Turha ostaa

Panin mustan kellon, Arne Jacobsen, muovia. Menen hautajaisiin. Ilokseni sain yhteydet ja tiedon, että Tuomo Mannermaa siunataan tuomiokirkossa nyt. Elja Puukko sanoi laulavansa todella mahdollisen ”Ich habe genug”, minulla on riittävästi, kantaatista.

Muistan hyvin, että Tuomon oma suosikkioli Trauerode BWV 198 ja hän kirjoittikin siitä. Se on niin mystinen teos. Siitä on muuan uusi levytys, jossa mystisen kokemuksen muunto musiikiksi selitetään kohta kohdalta.

Silti: kun jäät lähtevät Oulunjoesta, muistan että tuo mies oli kuunnellut sitä ääntä lapsesta. Kun vielä keskustelimme, ennen kuin sairaus ja maantieteellinen välimatka voitti, en keksinyt kysyä tuota. Sellainenkin uskonnollinen tunne voi olla teologilla: kuolema on jäittenlähtö.

Siltä varalta, että joku olisi kyllin tyhmä kysyäkseen, en osallistu keskusteluun Jumalan olemassaolosta. Tuomon kanssa naureskelimme Boenhoefferin nokkelaa lausetta, jonka mukaan sellaista Jumalaa, joka olisi olemassa, ei ole olemassa. Einen Gott, den es gibt, gibt es nicht.

Iltatähti ja Aamutähti on sama. Muinaisilta meni aikaa ja vaivaa tämän käsittämiseen. Planeettojen liikkeet ovat vaikeaselkoisia, varsinkin kun maailmankansi on vielä arvoitus.

Iltarusko ja aamurusko on valinnan kysymys. Auringon liike on näennäinen. Todellisuudessa liikkuu maa, joka on itse asiassa pallon muotoinen, vaikka siitäkin on vaikea itse vakuuttua.

Kun ajattelee auringon mentyä mailleen tuleva sarastusta, usko ja toivo osoittautuvat saman asian rinnakkaisiksi nimityksiksi. Auringon tuleva nousu on ikään kuin objektiivinen tieto, kun taas toivo on sinun sielusi tila, alttiutta tulevan ja menneen leikkauspisteessä, jota sanotan nykyhetkeksi.

Lähden nyt. Uskon tulevani takaisin.

Villiä länttä

En tiedä, miten virittäisin virvoja, miten kirjoittaisin kirjoja, ilman tätä blogia. Lukeminen on väärin ymmärtämistä. Katso aiheesta H. Bloom, ”A Map of Misreading”.

Jos kerron totuuteen perustuvan tarinan ja muutan hiukan faktoja, etten paljastaisi kukaties kiusalliseen tai harmilliseen valoon joutuvia henkilöitä, joku jää inttämään juuri tuosta tosiasiasta. Mieleen ei tule, ettei tarinan kannalta ole yleensä tärkeää, pysähtyikö kaupunkilainen maitolaiturin eteen autolla, jonka merkki oli Hansa Borgward vai Goggomobil. Yleensä sekään ei vaikuta asiaan, sijaitsiko paikka 200 metriä Laukaan puolella vai oltiinko kerrassaan Toivakassa.

En jaksaisi kirjoittaa näin mitättömästä aiheesta, ellen tietäisi, että kysymyksessä on amerikkalainen kaupallinen perinne. Muiden väkivaltajärjestöjen joukossa sieltä käsin vyörytetään erilaisia tositelevisioita ja muita formaatteja, joiden idea on vääristää yleisön käsityksiä todesta ja todellisuudesta.

Aika moni luulee, että ”totuus” on jotain, mikä on painettu vieraalla kielellä ja salaperäisiä lyhenteitä käyttäen tuoteselostukseen. Päinvastoin se on. Viihteen ja taiteen ero on olemassa, vaikka sitä ei raatsi aina tähdentää. Viihde tyylittelee eli suomeksi vääristää todellisuutta. Taide luo todellisuutta. Viihde ottaa aitoja aineita ja väärentää ne. Taide ottaa väärennettyjä tai muuten viallisia aineita ja tekee niistä terveellisen ja toden keitoksen.

Joku mies typerehti hattu päässä televisiossa korvamadoista. Täytyykin muuten muistaa, kun menen seuraavan kerran kameroiden eteen, vetää alushousut päähän. Jos joku ihmettelee, sanon että sellainen on nyt muotia.

Mies sanoi tutkineensa mieleen lyöttyvää sävelmää ja mainitsi jotain keinoista päästä sellaisesta eroon. Koska tutkijat eivät sitä ikinä saisi tietoonsa, Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa Messukylään muuton eli ensimmäisen rauhanajan vuoden kuvauksessa on hienoin ja järkyttävin tietämäni kuvaus ”korvamadosta”. En viitsi edes mainita iskelmän nimeä, koska ei sillä ole tässä yhteydessä merkitystä. Päätalo rinnastaa tai tulee rinnastaneeksi oman järkkymisensä tuohon kiusaan. Järkkymisen tausta on äskeisissä sotakokemuksissa ja tietenkin hänen oma epäonnistunut seksuaalinen kehityksensä. Tuhoisana kehityksenä kulkee sairas mustasukkaisuus. Tuosta piirteestä Koillismaa-sarja on vielä vahvempi todistus, mutta on tämä Iijokikin aikamoinen kertomus.

Jouduin lähelle tuota ilmiötä eli siis aviollista mustasukkaisuutta vuosikymmeniä, ensin asianajajana ja sitten tuomarina. Itse ilmiötä en tunne. En siis todellisuudessa ymmärrä sitä. Sitä enemmän muistan tapauksia, esimerkkejä elävästä elämästä. Se on yhtä järjenvastaista, samalla tavalla ymmärrystä uhmaavaa kuin korvamato.

Mustasukkaisuus aiheuttaa myös murhia. Mielessä levynä pyörivä iskelmä oli yksi niistä ongelmista, joiden takia Päätalon ”minä” (joka ei mielestäni ole Kalle Päätalo, vaan lopultakin romaanihenkilö) joutui Tampereen Hatanpään mielisairaalaan. Ja mustasukkaisuus puolestaan osoittautui oireeksi isä-Herkon paranoidisesta psykoosista, joka vei hänet Oulun piirille. Herkon sairauskertomus eli kovan työmiehen sortuminen syvästi häiriintyneeksi työn väistelijäksi, siinäkin harhojen vallassa, on kirjallisuutemme hienoin. En usko että psykiatrien ammattikirjallisuudestakaan löytyy saman tasoista, varsinkin kun kansanihmisten mielisairaudet ovat edelleen vaiettu aihe. Yhteisesti sovitun valheen mukaan meillä vain herrat harrastavat henkisiä häiriöitä, vaikka todellisuudessa melkein jokainen aikuinen muistaa sekä nykyisyydestään että menneisyydestään esimerkkejä toisten todellisuuden vaarallisesta heilahtelusta.

Maallikon arvaukseni on, että tuo mato-ilmiö, jota yhteen aikaan kutsuttiin nimellä perseveraatio, on tyypillinen murrosikäisille ja muille taiteilijoille. Vahva keskittyminen omiin tuntemuksiin edistää sellaista. Paras pitkäaikainen lääke on arjenkiireet, etenkin jos niihin liittyy todellisia, vakavia ongelmia, kuten sairauksia ja kuolemantapauksia.

Lehdessä Timo Julkuseksi väitetty henkilö laukoo typeryyksiä kirjojen myynnistä. On surullista havaita, että nyt myös lehdet (Kauppalehti) ovat saaneet haraviinsa, että kohta ei ole enää Helsingissä eikä siis muuallakaan Akateemista kirjakauppaa. Ostajana mainitaan Bonnier. En ole vielä päättänyt, muuttaisinko maanpakoon johonkin sivistyneeseen paikkaan, kuten Kosovoon tai Kabuliin.

Tuo tuollainen Julkunen näyttää ehdottavan, että kustantajat sopisivat keskenään, että myytäisiin viittä tai kuutta kirjanimikettä viileät sata tuhatta kappaletta täyteen hintaan.

Korvamato.  Minulla tosin on tietoja alalta vasta vuodesta 1938 (varastoluettelot täydennettynä niitä käyttäneen äitini selvityksillä), mutta ainakin koko tämän ajan näitä päättömyyksiä on puhuttu. Olin mukana kaatamassa kirjojen määrähintajärjestelmää. Se oli virhe. Mutta itse olen valitettavasti liian vanha, äidistäni puhumattakaan. Toiminimi ja mainoslause olisivat valmiina ”Kemppisen musiikki- ja makkaraliike”, erikoistunut kirjoihin.

Tosi autoilua

Urheilussa joukkueen johtajat eivät kuitenkaan keskity juopottelemaan tarpeettomien tapaamisten välillä. Muuan kertoi todellisesta työstä. Urheilijoissa on monenlaista väkeä. Kertojani oli kai joukkueen johtajana olympialaisissa Montrealissa.

Tämä sotilasmestari oli hyvä ja Suomen mestari, mutta vapaakivääri oli hänen ainoa lajinsa ja karsinnoissa hän putosi. Sellaista tapahtuu. Ammunta on herkkä laji.

Tämä olikin kisojen ensimmäisiä mittelöitä ja siitä eri sotilasmestari maleksi hotellihuoneessa, jossa joukkueen johto piti päämajaansa. Hän oli hiljainen mies ja raitiskin, mutta monen päivän jälkeen muutkin kuin kertojani alkoivat hermostua häneen. Kielitaidosta hän oli tyystin vapaa ja ehkä hiukan myrtyneenä menestymättömyydestään hän ei pyrkinyt edes katsomaan ammunnan kovimpia koitoksia.

Kolmensadan metrin matkalta ammuttaessa siinä ei olisi ollutkaan paljon katsomistakaan, kun ei ollut vielä skriinejä. Kilpailupaikalle olisi varmaan tarvittu passit ja pelit. Eikä sotilasmestari olisi sinne löytänytkään eikä sieltä pois. Hänen virkauransa oli tiettävästi edistynyt vapaakiväärin merkeissä, satunnaisin poikkeamin sotilaskivääriin.

Niin häneltä kysyttiin, oliko hänellä rahaa, eikä hänellä ollut. Joukkueen kassasta hänelle lykättiin muutama seteli ja käskettiin mennä katselemaan kaupungin nähtävyyksiä. Hän tiedusteli, mitä pitäisi katsella.

Jokaisen suuren johtajan takana on nainen, myös urheilujohtajan. Kertojani takaa astui sihteeri tai vastaava, joka sanoi, että tuosta hotellin läheltä lähtee sopiva bussi, ja kirjoitti lapulle ”Sightseeing”.

Ovi kolahti ja Suomen joukkueen johto tunsi olonsa suorastaan helpottuneeksi. Vireeni juoksi kultamitaleja ja oli muutenkin tärkeämpää tekemistä. Joukkueen johto keskusteli Cooperin testistä. He olivat silloin ja kaikki muut ovat edelleen sitä mieltä, että Virenin intissä tiilimurskalla juoksema 4300 metriä jää rikkomattomaksi maailmanennätykseksi. Se on melkein sama kuin 13.16,3 vitosella, edelleen voimassa oleva Suomen ennätys. Jotkut sanovat että se oli 4500 metriä, mutta juoksija itse arvelee tuota lukemaa liian korkeaksi.

Siinä riitti sotilasmestareille ihmettelemistä. Mutta on vaikea sanoa, kuka olisi maailman kaikkien aikojen paras urheilija, hiilimurskat ja huonot piikkarit huomioon ottaen. Hyppäisin Paavo Nurmen yli ja sanoisin että ellei tämä niin sitten Jesse Owens. Pikamatkojen maailmanennätykset 1936 voi panna liian hyvien kellomiesten piikkiin, mutta pituushyppyä ei. Kun hyppyjen ja heittojen ennätyksissä edelleen selvästi näkyviä lääkeaineita ei ollut tuolloin keksittykään, ehkä sitten Owens. Hänen jälkimaineensa ei ole riittävä, koska amerikkalaiset väriveljet jättävät hänet mainitsematta hänen vanhempana harjoittamansa luokkasopuilun vuoksi. Ja Joe Louis puolestaan myi nimikirjoituksiaan Las Vegasissa.

Noissa oloissa kukaan ei kaivannut eikä edes muistanut sotilasmestaria, ei kämppäkaverikaan. Kisojen lähestyessä loppua tuli kuitenkin puhelinsoitto Vancouverista 3 684 kilometrin päästä. Siellä oli paikallisessa poliisiputkassa ihmetelty ongelmaa eli tätä sotilasmestaria, joka oli tuotu puolitajuttomana ja erittäin nälkäisenä Greyhound-bussista sinne, Tyynen valtameren rantaan.

Hän oli siis erehtynyt bussista Montrealin hotellilla ja istunut niin itsevarman ja sulkeutuneen näköisenä kuin vain suomalainen kapiainen osaa, ettei hänen rahattomuutensa tullut ilmi ennen kuin oltiin keskellä suuria erämaita. Ja kielitaitoa hänellä ei siis ollut, mutta ei siitä ollut haittaa. Vancouverissa poliisit olivat arvelleet häntä ruteeniksi tai armenialaiseksi ja kuljettaneet tulkkeja, kunnes erään konstaapelin vaimo oli unohtunutta virka-asetta puolisolleen poliisikamarille tuodessaan sanonut kanadan kielellä, että tuohan on vähän vaarivainaan oloinen niin saattaisikohan se olla suomalainen. Haeskelun jälkeen joku suomensukuisten kansojen edustaja löytyikin, sillä sellaisia oli Vancouverissa ennen enemmänkin. Ja sotilasmestari ilmoitti, ettei hänellä ollut huomauttamista kotiolot ylittävästä kohtelusta ja ravinnosta mutta kai häntä odotetaan kotimatkalla siellä toisessa kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt muistanut.

Vancouverin konstaapelit vähän säikähtivät, kun sotilasmestari oli ampuvinaan vapaakiväärillä, mutta tulkki käänsi, että urheilumiehiä tämä on, ja ennen pitkää puhelin soi Montrealissa ja johtaja, kertojani, saatiin puhelimeen. Kiukuissaan hän olisi halunnut laittaa ampujaurheilijan palaamaan paikallisbusseilla, mutta järki voitti. Ennen pitkää se lahjakkaaksi osoittautunut sihteeri oli Montrealin lentokentällä ottamassa sankarimatkailijaa vastaan, ja tämä ehti hakea majoituksesta käytetyt kalsarinsa ja istui paluulennolla koti-Suomeen hyvin tottuneesti.

Urheilujohtaja, kertojani, mainitsi kehottaneensa matkailijaa tekemään jatkossa nuoremmille kyvyille tilaa, koska edustustehtäviä ei ollut enää näköpiirissä. Ei sotilasmestari siihenkään mitään sanonut, istui vain kuin linja-autossa ja naputteli saappaan kärjellä lattiaa.