24. lokakuuta 2014

Liitua





Kerran keksimme joukolle keinon asunnon suunnitteluun ja sisustamiseen. Siihen tarvittaisiin pieni säkillinen liitujauhoa. Jokainen astuisi jauholaatikkoon silloin tällöin. Tuloksena olisi paljon kengänjälkiä lattialla, kartta todellisista reiteistä. Varmaan vessaan menisi aika vahva jälki. Jos lapsille olisi esimerkiksi punaista jauhoa, saataisiin arvokasta tietoa lapsen biologiasta ja psykologiasta.

Ajatuksen taustalla on tuttu muurahaispesä. Sitä on tullut pidetyksi silmällä muutamia vuosikymmeniä. Ne pirulaiset eivät vähästä väsy. Jos joku rakentaa talon niiden polulle, ne rupeavat kulkemaan talon yli, tai läpi.

Lappi-kirjassa sanottiin Utsjoen Inarinjärvestä kartalla ylös oikealla olevista alueista, ettei siellä käy koskaan kukaan; kun siihen aikaan Tenossa oli lujasti lohta, poroelinkeino ei ollut suosittu.

Vuonna 1950 isäni siis lopulta sai Saariselän tunturialueesta uuden, uskottavan kartan, jonka mittakaavakaan ei ollut paha. Sieltähän ei ollut peruskarttoja eikä retkeilykarttoja ollut vielä keksitty. Hallussani oleva taloudellinen kartta osoittaa muistikuvani oikeaksi. Suomu virtaa etelään eli Pohjanlahteen ja Luiro pohjoiseen Jäämereen. Ei kulkija sellaisesta kartasta hyödy.

Nuo uudet kartat olivat mustavalkoisia, siis pelkkiä ääriviivoja. Sain tehtäväkseni värittää noita karttoja käsin. Yhdessä karttalehdessä oli varmaan viikon työ. Taisi olla kesä. Erikoisen juhlallista oli lupa käyttää äidin käsitöiden mallipiirroksiin käyttämiä Rapidografeja. Sen hienompia kyniä ei olekaan eikä tule. Puhe on siis täytekynän tyyppisistä tussipiirtimistä, joihin voi vaihtaa lennosta vahvuudeltaan vaihtelevia teriä. Luulisin että niitä käytettiin tuohon aikaan rakennus- ja konepiirustuksiin.

Olen saanut muutamia ihmetteleviä kommentteja ja kummastuneita katseita kartoistani, joita väritän tietokoneella käsin miettiessäni, miten jatkaisin kulloistakin kirjoitusta. Se on vähän niin kuin tupakointia. Pitää panna palamaan fundeeratessaan. Mikään valtion virasto ei tietääkseni ole kieltänyt tätä enkä ole kuullut, että kartan värittäminen aiheuttaisi keuhkosyöpää. (En tosin ole jättänyt piippuakaan.)

Alan tietää aika paljon esimerkiksi Kivennavan pitäjän asioista ja olemassaolon ehdoista. Monin paikoin olen poistanut mäntyjen ja kuusien merkit käsin yksi yhdeltä ja värittänyt korkeuskäyrien välit niin että asutuksen sijainti kahdelle mäelle näkyy yhdellä silmäyksellä. Lähellä oleva karttalehti Vuottaa kertoo Siiranmäen linnoittamisesta ja taistelusta enemmän kuin tavallinen sotakirja. Joku nuorempi voisi rakentaa karttapohjan päälle animaation taistelujoukoista ja huoltoreiteistä…

Tämän kirjoituksen kuva osoittaa jotain. Lähde on


Verkkojulkaisu www.vox.com on kaiken kaikkiaan hieno. Sillä on osoitteessa


kymmeniä karttoja, jotka selittävät Euroopan.

Tuollaista suonikohjuisen verkkosukkaa en ole ennen nähnyt. Jokainen ruutu kuvaa muutosta, jutun esimerkkikuvassa väestön vähentymistä.

Ensimmäisen maailmansodan kartat ja teemakartat on kokonaisuus


Aivan totta siitä saa neljännestunnissa melkein yhtä hyvän käsityksen asiasta kuin puolen tuhannen sivun lukemisesta. Tämä on nyt uutta. Haluaisin nähdä paljon lisää tällaista.

Itse opiskelin eilen Suomen raaka-ainevaroja. Kirja (I. Hustich) on vuodelta 1955. Tämän hetken suo- ja turvekeskustelun tausta ovat tuossa kirjassa. Todella mielenkiintoista on nähdä, että jo tuolloin maan metsävaroja selvitettäessä viitataan selkeästi eukalyptuksen käyttöön selluloosan valmistamiseen, ja teollisuusspriihin (etyyli) moottorien polttoaineena.

23. lokakuuta 2014

Messuamatta





Olin viime vuonna Helsingin kirjamessuilla. Siellä oli hauskaa. Tosin sinkkitiskeiltä ei myyty konjakkia eikä bratwurstia, ei liioin leipäsiä. En olisi kyllä ostanutkaan. Luultavasti olin kirjamessuilla ensimmäisen kerran Frankfurtissa 1975. Ei se mitään. Heikki Reenpää mainitsi silloin, että kirjamessuilla tarvittiin ennen kumisaappaat. Hän oli ollut mukana jo ensimmäisillä messuilla sotien jälkeen. Myös Frankfurtin kaupunki oli kuulemma ollut pahasti rikki.

Huomenna olen jossain salissa puoli kahdelta. Joku haastattelee, kai Unto Hämäläinen. Ajattelin kertoa, että kunpa tänäkin vuonna tekisi samanlaisia löytöjä kuin viimeksi (Timonen – Valkonen, Sienten biologia. Gaudeamus). Käsitin tuon kirjan luettuani, että emme näe emmekä ymmärrä itsestämme emmekä ympäristöstämme mitään.

Asiat eivät ole sellaisia kuin ne näyttävät olevan. Virhe on sanan ”näyttävät” kohdalla. Se näyttää viittaavan näkemiseen. Käytännössä mieleen tulee silmillä näkeminen. Kaukoputken ja mikroskoopin ei ole arveltu vaikuttavan elämäämme sen ihmeemmin, ellei sitten puhuta pienenpienistä taudinaiheuttajista.

Mutta melkein kaikki sienet ovat siis paljaalle silmälle näkymättömiä ja silti elolliselle ympäristölle yhtä välttämättömiä kuin mikrobit, joita ihmisruumiissa on muutama kilo, lukumäärältään kymmenen kertaa enemmän kuin soluja. Ilman niitä emme eläisi.

Jokainen puu on ihminen. Kivet vain kuiskivat.

Niin kauan kuin maailmassa on sieniä, on toivoakin. Ja jos joku arvoisa kirjamessujen kävijä putosi nyt rattailta, sieneksi sanotaan tavallisesti itiöemää, joka havaitaan maan pinnalla, mutta sieniin – fungi – kuuluu muutamia miljoonia eri lajeja, ja minkä tahansa paikan mykobiota on käsittämättömän runsas.

Mainitsemallani kirjalla on muuten oma hakusana Wikipediassa. Kirjoitin siitä tässä, kun se oli juuri ilmestynyt. Näistä kirjoituksista olen tilillä myös huomenna. Syy on blogikirjani, jonka nimeä en nyt tähän hätään muista, mutta se siis ilmestyi toukokuussa.

Jos tilaisuudessa kysytään, onko verkkokirjoitusten julkaiseminen kansissa järkevää, sanon muuttaneeni mieleni. On se. Tuhannen kappaleen painos näyttää menevän loppuun näinä aikoina, ja se on suunnaton menestys. Olen nähnyt myyntilukuja. Kustantajani Art House ei joudu panemaan hankkeeseen rahaa omistaan. Itse en tiedä, saanko oikein rahaakin. Päässä laskien kysymykseen voisi tulla apulaispianonkantajan kuukauden ansio, brutto.

Joudumme miettimään, mitäs sitten tehdään.

Olen ajatellut ottaa yhteyttä tekijänoikeuden haltijoihin ja ryhtyä julkaisemaan esimerkiksi Orwellin kirjaa ”Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa” jatkokertomuksena tämän blogin yhteydessä. Myös hänen esseitään voisi harkita. Mutta ajattelin, että todellinen jatkokertomus voisi olla koukuttava.

Hirvittävän vaivalloinen vaihtoehto olisi suomentaa tähän tekijänoikeudesta jo vapaan Chestertonin pikku esseitä. Ne ovat niin hauskoja. Yksi vaihtoehto olisi kokeilla kepillä jäätä ja selvitellä, saisiko I.B. Singeriin oikeuksia ilmaiseksi. En nimittäin aio maksaa tekijälle mitään, koska en itsekään saa tästä palkkiota. Mielestäni Singerin romaaneista muutama ja etenkin ne kaksi novellikirjaa, vanhasta maasta ja uudesta, ovat niin mahdottoman hyviä, että niitä saisi pitää esillä. Niiden suomentaminen muuten oli erittäin vaikeaa. Teksti on näennäisesti helppoa. Se on aina vaaran merkki. Kun yrittää saada aikaan helppoa ja ongelmatonta suomea, tuntee joutuneensa merirysään. Aina kun liikahtaa, jää jostain kohdasta kiinni.

Hauska kirjamessuille on mennä, kun ei ole mitään tavoitteita eikä liioin erikoisempaa sanottavaa. Pitkiä kirjoja varta vasten kirjoittaneita aion varoa, etenkin tuttavia. On se niin valtava urakka. Tällä viikolla muussa yhteydessä mainitsemani Jack London kuvaa ”Martin Edenissä”, miten epätoivoista on tulla kirjailijaksi. Kuvaus on tosi. Kirjailija on kuin Jeesus, joka on naulittu ristille kahden kustantajan väliin.

Etteivät puhevälit kärsisi, en tarkoittanut tuolla omaa kustantajaani, vaan kilpailijoita. Tai ehkä en niin heitäkään, koska mieleeni tulee heti paljon hauskoja muistoja kustantajista. Kuten sekin, miten mielestäni näin Pariisissa Gaston Gallimardin livenä ja kuinka kirjamessuilla katselin Gerard Bonnieria, joka oli aivan hämmästyttävässä määrin putkimiehen näköinen mies.

Nyt täytyy lähteä muille asioille. Jos vaikka tuuli nousee, on yritettävä elää. Il faut tenter de vivre.

22. lokakuuta 2014

Viides taksi





Itse auto oli samanlainen kuin kaikki muutkin Espoon ulalta tilatut, vaalea tai valkoinen tavallinen sedan. Kuski oli täkäläisiä. Löytyi jopa yhteisiä tuttavan tuttavia.

Jäin miettimään repliikkiä, jonka mukaan Ruotsin sotilaat haluavat lisää rahaa ja ovat siksi keksineet sukellusvenekohun. Sanoin että onhan se niinkin.

Ihmettelin miten venäläisen virallisen propagandan väite, joka tietenkin on kenen tahansa helppo keksiä itsekin, oli ehtinyt suomalaiseen taksiin muutamassa tunnissa.

Selitys voisi olla tosikin. Itse olisin kuitenkin yllättynyt, jos jokin poliittinen taho junailisi tällaista ilman hyvin selviä todisteita. Koska jopa julkaistujen asiakirjojen ja kirjoihin siirrettyjen lähteiden mukaan Naton / Yhdysvaltojen signaalitiedustelussa Ruotsilla on ollut kauan oma roolinsa, voi omassa tyhmässä mielessään arvailla, kenen liikennettä siellä seurataan. Olisi vain loogista että kohde puolestaan pyrkisi olemaan selvillä tästä toiminnasta.

Illan suussa venäläinen asiantuntija sanoi aika suoraan, että jos jokin sellainen maa kuin Suomi tai Ruotsi liittyy Natoon, Venäjä tuo ydinaseita Itämerelle.

Koska en ole sotilas enkä poliitikko, pidin tuota uhkailuna. Mielestäni siinä myös ohimennen kiistettiin Suomen ulkopolitiikka vihjaamalla, että eräät ratkaisut johtavat pakotteisiin.

Taksimies oli tavallinen kantasuomalainen, vaikka erehtyi Helsingissä risteyksistä vähän väliä. Vaimo kuului olevan lahden takaa. Itä-Viron venäjänkielisten prosentuaalisen osuuden hän tiesi tarkasti.

Ei tästä sen enempää, kun ei tässä oikein asiaa ole. Timo Soinia kohtaan tunnen myötätuntoa.

Suomessa arvaukseni mukaan noin 10 prosenttia väestä on vaistomaisesti sillä kannalla, että Bryssel on paha paikka, mutta Moskova ei, että Kreikka ja muut Välimeren maat ovat epäilyttäviä ja suomalaiselle veronmaksajalle kuormittavia ja kiusallisia rahan imijöitä, mutta Venäjä on luotettava liikekumppani. Ruotsia on syytä aina epäillä. He eivät osaa asioitaan. Ruotsin kielen jatkuva tunkeutuminen Suomeen olisi torjuttava ja tuota kieltä puhuvien oikeudet olisi purettava.

Perussuomalaisten ulkopolitiikka ja suhde sotavoimiin näyttää lehtien mukaan olevan esimerkillisesti linjassa muiden suurten puolueiden kanssa. Toisin sanoen nuo vastakkain asettelut eivät ole heidän ajatuksiaan.

Eri yhteyksissä olen tällä verkkopaikalla ihmetellyt entisten kovan linjan kommunistien jatkuva myötämieltä Venäjää kohtaan. Jatkan ihmettelyä. Jokin osa suomalaisista, esimerkiksi tuo 10 prosenttia, ei siis ole russofobisia.

Uusi ystäväni kysyi ammattiani ja ilahtui tilaisuudesta saada ilmaista oikeudellista neuvontaa. Sanoin etten tapaa antaa oikeudellisia neuvoja. Se ei pidätellyt häntä. Ongelma oli testamentin peruuttaminen. Vastasin nöyrästi, että testamentti peruutetaan hävittämällä se tai tekemällä uusi testamentti. Sain kuulla, että jotakuta oli sorrettu, kun dementoitunut setä oli houkuteltu tekemään testamentti kysyjän vahingoksi, ja että pian mennään poliisin puheille. Dementiasta on lääkärintodistus ja lääkehoito on määrätty.

Sanoin ettei tuo ole rikos eikä siis kiinnosta poliisia. En viitsinyt mainita todistelun vaikeudesta. Kysyjä ihmetteli kovasti, mutta sanoin vielä, että dementiaan suistuneen tuossa tilassa tekemä asiakirja jää vaille vaikutusta. Termi on oikeustoimikelpoisuuden puuttuminen. Syrjäytetty perillinen voi ajaa moitekannetta tuomioistuimessa.

Kysyjä piti ajatusta hyvänä mutta ilmoitti, että hänpä menee lyömään nyrkkiä pöytään ja teettää vanhuksella uuden testamentin, jossa hänen oikeutensa otetaan huomioon vähintään riittävästi. Sanoin vielä siihenkin, että ajatus ei kuulosta hyvältä. Jos ihminen on dementoitunut, kysyjän suunnittelema uusi testamentti jäisi vaille vaikutusta siinä kuin se edellinenkin. Lääkärintodistus ja lääkereseptit kääntyisivät häntä vastaan.

En viitsinyt mainita, etten lainkaan pidä ajatuksesta ”testamentin teettämisestä”. Testamentin pitäisi mielestäni perustua vapaaseen tahtoon ja terveeseen harkintaan.

Kysyjä ilmoitti, että jos laki on tuollainen, se on kansalaisten oikeuskäsitysten vastainen. Ei ihme, että luottamus oikeuslaitokseen horjuu ja tulee kaikenlaisia ikäviä juttuja.va