Saarella (Wulf & Eadwacer)

 

 

Heimoni hurtat haluavat häntä,

raadeltua riistaa,

repivät heti, jos hän

lähestyy laumaa,

   meidän ja muiden.

 

Wulf on saaressa, minä

toisessa.

Hänen linnaansa kiertävät kaislat,

hurtat huutavat verta

   meidän ja muiden.

 

Minä odotin, tukehtuva koira,

silmistäni sataa vettä

enemmän kuin pilvistä.

Hurtta haukkasi.

Hyvin sattui.

 

Wulf, Wulf, harvoin tulemisesi

raatelee minua.

Nälkäni vihloo.

Saanko enää syödä?

 

Kuuletko Eadwacer? Koirat!

Susi kantaa pentumme

rajusti ryteikköön.

Kaksin katkeaa laulumme yksin.

(suom. JK 2021, 1980 1973)

 

* * *

Leodum is minum swylce him mon lac gife;
willað hy hine aþecgan, gif he on þreat cymeð.
Ungelic is us.
Wulf is on iege,  ic on oþerre.

Fæst is þæt eglond, enne biworpen.
Sindon wælreowe weras þær on ige;
willað hy hine aþecgan, gif he on þreat cymeð.
Ungelice is us.
Wulfes ic mines widlastum wenum dogode;

þonne hit wæs renig weder  ond ic reotugu sæt,
þonne mec se beaducafa  bogum bilegde,
wæs me wyn to þon, wæs me hwæþre eac lað.
Wulf, min Wulf,  wena me þine
seoce gedydon,  þine seldcymas,

murnende mod, ales meteliste.
Gehyrest þu, Eadwacer?  Uncerne earne hwelp
bireð Wulf to wuda.
þæt mon eaþe tosliteð þætte næfre gesomnad wæs,
uncer giedd geador. 

 

(Kieli anglosaksi, noin vuodelta 900 CE, lähde Exeter Book, 980 CE.)

Loppukirit

 

Vanhuus alkaa minuutilleen. Jäät eläkkeelle. Ellet muuten usko, etsi avaimiasi. Ei ole enää pääsyä työpaikalle. Jos livahdat seurassa, eiliset ystävät katsovat tänään vieraasti. Heitä hävettää, ettet sinä ymmärrä hävetä.

 

Joidenkin ilmeistä näkee, että he tuntevat nyt olevansa virtsakaivossa, eikä kohta enää jaksa pitää nenäänsä pinnalla. Olen ollut neuvottelemassa, kuka menee sanomaan pihalla roskalaatikkoja aukovalle neuvokselle, ettei päivän promoja ole sielläkään. Soitetaan taksi. Soitetaan taas vaimolle, että ottaa kopiksi ja maksaa. Annetaan suharille osoite ja sanotaan että tikkana sinne, möykkäsi matkustaja mitä vain.

 

Mielelläni käyttäisin sanan ”jälkeläinen” sijaan sanaa ”jäljestäjä” eli sellainen taianomainen kyky kui viimeinen mohikaani, joka löytää ja neuvoo tien hirveimmällä suolla tai tuikeimmassa korvessa. Mutta siis jälkeläinen mainitsi vastanneensa kysymykseen, miten isä jaksaa, että kiitos hyvin. Totesimme ettei oikein ilkeä täydentää ”kiitos coronan”.

 

Minulla on ollut harvinainen ilo käydä useita syväkeskusteluja useiden eri ihmisten kanssa aiheesta, millaista on olla vanha. Isäänikään eivät mäkärät eivätkä polttiaiset kiusanneet, kun hän kulki tuttuja Lapin jälkiään kevyesti kuin intiaani sukkajalka.

 

Mutta hänelläkin oli sairaalloinen muisti. Pystyn lukemaan näkömuistista vuonna 1950 seinällä olleita kylttejä puhelinnumeroineen, ja kerran muistelin, missä kaikissa taloissa oli silloin muodissa ollut hienotunteinen kilpi Suomen tai Salaman tai Louhen tai Pohjolan tai Kalervon tai Sammon vakuutuksista, joita tuossa huushollissa järjesteltiin. Tehtävä oli niin kunniallinen, että sitä harrastivat entiset jääkärivärvärit ja eläkkeellä olevat nimismiehetkin. 

 

Jotkut kilvoittelijat kannetaan potkat suorina pukusuojaan, ellei saman tien tiputukseen. Silti jotkut, siitä huolimatta, että ovat juosseet 23 kierrosta jatkuvasti kiristyvällä vauhdilla, pystyvät säntäämään kahden kierroksen hurjaan loppukiriin.

 

Sääli ettei nykyisin enää käytetä maalissa lankaa. Se saattoi olla hyvinkin tarpeen, kun järjestys oli tutkittava käsivaralta otetusta valokuvasta. Maalikamerat mittaavat edelleen juoksijan rinnan korkeudelta eli siitä, missä maalinauha venyi ennen katkeamistaan.

 

Edelle kirjoitettu on tarkoitettu Matti Kalliokosken tietoon, sellaisia toimenpiteitä varten, joihin asia kenties antaa aihetta.

 

Suomen Kuvalehti on nimittäin alkanut tuntua hyvältä, selvästi paremmalta kuin ennen.

 

Valitettavasti en osaa sanoa, onko lehti parantunut ja olenko itse kiriherkkä mies näin pitkän matkan loppusuoralla – vai onko kysymyksessä vain klassinen vanhuudenhöperyys. Tällaiselta kuitenkin tuntuu.

 

Niin, ja, Matti, jos tahdot Kuvalehteen joutavanpäiväisen kirjoituksen epäselväksi jäävästä aiheesta tuplahintaan, käänny luottamuksella puoleeni. Kyllä täältä pesee.

 

 

 

 

 

 

 

Lehti

 

Naapurin rouvan kanssa olemme jo perustaneet järjestön Kuuluisat lehtivalokuvaajat r.y. Olisi toinenkin naapuri, joka on niin hyvä, että lähettäisimme valmisteilla olevan hakemuksen valtionavusta ministeriöön, jos saisimme hänetkin mukaan.

 

Oma kisällinäytteeni on yllä. Siinä on omenapuun lehtiä toukokuulta. Se on porraspielessä niin että mieleeni tulee välillä rouva Kaisa Kallion opastus miehelleen Kööstille tämän lähtiessä linnaan tasavallan presidentiksi, nimittäin että siellä ei sitten sovi kuseskella porraspieleen. Nähdäkseni presidentti Niinistö pitää kiinni samasta säännöstä, ja se on hyvä se.

 

Sävelsi se Suuperttikin yhden maailman tunnetuimmista lauluista puusta, joka oli vain vaivainen lehmus, veräjällä kaivon luona. Mutta hän olikin voittamaton mies sarjassa kilo ja vartti, vaikka myöhemmin Hugo Wolf vähän koputteli kantapäille. DGG 2010. Fischer-Dieskau & Barenboim. Tuo levytys kertoo, että Wolf oli hullu.  uistelen, että mennessään kotona Wienissä hullujenhuoneeseen hän ajoi valjakolla ja vaunuilla portaat ylös ja ovista suoraan sisään. Vähän kuin eräs ylistarolainen tehtailija, joka ajoi amerikanraudallaan rappuja ylös pirttiin suututtuaan asukkaaseen, joka oli suutari.

 

Lohdutin erästä henkilöä selittämällä, että vuosikymmenien vakoilemiseni perusteella tiedän, ettei paljon kukaan osaa käyttää tietokoneensa perusominaisuuksista edes niitä vaivaa säästävimpiäkään. Tunnen pitkän rivin erilaisia sihteereitä, jotka hukkaavat kokonaisia tiedostoja ja joiden taito käyttää toimintoja tyssää leikepöytään. Control C ehkä menee mutta Control V on tuntematon.

 

Olen itse yksi näistä uppiniskaisista. Haluan erehtyä itse. Ilmiön hieno nimi on serendipisyys josta katso poikkeuksellisen antoisa Wikipedian artikkeli. Sana tarkoittaa epähuomiossa tapahtunutta neronleimausta. Yksikin mies yritti keksiä ainetta autonrenkaiden paistamiseen, mutta keksikin vahingossa antabuksen eli lääkkeen, jota otettua ei tahdo viina laskea.

 

Wikipedian kirjoittaja ei tietenkään tiedä, että USA:n parhaana pidetty tekijänoikeusprofessori Pam Samuelson käytti juuri sanaa ”serendipity” uraa uurtavassa kirjoituksessa Peter S. Menell, Mark A. Lemley, Robert P. Merges, Pamela Samuelson, Software and Internet law, Editor Mark A. Lemley, Aspen Publishers, 2003, ISBN 978-0-7355-3654-8.

 

Parempaa ei ole. Paitsi ehkä Sir Robin Jacobin ja muiden Guidebook to Intellectual Property”.

 

Niinpä olin laiskasti valunut lukemaan aamun lehden verkosta sellaisenaan, kunnes luin, ettei niin pidä tehdä. Näköislehti, joka on tarjolla tilaajille, tarjoaa juuri sen hyödyn, jonka vuoksi maksan The New York Timesistä ja The Guardianista. Joku joukko hyviä ammattilaisia on niputtanut ja järjestänyt kirjoitukset ja kuvat harkitusti ja niin, että minun serendipiteetilleni jää tilaa.

 

Tiedämmehän kaikki, että ne tärkeimmät asiat ja hienoimmat kirjoitukset löytyvät ”sattumalta” sen hengentuotteen vierestä, jota itse asiassa oli etsimässä ja löytämässä.

 

Umbero Eco -vainaja, joka varasti kuin kasakka, etenkin Voltairelta, kertoo omana oivalluksenaan, miten kivaa on kun on paljon kirjoja kun voi löytää kaikkea. Ehdotan tuon turhan vaikean serendipiteetin sijaan paikannimeltä kuulostavaa sanaa ”summanmutikka”. Löytää summanmutikassa. Kuten tieteessä yleensä.

 

 

 

 

Nälkäiset

 

Tahdon sanoa nyt erikoisen painokkaasti. Yhteisön ainoa mitta on, miten se kohtelee kovaosaisia.

 

Lause on lordi Acton, joka kuoli 1902 yhtenä historiantutkimuksen suurimmista nimistä. Mielisitaattini on ”valta turmelee; ehdoton valta turmelee ehdottomasti; suuret miehet ovat melkein aina pahoja miehiä”.

 

Actonin lause kuulostaa moralismilta. Minä pidän sitä mitattavana ja todisteltavana tosiasiana. Esimerkiksi Suomen menestyksen rakensi 1860-luvulta köyhäinhoito ja kansanopetus, ja erikoisen voimakkaasti tämä vaikutti alkaen 1919 ja alkaen 1945.

 

Sama ilmiö näkyy jopa USA:ssa, jossa kansanopetuksen ja korkeamman koulutuksen nousu 1940 alkaen oli uskomaton.

 

Alle 18-vuotiaista oli USA:ssa koulussa (high school ym.) vuonna 1955 84 %, Englannissa 17 %, Länsi-Euroopassa 16 % ja Italiassa 10 %.

 

Suomea ajatellen kansakoulu ei merkinnyt pelkästään oppia. Kansakoululainen tuli myös köyhäinhoidon eli sosiaalitoimen tietoon. Suomessa sai koulussa ruokaa ja kenkiä jo 1951. Muistan.

 

Tältä taustalta korkeaa ja erittäin korkeaa koulutusta ajavat eli kaikki poliittiset puolueet ovat väärässä. Huippujen kouluttaminen on ylimalkaan onnen kauppaa. Tiedän. Huono-osaisimpien edistäminen onnistuu aina ja tuottaa tuloksia. Ajatelkaa esimerkiksi kansanterveyttä.

 

Panin eilen blogikirjoitukseeni piilokuvan. Pianisti Radu Lupu oli Romanian mustalainen. Keski-Euroopan romanit ovat olleet aina säälittävän ahtaalla. Lupusta tuli viimeistään Moskovassa Neuhausin opissa ja Richterin ja Gilelsin yksi aikamme kaikkein hienoimpia pianisteja.

 

Kansikuvan kirja on Paulaharjun vähemmän tunnettuja. Se on järisyttävä kuvaus nälkäpitäjistä, sellaisista kuin Soini ja Perho, Veteli, Pihtipudas. Paulaharju kolusi ne mustat korvet ja suuret suot ja vielä tässä 1930 ilmestyneessä kirjassa oli kymmenenkin sukupolven korpieläjiä, joiden sukukunta oi rytistänyt jokseenkin piilossa herroilta viimeistään 1500-luvulta.

 

Tunnen ja muistan hyvin Möttösen kylän Perhossa. En nyt vihjaa Aseman Möttöseen kahdella yönakilla, vaan Möttösen Mikkoon, jonka suku on tietääkseni tuolta Perhosta lähtöisin ja siten eräässäkin kirjan kohdassa mainitun, kirkonkirjaan 1585 merkityn Peder Metteisen, Karstulasta tulleen lyhytniskaisen mutta hartevan kolistajan perua.

 

Ja Mikko siis on aika nuori professori ja ainakin apurahoista lasketaan Euroopan johtavia nuoria fyysikkoja, joka nyt rakentaa tutkimusryhmineen sitä kvanttitietokonetta. Tuon touhun matematiikka on muuten päätellen esimerkiksi Penrosen koko matematiikan käsittävän jättiläiskirjan ”The Road to Reality” arvioijien huokailuista päätellen esimerkiksi kadun matematiikan tohtoreille lähes ylivoimaisen vaikeaa. Termit ovat mielenkiintoisia, kuten ”quanglement”, joka voi olla lomittumista kvanttikentissä.

 

Eli ilman maantietä Jyväskylästä Möttösen kautta Kokkolaan tuskin olisimme nyt ajan tasalla fysiikassa. ”Ajan tasalla” on tässä vitsi. Emmehän tiedä, mitä aika on. Korven eläjät tiesivät sen luissaan ja täyttivät näppärästi salvottuja pirtin tapaisiaan pikuväellä.

 

Etuoikeus

 

Menand, jonka nimen kirjoitin viimeksi väärin, on sen tason kulttuurihistoriaa Kylmän sodan ajalta, että kollegat historian professorit, etenkin Turussa, saisivat kernaasti sisällyttää hänen uuden teoksensa ”The Free World” tentittäviin kirjoihin.

 

Ilmoittaudun asiantuntevammaksi kuin moni muu. Jaksot joissa käsitellään euromarxilaisuutta ja esitellään totuus ja taru Sir Isaiah Berlinin ja Anna Ahmatovan tapaamisista Leningradissa sotien jälkeen, käsittelevät asioita jotka muistan itse. 

 

Otavan sarja Jokamiehen korkeakoulu taisi olla taloudellisesti yhtä paha fiasko kuin WSOY:n Antiikin kertojia. Firmojen edelleen jatkuva arvostus on näiden fiaskojen tulos. Tätä eivät nuoremmat nykykustantajat ymmärrä. Jos arvostus, josta Menand mainitsee usein, on käytännössä isompi asia kuin ekonomistien ROI tai ilmoitettu liikevoitto, sitä saa vain uskaltamalla. Siinä asiassa Tammi oli näitä kahta etevämpi, mikä lienee jo unohtumassa.

 

Jokamiehen korkeakoulu taisi olla ”toimitusjohtajan toimituksia”, joista Otavassa mainittiin vinosti hymyillen, Heikki A. Reenpäällä oli näitä oivalluksia, jotka olivat usein lähtöisin Norjasta tai Tanskasta. Ja Berlinin Karl Marxin elämäkerta (1968) oli ainakin minulle rokotus Moskovan marxilaisuutta vastaan.

 

Tosin kysymyksessä oli kirja kirjoista tai sanoja sanoista. Sellaisesta ei maailma muutu.

 

Menand kuvailee sitten pitkän näännytystaistelun, kirjallisuuden ja elokuvan sodan niitä vastaan, jotka viranomaisissa ja elimissä puristelivat luisia nyrkkejään kauhuissaan siitä, että joku altistuisi – epäsiveellisyydelle. Kuvaus on oikea ja kattava. Tuon taistelun Suomen sivurintamalla olin tukka silmillä itse mukana. Vielä korkeimman oikeuden esittelijänä koukkasin istuntoon aseman R-kioskin kautta ja kaadoin jutussa tuomittaviksi ja käyttämättömyyteen saatettaviksi todettujen pornolehtien päälle aamulla ostamani kasan kioskilla myytäviä tuotteita ja kysyin, mikä ero.

 

Joku oikeusneuvos aina narahti, että sopimattomat julkaisut eivät ansaitse lain suojaa, mihin vastasin aina, että juuri noin sananvapauden kuristajat aina perustelevat ja että muun muassa Lutherin kirkolliset kirjat todettiin sopimattomiksi ja yhteisen kansan kannalta vaarallisiksi vuonna 1519. En viitsinyt jatkaa, että Jeesuskin tuomittiin kansan kiihottamisesta eli sopimattomista puheista. Ja samoin Sokrates.

 

Menand kertoo saman tarinan. Törkeyksien tuottamista vastustetaan tehokkaimmin tekemällä se taloudellisesti kannattamattomaksi. Totta kai myös Joycen ja Millerin ensimmäiset kustantajat olivat rahan perässä. Joycen ”Odysseus” oli virallisesti katsottu mitä sopimattomimmaksi, ja mielestäni nolostuttavan lapsellinen ”Lady Chatterleyn rakastaja” samoin.

 

Sitä Menand ei kuitenkaan tiedä, että muutoin hyvin esitelty vapauden käsitteen jako, vapaus jostakin ja vapaus johonkin, esiintyy Lutherilla keskeisenä (”Kristityn vapaudesta”). Se mainitaan augustinolaisena perinteenä mutta löytynee paljon etäämpääkin. Se taas on hyödyllinen tieto, että Martin Luther King Jr. siirsi kansalaisoikeusliikkeessä korostuksen tasa-arvosta vapauden käsitteeseen. Se sopi erinomaisesti myös Kylmän sodan amerikkalaisille ja oli Neuvostoliiton dogmaatikoille ikävä pala. Kirjoittaja ei jätä maininnatta, että vapautta ja tasa-arvoa tärkeämmäksi osoittautuivat kommunistien mailla amerikkalaisilta näyttävät farmarihousut ja Amerikassa naapurin rouvat ja miehet.

As-duurissa

 

Kävin äitiä katsomassa. Ennen olin ajatellut, että hoitokoti Villa Andante on B-duurissa, mutta se onkin As. Siis Schubertin impromptu nro 2 op. post. 142 D. Esittäjänä nimenomaan Radu Lupu. Hänellä on juuri oikea viskositeetti, koska jopa Brendel on mielestäni hiukan liian sivistynyt.

 

Äiti sanoi, että niin moni hänet Kauhavalla muistaa, kun hän aina hätisteli kirjakaupassa lehtiä lukevia koululaisia olemaan pysäköimättä oven pieleen, jossa olivat telineessä Lukemista kaikille, Seikkailukertomuksia ja Jännityslukemisto.

 

Minulla oli silloinkin kodikasta. Kysyin äidiltä, onko Apu-lehdestä mehumielin seuraamani Isaskar Keturi sukua ylikonstaapeli Keto-Keturille, joka ahdisteli Aspolan poliisin kanssa etenkin Kantolan kylän pontikkamiehiä. Opin että tiettävästi ei.

 

Ajattelin, että tuollaista tuo vanhuus on, ainakin 98 ikävuode jälkeen. Ennen liikenneympyrään ajamista huomasin erehdykseni. On Kauhavalla muitakin kuin Tuula Ilmonen ja isoista tytöistä Niemen Lea, jotka kai muistavat Nurmen kirjakaupan. Marialiisa Nevalaa epäilen. Hän varmaan kävi Osuuskaupan kirjakaupassa, kun se oli hänellä naapuritalossa. Mutta hänestä tuli professori ja pääjohtaja. Sen oikeastaan näki jo vuonna 1965 määrätietoisuudesta, jota huokui, kun hän kävi Porthanian IV kerroksen kirjastosta pussailemassa Tarmo Kunnaksen kanssa hissi takana näkösuojassa. Samaa paikkaa käytin itse samoihin tarkoituksiin.

 

Kieltämättä opinnoissa minua kiinnostivat etenkin naiset. Sekä silloinen että nykyinen vamoni ovat tulleet maininneeksi, että heistäkin opinnoissa erikoisen kiinnostavaa oli vastakkainen sukupuoli. Olen myös kuullut, että maamme poliittisen vaiheet määräytyivät pitkälle siitä, että stallari- ja revari-tilaisuuksissa oli tuota naiskauneutta ja jopa sielujen sympatiaa aivan toisin kuin keskustan ja oikeiston puolella, jonne pakkautui erilaisia vanhoja ruttuja.

 

Itse luin isäni oppikirjoja, kuten R. Sohmin ”Institutiones”, jo lukiolaisena, mutta olen antanut jo anteeksi. Varsinainen luonnonihme oli Pelkolassa asunut Hellevi Salminen, joka kuunteli levyltä John Coltranea ja tilasi Downbeat-lehteä, siis sinne maalle, 60-luvun alussa.

 

Minä haaveilin ylikersantin urasta, mutta Hellevi oli päättänyt, että minun on ruvettava esseistiksi. Joten ei siinä muukaan auttanut. – Kerran valehtelin tässä blogissa, että kirjallisen työni ylin innoittaja on ollut halu liehitellä täti-ihmisiä. Valehtelin. Todellisuudessa isot tytöt ovat viitoittaneet tieni, ja yleensä olen ymmärtänyt olla pulisematta vastaan.

 

Koska epäilen, että lukijoitteni joukossa on rikkaitakin, panen hatun kiertämään. Kai Ekholm ja hänen kaverinsa ovat koonneet kirjan kirjoista ja lukemisesta. Pikarahoitukseen kelpaisi avustus. Osoite on

https://mesenaatti.me/2082/lukemisen-aika/

 

Kaitsu oli siis Kansalliskirjaston johtaja, kunnes otti ja jäi eläkkeelle. Kaiken tuon tehtävän edellyttämän lisäksi hän on kukaties johtava salapoliisikirjallisuuden tuntija maassamme. Pistänpä hänelle pahan. 

 

Seppo Jokinen on suurenmoinen dekkarikirjailija. Tapahtumapaikka on useinkin Takahuhti, josta uskaltaudutaan joskus Amuriin asti ja ainakin yhdessä kirjassa Särkänniemen riemuihin. Samaan aikaan kuin koreakirjailijat tuottavat filigraania, joka käy silmille, Jokinen kirjoittaa kuin kirvesmies. Kielikuva on Päätalon romaanista, jossa kirvesmiehenä keskinkertaiseksi kuvattu Lauri Viita meuhkaa työmaakopissa ja häiritsee muita lukemalla ääneen laudanpätkiin kirjoittamiaan runoja. Päätalo asuin Kirvestiellä…

Sanoja ja lauseita

 

Lukija viittaa sanontaan ”eivät aseet tapa – ihmiset tappavat”.

 

Tuo sanonta on sananparreksikin poikkeuksellisen huono. Se vihjaa, ettei aseiden käytön rajoittaminen merkitse mitään, mutta ihmiset pitäisi kieltää.

 

Verrataan: eivät räjähdysaineet tapa…”, ”eivät ympäristömyrkyt saastuta…”, ”eivät autot tapa”.

 

Saksan ja USA:n ulkopuolella autoteollisuuden ahdistelu on vaikuttanut dramaattisesti onnettomuuksiin. Muistattehan päässälaskun. Suomessa kuoli vuonna 1973 välittömästi autoliikenteen takia 1 300 ihmistä vuodessa ja siitä pitäen yhä vähemmän, viimeksi 222. Esimerkki on minulle läheinen, koska 1973 minulla oli ollut kortti toistakymmentä vuotta ja oma auto noin viisi vuotta. Muistan siis että jokaisen tuttavapiirissä joku oli kuollut liikenteessä ja sitä pidettiin jotenkin normaalina. Liikenneturvan edistämiselle naurettiin pilkallisesti. ”Pois turha Talja” rummuttivat lehdet – Talja oli Tapaturmantorjuntayhdistys, joka oli muutettu 1971 Liikenneturva-nimiseksi.

 

En muuten tänäkään päivänä ymmärrä, miksi mieletön hurjastelu ei ole vanhan kattonopeuden Yhdysvalloissa tosi miehekästä, enkä sitä, miksi Merkelin ajan Saksassa liikennepornografia menestyy edelleen. Nyt myynnissä olevassa numerossaan kiihtyvyyksiä ja moottorin miehekkäitä mörinöitä aina ylistävä Auto Bild (suomenkielinen versio) ”julisti sodan” kaikenlaiselle vihreälle ilmastopolitiikalle, koska tuo auto ”edustaa niin sanotusti lausuntoa ajamisen hillittömästä hauskuudesta” kuvaillessaan Lamborghinin hirvitysauton avomallia.

 

Arvostan muuten ampumaurheilua ja moottoripuolelta etenkin trialia, koska minulla on ollut etuoikeus nähdä läheltä, miten pitkäjänteistä ja vaativaa työtä tuo taitolaji vaatii. Myös matkamoottoripyöräilyn hurma on helppo ymmärtää, vaikka oma lajivalintani olisi voinut olla jalan Ouluun ja takaisin, yöt maastossa.

 

Ja sitten on tuo vihapuhe ja kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Pykälien ongelmallisuus on selvä. Tavalliselle kansalaiselle ne eivät aiheuta vaikeuksia.

 

Mielelläni näkisin, että erilaisista ihmisryhmistä kirjoitettaisiin ja kerrottaisiin. Sata vuotta luettiin kaukomaista ja niiden kansoista. Sävy nyt oli useimmiten verhotusti alentuva tai sitten perusteettoman ihaileva. Mutta sellaiset teokset kuin Kurosawan ”Derzu Uzala” ovat sykähdyttäneet ainakin minua. Ihastunein olen, kun luulen erottavani sekä alueellisesti että ajallisesti etäisten ihmisten äänen. Esimerkiksi uusin Chaucerin elämäkerta on mielestäni hiuksia nostattava, koska kirjoittaja on tehnyt valtavan työn ja vetänyt esiin sellaista 1300- ja 1400-luvun Eurooppaa, jonka olen vain luullut tuntevani. Asiaa tietenkin helpottaa, että Chaucer oli Shakespearen tasoinen nero, ja nautin hänen kielestään, keskienglannista, jota nykybritti ei ymmärrä kuin auttavasti.

 

Mainitessani kirjoituksessani kansanedustaja Räsäsen jätin mainitsematta, että Raamattuun tukeutuminen hänen edessään olevassa syytejutussa ei ole hyvä ajatus. Vaikka sivuutettaisiin pyhän kirjan lukuisat lausetason omituisuudet, Vanha Testamentti huuruaa sekä viatonta että viallista verta ja kuvailee innostuneesti jatkuvia kansanmurhia.

 

En ymmärrä, miten sellainen ihminen ajattelee, jolle Raamattu on sellaisenaan ohjekirja. Minulle se on arvostettava antiikin kirjoituksista vaivalloisesti koostettu teksti, jossa on seassa maailmankirjallisuuden huipputekstejä, kuten Jobin kirja. Tulkintaani vaikutti jo kauan sitten Bultmannista alkanut teologinen perhe, ja erityisesti Tillich.

 

Suomenkin kirkossa muuten vastustettiin vielä 100 vuotta sitten lääkärin työtä ja lääkkeitä Jumalan tahoon kajoamisena…

 

 

Humala

 

Kansanedustaja Räsäsen oikeusjutussa tulee esiin merkittävä kysymys. Yhdysvaltojen ja Euroopan käsitys sananvapaudesta poikkeaa toisistaan.

 

Yhdysvalloissa myös ampuma-aseen hallussapito käsitetään aika laajasti oikeudeksi. Euroopassa näin ei ole. Ampuma-asetta pidetään vaarallisena, ja luvan sellaisen käyttöön voi saada hyväksytyin perustein viranomaiselta. Linja on nykyisin tiukka. Käytännössä esimerkiksi sukulaisen sotamuistoon eli automaattipistooliin ei juurikaan saa lupaa. Jos sellaisen haluaa kotiinsa, sen on oltava korjaamattomalla tavalla käyttökelvoton, eli pehmeä tuke piipussa ei riitä.

 

Aseen voi onnistua muuttamaan ei-aseseksi poraamalla piipun liian väljäksi – mutta pätevä metallimies rakentaa kyllä aseen vaikka hiirenloukuista.

 

Suomessa ateistien uskonnonvapaus on jäänyt vähälle huomiolle. Ihmisen syrjiminen tai sortaminen siksi, ettei hänellä ole uskontoa tai hän pitää uskontoja ylimalkaan kielteisenä ilmiönä, ei ole laillista.

 

Ja samoin kuin uskonrauhan rikkomisessa Suomen laki ei anna kirkkomme tunnustamalle jumalalle erikoisasemaa. Allah tai vaikka Buddha, jota ei tietenkään pidetä jumalana, ovat samassa asemassa.

 

Eurooppalainen ja amerikkalainen oikeuskulttuuri poikkeavat siinäkin, että Yhdysvalloissa suurten kirkkojen ja herätysliikkeiden rahallinen tuki on poliitikolle välttämätön. Tietääkseni valtakunnan politiikassa ei olekaan esiintynyt henkilöä, joka olisi nimennyt itsensä uskonnottomaksi. Biden on katolilainen. Toinen katolilainen, John F. Kennedyn jälkeen.

 

Maan yliopistoissa on taistelevia aatteen miehiä. Niin pitää tietysti ollakin. Mutta päivän lehden tekstissä mainittu vastakkainasettelu vakaumus – laki kuulostaa eurooppalaisen lakimiehen korvaan hyvin oudolta. Se on laki, meillä. Niin sanottua luonnonoikeutta tai luontaisoikeutta emme oikeastaan tunnusta – siis yliaikaisia oikeudellisia normeja, jotka olisivat lakia vahvempia. Itse pidän tuollaisiin periaatteisiin nojautumista perustelemattomana mystiikkana.

 

Kun sanotaan ”laki”, tarkoitetaan välttämättä ihmisten työn tulosta, joka on siis aina puutteellinen ja epätäydellinen. Suomessa oli vielä sotien jälkeen lakiuskontoa, legalismia jollaiselle en liioin näe perustetta. Tuo suhtautumistapa voi olla lähtöisin riidoista Venäjän keisarikunnan kanssa ja ehkä myös vuoden 1918 tapahtumista, jolloin kävi ilmi, miten vähän laki painaa tunteiden riehuessa. Suomen kirkon silloin arkkipiispakin muuten antoi ymmärtää, että jumalankieltäjien teloittaminen olisi oikea menettelytapa.

 

Räsäsen tapauksessa taannehtivan lainkäytön kielto on ongelma. Vähemmistöjen halventaminen oli kyllä ihmisoikeustasolla kielletty – mutta oliko sitä kriminalisoitu?

 

Omasta puolestani menisin pidemmälle kuin HS:n kirjoittaja. Uskonnolla on aina tehty politiikkaa ja nyt sitä tehdään erikoisen hanakasti. En pidä siitä. Toivon etteivät kirkolliset tahot sotkeudun. Jumalaa palvellaan kirkossa ja lakia julistetaan tuomioistuimissa. Jos joku erehtyy ovesta, hänet voi ystävällisesti opastaa oikeaan.

Järki hoi

 

 

Muuan oikeustieteen lisensiaatti, näinä aikoina väittelevä, jonka filosofian maisterin aineita olivat yleinen kirjallisuus ja poliittinen historia, vihjaisi Louis Menadin uutuuskirjasta ”The Free World. Art and Thought in the Cold War”.

 

Kysymyksessä on kirja, joka siirtää kunniakirjahyllyssä Peter Watsonin paksun ”The Modern Mind” ja hänen pari melkein yhtä hyvä kirjaansa ”Terrible Beauty” ”Great Divide” askeleen syrjempään. Puhe on siitä hyllystä, jolla ovat Friedell ja Gibbon ja kukaties yllätyksenä Carlyle.

 

Hyvän kirjan ylin tarkoitus on tehdä itsensä tarpeettomaksi.

 

Kommentissa mainittu edesmennyt ystäväni ja paljon muun ohella tohtorinväitökseni toinen opponentti Veikko Litzen antoi työkalut. Mieleeni tulivat isoisäni kalut ja koneet, jotka joutuivat lopulta hunningolle, niin kuin me kaikki kerran joudumme. 

 

Työkalut ja alustava opetus on se asia. Huonommat opettajat tyrkyttävät oppilailleen valmiita paketteja, joiden hyöty on parhaimmillaankin samaa luokkaa kuin joulun yllätyslahjojen – iltaan asti, parhaassa tapauksessa seuraavaan aamuun.

 

Keskusteluissa minulle tarjoutui tutkimuskohde, joka ei koskaan toteutunut.. Antiikin ja keskiajan populaarikulttuuri ja roskakulttuuri. Toisin sanoen eurooppalaisen perintömme pimeä puoli.

 

Kielellisesti tolkuttoman vaikea Satyricon on etevästi suomennettu. Minulle tämä tausta johti Catulluksen kääntämseen, koska käsitin, että nykykäännökset ovat melkein poikkeuksetta väärennettyjä eli siistittyjä ja kaunisteltuja. Jatkoin keskiaikaan, jossa Carmina Buranan tuntematon osa on aarreaitta. 

 

Antikin ja keskiajan graffitteja, jotka hahmoltaan ja sisällöltään muistuttavat yllättävän paljon vessan seinään raapustettua, ovat lähde. Meidän mieltymyksistämme poikkeaa tolkuton sadismi ja kiduttamisella kiehtominen, joka todellisuudessa on länsimaisen historian suuri linja.

 

Friedellin usein moittima ”rationalismi” muuten tarkoittaa empirismin vastakohtaa eli asioiden ratkaisuyrityksiä pelkällä ajatuksella, havaintoihin ja kokeisiin turvautumatta.

 

Alussa kehumani Menad siirtää sodanjälkeisen taiteen ja tieteen aivan uuteen yhteyteen eli USA:n ja Neuvostoliiton hegemoniakilpailun välineiksi.

 

Vahinko että teksti perusteluineen ei aukea helpolla. Pitäisi olla valmiiksi selvillä Hannah Arendtin ja Martin Heideggerin oudosta suhteesta. Pitäisi osata itkeä viimeistään siinä kohdassa, jossa kerrotaan, miten Sartre ja Camus löysivät Faulknerista ja Hemingwaysta aineksen eksistentialismin vapauden tulkinnoille. 

 

Ranskassa kukaan ei osannut lukea vaikeaa Amerikan englantia niin että esimerkiksi Faulknerista jätettiin kääntämättä murteet, värillisten puhetavat ja nurkkakuntaisuus. Hemingwayn ja Henry Millerin ”aitoutta” ihastelleet ranskalaiset eivät edes tienneet, että nämä olivat oppineet ”amerikkalaisuutensa” – 20-luvun Pariisista.

Valetta

 

Joka ainoa asiallinen investointisuunnitelma tai yhteenveto maanpuolustuksen näkymistä on tietysti historiaa. Useimmiten kysymys on luotettavaksi luultujen äskettäisten tietojen heijastamisesta tulevaisuuteen. Hyvä tapa on lineaarinen. Jatketaan vain kehitysviivoja. Tulos on luultavasti käyttökelpoinen ja varmasti valheellinen. Samooin toimii osakkeenostaja ja asunon hankkija.

 

Jo huominen päivä on niin monen tuntemattoman muuttujan yhtälö, ettei se ole ratkaistavissa.

 

Tätäkin pohdin lukiessani kirjaa, josta tulee tälle palstalle pian yhteenveto – mainio yhdistelmä poliittista historiaa ja kulttuurin käänteitä kylmän sodan analyysinä. Otin taas esiin E. Friedellin kulttuurihistorian katsoakseni sitaatin.

 

Sensaatiomaisen hyvin kirjoittavan ja ajattelevan ihmisen kirjoittamaa historiaa lukee todella mielikseen, ainakin jos se on vanhentunut. Ajattelen että tällainen kirjoittajan oman ilmoituksen mukaan valheellinen tarina eli pitkä essee on ruokaisampi kuin väitetysti tosiasioihin perustuva selvitys.

 

Friedell hyppäsi ikkunasta, kun SS-miehet olivat portaassa tulossa. Hän oli Wienin juutalainen, ja vuosi oli 1938. Suurteos jäi sitten sodan jalkoihin eli tunnetuksi vain Saksassa ja Itävallassa ja ylistetyksi vain Pohjoismaissa. Hitlerin maissa se kiellettiin välittömästi juutalaisen kirjoittamana. Käännös englantiin on, mutta sitä ei lueta. Ei ehkä ole aihettakaan.

 

Jokseenkin ikävä tapani on jäädä miettimään, mitä mielestäni aivan erinomaisia oivalluksia Suuresta vallankumouksesta ja Napoleonista, romantiikasta ja keskiajasta ja kymmenistä muista asioista esittänyt kirjoittaja olisi kirjoittanut 1948 tai 1958.

 

Uuden ajan kulttuurihistoriaa lukiessa on suomennettava suomennosta. Työhän on tunnetusti erinomainen, mutta kirjoittaja on käyttänyt taajaan sellaisia sanoja kuin ”ajanhenki” ja jopa ”maailmanhenki”. Mitä muuta kuin hegeliläisyyden toistoa kirjoittaja on ajatellut, jos mitään, on arvoitus.

 

Tämän kirjoituksen kuva on osa hankettani juhlistaa Sarjakuvat -kirjamme (Kaukoranta – Kemppinen) 50-vuotispäivää, joka on käsillä. Kuvan sarjakuvahahmo innosti minua ja tietääkseni joitakin muita myöhemmin hiukan aikuistuneita 1960-luvun puolella. Phoebe Ajanhenki vähissä ketineissä.

 

Friedell-ajatukseni ei ole omani. Hän kirjoitti kirjan ”Aikakoneen paluu”, jossa hän vierailee tulevaisuudessa; innoittajana on ollut H.G. Wellsin ”Aikakone”. Kumpikaan mainituista teoksista ei mielestäni kärsi kehumista. Friedellin teosta ei tietääkseni ole juuri käännetty, mutta saksaksi se löytyy myös e-kirjana.

 

Friedell kirjoitti historiansa kuvauksena pandemiasta. Kirjan kolmas luku on otsikoltaan ”inkubaatioaika”, joka tarkoittaa nimenomaan ruton eli mustan surman tarttumista ja puhkeamista.

 

Kirja ilmestyi 1927 – 1931 eli ennen Hitleriä ja Stalinia. Metafora eli kielikuva ”rutto” alkoi hahmottua Stalinista ehkä 1936 ja Hitleristä ehkä 1941. Valistunut vastustaja saattoi noihin vuosiin asti vielä ajatella, että meneillään on tunnettu historian kulku. Teollinen murhaaminen oli uusi asia.

 

”muu maailmankaikkeus on onnellinen, paitsi maapallo. Täällä on ihmisiä.”

Kansa lauloi

 

Kun tultiin asian viereen, olen hiukan tarkistanut ajatuksiani. Usein ylistämääni kirjallisuuden lajia ”essee” ei tarkemmin katsoen ole olemassakaan.

 

Pohjoismaiden paras esseisti oli Frans G. Bengtsson ja Suomen Yrjö Hirn. Toiseksi paras oli meillä Tuomas Anhava.

 

Termi tukeutuu vanhentuneeseen ajatukseen kirjallisuudentutkimuksesta. Jos puhe li kirjallisuudesta, mutta teksti ei ihan sopinut yliopistolla sinä vuonna vallinneisiin ajatuksiin ”tutkimuksista”, haukkumasanana otettiin käyttöön ”essee”.

 

Mutta kun esimerkiksi musiikin tutkimus on aivan O.K., koska musiikin rakenteet ja niiden käyttötavat ovat hyvinkin vaikeita, erikseen opeteltavia asioita, tuollaisen tekstin ja elämäkerran oikukkaana yhdistelmänä voi syntyä erinomainen essee-luonteinen teossarja, kuten Tawaststjernan erinomainen Sibelius-elämäkerta. Siinä taitelija ja hänen musiikkinsa on sovitettu aikakauden ja aikalaisten yhteyteen, mikä on epätieteellistä.

 

Josta johtuu mieleeni, että tuttavani Matti Suurpää, voisi kerskata todella pitkällä suvulla, koska esi-isä Lari Suurpää näkyy olleen Turun piispana ainakin vuonna 1501. Hänen täyskaimansa puolestaan opettaa professorina musiikkia. Ja Säkkijärvellä oli Suurpäälä, jossa ei kuulemma laskettu kevytmielisesti leikkiä sukunimistä.

 

Otsikon kirjasta olen sanonut tässä blogissa usein, että se ei ole poikakirja eikä seikkailukirja, vaan harvinaisen mainio historiallinen romaani, jossa sankarit vaeltavat myös idäntietä eli nykyisen Venäjän suuria jokia.

 

Ruotsalaisilla on tapansa. Harvinaisen pyykevä eversti kuuluu vastanneen sen laihan kuninkaan (Kustaa V) murahdettua everstistä, että onpa lihava:” Kuninkaallinen ruotsalainen kateus”, den kungliga Svenska avundsjukan.

 

Bengtssonilla oli sama ongelma kuin kirjoittajan loistavalla Carl Grimbergillä ja kirjoittajana oikein viihdyttävällä Herman Lindqvistilla, jotka hekin penkoivat menneisyyttä: he menestyivät ja saivat suosiota, mikä on Ruotsissa joskus suuri synti. Bengtssonkin oli vain vaivainen lisensiaatti eikä siis edes Lundin tohtori, vaikka olisi pitänyt.

 

Hän on tehnyt eläväksi ja ymmärrettäväksi historiaa enemmän kuin juuri kukaan ja harhautumatta omahyväiseen päähänpistojensa palvontaan, kuten saksalaisen Spengler ja britti Toynbee – ja taisi H.G. Wellskin luulla vakavissaan keksineensä viisasten kiven.

 

Aivan riittävä syy opetella hyvin ruotsia on hankkiutuminen käsiksi Bengtssonin esseevalikoimaan ”Silversköldarna” ja ”De långhåriga merovingerna”. Menneisyys elää niin että vinkuu. Frans G. kirjoitti asiantuntemuksella ja taidolla, johon The New York Review of Booksin ja The New Yoerkerin ja London Review of Booksin kirjoittajat yltävät vain harvoin. Itse Olof Lagercranz, sukupovea nuorempi mies, on pikkuisen puiseva ja piipittävä Bengtssoniin verrattuna.

 

Vertauskohdat ovat kovia. Friedell ja Elias Canetti olivat ”esseistäkä”, samoin tarkkaan katsoen W.G. Seebald ja – Voltaire. Ja Montesquiou. Ruotsista toinen hyvä, ihan muistiin: Alf Henriksson, jonka ”Antikin tarimoita” ei ole hetikään ainoa suurkulttuurin elävöitys ja joka oli Bengtssonin tavoin erinomainen kääntäjä, kaiken kukkurksi.

Paljain käsin

 

Kailas kirjoiti runon ”Paljain jaloin”. Se siitä. Armeijassa 60 vuotta sitten opetettiin, ettei sotilas saa kantaa kaupungilla naisseuralaisensa laukkua tai kassia. Vääpeli oli hyvä mies. Hän lisäsi omasta päästään: paitsi jos tyttö on kivityömies.

 

Luultavasti kysymyksessä on vanha hovietiketti. Oletteko nähneet kuvaa Mannerheimista tai Kekkosesta postipaketti kädessä? Ette ole. Jopa vierailevan valtionpäämiehen ojentama lahja siirretään saman tien adjutantille, joka antaa sen eteenpäin ja toimittaa talteen.

 

Presidentin ja professorin erottaa siitä, että ensin mainitulla ei ole korokkeelle astellessaan paperia kädessä. Se kyllä ilmaantuu tarvittaessa taskusta. Professori herättää luottamusta tuomalla lippusia ja lappusia ja pari kulunutta kirjaa kateederille.

 

Koska ne ajat ovat onneksi ohi, tohdin nyt tunnustaa, että itse käytin joskus halpahintaista temppua. Jostain syystä en jännitä esiintymistä, vaikka ehkä pitäisi. Kerrankin puhuin jossain lakimiespäivillä osittain ikäviäkin tuomarikunnassa ja eturivissä istui ainakin 12 mielestäni kohtalaisen vihamielisen oloista korkeimman oikeuden jäsentä, toisin sanoen esimiehiäni. Se taisi olla väitöskirjani aikaan, jolloin parikin korkeaa henkilöä vihjaisi minulle, että esittelijän on sopimatonta kirjoittaa mihinkään lehtiin ja etenkin julkaista väitöskirjaa.

 

Olin kähveltänyt edellisestä työpaikastani Otavasta käteviä postikortin kokoisia kartonkeja. Niitä muuten taitaa olla vieläkin. Suunnitellussa kohdassa ilman paperia pitämässäni puheessa Finlanda-talon isossa salissa otin tuollaisen kortin takkini taskusta, luin sitä hetken kulmiani rypistellen ja jatkoin sitten esitystäni. Uskottavuuteni koheni välittömästi. Yleisö ei voinut tietää, että muistilappuni oli aina tyhjä. Siinä ei siis lukenut mitään.

 

Tarpeelliset muistiinpanot ja rakenneratkaisut olin kirjoittanut vahakantisiin vihkoihini hyvissä ajoin ennen esitystä ja kerrannut tuokio sitten. Niinpä oli helppo sanoa, että kuten Koschaker sanoo teoksessaan (oikeushistoriaa saksaksi) sivulla sejase (saksaa), minkä Pardessus kiistää perustellusti teoksessaan tuojatuo (ranskaa), sivulla 712, toinen osa, niin…

 

Eräs ystäväni, kansainvälinen kuuluisuus kapellimestarina, mainitsi kerran, että hänellä on nuottikirja eli partituuri aina edessään, mutta orkesteria varten, koska hän opettelee isonkin teoksen ulkoa ennen kuin aloittaa harjoitukset. Katsoinkin joskus tarkasti.  Hän käänteli sivuja milloin eteenpäin, milloin taakse, mutta aina lennokkaasti. Moni kuuluisa pianisti – ei kuitenkaan Horowitz – pelaa aina flyygelin ääressä nuottien kanssa, vaikka käsitykseni mukaan jo sormitusten takia ulkoa osaaminen on välttämätöntä.

 

Mutta olem itse istunut kuuntelemassa, kun huipputaiteilija unohtaa. Useimmiten he selviävät takaisin kärryille hiukan fuskaamalla. Silloin en ollut paikalla, kun A. Cortot kuulemani mukaan unohti kaksi kertaa Schumannin pianokonserton finaalissa sama kohdan, ja kipitti vanhan miehen kankein säärin kulisseihin kiroilemaan – palatakseen soittamaan sen sankarillisesti loppuun.

 

Kun aloitin työelämäni maaliskuussa 1964, olin ylpeä isäni vanhasta salkusta, jossa eväsvoileipiä. Maisteri Suurpäällä oli lihava mahasalkku, jollaiset olivat muotia ennen James Bond -henkisiä attasealaukkuja. Mutta myös asianajajat hankkivat asiapullosalkulle ylioppilaspojan kantajaksi. Mielestäni salkun kantaminen on olennainen osa mille tahansa alalle harjoittautaumista.

Jättiläiskääpiöt

 

Kahden edellisen kirjoituksen kätketty kysymys oli, eikö keskustapuolue ole riittävän radikaali ja mahtaako populismi olla aikamme suuri, tuhoutuva aate. ”Kansa” ja ”kansallisuus” villitsivät ihmisiä kahteen maailmansotaan. Kommunismi / sosialismi eivät sinänsä aiheuttanet suursotia, koska käytäntöä ajatellen etenkin Marxiin liitetty ideologia kaatui jo Pariisin kommuunina 1871. 

 

Tehtaan siirtäminen on hidasta ja kallista. Kaupungin siirtäminen on lähes mahdotonta. Kansanryhmien ja kielialueiden rajat määräsi 10 000 vuotta maanviljely ja sitä ennen paikallinen kasvillisuus ja riista.

 

On outoa, että esimerkiksi suomalaisista ja suomen kielestä puhutaan sivuuttaen suot ja kuuset. Eri aikoina tänne on vetänyt ihmisryhmiä kala, joka on proteiinin lähteenä ja kauppatavarana verraton säilymään, liha, jopa vilja ja turkikset. Vastaavasti tulijoita on ollut neljästä ilmansuunnasta. Mahdollisesti jääkauden lopullakin avoimena ollut Jäämeren ranta houkutteli kalastajia ja hylkeenpyytäjiä. Pohjoisimmasta Lapista ja Pohjois-Norjasta on yllättäen hyvin varhaisia metallilöytöjä. Enontekiöllä asti on soista löydetty järeää puutavaraa; sillä seudulla ei tätä nykyä kasva mäntykään.

 

Yllättäen huomasin merkintöjä keskiajalta suorasta turkiskaupasta ”Suomen” ja kukoistavan Lontoon kesken.

 

Maantieteen ja siis myös kauppareittien ja vesiväylien ylivalta on ehkä juuri muuttunut. Kun skandinaavit olivat kehittäneet uskomattoman merikelpoisen mutta myös ahtaisiin jokiin soveltuvan limilaudasta rakennetun pitkäveneensä, Sisiliassa asti oli kohta normanneja kuninkaina. Gotlannista on tehty määrällisesti aivan tavattomia löytöjä. Rahakätköissä on säilynyt bysanttilaista ja arabien hopearahaa todella paljon. Reitti on siis ollut nykyisen Venäjän suuria jokia Väinäjoelle ja keskeinen kauppapaikka tarunhohtoinen Bolgar (Bulgar – Volgan ja Kaman yhtymäkohdassa).

 

Meri- ja rantarosvous se on todellista etätyötä. Kaupankäynnin muodossa sitä harjoitti täällä Hansa-liitto. Huvittavaa kyllä, sanat ”hansa” ja ”kansa” näyttävät olevan juuriltaan sama joukkoa koskeva ilmaus, meillä muinaisgermaaninen laina.

 

Hiukan samalla tavalla kuin kuninkailla ei ollut vakinaista palatsia, vaan he kiersivät tarpeiden ja mielennousemien mukaan, oli ”valtioita”, joilla ei ollut välttämättä aluetta. Kauppaliittojen lisäksi ritarikunnat saattoivat olla ninkin vahvoja, että panivat jopa kuninkaan panssaripaidan rapisemaan, kuten Temppeliherrat tai Saksalainen ritarikunta. Erittäin suurta valtaa käytti kirkko Roomasta käsin ja samoin sen järjestöt, kuten sääntökunnat.

 

Entä jos ajatus maasta ja kansasta on teknologian myötä vanhentumassa. Entä jos voisin perustaa kavereitteni kanssa adaptiivisen valtion tai olla yhdessä asiassa suomalainen, toisessa ruotsalainen ja kolmannessa Fär-saarten uskollinen poika?

 

Federalismi ja unionit ovat silmin nähden kovilla eri puolilla maailma, ja idässä nouseva kovan valvonnan yhteiskuntamalli on aivan liian kallis ja lisäksi haavoittuva.

 

Kirjoitan tässä jättiläiskääpiöistä, koska pelkään Tolkienin tekijänoikeuksien omistajia. Voivat olla vihaista väkeä. Ei siis puolituisia eikä hobitteja tähän yhteyteen, vaan muuten vain vähäistä väkeä mielikuvituksellisesti yhteen liitettynä.

Etävaltio II

 

Maantiede on se ongelma. Nyt meillä on yllättäen uutta tietoa välimatkan poistavista virtuaaliyhteyksistä. Tiedämme, että jossain asiassa ne toimivat erittäin hyvin ja jossain erittäin huonosti.

 

Vallitsevat tuulet ja maantieteelliset välimatkan olivat syy, jonka vuoksi valtava Amerikka ja suurin osa Afrikkaa jäivät tuntemattomiksi muun muassa roomalaisille, joilla kuitenkin oli harvakseltaan kontakteja jopa Kiinaan ja Intiaan.

 

Kielestä tehtiin suuri numero vasta hiljan. Lukutaitoa edisti ensin armeija. Ennen sitä parsittiin kasaan yleiskieli. Hanketta edisti Ranska. Kauan sitten Rooman keisarikunnassa oli ollut ehto, jota nykypäivä ei selvittäisi. Poliitikkojen oli osattava kirjoittaa elävää, käsitettävää ja virheetöntä kieltä. Tästä suoriutuivat jopa useimmat keisarit. Joitakin vuosisatoja myöhemmin Kaarle Suuri ei osannut lukea ollenkaan, ainakaan hyvin.

 

Vielä I maailmansodassa Englannin eteläosista ja Skotlannista tulleet sotilaat eivät ymmärtäneet toistensa puhetta. Tänäkin päivänä yläsaksan svaabi ja Hampurin seudun alasaksa voivat olla ongelmia myös saksalaiselle. YouTube tarjoaa hyviä näytteitä skotlantilaisen puheesta. Moni on kokenut tämän luonnossa: ei ymmärrä. Itse olen joutunut opettelemaan vahvasti skoonelaisen ruotsin ymmärtämistä. Se ei ole aivan helppoa.

 

Yksi maailman muuttumisen mitta on, että tuon sodan aikana englantilaiset ja ranskalaiset maailman johtajat tarvitsivat tulkin keskusteluihinsa. Vielä sellainenkin poikkeuksellinen valopää kuin Churchill kykeni vain vaivoin saamaan suustaan ymmärrettävän lauseen ranskaksi. Latinahan hänellä oli erittäin sujuva, kuten kuuluikin. Meillä Suomessa korvaan sattuu Kekkosen englanniksi puhuma. Tulee vähän hiki, häpeästä. Ja tankerovitsit on unohdettu. Poikkeuksellisen lahjakasta Ahti Karjalaista pilkattiin hänen aivan alkeellisesta englannistaan.

 

Asian tekee ajankohtaiseksi Kiina. On vaikea nähdä, miten onnistuu heidän suunnittelemansa maailmanvalloitus, elleivät he siirrä pelkkään juhlakäyttöön kirjainmerkkejään ja palaa käyttämään esimerkiksi mandariinin kiinaa nykyisten yli kymmenen kielimuodon sijaan. Maailmankielenä ranskan korvannut englanti on onneton valinta. Eivätkä edes amerikkalaiset itse huomaa, että Trump puhui alkeisenglantia, koska suuri osa hänen äänestäjistään ei saa omin neuvoin selvää veroilmoituksesta. Englannissa  poliitikot, myös B. Johnson, puhuvat luokkakantaista kieltä, joka ei ole ”Oxfordin englantia”, vaan paljon ymmärrettävämpää yläluokkaista kieltä.

 

Tietääkseni Mao, Stalin ja Hitler kukin kohdallaan ymmärsivät vain äidinkieltään, jota Stalin puhui koko ikänsä aika reippaalla korostuksella, eivätkä he olleet käytännössä koskaan käyneet ulkomailla. Meillä raukoilla oli toisin. Mannerheimille saksa oli neljäs tai viides vieras kieli, ja Risto Ryti opiskeli määrätietoisesti englannin ja oppi käyttämään sitä sujuvasti ja jokseenkin virheettömästi ja nuorena. Rouva Gerda opetti englantia halukkaille. Ja Mauno Koivisto siis oli perehtynyt alkukielillä hyvin Venäjän ja Ranskan korkeakirjallisuuteen.

 

Miksi saarnaan etävaltion edistämästä kielitaidosta ja luetun ymmärtämisestä? Siksi että vastaus sinun ja läheistesi elämän pituudesta ja laadusta syineen on jo esitetty ja painettu. Tehtäväsi on löytää tuo aivojesi ja sielusi pienoiskartta ja ymmärtää, mitä siinä sanotaan. Oletko jättiläinen vai kääpiö? – Valinta on omasi.

Etävaltio I

 

Historiaa ei pitäisi miettiä historian ehdoilla. Silti se on edelleen suosituin tapa.

 

Osa suurimmista katastrofeista on johtunut siitä, että alueiden olot ja käytettävissä olevat keinot ovat olleet järkyttävästi eri paria.

 

Esimerkki: ensimmäisen maailmansodan mielettömät tuhot ja kärsimykset hahmottuvat teollistumisen aiheuttamien perusmuutosten ja sosiaalisen järjestelmien eroina.

 

Teollisuus, kuten rautatiet, koneet ja tykit olivat ajan tasalla mutta järjestelmät 100:n – 150:n vuoden takaisia. Näkyvin vika oli päätöksenteon ja niiden toteuttamisen täydellinen toimimattomuus.

 

Parhaassa työiässä olevia ja siis taloudellisesti tärkeimpiä ihmisiä kuoli yli neljä vuotta kymmeniä tuhansia päivässä. Eräs uskottava laskentatapa perustuu lukuun 10 miljoonaa sotilasta ja 50 miljoonaa siviiliä.

 

Venäjällä hallitsi tsaari, siihen tehtävään säpsähdyttävän kykenemätön Nikolai II, Saksassa pieni joukko lihavia sotilaita, Ranskassa pari kerran poliittisesti valittua päällepäsmäriä, kuten Clemenceau, ja Isossa Britanniassa sotilaiden tehokkaasti kiristämät poliitikot, pitkään Lloyd George.

 

Tuloksena oli kaksi diktatuuria, Neuvostoliitto ja Saksa, josta ensin mainittu osoittautui perinpohjaisemmaksi. Tuon saa lukea myös julmemmaksi, omia ja vihollisia kohtaan. Saksan päämääriä jarrutti kummallinen kyvyttömyys organisoida maata. Natsien hallinnon johtava piirre oli sekasortoisuus ja sattumanvaraisuus. Parhaan tuloksen rahassa mitaten sai ehkä Yhdysvallat, jonka järjestelmä muotoutui sekä hajautetuksi että markkinointivetoiseksi. Hiukan liioitellen: molemmat maailmansodat olivat USA:lle loistavia liiketoimia erinomaisten investointien ansiosta. Saksan yhteydessä tulee mieleen usein käytetty ”luova tuho”, kun taas Stalinin kirjaama voitto sisälsi kaiken sen, mikä sitten tuhosi Neuvostoliiton. Suomelle sodan häviäminen oli onnenpotku. Puuttunut koherenssi eli johdonmukaisuus löytyi Karjalan metsistä.

 

Ajatelkaa minun mielikseni, että Covid ja ympäristön muutokset olisi jätetty valtioiden tai kansalaisten yksityisasiaksi. Covid on ollut taudiksi lievä. Ympäristön tuhoutumisesta on sekin mielipidesuunta, ettei mitään erityistoimia edellyttävää ole tapahtumassa.

 

Ajatelkaa edelleen minun mielikseni, että Covid on tai olisi voinut olla vakava taloudellinen ja yhteiskunnallinen ongelma ja että ympäristössä havaitut ilmiöt ovat vähintään saman tason kysymys kuin tupakointi eli ennen pitkää monille vaarallisia.

 

Näin päästään takaisin sotiin. Uusiin ongelmin voi vaikuttaa vain ”koko maailman” voimin. Ja sellaiseen meillä ei ole järjestelmää. YK ei toimi. EU ei toimi. Ja kansallisvaltioiden toimet eivät riitä.

 

Johtopäätökseni: näissä asioissa on käsillä poliittinen kriisi. Kiinalaiset luultavasti tietävät itse, että itä-saksalainen systeemi ei toimi. Jos toinen puoli kansaa vakoilee toista puolta kansaa, siitä kärsii välttämätön infra. 

 

Itsehallinto eli tässä yhteydessä parlamentaarinen demokratia on ovela tapa verottaa. Mahdollisimman suuri osa hallintokuluista siirretään kansalaisten eli veronmaksajien kustannettavaksi. [Jatkuu…]

Hiki

 

Kesä 1914 oli hurjan kuuma, kertoi isoisäni. Kesä 1939 oli epätavallisen helteinen, sanoi isäni. Päättelin, että kuuma kesä merkitsee sotaa.

 

Päätelmäni oli väärä. En ollut vanhakaan. Aloitin koulunkäynnin eli olin 6 ja vuosi oli 1951. Ilokseni löysin Ilmatieteen laitoksen sivuilta tiedon, että juuri tuo päivä 1.9. – koulut alkoivat ennen tuona päivänä – oli Länsi-Suomessa poikkeuksellisen lämmin, ja Huittisissa mitattiin 28,0.

 

Opettaja sanoi, että muistakaa lapset, että silloin kun te aloititte koulutienne, syksy oli harvinaisen lämmin. Minä päätin muistaa. Ilman eri päätöstä muistan, että opettaja salli istumisen oppitunnilla uikkareissa.

 

Saattaisin löytää muistamani konsertin perusteella polttavan helteen Jyväskylässä. Pyrimme jostain johonkin Kauppakatua pitkin ja vähän väliä pelastauduimme pankkeihin tai kauppoihin hetkeksi ilmastoitumaan. Sanoisin että se oli 70-lukua. Selvyyden vuoksi: en yleensä käynyt Jyväskylän kesässä. Se on erikoista, etten ole koskaan käynyt Kuhmossa, vaikka pidän erikoisesti kamarimusiikista. Ymmärrettävästä syystä kävin hyvin ahkerasti Savonlinnan oopperajuhlien esityksissä ja konserteissa. Sibeliuksen sinfonian sarja (Paavo Berglund ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri) Kerimäen kirkossa on kai edelleen koko elämäni vaikuttavin konserttielämys. Tähän arvioon vaikuttaa kenties se, etten ollut tottunut kuuntelemaan isoa orkesteria erinomaisissa akustisissa oloissa. Kerimäen liian ison kirkon lehteri saattaa olla Suomen paras paikka, edellyttäen että kirkkosalissa on paljon väkeä.

 

Savosta lähdimme kerran hellettä pakoon kaupunkiin. Seisoimme koko perhe järvessä yleensä kylmässä vedessä eli Kokkoselän puolella ja totesimme, ettei muu auta. Talo, jossa silloin majailimme, oli muuttunut kiukaaksi, koska yläpohjissa oli käytetty kai maakunnalliseen tapaan hiekkaa. Sanoisin että se oli 70-luvun loppua.

 

Sään ääri-ilmiöistä: nimimerkki mukana ollut ja haavoittunut kertoi minulle, että Viipurissa satoi juhannuksena 1944 lunta. Ei paljon mutta kuitenkin. Kysyin vasiten toiselta, joka oli nimimerkki pakoon Viipurista juossut vänrikki. Hän vahvisti tiedon.

 

Muisti on peto. Se on kaikkiruokainen. Itse uskon nykyisin sellaiseen neurologiaan, että aivot kehittävät ja muuttelevat jatkuvasti kertomuksia, joiden sankarina on aivojen omistaja itse. Muistin täydelliseen epäluotettavuuteen on perinteisten filosofista syiden lisäksi siis fysiologiset syyt.

 

Johtavia käsitteellisiä ongelmia ovat esimerkiksi ne, että emme tiedä, mitä ’tietoisuus’ on, emmekä ole varsinaisesti perillä myöskään havaitsemisesta. Toisaalta kiinnostun biomekaniikasta, kun katson, miten alle kouluikäiset pikkutytöt kirmaavat lähes kelteisillään nurmikolla. Olen itse muistavinani, miltä se tuntui. Johtopäätös: keijukaisia on olemassa.

 

Sukulaiseni Inki oli asunut paitsi Tampereella ja Parisissa myös Bagdadissa. Hänen miehensä opetti ranskaa eri puolilla maailmaa. Ja Inki kertoi, että kun lämpötila menee yli 50:n varjossa, sukkahousuja täytyy säilyttää jääkaapissa, koska huoneen lämmössä ne murenevat.

 

Tekoaineitten kanssa on vaikeaa. Isäni mukaan Fiskarsin kirveen muovivarsi mureni jauhoksi yli 30 asteen pakkasessa louteella rakovalkealla.