä kenellekään kertoko.»

Kun pimeä tuli, niin prinsessa ja piiat menivät salaa tallin taakse. No siellä oli se mies, ja se kuva puhalsi isoon torveen ja lauloi kauniita rakkauden lauluja ja jutteli merkillisiä satuja ja tarinoita.

Huomisiltaa odotti sitten kuninkaan tytär koko päivän, ja pimeässä hän lähti tallin taakse kuulemaan kauniita rakkauden lauluja ja merkillisiä tarinoita.

Mutta juuri kun ilo oli ylimmillään, hyppäsi kuningas nurkan takaa ja huusi:

»Vai täällä sinä tyttö taas olet! Enkös minä varoittanut sinua väentuvassa olemasta, ja nyt sinä olet joka ilta tallin takana. En enää huoli sinua kotiin, ei sinusta ihmistä tule kuitenkaan. Saat marssia nukentanssittajan kanssa maailman markkinoille polskia soittamaan.»

Eikä se kuningas leppynyt, vaikka prinsessa polvillaan rukoili ja piiatkin rukoilivat. Eikä laskenut siksi yöksikään tyttöä kotiin.

»Voi, voi, mihinkäs minä nyt joudun, kun isä ajaa talosta», itki tyttö. »Sinun täytyy elättää minua, sinä se minut tähän viettelit!» tiuski hän miehelle.

Mutta mies vastasi:

»Älä tiuski, tai jätän sinut heti paikalla tähän yksinäsi, ja minnekäs sinä mamselli sitten osaat. Ole siivolla, jos tahdot yösijan ja ruokaa, ja tule jäljestäni.»

Kovin on pikkuisen kuninkaantyttären mieli vihainen, haikea ja surullinen, kun täytyi ruveta komennettavaksi, mutta mikäs auttoi! Ei muuta kuin kulje miehen jäljestä.

Kulkevat, kulkevat pimeässä, kulkevat likaisia teitä, repii ja likaa kuninkaan tytär valkeat, hiirennahkaiset kenkänsä, repivät risut kuninkaan tyttären jalkoja, väsyy tytär ja mies vielä ärjyy:

»Miksi et kulje joutuisammin, laiskahan sinä olet!»

Karvasteli kuninkaan tyttären sydäntä ja hän tiuskaisi:

»Enpä olekaan orjasi, minäpä en tulekaan, minäpä jäänkin tähän!»

Mutta mies vain nauroi ja sanoi:

»Jää, jos mielesi tekee!»

Ja mies kulki seisahtumatta.

Aikoi kuninkaan tytär ihan jäädä, mutta sitten säikähti yksinjäämistä ja ajatteli:

»Voi, kun ei ole kotia eikä mitään! Pitäähän minun totella niin kauan, kunnes tulen toimeen omin voimin. Mutta sittenpä en enää tottelekaan!»

Ja tyttö lähti kulkemaan miehen jäljestä.

Kulkivat, kulkivat ja tulivat suuren suon laitaan, ja mies sanoi:

»Tässä on suuri, vetelä suo, ja yli on vain huonot portaat. Minun täytyy nyt antaa koneitteni hukkua suohon ja kantaa sinut suon yli, ethän itse pysy portaalla.»

Tyttö vastasi:

»Kyllä pysyn!» ja lähti kulkemaan, mutta putosi samassa suohon. Mies huusi:

»Enkös sanonut, ettet pysy. Vain tanssia sinä osaat ja sileällä permannolla. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli! Nyt minun täytyy jättää kalliit rukkini ja kuvani uppoamaan pelastaakseni sinut!»

Mies heitti laatikon suohon ja nosti prinsessan syliinsä. Mies kantoi häntä porraspuuta myöten ja jutteli:

»Likasit kauniin leninkisi suossa. Olet kenkäsikin tärvellyt. Millä nyt maksamme ruuan ja yösijan? Minä en voi maksaa, kun kalliit rukkini ja kuvani jätin. Voi, mikä vastus sinusta minulle tuli!»

»Jätä minut. Ehkä vielä ehdit pelastamaan kalleutesi!» itki prinsessa.

Mies vastasi:

»Ahaa, vai niin. Ihmishenki on minusta sentään vähän kalliimpi kuin nuo kojeet, vähän kalliimpi!»

»Kiitos!» sanoi kuninkaan tytär.

Tulivat viimein keskellä yötä kylään ja menivät kestikievariin. Mies jätti prinsessan porstuaan ja sanoi itse menevänsä sisään pyytämään ruokaa ja yösijaa.

Tuvassa mies kaatoi ison kasan kultarahoja pöydälle isännän eteen ja sanoi:

»Kun toverini tulee pyytämään ruokaa, niin pitää antaa vain pari kuivia silakoita ja homeista leipää. Jos se rupeaa kiukuttelemaan, niin pitää haukkua varkaaksi. Ja aamulla pitää koettaa vaatia meiltä maksua rahtamenteista. Jos ette tee mitä käsken, niin tietäkää, että olen keisarin poika ja lähetän sata solttua niskaanne!»

No isäntä se ihmeissään heti lupasi totella, ja mies meni takaisin porstuaan ja sanoi kuninkaan tyttärelle:

»Kas niin, eivät luvanneet meille ruokaa ja yösijaa. Mene sinä nyt vuorostasi pyytämään, sinulla on edes paremmat vaatteet kuin minulla, ehkä paremman näköiselle antavat!»

Kuninkaan tytär meni isännän luo ja sanoi:

»Tarjotaanko täällä illallista ja lepopaikkaa?»

»Miks'ei maksusta», vastasi isäntä ja toi penkille kannikan homeista leipää ja pari kuivaa silakkaa.

»Hyi! Minä olen kuninkaan tytär, en syö silakkaa!» huusi tyttö.

»Mitä? Kuninkaan tytär!» pilkkasi isäntä. »Vai kuninkaan tytär! Etkö liene varaskin, mistäpäs muuten olisit saanut noin koreat vaatteet! Annas olla, lähetän hakemaan vallesmannia, niin tokko tiuskit, mokomakin prinsessa!»

Mitäs siinä, itkien meni kuninkaan tytär miehen luokse porstuaan ja tiuski, ettei syö niitä häijyn ruokia vaikka tapettaisiin.

Mies tuumi: »Kyllä minä syön, mikäs siinä auttaa, paljonhan sellaista köyhille tapahtuu!» Hän meni tupaan ja jätti kuninkaan tyttären nälissään porstuaan.

Tuvassa mies komensi parhaita herkkuja pöydän täyteen ja söi ja joi pulskasti. Sitten hän tuli takaisin prinsessan luokse ja sanoi:

»Nyt olen kylläinen, herra siunatkoon, ja saatiinpa makuusijakin. Mennään nyt heinäkorsuun maata.»

Ei auttanut väsyneen prinsessan muu kuin mennä korsuun maata. Itkee, itkee kauan, itkuunsa, nälkäänsä nukkuu prinsessa, mutta tuskin on nukkunut, niin on jo aamu ja oveen aletaan hirveästi paukuttaa ja kolkuttaa. Isäntähän se siellä kolkuttaa ja huutaa:

»Tokko ne kulkurit ovat enää täällä. Kunhan eivät vain olisi karanneet maksamatta ruokaa ja yösijaa. Hei, ylös maksamaan, kerjäläiset ja prinsessat!»

»Nyt täytyy paeta, ne vaativat maksua, eikä meillä ole millä maksaa!» sanoi mies ja alkoi vetää prinsessaa mukanaan ulos.

»En minä jaksa juosta!» sanoi pikkuinen prinsessa.

»Sitten minun täytyy kantaa sinua, muuten ne ryöstävät kenkäsi ja leninkisi, ainoan mikä meillä on arvokasta!»

Mies otti prinsessan selkäänsä ja pakeni, ja kintereillä juoksi kestikievarin isäntä kiljuen ja huutaen.

Juoksivat pitkän matkaa, ja viimein isäntä herkesi ajamasta. Mies laski prinsessan selästään, ja prinsessa sanoi:

»Kiitos! Olisinhan paleltunut ilman kenkiä ja leninkiä!»

»Kyllä vielä voit paleltuakin, en minä kauan saata pitää sinua mukanani, kun olet niin röyhkeä. Kerjäläisten pitää olla nöyriä eikä semmoisia kuin sinä tässä talossa!»

No eipäs olla. Kun tultiin ensi kerralla taloon, niin kelpasipa prinsessalle kova leipä ja pari kuivanutta silakkaa.

Kulkivat, kulkivat pitkät matkat, ja prinsessa kerjäsi. Viimein he tulivat keisarin valtakuntaan. Silloin mies sanoi:

»Nyt kai olet jo oppinut tulemaan omin voimin toimeen. Minä menen keisarin kaupunkiin hankkimaan itselleni työtä. Me eroamme nyt.»

Pelästyi kuninkaan tytär ja sanoi:

»Älä hyvä mies jätä, mihin minä raukka joudun, en minä ole vielä oppinut omin voimin tulemaan toimeen.»

Silloin mies vastasi:

»No jos tulet morsiamekseni, saat olla seurassani ja eletään yhä yhdessä miten parhaiten voidaan!»

Lupasi toki prinsessa, ja mies lähti kaupunkiin työn hakuun ja sanoi pian tulevansa takaisin.

Mies meni suoraan keisarin linnaan, ja hänet otettiin keisarin poikana suurella riemulla vastaan. Siellä hän söi, joi ja lepäili pitkän aikaa ja viimein tuli kuninkaan tyttären luo ja sanoi:

»Huonot ovat ajat! Kauan sain rukoilla ja kerjätä, ennenkuin työtä annettiin. Pääsin keisarin savenvaluruukkiin. Siellä minun täytyy tehdä töitä kurjasta ruokapalkasta pitkät päivät, ja vasta illalla pääsen luoksesi kotiin. Mutta hyvä koti meille annettiin. Tule katsomaan kotia!»

Keisarin poika vei kuninkaan tyttären kaupungin ulkopuolella kehnon töllin luo, joka ei ollut paljon isompi koirankoppia, ja sanoi:

»Tässä nyt on koti, ja ruokaa tuon sinulle illalla, mutta päivän saat olla ilman!»

»Kiitos!» vastasi kuninkaan tytär.

Keisarin poika oli sitten pitkät päivät kaupungilla, niin että kuninkaan tyttärellä oli ihan ikävä yksinään. Ja kun ilta pimeni, pelkäsi hän ilkeitä kulkijoita ja oli huolissaan, tokko mies palaisikaan. Olisihan hänelle voinut sattua jokin onnettomuus.

»Voi, miksi en huolinut kaunista keisarin poikaa!» huokasi prinsessa. »Vaikka — jos oikein ajattelen — kaunishan on sulhasenikin, kun vain olisi hyvissä vaatteissa! Mutta miksi en ottanut hyvää keisarin poikaa! Vaikka jos oikein ajattelen, parempihan on sulhaseni kuin keisarin poika. Mutta miksi hylkäsin rikkaan keisarin pojan?»

Myöhään tuli keisarin poika kotiin ja toi saviruukussa morsiamelleen kaalia ja pussissa leipää ja silakoita, ja morsian söi ja oli iloinen.

No sitten kerran sanoi keisarin poika morsiamelleen:

»Nyt minä olen valanut valmiiksi paljon saviastioita. Kaupungissa on huomenna markkinat, ja sinun pitää myydä niitä saviastioita markkinoilla.»

Keisarin poika osti saviastioita ja teltan ja pani morsiamensa teltassa myymään astioita. Mutta salaa hän palkkasi kymmenen hampuusia ja sanoi niille:

»Juoskaa nyt sinne teltalle ja paiskatkaa rikki kaikki sen myyjänaisen saviastiat!»

Miehet juoksivat ja paiskasivat rikki kaikki kuninkaan tyttären saviastiat.

No kuninkaan tytär itkemään, juoksemaan sulhasensa luokse.

»Voi sulho kulta!» itki kuninkaan tytär. »Kymmenen hampuusia juoksi teltalle ja paiskasi rikki kaikki kalliit astiat!»

»Sattuuhan semmoista köyhille, pitää kärsiä!» vastasi mies.

»Etkös ole minulle vihainen, rakas kulta?» kysyi kuninkaan tytär.

»En.»

»Voi, kuinka sinä olet hyvä!» huudahti kuninkaan tytär.

Elävät kojussaan yhä, niin eräänä aamuna valittaa ja voihkii sulhanen kovasti ja sanoo:

»Minä olen nyt hyvin kipeä enkä saata lähteä työhön, ja me kuolemme nyt nälkään.»

Säikähtää kuninkaan tytär:

»Oletko sinä kipeä, kultaseni! Jää kotiin, minä menen keisarin linnaan koettamaan etsiä työtä ja hankkimaan sinulle rohtoja, ruokaa ja juomaa.»

Kuninkaan tytär lähti, mutta tuskin hän oli ehtinyt vähän matkan päähän kojulta, niin hypähti keisarin poika terveenä ylös, puki vaatteet päälleen ja juoksi kaupunkiin jo ennen kuninkaan tytärtä.

Tuli viimein kuninkaan tytär keisarin linnaan tarjoutumaan työhön. No se keisarin poika oli silloin vastassa pihalla komeissa vaatteissa, ja kuninkaan tytär ajatteli:

»Voi miten sairas sulhaseni on pulska! Jos se vain saisi yhtä komeat vaatteet kuin tuo keisarin poika, olisi se yhtä komea. Mutta mitäs nyt komeista vaatteista, kun saisin sulhoni terveeksi!»

Kuninkaan tytär niiasi syvään ja pyysi:

»Enkös minä saisi jotakin työtä täällä hovissa, kun sulhaseni on kipeä ja tarvitsee rohtoja ja ruokaa?»

»Pidätkö sulhasestasi?» kysyi kuninkaan tyttären sulhanen.

»Pidänpä tietysti, hän on minua hoitanut kauan suurella rakkaudella!»

Keisarin poika naurahti ja kysyi:

»Mutta osaatkos tehdä työtä? Olet liian hienon näköinen työhön. Katsos vain, kätesi ovat kuin erään tutun, ylpeän prinsessan.»

Kuninkaan tytär punastui pahasti ja pelkäsi, että keisarin poika alkaisi kysellä hänen nimeään ja sukuaan. Mutta keisarin poika vain sanoi:

»No jos nyt uhkaat osata työskennellä, niin saat pestä talon pyykkiä!»

Kovalle se työ kuninkaan tyttärelle otti, hänen pienet, valkeat sormensa hankautuivat ihan verille ja tulivat kuumassa vedessä ryppyisiksi. Mutta kovasti hän ponnisti, ja kun ilta tuli ja palkka jaettiin, juoksi hän ensin apteekkiin ja osti lääkkeet, sitten puotiin ja osti ruokaa ja viimein kotiin, jonne keisarin poika oli tullut sairaana odottamaan. Niin sairasti sulhanen muka kauan aikaa, ja morsian pesi kovasti pyykkiä hovissa. Ja kuta kauemmin morsian sulhastaan hoiteli, sitä rakkaammaksi se hänelle kävi. Mutta viimein tuli kuninkaan tytär paljosta raskaasta työstä hyvin kipeäksi ja sanoi sulholleen:

»Nyt en jaksa kauan enää! Kuollaan pois yhdessä!»

Mies vastasi:

»Ehei, ei minulla ole yhtään halua kuolla. Kyllä sinun täytyy ponnistaa, kunnes paranen. On niitä keinoja jäljellä. Koeta nyt vielä mennä pesemään pyykkiä ja varasta pyykissä keisarin rouvan silkkiröijy. Myy se sitten, niin saadaan paljon rahoja, joilla yhdessä sairastellaan.»

Kuninkaan tytär kauhistui, mutta lopulta hän sentään suostui ja sanoi:

»Mitäpäs en tekisi, kun sinä haluat!»

Kuninkaan tytär meni vaivalla pyykille ja piilotti povelleen keisarinnan röijyn. Mutta samassapa tuli siihen keisarin poika ja huusi:

»Mitäs teet, tyttö? Vai varastat sinä äitini vaatteita. Minä ajan sinut pois työstä!»

Puhkesi kuninkaan tytär itkemään:

»Voi, kuinka hirveän paljon olen tehnyt pahaa tässä maailmassa, kun minua näin rangaistaan. Tosiaan minä olen tehnyt hirveän paljon pahaa!»

Keisarin poika kysyi:

»No mitäs muuta pahaa sinä olet tehnyt kuin tämän?»

»Oi hyvä herra, en voi sitä sanoa!»

»Sano vain pois!» vaati keisarin poika. »Jos sanot, niin annan tällä kertaa anteeksi ja saat jäädä työhön.»

»Voi, se on niin kauheaa! Minähän olen se prinsessa, joka annoin tervata ja parturoida teidän hevosenne!»

»Vai niin!» huusi keisarin poika. »Kovin olitkin hänen näköisensä! Kyllä nyt tekisi mieleni sinulle näyttää — mutta anteeksihan olen sinulle luvannut!»

Kuninkaan tytär kulki kojuunsa, ja mies kysyi:

»Saitkos röijyn?»

Ja kuninkaan tytär vastasi:

»Kuollaan jo pois, keisarin poika tietää, että olen hänen pilkkaajansa.»

»Ja sinä olet hyvin pahoillasi, että jouduit minulle etkä keisarin pojalle? Saitkos röijyn?»

»En ollenkaan. Enemmän pidän sinusta kuin hänestä, olethan tehnyt niin paljon minulle hyvää! Mitäs röijystä, en saanut.»

       *       *       *       *       *

Keisarin poika tuumi itsekseen:

»Nyt riittää jo.»

Seuraavana aamuna varhain läksi kuninkaan tytär vielä kerran keisarin linnaan yrittämään työtä, ja keisarin poika ehätti ennen häntä linnan portille, seisoi siinä koreissa vaatteissa ja sanoi:

»Tiedätkös, että tänään ovat minun hääni ja minä tarvitsen paljon väkeä hääpuuhissa. Kun nyt kerran olen sinulle antanut anteeksi enkä liioin sinusta välitä, niin sopii ja pitää sinun tulla kyökkipiian avuksi tänä iltana keittämään hääruokia minun morsiamelleni. Saat, köyhä kun olet, sen palkan kuin muutkin piiat.»

Kuninkaan tytär kiitti, mutta ajatteli itsekseen:

»Kukas arvasi, että jouduin sen morsiamen piiaksi, jonka sulhasta pilkkasin!»

Kun sitten hääkemut alkoivat ja kuninkaan tytär askarteli keittiössä kyökkipiian apulaisena, lähetti keisarin poika salaa tuprauttamaan tuleen sen savenvalajan hökkelin, ja yht'äkkiä juostaan kyökkiin ilmoittamaan kuninkaan tyttärelle:

»Mökkisi palaa, mökkisi palaa!»

Kuninkaan tytär pelästyksissään pudotti ja särki herkkuvadin ja huusi:

»Voi minua onnetonta, sairas sulhaseni palaa!»

Kuninkaan tytär juoksi kiireesti palopaikalle, ja siellä hän olisi lentänyt vaikka tuleen sulhastaan pelastamaan, jos keisarin poika ei olisi pidellyt häntä kiinni ja sanonut:

»Minähän se olenkin sulhasesi!»

»Ei ei, minun sulhaseni on savenvalaja ja palaa!» valitteli kuninkaan tytär.

Ei uskonut kuninkaan tytär, ennenkuin keisarin poika kertoi hänelle kaikki heidän yhteiset salaisuutensa. Kertoipa poika, miten hän oli houkutellut rukilla ja nukella kuninkaan tyttären pois kotoa, miten he olivat yhdessä vaeltaneet ja mitä kuninkaan tytär oli milloinkin savenvalajalle jutellut. Ja kun keisarin poika oli kaiken tämän kertonut, niin silloinkos kuninkaan tytär lankesi hänen syliinsä ja huusi:

»Ethän nyt enää minua kiusaa!»

»En», vastasi keisarin poika. »Mutta nyt mennään linnaan ja pane päällesi morsiusvaatteet, niin vietetään vähän häitä.»

No siitä ilo tuli kuninkaan tytölle, vaikka hän oli keittänyt morsiamelle ruokaa omissa häissään, ja häät pidettiin ja tytön isällekin tieto annettiin.

VIISAS VAIMO.

Oli kerran rikas mies, ja hänellä oli niin kaunis vaimo, ettei kauniimpaa vesillä eikä mailla. Niin ihmeen ihana se oli, että taivaan tähdet hartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumotti, ja se rikas mies oli hyvin onnellinen. Niin se vaimo sanoi miehelleen:

»Pidä vain salassa, että sinulla on niin kaunis nainen, äläkä minua kenellekään näytä tai kehu.»

No se mies lupasi.

Mutta kuinkas ollakaan, mies meni kerran kaupunkiin, jossa kuningas asui, ja hänet kutsuttiin kuninkaan luokse kestiin. Siellä oli kaikki komeaa ja kimaltavaa, lattiat hopeasta, pilarit kullasta ja katto kalleista kivistä. Istui mies kuninkaan joukon kanssa hopeisen pöydän ääressä, söivät, joivat kaikki, rikas mieskin hiukan juopui. No istui siinä pöydän päässä kuninkaan tytär, ja kovin kaunis oli hänkin, kultainen kruunu oli päässä, ja hiukset olivat puhdasta kultaa. Kuningas alkoi kehua tytärtään:

»Tämä minun tyttäreni se on ihanin ihminen maan päällä. Ei ole toista niin koreaa naista Jumalan sinisen taivaan alla kuin tämä minun tyttäreni. Ryypätään hänen maljansa!»

Kuninkaan vieraana olevaa rikasta miestä alkoi harmittaa, kun kuningas sanoi tytärtään maailman kauneimmaksi naiseksi. Mies ajatteli, että pitäisi hänen sentään vaimoaan vain hiukan kehaista, sillä olihan vaimo sata kertaa kauniimpi kuin kuninkaan tytär.

Ja rikas mies vastasi kuninkaalle:

»Armollisen kuninkaan tyttären maljan minä kyllä voin ryypätä, mutta että hän olisi maailman kaunein nainen, sitä epäilen.»

Silloin pelästyi koko pöytäseurue, ja kuningas suuttui.

»Minä vaadin selitystä!» sanoi kuningas. »Eikö tyttäreni ole kaunein nainen Jumalan taivaan alla?»

Rikkaan miehen täytyi nyt vastata suoraan, ja hän sanoi:

»Kyllähän armollisen kuninkaan tytär on kaunis, mutta minulla on nainen vielä kahta vertaa kauniimpi, niin ihana, että taivaan tähdet hartioilla tuikkivat ja kuutamo otsalla kumottaa. Siellä kotonani hän minua odottaa.»

Kuningas vihastui vielä enemmän ja heitti rikkaan vieraansa vankityrmään ja sanoi:

»Antaa hänen nyt kyllikseen odottaa. Mitäs tuli mies tänne minun tytärtäni häpäisemään!»

No siellä istui mies tornin juurella pimeässä tyrmässä, johon vain iltahetkellä pari päivän sädettä pääsi tuikahtamaan ja jossa nälkäiset hiiret hyppelivät.

Kun rikkaan miehen vaimo kotona sai kuulla, mikä jupakka oli noussut kuninkaan ja hänen aviopuolisonsa välillä ja että mies oli heitetty tyrmään, alkoi hän ensiksi kovin itkeä ja valittaa.

Itki siinä kyllikseen ja alkoi sitten miettiä, kuinka voisi pelastaa miehensä tyrmästä.

Jopa keksi hän keinon.

Hän pani paljon rahaa liikkumaan, teetti komeat miehen vaatteet kuin kuninkaalliselle prinssille ikään, leikkasi tukkansa lyhyeksi ja pukeutui niihin uusiin vaatteisiin. Kas, siinäpä seisoi kuninkaallinen, kaunis prinssi sulkahattu päässä ja miekka vyöllä, kannukset kilisivät. Se oli rikkaan miehen vaimo.

Osti sitten lasivaunut ja neljä komeaa hevosta ja palkkasi kuskin, nousi vaunuihin ja käski ajamaan kuninkaan linnalle.

Kuninkaan linnalle tultuaan sanoi olevansa naapurivaltakunnan prinssi, joka oli tullut kosimaan kuninkaan tytärtä.

Kuningas oli hyvillään, kun kosija tuli niin komeasti, ja vielä enemmän oli tytär hyvillään, kun kosija oli niin komea, ettei vertaa taivaan alla; päivä paistoi päälaella ja otava säihkyi olkapäillä.

Pihalle tuli kuningas kumartaen sitä valeprinssiä vastaan, vei hänet sisään, syötti, juotti ja kestitsi miten parhaiten taisi ja lupasi oitis tyttärensä hänelle vaimoksi.

No se tytär oli hyvin hyvillään, kun niin kauniin miehen saa: olisi heitä sitten kaksi maailman kauneinta yhdessä.

Mutta kuninkaan äidissä heräsi epäluulo, ja hän kuiskutteli kuninkaalle:

»Älä anna tytärtäsi sille vieraalle, ei se vieras ole mies ollenkaan, se on nainen.»

»Älä laske leikkiä!» sanoi kuningas. »Kyllä se on mies ja maailman paras mies se onkin!»

Mutta vanha kuningatar ei antanut perään, vaan sanoi:

»Laitapas vieras saunaan ja lähetä vahdit katsomaan, niin saat kuulla, eikö ole nainen!»

No viimein kuningas suostui ja virkkoi vieraalle prinssille:

»Tässä ennenkuin läksiäiset pidetään, niin puhdistaudupa, pulmuseni, minä annan lämmittää saunan!»

Rikkaan miehen vaimo ymmärsi heti, että nyt häntä ruvetaan urkkimaan, ja mietti miten pelastua pulasta. Hän käveli sitten kuninkaallisessa puistossa, missä vilisi metsän elävää kesyä kaikenlaista, jänistä, näätää, oravaa. Pistipä vaimo sitten kärpän yhteen ja oravan toiseen taskuunsa siellä puistossa.

Tuli valeprinssi kuninkaan kartanolle takaisin ja rupesi lähtemään saunaan. Punainen verka oli vedetty tanhualta aina kylyn ovelle, ja punaista verkaa myöten hän asteli kylyyn. Kultainen oli kyly ja kiuas kalkista kivistä, ja simalla löylyä lyötiin.

Alkoi sitten valeprinssi kylpeä ja kun alkoi riisuutua, niin päästi taskustaan oravan hyppelemään saunan seiniä pitkin, ja ne vartijat katselivat vain sitä hyppelevää oravaa niin kauan kun hän kylpi.

Kysyi sitten kuningas vartijoilta:

»Oliko vieras mies vai nainen?»

»Mies oli!» vastasivat vartijat, jotka koko kylpyajan olivat katselleet vain oravaa.

Kuningas meni äitinsä luo, sanoi:

»Mitäs mamma kulta hulluttelit, mieshän vieras oli.»

Mutta äiti vain kiisti vastaan, sanoi naisen olevan, käski panemaan uudet vartijat katsomaan, eikö ollut nainen.

Ka se kuningas lähetti vieraansa toisen kerran kylyyn paremmat vartijat mukanaan. Mutta vieras laski riisuutuessaan kärpän hyppelemään saunan seinille, ja se kärppä hyppeli vilisteli niin, että vartijat sitä katsellessaan eivät muistaneet tarkata, oliko kylpijä mies vai nainen.

Taas kysyi kuningas vartijoilta:

»Eihän se prinssi ollut nainen?»

Vartijat vastasivat:

»Eikös mitä. Mieshän se oli!»

Mutta kuninkaan äiti kiisti yhä tiukemmin vastaan.

»Pane minut itseni vartijaksi!» pyysi äiti kuninkaalta.

»Enkös mitä!» vastasi kuningas. »En minä sinua uskoisi, jos vartijaksi panisin. Sinä olet jo vanha ja vähänäköinen. Mutta nyt minä pidän tyttärelleni ja naapurivaltakunnan prinssille komeat läksiäiset!»

No ei voinut äiti mitään, ja läksiäisiä alettiin pitää. Ne olivat vasta komeat läksiäiset. Viisi viikkoa rahvasta ilmaiseksi kestittiin kuninkaan puistossa, missä koivut kasvoivat omenoita, kuuset rusinoita ja katajat kahvipapuja, viisi viikkoa kestittiin suuressa pirtissä, ja sulhanen oli kaikesta kansasta huikaisevan kaunis.

Niin viimeisenä läksiäispäivänä sanoi sulhanen kuninkaalle:

»Vain kertahan on kunnon miehen häät. Sallisipa silloin iloa pahimmillekin. Laske nyt kaikki vangit tyrmistä vapaaksi edes katsomaan tätä juhlaa.»

Kuningas suostui tähän tuumaan ja laski kaikki vangit tyrmistään vapaiksi, ja niiden joukossa oli myös se rikas mies.

No sitten kun oli suuri läksiäiskulkue kuninkaan linnalta maalaiskylille, niin soittoniekkoja kulki sata edellä ja sata takana, morsian ajoi kultavaunuissa ja sulhanen ratsasti hyppivällä, punaisella hevosella, mutta kansa kahden puolen tietä syvään kumarteli. Silloin sulhanen katseli tarkkaan kansajoukkoon nähdäkseen, missä hänen miehensä oli. Ja siellähän se seisoikin lakki kourassa vangin puvussa se rikas mies kahden rosvon välissä.

»Onpa tuo sulhanen ihan vaimoni näköinen!» tuumi itsekseen rikas mies. »Mutta vaimoani en minä ikinä saa nähdä!» hän huokasi ja itki.

Silloinpa sulhanen juuri ajoi rikkaan miehen kohdalle, ajoi ihan liki ja sanoi:

»Minä olen vaimosi ja tulin sinua pelastamaan. Hyppää tänne ylös satulaan ja karataan. Tämä on kuninkaan paras hevonen, minä itse sen tallista valitsin.»

Säikähtää, ihastuu mies, hyppää heti tulisen hevosen selkään vaimonsa luo ja kannustaa, kannustaa. Kovin kannustaa, kannustaa, nuolena kiitää hevonen pakoon, ja väki edestä pilvenä hajautuu.

Kulkueessa tulee suuri hämmästys, hätä ja hälinä, ajetaan takaa, tuhat solttua ajaa takaa, ei löydetä, minne lienevät karkurit kadonneet metsiin.

Kuninkaan tytär meni itkien isänsä luo ja sanoi:

»Miksi annoit, taatto, minut miehelle, joka karkasi ja vei vangin mennessään?»

Kuninkaan äiti sanoi:

»Ei se ollut mies, kiistinhän minä sitä koko ajan, että se oli nainen.»

Rahvas sanoi:

»Nainen oli, mutta ihanin nainen taivaan alla. Päivä paistoi päälaella ja taivaan tähdet tuikkivat hartioilla.»

»Se olikin sen rikkaan miehen vaimo!» sanoi kuningas.

»Jaa, jaa!» tuumi kuninkaan äiti. »Sanotaan: pitkä tukka, lyhyt mieli. Pitääkö se paikkansa?»

»Mutta hänpä olikin leikannut tukkansa lyhyeksi!» vastasi kuningas.

Mutta rikas mies asui sitten korven keskessä pienoisessa piilopirtissä vaimoineen eikä ikinä mennyt kuninkaan kartanolle.

KUOLEMAN KESYTTÄJÄ.

Tähdet kiiluivat, kuu paistoi, lumi narisi, ja tietä pitkin kulki sellainen puusepän sälli, joka ei mielellään viihtynyt pitkää aikaa yhdessä paikassa, vaan vaelteli ympäri maailmaa kylästä kylään, talosta taloon. Kiireesti hän kulki joutuakseen johonkin asuntoon yöksi, ja kainalossa oli hänellä höylä ja saha, mutta selässä viinalekkeri.

Kulki, kulki sälli, lumet paistoivat tähtinä, mustat olivat metsät, viluiset olivat kinokset.

Yht'äkkiä alkoi kaukaa kuulua kuin kulkusten rallatusta ja kulinaa, ja samassa ajoi joku ihan sällin selän takana.

No se ajaja oli Kuolema, ja se ohjasi mustaa oritta, ja mahtavat kulkuset pauhasivat.

»Hei, mies, kukas olet?» huusi Kuolema reestään sällille.

»Etkös näe, sahanomistajahan olen!» vastasi sälli.

»Hei, mies! Mitäs on lekkerissäsi?» kysyi Kuolema.

»Etkös arvaa, siinä on viinaa!» vastasi sälli.

No siitä Kuolema alkoi pyytää:

»Minulla on vilu pakkasessa. Anna minulle ryyppy, niin otan sinut rekeeni ja pääset vähäksi aikaa kävelemästä!»

No sälli antoi sille ryypyn ja pääsi Kuoleman rekeen.

Hui hai, miten sitä sitten mentiin kuin lentotähti yli kinosten, ja viima korvissa vinkui ja nenää nipisti, metsät ja mäet vilisten hyppivät.

»Anna vielä ryyppy!» sanoi Kuolema. »Vilu tässä kyydissä tulee.»

No sälli vastasi:

»En minä enää anna ilmaiseksi! Mitäs annat viinasta?»

Niin Kuolema sanoi:

»Annan sellaisen hatun, että se tekee näkymättömäksi, kun pistää päähänsä!»

Silloin sälli antoi Kuolemalle ryypyn ja sai hatun. Pistipä sälli hatun päähänsä ja oli heti näkymätön, kun ajoi siinä Kuoleman rinnalla.

No Kuolema tuli vähän humalaan ja alkoi lauleskella, ja pian se taas pyysi:

»Anna vielä ryyppy, niin saat sellaisen pussin, että kun sitä heiluttaa, niin kaikkiin lähellä oleviin tulee kuoleman kauhu ja katumus!»

No sälli antoi taas ryypyn ja sai Kuolemalta sen pussin. Ajettiin, ajettiin siinä, ajettiin ja rallatettiin, niin taas surma virkkoi:

»Lähde nyt kanssani katsomaan, miten minä tapan ison talon tytärtä!»

Sälli oli valmis lähtemään, ja ajoivat, ajoivat sitten ison talon pihaan, ja Kuolema jätti hevosensa portaiden eteen, ja he menivät sisään.

Siellä tuvassa valvottiin, itkettiin ja surtiin, kun talon ainoa, kaunis tytär oli hyvin sairaana.

Niin sälli otti sen Kuoleman hatun pois päästään, niin että näkyi talon väelle, ja kuiskasi isännälle:

»Nyt tuli Kuolema tappamaan sinun tytärtäsi, mutta minä voin hänet pelastaa!»

No isäntä pelästyi ja ihastui kovasti ja pyyteli:

»Pelasta, sällikulta, jos suinkin voit!»

No sairas tytär kun venyi vuoteessaan keskellä permantoa peräkamarissa, niin puusepän sälli veisti joutuin sängyn alle sellaisen koivuisen navan, että sänkyä voi pyöräytellä ympäri kuin luomapuita, ja sitten sälli pisti taas Kuoleman hatun päähänsä ja odotteli näkymättömänä Kuolemaa kamariin.

Kuolema tulikin kamariin, meni sairaan pääpuoleen ja rupesi iskemään tyttöä viikatteellaan, mutta silloin näkymätön sälli yht'äkkiä pyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.

No Kuolema meni taas sairaan pääpuoleen, nosti aseensa ja koetti iskeä, mutta taas sälli pyöräytti sänkyä ja isku sattui harhaan.

Silloin Kuolema suuttui, koetti iskeä uudestaan, mutta ei onnistunut, kun sairas aina pyörähti hänen edestään pois. No suuttui Kuolema yhä enemmän ja iski viimein viikatteensa poikki takan patsaaseen.

Ei auttanut Kuoleman muu kuin lähteä kamarista ja jättää tyttö tällä kertaa tappamatta.

Kun Kuolema oli tanhualla nousemassa rekeensä ajaakseen toiseen taloon, niin sälli meni reen luo ja alkoi rajusti pudistaa sitä pussiaan, jonka oli saanut Kuolemalta. No Kuolemalle itselleen tuli silloin hirveä kuoleman kauhu ja katumus, ja hän alkoi rukoilla:

»Älä hyvä sahanomistaja pudistele enää pussia, minä pelkään kuolemaa.»

No sälli nauroi ja vastasi:

»Jos lupaat ja vannot, ettet tuota tyttöä etkä minua ikänäsi tapa, niin herkiän pudistelemasta.»

No Kuolema lupasi ja vannoi, ja sälli herkesi pudistamasta pussia. Sitten Kuolema ajoi omille teilleen, mutta sälli meni näkymättömänä tuvan uunille maata, ja aamulla varhain hän oli talosta kadonnut.

Kulkee, kulkee sälli monta vuotta maailmalla, eikä surua tullut, niin yht'äkkiä hänelle kerrotaan, että se isäntä, jonka ainoan tyttären hän oli pelastanut kuolemasta, aikoo nyt pakottaa tyttärensä menemään kylän pohatalle naimisiin. No silloin tuli sällille kova suru ja hän tuumi itsekseen:

»Mitäpä tässä nyt enää maksaa iloisena kulkea, kun se tyttö pakotetaan menemään kylän pohatalle naimisiin.»

Ja kiireesti se sälli lähti siihen kylään, jossa tyttö asui, ja ehti sinne parhaiksi kun lyhteitä aidanseipäisiin pisteltiin ja häävalkeat ikkunoihin sytytettiin.

Ruvettiin jo häätalossa vihkimään pohattaa ja tytärtä, niin sälli meni hääsaliin sisälle näkymättömänä Kuolemalta saatu hattu päässään.

Voi miten kaunis oli se morsian, voi miten kaunis helisevässä kruunussaan! Mutta surullinen se oli!

Ruvettiin vihkimään paria, niin morsian huusi:

»En minä mene tälle kylän pohatalle, minulla on entinen tuttu, joka minut kerran pelasti kuolemasta, mutta missä kulkenee maailmalla eikä se minusta välittänekään!»

No morsiamelle naurettiin ja pakolla hänet vietiin vihkipallin luokse, mutta silloin se näkymätön sälli vetäisi poveltaan sen Kuolemalta saadun pussin ja alkoi sitä kauheasti pudistella, ja kaikki vihkiväki kalpeni ja sai kuolemankauhun ja alkoi katua.

»En minä voikaan pakottaa tytärtäni kylän pohatalle naimisiin!» sanoi isäntä.

»Enkä minä voi ottaa väkisin tytärtä!» vastasi pohatta.

»Enkä minä voi heitä vihkiä väkisin!» sanoi pappi.

»Kuolema tulee, kuolema tulee!» voivotteli väki.

Mutta morsian sanoi:

»Kyllä se tuttu minusta kuitenkin taitaa välittää!»

No silloin se kuljeksiva puusepän sälli otti taikahatun pois päästään ja seisoi kaikkien näkyvissä vihkiväen joukossa.

Avosylin juoksi tyttö hänen luokseen, kavahti hänen kaulaansa ja sanoi:

»Johan sinä viimeinkin tulit!»

Niin sälli vastasi:

»Johan minä tulin, ja hätäkös on meidän elää, kun sain Kuolemalta lupauksen, ettei hän meitä ikänään tapa!»

Vihittiin sitten se tyttö ja puusepän sälli, lyhteet aidanseipäissä sytytettiin ja pyssyillä ampua paukutettiin. Ja hätäkös oli heidän elää, kun olivat saaneet Kuolemalta sen lupauksen, ettei hän heitä ikänään tapa.

PONTUS JA PEIKKO.

Pontus-niminen poika lähetettiin paimeneen suureen metsään, jossa asui metsän peikko. Istui Pontus siellä puron reunalla pyssy vieressään ja paistoi nauriita, ja karja söi aholla. No ilmestyipä silloin Pontuksen luokse metsän peikko, ja se peikko oli kuin isopäinen poika, ja nahka oli sillä karvainen kuin kissalla. No se irvisti Pontukselle ikeniään ja näytti kahta hammastaan, ja ne hampaat olivat kuin petkeleen terät, ja se ärjäisi:

»Mitäs täällä teet?»

»Lehmiä paimennan!» vastasi Pontus.

»Et sinä täällä saa lehmiäsi paimentaa, tämä on minun karjamaatani!» sanoi peikko. »Ja nyt minä sinut syön!» se sanoi.

»Älä syö!» tuumi Pontus.

»Vai en! Minä olen luja mies», virkkoi peikko ja koppasi maasta ison kiven. Sillä olivat kämmenet sellaiset kuin karhulla, ja se puristi kiveä niin, että siihen jäivät syvät kynnenjäljet.

»Uskotkos nyt, että sinut syön!» nauroi peikko.

Mutta Pontuspa koppasi paistetun nauriin, joka oli kuin musta kivi, ja puristi sitä niin että vesi tirisi.

»Katsos nyt!» sanoi Pontus. »Minä puristin kiveä niin että vesi tirisi!»

Silloin peikko tuumi:

»Taidatpa ollakin väkevä mies. En minä sinua syökään, jos viet lehmäsi pois minun karjamailtani. — Mutta oletkohan sinä niin vahva huutamaan kuin kiveä puristamaan? Huudetaanpas kilpaa!»

»No ehkäpä sitä voisi yrittää!» sanoi Pontus.

Rupesivat huutamaan kilpaa, ja peikko kun huutaa kiljaisi, niin hongat kaatui ja vuoret halkesi ja Pontus putosi pyörryksissä puron reunalta veteen pajukkoon, ja kun se peikko oli huutanut, niin ei Pontusta näkynytkään.

»Missä sinä olet?» huusi peikko.

Pontus oli siellä vedessä selvinnyt ja vastasi:

»Täällä pajukossahan minä olen.»

»Mitäs sinä siellä teet?» kysyi peikko.

No Pontus vastasi:

»Väännän muutamia pajuvitsoja, jotka sidon pääsi ympärille kun rupean huutamaan. Minä huudan näet niin rajusti, että pääsi voi haljeta.»

»Älä sitten huudakaan!» sanoi peikko. »Voithan olla parempi huudossa. — Mutta ruvetaanpas juoksemaan kilpaa!»

»No ehkä tuotakin voisi yrittää!» tuumi Pontus. »Mutta minä en rupea juoksemaan lyhyellä matkalla, minunlaiselleni pitää olla pitkä aho. Minun pitää saada valita juoksupaikka, kun kerran viime koetoksessa voitin.»

»Sama se!» sanoi peikko.

No Pontus valitsi sellaisen tavattoman pitkän ahon, jonka toisessa päässä oli korkea kallio. Ja se kallio oli mainio kaikumaan.

No lähtevät sitten juoksemaan kilpaa Pontus ja peikko, ja peikko pääsee heti edelle, se hyppää kuin nälkäkurki. No kun peikko alkaa tulla sinne kallion juurelle, niin silloinpa Pontus ahon toisesta laidasta huutaa:

»Täällä minä jo olen!»

Ja kaiku kalliosta heti vastaa ihan peikon kuonon edestä:

»Täällä minä jo olen!»

Ja se peikko luulee, että Pontus jo on päässyt sinne kallion luo, ja kääntyy takaisin ja tuumii: ennätänpähän ahon toiseen päähän ennen kuin Pontus.

Kun peikko juoksee Pontusta kohti, niin silloin Pontus taas yht'äkkiä huutaa:

»Täällä minä jo olen!» ja peikko kääntyy taas juosta läähättämään vuorta kohti.

Niin juoksee peikko kieli pitkällä edestakaisin aholla Pontuksen ja vuoren välillä, kun luulee kaikua Pontukseksi, ja lyö varpaansa kiviin ja kantoihin ja kaatuu nurin niskoin. Lopulta se väsyy ja sanoo Pontukselle:

»Jätetään tämä leikki nyt, kyllähän näyt jaksavan juosta kovemmin kuin minä. Mutta et suinkaan sinä minua painissa voita.»

»No koetellaan!» tokaisi Pontus.

Se Pontus tiesi siellä korvessa karhunpesän, jossa oli peto poikineen, ja Pontus vei peikon karhunpesän luo ja sanoi:

»Voithan ensin harjoitella tuon minun nuoremman veljeni kanssa. Se on tuolla pesässä se veli. Ehkä sitten vasta rupeat minun vanhemman ja vankemman kanssa.»

Peikko suostui ja ryömi karhunpesään karhua painiin vaatimaan. No sillä karhulla kun oli pojat, niin se oli hyvin äkäinen ja kaappasi heti peikon syliinsä ja oli siihen paikkaan tappaa, ja vähissä hengin pääsi peikko karhun pesästä ulos.

»No jokos harjoittelit?» kysyi Pontus.

»Jo harjoittelin, sain kylkiluuni poikki. En minä sinun kanssasi rupea painimaan. Minä uskon, että sinä olet parempi painija.»

Istuvat siinä aholla Pontus ja peikko, ja peikko lepää. Niin Pontus kysyy:

»Missä sinä sitten minut oikeastaan voitat, kun et vielä ole missään voittanut?»

No se peikko kiukustuu taas ja tuumii: jaksan minä jotakin! ja sanoo: »Ruvetaan pökkäämään puita puhki! Minulla on kova pää, kyllä minä sinut pökkäämisessä voitan!»

»Kova pää on!» nauroi Pontus. »Lepäähän vielä vähän!»

No peikon levätessä Pontus menee ja kovertaa hongan ontoksi, niin että päänsä hyvin mahtuu onteloon. Peittää sitten ontelon kaarnalla, niin ettei kepposta voi huomata, menee peikon luo, sanoo:

»Jo olet nyt levännyt! Mennään pökkäämään puita puhki.»

Menevät, ja Pontus pökkää siihen omaan honkaansa, ja pää hurahtaa heti kaulaa myöten onteloon. No peikko rupeaa sitten hänkin pökkäämään, ja tulee lovi honkaan, mutta ei niin iso kuin Pontuksen lovi. Koettaa peikko pökätä uudestaan, ottaa vauhtia ja pökkää, ja sälöt vain lentävät.

»Puske pääsi puuhun kaulaa myöten, niinkuin minä!» huutaa Pontus, ja peikko yhä puskee ja puskee, mutta ei mene pää kaulaa myöten puuhun. Niin puskee peikko päänsä kuhmuja täyteen ja on itsensä siihen paikkaan tappaa. Viimein peikko sanoo Pontukselle:

»Kyllä nyt jo voitit! Kovempi on sinulla pää kuin minulla.»

No se Pontus nauraa.

»Mutta viimeinen koe!» huutaa kiukustunut peikko. »Ruvetaan nakkaamaan väkikurikkaa!»

»No ruvetaan!» virkkoi Pontus.

Peikko kävi hakemassa kotoaan kallioluolasta isävainajansa kahdeksan leiviskää painavan kultakurikan, ja peikko kun nakkasi kurikkansa ylös ilmaan, se lensi niin korkealle, että tuikki taivaalta kuin tähti vain, ja kun se putosi maahan, upposi se kymmenen sylen syvään.

No peikko nauroi hyvillään, kaivoi kurikan maasta ja sanoi Pontukselle:

»Nakkaa nyt sinä!»

No Pontus koettaa nostaa kurikkaa maasta, eikä jaksa. Tuskin jaksaa vartta vähän kohottaa.

»No nyt minulle pula tuli!» tuumi Pontus.

Oli ilta silloin, ja punaiset pilvet nousivat metsän takaa kuin korkeat vuoret.

»Taisi tulla viimeinen iltani!» tuumi Pontus.

»Mitäs siinä tuumit ja odotat! Nakkaa!» nauroi peikko.

Pontus vastaa:

»Odotan tuota möyhypilveä ja nakkaan kurikan sen niskalle!»

Nopeasti peikko sivalsi kurikan Pontukselta ja sanoi:

»Et saa nakata, se on isävainajani perintö, se on tyyris kurikka!»

Niin oli Pontus voittanut peikon kaikissa kilpailuissa, ja peikko näki, että Pontus oli vahva mies.

No peikon alkoi tehdä mieli Pontusta rengiksi, kun se oli niin vahva mies.

»Jää minulle rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan», sanoi peikko Pontukselle.

»Kyllä jään, mutta aja ensin tuo karja kotiin isälleni!»

Peikko lähti ajamaan Pontuksen karjaa kotiin. No lehmät sitä karvaista paimenta pelkäsivät kovasti ja olivat matkalla tappaa itsensä pakoon juostessaan, ja talossa peikko sai isännältä pahasti selkäänsä.

Tuli sitten peikko liikaten takaisin korpeen ja sanoi: »Nyt vein karjan kotiisi, mutta isäsi löi minulta jalan poikki.»

»Miks'et lyönyt takaisin?»

»Mitenkä minä uskalsin, kun poikakin on noin väkevä.»

Pontus nauroi. Sitten peikko sanoi:

»Mennään nyt meille illalliselle ja tehdään renginkontrahti.»

Menivät ja istuivat Pontus ja peikko siellä vuoren luolassa peikon kotona ja keittivät puuroa hirmuisen isolla padalla, niin Pontus alkoi jutella:

»Rupeanhan minä rengiksi ensi kevääseen käen kukuntaan asti. Mutta palkka pitää olla hyvä!»

»No mitäs tahdot palkaksesi?» kysyi peikko.

Pontus otti hatun päästään ja sanoi:

»Tämän hatullisen kun antanet kultaa, kun käki kukkuu, niin olen tyytyväinen!»

»Sen saat!» virkkoi peikko. »Mutta älä lähde vain kesken talosta!»

»Hohoo!» nauroi Pontus.

Niin oli kontrahti tehty ja Pontus oli peikon renkinä.

Ruvettiin sitten syömään illallispuuroa isosta padasta, peikko kykötti toisella puolen pataa ja Pontus toisella. Tekeepä Pontus silloin peikolle pienen pilan. Se Pontus pistää ison eväskonttinsa takin sisään ja napittaa sitten takin kiinni, ja kun on syönyt vatsansa täyteen puuroa, niin alkaa lusikoida puuroa takinkauluksen kautta isoon konttiin, vaikka on yhä suuhun pistävinään. No lusikoi, lusikoi Pontus puuroa konttiin, ja pata tyhjenee eikä peikolle jää mitään.

»Hirveästihän sinä syöt, renki!» sanoo peikko. »Mites sinä jaksat syödä niin paljon?»

Ja Pontus vastaa:

»Pyöräytähän vatsaasi puukolla reikä kuin minäkin, niin jaksat sinäkin syödä yhtä paljon.» — Ja Pontus pistää konttiinsa reiän, niin että puuro pääsee valumaan ulos.

»En minä uskalla sellaista tehdä!» sanoo peikko.

Maataan siinä yö, niin aamulla isäntä rupeaa käskemään Pontusta metsään puita hakkaamaan ja antaa Pontukselle kultaisen kirveen ja sanoo:

»Hakkaa lujasti, olethan luja mies!»

No Pontus menee metsään, mutta ei hakkaakaan puita, vaan kiviä ja kallioita, ja illalla hän tulee kotiin, vie peikolle kirveen takaisin ja sanoo:

»Huono oli kirves, ei sillä puut kaatuneet.»

»Voi miesrukka, liian luja olit, pilasit kirveen!» sanoi peikko.

Maattiin taas yö, niin seuraavana aamuna isäntä rupeaa yhä vaatimaan Pontusta metsään puita hakkaamaan.

»Nyt minä lähden itse mukaan, että näen, tokko sinä hakkaatkaan puita kultaisella kirveelläni», sanoo peikko.

»En minä vielä voi lähteä!» vastaa Pontus. »Eilisellä reisulla kävi huonosti, tätä reisua varten on tehtävä tärkeä tarvekalu. Tulkaahan, isäntä pyörittämään tahkoa!»

No peikko tulee pyörittämään tahkoa, ja Pontus alkaa tahkota alasinta. Tahkoo, tahkoo Pontus; vääntää, pyörittää peikko koko päivän, syövät vain välillä ja taas tahkoavat.

Huomisaamuna peikko rupeaa taas pyörittämään tahkoa. Pyörittää hiki hatussa puoli päivää ja tiuskaisee viimein Pontukselle:

»Katsoa kans ruukataan!»

No Pontus katsoo: ei ole alasin vielä kuin tullut kiiltäväksi. Ja se Pontus houkuttelee peikon yhä vääntämään.

Vääntää, vääntää, pyörittää peikko kolme päivää hiki hatussa, syövät vain välillä ja taas tahkoavat.

No suuttuu viimein peikko ja kysyy:

»Mitäs sinä siitä alasimesta teet?»

»Naskalia!» vastaa Pontus.

Kiukustuu peikko heittää vääntämisen ja tiuskaa:

»Mitä naskalilla?»

Ja Pontus vastaa:

»Paikkaan kenkiäni, menivät rikki risukoissa.»

»Miks'et sitä sanonut ennemmin!» — Ja peikko toi Pontukselle kultaisen naskalin.

Paikkaa, paikkaa Pontus kenkiään koko viikon ja sitten menee isännän kanssa puunhakkuuseen metsään. Hakkaavat päivällä paljon puita ja illalla lähtevät viemään hirmuisen isoa mäntyä havuineen kotiin.

Niin Pontus sanoo peikolle:

»Kun nyt tätä mäntyä kannetaan kotiin, niin kanna sinä huonompi mies latvasta ja minä vahvempi kannan tyvestä. Eikö niin?»

Peikko suostui. Vielä sanoi Pontus peikolle:

»Kun sinä nyt kannat sitä latvaa edellä, niin varo vain, ettet katso matkalla taaksesi, muuten havut voivat pistää silmääsi.»

»En katso!» vakuutti peikko.

Lähtevät sitten kulkemaan, ja peikko kantaa latvaa olallaan eikä katso taakseen, ja Pontus istuu peikon selän takana kahdareisin männyn tyvellä ja antaa peikon kantaa itseään. Peikko ähkää, puhkaa: kovin on raskas se mänty. Pontus rallattelee. Tuumi peikko: Mitenhän se Pontus siellä jaksaa kantaa niin vain rallatellen? — Eikä malta peikko olla katsomatta taakseen, ja silloin kun se peikko katsoo taakseen, niin Pontus pistää häntä silmään sillä kultanaskalilla, jonka oli pannut kepin kärkeen.

»Ai ai, jo pisti havu!» voivottelee peikko.

»Enkös jo varoittanut! Älä katso taaksesi!» vastaa Pontus.

Kulkevat edelleen, ja peikko kantaa puuta ja Pontusta, ja kotona peikko paiskaa raskaan puun latva edellä tanhualle niin rajusti, että Pontus lentää kuin lingosta korkealle ilmaan.

»Hei vaan, näin keveästi meillä tultiin!» hän huutaa.

Huomisaamuna peikko sanoo vihoissaan Pontukselle:

»Minulla on nyt kipeä silmä, täytyy jäädä kotiin. Saat mennä yksinäsi metsään puita hakemaan. Ota hevonen ja reki mukaasi, mutta muistakin se, että kun tuot kuormaa illalla kotiin, niin sinun pitää ajaa tanhualle aidan raosta eikä veräjästä!»

»Kyllä muistan!» vastaa Pontus.

Illalla Pontus tuo kuorman kotiin, hakkaa aidan takana kuorman, reen ja hevosen pieniksi kappaleiksi ja ajaa sitten ne kappaleet aidan raosta tanhualle. No peikko juoksee katsomaan ja huutaa:

»Voi sua velikulta, minkäs teit!»

»No jokos suutuit?» kysyi Pontus.

»Enpä ole millänikään!» sanoi peikko.

No sitten Pontus valoi kerran luolassa luoteja pyssyynsä, niin peikko tuli siihen katsomaan ja kysyi:

»Mitäs siinä nyt teet?»

Pontus näki peikon pöhöttyneen silmän ja tuumi:

»Valan silmiä.»

No silloin peikko alkoi pyytää:

»Pontus, valapa minullekin silmä, kun tästä toisesta taitaa mennä näkö, kun se sattui havuneulaan.»

Pontus sanoi:

»Rupeahan tuohon lattialle selällesi, niin valan heti silmän sen kipeän sijalle.»

No peikko rupesi lattialle selälleen, ja Pontus kaatoi kuumaa lyijyä siihen kipeään silmään.

Siitäkös peikko kiljaisemaan:

»Taidat pettääkin minua!»

»Älä ole milläsikään!» vastasi Pontus. »Kun jaksat odottaa, niin tulet pimeässä toimeen tällä uudella silmällä. Suutuitkos?»

Peikko vastasi:

»Paha oli, mutta paljonkos se silmäkulta tarvitsee! Mutta koska sillä uudella silmällä tulee hyvin toimeen pimeässäkin, niin en suutu, en ole millänikään.»

Sairastaa yhä peikko sitä silmän pakotusta ja odottaa paranemista, niin sanoo Pontukselle:

»En vieläkään jouda kanssasi työhön, mene nyt yksinäsi ja rakenna sinne Lehmäsuohon lehmäsilta ja Lammassuohon lammassilta. Kun minä paranen, niin tulen katsomaan työtäsi.»

No Pontus meni ja tappoi kaikki peikon lehmät ja teki lihoista lehmäsillan suohon. Tappoi myös lampaat ja teki lammassillan suohon ja meni sitten peikon luokse ja sanoi:

»Tule, isäntä, katsomaan työtäni! Sillat ovat valmiit.»

»Enhän minä voi tulla, ei ole silmäni vielä parantunut.»

»Eikä se paranekaan, ja johan sinulla on silmä, millä tulee pimeässä hyvin toimeen!»

»Jo taisit pettää minua!» voivotteli peikko. »Mutta minkälaisethan sillat sinä teit! Mennään katsomaan.»

No se peikko suuttui kovasti, kun näki lehmänsä ja lampaansa tapettuina suossa.

Sitten se puolisokea peikko alkoi jo kovasti pelätä Pontusta eikä oleksinut mielellään kotosalla. No kerran se sanoi Pontukselle:

»Minä menen nyt kylille hakemaan kummia näille ottolapsilleni, jotka toin eilen kotiin. Siivoa ja puhdista sinä sill'aikaa hyvästi lapset, että kummi ilkiää niitä katsella ja pitää sylissään.»

No se peikko oli poikamies, ja vain sokea äiti hänellä eli, ja se oli äitinsä ja omaksi huvikseen ottanut salolta itselleen kaksi ottolasta, käärmeen poikia. No niitä se nyt käski Pontuksen hyvin pesemään ja puhdistamaan.

Kun peikko meni hakemaan kummia, niin Pontus viilteli käärmeiltä mahat auki, puhdisti ja siivosi ne kuin kalat ja pani luolan seinälle kuivumaan. No tuli sitten peikko kummin kanssa kotiin, näki tihutyön ja huusi:

»Voi voi, minkäs teit!»

»Jokos suutuit?» kysyi Pontus.

Peikko pelkäsi Pontusta ja sanoi sentähden:

»No en ole vielä millänikään!»

No sitten iltasella peikko sanoi rengilleen:

»Mene nyt ja saata tämä kummi kotiinsa, kun ei kastamisestakaan tullut mitään.»

No Pontus meni sikolättiin ottamaan sikaa valjastaakseen, mutta peikko oli pannut sinetillä sikolätin oven kiinni, ettei Pontus saisi sikoja käsiinsä. No Pontus meni lättiin ikkunasta, teurasti siat, heitteli kappaleet ulos ikkunasta ja sitoi ne sitten rahkeilla lapion eteen ja meni peikon luo ja sanoi:

»Nyt se kummi voisi lähteä, ajopelit odottavat.»

»En minä ole käskenyt ajamalla saattamaan!» huusi peikko. »Millä sinä ajat?»

»Sioilla ja lapiollahan minä ajan.»

»Miten sinä siat ulos sait, minähän panin sinetillä oven kiinni?»

»Mutta ikkunaa et pannut», sanoi Pontus.

No sen jälkeen se peikko alkoi tuumia, että kyllä se tuo mies täytyykin saada talosta pois, muuten tulee viimeinen turmio.

Oli keskitalvi vielä, niin peikko sanoi Pontukselle:

»Kyllä jo olen palvelukseesi tyytyväinen. Saat nyt lähteä kotiisi. Tuo vain hattusi, niin saat sen täyteen kultaa.»

No Pontus kaivoi hirveän kuopan hankeen, otti hatustaan pohjan pois ja asetti hatun reunat kuopan suulle. No peikko ammensi, ammensi hattuun kultaa, ja kaikki peikon aarteet menivät eivätkä riittäneetkään.

Pontus sanoi: »Minun täytyy odottaa, kunnes käki kukkuu. Hanki siksi rahaa hattu täyteen tai paha sinut perii!»

»Nyt tulee tuho, kun sillä on niin iso hattukin!» tuumi peikko ja lähti kahdella lotjalla lainaamaan virran takaa veljeltään kultaa.

Kun peikko oli sen kultalastinsa saanut virran rantaan, ei se virkkanut siitä mitään Pontukselle, meni vain kotiinsa, talutti äitinsä ulos, nosti aidanseipääseen ja käski kukkumaan ja meni sitten Pontuksen luo ja huusi:

»Kuule, kuule, jo kukkuu käki!»

»Kuuluupa kukkuvan, jokos se kesä nyt tulee joulukuussa!» ihmetteli Pontus, tempasi pyssynsä, juoksi tanhualle ja ampui sitä peikon akkaa aidanseipääseen. Se putosi alas se ämmä ja siltä katkesi jalka.

»Voi voi, minkäs teit!» huusi peikko.

»Ammuin käkeä! Suutuitkos?» kysyi Pontus.

»No suuttuu sitä viimein hyväkin mies!» vastasi peikko.

       *       *       *       *       *

»Lähde nyt jo pois talosta ennen kevättä!» pyysi peikko. »Saat kaksi lotjallista kultaa lisää.»

»No, näytäpäs ne lotjalliset», aprikoi Pontus.

Menivät siitä virran rantaan, jossa lotjat olivat. No Pontuspa lotjia tarkastaessaan kaiveli reikiä toiseen lotjaan, niin että se alkoi vuotaa.

»Kyllä lähden pois kohta!» sanoi Pontus. »Mutta tämä toinen lotja vuotaa ja voi mennä minulta hukkaan. Sinun pitää pumputa vesi pois ja paikata reiät, ennenkuin minusta pääset!»

Peikko tuli oikein hyvilleen ja oli heti valmis pumppuamaan vettä pois lotjasta. No Pontus laitteli pumpun muka kuntoon, mutta panikin pumpputorven lotjan pohjan läpi, ja peikko pumppusi, pumppusi ja vettä tuli yhä vain lisää lotjaan. Niin pumppusi peikko, kunnes lotja upposi ja peikko oli hukkua, ennenkuin pääsi rannalle.

»Kyllä se tuo Pontus täytyy tappaa, muuten se tappaa minut ja äitini», tuumi peikko.

No eräänä iltana se peikko sanoi Pontukselle:

»Ensi yöksi täytyy sinun mennä riiheen makaamaan!»

»Sama se», vastasi Pontus. Mutta eipä mennytkään riiheen, meni riihen taa kuusen juureen katsomaan, mitä se peikko nyt siellä oikeastaan aikoi hommata. Keskiyöllä tuli peikko ja sytytti riihensä tuleen ja katsoi sitten, miten riihi paloi poroksi, ja meni hyvillään luolaansa.

Kun riihi oli palanut poroksi ja peikko lähtenyt luolaansa, tuli Pontus kuusen juurelta tuhkaan makaamaan. Makaa Pontus siinä hyvästi keskelle päivää, tulee peikko katsomaan ja Pontus kuorsaa.

»Hei, Pontus, herää!» huutaa peikko.

Pontus herää ja haukottelee.

»Kah, riihi on palanut!» sanoo hän.

       *       *       *       *       *

»Eihän siihen pysty tulikaan!» tuumii peikko. »Kyllä nyt täytyy lähteä karkuun, muuten se tappaa minut ja äitini ennen kevätkäen kukuntaa. Hyvä että edes hengen saa säästymään, kun jo silmänkin vei ja jalat katkoi.»

No kerää peikko salaa viimeisiä aarteitaan, kultakurikoitaan, kultakirveitään, kultanaskaleitaan, ahtaa niitä aitan täyteen, panee sitten aitan selkäänsä kuin kontin ja lähtee pakoon ja taluttaa rampaa äitiään. Mutta Pontus olikin salaa pistäytynyt sinne aittaan peikon selkään ja yht'äkkiä hän huutaa sieltä aitasta:

»Älkää jättäkö, minä tulen mukaan!»

No peikko säikähti ja sanoi äidilleen:

»Nyt se jo huomasi, että me paetaan, ja se ajaa takaa. Mennään nyt vain aika kyytiä!»

Ja he menivät niin että lumi pölisi.

Pian huusi Pontus taas aitasta peikon selästä vielä kovemmin:

»Älkää jättäkö! Minä tulen mukaan!»

»Nyt se on ihan kintereillä!» sanoi peikko äidilleen. »On paras jättää aitta, että päästään kiireemmin pakoon!»

Siihen peikko heitti aarreaitan selästään, otti äidin syliinsä ja hävisi teille tietymättömille.

No Pontus ryömi ulos aitasta ja huusi vielä peikolle:

»Älkää jättäkö, minä palvelen kevätkäkeen asti!»

Meni sitten peikon kotiin ja näki, että hän nyt oli isäntä eikä renki ja että rikkaan talon isäntä olikin.

»Näin sitä rikkaaksi tullaan! Hehei!» nauroi Pontus.

EUKKO JA ONNEN KÄPÄLÄ.

Köyhä eukko teki metsässä varpaluutia. Teki koko sateisen päivän varpaluutia, ja kun ilta alkoi pimetä, oli hän hyvin väsynyt ja ihan likomärkä.

»Voi voi!» huokasi hän itsekseen. »Kun kerrankin saisi mitä toivoo, niin kyllä tiedän mitä toivoisin. Vain uuden, ehyen töllin minä toivoisin ja töllin pöydälle leipää ja kahvia ikipäiviksi, ettei tarvitsisi valmistaa varpaluutia, joista saa myydessä niin huonon hinnan.»

Mummo huokasi näin, ja heti ilmestyi hänen eteensä korea metsämies. Metsämies vetäisi mäyrännahkaisesta laukustaan jäniksenkäpälän, antoi sen eukolle ja sanoi:

»He, mummo, ota tämä jäniksenkäpälä, ja kun menet kotiisi, niin pyyhkäise vain pöytää jäniksenkäpälällä ja sano itseksesi mitä toivot, niin heti saat. — Mutta muista se, ettet saa toivoa enemmän kuin kaksi kertaa!»

Metsämies vihelsi koirat luokseen ja hävisi koivikkoon.

Lähti sitten köyhä eukko kotiinsa luutakuorma hartioilla ja jäniksenkäpälä taskussa. Heitti kuormansa oven suuhun, meni pöydän päähän istumaan ja sanoi:

»Hoho, nyt ne loppuivat huolen päivät, kun sain tämän jäniksenkäpälän!»

Mutta alkoi sitten eukko kuitenkin epäillä: Eiköhän se korea metsämies minua köyhää mummorukkaa vain narrannut? Ei suinkaan tällä jäniksenkäpälällä saakaan kaikkea mitä toivoo! Pitää koettaa, tuumi mummo.

No mummo päätti toivoa jotakin päättömän mahdotonta nähdäkseen, tokko se toive täyttyisi. Hän ei uskonut sen täyttyvän. Istui eukko pöydän päässä, otti jäniksenkäpälän taskustaan, siveli sillä pöytää ja sanoi nauraen itsekseen:

»Tapahtukoon nyt jotain ihan hullua! Menköön tämä tupa ylösalaisin!»

Huiskis! Samassa eukko tunsi lentävänsä nurinniskoin ja huomasi heti, että tupa oli ylösalaisin, lattia kattona ja katto lattiana, savupiippu maata kohti ja permantoluukku räppänän paikalla.

Eukko säikähti kovasti ja huusi itsekseen:

»Voi voi minua raukkaa sentään, kun näin hullusti toivoin! Nyt minulla ei ole enää kuin yksi toivomus jäljellä, kun metsämies sanoi, etten saa toivoa kuin kaksi kertaa. Mitä minun nyt on paras toivoa itselleni? Mitäs muuta kuin tämä rakas töllipahanen entiselleen ja pystyyn taas.»

Kömpi eukkonen pöytänsä luo, siveli pöytälautaa jäniksenkäpälällä ja sanoi:

»Tulkoon tämä tölli nyt entiselleen vain!»

Huiskis! Samassa oli tölli entisellään ja eukko istui taas pöytänsä päässä.

»Mitäs minä raukka nyt tein!» pelästyi itsekseen eukko. »Minunhan olisi pitänyt toivoa itselleni uusi tölli ja ruokaa ja kahvia ikipäiviksi pöydälle. Nyt en voi enää mitään toivoa, olen jo toivomukseni kaksi kertaa täyttänyt!»

Ja se köyhä eukko jäi köyhäksi yhä eikä saanut uutta tupaa eikä ruokaa ja kahvia ikipäiviksi pöydälle, ja varpaluutain tekijäksi ja kaupitsijaksi hän jäi.

TYNNYRISSÄ KASVANUT TYTTÖ.

Olipa äitipuoli tyttöä tynnyrissä kasvattanut ja tapinreiästä ruokaa antanut, ja kun äitipuoli kuoli, niin isä päästi tytön ulos tynnyristä ja lähetti hänet maailmaan asialle.

»Mene, rakas tyttö», sanoi isä, »mene lainaamaan naapurilta siemenjyviä».

Tyttö meni naapuriin. Siellä naapuri liikkui mulloksella ja kylvi kourastaan kultaisia jyviä.

»Isä lähetti lainaamaan siemenjyviä!» sanoi tyttö kylväjälle.

Kylväjä vastasi:

»Kyllä minä mielelläni lainaan, mutta sinun pitää siunata ensin kylvöstäni.»

Tyttö siunasi ja sanoi:

»Jyvä jyvästä tulkoon!»

Silloinpa kylväjä suuttui ja ärjäisi tytölle:

»Koska noin peltoani pahennat, niin en lainaakaan siemenjyviä.»

Eikä lainannut.

No meni tyttö pahoillaan kotiin ja virkkoi isälleen:

»Ei antanut kylväjä jyviä lainaksi, vaikka minä siunasin hänen kylvöstään.»

»Miten sinä siunasit?» kysyi isä.

Tyttö vastasi:

»Jyvä jyvästä tulkoon!»

»Voi tyttö rukka!» huokasi isä. »Olisit sanonut: anna, Jumala, satakertaisesti!»

Tyttö tuumi:

»Kyllä minä vasta muistan sanoa!»

       *       *       *       *       *

Paloi sitten kylässä kartano, ja paljon väkeä oli sammuttamassa tulipaloa. Tynnyrissä kasvatettu tyttökin juoksi sinne hätään, ja kun tuli onnettoman isännän luo, jonka kartano paraikaa paloi, niin huusi:

»Anna, Jumala, satakertaisesti!»

Silloinpa väki rupesi tyttöä torumaan:

»Vai rukoilet sinä, että talo palaisi satakertaisesti! Marssi heti kotiisi!»

Tyttö meni tuskissaan kotiinsa ja sanoi isälleen:

»Minut ajettiin pois, kun sanoin: anna, Jumala, satakertaisesti!»

»Voi tyttö kulta!» huokasi isä. »Olisit ottanut vettä ja vedellä nakannut.»

»Kyllä minä sen vasta muistan!» virkkoi tyttö.

       *       *       *       *       *

Sitten tyttö meni pyhänä vieraisiin ja tuli tupaan, jossa kaksi vanhaa mummoa luki paksua kirjaa. No tyttöpä otti kauhalla korvosta vettä ja nakkasi lukijoiden niskaan. Lukijat karkasivat pystyyn, tarttuivat tytön tukkaan ja veivät ulos.

Meni tyttö itkien kotiin ja sanoi isälleen:

»Kun minä menin vieraisiin, niin tulin tupaan, jossa kaksi vanhaa mummoa luki paksua kirjaa, ja minä otin kauhalla korvosta vettä ja heitin heidän niskaansa, mutta he tukistivat minua ja työnsivät ulos.»

»Voi rakas tyttöseni!» vastasi isä. »Olisit istuutunut kiltisti heidän viereensä ja kuunnellut.»

»No kyllä minä vasta sen muistan!» vakuutti tyttö.

       *       *       *       *       *

Asteli sitten tyttö maantietä pitkin. Silloin tapella rähisi suuri parvi koiria tien haarassa, ja tyttö meni ja istuutui maantielle keskelle tappelevaa koiralaumaa. Koirat repivät pahasti tyttöparkaa.

Repaleisena tyttö meni isänsä luo ja sanoi:

»Koirat tappelivat maantiellä, ja minä istuuduin heidän viereensä ja rupesin kiltisti kuuntelemaan, mutta ne purivat minua.»

»Johan nyt on jotakin, tyttö rukka!» päivitteli isä. »Olisit ottanut aika patukan ja lyönyt kelvottomia.»

»Lyonkin vasta!» uhkasi tyttö.

       *       *       *       *       *

Kulki sitten hautasaatto pitkin havuista tietä kalmistoon. Tyttöpä otti pihalta aika patukan ja rupesi hosumaan hautausväkeä. Silloinkos hän vasta sai samasta patukasta, jolla muita hosui.

Tyttö rukka liikkasi kotiinsa ja itki isälleen:

»En minä mihinkään kelpaa. Hautasaatto kulki tästä ohitse, ja minä otin aika patukan ja aloin pieksää väkeä. Mutta väki otti patukan kädestäni ja taisi lyödä jalkanikin poikki.»

»No miksi et nyt viimein viisastu!» torui isä. »Olisit sanonut hautausväelle: peri, taivas, sielu!»

»Kyllä minä vasta sanon!» vakuutti tyttö.

       *       *       *       *       *

Meni tyttö sitten metsään, jossa vieras mies hirtti vihaista koiraa. No tyttöpä heti iloissaan hokaisee:

»Peri, taivas, sielu!»

»Mitäs pilkkaat!» huusi outo mies. »Ei koiralla ole sielua!» — Ja se mies löi tyttöä.

Meni tyttö itkien kotiinsa ja kertoi isälle murheensa.

»Älä nyt enää tee milloinkaan sellaista tuhmuutta!» torui isä ankarasti. »Olisit sanonut: niskat nurin, jalat jokeen!»

»No kyllä minä viimein tämän muistan!» vakuutti tyttö.

       *       *       *       *       *

Olivat maaherran häät, ja vihkiväki tuli ulos kirkosta. Tyttö juoksi vihityn pariskunnan eteen, niiasi hyvin syvään ja virkkoi:

»Niskat nurin, jalat jokeen!»

Maaherra suuttui. Hän sanoi tytölle:

»Vai sinä uhkaat taittaa minulta niskat! Pannaan tyttö jalkapuuhun oppimaan viisaampia puheita!»

Ja tyttö pantiin kirkon porstuaan jalkapuuhun. Siinä hän istui surullisena kuin siipeen ammuttu alli ja itki, kun vihkiväki marssi häätaloon.

KEISARIN VELKA.

Nöyrällä leskimiehellä oli poika, jota hän oli kasvattanut ja elättänyt viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.

Niin muutamana päivänä se poika virkkaa uunilta isälleen:

»Meidän molempien pitää nyt mennä naimisiin. Ei käy enää laatuun elää ilman eukkoa.»

No isä vastaa pojalleen:

»Ei kannata meidän mennä naimisiin. Ei ole rahaa.»

Mutta poika sanoo:

»Mene ja tahdo keisarilta rahaa, että päästään naimisiin!»

Isä meni nöyrästi keisarin luokse ja sanoi:

»Anna, hyvä keisari, rahaa, että minä ja poikani päästään naimisiin.»

Siitä keisari suuttui ja tiuskaisi:

»Huuti, tolvana, tuletkos pyytämään keisarilta rahaa! Etkös tiedä, ettei keisari koskaan anna talonpojalle rahaa, vaan päinvastoin talonpojan pitää maksaa keisarille paljon veroja. — Jos et huomenna osaa oikein vastata kahteen arvoitukseen, jotka sanon sinulle, ja samoin huomenna keksi yhtä arvoitusta, jota meidän väki ei ole kuullut, niin hakkautan pääsi pois. Mitäs tulit pyytämään keisarilta rahaa!»

No se mies meni pahoillaan kotiinsa, ja poika kysyi uunilta:

»Paljonko antoi keisari rahaa?»

Isä vastasi:

»Ei antanut riksiäkään ja käski minun tulla huomenna luokseen arvoituksille. Jos en silloin osaa vastata oikein kahteen arvoitukseen ja keksi sellaista arvoitusta, jota keisarin väki ei ole kuullut, niin minulta hakataan pää pois.»

»Yksi pää kuolemalle velkaa!» tuumi poika, kääntyi toiselle kyljelleen ja nukkui.

Aamulla kun isä lähti menemään keisarin luo, niin poika sanoi:

»Minä tulen mukaan!» — Poika kapusi uunilta alas ja pesi silmänsä ja lähti isän kanssa keisarin luokse.

Kun tultiin keisarin taloon ja keisarin eteen, niin keisari kysyi pojan isältä ensimmäisen arvoituksen. Se oli: Mikä on armahinta taivaan alla? Silloin poika virkkoi:

»Eikös poika saa vastata isän edestä, jos isä on elättänyt häntä viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?»

Ja keisari tuumi:

»No vastatkoon nyt.»

Ja poika vastasi isänsä edestä keisarin ensimmäiseen arvoitukseen:

»Leipä nälkäiselle ja uni väsyneelle on armahinta taivaan alla!»

»Oikein arvattu!» sanoi keisari. »Minä luulin sinun vastaavan, että rahat köyhälle ja eukko eukottomalle on armahinta taivaan alla. Olettehan, sinä ja isäsi, näet hyvin naimahaluisia. — Mutta nyt tulee toinen arvoitus. Se on: Mitä sinä poika ja minä keisari teemme yht'aikaa?»

Poika kysyi taas:

»Saakos poika vastata isän edestä, kun isä on häntä elättänyt viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?»

Keisari sanoi:

»No vastatkoon nyt.»

Ja poika vastasi toiseen arvoitukseen:

»Sinä keisari ja minä poika yht'aikaa vanhenemme!»

»Oikein vastattu», sanoi keisari. »Minä luulin sinun vastaavan: minä poika ja sinä keisari yht'aikaa vain makailemme. Olethan näet sinäkin, poika, kovin laiska, koska olet antanut isäsi elättää itseäsi viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä.»

Mutta ukolle keisari virkkoi:

»Nyt on poikasi sinut melkein pelastanut. Mutta sanopa nyt sinä vuorostasi sellainen arvoitus, jota meidän väki ei ole kuullut, niin nähdään miten käy.»

Se keisari oli puhunut edeltäkäsin väelleen: sanokoon ukko teille mitä tahansa, niin teidän pitää vain vastata: kyllä me sen olemme kuulleet!

No poika taas kysyi keisarilta:

»Saakos poika arvuutella isän edestä, kun isä on elättänyt häntä viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä?»

Ja keisari vastasi:

»No arvuutelkoon nyt.»

Niin poika arvuutteli keisarin väelle: »Isäni kokosi suurella tuskalla ja työllä viisitoista vuotta rahoja ja sai viisikymmentä tuhatta kultarahaa. Sitten isä antoi keisarille lainaksi ne viisikymmentä tuhatta kultarahaa, ja keisari lupasi maksaa tänään sen velan isälle. Olettekos tämän kuulleet?»

»Kyllä me sen olemme kuulleet!» vastasi väki kuin yhdestä suusta.

»Siis!» sanoi poika ja kääntyi keisarin puoleen. »Maksa pois isälleni nyt velkasi, viisikymmentä tuhatta kultarahaa, kun olet luvannut. Oma väkesi on todistajina.»

Keisari ensin suuttui, mutta rupesi sitten nauramaan, käski antaa pojan isälle suuren säkillisen rahoja ja sanoi:

»Ota nämä viisikymmentä tuhatta kultarahaa, koska niitä olet koonnut viisitoista vuotta suurella tuskalla ja työllä. Ja laputtakaa nyt kotiinne ja menkää naimisiin!»

Isä ja poika laputtivat kotiin ja menivät naimisiin, kun nyt oli rahaa ja kannatti mennä naimisiin.

KULTAINEN KALA.

Pienessä mökissä järven rannalla asui köyhä kalastajaukko eukkoineen.

Joka päivä pyydysteli ukko verkollaan ja sai parahiksi sen verran kalaa, että he kahden tulivat toimeen niukuin naukuin.

Meni ukko taas eräänä aamuna katsomaan pyydyksiään ja sai yhden ainoan kalan, mutta se on sitä merkillisempi. Ukko ihmettelee, sellaista kalaa hän ei ole ennen nähnyt eikä eläissään kuullut mokomasta puhuttavankaan. Ihan kultainenhan se kala on, suomukset sillä on puhdasta kultaa. Ukko on hyvillään ja tuumailee, että tästäpä se eukkokin varmaan ihastuu.

Eukko näet on aika häijy, eikä mitään osaa ukko sen mielen mukaan tehdä, aina vain eukko pauhaa ja kirkuu.

Ukko katselee siinä kalaa kädessään ja aikoo heittää sen konttiin, mutta silloin se käykin haastamaan ja sanoo:

»Älä ota minua, ukko, päästä minut sinne, mistä olen tullutkin, veteen takaisin!»

»En päästäne!» sanoo ukko. »Kun menen kotiin, tulee akalle puhutuksi sinusta, ja silloin se akka minut pieksää, kun sellaisen saaliin päästin menemään. Minulla on häijy akka.»

No kala kuitenkin rukoilee ukkoa:

»Päästä minut, ja jos tulee hätä, niin sano vain: Hip, kultainen kala! niin minä tulen sinua auttamaan, miten suuressa hädässä lienetkin.»

Heltyi ukon sydän ja hän päästi kalan veteen ja lähti tyhjine kontteineen tallustamaan kotiin.

Tulee kotiin ja kertoo akalle, miten hänelle kalaretkellä oli käynyt. Akkapas tästä suuttuu ja sydäntyy, tempaa hiilikoukun käteensä ja pauhaa ihan ukon edessä:

»Voi sinua iankaikkinen hölmö, sait hyvän saaliin, eikä sinulla ollut älyä sitä tuoda kotiin! Sietäisit keppiä, tyhmeliini!»

No ukkorukka hätäyksissään vastaa: »Älähän akka kulta lyö, kala lupasi minulle paljon hyvää laatia.»

»No kun lupasi hyvää laatia, niin laputa nyt sen luo pakinoille, laatiiko hän hyvyyttä!» sanoi akka. »Menepä kalan luo ja käske sen hankkia meille linna ja komea, josta köyhyys on kaukana!»

Ukko menee järven rantaan, istuu kivelle ihan veden rajaan ja huutaa: »Hip, kultainen kala!» ja siinä paikassa ui kala hänen jalkojensa juureen ja hypähtää virsun terälle räpyttelemään.

»No mitä tarvitset, ukko hyvä?» kysyy kala.

No ukko selittää, että hänen akkansa tahtoo linnan ja komean, josta köyhyys on kaukana.

»Se on valmis!» sanoo kala ja hypähtää takaisin järveen.

Kummissaan ukko lähtee kotiin. Mutta kovin ällistyy ukko, kun huomaa, että entistä mökkiä ei olekaan olemassa, vaan sijalla könöttää komea kolmikerroksinen linna. Ukko luulee eksyneensä muille maille ja lähtee pitkin rantaa entistä torppaansa etsimään, mutta silloin eukko näkee linnansa ikkunasta hänet ja lähettää palvelijan ukkoa hakemaan sisään.

Komea on linna, ja ukko elää akkansa kanssa siinä jonkin aikaa. Mutta akka vain makailee sängyssä ja palveluttaa itseään, ukko puuhailee yhä kalastajana rakkaiden verkkojensa parissa.

Eräänä päivänä, kun ukko istuu itsekseen huoneessaan, juoksee eukko äkäisenä sisään ja huutaa:

»Ei, tämä ei kelpaa, komeammin täytyy meidän elää! Heti paikalla kultakalan luokse ja toimita, että meillä on maailman suurin sotajoukko ja meidän linnassa maailman komeimmat kenraalit!»

Ukko ajattelee, että kunhan ei vain entinenkin katoaisi, kun näin paljon pyytämään rupeaa, mutta ei uskalla sitä akalle sanoa, vaan lähtee nöyrästi rantaan. Istuu kivelle ja huutaa: »Hip, kultainen kala!» ja samassa kala on hänen luonaan ja räpyttelee pyrstöään hänen virsunsa kärjellä.

»No mitäs sinä tarvitset, ukko hyvä?» kysyy taas kala, ja ukko kertoo, mitä hänen eukkonsa tahtoo.

»Se on valmis!» virkkaa kala ja pulahtaa takaisin järveen.

No ukko lähtee taas menemään kotiinsa päin. Hän on ihan typertyä hämmästyksestä. Linnan edustalla soittavat suuret soittokunnat kauniita marsseja, ja komeapukuiset sotamiehet marssivat ja vielä komeammat kenraalit komentavat. Hän luulee taas jonkin noituuden tähden joutuneensa vieraaseen seutuun ja lähtee surullisena etsimään entistä kotiaan, kunnes eukko hänet näkee taas ikkunasta ja käskee sotamiesten tuoda hänet sisään.

Elävät, elävät taas ukko ja akka jonkin aikaa yhdessä, se akka liehuu komeiden kenraalien joukossa ja ukko hommailee verkkojensa parissa.

Mutta kun ukko kerran on huoneessa rupeamassa syömään, niin akka hyppää sisään sapeli kädessä ja huutaa:

»Tämä ei käy, ei se käy, minun pitää päästä mahtavaksi veden haltijaksi, jolla on suuri linna keskellä merta ja joka voi nostaa sellaisen myrskyn, että kaikki, mitä maan pinnalla on, hukkuu. Heti paikalla, ukko, kultaisen kalan luokse, tai isken sinut tällä saplalla kuoliaaksi!»

Ei uskaltanut ukko enää syömäänkään ruveta eikä ajatella mitään eukkoa vastaan, vaan läksi juosta hunttuuttamaan rantaan.

»Hip, kultainen kala!» huusi hän hengästyneenä rannalle päästyään.

Kala hyppäsi vedestä ylös ukon virsulle, ja ukko alkoi kertoa uutta vaatimusta.

Vihaisesti ja mitään sanomatta kala kimmahti virsulta järveen ja pudotessaan se löi pyrstöllään niin lujasti veden pintaan, että syltä korkea vesipatsas nousi ilmaan.

»Taisipa olla vedenhaltija itse», tuumasi ukko ja läksi alla päin, pahoilla mielin menemään kotiin päin. Mutta kun hän tuli linnan veräjälle, niin entinen, vanha mökkipä siellä kykötti yhtäläisenä kuin ennenkin. Poissa olivat linna ja sotamiehet ja kenraalit.

Ja siellä penkillä istui akka nyrpeänä ja entisissä paikkaisissa ryysyissään.

Hip! Ei tule takaisin kultainen kala.

PIENI KULTA.

Oli poika ja pojalla pieni kulta, ja se pieni kulta sanoi pojalle:

»Rakennuta meille pieni pirtti, että pääsemme pirttiin yhdessä asumaan!»

Mutta poika vastasi:

»Milläs minä sen rakennutan, kun onni ei ole antanut minulle rahoja?»

Niin tyttö sanoi:

»Mutta minä en ole sinulle pieni kulta, jos et rakennuta meille pirttiä.»

No poika tuli tästä hyvin pahoilleen. Kun hän rupesi illalla maata, niin kuuli unessa jonkun sanovan:

»Otahan nyt, poika, ja mene korpeen niin kauas että pieni maja tulee vastaan. Siinä majassa makaa Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla. No herätä Onni ja pyydä siltä rahaa, että voit rakennuttaa pirtin ja asua pirtissä pienen kullan kanssa.»

Seuraavana aamuna poika meni korpeen niin kauas että pieni maja tuli vastaan, ja majassa makasi Onni sängyssä vihreän verkapeitteen alla, ja poika nyki Onnen hereille ja pyysi häneltä rahaa.

»Kuule nyt!» sanoi Onni. »Menehän vielä korpeen niin kauas että tulee syvä lampi. Lammessa ui vaski-, hopea- ja kultakaloja syvän veden alla. Ongi niitä kaloja, myy kalat ja rakennuta pieni pirtti.»

No poika meni vielä korpeen niin kauas että syvä lampi tuli. Lammen rannat olivat hirveitä louhikoita, joiden keskellä vesi oli kuin ontto kaivo ja mustaa kuin piki, mutta silloin tällöin pulahti veden pinnalla kala kirkas kuin vaskiraha.

No poika istui isolle louhen kivelle ja alkoi onkia. Parhaiksi oli koukku laskenut veden pintaan, niin tarttui onkeen vaskinen kiiski. No poika nakkasi kiisken rannalle ja koetteli heti kynsillään, oliko kiiski lihaa vaiko oikea kallis kiiski.

Oikea kallis kiiski se oli, jokainen evä ja piikki oli selvää vaskea. Ihastui poika ikihyväksi, piilotti nopeasti kiisken taskuunsa ja nakkasi ongen uudestaan veteen.

Silloin kumahti veden sisästä kummallinen ääni ja sanoi: »Vieläkö enemmän sen tapaisia?»

Säpsähti poika pahasti, katseli ympärilleen ja luuli jonkun ihmisen tulleen siihen puhelemaan. Kun ei nähnyt ketään, niin naurahti omaa pelkuruuttaan ja tuumi: Mitäs minä joutavia kuuntelen! Jopa nyt jotakin! Pitäisikö tähän yhteen kiiskeen tyytyä! Sillä ei paljon pirttiä rakenneta!

»Tietysti minä enemmän haluan!» virkkoi poika itsekseen moneen kertaan. Viimein hän huusi iloisesti: »Tietysti enemmän!»

Vielä enemmän sai poika vaskisia kiiskiä, ja lopulta tuli hänen onkeensa hopeinen särki.

Silloinkos poika ihastui.

»No jopa nyt jotakin!» hän tuumi. »Rupeaakohan tuo vesi sellaisiakin antamaan? No jopa nyt jotakin! Heitänpä ongen uudestaan veteen.»

Heitti poika ongen uudestaan veteen, ja taas tuli hopeinen särki, kiiltävä kuin veitsen terä. Ihastui poika niin, että onkiessaan oikein hypähteli. Nakkeli poika kiisket louhikkoon ja täytti taskunsa hopeisilla särjillä.

»Vieläkö enemmän sen tapaisia?» kumahti vedestä kamala ääni, niin että poika pelästyksestä ihan koholle lensi.

»Mikä ihmeen ääni se on?» tuumi poika itsekseen. »Jokohan pitää ruveta pelkäämään?»

Hän olisikin ruvennut pelkäämään, kun yht'äkkiä tarttui onkeen aika köllikkä kultainen ahven.

No silloin ilo ihan tukahdutti pojan äänen, ettei päässyt edes huutamaan. Poika iski kyntensä ahveneen ja puraisi ahventa niskasta, koetti tokko tuo muka oli oikeaa kultaa.

Hampaat karahtivat, kultaa se oli, oikeaa puhdasta, punaisen kellervää kultaa.

Valkeni poika ihastuksesta ja vapisi. Nakkeli särjet pois ja puristi ahvenen kahden ison kiven väliin, pani päälle kolmannen kiven ja istui itse päällimmäiseksi.

»Et siitä nyt karkaa!» tuumi poika. »Siitä ahvenesta saan rahaa kymmenen kertaa enemmän kuin kaikista kiiskistä ja särjistä yhteensä!»

Samassa jylähti vedestä ääni, niin että aallot louhikkoon ylös karkasivat ja pienet kivet rinteiltä alas rapisivat:

»Vieläkö enemmän sen tapaisia?»

Sykki pojan sydän säikähdyksestä kuin nuijalla olisi iskenyt, ja vapa putosi kädestä louhikkoon. Aikoi poika paeta ja heittää kalat, mutta samassa välähti hänen päähänsä tuuma:

»Minulla on pieni kulta. Jos en ota edes kiiskiä mukaani, en voi rakennuttaa pientä mökkiä.»

Hän aikoi ottaa kiisket mukaansa, mutta samassa välähti hänen päähänsä tuuma:

»Miksi en ottaisi paremmin särkiä, niillä voin rakennuttaa oikean talon.»

Hylkäsi poika kiisket ja aikoi ottaa särjet, mutta välähti päähän tuuma:

»Otan samalla tiellä tuon ahvenköntin. Sillä voin rakennuttaa vaikkapa hovin!»

Hylkäsi särjet ja aikoi ottaa ahvenen, mutta samassa välähti hänen mieleensä tuuma:

»Miks'en voisi rakennuttaa yhdellä tiellä kultaista palatsia? Enpä pelkää, heitänpä onkeni vielä kerran veteen.»

Heitti poika onkensa. Päivä paistoi, vesi oli tyyni, ja sudenkorentojen siivet kiilsivät ja helisivät kuin vaski.

Paljon, paljon kultaa onki poika. Mätti vasket ja hopeat takaisin veteen ja istui jo isolla kasalla kultaisia ahvenia.

Silloin kumahti taas kumma ääni kuin ukkosen jyrinä, niin että vesi patsaana rynkäsi ilmaan ja hongat rinteiltä kaatuivat ja metsä yhtenä sekamelskana pojan silmissä vilisi. Se ääni kumahti:

»Vieläkö enemmän sen tapaisia?»

No sattui poika silloin kurkistamaan lampeen ja tahtoi nähdä, mikä sieltä sillä tavoin huuteli. Kurkisti ja näki veden kalvossa kauhean kuvan. Sillä oli ontot silmät ja valkea tukka, ja kallo oli kalju ja hampaat haljenneet.

»Hyi miten ruma olet, veden haltija, nyt minä menen pakoon!» sanoi onkija, täytti kontin, taskut, poven ja kourat kulta-ahvenilla ja juoksi kotimailleen.

Siellä hän etsi joka paikasta pientä kultaansa, mutta ei löytänyt mistään.

No tuli mies vastaan tiellä ja onkija kysyi:

»Missä on pieni kultani?»

»Hyi miten ruma olet!» huusi mies ja juoksi pakoon.

»Mitä, rumako?» tuumi itsekseen onkija ja läksi vastausta saamatta taas etsimään pientä kultaansa.

Tuli pienen töllin ovelle, kolkutti ja kysyi:

»Missä on minun pieni kultani?»

Ja ääni sisältä vastasi:

»En tiedä kultaasi, mutta minullakin oli kulta, ja se meni viisikymmentä vuotta sitten korpeen pyytämään Onnelta rahoja.»

»Minäpä se juuri menin pyytämään Onnelta rahoja ja minäpä olen sinun kultasi. Avaa, pieni kultani!»

»En avaa!» vastasi ääni sisältä. »Minulla on jo toinen kulta.»

»Avaa!» huusi mies. »Minulla on kontti, povi ja taskut täynnä isoja könttejä, kulta-ahvenia. Minä myyn ne ja rakennan kultaisen palatsin.»

Silloin ovi avattiin, mutta ei avaaja ollut onkijan pieni kulta, oli vain vanha muija. Avattiin ovi ja lyötiin heti kiinni, ja muija huusi:

»Hyi miten ruma olet, en tule kultaiseen palatsiisi!»

Ja onkijakin sanoi:

»Hyi miten ruma olet, et olekaan minun kultani, en huoli sinua palatsiini!» Ja mies lähti taas etsimään pientä kultaansa.

Etsi, etsi viikon eikä löytänyt. Viimein kulki korpeen, kulki kunnes tuli pieni maja. Majassaan Onni makasi sängyssä vihreän verkapeitteen alla. No onkija herätti Onnen ja kysyi:

»Mistä nyt löydän pienen kultani?»

No se Onni kysyi:

»Ongitkos lammesta kaloja ja rakennutitkos pienen pirtin?»

Onkija vastasi:

»Onginhan minä kaloja, mutta en rakennuttanut pientä pirttiä. Rakennutan suuren palatsin.»

»En minä ole käskenyt suurta palatsia rakennuttamaan! Et enää kultaasi löydä!»

Ja se Onni haukotteli, käänsi kylkeään ja nukkui taas vihreän verkapeitteen alle.

VAINAJAN KIITOLLISUUS.

Kultarinta, kuninkaan tytär, lähti kesäaamuna puistoon kuuntelemaan, miten linnut auringon noustessa lauloivat, ja istuutui penkille. Istuutui, katseli lintujen hypähtelemistä ja loistavia höyhenpukuja ja ihastuneena kuunteli kirkasta viserrystä.

Mutta juuri kun hän parhaillaan kuunteli lintujen iloista ääntä, tarttui häneen kaksi miestä, jotka sitoivat hänen suunsa, ettei hän voinut huutaa, ja kantoivat hänet linnan muurin yli.

Tämän näki keittiöpalvelija avatessaan ikkunaansa, mutta ei siitä sen enempää välittänyt.

Sinne katosi kuninkaan tytär Kultarinta tietymättömiin, eikä kukaan voinut mitään selvää hänestä hankkia, vaikka kuningas lähetti kymmenentuhatta kotkaa ympäri valtakunnan ilmoittamaan, että Kultarinta oli hävinnyt. Palkinnoksi kuningas lupasi tyttären ja puolet valtakuntaa sille, joka hänet löytäisi ja toisi takaisin kuninkaan linnaan.

       *       *       *       *       *

No kotkat lentelevät yli valtakunnan, ja joka paikkaan, mistä näkevät savun ilmaan nousevan, ne laskeutuvat kertomaan Kultarinnan katoamisesta ja palkinnosta sen etsijälle.

Mäen rinteellä istuu Paita-Antti tulen ääressä ja paistaa perunoita kuumassa tuhassa. Hän on rikas mies, mutta niin laiska, ettei viitsi muuta kuin käydä paimenessa. Milloinkaan ei hän pidä päällään muita pukimia kuin piikkoisen paidan, ja siksi häntä sanotaan Paita-Antiksi.

Kun hän nytkin istuu paitasillaan siinä nuotionsa ääressä ja kuuntelee perunoiden paistuessa, miten lammaskarja viidakossa ruohoa syödä nykertää, lentää rumahtaa hänenkin eteensä komea kotka ja kertoo kuninkaan tyttären Kultarinnan katoamisesta ja palkinnosta sen etsijälle.

No Paita-Antti silloin tuumailee, tuumailee ja tekee päätöksensä. Jo samana päivänä hän myy karjansa ja tilansakin ja lähtee matkalle.

Kulkee, kulkee, kulkee maantietä pitkin ja tulee illalla kirkonkylään. On jo niin myöhä, ettei hän enää pääse minnekään asuntoon yöksi. Lukkarilla kyllä avataan, mutta kun Antilla ei ole yllään muuta kuin paita, niin kauhistutaan siellä eikä päästetä sisään.

Yö on lämmin, ja siksi lähteekin Antti ajan kuluksi kävelemään ja tulee kirkkotarhaan. Oleilee siellä ja katselee muistokirjoituksia ja viimein paneutuu ison tammen juurelle makaamaan.

Hän makaa, mutta vähän ajan perästä herää kauheaan rytäkkään. Katsoo, katsoo Paita-Antti ja näkee vähän matkan päässä kaksi kuollutta tappelemassa. Ne iskevät toisiaan vihaisesti, toinen ottaa toista keskeltä kiinni, kohottaa ilmaan ja rynttää maahan, mutta heitetty nousee ylös ja antaa vastustajalleen niin rajun potkun, että toisen reisiluu katkeaa ja luuranko rumahtaa pitkälleen.

Paita-Antti nousee ja menee tappelevien luurankojen luo. Kysyypä heiltä, miksi kuolleet niin vihaisia toisilleen ovat.

»Tämä lurjus ei maksanut minulle eläissään kolmeasataa riksiä, jotka hän on minulle velkaa!» vastasi se, jolta oli reisiluu katkennut ja joka nyt istui voitettuna maassa.

»Ehkä minä maksan sen summan!» virkkoi Paita-Antti.

»Samahan se on, kunhan vain maksetuksi tulee!» vastasi poikkisäärinen.

»Ja minäkin pääsen silloin hautaan!» sanoi toinen luuranko. »Olen saanut jo tarpeekseni olosta tuolla kirkkomaan pohjoisnurkassa, ihmisten halveksimana ja rottien ahdistamana. Mokomatkin rotat, en pidä heistä ollenkaan. Eilen vei harmaa rotta vasemman silmänikin. — Mutta pitää ilmoittaa haudankaivajalle, että velkani on maksettu, jotta hän valmistaa minulle asunnon rauhallisessa mullassa. — Kiitollinen olen tästä hyvästä työstä ja matkoilla minä sinua aina muistan.»

No Paita-Antti otti vyöltään kärpännahkaisen kukkaron ja antoi kolmesataa riksiä poikkisääriselle, joka tempasi rahat luiseen kouraansa.

Luurangot kumarsivat ja lähtivät eri suunnilleen. Poikkisäärinen piti toisessa kädessään kolmeasataa riksiään ja läksi ryömimään hautaansa. Toinen astui iloisesti viheltäen paikalleen kirkkomaan pohjoisnurkkaan.

Paita-Antti käy jälleen nukkumaan ja aamulla herättyään hakee haudankaivajan. Yhdessä he sitten kaivavat haudan kirkkomaan päiväisimmälle rinteelle ja laskevat sinne sen toisen luurangon lepäämään.

Paita-Antti lähtee jälleen kulkemaan. Astuu päivän, astuu toisenkin, ja kolmantena hän tulee meren rannalle.

Näkee siinä Paita-Antti, miten ruumisarkun tapainen ruuhi purjehtii tyhjänä rantaan. Hän ei keksi muutakaan keinoa matkan jatkamiseksi ja lähtee tällä ruuhella purjehtimaan.

Heti kun astuu ruuheen, pullistuvat purjeet, ja hän lähtee kiitämään ulapalle. Purjehtii, purjehtii monta päivää ja näkee taas edessään rannan.

Rannalla hän huomaa ihmisen ilman vaatteita kyntämässä. Paikalla hän laskee maihin ja menee kyntäjän luo kysymään, miksi hän tuossa asussa kyntää.

»Olen kuninkaan tytär Kultarinta, ja minut on ryöstetty orjaksi tänne!» vastaa kyntäjä.

Juoksujalkaa rientää Paita-Antti kartanoon ja heti oven avattuaan kysyy isännältä:

»Paljonko tahdot orjastasi, joka tuolla pellolla kyntää?»

»Kolmetuhatta riksiä!» vastaa isäntä.

Antti panee heti kolmetuhatta riksiä pöytään, ja Kultarinta haetaan pellolta ja hän saa pukeutua taas kuninkaallisiin koruihin ja pukimiin.

Yhdessä lähtevät Paita-Antti ja Kultarinta sitten purjehtimaan. Purjehtivat, purjehtivat päivisin merta, öisin rannoilla puiden siimeksessä nukkuvat, ja Kultarinta ihastuu kovin pelastajaansa eikä kaipaa kotiansakaan.

Ostavat he sitten pienen kartanon pienestä kylästä ja rupeavat siellä asumaan. Kultarinta ompelee kaikenlaisia kauniita koruja ja ompeluksia ja jokaiseen hän kirjailee oman ja isänsä nimen, ja Paita-Antti käy niitä koruja kaupitsemassa, matkustelee maita ja meriä, ja kaikkialla ihaillaan ja ostetaan niitä koruja. Mutta kaikista koruistaan, sormuksistaan, korvarenkaistaan ja jalokivistään kuninkaan tytär ottaa puolet ja panee ne vaatelippaaseen, jonka ompelee Antin paidan sisäpuolelle.

No kysäisipä kerran merenrantakaupungissa komea kenraali Paita-Antilta:

»Missä se on se ihminen, joka näitä ompelee?»

»No se on minun vaimoni!» vastasi Paita-Antti ja kertoi koko asian.

Silloin kenraali pakotti Paita-Antin lähtemään hänelle oppaaksi tuon taitavan ompelijan luo, varustettiin komea laiva matkalle, ja kenraali lähti Paita-Antin johdolla purjehtimaan.

Purjehtivat, purjehtivat monta päivää ja laskevat maihin, saapuvat kylään ja kenraali pyytää Kultarintaa lähtemään takaisin isänsä linnaan. Kultarinta suostuu, kun Paita-Anttikin saa tulla hänen mukanaan.

Lähdetään sitten matkalle kuninkaan linnaan ja purjehditaan meren ulappaa, ja kenraali alkaa hautoa kavalia tuumia mielessään, sillä hän pelkää talonpoikaisen Paita-Antin saavan Kultarinnan ja puolet valtakuntaa, ja yöllä, kun Kultarinta jo nukkuu, haetaan Paita-Antti laivan kannelle ja siellä tukitaan hänen suunsa, hänet sidotaan väkisin kiinni lankkuun ja heitetään mereen, ja laiva menee menojaan.

No lankku on kuitenkin niin iso, ettei Paita-Antti uppoa, vaan kelluu veden päällä. Monta yötä ja monta päivää hän saa kellua meren ulapalla, sivullaan vain aallot ja yllään tähtitaivas. No viimein Paita-Antti nukahtaa sikeään uneen.

Kun Paita-Antti sitten herää, niin tuntee, kuinka lankku kumahtelee kiviin, ja kuulee, miten puiden lehdet kahisevat, ja hän huomaa, että on saapunut rantaan.

Samassa hän näkee vierellään pitkän, kalpean miehen, joka alkaa aukoa hänen siteitään. Päästyään vapaaksi ja noustuaan nurmikolle on Paita-Antti kovin nälissään ja janoinen. Kalpea mies juoksee metsään, ja hetken perästä hän tuo suuret määrät ruokaa ja juomaa.

Aterioi Paita-Antti ja monta päivää hän sitten lepäilee ja virkistelee itseään, ja se kalpea mies kuljeksii yksinään rannikolla ja vain silloin tällöin ilmestyy hänen kanssaan puhelemaan.

Kun Paita-Antti on tarpeeksi levännyt, haluaa hän lähteä jälleen Kultarintaa etsimään. Silloin se kalpea mies neuvoo häntä menemään ruuheen, joka paraikaa tulee rantaan.

Katsahtaa Paita-Antti rantaan, ja siellä tulla sohahtaa juuri kivikolle sama ruumisarkun muotoinen pursi, jolla hän oli jo ennenkin matkustanut.

Astuu Paita-Antti purteen, ja samassa pullistuvat purjeet, ja Paita-Antti lähtee taas viilettämään pitkin merenselkää. Hämärän tullessa hän nukkuu, ja kun seuraavana päivänä herää, niin huomaa olevansa tavattoman suuren laivan kupeella.

Ihastuu hyvästi Paita-Antti ja nousee laivaan. Kannella ei näy ainoaakaan miestä, vaikka laiva on täysissä purjeissa. Hän tuumii, että taitavat ruualla olla, ja lähtee kajuuttaan, mutta ei ole sielläkään ketään.

Kajuutassa on pöytä ruokaa kukkuroillaan, ja nälissään kun on, rupeaa Paita-Antti syömään.

Juuri kun hän on lopettanut syömisen, kuulee hän kannelta kiukkuisen huudon:

»Ylös se, joka alhaalla on!»

No hän juoksee ylös kannelle, mutta ei näe ketään. Vasta pitkän tarkastelun perästä hän löytää laivan keulasta vanhan purjerääsyn alta merimiehen selällään makaamassa, ja se Paita-Antti sanoo sille miehelle:

»Nouse ylös ja tule syömään!»

»En tarvitse ruokaa!» sanoo mies. »Olen se kuollut, jonka velan sinä kirkkotarhassa maksoit, pelastin sinut jo kerran meren vallasta, nyt autan sinua kuninkaan tyttären ja puolen valtakunnan saamisessa. Tämän laivan minä annan sinulle, ja laiva menee siihen kaupunkiin, jossa Kultarinta jo on kuninkaan linnassa. Se kenraali hommaa Kultarintaa eukokseen, mutta tällä laivalla sinä ennätät ennenkuin ne vihitään. Kun tulet kaupungin rantaan ja olet ankkurin laskenut ja koko laivan liputtanut, niin komenna vain kanuunat paukkumaan, ja laivan kaikki kanuunat alkavat pommittaa kuninkaan linnaa. Kun ne pyytävät sitten armoa, niin sano vain: Seis, kuulamasiina! — ja pommitus loppuu. No kun sitten pääset linnaan, niin siellä tarvitaan kuvanveistäjää, ja sinun täytyy ruveta kuninkaalle kuvanveistäjäksi.»

»Mutta enhän minä osaa veistää kuvia», virkkoi Paita-Antti. »En ole eläissäni tehnyt muuta kuin paimentanut lampaita ja käynyt kauppaa.»

»Älä siitä huoli!» sanoi merimies. »Ota vain kapineet käteesi ja veistele, ja kuva syntyy itsestään semmoinen kuin pitääkin!»

No Paita-Antti tekee niin kuin merimies neuvoo, saapuu kaupungin satamaan, alkaa pommittaa linnaa, ja muurit ja tornit jo rupeavat sortumaan. Niin silloin nousee valkea lippu katolle, ja vähän ajan perästä tulevat sanansaattajat laivaan hakemaan laivan päällikköä kuninkaan puheille.

Sanansaattajat kertovat, että linnassa oltiin juuri kenraalin ja Kultarinnan vihkiäisiä valmistamassa, mutta tämän pommituksen tähden lykättiin juhlat kuukausi eteenpäin. Paita-Antti tulee kuninkaan linnaan, ja kun kuningas kysyy, mikä hän on miehiään, vastaa Paita-Antti:

»Olen ammatiltani kuvanveistäjä ja kotoisin valtakunnasta, jossa on vihreä maa ja sininen taivas, ja pyydän päästä kuninkaalle kuvanveistäjäksi, kun kuulin, että täällä sellaista miestä tarvitaan.»

»Komeapa oli sinun tulosi, herra kuvanveistäjä!» vastaa kuningas ja käskee hänen ruveta toimeen, ja Kultarinnan hääpäiväksi on hänen kaunistettava koko linna veistoksilla. No Paita-Antti käy työhön ja ihmettelee itsekin, miten hyvin hän onnistuu, vaikka ei ole eläissään tehnyt muuta kuin lampaita paimentanut ja kauppaa käynyt. Paita-Antti kaunistaa kaikki linnan huoneet veistoksilla niin koreilla, ettei kukaan ollut vielä ennen sellaisia nähnyt.

Kerran tulee Kultarintakin katsomaan kuvanveistäjän työtä ja ihastuu kovin, kun näkee Paita-Antin. Ihan syliin hänelle lentää ja iloissaan virkkaa:

»Paljon lienet kärsinyt, mutta nyt olet kuitenkin luonani, minä menen heti paikalla ilmoittamaan isälle ja äidille, että oikea pelastaja on tullut.»

»Ei, Kultarinta!» vastaa Paita-Antti. »Ennen emme ilmoita asiasta kuin vasta sinä päivänä, kun teitä ruvetaan vihkimään. Kuningas on tilannut siksi päiväksi minulta kuvat itsestään, kuningattaresta ja sinusta, ja kun ne ovat valmiit, ilmaisen minä itseni.»

No se kenraali koetti kaikenlaisilla vehkeillä saada Paita-Anttia pois linnasta, mutta se ei lykästänyt, ja yhdessä tekivät Kultarinta ja Paita-Antti tyhjiksi kaikki sen juonet.

No muovailipa kuvanveistäjä sitten kuninkaan ja kuningattaren kuvat. Mutta Kultarinnan kuvan hän valmisti ollenkaan malliinsa katsomatta. Ja se päivä sattui olemaan juuri se päivä, jolloin Kultarinta ja kenraali piti vihittämän, ja kun linnanväki ja vierasjoukko ihmetteli kuvien hyvyyttä, niin kuningas kysäisi kuvanveistäjältä:

»Mutta kuinka kuvanveistäjä on voinut saada tuon luomen Kultarinnan hartioihin, vaikk'ei ole kuvaa tehdessä malliinsa vilkaissutkaan?»

»Oli se siinä ainakin silloin, kun Kultarinta orjana peltoa kynti!» vastasi Paita-Antti.

No kuningas ja kuningatar hämmästyvät, ja kaikki läsnäolijat hämmästyvät, mutta Paita-Antti kertoo retkensä ja seikkailunsa, ja Kultarinta hyppää hänen kaulaansa, ottaa hänen poveltaan vaatelippaasta korut ja näyttää, kuinka ne ovat puolikkaita Kultarinnan muista kuninkaallisista koruista.

No kaikki tulevat toivottamaan onnea Kultarinnalle ja hänen uudelle sulholleen. Laitetaan sitten suuret juhlat, ja Paita-Antti julistetaan Kultarinnan mieheksi ja puolen valtakunnan hallitsijaksi. Ja juhlamurkinan päätyttyä kysyy se kuningas Paita-Antilta, miten hän tahtoo kostaa kenraalille.

»Sidottakoon samoin keskellä merta lankkuun ja heitettäköön ulapalle!» virkkoi Paita-Antti.

Ja se kenraali heitettiin ulapalle.

No Paita-Antti ja Kultarinta elivät siinä onnellisina ja tyytyväisinä ja hallitsivat viisaasti valtakuntaansa, ja kun sitten vietettiin heidän viisitoistavuotiaan tyttärensä syntymäpäivää, niin ilmestyi äkkiä saliin kalpea mies, otti sen tyttären käsiinsä, ja tytär kangistui kuin kuollut. Samassa kaikki kynttilät ja tuohukset sammuivat, ja suru ja tuska valtasi kaiken väen, ja Kultarinta itki, Paita-Antti itki ja kaikki väki itki, sillä olihan tytär nyt kuollut.

Mutta se kalpea mies kysyi:

»Olettekos suruissanne?» Kultarinta vastasi:

»Kuvaamaton on äidin suru!»

Ja kaikki muutkin vakuuttelivat samoin. No silloin syttyivät äkkiä kynttilät ja tuohukset taas palamaan, ja se kalpea mies laski tyttären sylistään elävänä lattialle, ja iloissaan se hypähti äitinsä kaulaan, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

»Olettekos iloissanne nyt?» kysyi se kalpea mies.

No kaikki olivat iloissaan.

Silloin se mies sanoi:

»Niin olin minäkin suruissani, kun sain olla siellä kirkkomaan pohjoiskulmalla ihmisten pilkkana, ja niin olin minäkin iloissani, kun Paita-Antti maksoi velkani.»

Ja kiitollinen vainaja hävisi ikipäiviksi.

USKOLLINEN.

Lapsena meni eräs poika puotipalvelijaksi kauppiaalle, ja koko ikänsä hän sitten puuhasi ahkerasti kauppiaan laivoissa, makasiineissa ja tiskin takana ja teki kauppiaalle monta hyvää työtä. Mutta työstään hän ei ottanut milloinkaan mitään palkkaa.

Sitten kun hän jo tuli vanhaksi ja partansa ja tukkansa olivat ihan valkeat, sanoi hän kauppiaalle:

»Nyt minun tekisi mieli lähteä synnyinseudulleni katsomaan kotikylää, ennenkuin kuolen.»

No se kauppias vastasi:

»Mene vain, hyvä ystäväni, ja ota koko ikäsi palkka mukaasi: viisi hevoskuormallista kirkkaita kolikoita.»

Niin palvelija virkkoi:

»En minä ole tehnyt mitään palkan edestä enkä huoli kirkkaita kolikoita. Mutta anna minulle eväät matkalle, niin minä lähden synnyinkylääni ja tulen pian takaisin toimeeni, jos en sillä välin kuole.»

No antoi kauppias palvelijalleen komeat eväät, ja palvelija lähti kulkemaan synnyinseudulleen päin. Astuu, astuu, astuu päivän tietä pitkin kontti selässä, niin iltasella väsyy ja jää talottomalle taipaleelle yöksi.

»Kunnon miehellä ei ole mitään pelättävää!» ajattelee mies ja riisuu kontin selästään, valitsee tien vierestä sopivan paikan, johon laittaa nuotion, ja rupeaa syömään eväitään.

Niin tulee myöhään illalla siihen nuotion ääreen vieras mies. Pyhä Yrjänähän se on, kultaiset säärykset ja suomuspaita on sillä yllään, kiiltävä töyhtökypäri päässä. Pyhä Yrjänä sanoo miehelle:

»Laske, hyvä ristiveli, minuakin kanssasi nuotion ääreen aterialle, omat evääni loppuivat.»

»En laske!» vastaa mies.

»Miksi et laske?»

»Siksi en laske, että sinä et ole mikään kunnon mies. Sinä otat palkkaa ihmisiltä työstäsi. Jos sinua pyydetään paimentamaan hevosia, niin sinä paimennat vain niiden hevosia, joilla on _varaa_ antaa rahaa lippaaseesi tai sytyttää tuohus kuvasi eteen. Köyhäin hevoset sinä jätät kontioiden syötäviksi.»

No siitä se Pyhä Yrjänä suuttui ja lähti kannuksiaan kilistellen matkaansa.

Mies lepäsi hyvin sen yönsä, ja auringon noustessa ja kasteen kiiltäessä hän heräsi, pani kontin selkäänsä ja läksi taas marssimaan kotikyläänsä kohti.

Marssi, marssi mies koko päivän, niin illalla taas väsyi taipaleelle, etsi itselleen tien varrelta sopivan paikan, sytytti siihen nuotion ja rupesi syömään eväitään.

Myöhään illalla tuli siihen nuotion luokse Pyhä Maaria, Jumalan emonen. Ja komea se oli. Sen silmät säteilivät kuten kointähdet, huulilla oli hymy kuin aamun rusko ja hartioilla sininen vaippa kuin kevättaivas ikään. No se Pyhä Maaria virkkoi aterioivalle miehelle:

»Laske, hyvä ristilapsi, minuakin kanssasi nuotiolle ja aterialle. Omat evääni loppuivat, ja minun on vilu.»

Mies vastasi:

»En, hyvä Jumalan emonen, voi laskea!»

»Miksi et voi laskea?» ihmetteli Pyhä Maaria.

»Siksi en voi laskea», vastasi mies, »että sinä et ole mikään kunnon nainen. Sinä, näethän, otat palkkaa ihmisiltä työstäsi. Sinun pitäisi holhota kaikkia inehmojen naisia, mutta sinä holhoot vain niitä, joilla on varaa kilahuttaa kultaraha lippaaseesi tai sytyttää vahakynttilä kultaisen kuvasi eteen. Köyhäin naisten sinä annat kuolla tauteihin, kuumeeseen ja kurjuuteen.»

Vihastui pyhä neitsyt ja lähti nuotiolta pois.

Mies rupesi levollisesti nukkumaan, ja seuraavan aamun koitteessa hän taas alkoi marssia kotikunnaitaan kohti.

Marssi, marssi koko paahteisen päivän, niin illalla hän uupui taas talottomalle taipaleelle. Hän etsi sopivan nuotiopaikan kuusen juurella, sytytti tulen ja rupesi kontistaan aterioimaan.

Niin tuli siihen liekin luo itse Kuolema. Hänellä ei ollut kultavitjoja eikä taivaan haljakoita, yksinkertaisesti puettu, rehdin näköinen mies hän oli.

Niin Kuolema sanoi miehelle:

»Ota, ihmisrukka, minut nuotion ääreen kerallasi aterioimaan. Omat evääni loppuivat.»

Mies vastasi:

»Tule vain! Sinä olet kunnon mies; sinä et tee työtä palkan edestä. Kenen vuoro tulee kuolla, sen sinä armotta tapat, eivätkä lahjukset ja vahakynttilät ketään pelasta. Saat syödä eväitäni nuotion ääressä.»

Aterioi sitten surma miehen kanssa, ja kun he olivat syöneet, niin ryyppäsivät naukun päälle ja syötyään rupesivat levolle.

Aamulla, kun linnut lauloivat, mies lähti tovereineen kulkemaan tietä pitkin ja tuli synnyinkyläänsä. Synnyinkylässä syntyi suuri ilo, kun kuultiin sinne tulleen miehen, joka oli kautta maan tunnettu uskollisuudestaan ja rehellisyydestään ja joka oli tuottanut kotiseudulleen suurta kunniaa. No kotikylässä kestittiin miestä oikein hyvin.

Ovat siinä mies ja Kuolema koko päivän, ovat seuraavan yön, ovat useita vuorokausia, ovat viikon kylässä kestittävinä. Niin eräänä päivänä, kun mies kulkee Kuoleman kanssa kyläraitilla, hän huomaa, että kaikki kansa porteillaan itkee.

Mies kysyy Kuolemalta:

»Mitähän se kansa nyt oikeastaan niin katkerasti itkee, eilenhän se vielä iloitsi ja kestitsi meitä hyvin?»

Ja Kuolema vastaa:

»Sitähän se kansa itkee, että sinä nyt olet kuollut. Minun olisi pitänyt tappaa sinut jo silloin, kun ensikerran kohtasin sinut nuotiolla. Sinä olit vihoittanut kultaisen, pyhän Yrjänän ja neitsyt Maaria emosen, ja ne käskivät minun tulla tappamaan sinut nuotiollesi. Mutta kun sinä olit niin hyvä mies ja annoit minulle ruokaa, juomaa ja lepoa, niin en raatsinutkaan sinua surmata, ennenkuin olit nähnyt synnyinkyläsi. Nyt olen sinut tappanut, mutta ennen kuolemaasi sait nähdä, että Kuolemakin on lahjottavissa.»

»Siis en ennättänytkään mennä takaisin isäntäni luokse», huokasi uskollisen kauppapalvelijan sielu.

TIMANTTIKRUUNU.

Neljästä veljestä oli kolme ahkeraa, mutta yksi oli niin laiska, että häntä sanottiin laiskaksi Aatukaksi.

Kun ne veljet menivät rovitsemaan kaskea, niin ne toiset rovitsivat ahkerasti koko päivän, niin että hiki hartioista tiukkui, mutta se laiska istui vain kivellä kasken laidassa ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.

Niin ne vanhemmat veljet toruivat silloin Aatukkaa, mutta Aatukka sanoi:

»Kyllähän sitä ahkerakin olisi, kun sattuisi oikeaa ammattia.»

Kun sitten illalla lähdettiin kotiin menemään, niin ne muut veljet kulkivat jalan, mutta Aatukka oli niin laiska, ettei viitsinyt edes astua. Ei! Se otti kaskesta puolipalaneen, monihaaraisen juurikkaan, istui kahdareisin sen selkään kuin pukin selkään ja työnteli itseään kahdella kepillä kotiin, kuin olisi hiihtänyt. Ei näet astua viitsinyt.

No huomenna mentiin taas kaskea rovitsemaan, ja ne ahkerat veljekset hääräsivät hiki hatussa kantturain kimpussa, mutta se nuorin veli istui vain kivellä ja kaiveli isollavarpaallaan tuhkaa.

Niin silloin sattui isossa käkikoivussa keskellä kaskea istumaan hiiden poika. Liekit kun leiskahtivat korkealle ja koivun lehdet kellastuivat ja syttyivät tuleen, niin se vinosilmäinen hiiden poika oli palaa ja tukehtua savuun. No silloin se hiiden poika alkoi kurkistella alas puusta ja rukoilla:

»Sammutelkaa, pojat, vähän tulta, että minä pääsen täältä pois.»

»Ei ole aikaa!» vastasivat veljekset ja väänsivät kantturoita yhä uhemmin.

»Päästäkää, päästäkää minut metsään juoksemaan, kyllä minä teille sen palkitsen!» rukoili hiisi, mutta eiväthän ne ahkerat veljekset kuunnelleetkaan.

No silloin se peikko huusi laiskalle veljelle:

»Minä jo ihan palan! Kuule sinä Aatukka siellä kasken laidassa, päästä minut täältä yöpuulta, niin minä palkitsen sinut hyvin!» Ja kohta hyppäsi laiska Aatukka ylös ja vastasi:

»Nytpä taitaa tulla oikeaa ammattia!»

Aatukka taittoi sitten kuusesta tukun havuja, kasteli ne ojassa ja meni pieksämään märillä havuilla niitä palavia kantturoita koivun juurella. Aatukka sammutti tulen, ja hiiden poika pääsi koivun runkoa pitkin alas, nauroi punaisella suullaan, oli hyvillään ja otti korvansa takaa pienen pillin ja sanoi:

»Tässä on nyt palkkasi, Aatukka, kyllä sitä tarvitset!»

Samassa se hiiden poika hävisi metsään, ja Aatukka jäi seisomaan koivun alle pilli kädessä. No usein hän sillä pillillä sitten soitteli huvikseen.

       *       *       *       *       *

Olipa valtakunnassa kosittavana timanttikruunun kuninkaan tytär, jonka isä oli äskettäin kuollut, ja Aatukan kolme vanhinta veljeä päättivät mennä kosimaan kuninkaan tytärtä.

»No siinä taas tuli oikeaa ammattia!» tuumi laiska Aatukka ja lähti hänkin kosimaretkelle.

No se timanttikruunun kuninkaan tytär eli korkealla vuorella talossaan, josta hän ei vielä kertaakaan ollut kosijoilleen näyttäytynyt, ja kosijoilta hän vaati vaikeita miehuuden töitä. Joka ei voinut hänen pyytämiään askareita tehdä, siltä hakattiin pää poikki ja pantiin aidanseipääseen, ja kuninkaan tyttären talon ympärillä oli jo melkein pilviin ulottuva pisteaita ja jokaisessa seipäässä oli jo pää, puuttui vain neljästä seipäästä.

No ne veljekset menivät kosimaan kuninkaan tytärtä, ja heidät otettiin talossa hyvästi vastaan ja heitä syötettiin piirailla ja talkkunoilla ja juotettiin oluella ja simalla. Mutta se komea timanttikruunun kuninkaan tytär ei heille koko aikana näyttäytynyt.

No tulipa sitten ansiotöiden aika, ja kuninkaan tytär lähetti veljeksille piiallaan sanan:

»Minä en näyttäydy, ennenkuin voittaja tulee, mutta minä luulen, ettei sitä tulekaan. Ja siltä, joka ei voi tehdä miehuuden näytteitä, hakataan pää poikki ja pannaan aidan seipääseen.»

»No mitkähän ne ovat ne miehuuden näytteet?» kysyivät veljet.

»Ensimmäinen on sellainen», vastasi piika, »että kuninkaan tyttärellä on navetassa iso, kultasarvinen härkä. No kun se härkä lasketaan metsään, niin kosijan pitää mennä sen jäljestä ja iltasella kotiin tullessaan tuoda mukanaan ruohoja siitä paikasta, mistä härkä on syönyt, ja vettä siitä lähteestä, josta härkä on juonut. Ja kosijain on mentävä härän kanssa metsään jokaisen yksinään ja omana päivänään.»

No laskettiin sitten se härkä navetasta ja vanhimmalle veljelle annettiin pullo, ja hän lähti härän jäljestä metsään. Härkä oli sellainen suuri, punainen, ja sarvet sillä oli miehen käsivarren paksuiset. No kauan härkä mölisi ja tepasteli kankaalla ja puski hongan kylkiä ja tömisti multaa selkäänsä, mutta sitten se yht'äkkiä lopetti teutaroimisensa, kohotti kuononsa ilmaan ja irvisti pahasti ja alkoi ammua, Ja yht'äkkiä se juoksi tiheään metsään mies jäljessään, juoksi yli mäkien ja notkojen, kahlasi suot ja purot, mutta missään se ei syönyt eikä juonut. No lopulta tuli eteen hirmuinen koski, josta vaahdot ihan pilviin pärskyivät, ja jonkin aikaa liikkui se härkä hiljaa edestakaisin kosken rannalla ja etsi uintipaikkaa ja sitten se yht'äkkiä hyppäsi suoraan kamalimpaan kuohuun.

»No nyt se hullu tappaa itsensä, en minä mitenkään uskalla mennä jäljestä!» tuumi vanhin veli.

Kiilsi se koskenniska, ja siinä härkä kellui kuin kuiva tukki ja ui putousta kohti, ja putouksen harjalla se kamalasti mölähti ja hävisi suin päin kuohuun. Ei näkynyt kuohuista sarvenpäitäkään pitkään aikaan.

»No nyt se hukkui!» tuumi vanhin veli.

Mutta annas olla. Jonkin ajan päästä nousi kosken alta näkyviin ensin härän pää ja sitten selkä, ja viimein koko härkä nousi toiselle rannalle, pudisti veden karvoistaan, katsoi jäljelleen, ammui kimeästi ja alkoi juosta metsään.

»Eipäs hukkunutkaan!» surkeili mies. »Nyt se karkasi minulta. Mistä saan sitä ruohoa, jota se syö, ja sitä vettä, jota se juo? Ei auta muu kuin koettaa petkuttaa kuninkaan tyttären väkeä. Minä rupean odottamaan iltaan asti kuninkaalan lähistöllä, ja jos härkä tulee kotiin takaisin, niin minä otan tavallista ruohoa ja tavallista vettä, kuljen härän jäljestä taloon ja annan tuomiset talon väelle.»

No meni vanhin veli ja odotti kankaalla kuninkaan talon lähistöllä, ja illalla tulikin härkä takaisin metsästä, ja silloin se mies haki vettä lähteestä kankaan alta, nyhti ruohoja taskuunsa lähteen reunalta ja meni härän kanssa taloon. No talon väki rupesi kyselemään:

»Toitko ruohoja siitä paikasta, josta härkä söi, ja vettä siitä, josta se joi?»

»Toinhan minä!» vakuutti vanhin veli.

»No koetellaanpas, puhutko totta!» sanottiin. »Annapas ruohot ja vesi tänne. Jos se härkä niitä nyt syö ja juo, niin ne ovat oikeita.»

No tarjottiin sitten ruohoja härälle, se niitä nuuski: ei huolinut; tarjottiin vettä: ei kelvannut.

»Uskalsitpas valehdella!» sanottiin, ja rengit ottivat vanhimman veljen kiinni, veivät havupölkylle ja löivät pään poikki ja pään panivat aidanseipääseen.

No ne kaksi muuta veljestä itkivät, mutta laiska Aatukka se vain tuumi:

»Eihän sille sitten enää mitään voi.»

Huomenna lähti lähinnä vanhin veli paimentamaan härkää. Kun tultiin kosken rannalle, niin se mies tarttui härän häntään ja hyppäsi härän kanssa koskeen. Mutta härkä myllyytti ja väsytti hänet koskessa hyvin, ja kun he nousivat toiselle rannalle, oli mies niin väsynyt, ettei jaksanutkaan juosta härän jäljestä metsään. No se mies jäi siihen rannalle nukkumaan, ja iltasella palasi härkä, mies otti siitä rannalta ruohoja taskuunsa ja vettä pulloon, ja härkä ui yli kosken ja mies riippui hännässä. No tultiin kuninkaalaan ja taas tarjottiin härälle miehen tuomisia. Se härkä söi ruohoista muutaman korren ja imaisi hiukan vettä. No silloin sanottiin sille lähinnä vanhimmalle veljelle:

»Voi mies rukka, etpäs jaksanutkaan kulkea härän mukana. Nyt pitäisi kaulasi katkaista, mutta saat armoa ja sinut pannaan istumaan tyrmässä puolet ikääsi.»

Ja mies pistettiin tyrmään. No lähinnä nuorin veli itki kovasti, mutta laiska Aatukka vain tuumasi:

»Eihän sille nyt mitään voi!»

Huomenna lähti lähinnä nuorin veli härän mukana metsään. Hän meni kuin mies härän hännässä kosken yli ja juoksi härän jäljestä läpi suuren metsän. Aukesipa metsässä kaunis, auringonpaisteinen niitty, joka oli kirjavanaan harakanhattuja ja päivänkakkaroita, mutta niiden välissä oli korkeita mättäitä, joilla kasvoi kultaista ruohoa, mutta mättäiden juurella oli vettä niin kirkasta kuin ilma. No se härkä haukkasi sieltä ja täältä mättäistä vähän kultaruohoa, ja aina kun se oli haukannut, ryyppäsi se saman mättään juuresta vähän vettä päälle.

»Kyllä nyt saan timanttikruunun tyttären!» iloitsi lähinnä nuorin veli ja otti eräältä mättäältä kultaruohoa taskuunsa ja toisen mättään juurelta vettä pulloon. No illalla hän meni härän kanssa kotiin, ja kotona tarjottiin härälle heiniä: se söi niistä heti mielellään puolet, mutta toista puolta ei huolinut. Tarjottiin vettä: siitäkin se joi heti puolet, mutta toista puolta ei huolinut.

Silloin lähinnä nuorimmalle veljelle sanottiin:

»Mies rukka, lähellä olit, et kuitenkaan oikein tarkannut. Pitäisipä nyt sinut tappaa, mutta saat armoa ja pääset uuteen koetukseen!»

No se nuorin veli, laiska Aatukka, lähti huomisaamuna paimeneen ja tuli onnellisesti metsäniitylle, jossa kultaisia ruohoja kasvoi ja kirkas vesi päilyi. No härkä kun haukkasi ruohoja, niin hän otti ruohoa taskuunsa joka mättäältä, mistä härkä haukkasi, ja samoin vettä joka lätäköstä, mistä härkä joi.

Tuli sitten kotiin härän kanssa, ja härälle tarjottiin ruohoa: se söi niin että oikein häntäänsä huiskutteli, ja kun tarjottiin vettä, niin se joi niin että sieraimet pärisivät. No laiskalle Aatukalle silloin sanottiin:

»Hyvinpäs teit. Mutta nyt alkaa uusi koetus, ja se ei ole leikkiä se!»

»Kummoinenkos se koetus on?» kysäisi Aatukka.

»No se on semmoinen se koetus, että kuninkaan tyttärellä on lampokarsinassa kolmesataa jänistä. Niitä teidän pitää veljesi kanssa kummankin yksinänsä paimentaa metsässä päiväkausi ja iltasella tuoda kotiin, mutta jos yksikin jänis karkaa, niin pannaan paimenen pää seipääseen!»

»No ei sille sitten enää mitään voi!» sanoi Aatukka.

Huomenna avattiin lampokarsinan ovi ja lähinnä nuorin veli rupesi paimeneksi ja kolmesataa jänistä hyppäsi ulos karsinasta. Ne potkivat kuin hullut ympäri tanhuaa, ja kun portti avattiin, niin ne jänikset hävisivät metsään yksi sinne, toinen tänne kuin tuhka tuuleen. No se lähinnä nuorin veli juoksi, läähätti ristiin rastiin koko päivän eikä saanut kiinni niin yhtä jänistä, ja illalla hän tuli yksin surullisena kuninkaalaan.

»Toitkos jänikset?» kysyttiin.

»Sinne jäivät.»

»Mies rukka!» sanottiin. »Nyt sinulta pitäisi ottaa pää seipään nenään, mutta pääset tyrmään puoleksi ikääsi.»

»No eihän sille nyt mitään voi!» tuumi Aatukka.

No kun huomisaamuna avattiin lammaskarsina, niin olivat kaikki jänikset taas karsinassa. No ne jänikset laskettiin ulos ja Aatukka meni paimeneen, ja jänikset hävisivät heti kuin tuhka tuuleen. Kävelee Aatukka ympäri, katselee kivien kolot, pajupehkot ja närtteen alukset, mutta ei näe jäniksiä missään ja tulee surulliseksi. Juoksee Aatukka edestakaisin, huhuilee, huutelee jäniksiä ja puputtaa, mutta ei tule ainoakaan piippakorva hänen luokseen. Niin juoksee Aatukka koko päivän, ja iltasella hän lähtee ilman jäniksiä kuninkaalaan päin ja ajattelee: Nyt joudun mestattavaksi tai puoleksi iäkseni tyrmään. Mutta eihän sille nyt mitään voi!

»Ei sille mitään voi!» tuumii Aatukka itsekseen ja pistää kädet housuntaskuihinsa, kulkee huolettomasti ja viheltelee. No sattuupa silloin taskussa käteensä se pilli, jonka oli saanut hiiden pojalta, ja Aatukka alkaa huviksensa soitella pillillä.

Tuskin soi ensimmäinen piipahdus, niin metsä alkaa elää, se pyörii, liikkuu, hyppii, se piipattelee ja puputtaa. Siitäpä keräytyy heti kolmesataa jänistä Aatukan ympärille niin vinhaa vauhtia, että Aatukka on mennä nurin.

No Aatukka yhä iloisena puhaltaa pilliä ja niin hän vie kaikki jänikset kotiin.

Talossapa syntyy suuri ilo, siellä huudetaan ja hälistään.

»Tulipas mies, jolla on taikakalut. Nyt saadaan häitä!»

Juovat siinä häitä kolme viikkoa, ja miehet ovat vallan pää kallellaan ja silmät ummessa ja naiset simaisella suulla, mutta ei ole vielä kuninkaan tytär näyttänyt itseään sulhaselle.

Mutta kun viimeinen päivä kolmesta viikosta on kulunut, ilmestyy kuninkaan tytär Aatukan luo. Ei ole tytär komea, vaan on pienenläntä. Ei ole kaunis ja valkeanverevä, vaan on harmaa. Eikä ole sillä päässään timanttikruunua, on vain vaskikruunu.

No Aatukka sanoo:

»Petithän sinä minut! Mutta minkäs sille nyt voi!»

No kuninkaan tytär vastaa:

»En pettänyt sinua, mutta minua painaa suuri suru. Minulta katosi kolme vuotta sitten armas sisareni, vanhin sisareni. Jos hänet voit tuoda takaisin, niin ylen ihastun ja muutun ihanaksi.»

Kauan aprikoi Aatukka, miten voisi vanhimman sisaren tuoda takaisin. Aprikoi kauan ja puhaltaa viimein pilliinsä. Puhaltaa oikein vinkuvan äänen, ja töytääpä tuvan ovesta sisään kaikki metsän viisaat miehet, kaikki ketut punaturkkiset, punahäntäiset.

»Mitäs tahdot?» kysyvät viisaat viirunaamat revot.

»Sitäpä tahdon», vastaa Aatukka, »että kolme vuotta sitten hävisi täältä appivainaan vanhin tytär enkä tiedä, minne hän on joutunut. Kuitenkin pitäisi minun tuoda hänet takaisin. Mikäs nyt eteen?»

»Sepä nyt eteen», sanovat ketut, »että juokset jäljestämme kauas korpeen. Siellä korvessa on kolkko kallio, jonka sisässä jättiläinen Jymy asuu. Usein olemme pyitä ajaessamme joutuneet Jymyn kallioiselle katolle, ja siellä kallion sisässäpä on appivainajasi vanhin tytär.»

No lähtee Aatukka kettulauman jäljestä juoksemaan korpeen. Juoksevat, juoksevat revot, ja punaiset hännät liehuvat, ja tulevat viimein kolkon kallion juurelle. Pimeä on korpi, ja vain yhdestä kallion kolosta tuli tuikkaa. Aatukka ryömii kolosta sisään, ja siellä luolassa istuu jättiläinen Jymy hirmuisen nuotion ääressä jalat ristissä allaan ja paistaa kokonaista hirveä. Mulkoilevat hirmuisesti jättiläisen silmät, ja viikset törröttävät kuin vihreät kuusen havut, ja huulet ovat kuin ruskeiksi savustetut siankinkut.

»Oletko sinä mikä mies?» kysyy jättiläinen Aatukalta.

»No minä olen se Aatukka, joka haen kuningasvainaan vanhinta tytärtä. Lieneeköhän tyttö täällä?» vastaa Aatukka.

»Kyllähän se on täällä», vastaa Jymy, »mutta tuolla se istuu peräkamarissa, etkä sinä saa sitä, ennenkuin rupeat sokkosille minun kanssani. Minä rupean sokoksi ja annan kellon käteesi, että kuulen tavoittaa. Kun saan sinut kiinni, niin minä sinut syön, mutta jos en saa kiinni, niin ota kuninkaan tytär.»

No sitoi Jymy hirvennahan silmilleen ja antoi Aatukalle tiu'un ja he rupeavat sokkosille. Silloin Aatukka puhaltaa pilliinsä, ja seinän raosta hyppää hänen kämmenelleen hiiri, ja hiiri sipisee Aatukalle:

»Anna minulle tiuku ja nouse itse tuonne seinän koloon!»

No Aatukka nousi seinän koloon ja hiiri alkoi soittaa kelloa ja hypellä pitkin permantoa. No Jymy kuulee kellon kilinän ja luulee Aatukan kelloa soittavan ja tavoittaa isoilla kämmenillään ääntä kohti, mutta ei tapaa kiinni, sillä hiiri livahtaa aina nopeasti piiloon. Lopulta Jymy väsyy ja sanoo:

»Levätään hiukan ja yritetään sitten uudestaan.»

Aatukka hyppää alas kolosta ja ottaa tiu'un hiireltä, ja hiiri piiloutuu seinän koloon. No Jymy vetäisee hirvennahan silmiltään ja lepää.

Kun on levännyt, niin sitoo taas nahan silmilleen, mutta hiiri hyppää Aatukan kämmenelle, ottaa kellon kynsiinsä, ja Aatukka nousee piiloon seinän koloon. Jymy ryskää ja ajelee hiirtä, mutta ei saa kiinni, ja taas Jymy väsyy ja Aatukka tulee kolostaan, ottaa hiireltä kellon ja Jymy päästää hirvennahan silmiltään ja lepää. Niin he leikkivät kolme eri kertaa, eikä Jymy saa Aatukkaa kiinni.

»No ota sitten kuninkaan tytär!» sanoo Jymy ja avaa peräkamarin ovet, ja siellähän se istuu se tytär peräkamarissa ja ihastuu hyvin, kun näkee ihmisen.

No Aatukka vie vaimonsa vanhimman sisaren kotiin, ja kuistilla tulee vaimo vastaan: paljon on komeampi entistään, hymyilee ja hopeainen on kruunu päässä.

»Eipä ole vielä timanttikruunu päässä», sanoo Aatukka.

Niin vaimo vastaa:

»Onpa sitten timanttikruunu päässä, kun tuot takaisin lähinnä vanhimmankin siskoni. Se hävisi kaksi vuotta sitten täältä.»

»Missäpä on lähinnä vanhin siskosi?»

»Ei sitä kukaan tiedä!»

Puhalsi pilliinsä Aatukka, ja hänen ympärilleen juoksivat kaikki metsän hukat.

»Mitäs tahdot, Aatukka kuningas?» kysyivät hukat.

»Sitä tahdon, että kaksi vuotta sitten hävisi täältä appivainaani lähinnä vanhin tytär ja minun pitäisi tuoda hänet tänne takaisin, enkä tiedä missä hän on.»

»No istu selkäämme!» vastasivat sudet.

Istui Aatukka vankimman suden selkään, ja se susi oli kuin vuoden vanha varsa. Piti Aatukka sutta niskaharjaksista kiinni, ja sitten sitä mentiin läpi metsän, jotta tuuli korvissa vinkui ja kynnet kipeniä iskivät, kirkkaampia kuin sutten silmät.

Loimusivat viimein kallion harjalta liekit kuin revontulet, ja kun tultiin lähemmäksi, säteili vuorella lasinen kirkko. Puhtaasta lasista oli se kirkko rakennettu, ja monet tulet sisältä paistoivat.

»Nyt tultiin Hiiden hinkaloon, metsän kumman kirkolle!» sanoivat sudet. »Kirkossa istuu alttarin alla kuningasvainajan lähinnä vanhin tytär, ja hiidet häntä vartioivat. Nouse nyt, kuningas, selästä ja ota se nainen alttarin alta, niin me ulkona odotamme.»

No kapusi Aatukka kultaisia tikapuita pitkin kirkkoon, jossa hiidet kulkivat koreissa puvuissa edestakaisin ja messusivat ja kuningasvainajan lähinnä vanhin sisar istui alttarin alla ja itki.

No se suurin hiisi tuli Aatukan luo ja kumarteli ja kysyi:

»Mitä se vieras tahtoo?»

»Sitäpä vieras tahtoo, että annatte minulle sen, joka tuolla alttarin alla itkee!» vastasi Aatukka.

»Vai niin, kyllä sen saat, mutta mitä voit antaa lunnaiksi?»

»Eipä ole paljon antamista!» sanoi Aatukka. »Mutta on sellainen pilli, jolla voi puhaltaa koolle kaikki metsän neljällä jalalla liikkuvaiset.»

»No sen pillin kun annat, niin heti paikalla saat kuninkaan tyttären», sanoivat hiidet.

Rupesi jo Aatukka antamaan pilliään, mutta silloin hyppäsi lehteriltä alas pieni hiiden poika ja huusi komeimmalle hiidelle:

»Älä, isä kulta, ota tältä pojalta sitä pilliä! Se poika pelasti minut kerran palavan kasken keskeltä. Anna, isä kulta, hänelle tyttö ilmaiseksi!»

Tulipa suuri ilo hiiden kirkossa, kun kuultiin, että Aatukka kerran oli pelastanut hiiden pojan palavan kasken keskeltä. Syötettiin, juotettiin Aatukka kylläiseksi, sitten valjastettiin kolmesataa sutta kultavaunujen eteen, ja vaunuihin istuivat Aatukka ja pelastettu tyttö, ja huiskis! heti he olivat kotona.

Ihastui kovin Aatukan vaimo, kun mies palasi tytön kanssa, mutta ei ollut vielä päässään timanttikruunua: oli vain kultakruunu, ja kultaiset olivat käsivarret kyynärpäitä myöten ja jalat polvia myöten.

»Etkö sinä timanttikruunua saakaan?» sanoi Aatukka.

»Älä vihastu!» vastasi vaimo. »Kyllä minä saan timanttikruunun, kun kaikki murheeni katoavat. — Vuosi sitten kylpi nuorin sisareni meren rannalla, silloin nousi vedestä Syöjätär ja kiskaisi sisareni veteen. Jos hänet takaisin tuot, niin panen päähäni timanttikruunun.»

»No pitää jaksaa koettaa», sanoi laiska Aatukka.

Meni Aatukka sinisen meren rannalle, ja aurinko paistoi ja meri kihisi kuin kultaisia rahoja täynnä. Puhalsi Aatukka pilliinsä, ja polskien loiskahtivat rannalle kaikki meren hylkeet. Oli niitä siinä rannalla pitkät rivit viisaita, viiksiniekkoja hylkeitä, ja iloisesti ne evillään rapistelivat.

»Mitäs tahdot, vanha Aatukka?» kysyivät hylkeet.

»Sitäpä tahdon, että Syöjätär on ryöstänyt appivainaani nuorimman tyttären. Mitenkäs minä otan hänet Syöjättäreltä?»

»Istuhan selkäämme!» sanoivat hylkeet.

Aatukka istui lihavimman hylkeen selkään, ja sillä hylkeellä oli punaiset evät kuin ahvenella. Polskahtivat kaikki hylkeet mereen, ja Aatukka sukelsi niiden joukossa veden kalvon alle.

No ei se voinut pitkään aikaan hengittää siellä veden sisässä se Aatukka, ja yhä syvemmälle painuttiin ja yhä pimeämmäksi kävi Ahtolassa olo. No viimein loistivat vihreät kalliot, ilma väljeni ja tultiin Syöjättären asunnoille. Sielläpä se Syöjättären salissa venyi nuorin kuninkaan tyttären sisar surullisena, ja hänen ympärillään vartioi tuhat tursasta.

No se Syöjätär syöksähti ylös pankoltaan, katsoi Aatukkaa hirmuisilla silmillään ja sähisi:

»Mitäs tahdot?»

Aatukka vastasi:

»Tahdon tuon vangitun tytön tuolta ahvenruohoiselta lavitsalta.»

»Sitä et saa!» sanoi Syöjätär. »Puraiskaa, tursaat!»

Olivat juuri tursat puraista piikkisillä leuoillaan Aatukkaa, kun Aatukka sanoi:

»Etkös, Syöjätär, antaisi tyttöä, jos saisit sellaisen pillin, jolla puhaltamalla voi kutsua koolle kaikki uivaiset ja kalat?»

No siitä Syöjätär ihastui ja sanoi:

»No kun sellaisen pillin antanet, niin saat sen tytön ja vielä päätteeksi vien sinut ja hänet kotiin!»

No antoi Aatukka pillin Syöjättärelle, ja Syöjätär valjasti tuhat tursasta kultaisten kuomuvaunujen eteen, pisti kultaiset suitset tursaiden suuhun ja istui itse kuskipukille ja rupesi kuskaamaan. Mutta vaunuissa istuivat Aatukka ja tyttö, ja kuomua valaisi kuin kuu. Niin ajoi Aatukka kotiin. Mutta kun hän tuli tanhualle, niin näki, miten muuan ratsastaja mustan hevosen selässä pakeni kartanolta, jotta tanner tömisi, ja se ratsastaja vei Aatukan vaimoa, joka valitti ja itki. Mutta vaimon päässä oli timanttikruunu kuin taivahan tähtöset kaikki.

»Nyt hukka peri, kun pillinkin annoin pois!» tuumi itsekseen Aatukka, jätti pelastamansa neidon siihen kuistille ja lähti juoksemaan ryövärin perästä. Juoksee, juoksee mätkyttelee soita ja maita, mäkiä ja metsiä, niin viimein tulee tulisen kosken partaalle, ja sinne oli myös se ratsuri ennättänyt ja juotti mustaa hevostaan koskesta, mutta nainen nurmella odotti. Kun ryöstäjä näki Aatukan tulevan, niin se katsoi julmasti ja nauroi ja tempasi olaitaan aseen ja löi Aatukkaa sillä kymmenesti ja sanoi:

»Muut voitit, minua et voita!» ja nosti naisen taas hevosen selkään ja pakeni kuohuvan kosken yli.

No viruu siinä rannalla Aatukka haavoissaan ja on kuolemaisillaan jo, niin anelee Ukko-ylijumalalta:

»Lähetä lintusesi kultaiset, lähetä simasuiset surisijat päivän päältä, kuun alta, anna voiteita kultakupposiin, virvoita voipunutta miestä!»

Lähettipä Ukko-ylijumala lintusensa kultaiset, lähetti kultakupposia päivän päältä ja kuun alta, ja kupposissa oli simaa, ja simalla voiteli uupunut uros pahoja vammojaan. Nousi rannalta pystyyn terveenä Aatukka ja lähti ajamaan ryöstäjää takaa. Ei ollut kosken rannalla venettä. No hyppäsi koskeen tuttuun tapaansa uros ja ui yli tulisen kosken toiselle rannalle. Ja kas: juuri kun astui toiselle rannalle, niin ilmestyi siihen kultainen portti, ja kalliista kivistä olivat portin patsaat, ja patsaita pitkin juoksivat marakatit ylös ja alas ja ylös juostessaan lauloivat kauniita lauluja ja alas tullessaan kertoivat ihmeellisiä historioita. Mutta portin kautta näkyi tarha, jossa kiiluivat kultaiset omenat.

Astuu uros portista sisään, ja kultakäköset kultaomenilla kukkuvat, astuu, astuu Aatukka ja tulee keskellä puistoa niin kauniin linnan luo, ettei unissakaan ollut sellaista nähnyt. Kullasta ovat kuistit, räystäät kaikki kalliista kivistä, ja kultaiset pääskyset laulavat räystäiden alla. Astuu Aatukka portaille, niin rakennuksesta tulee kuninkaan tytär ihanampi kuin hän koskaan oli uneksinut. Valkeanverevä se on ja kullasta käsivarret ja kullasta jalat polviin asti ja päässä on timanttinen kruunu kuin taivahan tähdet kaikki.

No sepä se oli hänen oma vaimonsa, kuninkaan tytär, ja rupesivat he sitten yhdessä elämään ja iloa kultaisessa linnassa pitämään. Ja sen pituinen oli se tarina!

LUODETUULI JA KUOLEMA.

Kyllästyipä kerran kuninkaan poika hovielämään ja lähti yksin kävelemään metsään.

No hän ei ollut vielä milloinkaan käynyt metsässä ja oli nähnyt metsän vain linnan tornista. No nyt oli hänellä paljon ihmettelemistä, ei missään ollut kultahelaisia hoviherroja eikä hovinaisia, puut vain kohottivat vihreinä latvojaan sinistä taivasta kohti.

No kulki poika yhä edemmäksi metsään ja ihmetteli ja ihaili, ja aina oli uusia nähtävyyksiä. Mutta kun hän viimein huomasi, että olisi mentävä kotiin takaisin, ei hän tietänytkään, minnepäin olisi mentävä, ja eksyi. Siellä harhaili kauan kuninkaan prinssi aavistamatta missäpäin koti mahtoi olla, ja tuli jo ilta ja pimeä, ja silloin poika näki tulen kiiluvan metsämökistä.

No poika meni mökkiin, pyysi ruokaa ja yösijaa ja sai.

No siinä torpassa asuivat tuulet, ja ne kaikki tuulet olivat jo kotona paitsi Luodetuuli, nuorin veljeksistä.

No kertoivat siinä tuulet matkojaan prinssille, ja ihmeellisiä ne olivat. Pohjatuuli, ankaran ja vihaisen näköinen ukko, tarinoi kummallisia juttuja jäämaasta, Eteläinen kertoi kuumista maista, ja Itätuuli lauloi vapaita lauluja, ja samoin Länsituuli suurista meristä virsiä viritti. Muutkin tuulet kokemuksiaan kuvailivat, ja ihastuneena heitä prinssi kuunteli.

No silloin tempasi äkkiä oven auki ja tuli sisään Luodetuuli, nuorin veljeksistä, ja hänenkin täytyi nyt ruveta kertomaan retkistään.

No Luodetuuli oli ollut vast'ikään vieraana eräällä luodolla, jota sanottiin Ikuisen elämän luodoksi, ja sieltä hän jutteli niin kauniita tarinoita, että prinssin rupesi tekemään mieli päästä sinne luodolle.

No nukkuivat sitten rauhassa yönsä, niin aamulla päivän noustessa Luodetuuli läksi prinssi selässään lentämään Ikuisen elämän luodolle. Keveästi he lensivät yläpuolia metsien ja alapuolia pilvien ja laskeutuivat kauniiseen laaksoon syömään ja sitten he lähtivät yhä lentämään.

Lentävät, lentävät meren yli, ja kohahtelevat lakkipäät laineet, ja aallottaret heille iloisia harsojaan huiskauttelevat, ja päivällä auringon korkeimmillaan ollessa he laskeutuvat sille luodolle.

No rannalla kasvoi siellä miehenkorkuisia punaisia kukkia, ja kultalinnut visersivät ilmassa, ja he lähtivät astumaan saareen, ja sitä mukaa kuin he kulkivat, kumarsivat punaiset kukat. No he kulkivat yhä, ja prinssi huomasi, että saarella ei ollutkaan muuta metsää kuin ne miehenkorkuiset punaiset kukat.

Keskellä saarta välkkyi sitten linna, ja Luodetuuli kertoi, että siinä on seinät päivän säteistä, katto talven tähtilöistä. Mutta siihen linnaan ei ollut ainoaakaan porttia, ylhäällä seinässä oli vain pieni aukko. No Luodetuuli otti prinssin taas selkäänsä, ja he lennähtivät aukosta sisään ja laskeutuivat puistoon, jossa oli kirjavanaan kaikenlaisia kukkia, niin monenvärisiä, ettei kuin unessa vain voi nähdä, ja heti kun prinssi oli laskeutunut maahan, oli hänkin muuttunut kukaksi kullankimaltavaksi. No Luodetuuli antoi hänelle nutun, joka samalla muuttui valkeiksi lehdiksi kukkaan, ja sanoi vielä, ettei kukaan näe häntä ihmisenä niin kauan kuin se valkea nuttu on hänen yllään. Samassa kohosi Luodetuuli ylös ilmaan ja lähti lentämään, ja hänelle kumarsi jäähyväisiksi valkealehtinen kukka.

No prinssi eli sitten niinkuin muutkin kukat siellä puutarhassa puhellen heidän kanssaan, ja päivisin istui kukkasille kultalintuja ja öisin hopealintuja laulamaan.

Kerran kuitenkin tuli kaunis linnan neiti kävelemään puutarhaan ja kokoamaan kukkasia maljaan. No hän poimi monta kaunista kukkaa ja nähtyään sen valkolehtisen kukan hän otti senkin ja pani maljaansa ja vei komeaan saliin, jossa vietettiin parhaillaan suurta juhlaa. Neiti asetti sen maljan pöydälle keskelle salia.

Mutta samassa muuttuikin kukka entiseksi prinssiksi, nousi ylös maljasta ja hyppäsi juhlivain joukkoon. Ja kun valkea nuttu oli hänen yllään, ei kukaan häntä voinut nähdä.

No se prinssi näki juhlan, jonka moista hän ei ikinä ollut voinut kuvitellakaan.

Se oli juhla Ikuisen elämän kunniaksi, ja prinssin oli mahdoton saada selvää kaikesta siitä, mitä juhlassa tapahtui; yhtenä humuna ja vilinänä hän näki ja kuuli sen ympärillään. Hänestä näytti, kuin tähdet olisivat katosta pudonneet juhlivain joukkoon ja päivän säteet seinästä sotkeutuneet ihmisten vilinään ja kuin koko linna olisi sulanut yhdeksi ainoaksi juhlapauhinaksi.

No prinssi ei voinut enää hillitä itseään, vaan nähtyään kaikkien tanssivan iloista tanssia heittäytyi hänkin mukaan, ja juhla jatkui ja jatkui eikä kukaan välittänyt ajan kulumisesta eikä kukaan tuntenut ruumiissaan väsymystä.

No sattuipa sitten tanssin pyörteessä valkea nuttu putoamaan prinssin hartioilta ja hän joutui ihmisten nähtäväksi. No heti kyseltiin häneltä, miten hän on sinne joutunut, ja hän selittää, miten on linnaan joutunut, ja kaikki iloitsevat, kun uusi vieras on tullut seuraan.

       *       *       *       *       *

No kysytäänpä sitten kerran häneltä, kuinka kauan hän luulee olleensa Ikuisen elämän linnassa.

»Minusta tuntuu, kuin olisin ollut kaksi viikkoa!» arvelee prinssi.

Nauru kajahtaa hänen ympärillään, ja hän kuulee jonkun huudahtavan:

»Erehdytpä, prinssirukka, olet ollut täällä jo tuhat viisisataa vuotta.»

No se prinssi katsahtaa seinään, ja se seinä on kirkas kuin peili, ja hän huomaa itsensä yhtä nuoreksi kuin linnaan tullessaankin. No muistuvat silloin prinssin mieleen kotoiset olot ja hän haluaa lähteä tietämään, vieläkö häntä kotilinnassa ja kotikaupungissa edes muistellaankaan.

No hänet luvataan matkalle ja annetaan hevonen, joka kulkee vesillä ja mailla. — Mutta matkalla hän ei saa laskeutua pois hevosen selästä.

Se hevonen oli musta ja silkkikarvainen ori, ja sen häntä liekkinä leimahteli, silmät pätsinä paloivat.

Hyppäsi prinssi linnan pihalla oriin selkään ja heilautteli lakkiaan jäähyväisiksi, ja itsestään aukesi portti linnan muuriin ja prinssi karautti siitä matkaan. No lasketti prinssi oriinsa vihreälle meren selälle, ja aallot pauhasivat hevosen kavioissa, kun se merta pitkin juoksi.

Pian hän oli jo toisella rannalla ja läksi lennättelemään läpi kylien ja metsäin, ja kiivaasti ajoi kavio kaviota, ja väliin, kun prinssi kannusti orhiaan, tuprusi multa pilvenä hänen jäljessään. Ja tuossa tuokiossa hän olikin jo kotikaupungin portilla.

Ratsasti kaupunkiin komealla oriillaan prinssi, mutta kaikki oli muuttunut siitä, kun hän tuhat viisisataa vuotta sitten sieltä lähti.

       *       *       *       *       *

Etsi prinssi kotilinnaansa ja löysikin sen, mutta raunioina. Kyseli prinssi, tokko sen ja sen nimistä kuningasta täällä tunnettiin, mutta ei tunnettu sitä kuningasta enää.

No murheellisena prinssi lähtee sitten ratsastamaan pois, ja kaupungin portilla hän näkee vanhan mummon ripottelevan tupansa ikkunasta ruokaa kananpojille. No tältäkin kysyy prinssi, muistaako hän sen ja sen nimistä kuningasta, mutta mummo katsoo kummallisesti ratsastajaan, pudistaa päätään eikä virka mitään.

No pää rinnalle painuneena prinssi ratsastaa pitkin maantietä ja näkee silloin katajapensaan juuressa vanhuksen mustassa viitassa istua kyyröttävän. No prinssi huomaa, että vanhuksella ei ole enää hiuksiakaan päässä ja kuin luurankohan se on. No vielä syttyy toivon kipinä prinssissä, ja hän päättää laskeutua ukon luo kysymään, muistaisiko tämä sellaista kuningasta.

Hän laskeutuu oriinsa selästä alas, mutta kylläpä ukkokin nousee pensaan juurelta, tarttuu prinssiin, kietoo hänet viittaansa ja sanoo:

»Ahaa, viimeinkin olet vallassani, olen sinua etsinyt jo tuhat viisisataa vuotta.»

Ja hän panee kätensä prinssin suulle ja jatkaa:

»Minä olen Kuolema.»

Ja siinä makaa prinssi kuolleena, ja hevonen lähtee juoksemaan takaisin Ikuisen elämän luodolle, ja Kuolema vaeltamaan kaupunkiin.

Mutta Luodetuuli löysi sitten sen prinssin ruumiin maantien vierestä, otti sen hartioilleen ja kuljetti sinne Ikuisen elämän luodon rannalle, jossa ruumis heti muuttui punaiseksi kukaksi, yhtä punaiseksi kuin ne muutkin, jotka ympäröivät ihanaa linnaa.