Sivun näyttöjä yhteensä

22. helmikuuta 2019

Kaljama




Hevosen lanta puuttuu.

Täällä on edelleen suuri apu potkukelkasta. Rautakaupoissa myydään sellaisia edelleen ja merkki on ollut muistini ajan Velsa. Sellaisella kävimme talvella koulussa, ellemme kelin salliessa hiihtäneet.

Pohjanmaalta tuli ennen Mietoa hiihtokilpailijoita vai vähän. Yksi syy oli karjanhoito. Meiltä keskuskoululle pääsi suoraan mutta kun niitä peltoja pidettiin myös laitumina, kaikki paikat olivat täynnä piikkilankaa. Lumeen hautautunut piikkilanka osuu sopivasti suksen kärjen alle. Ja terässään olevan piikkilangan ylittäminen sukset jalassa ei ole ongelmatonta edes notkealle lapselle.

Sellaista ylellisyyttä kuin valmiiksi tehty latu ei ollut aina tarjolla edes hiihtokilpailuissa. Maakuntaviesti oli suuri uutistapahtuma. Kunta kilpaili kuntaa vastaan. Ja kisa hiihdettiin maantiellä ja päättyi esimerkiksi Seinäjoelle. Vimpeliläiset ja lappajärveläiset olivat kovia voittamaan. He lykkivät tasatahtia niin että nousivat työntovaiheessa puoli metriä ilmaan. Joka toisen hyvän hiihtäjän sukunimi oli Tampio.

Ensimmäinen kilpailumuoto eli tasamaahiihto tapahtui kai yleensä meren jäällä. Piti kiertää jokin kari tai saari.. Ainakin kerran myöhempi presidentti Kyösti Kallio sijoittui ja sai ajan tavan mukaisen rahapalkinnon Oulun hiihdoista.

Väitän lukeneeni, eettä hiihdon ensimmäiset supersankarit Tapani Niku ja Anders Collin tekivät 50 kilometrin hiihdon aikana tulet ja joivat kahvit. Voittajan kuorma oli raskas. Piti avata latua. Ja ennen oli paljon niitä risuaitoja, ja näillä mestareilla oli jo eräänlaiset kiintositeet suksissaan.

Ennen kun maalla keskikylällä mentiin kauppaan kaljamalla, tuo hevosenlanta oli hyvä asia. Rekiä se ei paljon jarrutellut, ja autoja oli vähän, korkeintaan meijerillä ja meillä. Kun myöskään kenkien kumipohjia ei oikein ollut eikä kaikilla kumiteräsaappaita, tällaisilla keleillä näki hienoja kaatumisia.

Maailman ensimmäiset talvirenkaat autoihin keksittiin Suomessa Suomen Gummitehtaan Nokian tehtaalla, ja Hakkapeliitta tuli myyntiin 1936. Kun puhutaan Saksan sodankäynnin vastoinkäymisistä, muistetaan kyllä, että muuleja oli liikaa ja autoja liian vähän, mutta ei heillä ollut talvirenkaitakaan. Wolf Halstin muistelmissa on maininta hänen autonkuljettajansa äkillisestä repliikistä Kiestingin tiellä, jossa korkea SS-upseeri yritti saada auto lumihangesta huutamalla – ”Doitsland nicht yyper alles”.

Jouduin perehtymään syvällisesti hokkirenkaiden tekniikkaan. Korkein oikeus ratkaisi patenttijutun Komet-nastarenkaista. Innovaatio oli hieno, mutta patenttijutun jälkeen renkaan varustaminen nastoilla oli sallittua kaikille. Uutuuden esteitä löytyi. Oikeudellisesti pahin oli Karbialla käytetty järjestely lyödä jumalattomia nauloja sokeriruokoa koottaessa käytetyn traktorin tapaisen umpikumirenkaisiin.

Kyllä sitä korkein oikeus mietti. Raja vedettiin siihen, että patentti ei suojannut sinänsä vaikeaa tekniikkaa ampua lamelleilla varustettu nasta renkaaseen niin että se pysyi. Patentti koski vain tiettyä nastan muotoa, ja se oli helppo kiertää. Ja seuraavaksi me pojat tuhosimme peltisepän hienon patentin, Lokari-sisälokasuojan, jollaisen saattoi laittaa autoon jälkikäteen. Muistaakseni keksijä oli raumalainen.

20. helmikuuta 2019

Technology transfer




Teknologiansiirto vaikuttaa asialliselta otsikolta. Lukija pettyy. ”Teknologia” on aivan epämääräinen käsite. Se on vähän kuin ”tekniikka”, joka voi olla ruuvien kiertämistä tai viulun soittamista tai yhdellä kilpahiihtäjällä hyvä ja toisella ei erikoinen. ”Siirto” tässä yhteydessä johtaa melko varmasti lakimiehetkin ja jopa alan lakimiehet harhaan.

Tekijänoikeus ei näyttäisi liittyvän teknologiaan. Hyvin syin osittain samat henkilöt puuhaavat sitä ja patentteja ja yrityssalaisuuksia. Esimerkki: meillä Teknillisessä korkeakoulussa tietysti mietittiin rinnan matkapuhelimen kosketusnäyttöjä ja kuvakkeita. Molemmista käytiin erittäin suuria kansainvälisiä oikeusriitoja. Kosketusnäytön monia piirteitä oli suojattu patentein monissa maissa. Kuvake eli ikoni oli Microsoftin mielestä vain heidän käytettävissään, koska he olivat ostaneet sen Rank Xeroxilta.

Tuo ”ostaminen” oli sitä teknologian siirtoa. Liikkeenjohdon ja lakimiehen silmin perusongelmat ovat samoja kuin tämän viikon maailman kohtalonkysymys eli USA:n ja Kiinan mahdollinen kauppasota ja yleisemmin kaupalliset suhteet. Uutisissakin vilahtelee taustalla amerikkalaisten puhe ”meidän teknologiamme” varastamisesta, ja tänään kerrottiin, että Euroopassa ollaan kuitenkin päästämässä Huawei 5 G verkon markkinoille.

Tämän 5 G on jotain puhelimiin ja verkkoon liittyvää. Kysymyksessä on varovasti sanoen suurin kuviteltavissa oleva teollinen hanke maailmassa. Sen takana ovat tekoäly ja siis kaikki todellisuudessa mahdolliset toimet esimerkiksi ilmaston muutosta ja eri energiamuotojen (ydinvoima, tuulivoima jne.) kehityksessä. Elävöitän väitettäni puolifantasialla: parin vuoden kuluttua pikkulapset voivat ampua kännykällä alas tämän hetken suurvaltojen risteilyohjuksia. En liioittele.

”Siru” eli mikropiiri, nyt integroitu mikropiiri, oli aluksi ydinkärkeä kuljettavaan ohjukseen liittynyt sotasalaisuus, mutta pian huoneellinen kallista lasia ja rautaa, kuten radioputket, oli korvattu transistoreilla jne. Nyt sinä, lukija, kuka lienetkin, kannat mukanasi muutamia satoja tuhansia mikropiirejä, mutta luultavasti enemmän. Esimerkki: pankkikortti (maksukortti).

Jos haluat tuhahtaa korteille ja kännyköille – varmaan viimeisen kerran jouduin haromaan ja yhdistelemään vanhoja ammatillisia tietojani, kun kysymys oli silloin geeniterapiaksi nimittämiemme teollisuustuotteiden yksinoikeuksista. Ainakin toinen diabetes on jo sekä hoidettavissa että parannettavissa. Sairaan haima saadaan korjaamaan omat informaatiovirheensä eli riittämätön toimintansa. Se on iso kysymys, saako jokin lääketeollisuuden jättiläinen valmistaa ja hinnoitella tuon ”lääkkeen” yksin vai ei. Eikä patentti ole ydinkysymys, vaan teknologia, kemia ja biologia, joka kuuluu välttämättömästi tuon ”lääkkeen” valmistamiseen.

Luultavasti moni ei tuhahtele lääkkeelle, joka on pelastaa hengen tai ainakin arvollisen elämän.

Kun määrittelin professuurini alaksi informaatio- ja teknologiaoikeuden, taustalla oli muun muassa tällaista. Ja näiden näkymien takia puuhasimme siellä Kaliforniassa yliopistoilla.

Olitteko siis ajatelleet hoitokoteja ja niiden ongelmia juridiikan kannalta? Ette. Eivät ne itsekään olleet. Hoidon räätälöinti asiakkaan tarpeita vastaavaksi on erittäin vaikea ongelmavyyhti. Henkilökunnan lisääminen on halvin hätäkeino. Nyt pitäisi kehittää työkaluja ihmisille. Vanhat eivät toimi.



19. helmikuuta 2019

Ulkomaalaisista



Ulkomaalaisia kirjoja ei kannattaisi lukea. Eilen mainitsin Ingmar Bergmanin, jonka kielenkäyttöä näyttelijät naureskelivat podcastissa.

Yllättäen joku mainitsi esimerkkinä sanan ”särk”, elokuvassa yöpaita. Mieleeni tulee suomen sana ”röijy”. Olenko ainoa, joka muistaa hyvin kuulleensa mummon sanovan toiselle, että ota röijy päälle, että tarkenet. Tai ”jämpti kuin mummun röijy”.

Ingmar Bergman oli berserkki. Jotkut tuon sanan käyttäjät ovat saaneet sen epäluotettavasta lähteestä eli Bergmanin ”Orm Punaisesta”. (Vai oliko se kuitenkin jossain sagassa?) Sitten kun viimeisten joukossa ja verissään taistelua jatkava viikinki piti aarteensa nostamalla kirstun kainaloonsa ja hukuttautumalla vuonoon sen alle sai keihään sisäänsä myös berserkki. Kysymyksessä on mielipuoli taistelija, joka jossain vaiheessa heittää miekkansa menemään ja alkaa repiä vihollisia kahtia paljain käsin.

Älkää minua uskoko, mutta itse uskon selitykseen berserkistä – bärsärk eli karhunnahkanuttu. Nykyinen karhu, björn on kantaa ber, kuten saksan Bär. Saunassa istuessani pohdiskelin, onko Päätalo minulle samasta syystä rakas kuin Haanpää. Tunnen elämänpiirin. Hiukan epäilen, ovatko ne, joiden mielestäni Päätalo käyttää kuusisataa sivua sen kuvaamiseen, miten Kalle käy halkopinon takana kusella, edes nähneet halkopinoa. Päätalohan niitä halkoja teki heti sodan jälkeen Messukylässä – ja vielä kuusesta, koska silloin kaikki kelpasi.

Halko on siis poltettavaksi tarkoitettu, yli metrin mittainen ja halkaistu ja koivua. Ne takkaan pantavat ovat katkottuja pilkkeitä eli yleiskielellä klapeja. 

John Cheever oli myyntilauseen mukaan ”esikaupunkien Tshehov”. En pidä tuollaisesta kielestä, vaikka Cheever on niin mielikuvituksen hyvä ja hänen keksimänsä Shady Hill tai Bullet Park on ihanteellinen ympäristö kuvata amerikkalaisen 1950-luvun elämäntavan onttoutta ja piilevää psykoottisuutta, joka saattoi kesken kaiken räjähtää silmille. Etenkin se räjähti, kun seuratapoja ja edullista vaikutelmaa korostettiin eniten.

Kuuluisa kertomus isosta radiosta sijoittuu tosin Manhattanille. Uusi radio toistaa yrityksistä huolimatta seinänaapureiden ja yläkerran ja alakerran ihmisten puheet ja paljastaa, ettei mikään olekaan sellaista kuin näyttää, ja kaikkialla vallitsee raaka taistelu ylivallasta yhteisöissä. Jopa hissimies on berserkki.

Mutta mikä on esikaupunki (suburb)? Amerikkalainen sosiologia lähti tosissaan liikkeelle lähiöiden (”levittown”) tutkimuksesta. Nytkin tutkitaan ja kerrotaan, etteivät lähiöt olekaan niin pahoja. Koulutustaso tai sen heikkous näkyy pihoilla ja rappukäytävissä. Mutta siitä alkavat ongelmat. Asuinpaikalla määrittely on oikeasti vaikeaa.

Mukaan pitäisi ottaa nousevan lisäksi laskeva ja pysähtynyt säätykierto. Kun olin asuvinani Tapiolassa Hakan kerrostalossa, siellä asui tasavallan silloinen ja tuleva eliitti, ja poliitikkoja oli tuomittu rangaistuksiinkin kerrostalojen rakennuttamisesta kavereilleen valtion varoin, tai kansaneläkelaitoksen. Ehkä ainoa esikaupunki oli ennen sotia Kulosaari, jossa joka toinen vastaantulija oli korkeimman oikeuden tai tasavallan presidentti, ja muut sitten jotain professoreita tai sellaisia.

18. helmikuuta 2019

Podcastingit



On niitä seurattu, mutta eilinen sanomalehden listaus nosti esiin yhden, jonka kuunteleminen nosti esiin kaksi ajatusta.

Kuuntelemalla isojen toimijoiden podcasteja voi heti todeta, etteivät ne osaa, ainakaan vielä. Erityisten aihepiirien podcasteissa on sama paha puoli kuin blogeissa. Koska niissä on kova työ, ongelma on raha. 

Tein sitä jokaviikkoista suoraa ohjelmaa, eikä siitä ole monta vuotta. Meillä oli kahden vakiohenkilön lisäksi melkein aina vieras. Taksa on suunnilleen se, että tunnin ohjelmaan menee viikon työ.

Kuuntelin Ingmar Bergmanin ”Mansikkapaikkaa” käsittelevän podcastingin. Siihen oli leikattu sekaan dokumenttiaineistoa. Gunnar Bolinin vieraana oli erittäin ammattimaisia näyttelijöitä, jotka olivat työskennelleet paljonkin Bergmanin kanssa.

Yllättävä ja innostava veto oli toteamus, että tuo elokuva saavutti hyvin nopeasti maineensa ulkomailla. Ruotsissa sitä pidettiin kyllä hienona mutta ei ehkä niin ainutlaatuisena. ”Ulkomailla ei ymmärretä ruotsin kieltä”, nykynäyttelijät sanoivat.

Vasta nyt ymmärsin selkeästi, että jopa Viktor Sjöström, itse kymmeniä elokuvia ohjannut suurklassikko vanhana professorina, käytti ääntään tavalla, joka oli elokuvan ja teatterinäyttämön puolivälistä. Kaikille – ja kaikille ruotsalaisille – on täysin selvää, ettei ”paskarealismi” (Begmanin itse käyttämä termi) toimi elokuvassa.

Kun joku puhuu elokuvassa tai televisiossa luonnollisesti eli juuri samalla tavalla kuin kavereille Kampin keskuksessa, se kuulostaa kammottavalta. Eihän normaali ihminen edes puhua täysiä lauseita. Ilmeet, liikkeet ja asennot ovat puoli viestiä. Kuulin tai luin muuten jostain, että mitä kaameammalta korinalta puhuttu arabia kuulostaa esimerkiksi minusta, sitä hienommin esitettyä ja kunnioittavampaa se on. Hyvä nyrkkisääntö. Englannissa on vieläkin päinvastaista. Ellet saa mitään selvää toisen puheesta, tämä on ilmeisesti ylhäisaatelinen tai rappeutunut tiedemies Oxbridgestä. (Poliitikot ovat tottuneet puhumaa medialle.)

”Mansikkapaikassa” asetelmat rakentuvat henkilöiden, esimerkiksi vanhan professorin, riitelevän nuoren parin ja liftarin aivan erilaisista puhetavoista, ja professorinkin repliikit kuulostavat aivan erilaisilta silloin kun hän puhuu itselleen ja sitten muille. Hänen kylmän realisminsa pettäminen, yksi elokuvan teemoista, erottuu ääntämisessä asti.

Meillä Suomessa on vain vähän vastaavaa, koska nopeahuuliset elokuvat eivät yleensä ole meillä menestyneet. 

Luettuani ehkä liikaakin I. Bergmania (ja muistaakseni suomennettuani jotain) ja Donnerin dokumenttia suuresti arvostaen aion kyllä kuunnella ainakin 24 tuon blogin jaksoa.

Olen kokeillut. Elokuvaa katsovalle yleisölle ei voi puhua ja elokuvan pysäyttäminen kommenttia varten on hyvin häiritsevää. Podcastissa ei ole tuota ongelmaa, koska tuntiin mahtuu noin viisi eri aihetta ja ne on hyvä erottaa ääninäytteillä. Tehosteen käyttäminen söisi keskustelun uskottavuutta.



17. helmikuuta 2019

Perustuslaillisuus



Yritän vastata, ovatko perustuslakiin törmäävät sote, brexit ja ne muut, oikeita asioita vai verukkeita.

Suomessa ja Venezuelassa vedotaan nyt koko ajan perustuslakiin. Perustuslakivaliokunta kiroilee ja itkee. Pari professoria näyttää ohjailevan maan kohtaloita eduskunnan ulkopuolelta. Valppaat kysyvät, onko meneillään teatteri, jolla ei edes pyritä ilmoitettuihin päämääriin.

Perustuslaki ja siihen tukeutuminen on politikointia. Aina. Molemmat tarkoittavat tapoja hoitaa yhteisiä asioita. Keskustelussa ja kirjoituksissa korostuvat periaatteet, ja se ei korostu, ettei ’periaate’ useimmiten ole riidattomasti toteutettavissa. Opetuksessa selitetään, että periaate on punnintaperuste, jollaista ei voi soveltaa suoraan niin kuin normeja eli sääntöjä. Näin on.

Mutta aivan keskeisesti perustuslaki sisältää kompetenssisääntöjä. Ne kysymykset on hallittava, kuka voi tehdä pätevästi ja mitä. Omistaja ilmoittaa henkilökunnalle, ettei asiakkaille saa soittaa ambulanssia. Selvästi lainvastaista. Ehkä hoitolaitoksella on oma lääkäri. Ambulanssin tarpeen voi ymmärtää muukin henkilö kuin lääkäri. Asiakkaista vastuussa oleva henkilö, esimerkiksi hoitaja, on velvollinen toimimaan näin. Työnantajan kielto ei syrjäytä sitä.

Eräät asiat päättää tuomioistuin, ei esimerkiksi kunnanvaltuusto. Tuomioistuimissa Immanuel Kant ei ole kunniassa. Niitä ei kiinnosta yleinen sääntö (kategorinen imperatiivi). Ne ratkaisevat asioita, jotka tuotu niiden tuomittaviksi voimassa olevan lain mukaan. Kantin (ja uskontojen) ilmaisemat säännöt ovat juuri noita periaatteita. Yleisintä muoto on ”älä tapa”. Tuomioistuin tutkii, miten toimittava, kun on kuitenkin tapettu.

Ja periaatteissa on ongelmia. Hengen varjeleminen on erilainen kysymys päiväkodissa kuin saattohoidossa. Muistaakseni filosofi Santayana sivuutti ensimmäisen maailmansodan ihmistuhon sanomalla, että kuolleet ne olisivat kuitenkin. Toivottavasti muistan väärin. Perustelu on nimittäin kelvoton. Sivuuttamalla sen, kenen toimesta ja milloin, on esittämässä väitteen, jota jokainen himomurhaaja voisi käyttää.

Meillä on hyvä perustuslaki. Siinä ei ole tinkimistä, ettei vanhuus, sairaus eikä edes tiedottomuus oikeuta tinkimään ihmisen kohtelusta ihmisenä.

Hallinnon ja politiikan työtä on kamppailla suurten ja pienten sääntöjen tiheikössä. Minulle, joka olin informaatio-oikeuden professori, tiedustelulakien menettelyyn liittyvät ongelmat ovat toista eli siis pientä mittakaavaa kuin elämän ja kuoleman, hoidon tai hoitamattomuuden kysymykset. 

Luulen että moni ajattelee samalla tavoin. Itse siis suhtaudun joskus kärsimättömästi henkilötietojen sääntelyviidakkoon ja pelkään, että kysymyksessä on korviketoiminta isojen lainsäädännön ongelmien keskellä.

Siksi perustuslakia on jatkuvasti selvitettävä ja kehitettävä, vaikka tietää hyvin, että jotkut perustuslailliset pelotteet ovat samanlaisia katseenvangitsijoita kuin kasvimaalla käytetyt. Lisäksi juuri nyt perustuslaki menee kaupaksi hyvin, vaikka sitä myydään erikoistarjouksella ja kampanjahinnoin.


15. helmikuuta 2019

Tunneharja



Aiheellisesti tuodaan esiin aivojen hyvinvointia. Muistin harjoittaminen jo varhain edistää hyvinvointia ja vähentää vanhuuden hoitokustannuksia. Ravinnosta ja liikunnasta on todellisuudessakin tehty selviä asioita. Emme enää näe lihavia miehiä, jotka ajavat autollaan torin toiselle puolelle porilainen kädessä ja sinappia rinnuksilla. Hiukan vanhemmissa elokuvissa ja kirjoissa ihmettelee, miten niissä tupakoidaan ja juodaan jatkuvasti.

Amerikkalaisessa elokuvassa isä tulee töistä sisään palava tupakka suussa ja hattu päässä, kävelee ulkokengissä baarikaapille ja sekoittaa itselleen viskigrogin. Kotirouva kohottaa cocktail-lasiaan tervehdykseksi. Fritz Langin ennakollinen ruumiinavaus Keski-Euroopan tai ainakin Saksan tulevasta tuhosta on kertomus lasten raiskaajasta, ”M – kaupunki etsii murhaajaa”. Siinä poltetaan tupakkaa koko ajan niin että huoneet ovat sakeina. Murhaaja itse on raitis ja kunnollinen.

Tuon suuren klassikkoelokuvan yhteydessä ei koskaan mainita, että ohjaaja Lang ja pääosan unohtumaton psykopaatti Peter Lorre olivat juutalaisia, ja Lorren roolihahmo oli perikuvallisen juutalainen. Musikaalisuus on namusetä-murhaajan tuho. Hän suhisee Griegin Vuorenpeikkoa, ja sen sokea ilmapallokauppias tuntee, kun ajojahti on meneillään.

Ei ole tullut vastaan kirjaa eikä ehkä kirjoitusta, jonka aiheena olisi tunteiden historia. Mielenlaatua eli mentaliteettia olen itsekin tutkinut ja pitänyt mahdollisena ottaa sen selitykseksi, kun käsillä ovat yhteiskunnalliset rakenteet.

Se on kuitenkin eri asiaa. Nyt kysyisin, ovatko ne opinkappaleet ollenkaan tosia, että musiikki olisi ainakin joiltakin osin ”absoluuttista”, siis mihinkään viittaamatonta niin kuin puhdas matematiikka, ja että tunteet olisivat toissijaisia.

Vanhemman musiikin affektioppi on aika hyvin selvillä. Paikka paikoin jopa sävellajeilla ja niiden vaihdoksilla oli selkeä, kaikkien käsittämä tunnevastine. Tämä on itsestään selvää tansseissa ja iskelmissä. Joihinkin intervalleihin kuten mollisekstiin tuntuu liittyvän aivan aikakausi. Doctorow ja hänen romanistaan Milos Forman nosti USA:n aikakauden vertauskuvaksi ragtimen, joka oli alkujaan pianoviihteen laji. Tuosta tuli myös musikaali, joka puolestaan osoittautui erittäin kestäväksi tavaksi esittää musiikkia monille. Jokainen televisiotoimittaja tietää myös, että kapinat ja vallankumoukset kuuluvat musiikissa. Ja meillä oli Suomessa erittäin vahva ja tavallaan vieläkin jatkuva laululiike.

Joskus puhuimme Veikko Litzenin kanssa, että olisi mahdollista pitää sarja kulttuurihistorian luentoja puhumatta sanaakaan. Minulla on muutama ajatus, miten sen voisi tehdä Suomesta käyttämällä pelkkää soitinmusiikkia, siis esimerkiksi hanuria ja kitaraa. Litzen tavallaan toteutti sen liittämällä luentoon kuvaa. ”Tahdon voitto” on johdatus natsismiin. Eisenstein ja Prokofjev kertoisi keskeisiä asioita Venäjästä. Ja miten taitavasti Bergman kuvasi Ruotsiaan käyttämällä Fannyssa ja Alexanderissa (ja muualla) Mozartia. Taikahuilu ja Don Giovanni yhdessä ovat kai tyhjentävä kuvaelma tunteista, tunnetiloista.

Tämäkin on nykyisen tarjonnan ja hyvien äänentoistolaitteiden siunaus. Jos on pitänyt korviaan yllä, löytää kulloiseenkin omaan tunnetilaansa joko lääkkeen tai piristeen. Kysymyksessä on addiktio ja kieltämättä doping, mutta ei myrkky.

14. helmikuuta 2019

Korkeushyppy



Daniil Trifonov näyttää, miten suurimmat soittivat. Parhaan tietoni mukaan tässä ja siis käytännössä Spotifyssä on kuultavissa, miten soittivat Hofmann ja Godowsky, kuinka Anton Rubinstein ja Lisz ja Chopin itse.

Miksi? Miksi vaivautua? Kysy vain. Ja kun menet aterioimaan Shellin baariin, tilauksesi on teemakkara munalla, ja riittävästi rasvaa.

Oma tilaukseni on toinen. 

Kansanrunossa ja kuuluisassa maalauksessa on leipään leivottu kivi. Sellainen annetaan pahalle paimenpojalle, pahoin seurauksin.

On myös toinen tapa, kiveen leivottu leipä.

Taide on vanhastaan käsitetty keinoksi osoittaa muille, että tätä te ette ymmärrä, koska ette ole yhtä rikkaita ettekä eteviä kuin me eikä sukunne ole jalo. Koulussa ja yliopistossa opetetaan tuhat turhaa asiaa, ja samalla se, että kukin pysyköön karsinassaan. Politiikassa näytetään, että aina välillä vahdit ja vangit vaihdetaan keskenään. Vangit pääsevät vapaalle ja vartijat pannaan karsinaan.

Viisitoista vuotta tällä verkkopaikalla ja viisikymmentäviisitoista sitä ennen olen toistellut monin tavoin, että hyvä ääni tai puhdas viiva ovat ekologisen järjestelmän korvaamattomia osia.

Kysymyksessä on elämä, siis biologinen järjestelmä. Jos epäilette, kaivakaa esiin koneiden tekemä kuva. Schubertin Forellikvintetto näkyy aivoissanne. Se väite, että esimerkiksi juuri tuon teoksen kuunteleminen, Trifonovin, Mutterin ja kolmen muun soittamana, on ympäristöteko, on toistaiseksi hiukan uskonvarainen. Elämä on uskonperäinen. Kallioperää emme liioin näe, paitsi minä tästä, koska peruskallio on pinnassa.

Kaikessa musiikissa oikein viritetyllä pintapuolisuudella saattaa päästä pitkälle. Nyt puheena olevassa pianomusiikissa on esimerkkejä taitureista, joilla on blingblingiä, mutta ainesta ei, ei ainakaan samassa määrin.

Suhtaudun suuriin virtuooseihin vähän varovasti, koska muusikon ura on vailla niitä rajoituksia, jota tuskallisissa eläinkokeissa käytetään muutoin. Ura on äärettömän vaikea ja täynnä pettymyksiä. 

Se on suuri ilo, että venäläinen perinne, etenkin sen juutalainen osa, tuottaa jatkuvasti sellaisia tuloksia kuin Trifonov tai esimerkiksi Matsujev, nykyisin myös amerikkalaisen suunnittelun ja rahoituksen turvin. Trifonovin tapauksessa näyttää siltä, että 1991 syntyneen mestarin taustajoukkoon kuuluu myös kapellimestari Gergijev ja siis Putin. Ainakin varhaisella levyllä nämä musiikkisuuruudet panivat Tshaikovskin pianokonserton uuteen asentoon, joka tuntui aikaisempia todemmalta, pölyttyneestä rasvantahmeudesta vapautetulta.

Rahmaninovin paluu on iloinen asia, mutta henkilökohtaisesti olen kaikkein innostunein Trifonovin levystä Liszin transendentaalietydeistä. Niitä ei ole harrastettu kovin paljon, koska musiikkia on niissä vähän vaikea kuulla soiton keskeltä. (Jorge Bolet teki aikoinaan peruslevytyksen). Toinen makupala on Chopinin Mozart-muunnelmat eli Là ci darem la mano, Don Giovannista. 




13. helmikuuta 2019

Mitä luultiin



Ei ole puutetta aineistosta. Mitä ihmiset lukevat tekstistä? Mitä he ymmärtävät? Mitä he eivät ole ymmärtävinään. Blogin kommenttien lukeminen on minulle kohokohta. Paljon ponnistamatta vaihdan taustaa kesken tekstin, joskus useita kertoja. Saan vihjeitä siitä, mitä ja miten lukijani ajattelevat.

En pidä jakoa asiatekstiin ja vain kaunokirjallisuuden maisemassa sijaitsevan retoriikan keinoihin järkevänä. Kyllä niitä voi sekoittaa ja saa.

Kun otsikoin ”Onko Belgiaa olemassa” paljastan taas mieltymykseni Jorge Luis Borgesiin. Julmassa tarinassa juutalaiselle rabbiinille näytetään jatkuvasti Keski-Euroopan maan karttaa. Ehkä se on Unkari, ehkä Puola. Näyttäjä on keskitysleirien hienostunut kiduttaja. Kartan näyttäminen johtaa ennakoituun tulokseen. Kidutettava tulee hulluksi, menettää vähänkin olemassaolonsa. 

Nyt haluaisin itse sen Euroopan kartan, joka oli Kauhavalla Taatan kirjoituspöydän yläpuolella puoli vuosisataa sitten. Sen reunassa luki pienellä ”Justus Perthes Gotha”. Gotha on kaupunki Frankfurtin ja Leipzigin välissä. Nimi viittaa juuri kartoista kuuluisaan kivipainoon. Kerran vielä kirjoitan ylistääkseni Tilgmanin kivipainoa, joka ei näytä enää sijaitsevan Vanhan kirkon puiston luona, Kouluaitasta ja Koulutarpeiden keskusliikkeestä. Kaksi viimeksi mainittua, suurten kustannusliikkeiden osastot, tuottivat ne kartat ja taulut, joiden ripustaminen luokan tuijotettavaksi oli kansakoulussa suuri kunnia. Karttatelineen oli valmistanut Koulukaluste Oy, Salossa, Sonntagin perheen yrityksessä.

Kartoista ja taiteesta näkee, mitä ennen luultiin. Nuorilla miehillä on parempaakin tekemistä kuin tietää. Joskus tietoa ei vain ollut. Sitä on hyvin vaikea arvata, minkä erehdysten vallassa Suomessa elettiin alkuvuodesta 1941, jolloin täältäkin meni SS-miehiä. Harkitseva oikeisto ja ajatteleva vasemmisto olivat juuri hukanneet maailmansa ja kaikki muutkin käsittäneet erehtyneensä. Maan parhaiten tietoa saaneet tahot eli esimerkiksi Mannerheim ja Ryti osasivat vain arvailla. 

Viimeistään Saksan voitto Ranskasta ja Englannin joukoista kesäkuussa 1940 oli vuosisadan jytky. Yhteenottoa Neuvostoliiton kanssa Saksassa oli julistettu jo 20 vuotta, ja Neuvostoliitossa tiedettiin, että Saksa hyökkää. Neuvostoliitolla itsellään oli maailmanvallankumous tekemättä, eikä historiallinen välttämättömyys mennyt alkuunkaan niin kuin oli julistettu. Suomessa moni käsitti, että me olemme seuraavaksi pölkyllä Viron, Latvian ja Liettuan jälkeen. Harva tiesi Puolasta vielä muuta kuin että se äkkiä oli kirjaimellisesti kadonnut kartalta.

Parhaat asiantuntijat olivat ehkä arvioineet, että hyökkäyssota olisi luvassa aikaisintaan 1943 tai 1945.

”Saksa on voittamaton” oli ehkä johtava ajatus. Talvisota oli tullut vahvistaneeksi epäilyn, ettei Neuvostoliitosta oli vastusta varsinkaan Saksalle. USA ei ollut sodassa ja Englanti näytti olevan sortumassa ilmahyökkäyksiin. Ranskalaisia oli otettu sotavangiksi 1,9 miljoonaa eli yli puolet taisteluihin osallistuneista. Saksa oli menettänyt 140 000 miestä kaatuneina ja haavoittuneina, Ranska 360 000. Ranska oli ollut ylivoimainen ja hyvin linnoittautunut.

Moni käsitti suuren sekasorron. Myös oma tulevaisuus ja turvallisuus olivat aivan kateissa. Mutta jos täällä meillä oli todellisuus pettänyt, kaikkein pahiten erehtyi Stalin. Ja toinen lahjakas psykopaatti, Churchill, oli vahingossa oikeassa.

12. helmikuuta 2019

Palvelu



Ei ihme. Keskustelijat eivät tiedä. ”Palvelujen kilpailuttaminen” toistuu uutisissa. Ehkä huonosti osaavat kunnat ovat saamassa rinnalleen vielä huonommin osaavat maakunnat. Ei se ole asian ydin, ostopalvelu vai julkinen palvelu lapsille, vanhoille ja vammaisille, vaan millainen palvelu ja mihin hintaan.

Saan päivällä autoni huollosta. Palveluntarjoaja on paljon mieluisampi kuin Olarin seudun liikkeet. Olen taantumuksellinen. Nautin kun määräaikaishuollon aluksi saan tervehtiä palveluntarjoajan kuukauden ikäistä lapsenlasta ja henkilö, jonka kanssa puhun autotekniikan yksityiskohdasta, soutaa toisella kädellään vauvan koppaa. Sanon että minulla oli itselläni kolmivuotiaana kesätyöpaikka. Tehtävänä oli pudotella tavaroita hyllyltä.

Todellisuudessa ammattimainen perehtymiseni palveluntarjontaan ja kunnalliseen toimintaan alkoi 60-luvulla. Oli sellainen aika, että kerrostaloasunnot ostettiin kaupan hyllyltä. Asiakkaan näkökulmasta uusi koti oli lokerikko uudessa kivikylässä, mutta kunta oli kaavoittanut ja rakentajana oli jokin Haka tai Sato tai Puolimatka tai Laaturakenne tai Hartela. Uuden kodin osakekirjan sai vasta vuoden kuluttua talon valmistumisesta, ja siirron siihen oli allekirjoittanut joku tuntematon henkilö. Varmaan kaikki meni hyvin ja tulokas viihtyi ja varttui Matinkylässä tai Myyrmäessä.

Järjestelmä oli myös valtion verotuksen kautta tukemaa toimintaa, jossa oli ratkaistu ongelma, miten myös epämääräinen ja köyhä firma voi pystyttää vielä köyhemmille koteja. Vastauksen osia olivat arava (verohuojennus), asuntosäästäminen ja omistajaurakointi eli toiminta toisten nimissä (grynderi).

Aluerakentamisessa oli välttämätöntä, että toista osapuolta edusti vastaava rakennusmestari ja toista valvova rakennusmestari. Kunnan rakennustarkastaja pistäytyi, kun ehti. Erinäisiä työvaiheita ei saanut aloittaa ennen kuin papereissa oli leima.

Nyt minusta näyttää, että hyvin onnistuneiden peruskoulun ja kansanterveyslain jälkeen on unohdettu, että uuden järjestelmän (esimerkiksi hoito ja hoiva, tai siis koko sote) myötä on kehitettävä uusi ammattilaisten ryhmä, joiden on valvonta ja vastuu.

Ei sitä tarvitse kierrellä, ettei asiakas eikä kunnallispoliitikko, vielä vähemmän kansanedustaja, osaa, ymmärrä eikä ehdi järjestellä esimerkiksi logistiikkaa, koska logistiikka on vaikea kenttä. Tässä tapauksessa on kysymys palvelujen, töiden, tekojen ja ihmisten sekä sitten vielä maksujen kohtaamisesta järkevin ja ennakoitavin tavoin.

Näin kaupungin kasvavan. Waltari oli kuvannut isoisien tuloa muuraamaan Helsinkiä rautatien kolkkeessa. Minun aikanani rekat toivat betonielementtejä ja bussit työläisiä. Nyt ollaan siirtymässä puhelimen ajasta aikaan, jolloin jopa pankit ja vakuutusyhtiöt, puhumattakaan kunnista, ovat helisemässä verkkoyhteyksiensä kanssa. Uudessa maailmassamme toimiva sähköinen järjestelmä on paljon parempi kuin päteväkään työntekijä. Ja sitten on välttämättömiä töitä, joita ei voi tehdä sähköllä, kuten vanhojen hoito ja voimattomien voimauttaminen.

Menin sinne autohuoltoon apteekin kautta. On se kuin noiduttua, että saan tarvitsemani mistä tahansa apteekista ja aina oikein ja osittain valtion maksamana. Olen liittynyt sydänlääkkeen syöjiin. Flimmeri. Itse asiassa vanhaa perua. Mutta johan tässä on juoksenneltu. Pitää askeltaa arvokkaasti. 

11. helmikuuta 2019

Onko Belgiaa olemassa?



René Magritten keskeinen ominaisuus ei näy Amos Rexin näyttelyssä. Tauluista on vaikea päästä eroon. Ne ovat kuin humalaisen perheenjäsenen puhelinsoittoja. Eräs, aika kauan sitten kuollut, jätti sanavalintoihini jäljen. Hän lupasi vähän väliä kertoa nyt ”koko pitkän ja surullisen elämäntarinansa”. Samaa luokkaa kuin Nerudan kirjan nimi, kaksikymmentä laulua rakkaudesta ja yksi epätoivosta. 

Sitä elämäntarinaa ei koskaan tullut. Nyt olisin kiinnostunut niitä saatuani vihiä, että eräät johtivat asioiden outoihin käänteisin. Miksi vaari lähti kesken kaiken Amerikkaan ja löi siellä itseään kirveellä päähän?

Belgian historia vaikka vain Wikipedian hyvin lyhyenä versiona on kuin painajaisuni. Se kyllä osin selittää, miten kirkkaasti näkyvillä Euroopassa on valtio, joka on jo vuosikymmeniä kiemurrellut mielettömissä kieliriidoissa ja osoittanut muuten mallia yhteisöllisyyden epäonnistumisesta ja saanut kai siksi yhteisöllisyydestäkin oirehtivan Euroopan unionin kimppakaverikseen.

Mahdottoman mielen kuvaajista yksi on Magritte ja toinen hiukan vähemmän tunnettu pinttymien maalari Paul Delvaux. Kolmas todella kuuluisa belgialainen on Tintti ja neljäs on Georges Simenon. Komisario Maigretin syvä pariisilaisuus on samaa kuin tavallisesti, ulkopuolisuutta.

Napoleonista Staliniin (ja tavallaan Mannerheimiin) suuret kansalliset sankarit eivät ole ongelmattoman kansallisia.

Ja näistä kolmesta viides on Hercule Poirot, monen muunkin kuin Agatha Christien mielestä sietämätön pikku mies, uskottavien tietojen mukaan virasta ehkä sotavamman vuoksi luopunut Belgian rikospoliisin entinen korkea virkamies, jonka hahmossa pikkumaisuus kehitettiin hyveeksi ja sitten ehkä taiteeksi.

Belgian kammottavuuden nosti maailman tietoisuuteen englantilainen Joseph Conrad, joka oli ranskaksi ajatellut puolalainen. ”Pimeyden sydän” on Kongolla, jossain siellä päin. Vain vähän vähemmän taitava novelli samasta aiheesta on ”Outpost of Progress”, edistyksen etuvartio, jossa siinäkin länsimainen sivistys esitetään mielisairauden harvinaisen vaarallisena muotona.

Kongo oli aika pitkään Belgian kuninkaan henkilökohtainen siirtomaa, joka siirtyi valtion vastuulle vasta käsittämättömien vaiheiden jälkeen. Siirtomaavallan höyryävä helvetti taas oli totta. Kuningas Leopold varmaan kiljuu helvetissä, mutta sitä ennen miljoonat kongolaiset kiljuivat kaivoksissa ja viljelmillä, joissa suoran surmaamisen vaihtoehto oli raajojen amputointi pakolla.

Brueghel oli belgialainen eli siis Flaamilainen. Bosch puolestaan oli hollantilainen eli ”alankomaalainen”. Ja tuon alueen panos Eurooppalaiseen kuvan ja musiikin kulttuuriin on käsittämättömän suuri. Vielä van Gogh ja Cézanne maalasivat kuin vimmatut Burgundin maisemaa, ja Burgundi jota oli siellä etelässä ja sitten myöhemmän Belgian paikkeilla pohjoisessa oli maailma sinänsä. Claudio Monteverdin ihailijoita voi kiusoitella sanomalla, että burgundilainen Josquin des Prés oli säveltänyt tuon kaiken jo sata vuotta aikaisemmin, yhdessä Johannes Ockeghemin kanssa.

Tässä on Suomelle tulevaisuusohjelma. Sekä taloudessa että kulttuurissa kitkapinta näyttää olevän tärkeä, ellei tärkein Ruotsalaisetkin rikastuivat valmistamalla hienoja laakereita.

10. helmikuuta 2019

John Simon



Siitä tulee pian kaksi vuotta, kun mainitsin tässä blogissa John Simonin kirjasta Mahdoton sota. Silloin se oli juuri ilmestynyt. Nyt se on ajankohtainen.

Luultavasti osalle sitä yleisöä, johon luen teidät, lukijanne, yllättyi tutkijoiden suomalaisiin SS-miehiin liittyvistä lausumista. Heitä oli hiukan yli tuhat. He sotivat Saksan armeijassa. Nyt tehdyn tutkimuksen mukaan on todennäköistä, että he osallistuivat siviilien surmaamiseen itärintamalla.

Blogiani ajatellen oma syyni. Olen tiennyt vuosikymmeniä sen, minkä tutkimus nyt vahvisti. En ole ottanut asiaa esiin, enkä liioin suomalaista vankileirihallintoa 1941-1944. Syy on ollut sama, kelvollisen tiedon puute. 

Nyt esitetty tieto riittää. Se ei ole verrattavissa tuomioistuimen ratkaisuun. Kuka, mitä ja missä jää auki. En usko, että tarkempaa tietoa enää saadaan. Saksalaiset olivat yllättävän tarkkoja sensuuriasioissa, ja myös holokaustin faktat salattiin.

Hyvin monilla saksalaisilla, puhumattakaan suomalaisista, oli sitten sodan jälkeen mahdollisuus väittää, ettei asiasta tiedetty. Saksassa ”tietämättömiksi” ilmoittautuivat myös monet kaasukammioilla itse työskennelleet. Kylmän sodan tilanteessa Saksa, Englanti ja Yhdysvallat lopettivat kaikki selvittelyt 1940-luvun lopulla.

Tässä yhteydessä ei yleensä mainita, että esimerkiksi Itä-Saksassa tilanne ei ollut sen kummempi. Kysymys Neuvostoliito tekemistä sotarikoksista oli liian lähellä, ja juuri juutalaisten vainoaminen oli Stalinin ohjelmassa vielä 1950-luvulla. Saksassa ja Suomessa pidettiin yllä käsitystä, jonka mukaan ”tavalliset sotilaat” olivat yleensä syyttömiä. Minullekin opetettiin, että armeija kävi sotaa, mutta SS teki hirmutöitä, ja Waffen-SS oli muka kuin muukin armeija. Tämä on historian väärentämistä.

Suomessa täysin käypä kommentti on ollut, että meillä oli niin vähän juutalaisia, jonkin verran yli tuhat, ja ne noin kymmenen Saksalle luovutettua olivat poikkeustapaus, josta tehtiin heti loppu korkeimman tahon määräyksestä. 

John Simon on kerännyt erittäin merkittävän aineiston ja esittää sen luettavan kertomuksen muodossa. Tuloksena on totisesti ”toisenlainen Suomi”. Sodan ajasta on edelleen aihe ihmetellä, miten Suomen juutalaiset päätyivät Suomen armeijaan ja miten armeija otti heidät heti vastaan niin kuin muutkin Suomen kansalaiset. Skurnikin tapaus eli kunnostautuminen rintamalääkärinä Kiestingissä myös saksalaisia sotilaita hoitaen, ja rautaristi siitä juutalaisuuttaan mitenkään salaamattomalle miehelle, on tietenkin uskomattomuudessaan omaa luokkaansa. Mutta oli heitä muuallakin. 

Jäin miettimään tätä aihepiiriä Tony Judtin vuoksi. Hän – itse britti ja juutalainen – on selvittänyt kaikille kiinnostuneille senkin, miten härskisti Israelin valtio pelaa edelleen holokausti-kortilla uskotellen, että heidän arvostelemisessa on antisemitismiä ja sukua kansanmurhalle. Ja Trumpin toiminnassa näkyy edelleen hyvin vaikutusvaltaisen USA:n juutalaismielisen painostusryhmän jälki.

Tunsin useita suomalaisia entisiä SS-miehiä ja minulla oli harvinainen ilo puhua 1970-luvulla useita kertoja sotien jälkeen lääkäriksi valmistuneen miehen kanssa, joka kertoi minulle uskottavasti ja luultavasti liioittelematta tuntemuksistaan, kun hän SS-miehenä ensimmäisinä rintamaviikkoina joutui ensin näkemään ja sitten tekemään kuvittelukyvyn täysin ylittäneitä asioita.