Avain Aurajokeen

Rangaistuksia olisi korotettava. Erikoisen tuntuvasti olisi rangaistava nuoria. Todellisen vankeusrangaistuksen kesto olisi mietittävä uudelleen. Vaikka kokemukset pakkolaitoksesta ovat huonoja, olisi pohdittava, miten maassamme toimiva määrältään suppea joukko erittäin vaarallisia rikollisia voitaisiin viskata Turun linnaan ja avain Aurajokeen.

Rikosoikeudellinen ajatteluni on ollut kauan tyypillinen. Siitä on päivälleen 50 vuotta, kun rikosoikeuden peruskurssi onnistui suorastaan hyvin. Olin omia aikojani katsellut Honkasalon kirjojen lisäksi Forsmania ja Serclachiusta ja huomannut, että ensimmäinen ja toinen maailmansota, suuri pulakausi, siirtomaahallinnon purkaminen ja teollisuusmaiden käsittämätön vaurastuminen olivat sivuuttaneet ”rikosoikeuden yleiset opit” jälkiä jättämättä. Ajatteluun oli tullut toissa vuosisadan lopulta aivan uudenlaisia elementtejä, joita voi nimittää epämääräisyyteen pyrkien nimittää modernistisiksi. Rikosoikeuteen ne eivät olleet vaikuttaneet. Suurimmat muutokset olivat tapahtuneet Saksassa 1900-luvun alussa, kun pohjaltaan maagisesta yhteiskuntakäsityksestä oli alettu irrota.

Vuotta myöhemmin von Listzin ja Bindingin suurteokset tulivat tutuiksi. Niissä oli muotoiltu myös kansainvälisen oikeuden ja oikeastaan ihmisoikeuksien perusteet. Ajatusmaailma oli selkeän positivistinen. Säännöillä ja rangaistuksilla oli rakennettava yhteiskuntaa tarttumalla yksilöön, joko varoitukseksi tai kovalla kouralla.

Saksassa oikeudettomuus nousi valtaan näistä ajatuksista huolimatta tai – tämä on todella ikävä ajatus, niiden syövyttämään maaperään.

Meillä Pohjoisessa ruotsalaiset juristit kehittivät uudenlaisen hyvinvointivaltion pitkälle. Suomessa luultiin, että sääntöjä voi tehokkaasti muuttaa irrallaan sääntelyn kohteesta eli että köyhässä maassa toimii sama kuin rikkaassa. Lisäksi juuri minun aikanani sosiologia oli alkanut vaikuttaa rikosoikeuteen aluksi saksalaisen Weberin ja sitten amerikkalaisten klassikkojen kautta. Erik Allardt oli myös juristeille suuri nimi, ja oikeustieteessä Inkeri Anttila loi kokonaisen koulukunnan, jonka tunnettuja nimiä ovat mm. Olavi Heinonen ja Pekka Koskinen.

Kansan suuri osa vastusti näitä uusia ajatuksia. Perinteiseen tapaan arveltiin kuitenkin, että rikollisuus on ”muiden” ongelma eikä koske ”meitä” muutoin kuin satunnaisesti rikoksen uhreina. Kehitys kulki siksi aika suoraviivaisesti, ja meitä rikollisten hyvittelijöitä haukuskeltiin vain kohtuullisesti.

Oikeusvaltio edellyttää oikeaa valtiota. Kokemukset USA:n osavaltioista kieltolain ajalta ja Saksasta olivat erittäin huonoja. Valtiot huomasivat nopeasti, että kunnallishallinto ja gangsterivalta on sama asia ja että täytäntöönpanopuoli on halvin hoitaa konepistoolilla. Viittaus tarkoittaa Chicagoa, mutta jopa Los Angelesista sanotaan, ettei siellä ole juurikaan valkoihoisten rikollisjärjestöjä, kosjka ryöstelyn hoitaa kaupunginhallitus.

Lukija voi halutessaan pohtia innovatiivisen rikollisuuden siirtymistä valtion kokoisten yksikköjen toimintoihin. Pysyvä esimerkki voisi olla Italia. Yksin teoin tehdyt asiakirjan väärentäminen ja kiristys eivät liene nyt outoja ilmiöitä millään Euroopan kolkalla.

Sain sysäyksen kirjoittaa tämän kymmenen vuotta hautomani ajatuksen, joka on tämän kirjoituksen alussa mahdollisimman hyökkäävässä muodossa, kun luin Henning Mankellin elämäkerran. Tuo viisas mies, joka on ansainnut kirjoillaan jättiläisomaisuuden ja käyttää sitä huolellisesti suunnattuun avustustoimintaan, tuntee hyvin Afrikkaa. Hän on asunut osan vuotta siellä jo pitkään. Kiinnostus rikosasioihin on kuulemma vanhaa perua. Hänen isänsä oli kihlakunnantuomari (käräjätuomari) pienellä paikkakunnalla, ja perhepiirissä oli muuten murhetta, kun äiti jätti noin vain.

Mankell muotoilee kirjailijan rohkeudella ja röyhkeydellä vastalauseensa Ruotsin lainkäytölle. ”Mielestäni on väärin etenkin nuoria rikoksentekijöitä kohtaan, että heitä ei rangaista tuntuvasti. Näin he eivät saa koskaan käsitystä tekojen seurauksista.”

Tuo näennäinen joutavanpäiväisyys vihlaisi. Unohdetaan ”syyllisyys”, ”sovitus”, anteeksianto ja muut salateologiset käsitteet. Käsitys tekojen ja tekemättä jättämistä seurauksista – osa tästä on ns. kausaliteettia eli syy-seuraussuhdetta – on todellakin ihmisyhteisön ydintä. Voit vetää tuota laihaa miestä turpaan – mutta muista, että jossain on sinua isompi mies, joka huolehtii siitä, että saat itse selkääsi korkojen kanssa, joten…

Rikos on elinkeino. Se on niin tuottoisa elinkeino, että on maita, joissa armeija ja ilmavoimat huolehtivat esimerkiksi huumekaupasta. Toisin kuin muita elinkeinoja sitä ei voi pitää aisoissa sääntelemällä eli yhteiskunnallisilla sääntelymekanismeilla. Rikos on kuitenkin toisesta näkökulmasta nimenomaan sääntelymekanismin virhe. Rikos ei ole yhteiskunnan mekanismien virhe, kuten jotkut mielenosoittajat luulevat. Se on lain, tuomioistuinten ja poliisien virhe. Yksi syy voi olla näiden laitosten liiallinen sulkeutuneisuus ja taipumus salailla. Sen ne ovat perineet yhteiseltä kirkolta. Toinen syy voi olla ahdas toimivalta ja riittämättömät resurssit. Poliisit eivät juuri koskaan tapaa tuomareita, jotka eivät koskaan tapaa rikoksentekijöitä (muualla kuin ehkä oikeussalissa). Ihmiset päättävät elämästä, jollaisesta he ovat vain utuisesti selvillä.

Puhutaan hyvinvointivaltion alasajosta, joka voi olla romahdusmaista. Paha sanoa, näinkö käy. Joka tapauksessa on aika raitistua ja lakata luulemasta liikoja yhteiskunnan näkymättömän käden mahdollisuuksista. Tässä vaiheessa esitän sijaan mekaanisempaa toimintaa, jonka toteutuessa ihmisen voi vaatia tietävän, että jos teen tämän ja jään kiinni, istun noin monta kuukautta tai vuotta, ja se on ikävää se.

Patukalla päähän

Poliisikouluun en olisi päässyt. Sellainen alkoi toimia Otaniemessä 1961, mutta koulutusta oli ollut vuodesta 1918. Nimismieheksi olisin päässyt, samoin ajoittain opettamaan komisariokursseille ja sellaisille. Tämä on yleisempi ohje: ellet pääse oppilaitokseen, rupea sinne opettajaksi. Syy tähän itsetutkiskeluun on selvä. Etenkin järjestyspoliisin toiminnassa tarvitaan viisautta, rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä. Kiukuttelevaa mielenosoittajaa ei todellakaan pidä kopauttaa patukalla päähän.

Pahoittelen mutta epäilen itsenäisyyspäivän mielenosoituksia kaupallisiksi. Tarvittiin julkisuutta; sitä tuli runsain mitoin. Nelson Mandela kuoli.

Matti Wuori ajoi ihmisoikeusjuttuja ja oli tekemisisä Etelä-Afrikan totuuskomission kanssa. Totus- ja sovintokomissio aloitti toimintansa 1995. Sen työtä on kuvattu tulokselliseksi. Sen tuloksia on arvosteltu uskottavin perustein. On huomautettu, että jokin järjestelmä voi toimia hyvin kyläyhteisössä mutta huonosti suurkaupungissa. Tässä voi olla sama ilmiö, joka on tuttu myös Suomessa harjoitetusta sovittelusta ja vaihtoehtoisesta riidanratkaisusta. Väkivallantekijän ja uhrin tai vaatimuksen esittäjän ja vaatimuksen kohteen saattaminen kärsivällisesti ja johdetusti kasvokkain muuttaa tilannetta. Sama kääntäen: riitely ja rikollisuus kukoistaa nimettömyyden syvässä varjossa.

Pidin totuuskomissiota omituisena ajatuksena. Tavoite luoda todellinen vaihtoehto sotarikosoikeudenkäynneille vaikutti lähes haihattelulta. En ollut tekemisissä tämän toiminnan kanssa. Kerran minua tahdottiin mukaan Amnestyn toimiin. Onnistuin käymään asiasta hyvän keskustelun korkeimman oikeuden esimiesteni kanssa. Heistä tuomarin virassa toimivan ei pidä hakeutua tuollaisiin tehtäviin. Olin samaa mieltä. Luultavasti olen edelleen samaa mieltä.

Kaikki tiesivät, että Matti Wuori on juoppo ja kommunisti. Kun kävi kiusallisen selvästi ilmi, ettei hän ollut juoppo eikä kommunisti, siirryttiin käyttämään haihattelijan leimaa. Wuori oli perustamassa Greenpeacea. Sitäkin oudosteltiin kovasti.

Hänen kirjansa ovat eri kirjastoissa hyllyssä. Kansalaistoiminta, aktivismi, tossu-urien avaaminen poikki tuttujen polkujen on ehkä ilmassa. Olisi hyvä luoda henkilökultti esimerkiksi perustamalla Matti Wuori –palkinto ja ankkuroimalla se ihmisoikeusajatteluun. Arkimedia ei yleensä viitsi selvittää ihmisoikeuksien fysikaalista luonnetta. Tuollainen oikeus on kuin kivääri. Siinä on toinen pää ja toinen pää. On kokemuksena hyvin erilaista olla piipuin edessä kuin liipaisinpuolella. Ihmisoikeudet ovat siis ihmisten oikeuksia tilanteissa, joissa vastapuolella on yleensä valtio. Tulos voi olla, että ihminen saa oikeutta. Joskus maalitauluna on valtio, ja tuloksena voi olla, että valtion on pakko muuttaa toimintatapojaan ja ehkä lakejaan. Etelä-Afrikassa kävi niin. Monien mielestä ainoa järkevä järjestelmä, apartheid, alkoi näyttäytyä yhä rikollisempana, ja lopulta se sortui. Tapahtuma oli niin suuri ja syvälle vaikuttava, että sen saisi mielellään mainita samaan hengenvetoon Berliinin muurin ja reaalisosialismin kaatumisen kanssa. Suomessa asia jäi jalkoihin, koska elimme itse 1990-luvun alun tuskan vuosia. Jokin merkillinen sosiaalinen virus oli silloin liikkeellä. Maailma muuttui parissa vuodessa ilman sotaa ja väkivaltaa. Väkivallan ihannoijilta ja ”reaalipoliitikoilta” meni keskeinen argumentti, mutta tätä ei varsinaisesti huomattu. Ja kaikki muuttui jälleen islamistien hyökättyä 2001.

Tässä ovat päivän ajatukset. Niitä on kaksi. Sellaisten kaksintaistelujen ja taistelujen kuin eilisiltaisessa Shakespeare-elokuvassa Kuningas Henrik II ei enää ole. Sellaista juonittelua ja kapinointia, joita sama näytelmä kuvasi niin etevästi, on ehkä entistäkin enemmän.

Poliitikot, katsokaa tai lukekaa jos osaatte Shakespearea. Sankarit käsittävät voittonsa turhuuden viimeistään silloin kun heidän miekkansa puhkaisee vastustajan vatsan. Väkivallanteossa on kaksi uhria, kohde ja tekijä. Eilisessä Jeremy Irons esitti järkyttävästi vanhenevaa kuningasta, jonka hänen oma varsin vaihteleva menneisyytensä tavoittaa.

Taistelukertomuksia tunnetaan ainakin kolmen tuhannen vuoden ajalta. Niin kauan kuin kertomuksia on tehty, voittajat ovat olleet aina hakemassa oikeutta. Koska he ovat voittajia, he ovat myös saaneet oikeutta. Jumalien ja heidän myöhempien seuraajiensa tuomareiden vaativa tehtävä on ollut asettua voittajan puolelle. Vastustajan kukistaminen näet ei yleensä riitä heille. Hävinnyttä on lisäksi rangaistava. Sopiva ja kohtuullinen menettelytapa on esimerkiksi kuljettaminen muutaman sukupolven ajaksi vankeuteen Egyptiin tai Baabeliin. Viimeksi tätä keinoa käytti hyvällä menestyksellä Neuvostoliitto vuonna 1945.

Se toinen ajatus on rankaiseminen. Mandelan ja Desmond Tutun totuuskomitea ei siis pyrkinyt rankaisemaan pahimpiakaan. Vallalla oli se erikoinen ajatus, että totuus tapahtuneesta vaikuttaisi tervehdyttävästi aivan samalla tavalla kuin valhe mädättää.

Rikoslain perinteiset rikokset tuntuvat edelleen vaativan rankaisemista. Niitä ovat murha, ryöstö, varkaus, väärennys ja ne muut. Liikennerikoksista sakottaminen osoittaa mielikuvituksen puutetta. Järjestelmä on keinotekoinen, koska teostaan vastaamaan tuodun käyttäytymisen moitittavuus on liian usein hiustenhalkomista. Avoimesti mekaaninen järjestelmä olisi parempi – ja silloin päästäisiin nykyisellään kohdittain kauhistuttavien päiväsakkojen käyttämisestä.

Vakavampi kysymys on historian vaiheet. Vuoden 1918 punakaartien tuhotyöt on kartoitettu välttävästi ja valkoisten suhteellisen huonosti – yleisarmahduksen vuoksi edes henkirikoksia ei tutkittu. Toisen maailmansodan suomalaisten sotarikokset ovat jääneet melkein tutkimatta. Mäntsälän kapina ja sitä ennen Lapuan liike painettiin villaisella, vaikka osa teoista oli vakavia. Vakoilu idän tai lännen hyväksi 1945 -2013 on täysin tuntematon alue.

Olisiko kuitenkin perustettava historian tuomioistuin?

Kuin elukka

Kommentoija sanoi, että perjantain juhlatilaisuudessa Loirin esitys oli pekoraali. Innostuin tästä luonnehdinnasta. Sitä kuulee nykyisin kovin harvoin. Sana tarkoittaa naurettavan ylitunteellista. Sanaa käytettäessä jätetään ylevästi mainitsematta, että sekä tunteellisuus että ylitunteellisuus riippuvat hiukan näkökulmasta eli havaitsijasta. Tuolla sanalla leimaaminen vähintään vihjaa, että sanan käyttäjä on ylevä henkilö, jolla on hyvä maku eli tunnetason sopivuus tiedossaan.

Sanaa ”pekoraali” käytteli ennen Helsingin Sanomain elokuva-arvostelija ja toimittaja Paula Talaskivi, jonka hyvin muistan. Ihmettelin mistä hän oli oppinut noin hienon sanan. Jäljet johtavat arvostelijakollega Toini Havuun. Hänelle mm. Linnan ”Tuntematon sotilas” oli pekoraali ja lisäksi epäisänmaallinen ja monia tahoja herjaava tekele. Sitä vastoin Jussi Talven ”Ystäviä ja vihollisia” oli monumentaalinen sotaromaani, joka ei unhoon vaipuisi.

Joku voi kaivaa tuon arvostelun esiin, jos haluaa. Se näyttää löytyvän verkosta. Onko käsite siinä, ei oikeastaan kuulu päivän teemaamme, koska arvostelu ja arvostelija edustavat hyvin puhtaasti tuota perinnettä, jossa  herrasväki läksytti matalaotsaista yleisöä.

Olen itsekin lehteillyt noin puoli vuosisataa sitten kirjallisuustieteen ja estetiikan oppikirjoja, joista kävi ilmi, että tragedian eli murhenäytelmän sankarin on oltava suuri. Jalon murheellisesta on, että suuri mies (hyvin harvoin nainen) sortuu, yleensä ilman omaa aiheutustaan, kohtalon ahdistaessa.

Tuosta seuraa, että pieni ihminen saa tyytyä komedian ja farssin henkilöksi. Näin on aina ollut ja näin on aina oleva, koska tyhmillä ihmisillä ei ole tunteita. Heidän räpistelynsä on eräänlaisia ehdollisia refleksejä eli samaa sukua kuin kalan potkiskelu kolkkanuijan iskiessä. Oli ilman muuta selvää, että jokin Väinämöinen ei voinut olla tavanomainen paskahousu hursteissaan ja virsuissaan. Hän oli vähintään ”Karjalan kuningas” ja suuri tietäjä. Hänen avioton poikansa oli Saarijärven Paavo. Itsenäistyvässä Suomessa oikean aatteen puolesta kuolleet ylennettiin hengen heistä lähdettyä hienoiksi miehiksi, todellisuudesta välittämättä. Sellaisia olivat myös ne Jyväskylän lyseon 16-vuotiaat, jotka kuolivat Kalevankankaalle kiviaidan taakse, kun päällystö hyökkäytti Ratinan suunnasta ampuvia konekivääreitä vastaan. Yksi heistä oli ensimmäisen vaimoni setä, Yrjö. Tapauksesta olen saanut sellaisen käsityksen, että se oli valkoisille vuonna 1918 valitettavan tavallista sodanjohtoa. Kun miehet olivat harjoittamattomia, tilanteet tahtoivat luistaa käsistä.

Varmaankin keksityn jutun mukaan ruotsinmaalainen vapaaehtoisena Tampereella joukkkoja johtanut upseeri puuskahti, että sodassa sitä on kaikenlaista mieliharmia, kun koko komppania kaatui rintamahyökkäyksessä.

Meillä on siis tässä blogissa keskusteluketju, jossa päätellään, että kirjoittajalle syystä tai toisesta vastenmielinen taide-esitys on nautaan verrattavaa tökeryyttä. Se on samalla tavalla naurettavan liikatunteellinen kuin esimerkiksi Hietasen kuolema Tuntemattomassa.

En kirjoita näin vain ilkeilläkseni. Nämä ”pekoraalia” viljelevät karjakonsulentit edustavat toivoakseni viimeistä vaihetta suomalaisten tunteiden historiassa, jonka kirjoittaisin, jos osaisin.

Aika monen muistiin merkinnän mukaan myös toisessa maailmansodassa huoli omien haavoittumisesta ja kuolemisesta leimattiin herkästi tunteiluksi, jonka harjoittaminen leimasi harjoittajan arveluttavaksi sotilaallisen toiminnan kannalta. Jotkut jääkärit olivat Saksassa saadun koulutuksen jälkeen tässä erikoisen ärhäköitä. Oppia noudatettiin myös venäläisiä, naisia ja lapsia teloitettaessa. Tunteilu oli väärää, turhaa ja mikä pahinta epäisänmaallista. Viipurissa ammuttiin pianisti, joka soitti omaa sävellystään ja vaaransi siten jääkärien sotilaskunnian.

En mustaa tässä ohimennen jääkäreitä. Heissä oli uhrautuvaa ja sisukasta väkeä – ja lisäksi yllättävän paljon jo Saksassa kurikomppaniaan lähetettyjä.

Olenko nyt kirjoittanut itseni nurkkaan, kun Tampereella poliisi kohteli kaltoin eloisaa itseilmaisua harjoittaneita mielenosoittajia? Lehdessä puhutaan ”aktivisteista”. Ennen tuota sanaa käytettiin jääkäreistä ja muista itsenäisyyden tavoittelijoista.

Vahva kantani on, että poliisia on toteltava, vaikka se toimisi väärin. Sana ”poliisi” tarkoittaa oikeastaan sitä. Vastaavasti poliisin toimintaa on valvottava jälkikäteen. On iloinen asia, että putkassa on ainakin yksi poliisi. Olennaista on, että oikeuskansleri tai pääministeri ei saa puuttua tilanteeseen, joka on päällä. Nuijat paukkuvat jälkeenpäin.

Etsin mielenosoittajien asiaa. Muuan Eranti, väitöskirjan tekijä, näkyy kirjoittaneen:” Jostain syystä Suomessa politiikka nähdään yhteisten asioiden hoitamisena, johon eivät saisi sotkeutua kansalaisjärjestöjen tai eturyhmien intressit. Säästäkää minut tällaisilta perversseiltä hygieniafantasioilta ja antakaa poliitikkoni verisinä, sielukkaina ja seksikkäinä.”

Ymmärrän ajatuksen. En kannata sitä. ”Hierarkioiden purkaminen” ei liioin kuulosta hyvältä – kai se pitäisi aloittaa sairaaloista, joissa hierarkian lääkärikerros juoksuttaa hoitajakerrosta jne.?

Suomi vuotaa

Suomi vuotaa kuin ydinvoimala. Kunnioittavasti kieltäytyisin olemasta tästä huolissani.

Eilinen itsenäisyyspäivän juhlakonsertti Tampere-talossa oli, toisin kuin HS:n toimittaja arvioi, suurenmoinen. Salaa se sisälsi vanhaa perinnettä eli omaksuttua ja hyväksyttyä kulttuuria kierrätettynä ja läpikotaisin uudistettuna.

Samanaikaisesti elävälle yleisölle ja television katsojille tehty kuvaan ja valoihin tukeutuva esitys on aika temppu. Olen oikeastaan itsekin kokeillut sitä vaatimattomassa mittakaavassa oopperan tiloissa. Kun juonsin ja katsoin kelloa, haluan nyt taputtaa kämmenet punaisina ilman juontoa minuutin tarkkuudella ja vailla vähäisiäkään heittoja onnistuneelle ohjelmalle. Jo oli saavutus. Suomen sinänsä vähäisestä mittakaavasta tulivat mieleen olympialaisten avajaiset, eikä tämä ollut mikään karvalakkiversio.

Vesa-Matti Loiriin olen suhtautunut aikojen alusta nihkeästi, usein kielteisesti, joskus hyökkäävästi. Muistoja on aina ”Lapualaisoopperan” ensiesityksistä eli siis yli 40 vuoden takaa.  Nyt hän oli lavalla väistyvän sukupolven tulkkina. (Olen häntä tasan viikon vanhempi.)

Häpeä etten ole ennen julistanut, että Loirin Leino-laulut ovat ”suomalaista chansonia”, ja sillä tarkoitan suuren tunteen ja riittävän taidon yhdistämistä. Tosin nyt myös taito oli suuri. Perun siis puheeni ja nielen entisen epäluuloni.

Hesarin arvostelijan leimaamaa orkesterisäestystä ”kiusallista viihteellisyyttä” en kuullut. Omaan korvaani juuri sovitukset olivat aivan mainioita ja orkesteri yhtä hyvä. Vai tarkoittiko toimittaja Sibeliuksen Myrskyä ja Pelleas et Melisandea? ”Lapin kesän” nyt kuultu pitkä versio oli niin hieno, että hankin sen kiireimmiten levynä. Toisin kuin monet ranskalaisten laulut Loirin tulkitsema Leinon shemeikan murhe ei ollut vanhan juopon itsesääliä. Se on 24-vuotiaan huikean lahjakkaan runoilijan kuva Suomenmaasta, yhä sattuva.

Kirjallisuuden kytkeminen musiikkiin on suuri ongelma. Luulen että Eino Leinon jälkeisen runouden nopea putoaminen täydelliseen pimeyteen yleisön silmistä on tekemisissä musiikin poistumisen kanssa. Runoa on historiallisesti melkein aina laulettu, Homeroksesta alkaen. Painetun runon valtakausi liittyy monin tavoin painopaperin halpenemiseen, etenkin sanomalehtiä ajatellen, ja lukutaitoon. Dylan, Beatles ja 90 muuta ovat valtavan suosittuja. ”Todellisia runoilijoita” ei lue kukaan. Sen näkee jopa kirjastojen lainausluvuista, missä kaunokirjallisuus nyt vain on hajoteltu ryhmiin. Loirin ikäluokka on viimeisiä, joka sai kouluvuosina myrkkypistoksen Leinoa ja Koskenniemeä, ei kuitenkaan Saarikoskea.

Haluan siis erikoisesti kiittää juhlassa kuultujen kirjallisuuden katkelmien valitsijoita erinomaisesta työstä ja tamperelaisia näyttelijöitä vielä paremmasta. Samalla haluan vielä kerran korostaa, että tamperelainen kirjallisuuskäsitys (Väinö Linnasta Kirsi Kunnaksen kautta Eppu Normaaliin ja Juice Leskiseen) otti historiallisesti niskalenkin helsinkiläisestä Parnasson piiristä.

Juhlapukujen puute vaikutti yllättäen hyvin miellyttävältä. Sen kunniaksi että mahdun itsekin taas enemmän kuin hyvin pellepukuuni ehdotan, että herrat hylkäisivät frakit tällä puheella myös akateemisissa yhteyksissä, promootioita kenties lukuun ottamatta. Tohtorin miekkaa, jota kannetaan vain promootioissa, säälisin hiukan. Lapsenlapset ovat pitäneet siitä samoin kuin Taikurin hatusta, joka otetaan tarvittaessa esiin kotelostaan.

Samalla hautaisimme muiston siviiliunivormusta. Suomessa käytettiin itsenäisyyteen asti virkafrakkeja. Ne olivat usein vihreää verkaa ja niissä oli kultanauhaa niin paljon, että hihaan oli vaikea pyyhkiä nenäänsä. Tasavallassa jo silloin vanhentunut frakki sai toimia parempien ihmisten virallisena vaatteena, kunnes Loirin sukupolven opiskelijaliike syrjäytti sen, valitettavasti vain väliaikaisesti.

Kauniita naisia yhtä kauniissa vaatteissa katselee aina mielellään, mutta eilen kävi ilmi, ettei pukuloisto mitenkään vaadi pingviiniä kavaljeeriksi. Naisten laittautumista kauneimmilleen en halua millään tavoin vastustaa.

Tampereella eilen uutisten mukaan liikehtineitä eliitin juhlien vastustajia en osaa sääliä. Ainakaan television kuvissa ei näytetty valtaeliittiä enemmän kuin oli kohtuullista. Sitä vastoin liikkeellä näytti olevan runsaasti ihmisiä, jotka olivat kohtuullisen pöllähtäneitä juhlatilaisuudesta, mutta etevän ohjelman vuoksi varmaan nauttivat siitä suuresti.

Sillä kohdin vilautan pukinsorkkaa kirjallisuuden valitsijoille, että Tampere-talon vieressä käytiin siis kirjallisuudessa hyvin kuvattuja, raskaita ja kauheita taisteluja, joiden kuvat eivät ehkä ole välttämättömiä juhlallisessa juhlassa. Sitä vastoin samassa korttelissa on kirjallisuuteen hyvin juurtunut rakennustyömaa, kenkätehdas (kuva tehtaan monosta, jollaiset jalassa aloitin itsekin koulunkäynnin), joka tunnetaan yksityiskohtaisesti kirjallisuudesta – yhtä tamperelaisen kuin taivalkoskelaisen Päätalon selvityksistä. Pieni katkelma olisi osoittanut tehdaskaupungin ja Suomen ”pohjoiset reservit”.

Äidinmaa, isänkasvot II

Lehdessä eilen julkaistu Suomen Kulttuurirahaston tutkimus vahvisti ainakin omia odotuksiani. Musiikki on hiukan kuin seksuaalinen poikkeavuus. Tiedetyllä tasolla sitä joko on tai ei ole. Muusikot toivottavasti kestävät tämänkin. Luen itseni tähän poikkeavien joukkoon; arvostan suuresti myös Magnus Lindbergiä ja olen jopa ostanut selvällä rahalla levytyksiä hänen musiikistaan. Omalla listallani näkyisi kyllä myös Kaija Saariaho.

Kysely tuloksineen on osoitteessa 

https://skr.fi/kulttuuritutkimus

Musiikin muukalaisuutta korostaa graafin mielenkiintoisin sarake, kolmas vasemmalta, ”ei tunne käytännössä ollenkaan”.

Sibelius kuuluukin ykköseksi. Uskallan esittää elitistisen arvaukseni: hänen suuri arvostuksensa on osittain Edvin Laineen ansiota – Finlandia-hymni on rakkainta elokuvamusiikkiamme. Se sopii hyvin, koska teos on alkujaan sävelletty näyttämömusiikiksi (Historiallisia kuvia, 1899,1900). Ehkä Valse triste on läheinen samalla tavalla kuin Merikanto. Ja Juice Leskisen sijoitus listalla herättää suurta mieltymystä.

Toinen poikkeavuuden laji on runous. Nähdäkseni tämä on juuri oikea arvio. Runoilijat toivottavasti kestävät tämänkin. Olen itse aika monella kirjalla runoilija. Graafin lajitoveri Henriikka Tavi oli minulle tuntematon nimi. Katsoin kiireesti verkosta. Runoilija. Remeksen tai Hirvisaaren sijaan kaipaisin Veikko Huovista, mutta tämä nyt vain on pismarkkia.

Modernismi eli toinen käsitys todellisuudesta näkyy listalta yllättävän selvästi, vaikka tämä ei tietenkään voi olla kulttuurin alueen kattava listaus. Epätavallisen taiteen nimenä näkyy Schjerfbeck heti tavallisen taiteen nimen Edelfeltin jälkeen.

Pentti Haanpää oli ehkä Suomen paras toritaiteilija. Olen itse istunut samalla puiston penkillä, jossa hän otti huikkia ja nauroi. En osaa ajatella häntä miettimättä myös Vilho Lampea. Herrat olisivat voineet hyvinkin ryypätä yhdessä, koska Lampi kuoli 1935. Molemmat harjoittivat villiä omaperäisyyttä, toinen kynällä ja toinen siveltimellä, ja molemmat kuolivat veteen, toinen Lamujärveen, toinen Merikoskeen.

Kuvaan kuuluu modernisti Kalle Päätalo, joka kertoo seisseensä tuijottelemassa Haanpäätä Oulussa niillä main, mistä Taivalkosken bussi lähti. Hyvä etteivät he tutustuneet. Siinä olisi voinut tulla sanomista suuntaan tai toiseen.

Päätalon romaanin (Iijoki-sarja on yksi romaani) modernismi on jännite ”tavallisen ihmisen” eli Kallen ja hyvin epätavallisen ihmisen eli Kallen välillä. Ensin mainittu kulki pitkän tien köyhyyden koukusta päämäärään, jossa huonot arvostelijat eli melkein kaikki sanoivat häntä kansankirjailijaksi (vähättelyä), kun hän oli todellisuudessa kansalliskirjailija, mitä päivän gallup korostaa. Linna oli ihaillumpi, mutta ikätovereiden vertailussa ei ole mieltä. Linna lopetti 1968, kun Päätalo toden teolla aloitti 1971. Kansakoulupojista Linnasta tehtiin akateemikko ja Päätalosta professori. Molemmat kunnia-arvot piruunnuttivat monia.

”Selkosten Proust” on kotiutunut jo Wikipediaankin. Sitä perustellaan tekstin pitkälinjaisuudella ja polveilevuudella. Perustelu on virheellinen. Voin luetella kymmenen pitkälinjaisempaa ja polveilevampaa ranskalaista 1800-luvulta. Proust oli tavallisuuden profeetta. Hänen sankarinsa – jälleen ”minä” – ei ollut näkijä, kokija eikä tekijä. Hän vain loi kilpailevan todellisuuden, joka on pystyssä ja ihasteltavana, kun taas kirjoitusajankohdan sosiopoliittiskulttuurinen todellisuus on vain mielenkiinnoton muisto.

Proust ei jätä epäselväksi, että romaanissa ”Kadonnutta aikaa etsimässä” kirjoitetaan romaania ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Päätalon modernismi on sama. Tavallinen, oikeastaan epätavallisen köyhä ja näennäisesti niukoin eväin maailman paiskattu päähenkilö kasvaa todellisuuden rakentajaksi. Ellei kirjailija Kalle Päätalo olisi todellisuudessakin ollut rakennusmestari, leimaisin Iijoki-romaanissa osoitetun ammatin kömpelösti keksityksi. Että kirjailija vielä pystyttäisi taloja toisillekin, kirveellä ja vasaralla, tekemällä ja pomottamalla! Ei ole uskottavaa, kun kaikki tietävät senkin, etteivät työläiset osaa kirjoittaa, varsinkaan tamperelaiset…

Kenenkään elämä ei ole edes mikrohistoriana niin tärkeä, että jopa hänen keksipurkin sisältönsä olisi esiteltävä kaikella kansalla. Proustista kirjoitettaessa turvaudutaan valkoiseen valheeseen. Kirjailija perkasi ja suomusti aikansa aatelisit ja muutoin mahtavat niin taitavasti, että kuka tahansa lukija näkee, mitä he oikeasti olivat syöneet. Kulkueessa ei ole oikein kehumista. Irlantilainen Joyce valitsi helpomman tien. Hänen päähenkilönsä, Odysseukseen romaanissa verrattu Bloom on alkujaankin aika turha sukankuluttaja, joka pyörii pienissä ympyröissä.

Proustilla ja Päätalolla on muuten sama käyttövoima. Ei kirjailija jaksa ilman niin sanottua sisäistä pakkoa. Tuo pakko ei ole vain pöyhistelyn halua eikä pelkästään ekshibitionismia. Näillä kahdella ja kukaties vielä Linnalla sekä aivan varmasti Waltarilla sisäinen pakko oli häpeää. Päätalo pinotavaran tuntijana esittää sen selkeimmin, sekä häpeän aiheet että kyvyttömyyden parantua sen vaikutuksista. Viimeksi mainittua on kuvattu työhulluudeksi.

Tervekisiä Tampereelle ja Messukylään (Combraita unohtamatta). Kuvassa Kalle ja Riitu (Päätalo-instituutti / Taivalkosken kunta).

Äidinmaa, isänkasvot

Kun ei suoraan tapeta, kiistellään puheenvuorosta. Jotkut puhuvat, toiset kuuntelevat. Nyrkki ei erotu housuntaskusta, jos on housut.

Huumori ja sadut ovat viekkaita keinoja vihjata, että todellisuus on ehkä sittenkin toinen kuin kuninkaat ja herrat sanovat. Tavataan puhua kansanhuumorista ja kansansaduista. Molempia on myös kerätty ahkerasti. Ne on koottu talteen ja pantu lukkojen taakse arkistoihin, etteivät ihmiset saisi niistä omituisia ajatuksia päähänsä.

Kirjallisuus ja taide sisältävät nekin vallitsevan todellisuuden kiistämisen. Esimerkiksi 1600-luvun lopulla otettiin uudelleen käyttöön termi ”moderni”. Lakimiehetkin sovelsivat sitä yrittäessään nujertaa ”italialaisen tavan” suhtautua kovin kunnioittavasti perinteen pyhittämiin rakenteisiin senin jälkeen kun niitten käyttöalue on ilmeisesti kadonnut.

Tavallisissa historioissa ”modernismi” alkaa ehkä Baudelairesta, mutta joka tapauksessa edellisvuosisadalla. Se on teollistumisen kaksonen. Usein sen arvioidaan päättyneen 1939, joten meidän elinaikamme jää yleisen sekavuuden vaiheeksi, jota joskus tarkennetaan nimitysten etuliitteellä ”jälki”. Modernismia seurasi jälkimodernismi.

Lukio-opetuksessa kai sanotaan, että modernismi alkoi kirjallisuudessa Hellaakosken ja ruotsinkielisten mestareiden tuotannossa maan itsenäistymisen aikoihin ja nousi otsikoksi ja iskulauseeksi 1950-luvun runoudessa ja romaaneissa. Maalaustaiteessa etenkin Tyko Sallinen olisi verrattuna Kultakauden maalareihin modernistinen ja taas musiikissa eräät Sibeliuksen seuraajat, sellaiset kuin Aarre Merikanto, olisivat edustaneet uudempaa ajattelun tapaa.

Minä ajattelisin, että ”modernismi” on sisäisesti epäjohdonmukainen käsite, jolle tulee tarve, kun on esitetty poikkeava mielipide todellisuudesta. Yleisön kirjoitusten tasolla tiettyjä toimijoita arveltiin hulluiksi, kun he väittivät näkevänsä selvän sinisen aivan punaisena tai uskottelivat, että omituinen ja rikkonainen kertomus oli uskollinen kuvaus todellisuudesta, etenkin verrattuna ajan patinoimiin Suuriin Kertomuksiin.

Paraatiesimerkki tällaisesta teoksesta, joka väittää ja osoittaa: tämä on todellisuutta, voisi olla Joel Lehtosen ”Putkinotko”. Tässä maalaiskuvauksessa rähisijät ja viinankeittäjät valloittavat näyttämön ja toimivat juuri toisin kuin aikaisemmissa kirjoissa on osoitettu. Itse asiassa kerrotaan, että Lehtonen, joka oli etevä Ranskan ja Italian tuntija, oli käynyt maailmalla vieläpä näyttelyissä katsomassa kubistien töitä. Lukija joka näkee hänen esittävän ihmeellisesti ihmisen sekä edestä että takaa ja lisäksi kahdelta sivulta, ei erehdy. Ero vanhempaan ”kansankuvaukseen” (Kianto) on hyvin suuri.

Enää kubistien oivallus ei hätkähdytä. Jo hyvin kauan kolmiulotteinen kappale, maapallo, oli kuvattu paperilla kaksiulotteisena projektiona. Ajatuksen ulottaminen ihmisen kuvaamiseen oli lähellä, ja sitä oli jo harjoitettu kirjallisuudessa ahkerasti.

Toinen riitelevä todellisuus, näkynä ja todellisuutena Lehtosta avarampi, oli ”seitsemän veljestä”. Arvostelu kiirehti ilmoittamaan, että näin ei maailmaa (Suomea) saa nähdä. Kirjoittajaa arveltiin hulluksi, ja nöyrästi hän muutti ennustuksen todeksi. Mutta teos oli modernistinen.

Suomessa ”todellisuuden” kuvauksi taistelevassa kirjallisuudessa vakiintui kansakoulun vahvasti tyrkyttämä ”Vänrikki Stoolin tarinat”, jonka tiedämme olevan nippu törkeitä valheita, monin kohdin antiikin tolkuttomimpien tarinoiden mukaan toteutettuna (Sven Dufva - Horatius Cocles).

Toinen, taisteleva käsitys sodan todellisuudesta oli ”Tuntematon sotilas”, etenkin sellaisena kuin se esitetään taas perjantai-iltana televisiossa. Nyt ajatellen Linnan kuva ei ollut vain selvitys jatkosodan eräistä vaiheista, vaan romaanissa oli koko ajan taustalla kansalaissota, etenkin sellaisena kuin se koettiin Satakunnassa ja Tampereella. Yhteyttä tekijä alleviivasi myöhemmin trilogiassaan, jossa erään sotaromaanin henkilön tausta esitettiin kaikessa laajuudessaan. Mutta mukana on myös poliittisesti äänekkäästi toisin ajatteleva alikersantti, ja hyvin lähelle myyttistä sotasankaruutta kohoavien hahmojen rinnalla näytettiin vähäpätöisiä miehiä ja muutama pelkuri eli henkilö, jonka hermostollinen rakenne ei kerta kaikkiaan kestänyt.

Tämä viimeksi mainittu seikka on nyt onneksi puheena erään juuri palkitun tietokirjan vuoksi. Tuon tutkimuksen voisi hiukan paisutellen nähdä kommenttina viralliseen historiaan. Hulluimpia olivat ehkä ne, jotka harrastivat epätarkoituksenmukaisia sodankäynnin ja lääkinnän keinoja turvallisen välimatkan päässä linjoista. Ehkä parhaiten menestyivät poikkeavat ja henkisesti keskenkasvuiset? Ehkä mielen vaurioita koitui paljon luultua laajemmin, ja tätä tosiasiaa peittämään syntyi ”reipashenkinen” muistelmakirjallisuus ja siihen liittyvä muistiperinne. Se tiedetään, että ihminen on joustava eläin. Ihminen mukauttaa omia muistikuviaan tarpeen mukaan. Linnan romaanin erikoislaatuinen vaikutus oli muistojen muuttaminen. ”Juuri näin se kävi” oli hyvin yleinen luonnehdinta kohta kun kirjan nostattama kulttuuritaistelu oli alkanut rauhoittua. Nyt jotkut taitavat lukea sitä ikään kuin Korkeajännitystä, toisin sanoen väkivaltaviihteenä. Kirjoittajan todellisuudessa väkivalta ei kyllä viihdyttänyt.

Linnan romaani taisi olla alkujaan hyvin epäisänmaallinen tai ainakin sellaiseksi tarkoitettu. Sen muuttumine itsenäisyyspäivän juhlaohjelmaksi on hieno asia. Kirja ja elokuva avasivat toisen todellisuuden Suomeen. Sota oli kuvauksen väline, ei lopullinen kohde. Kuvauksen sankareita olivat tavalliset ihmiset, sellaiset kuin esimerkiksi romaanin Määttä. Hänen hahmostaan on helppo löytää verrattomia ominaisuuksia. Yksi ylitse muiden on se, että tuollainen mies olisi todellisuudessa tuskin sellaisista havainnoista perustanut. Määttä taitaa olla ainoa teoksen sankareista, joille ei innoittuneessa keskustelussa oli juurikaan haettu esikuvaa. Sellaisia olisi ollut niin paljon, ja vielä saman nimisiä.

Raskas ja järeä kirjallisuus

Toimittajat ja tutkijat eivät valitettavasti neuvo, miksi joitakin heidän nimenomaan mainitsemiaan kirjoja olisi luettava. Opettajat jättävät kertomatta, mitä sitten lukisi, kun tiemmä ei lueta lainkaan.

Kerron oman käsitykseni, koska nyt on kirjojen vuodenaika. Moni saa vajaan kolmen viikon kuluttua miettiäkseen, onko nämä lahjakirjat luettavakin. Neuvoisin varomaan. Kirjojen lukeminen vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia.

Silti maan kamaraa tallaa vielä ihmisiä, jotka harrastavat raskasta tai jopa järeää kirjallisuutta. Ympäristöä havainnoituani tiedän, että myös uusia tulee. Voi olla, että syy on liiankin ilmeinen: vanhempien pahat tavat tarttuvat.

Mitä ”raskaalla” tarkoitetaan, siitä näyttäisi olevan eri mielipiteitä. Joitakin kirjoja leimataan raskaiksi. Tämä näyttäisi olevan eri asia kuin ”painava”. Jos kirja on raskas, jotkut ovat joutuneet hapille sen kanssa. Jos kirja on painava, sen selitetään antavan lukijalle jotain, mahdollisesti ikiaarteita.

Itse minä ajattelen, että tekstin raskaus ja siis lukemisen työläys on hyvin läheistä sukua huonolle kirjoittamiselle. Runsaat esimerkit tarjoavat esimerkiksi yliopistojen luettelot oikeustieteen tenteissä ja yleensä opinnoissa käytettävistä kirjoista. Siellä on koko joukko henkisen luomistyön tuloksia, jotka voittavat vaikeaselkoisuudessa mennen tullen aasialaisen kulutuselektroniikan käyttöohjeet. Jokaisen virkkeen saa lukea mitä kolme kertaa, ja senkin jälkeen sisällön käsittäminen on herrassa. Noissa aasialaisissa tulkinnan virheellisyys käy yleensä aikanaan ilmi. Koje ei toimi, käyttäjän sormet kärähtävät tai aivot alkavat kiehua. Oikeustieteissä lukija voi viettää lopun elämänsä muiden mielestä omituisen käsityksen vallassa. Tavallisinta taitaa olla, että lukija on ymmärtänyt pitkän lorotuksen, mutta uupunut sen sivulauseen kohdalla, jossa sanotaan: ”…pääsääntö on kuitenkin että…”

Tehtäväni on antaa jatkuvasti vihjeitä ja kantaa kaupasta ja kirjastosta kirjoja 1 – 91 –vuotiaille henkilöille, joista merkittävä osa sattuu olemaan sukulaisiani. Usein toimin kuten muutkin sensuurin harjoittajat. Ajattelen että jos jokin romaani on minulla juuttunut kurkkuun ja tuntunut hyvin epämiellyttävältä, se joutaa pois listoilta. Välillä on kuitenkin pohdittava, miten toimia. Runoilija Tsvetajevaan ihastuin joitakin vuosikymmeniä sitten. Hän erottui jopa käännöksinä lukemistani loistavista maanmiehistään ja aikalaisistaan (Ahmatova, Jesenin, Pasternak, Mandelstam) monella ihastuttavalla tavalla.

Shostakovitshin 14. sinfonia sekoittuu helposti 13. sinfoniaan (Babi Yar). Tämä neljästoista on se, jossa lauletaan. Samalla levyllä (Haitink) on sävellys ”Six Poems of Maria Tsvetayeva). Itse sinfoniassa sävellettyjen runoilijoiden lista on lyhyt mutta musertava: Apollinaire, Lorca, Rilke (ja jotain päälle).

Tsvetajevan henkilö on äärimmäisen kiinnostava, mutta tarina on hyvin raskas. Tarkoitan tällä että se on monin kohdin painostava ja masentava eli tosi. Se ansaitsee taitavan kirjoittajan käsittelyn, ja on sen nyt saanut.

Tässä ”raskas” tarkoittaa jotain aivan muuta kuin oikeustieteen esimerkissä. Tarina ja kirja vaikuttavat lukijan tunteisiin niin vahvasti, että niistä on varoitettava. ”Kevyt” kirjallisuus tarkoittaa ainakin kahta asiaa. Kirja on helppo lukea ja jättää mukavan olon. Tunsin kerran lentomestarin, joka oli harras alkoholin ystävä. Hän määritteli mielijuomansa, että sen on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.

Ajattelin kavaltaa teille, lukijat, erään tietopuolisen kirjallisuuden salaisuuden. Siinä kohdassa, missä teistä alkaa lukijoina tuntua, että on pistettävä pienempää silmään, jos enää auttaakaan, syy on kirjoittajan. Monet tietoalalla kokeneet, esimerkiksi professorit, lisäävät kumisevaa bassoa eli siis pelottavia mutta kukaties tyhjiä sanoja, kun taidollinen puoli alkaa pettää.

Lueksin Alberto Manguelin muuatta kirjaa. Voi olla että aihepiiri, kirjojen puolustus, ei jätä minua aivan kylmäksi. Kuumaksi tulen siitä, että Manguel on niin mahdottoman hyvä kirjoittaja. Muuta väitetään mutta tuolla kirjoittamisen taidolla ei ole oikeastaan yhteyttä tyylillisten ansioitten kanssa. Haluan verrata sitä tänä vuonna toimintaan keittiössä, koska kuulin jostain, että kulttuurilla komeileminen ei tehoa enää kehenkään, ei varsinkaan kirjakulttuurilla. Nyt pitää pukeutua, sisustaa ja kokata niin että nuppi tutisee.

Hyvän kirjoittajan tunnusmerkki on se, että annokset tulevat oikealla hetkellä oikeassa järjestyksessä ja ruokalajista riippuen joko kuumina, lämpiminä tai kylminä, ja ovat sen lisäksi herkullisia.

Manguelin kirjoitelma käsittelee Iliasta ja Odysseiaa. Perehdyin jälkimmäiseen tarmokkaasti ennen kuin arvioin Saarikosken uuden käännöksen Parnassoon. Kokemus oli mainio. Täytyy olla vahva syy nähdä se vaiva, jota runoudesta jyvälle pääseminen vaatii, siis alkukielellä. Kreikka poikkeaa muista kielistä, joista minulla on kokemusta. Omaan korvaani nykyisin verkostakin löytyvät taitavien henkilöiden esitykset kuulostavat minusta vähemmän lausunnalta kuin laulamiselta, joka on säveltasoiltaan ja rytmeiltään elävästä eikä muistuta lainkaan sellaista rytkytystä, jonka mieli nykyisin liittää antiikin runomittoihin. Englanninkielen käyttäjistä Lattimore ja Fagles sattuvat viehättämään minua; Rieu ei viehätä. Olisiko Ilias suomennettava uudestaan? Mannisen versiossa on paljon moittimista.

Sanoisin että ei. Lukematta se jäisi. Useat sanovat, että teos on vaikea ja yhtä väkivaltainen kuin Vanha Testamentti. Se on kyllä väärinkäsitys. Samalla tavalla kuin Odysseia toi pysyvästi kirjallisuuteen maagisen realismin tai asiallisemmin sanoen sadun, Ilias kartoitti tulevaisuuden kuten vain taideteos voi tehdä, ja kuvasi murhanhimoisia ihmisiä hulluksi tulleiden jumalien pyörittäminä. Teemoja ovat viina, väkivalta ja muuan kolmas. Ne eivät liene vanhentuneet. 

Industrie 4.0

Onneksi myös media (Helsingin Sanomat, tänään) on pääsemässä kärryille. Otsikko oli ”Koneiden välinen viestintä luo uutta liiketoimintaa”. Asioista jopa puolet oli oikein.

Hakukoneissa voi kokeilla otsikon merkintää. Vaikka ”teoillisuus” on tuossa kirjoitettu saksaksi, haku tuottaa myös englanninkielisiä tuloksia. Selkeästi painavin toimija on ollut kuitenkin tänä vuonna Saksan liittotasavalta. Merkel on pitänyt puheita asiasta. Tutkimustoiminnalle on tehty merkittäviä varauksia budjetissa.

Tässä olisi lääke myös Suomen hallituksen toimintavajeeseen.

Olen itse julistanut 15 vuotta palvelujen kasvavaa merkitystä. Nyt olen vaihtanut kirkkokuntaa. Valmistava teollisuus on alkanut kasvaa vahvasti. Tarkoitus on vähä vähältä yhdistää tavara ja palvelu. Valmiina ostajalle toimitettu mittatilaustuote on esimerkki. Sellaisten, ”kustomoitujen tavaroiden” valmistaminen massatuotteiden hinnoin eli halvalla näyttää mahdolliselta.

Ensimmäinen vaihe on hajautettu ja sulautettu valmistus, joka tähtää logistiikan ja valmistuksen kytkemiseen toisiinsa.

Ennen Yhdysvaltojen sisällissotaa Smith & Wesson ja Remington keksivät standardit ja toleranssit. Ampuma-aseita porattiin, rihlattiin ja ruuvattiin eri puolille Pohjoisvaltoja. Yhdessä kaupungissa valmistettu jousi sopi toisessa kaupungissa valmistettuun liipaisinkoneistoon ja ase koottiin kolmannessa kaupungissa. Tämä se oli se teollinen vallankumous.

Oma kapea ammattialani sisältää kertomuksen rautateistä ja patenteista. Rautatien varhaisvuosina patentoitiin älytön määrä erilaisia jarrujärjestelmiä ja veturin varusteita. Sen jälkeen niitä alettiin yhdenmukaistaa. Riittävän monen junaonnettomuuden jälkeen oli hyväksyttävä se ajatus, että jos A-yhtiön veturin pyörät eivät sopineet B-yhtiön valmistamiin ratapihan vaihteisiin, asiassa oli enemmän kuin hiukan mätää. – Meillä on Suomessa ikään kuin kirjanmerkkinä eli muistutuksena menneisyyden päiviltä ”väärä” raideleveys. Venäjä oli miettinyt omansa ja tullut eri tulokseen kuin esimerkiksi Saksa. Ja täällä käytettiin sensaatiomaisesti puuta eli halkoja höyrykoneen polttoaineena. Ajatelkaa sitä ekologisuutta! Veturinkuljettaja voi seisottaa masiinansa ja lähteä kirveen kanssa metsään, jos poltettava loppui, eikä tarvinnut työntää tulipesään hiilivaunun lautoja, kuten Buster Keaton.

Toyotan nimissä kulkee teollinen aate, jossa osat tuodaan tehtaalle viime tingassa. Rahaa ei sitoudu varastoon eikä varsinkaan vanhentuneisiin komponentteihin. Tämä ajattelutapa saattoi merkitä suuria myös kun Aasia jyräsi Yhdysvaltojen kulutuselektroniikan eli muiden ohella Sony ja Panasonic saapuivat olohuoneisiin.

Nyt käsillä on seuraava suuri muutos. En ole tätä asiaa kysynyt, mutta pidän totena, että Suomen teollisuudessa Teoillisuus 4.0 –ajattelussa edelläkävijä on Kone Oy. Konecranes, eri yhtiö, on tullut vahvasti julkisuuteen. Kone lienee kuitenkin selvittänyt kysymyksen, miten kilpailijoidenkin hissejä, muita kuljettimia ja ovijärjestelmiä huolletaan teollisessa mittakaavassa. Edes hissitehtaat eivät saa kilpailuoikeuden kieltojen vuoksi myydä huoltoa samassa paketissa laitteiston kanssa.

Järjestelmät suorastaan vaativat, että koneet keskustelevat keskenään. Kuljetuslaitteeseen, siis esimerkiksi hissiin, sijoitetut anturit ja toimilaitteet ilmoittavat ”huoltoon”, että kohta pettää jokin tietty osa, ja ellei kone kykene itse korjaamaan itseään, paikalle saapuvat ihmiset tietävät mahdollisimman täsmällisesti, mitä on tehtävä. Jos kohde ei olekaan hissi vaan vaikkapa luotijunan ovijärjestelmä, tehtävää voi hyvällä omallatunnolla sanoa vaativaksi.

Nähdäkseni tämän koneiden älyn ja hajautuksen ajatuksen ensisijaisia toiminta-alueita ovat ympäristö (jätteet, saasteet), elintarvikkeet (mm. kylmäketjut) ja lääkeaineet. Jo nyt joitakin lääketieteellisiä kojeita, kuten sydämen sykettä valvovia ja elvyttäviä laitteita, viritetään leikkaussaleissa. Siis osa valmistusta eli tuotantoa on siirtynyt tehtaalta sairaalaan. Ehkä on tilanteita, joissa lääkeaineen valmistus ja annostelu tapahtuisi tehokkaimmin ja turvallisimmin apteekissa?

Joissakin tilanteissa, mahdollisesti juuri napajäissä, öljyvahingon torjunnassa turvaudutaan mikrobeihin. Ainakin bakteerit ovat ahneita öljylle. ”Tehtaan” eli sellaisten yksikköjen, jotka tuottavat näitä mikrobeja, on oltava mahdollisimman lähellä turmapaikkaan. Vaikeuksiin joutunut lentokone lienee vielä enemmän koneiden toteuttaman ja välittämän teknisen analyysin tarpeessa kuin ongelmitta lentävä lentokone. Lentokoneen musta laatikko on olennaisin osin loki, johon on rekisteröity kaikki tekniikan ja pilottien kannalta oleellinen.

Suomalaisen asiantuntemuksen hyvä haaste voisi olla tämän suunnattomien mahdollisuuksien kentän kehittäminen. Emme tietenkään pysty kilpailemaan Siemensin kokoisten toimijoiden kanssa, mutta voi olla, että meillä olisi tässä mittakaavan etu puolellamme. Suomi sattuu olemaan sopivasti hautomon kokoinen alue. Se nähtiin matkapuhelinten nousukaudella. Älypuhelinten tullessa asiasta ei tietenkään ollut apua, koska ne ovat osa maailmanlaajuista tietoverkkoa.

Ellei näiden näkymien toiminnan vakavina esteinä vaikuttavia oikeudellisia kysymyksiä selvitetä, piru meidät perii. Tulilinjalla ovat yrityssalaisuudet, tekijänoikeudet ja patentit. Selvityksistä ja puheista päätellen kysymyksen vakavuutta ei ole siellä vielä oivallettu. Ehkä meistä olisi apua?

Kotona Baabelissa

Eräänlaisena salaisuutena ei ole säilynyt, että kirjastoissa ja arkistoissa ihmisiä hirvittää. Uljaimmat sielut ymmärtävät, että muutoksen tuuli tulee ja sitä sanotaan syystä trombiksi. Sata miljoonaa liuskaa säilytettyä paperia pimentää taivaan…

Kaksikymmentä vuotta sitten muiden ohella viimeinen mohikaani Reino Paasilinna melusi kattavan ja valistavan tiedon levittämistä kaikille kansalaisille. Se on demokratian ehto, hän sanoi, ja oli oikeassa. Hän sanoi myös, että Helsingin Sanomat leviää leviämistään ja syö kaiken kansallisen ja kansainvälisen tyhmistämisen uranuurtajana, ellei Yle tee jotain. Tässä hän oli väärässä. Ei se olekaan televisio, joka käyttää kotiaarteemme hellapuina.

Yleisö ei halua valistua. Yleisö ei ole koskaan halunnut valistua. Ongelman ratkaisemiseksi on jouduttu ennen ja nyt keksimään vippaskonsteja. Yksi keksintö oli kansakoulu.

Ainoa meillä käytettävissä oleva järjestelmä tässä tiukassa paikassa on kirjasto- ja arkistolaitos. Niitä jotkut sanovat kuulemma muistiorganisaatioiksi.  En ole varma, onko nimitys onnistunut. Siitä tulee mieleen muistisairauksiin erikoistunut järjestö.

Mutta kyllä kirjastolaitoksen sisältäkin kuulee mainittavan, että kallisarvoiset kollegat ajavat moottoritietä peruutusvaihteella. Niin voi käydä, ellei huomaa, mikä on peruutuspeili (menneisyys) ja mikä tuulilasi (tulevaisuus).

Tietysti järkevällä ihmisellä on tarve seurata peruutuspeilistä, kuka kulloinkin ajaa ohi, ja tuleeko päälle. Microsoftin, Googlen, Naamakirjat ja Omenan jarruvaloja ei enää edes näy. Ei niillä taida jarruja ollakaan.

Ylikirjastonhoitaja Jorge Luis Borges julkaisi kiittävän kirjoituksen Pierre Menardista. Menard oli mies, joka kirjoitti ”Don Quijoten”. Se oli hieno teos, sanasta sanaan sama kuin Cervanteksen saman niminen teos, mutta luonnollisesti tätä paljon rikkaampi, koska kirjoittaja oli elänyt hiukan myöhempänä aikana.

Sama Borges hahmotteli vuonna 1939 digitaalisen kirjaston tehtävän. ”Baabelin kirjastossa” on kaikilla olemassa olevilla, kaikilla mahdollisilla ja kaikilla mahdottomilla kielillä kirjoitetut kirjat ja sanat kaikissa mahdollisissa järjestyksissä. Näin menetellen saadaan luonnollisesti ilmi kaikki mahdolliset merkitykset.

Siitä ei ole tietoa, onko Noam Chomsky aikoinaan perehtynyt tähän Baabelin kirjaston rakenneperiaatteeseen. Kuuluisa Chomskyn lause tulee kuitenkin mieleen. Kielioppi tai muu kuvaus on välttämättömästi monimutkaisempi ja siis laajempi kuin kuvattavansa.

Kuulemani mukaan metatiedot eli kuvaukset sisällöistä on tällä hetkellä koetinkivi kansallisia digitaalisia arkistoja hahmoteltaessa. Toisaalla kuitenkin teknologiateollisuus ajaa ohi rakentalla toteutuksia, joissa metatieto ja tuote on kytketty toisiinsa peruuttamattomasti. Tuote ja tuotteen kuvaus ovat samaa asiaa. Tähän ajattelutapaan liittyy Industrial Internet (Internet of Things), saksaksi nykyisin Industrie 4.0.

Jos järjestelmään kuuluvat oliot vaihtavat keskenään viestejä (AI, koneäly), sisällön ei tarvitse välttämättä olla rakenteistettu.

Nykyisellä medialla ei varmastikaan ole mitään sitä vastaan, että kirjastot ja arkistot hoitaisivat julkaisutoiminnan sen puolen, joka ei tuota voittoa vaan päinvastoin kuluja. Itse en asettaisi kysymystä aivan näin. Kirjastot voisivat aivan hyvin olla valtion tai kuntien laitoksinakin yrityksiä, jotka saisivat myös yleisöltä ja yrityksiltä rahaa toiminnastaan.

Mielessäni on yksinkertainen kielellinen sutkaus. ”Kustantaja” esiintyy sanana vanhemmissa taloushistioissa, muun muassa Eino Jutikkalan kirjoittamassa. Kustannusjärjestelmää käytettiin Pohjanmaalla vielä minun lapsuudessani. Joku – muistamissani tapauksissa pari pontevaa naista ja asemapäällikön rouva – rahoittivat kangaspuut ja toimittavat langat kymmenelle tuhannelle akalle, jotka paukuttivat sitten yötä päivää erilaisia kudonnaisia. Jopa vanhan ajan kangaspuut olivat kalliita kapineita ja vaivalloisia luoda.

Jutikkalan ja muiden mukaan tuo järjestelmä on peräisin puoilen vuosituhannen takaisesta Hollannista ja Englannista. Siellä jouduttiin miettimään kovasti, kuka kutoo ja kenelle. Aika oli kylmä, ja pimeä. Villavaatteet kiinnostivat ostajia.

Syistä joita en ole osannut seurata tarkoin kirjanvalmistuksessa tuli käyttöön sama nimitys, ruotsin kielellä förlag ja saksassa Verlag. Sivullinen rahamies, joka ei välttämättä omista kirjapainoakaan mutta tuntee sen sijaan köyhiä kirjanpainajia, kiristää kirjoittajilta ”oikeudet” heidän ”teoksiinsa”, painattaa ja myy.

Kun nyt kirjan- ja lehdenkustantajat näyttävät joutuneen meillä ja muualla aika pahasti armoille, eikä olennaista parannusta ole näköpiirissä, ajattelen itsekseni, että aukko on paikattavissa vain tekijöiden ja kirjastojen + arkistojen yhteistoimin.

Kuka panee etusormensa repeävän padon reikään? Hei! Miksi te katsotte minua?

Tanner

Otsikon takia tämän kirjoituksen jättävät monet lukematta. Aihe on Väinö Tanner, valtiongeologi, professori ynnä muuta (1881-1948). Aihe ei ole täsmälleen saman niminen, samana vuonna syntynyt professori. Kirjoittamisen syy on ihmetys, miten tietämätön ihminen (kirjoittaja itse) voikaan olla. Ei kai sillä ole mitään rajoja.

Arvelin että pohjoisimmista tunturialueistamme ei ollut paljon tietoa ja vielä vähemmän karttoja. Niitä olisi ryhdytty vakavassa mielessä laatimaan vasta sotien jälkeen, minun elinaikanani. Luuloni perustui siihen, että isäni Kullervo haeskeli 1950-luvulla kiivaasti kartta-aineistoa kuljeskellakseen tunturissa. Hän sai käsiinsä vain yhden karttarungon, jossa ainakin vesistöt olivat oikein mutta muu sitten ei.

Nyt luulen, että erinomaisia karttoja on olemassa. Syistä jotka saattavat olla sotilaallisia tuota aineistoa ei olisi koskaan julkaistu. Asia selviäisi arkistoista; en kyllä itse lähde tutkimaan.

Jutun kuvassa näkyvät tunturien nimet Sokosti ja Vuomapää. Se on päivätty 1908 ja näkyy olevan Tannerin suunnattoman tutkimuksen toisen osan liite. Karttoja on kymmenkunta muutakin. Itse teosta odottelen. Siinä on puhe kvartäärimaantieteestä. Tutkija on selvitellyt jääkauden jälkeen tapahtunutta mannerjään vetäytymistä, mitannut ja kartoittanut jään jäkiä kallion pinnassa, todennut lukemattomia päätemoreeneja ja kartoittanut soistumajärviä. Yksi niistä oli Saariselän tunturialueen Luirojärvi.

Näihin tietoihin voisi vielä suhtautua rauhallisesti. Eri lähteistä käy kuitenkin ilmi, että Tanner vietti erittäin runsaasti aikaa lapissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja maastonmuodot oli selvitetty ja kartoitettu ennen Suomen itsenäistymistä. Tämä on suoraan sanoen uutta minulle. Saariselästähän ei kukaan tuntunut suuremmassa julkisuudessa tietävän mitään, paitsi Wallenius.

Ongelmani on siis Suomi-kuvan syntyminen. Oletukseni on, että tuo käytännössä kansakoulun ja keskikoulun oppikirjoihin perustunut kuva oli varsin väärä. Epäilen että virhe oli tahallinen, poliittisista ja sotilaallisista syistä. Sen tiedämme, että maanpuolustussuunnitelmissa rajaseudun väestö arvioitiin poliittisesti epäluotettavaksi, ja arvio oli oikea. Epäluotettavuus tarkoitti kysymystä, asettuvatko paikalliset sodan sytyttyä puna-armeijan vai Suomen armeijan tukijoiksi.

Jatkosotakuvauksissa sivuutetaan usein vähällä sekin, että Kiestingissä ja Uhtuan suunnalla suomalaisten toiminta oli hidasta ja hankalaa myös siksi, että puna-armeijassa eli vastapuoiella oli paikan paljon ihmisiä, jotka taistelivat kotitanhuvillaan ja lähimetsissään ja siis tunsivat seudun yksityiskohtaisesti. Suomalaisten ajatus Karjalan vapauttamisesta oli perinpohjaisen väärä, siis virheellisiin päätelmiin ja puutteelliseen tietoon perustuvaa.

Saariselän seudulla partisaanit syyllistyivät siviilien joukkomurhiin. Heitä kulki kuin kotiseuduillaan. Sanan ”kuin” voi jättää pois. Tunturiseudulla ainakin koltat olivat kotonaan, ja suomalaisten puolella taas esiintyi sellaistakin suhtautumista, että koltan saa tappaa tavatessa kuten muutkin vahinkoeläimet.

Tannerin uran vaiheita katsellessa huomaa, että hän jätti arkistonsa Tromssan yliopistolle muutettuaan sitä ennen pysyvästi Ruotsiin Kansallisbiografian henkilöartikkelin kirjoittaneen professori Kalevi Rikkisen mukaan Suomen hallituksen natsimyönteiseen politiikkaan pettyneenä.

Tämä maaperägeologi ei ollut millään muotoa ainoa Perä-Pohjolan tuntija. Maamittaustoimia, jotka lienevät olleet alamaista tulleille mieluisia, suoritettiin välttämättömine kolmiomittauksineen jopa Enontekiöllä 1800-luvun puolella. Etevät metsätutkijat selvittivät maaston sotien välisenä aikana tarkasti. Jo kauan aikaisemmin eräät johtavat kasvitieteilijät olivat kulkeneet kesäkaudet tunturissa ja selvitelleet muun muassa sammalia.

Välillä tuntuu että Paasilinnan poikien välittämä käsitys Lapista ja etenkin Petsamosta Suomen siirtomaana on hyvinkin oikea. – Tämä Tanner oli mukana selvittelemässä Petsamon malmivaroja. Hakuteosten mukaan nikkeli löydettiin 1920-luvun alussa. Näyttäisi siltä, että asiasta oltiin selvillä jo parikymmentä vuotta aikaisemmin. Tanner oli tuohon aikaan ulkomaanedustuksen palveluksessa, myös suurlähettiläänä. Tarton rauhanneuvotteluissa hän ei ollut mukana. Toisen maailmansodan aikana Petsamon nikkeli oli neljäsosa koko Saksan kulutuksesta. Sitä tarvittiin välttämättömästi teräksiin, joita tarvittiin yhtä välttämättömästi kranaatteihin, panssarivaunuihin ja moniin muihin kohteisiin.

Tannerin edeltäjä valtiongeologina oli ollut Otto Trüstedt, Outokummun kupariesiintyjän löytäjä. Outokumpu lienee ollut kansainvälisestikin huomattavasti tärkeämpi kuin Petsamon Kolosjoen nikkeli.

Tanner kävi tutkimuksissaan reippaasti maantieteen puolella ja harjoitti myös kansantapojen tutkimusta ja jopa kielitiedettä keräämällä paikannimistöä.

Suomalaisen hengenviljelyn suurmiehillä oli viimeisinä tsaarinvallan vuosina kuin kokous Altailla, Keski-Aasiassa. Siellä pyörähtelivät seudun selvittäjän, J.A. Granön lisäksi tutkimusmatkailijat Ramstedt ja Sakari Pälsi. Karuista elämäkertatiedoistakin päätellen herrat olivat käsittämättömän lahjakkaita ja lisäksi värikkäitä. Granö – Turun yliopiston myöhempi kansleri – oli viettänyt osan nuoruusvuosistaan Siperiassa, jossa hänen isänsä oli erilaisten suomalaissiirtolaisten pappina.  Jonkun pitäisi kansalliskiihkoilun nimissä julkaista tällaisista henkilöistä tarinoita. Muuten he voivat unohtua, kuten tämä toinen Väinö Tanner.