Sivun näyttöjä yhteensä

23. elokuuta 2017

Asiantuntijuudesta



Varokaa vähän asiantuntijoita.

Tarkoitan kaltaisiani. Eilisen kirjoituksen johdosta joku kommentoija sanoi, ettei minua voi pitää varsinaisesti perusoikeuksien asiantuntijana.  Asa on kuitenkin päinvastoin Olin informaatio-oikeuden professori. Esimerkiksi eduskunnan valiokunnat kutsuivat minua kuultavaksi juuri asiantuntijana. Muuan ongelma oli yksityisyyden ja sananvapauden yhteen törmääminen ja yleinen vaikeus uuden tekniikan istuttaminen perusoikeusjärjestelmään.

Se on sitten aivan eri asia, onko asiantuntija oikeassa. Yliopistollinen perinne pitää väittelyitä hyvin tärkeinä: asiantuntijat ovat niin eri mieltä, etteivät kaikki voi olla oikeassa.

Joskus harvoin tulkintoineen esiintynyt on todella tehnyt helposti osoitettavia virheitä. Yleisesti esiintyy vaihtoehtoisia tapoja nähdä asioita ja myös uudistuksia.

Taisin olla ensimmäinen informaatio-oikeuden professori Suomessa. Minua ennen alalla olleet kollegat olivat käyttäneet hiukan erilaisia termejä ja toista lähestymistapaa. ”Oikeusinformatiikka” puhutti ennen paljon, mutta nyt siitä ei juuri kuule.

Uusi oppiaine herättää aina vastustusta. Kun urheiluoikeus syntyi äkisti ja sai rahoitusta, ihmettelin minäkin. Pian muutin mieleni. Nykyinen urheilu on rahallisestikin niin valtavaa liiketoimintaa, että sen sääntöjä on välttämättä selvitettävä ja kehitettävä.

Kun minulta kysyttiin, mitä pelleilyä informaatio-oikeus on, vastasin esimerkiksi että tekijänoikeus kehitettiin hyvin nopeasti 1800-luvulla, kun oli havaittu, ettei näitä nopeasti kasvavia ilmiöitä (massalehdistö, valokuva jne.) voinut tehokkaasti käsitellä omistusoikeuden kylkiäisenä.

Kuuta ei voi omistaa, kuparirahan voi. Tästä on oltu yhtä mieltä. Teosta ei voi omistaa, koska ”teos” on aineeton eli vain termi Informaatiota ei voi omistaa, ja lisäksi se ymmärretään monin eri tavoin. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sotilassalaisuutta, mutta toisaalta matemaattisesti ilmaistavia tapoja lähettää eheää signaalia kanavan läpi niin että esimerkiksi pakkausalgoritmit ovat keskeisiä.

Teidän lukijoitten kannalta – nyt puhutaan salaisesta tiedonhankinasta. Aika lailla eri asia on kysymys Google tai Facebook – kaupallinen henkilötietojen massahankinta markkinointiin.

Alan keskeinen ongelma on amerikkalaisen ja eurooppalaisen ajattelun suuri ero. ”Privacy” eli yksityisyys on amerikkalaista perua, mutta common law –tyyppinen järjestelmä. Eurooppalainen ajatus mm. kielletyistä tietorekistereistä on toinen. Syy ei ole vain perinne. Euroopassa taustalla on Saksan ja parin muun maan valtionterrorismi, jonka oloissa esimerkiksi luettelot etnisestä alkuperästä olivat tappavan tärkeitä. Siksi tuollaisia rekistereitä rajoitettiin jo maan perustuslaissa 1949. – Kun Saksa miehitti Hollannin, SS:ltä meni muutama tunti noutaa väestörekisteritiedot maan juutalaisista.

Orwellin isoveli-yhteiskunta on sekin eri asia. Se on asiana lähellä sananvapautta. Kysymyksessä on Neuvostoliittoa heijastellut vaanimisyhteiskunta, jossa ihmisten mielipiteet ja kannanotot voivat johtaa summittaisiin rangaistuksiin. (Yhdysvalloilla on ikäviä muistoja ”noitavainoista” eli kieltolistojen laatiminen vasemmistolaisista, kuten Chaplinista. Suomella ei ole varaa röyhistellä. Sodan aikana valistusupseerit raportoivat ”mielialoista”.)



22. elokuuta 2017

Voisiko lehti oikaista



Päivän Helsingin Sanomissa kolumni ”Pääministeri vajosi opportunismiin” on niin epäselvä ja siksi harhaanjohtava, että toivoisin lehden oikaisevan eräitä siinä esitettyjä asioita. Kirjoittaja on nimeltään Sajari.

Eduskunta saa kiireesti käsiteltäväkseen poliisin ja armeijan käytettävissä olevien tutkintakeinojen tarkistamisen. Turun tapahtumat panivat vauhtia asiaan ja samoin poliitikkoihin.

Lehti tulee väittäneeksi, että kaikki perus- ja ihmisoikeudet ovat yhtä tärkeitä. Sitten kirjoituksessa sanotaan, että Euroopan unionin tuomioistuin – siis kaiketi ei Euroopan ihmisoikeustuomioistuin - olisi korostanut yksityisyyden suojan ”loukkaamatonta ydinaluetta”. Tämän ajatuksen sisältö jää arvoitukseksi.

Kirjoittajan olisi pitänyt tuoda esiin perusoikeudet toisaalta lainsäädännön, toisaalta viranomaistoiminnan kannalta. Nythän on kysymys lainsäädännöstä. Sen sijaan kirjoittaja vaihtaakin asiaa ja ryhtyy moittimaan pääministerin ”irvokasta perustuslain vähättelyä”, vaikka kysymys oli perustuslain säätämän oikeuden rajoittamisesta eli Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan nimenomaan tarkoittamasta menettelystä.

Saako poliisi pyytää autoilijaa esittämään ajokorttinsa? Saako maahantulijan matkustusasiakirjat tarkastaa?

Anteeksi lapselliset esimerkit, mutta kysymys on juuri viranomaistoiminnan ydinalueesta. Poliisin ja puolustusvoimien ydintehtävä on suojella ihmisten henkeä. Lailla – ei siis perustuslailla – on määrättävä tuon toiminnan rajat.

Perustuslaki määrää periaatteen, päämäärän. Laki määrää keinot, sallitut keinot. Niiden ylittämisestä laki määrää rangaistuksen. Poliisin tehtävä on tutkia tietokantoja selvittäessään rikosta. Poliisia rangaistaan, jos hän tutkii rikostietoja omaksi huvikseen eli vailla yhteyttä virkatehtävään. Rajankäyntiä on tehty kotimaisissa tuomioistuimissa. Sama koskee terveystietoja ja hoitohenkilökuntaa.

Perusoikeuksien yhteentörmäysten selvittely on lainsäätäjän, tuomioistuimen ja viranomaisten alituinen tehtävä. Henkilötietojeni käyttäminen mainontaan on kovin eri asia kuin yksityisten tietojeni selvittely terrorismiuhan takia.

Miten raja vedetään, se on mutkikas kysymys, ja esimerkiksi jälkikontrolli on tarpeen. Demarien puheenjohtaja sanoi eilen juuri niin kuin asia on. Turvallisuutta vakavan vaaran edessä on parannettava, ihmisten yksityisyyttä aiheetta vaarantamatta. Ja ongelma on tämä ”aihe”.

Yksityisyyden suojassa ei ole loukkaamatonta ydinaluetta, vaikka HS:n toimittaja väittää niin. Nykyisenkin lain mukaan yksityisyyden suoja väistyy määrätyissä tilanteissa. Palokunta saa tulipalon raivotessa heti tiedon, missä palavan talon huoneissa on asukkaita ja millaisia. Surmansa saaneen henkilöllisyyttä selvitettäessä haetaan henkilötietoja.

Turun tapauksen kytkeminen pääministerin poliittiseen opportunismiin voi osoittautua todeksi. Johtopäätös on kuitenkin ennenaikainen. Ongelma on todellinen. Se on ratkaistavissa järjellä, vaikka on vaikea. Ja se on ratkaistavissa varomalla nälvimistä, joka ei edistä itse asiaa.


21. elokuuta 2017

Hyvä Emma



Piti soittaa, mutta kello ei ole vielä paljon mitään, vaikka on hyvä kello.

Tapaamme illalla, sovituin tavoin, ja te viette täältä kassikaupalla kirjoja antikvariaattinne näyteikkunaan kirjan ystävien yllytykseksi. Kuten päätimme, näyteikkuna jaetaan kahtia. Toinen puoli on Kauhavan kirjakaupan suosikkiteoksia 1940- ja 1950-luvulta. Toinen puoli on muuten vain kirjoja teidän varastostanne sillä perusteella, että haluan osoittaa niitä sormella. Esimerkiksi Friedellin ”Uuden ajan kulttuurihistoria” ja Linkomiehen ”Vaikea aika”, molemmat sytyttävän kirjallisen tyylin takia.

Maalaiskirjakauppamme puoli tulee herättämään pahennusta itätuulen väen keskuudessa. Berijan tarhat, Kremlin kellot, Vieraan kypärän alla. Kävimme tuota kirjakauppaa hoitaneen äitini kanssa listaa läpi. Sivuuttaen aivan selvät tapaukset (Tuntematon sotilas, Sinuhe), niin kyllä nuo kirjat menivät kovasti kaupaksi. Jokin Yrjö Soinin ”Kuin Pietari hiilivalkeilla” ei kuulu myynnillisesti samaan ryhmään, vaikka on hyvin oikeistolainen. Olavi Paavolainen (”Synkkä yksinpuhelu, 1.-2.p.) ei maalla kiinnostanut.

Mannerheimin muistelmia emme pane ikkunaan, vaikka se oli oikein hinnoiteltuna suosittu 50-vuotislahja. Näytteille kuuluisi Ryhmy ja Romppainen, mutta niitä voi olla vaikea löytää tähän hätään.

Ikisuosikkeja sodan ja rauhan aikana oli Hilja Valtonen (”Nuoren opettajattaren varaventtiili” tai muu), Aino Räsäsen ”Helenat” ja Lempi Jääskeläinen (”Weckrothin perhe”).

Hyvin suosittu oli WSOY:n Riksin sarja. Jopa lääkärin rouva osti Agatha Christietä. Eräs Pernaan emäntä oli ollut Amerikoissa ja ällistytti kaikki kysymällä Sein Grein tiettyä kirjaa. Kesti aikansa ymmärtää, että kysymyksessä oli Tsane Kray, siis Villin lännen vaihtoehtoisen todellisuuden kehittäjä (”Purppuralaakson ratsastaja” jne.).

Samoja teemoja kehittelee omien valintojeni puolella S. Kierkegaard. Paras olisi ”Joko tai” tai ”Pelko ja vavistus”. Niistä käy muun ohella ilmi, miksi luemme ja ostamme kirjoja.

Koulukirjojen jälkeen myynniltään merkittävä ryhmä on lastenkirjat. Myynnistä tulee ensimmäiseksi mieleen ”Hanhiemon iloinen lipas”, joka kerralla vanhetti Arvilyn tarinat ja vastaavat, kiitos Kirsi Kunnaksen.

Mielestäni Tove Jansson otti hitaasti kiinni maaseudulla, mutta Peppi Pitkätossu ja sitten muutkin Astrid Lindgrenit oli selvä tapaus. Valitettavasti miehinen pikkupoika ei niitä lukenut.

Kaksi kirjaa, joita emme tavatessamme muistaneet, on pantava välttämättä esille. Topelius, mielellään ”Välskärin kertomuksia” ja Dumas, ”Kolme muskettisoturia” (jota harva kuitenkaan jaksoi lukea loppuun).

Yrjö Kokon ”Sudenhampainen kaulanauha” olisi tärkeä, mutta en tiedä, missä oma kappaleeni on.


Ja sitten olisi sivistysviihde. Minulta saa sarjakuvia (Tintti), mutta mainitsisin erikseen unohdetun Richard Gordonin (”Lääkärin vihreä oksa”) ja P.G. Wodehousen sekä Guareschin (”Isä Camillo-sarja”), joita kaikkia nosti elokuva / televisio. Meillä oli se elokuvateatteri…