Tyrkytys

Tämänkin jutun kuva on viimeksi mainitusta Sarjakuvat-kirjasta. Maininnan aiheita on kaksi.

Syytän sokeasti noudatettua tekijänoikeutta siitä, että skannaaminen on niin hankalaa ja sen tulokset ovat niin huonoja.

Eilen panin juttuun linkin Kansalliskirjaston kokoelmaan. Heillä on ulkoinen kovalevyni.

Ehkä te kommentoijat olette hyvinkin selvillä siitä, että tähän blogiin lähettämänne, verkossa julkaissut kommentit ovat ikiajoiksi kunniapaikalla Kansalliskirjastossa eli siinä kauniilla kupolilla ja Helsingin ylivoimaisesti upeimmalla julkisella tilalla (pääsali) varustetussa talossa Suurkirkon eli tuomiokirkon vieressä.

Rehellisesti puhuen en ole itse näkemässä, pidetäänkö kovalevystä huolta. Tämän päivän tietoni mukaan nyt olisi korkea aika siirtää koko roska SSD-levylle. Minulla on kotona jo. Tuotemerkki on Lexar. Vähän se oli kallis, jotain 250 euroa. Arvattavasti viiden vuoden kuluttua tallennusalusta on jokin muu. Digitaalinen tallenne ei liioin tosiaankaan kilpaile Jokilaaksojen kulttuurien raaputettujen ruukunsirpaleiden kanssa, joiden teksti säilyy kevyet viisi tuhatta vuotta erämaan hiekassa.

SSD-tarkoittaa ”solid state” eli ei liikkuvia osia. Käyttäjä näkee, että taskukirjan kokoinen ja sitä hiukan painavampi teratavun levy on nyt korvautunut 8 x 11 sentin palikalla, joka mahtuu ainakin minun paitani rintataskuun.

Lisäksi se on merkittävän paljon nopeampi kuin tavallisimmin ostetut. Teksti menee aina pieneen tilaan ja on äkkiä kopioitu. Mutta minulla on tallessa elokuvia ja ylpeyteni 183 gigatavua musiikkia eli koko elämänaikainen oma kokoelmani ja paikallinen ja Espoon kirjasto, klassinen musiikki ja jazz, vuosien kuluessa käsityönä kopioitu.

Tuo voi kuulostaa oudolta, mutta mitäs sanotte siitä, että erään kirjaston kokoelmista minulla on Fischer-Dieskaun ja Gerald Mooren nuoruutensa parhaina päivinä levyttämä Schubertin kaikki laulut käsittävä äänitys. Muistaakseni siinä oli CD-levyjä noin 40 kappaletta. Ja retropuolelta on Charlie Parkerein järkyttävän hyvin uudelleen masteroitu levytuotanto, joka nyt ei kaupassakaan paljon maksa, koska suoratoisto toimii.

Tänään jutun kuvassa on käsityönä puhdistamani versio kirjaston skannaamasta kirjan sivusta. Avaan sivun Photoshopissa, muutan sen mustavalkoiseksi ja terävöitän varovasti lisäten samalla kontrastia.

Se toinen huomautus käy ilmi kuvasta. Olen tehnyt tuon muutaman kerran eli kirjoittanut lähdeluetteloon kommentteja. Joskus hyvin harvoin sellaista näkee, ja itse pidän ajatusta palveluna lukijalle. Lähdeluettelossa voi tosiaan olla kommentti ”tämä kirja on ihan roskaa”.

Suuret fyysikot ja tähtitieteelliset taiteilijat ovat saaneet nimiinsä iskulauseen: omaperäisyyden tae – salaa lähdejulkaisut ja vaikene vaikutteista, joita olet saanut. Samaa yritin aina opettaa tohtorioppilaillenis

Ei tee mitään

Joskus istun. Joskus en tee mitään. Joskus istun ja en tee mitään.

Kuva on kirjastamme (Kaukoranta – Kemppinen, Sarjakuvat, 2. p.)

https://www.doria.fi/handle/10024/72505

Tiedosto on iso, vähän yli 200 Mb. Toisaalta se on vaivan arvoinen. Tuo ensimmäisenä painoksena 1972 ilmestynyt kirja on aika hyvä. En tiedä, miten siinä niin pääsi käymään. Epäilisin että syy on Heikki Kaukorannan. Mitään sellaista kuin hänen työnsä, sarjakuvaa Suomessa kautta aikojen koskevaa työtä, ei ollut tehty missään muualla Euroopassa, ehkä ei maailmassakaan.

Sarjakuvasta ei ylimalkaan ollut kirjoitettu vakavasti otettavaa kuin korkeintaan kymmenen kirjaa. Ja onko sarjakuva maininnan arvoinen ilmiö verrattuna esimerkiksi pilapiirrokseen?

En tiedä. Vasta hiljan tarkistin, että paljon puhutun digitaalisen vallankumouksen yksi keskeinen ominaisuus on jäänyt huomiotta.

Esimerkiksi maailman eniten rahaa tuottaneiden elokuvien/tv-sarjojen kärjessä on melkein pelkästään ”sarjakuvia”. Viimeksi katsoin Doctor Whon, joka oli hieno. Maailman katsotuin taitaa olla Avengers. Jos joku sanoisi ettei Oscarin moniehdokas Joker liity sarjakuviin, ihmettelisin. ”Batman” oli Bob Kanen lehdissä ennen sotia aloittanut sarjakuva, Teräsmiehen aikalainen, Mikki Hiirtä mahtavampi.

Olen itse ensimmäisenä nyyhkyttämässä lukutaidon nopea rappeutumista ja tyrkyttämässä moniosaisia ja pölyisi kirjoja sellaisille, joita ne eivät kiinnosta.

It ain’t necessarily so, laulettiin Porgyssä ja Bessissä. Yllättäen samalla pilkattiin Jumalaa. ”The things you’re liable to read in the Bible – it ain’t necessarily so”.

Sarjakuva oli elokuvan rinnalla teatteriin liittyen toisenlainen tapa kertoa. Kerrotaan kuvin. Edes puhe ei ole aina tarpeen. Katsoin eilen Netflixiltä Messiah-sarjan alkua ja vaikutuin. Mutta olisi hyvin vaikeaa edes selittää, mitä siinä tapahtuu, missä, miten ja miksi. Syyriaa ja Washingtonia, Jeesus ja CIA, hiekkapilviä ja korkeita taivaita.

Tuossa vanhassa kirjassani yritin taitamattomasti ja tapaillen selittää, että kirkko ja sitten palatsi olivat jo keskiajalla tapoja kertoa käsitettäväksi liian korkeita asioita ihmisille, jotka eivät kyllä olisi olleet lukutaitoisiakaan. Myöhemmältä ajalta Versailles ja sitten vaikka… Putinin työpaikka Kremlissä on alusta loppuun nähtävä, ei luettava eikä kuultava. Aivan oikein puhutaan ”nähtävyyksistä”.

Sarjakuvan varhainen menestys liittyy painotekniikkaan. Viivapiirros oli helppo painaa, valokuva (fototypia ja autotypia) taas hidas ja hiukan kalliskin. Ja supersankareiden suuri markkinointikeino oli toinen maailmansota. G.I. Joe eli amerikkalainen sotilas kantoi sarjakuvalehtiä mukanaan ja luki niitä poterossa. Muistaakseni joku kenraaleista – Bradley kai – aikoi paheksua sitä, kunnes huomasi, että Eisenhowerkin lukee.

Jokainen aika irvistää omalla tavallaan. ”The age demanded an image of its accelerated grimace.” (Ezra Pound.)

Selviä asioita

Olin arvellut M. Turtolan Risto Ryti -elämäkerran ilmaisua liioitelluksi. Hän sanoo, että kaikkien karjalaisten poistuminen luovutetulta alueelta maaliskuussa 1940 Talvisodan jälkeen oli maailmanhistoriassa ainutlaatuinen tapaus. Hän lisää, että Rytille, Paasikivelle ja Tannerille se tuli täydellisenä yllätyksenä. Asia oli asukkaiden valintaoikeutena esillä neuvotteluissa. Onneksi Molotov piti sitä tarpeettomana.

Tulijoita oli 430 000. Käytettävissä olevien tietojen mukaan luovutetulle alueelle jäi 19 henkilöä.

Toivoisin, että kun A. Mainion ehdottamin tavoin Stalinin suomalaisten murhauttaminen – joukossa siis melkoinen määrä isoisäni perhettä ja muita sukulaisia – nyt selvitetään suomalaisten tutkijoiden voimin, tuo toteamus painettaisiin kirjan nimiöön motoksi.

Maahanmuutto on nytkin usein mainittu ongelma.

Saman moton yhteyteen voisi laittaa alaviittauksen. Lapin sodan johdosta Ruotsiin siirtyi 56 500 suomalaista ja Lapin ja Oulun läänin osista etelämmäs 111 500.

Ryti, joka oli Suomen viisain mies, meni sitten vielä ilmoittamaan eduskunnassa, ettei karjalaisilla ole oikeutta vahingonkorvaukseen. Näin oli. Tänäkään päivänä ei ehkä löytyisi kolmea lainoppinutta henkilöä, jotka arvioisivat Suomen valtion aiheuttaneen lainvastaisella tai muutoin moitittavalla menettelyllä Talvisodan. Venäjän puolella tuota ajattelua kuuluu kyllä esiintyvän.

Ryti oli oikeassa ja tuli samalla osoittaneeksi, ettei aina kannata olla asiallisin perustein oikeassa, tai ainakaan sanoa sitä. Korvaussummaksi sovittiin nopeasti 320 000 markkaa (maaomaisuudesta), ja sen inflaatio söi.

Itsekin olen toistellut, että 1300-luvun Pähkinäsaaren rauhan raja jakaa Suomen kahtia tänäkin päivänä. Jopa kysymys Suomen asuttuna pitämisestä näyttää vähän toiselta idässä kuin lännessä. Ja eräässä mielessä Suomea ei ole koskaan olut olemassa, ei ole vieläkään. On vain riitamaa Venäjän ja Ruotsin välissä.

Siksi on aihetta korostaa, että kahden kulttuurin kansana olemme selvinneet. Lueksiessani J. Ahrenbergin muisteloita (Människor som jag känt), jotka eivät ole aivan uusia (1914 jne.) 1800-luvun loppupuolen Viipurista, olen yhä varmempi, että keisarin päähänpisto liittää Vanha Suomi eli Viipurin seutu muun suuriruhtinaskunnan yhteyteen 1812,, oli aivan ratkaiseva. Nopeasti nousi merenkulku, sahateollisuus ja jopa kouluja otettiin käyttöön, vaikkei koulunkäynti tullut Sortavalan seminaarista huolimatta Itä-Suomessa oikein tavaksi.

Silti esimerkiksi sinänsä hyödyllistä lakimiesammattia hallitsivat tuomareina viipurilaiset ja professoreina tamperelaiset melkein viime aikoihin asti.

Rytin todella vahva alue oli yrityskaupat, joita hän teki aluksi A. Kordelinille, ja merioikeus, jota hän opiskeli partnerinsa ja lankonsa E. Serlachiuksen kanssa jo ennen maailmansotaa Englannissa. Hänen toimistonsa, joka muuten oli Langenskiöldeineen kaikkineen hyvin lähellä Erkkoja, yhdistettiin Castrén & Snellmaniin vasta taannoin.