29. tammikuuta 2015

Kiistakirjoitus





Tarvitaanko valtionyhtiöihin hyviä johtajia? Kannattaako etevistä hallituksen jäsenistä maksaa?

Sitä mukaa kuin hallintoa on kehitetty, toiminnan mielekkyys on kadonnut näköpiiristä. Tuloksena on, kuten tavallista, temmeltävää tyhmyyttä.

Suomessa valtion osallistumisesta elinkeinotoimintaan ei ole oikeastaan kirjoitettu hyvin sen jälkeen kuin Esko Rekola käsitteli asiaa, nimenomaan muistelmissaan. Mahdollisesti enemmän kuin kukaan muu hän oli rakentamassa ja purkamassa sekä valtionyhtiöitä että valtion liikelaitoksia. Lisäksi hänellä oli noihin tehtäviin eväät.

Muistelmakirjallisuudessa on kuvattu elävästi, miten valtioneuvosto oli saada halvauksen jouduttuaan heti kansalaissodan jälkeen päättämään, mitä tehdä norjalaisyhtiö Ensolle (Gutzeit), joka oli ajautunut suuriin vaikeuksiin. Aika yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei valtio voi missään tapauksessa ryhtyä osakeyhtiön omistajaksi, ei ainakaan ainoaksi. Ja hyvin pian oli edessä voimayhtiö. Syntyi Imatran Voima Oy, ja kohta Outokumpu Oy.

Vasemmisto arveli, että yhteiskunnan oli vaikutettava vahvasti tuotantovoimiin, ja oikeistossa ajateltiin, ettei eduskunnalla ole mitään tekemistä heidän rahojensa kanssa. Entinen suuriruhtinaanmaa oli hankkinut tulonsa etenkin tulleilla. Verottaminen oli omituinen ajatus. Todellinen tulo- ja omaisuusverolaki säädettiin vasta 1943.

Asiat vain tapahtuivat. Ja näillä viikoilla hallituspaikoista halutaan jäsenille korkeampia palkkioita, koska pörssiyhtiöistäkin maksetaan, ja surraan palkkaeroa ulkomaihin vertaillen. Uhkana pidetään, että ellei rahaa tule lisää, ei enää saada hyvää väkeä näihin tehtäviin.

Hallitus eroaa osakkeenomistajista siinä, että hallituksen jäsenet eivät osallistu yhtiön tappion kantamiseen. Omistajien sijoitus laihtuu, kun yhtiö menee huonosti, ja katoaa, kun yhtiö menee nurin.

En ilmoittautuisi aivan tietämättömäksi näistä asioista. Eteviä hallituksen jäseniä katselin esimerkiksi Telia-Sonerassa, jossa nämä ruotsalaiset henkilöt hankkiutuivat ripeästi eroon suomalaisista jäsenistä ja merkittävästä osasta suomalaisia johtajia. He tiesivät mitä tekivät eivätkä vitkastelleet pannessaan toimeksi. Ja mahtoiko Nokiassa esiintyä samanlaista kehitystä?

Monissa osakeyhtiöissä ja kaikissa valtionyhtiöissä hallituksen jäsenen tehtävä on ihanteellinen. Siinä saa olla taitamaton toisten kustannuksella. Määräykset sisäpiirin kauppojen kieltämisestä ovat ristiriidassa luvallisten pyrkimysten kanssa. Hallituksen jäsentä kannustaisi kekseliäisyyteen ja ahkeruuteen parhaiten voiton odotus. Se ei täydellisissä valtionyhtiöissä onnistu ja on laajemminkin ongelmallista. On vaikea olla sekä valvoja että omistaja.

Tässäkin mielessä optiopalkkion sitominen osinkoon tai välillisemmin yhtiön toiminnan tulokseen on vaikea. Pörssin ulkopuolella näitä vaikeuksia ei ole. Mitä ihmettelemistä siinä on, että johtajat ja omistajat ovat esimerkiksi reenpäitä? Pörssiyhtiössä hallituksen jäsen on tavallaan vastuussa sekä yhtiön taloudellisesta menestyksestä että pörssin toimintatapojen uskottavuudesta.

Olisiko tämä ristiriita periaatteessa ratkaisematon? Kysymys on vakavassa mielessä esitetty. Kunnallisala kuplii. Kuluja tuottamaan tarkoitetut hankkeen, kuten hoito ja hoiva, ovat muutoksen kourissa.

Euroopassa ja Yhdysvalloissa valtionyhtiöitä on synnytetty etenkin tilapäisessä mielenhäiriössä. Ranskassa on tämä lentokonehomma ja esimerkiksi Renault. Yhdysvalloissa rautatieyhtiö Amtrak tuntuu kärsivän vakavista keskushermostovaivoista. Suomessa taitaa olla totta, että jokin kaivostoiminta on niin hidasta ja kallista, ettei siitä oikein tule mitään ilman valtiota. Ja telakkatoiminta.

Sosialismi ja sosialidemokratia olivat osa asiaa. Suomessakin oli esimerkiksi valtion omistama Postisäätöpankki, oikeamielisyyden ja vakauden linnake. Toiset olivat sinne vasta menossa, toiset jo tulossa.

Valtionyhtiöiden lisäksi meillä oli puolueenyhtiöitä. Kirjoittelu ”punapääomasta” ei ollut millään muotoa katteetonta. Kunnallisyhtiöiden hallituksen jäsenille palkka maksettiin joskus ennen suoraan koskenkorvana, kokoomukselaisilla jaloviinana. Tämä ei ole ilkeilyä. Jouduin hyvin nuorena istumaan tuomarina Espoon omistaman vesihuollon alan yhtiön rikosjuttua, joka alkoi, kun eräs johtaja oli keksinyt lepuuttaa aivojaan asfaltilla. Muistaakseni paikka oli rakenteilla olleen moottoritien sillanpylväs Suomenojalla. Käräjille joutuneet hallituksen jäsenet olivat aivan ihmeissään syyttäjätahon väitteestä, että heidän olisi pitänyt yhtiössä tehdä jotain. Mutta tästä on pitkä aika eikä sellainen toistu…

28. tammikuuta 2015

Kynä savuaa





Hovioikeudenneuvoksena ollessani kannoin mukanani huipputeknistä Faberin lyijytäytekynää, jolla kirjotin konsepteihin sivun toisensa jälkeen, ja Fisherin kuulakärkikynää (”Space Pen”), jolla allekirjoitin. Viimeksi mainitussa on paineistettu säiliö, joten allekirjoittaminen esimerkiksi seinää vasten onnistui.

Se Faber syöttää kirjoittaessa lisää lyijyä ihan itse. Kuukausien harjoittelun ja kokeilujen jälkeen päädyin HB-lyijyyn. B näkyisi vähän paremmin, mutta kokonaisvaikutelma on suttuinen. Pysyvästi paikallaan on myös kirjojen pukituskynäni, Caran d’Ache, lyijy 4 H. Hyvin harvoin kirjoitan kruksin kirjan sivun reunaan. Tyypillinen tapaus on esimerkiksi nimi, jonka arvelen tulevan vastaan vaikkapa blogia kirjoittaessani. Pukittaminen on hovioikeuskieltä ja tarkoittaa kruksin sipaisemista paperiin. Jotkut ovat siinä tehtävässä hyvin eteviä. Eläkkeellä heistä tulee peliriippuvaisia, kun he huomaavat, että erilaisten rahapelien lomakkeisiin saa myös piirtää pukkeja, jos maksaa vähän, tai paljon.

Harhailevana dementikkona seuraan uteliaasti, miten muisti rapisee. Oman ymmärryksensä katoamista ei valitettavasti voi seurata luotettavasti. Tätä nykyä joudun joskus monta kertaa viikossa miettimään minuuttikaupalla, mikä siis oli nimeltään tämä minulle mieluisin Bach-sellisti, hollantilainen. Ja sama nimi joka kerta. Pieter Wispelwey.

Kyllästyin ilmiöön, kun näinä aikoina olen lukenut kynän kanssa sen Gardinerin Bach-kirjan suomennosta, jonka on määrä ilmestyä piankin. Oivallinen suomennos muuten. Siksi käytin helppohintaista kikkaa ja päätin, että tämä tyyppi olkoon minulle sellisti Vispiläkauppias. Näin voi runnella kauneudestaan kuuluisaa hollannin kieltä. Ennen sanottiin jostain naisesta ja miehestä, että heillä oli keskenään jotain vispilänkauppaa, ja se viittasi siis vetovoimaan eli viehätykseen. Vispiläkauppiaan Bachissa on muitakin paikkoja kuin se kuuluisa c-mollisonaatin eli vitosen sarabande, joissa pohja kerta kaikkiaan pettää.

Kuulijalta ottaa ehkä aikansa käsittää, että nämä aika omituiset sointukulut ja yli oktaavin intervallit ovat yksi tapa kuvata vaellusta maan korvessa – kiviä, kantoja ja huteria siltoja, ja koti on tässä tapauksessa c, johon mennään subdominantilla täydennetyllä kolmisoinnulla.

Mieleni tekisi perustaa vielä yksi uusi tieteenhaara, kvanttimusiikkioppi. Kontrapunktista kirjoitti keskinkertaisesti Huxley (Point Counterpoint) luullen, että termi tarkoittaa itsenäisten äänten rakentumista soivaksi kudokseksi.

Ääni – sävel – on aalto. Ilman molekyylit siinä tuuppivat ja tanssivat. Sävellys, sellainen kuin tuo sarabande, on emergentti. Se ei palaudu nuotteina merkittyihin säveliin jäännöksettömästi. Ja tässä aaltofunktio romahtaa kun puheeksi tulee kvanttiomituisuus. Hiukkaset eli, jos tahdotte, aallot vaikuttavat toisiinsa etäältä, myös hyvin kaukaa.

Sävellyksen yleensä alin ääni eli kenraalibasso on sarja ytimiä, joiden ympärillä liehuu elektroneja, siis toisia säveliä. Ne ovat olemassa myös sellaisella hetkellä, jolloin niitä ei kuule. Vaikka aistihavainto äänestä on jo sammunut, se soi.

Joku on sanonut, että huumausaineen ja ehkä alkoholin tarjoaminen näkyy aivojen kuvassa (aivojen prosesseja kuvaavassa) samalla tavalla kuin itse aine suonessa tai suussa. Sävärit saa jo kun tietää, että kohta tapahtuu.

Tämä ajatus koski musiikkia ja nimenomaan polyfoniaa, josta nauttiminen vaatii opettelua eli vaivannäköä. Kirjallisuudessa on sama. Edellä lueteltiin kyniä ja niiden ominaisuuksia siksi, että voi vai arvailla, mitä niillä vielä kirjoitetaan. Kaikki kirjoitus on kynän sisällä musteena, geelinä, ohuina grafiittitankoina.

Ihmiset eivät viime vuonnakaan oikeastaan enää ostaneet kirjoja. Julkaistut myyntiluvut ovat hyvin surullisia. Kahdeksan prosentin pudotus on liian paha. Yrityksiä menee vielä nurin. Sosiaalinen media on voittanut epäsosiaalisen median.

Kirjallisuus ei mene nurin, yhtä vähän kuin musiikki. Venäjällä on nytkin vallassa suuri runoilija. Kaikki mihin hän koskee, muuttuu runoudeksi. Kun mielikuva ja mieli pannaan vastakkain, mielikuva voittaa, koska se on katalyytti, aine joka muuttaa mieltä.

Jos tämä tuntuu liian korkealentoiselta, arkikielellä tuo asia ilmaistaan, että asianomainen valehtelee kuin hevoskauppias. Valehteleminen on toisaalta taiteen toinen nimi. ”Niin totta”, huudahtaa Al Capone katsoessaan elokuvaa Arpinaama, jossa juuri mikään ei vastaa todellista tapahtunutta.

Runo kirjoittaa itse itsensä ja runoilija on vain satunnainen ohikulkija, joka sattuu pitämään kynästä kiinni. Ja kuten olette kaikki itse nähneet, kynästä valuu sanoja, joista tulee lauseita. Kun pusertaa kynää, tulee parempia sanoja. Kun puhaltaa, tulee pehmeämpiä. Älkää unohtako kynää tai jos unohdatte, opetelkaa sanat ulkoa. Ellette muista, käyttäkää halpahintaisia kikkoja.

27. tammikuuta 2015

Taiten kirjoitus





Muuan tuttava, joka tiedetään epätavallisen järjestelykykyiseksi ja tarmokkaaksi, järjesti itsensä muitten tehtävien ohella opiston tekstauskurssille heti jäätyään eläkkeelle. Eräiden merkkipäivien yhteydessä sekä kortti että kirjoitus herättivät huomiota – keneltä tämä on.

Arvokkaita keräilykelloja esitellessäni mainitsen nyt viime aikoina mieluisimmaksi osoittautuneen. Se on aito Timex ja hintaakin tulee pari-kolmekymmentä euroa. Mieleni on muuttunut. Digitaalinen eli numeronäyttö on aika hauska, kun myös päivä ja viikonpäivä näkyvät samalla. Nyt kuulkaa on WE 1.27. On minulla toinenkin keräilykello, pelkät viisarit ja koneisto. Irtoaa muutamalla eurolla rautakaupasta. Jos haluaa kätkeä koneiston, CD-levyn keskellä oleva reikä sattuu sopimaan hyvin. Jos kiinnittää levyn kellotauluksi kääntöpuoli päällepäin, kello toimii samalla peilinä.

Kyrillinen kirjaimisto on niin hyvä mainos, että Putin käy aiheesta kumartamassa Pyhän Kyrilloksen muistoa. Suurta omaperäisyyttä osoittaa myös talousongelmainen Kreikka. Tiukasti Euroopasta puhuen heidän kirjaimistonsa on vanhin edelleen käytetyistä. Kirjainmerkit eivät ole pahemmin muuttuneet kahteen tuhanteen viiteensataan vuoteen, jolloin ainakin kolme kirjainta tippui käytöstä. Toisaalta nämä latinalaiset kirjainmerkit ovat melkein yhtä vanhat ja tietenkin kreikkalaisista versioista kehittyneet. Ja Eurooppaa ovat myös Georgia ja Armenia, kirjainmerkkeineen ja kielineen, jotka ovat hiukan meikäläisiä nuorempia.

Mutta kreikkalaiset keksivät vokaalien merkit, ja se oli uudistus se! Tänäkin päivänä alfa ja omega kuulostavat paljon hienommilta kuin aa ja pitkä oo, jota ne tarkoittavat. Televisio tyydytti tiedonnälkäni. Siellä näytettiin mieshenkilöä, joka oli etevä pikakirjoittaja. Hän oikein kirjoitti malliksi jotain. Luin sen heti – ehtaa gabelsbergeriä, ilman ehtolyhenteitä.

Saksalaiset tekivät kohtalokkaan virheen keksimällä ään ja öön, joita jostain syystä sanotaan nykyisin ”skandeiksi”. Ruotsalaiset ottivat aika tarpeettomasta käyttöön åån, ja tanskalaiset onnettomat ottivat öön rinnalle oman merkkinsä, sen jossa on vinoviiva, ja pitivät kiinni tavasta kirjoittaa ään omalla tavallaan. Tuo åå tuli käyttöön 1900. Jos Aarhusin kaupunki keksittäisiin nyt, se kirjoitettaisiin Århus.

Nyt siis lehdissä väitetään, että kaunokirjoitus lakkaa olemasta koulussa pakollinen aine ja että kaikki saavat tekstata. Jo keskikoulussa mietiskelin, millainen vaiva niillä pojilla oli, jotka kirjoittivat reaaliaineissakin sanalliset vastaukset tekstaamalla. Heti tulee mieleen myös myöhempi tuttava – graafisen alan tunnetuimpia nimiä – joka tekstasi sivukaupalla. Kun hänellä oli taiteilijan käsi, jälki oli ihastuttavaa ja vauhti aivan mainio.

Nuorena aikuisena arvelin, että tuntemistani ihmisistä isäni kirjoitti kynällä nopeimmin. Otin huomioon vain sellaisen kirjoituksen, joka säilyy kovassa vauhdissa olennaisesti muuttumattomana. Isällä oli hyvin kaunis ja erittäin luettava käsiala. Se on tullut vastaan usein nyt, kun käyn läpi hänen papereitaan.

Lyijykynätyöläisiä ovat myös virkatuomarit, tai olivat, en tiedä varmasti, mikä on tilanne tätä nykyä. Arvaan että paljon ei ole muuttunut ja että sekä Staedtler että Hardmuth ovat kunniassa, kukaties myös Faber. Korjaukset konseptiin tehtiin lyikkäreillä. Vaikka ylioikeuksissa oli selvää, että kaksi tai neljä jäsentä ja esittelijä joutuivat lukemaan ja tulkitsemaan tekstin, käsialassa ei läheskään kaikilla ollut kehumista. Ei se mitään. Kauhulla muistan aikoinani pitämiäni suuria tenttejä, joissa oli viisikinsataa vastaajaa tuhrimassa vastauksia enimmäkseen sekä huonolla että himmeällä käsialalla. Se kävi työstä. Niinpä sydäntä kirveli, kun oli pakko antaa heikko numero sypäkällä käsialalla piirreltyyn paperiin.

Ennenkin on tämän otsikon alla todettu monta kertaa, että kirjoittajan luonteen lukeminen käsialasta on humpuukia. Niin sanottu tieteellinen grafologia ei koskaan kestänyt järjestettyjä kokeita. Tämä ei mitenkään estä sitä, että taiteellisesti eli yleisvaikutelmasta voi tehdä epätieteellisiä johtopäätöksiä. Poliisin tutkijat puolestaan tutkivat vain kirjoituksen fysikaalisia piirteitä ja saavat niistä selville tarpeeksi.

Nykyinen suomalainen käsiala on jokseenkin sama asia kuin kansakoulu + peruskoulu. Meillä vanhoilla on taipumus kuvitella, että kirjoittaisimme ”oikeaa” käsialaa, mutta se tarkoittaa vain, että oli koulussa käytössä tietty mallikirjaimisto (Salervo). Perinteiset kirjaimemme on suurelta osin mukailtu kaivertajien käyttämistä malleista. Siinä työssä stikkelin nostaminen hidastaa työtä, mutta mestarit käyttivätkin kaiverruspalloa, jolloin sekä terää että alustaa voi pyörittää. Se kirjaimisto taas, joka edelleen hallitsee hautakiviä, on kivenveistäjien perua ja olennaisesti samaa kuin vanhassa Roomassa. Kaarevat muodot olivat hankalia.

Puulle puukolla veistäminen on taantuva taito. Jonkun pitäisi laatia tarpeellinen kirja ”miten veistän hävyttömiä kuvia huusin seinään”. Suorat ja jämerät viivat ovat siinäkin valttia. Jätän kirja- ja kirjainidean vapaasti käytettäväksi.