Hulluksi

Havahduin ja katsoin kelloa. Puoli neljä. Sama toistamiseen. Vasta puoli kolme. Kolmannella kerralla, kello 1:30 vajosin unennäköön tyytyväisenä siitä, että kaksi fysiikan suurta ongelmaa oli ratkaistu kerralla. Ajan yksisuuntaisuus on tietenkin painovoiman selitys. Ei ole syytä innostua liikaa siitä, että jollain hetkellä ne näyttävät vaikuttavan samaan suuntaan. 

Mahtaisiko joku ostaa kellostani toisen viisarin tarpeettomana? Muistin salaperäisesti pannuhuoneen kattilan päällä yli puoli vuosisataa sitten olleen mittarin, jossa oli vain ysi osoitin, ja sillä näytti olevan tapa siirtyä joko oikealle tai sitten vasemmalle. Sitä pidettiin silmällä ja kai se vaikutti, koska huoneissa oli joko liian kylmä tai sitten liian kuuma.

Talon myyminen ja purkaminen oli ainoa mahdollisuus. Vuodesta 1990 maaseutu eli muu Suomi alkoi virttyä lopullisesti. Joka suhteessa sensaatiomainen poikkeus säännöstä näkyy entisen kotini paikkaan, Lillbackan konepaja, jonka liittimistä ja puristimista kasvoi menetys.

Meidän talo olisi sopinut museoksi Suomesta, jota ei koskaan tullut. Sekä ilmeissä että asenteissa oli nousevaa Suomea, Helsingin olympialaisia 1940.  Niinpä liiketiloja oli itse asiassa liisaa, mutta asunnoilla oli kysyntää.

Ympäristömme on täynnä asioita, jotka ovat kadonneet. Talomme kellarissa toimi vuoden pari kumikorjaamo. Miten voi nykyisin autojen ja työkoneiden ulkorenkaiden korjaaminen pinnoittamalla eli paistamalla ell vulkanoimalla?

Sain ottaa asiasta erikseen selvää, kunnes tiesin, että polttoaineen jakelu on mullistunut täysin. Olisin luullut, että ST1, jolla asioin usein, on jonkun originellin päähänpisto.  Itse asiassa se on selitys, mihin ovat kadonneet melkein kaikki Shellit, Essot, Unionit, Gulfit ja niin edelleen. Merkittävä henkilö Mika Anttonen on rakentanut yrityksen, joka hallinnoi 534 polttoaineen jakelupistettä Suomessa, ja Ruotsissa ja Norjassa on lisä. Ja tietysti ABC:n takana on S-ryhmä ja konsepti on niin hyvä, että kovin harva viitsii ajaa sisään taajamiin etsimään jotain parempaa halvemmalla. Piilotettu iskulause on oikea: välttää.

Olisiko siinä jotain vertauskuvallista, että ainoa bensa-aseman oloinen paikka täällä on Teboil, joka on samalla ainoa venäläisen kaupan ja teollisuuden monumentti näillä main?

Täytyy katsoa tarkemmin. Jossain vaiheessa tienvarsien mainostauluja kiellettiin tai niiden koko rajoitettiin. Nähdäkseni niitä ei enää ole. Lukija ehkä muistaa? Oli aika jolloin lenkkimakkaraakin mainostettiin isosti ja niin isoilla kylteillä, että sellaisen taakse mahtui moottoripyöräpoliisi kytikselle.

Muistin nurinkurisen aikani mahdollisen innoittajan. Uuno Kailas – jutun kuvassa – kirjoitti mielisairaalan potilaasta, joka kiersi ympyrää vastapäivään, taukoamatta ja väsymättä. Se oli onnettomalle keino purkaa menneisyyden, ehkä edellistenkin polvien erehdykset.

”Pian pieni lapsi oon,

tulen kotikartanoon,

lapsi oon,

nukun kehtoon siellä.”

Juoksu

Norjalaisten vauhtikestävyys herättää hämmästystä ja jopa kysymyksiä. 

Yritin löytää faktatietoja tähän mennessä maailman parhaina juoksijoina pidetyistä chasqui-juoksijoista. Jos inka-hallitsija halusi Cuzcon kaupungissa esimerkiksi tuoreen sardiinin voileipänsä päälle, pantiin juoksijat asialle. Kun matkaa rannikolle oli vain vaivaiset 300 kilometriä, tosin Andeja alas ja ylös, viestijuoksuna sardiini saapui viimeistään kolmantena päivänä.

Kuten jutun kuvasta näkyy, juoksija soitteli pan-huilua kipittäessään. Siinäkö salaisuus? Valtiollisissa asioissa mukana oli myös quipu eli solmukirjoitusverkko, josta osa oli vain juoksijan mielessä ulkoa opittuna. Tämän hän sitten opetti seuraavan osuuden juoksijalle. 

Perusreitti oli 4830 kilometriä, suuntaansa. Matkalla oli köysistä rakennettuja riippusiltoja ja muuta Indiana Jonesia, mutta oli myös majataloja, joissa levähtää.

Chasquit oli valikoitu poikasina. Juoksemiselle ei varmaan tee haittaa, että tämä edelleen monin kohdin käytössä tai käytettävissä oleva kivetty tie nousee yli 5 kilometrin korkeuteen.

Hurjia tietoja liikkuu tämän hetken sherpoista Himalajalta. Väitteen mukaan jo keskenkasvuiset kantavat reppuja jollaisen alla harjoitellut kiipeilijä läkähtyy.

Euroopassa oli hovijuoksijan ammatti. Se kulki usein suvussa. Tehtävänä ol nytkin sanan saattaminen, ja on mainittu reittejä, joilla edettiin joka päivä 100 kilometriä. Lieneekö totta? Tuollaisten tietojen varmiastamiseen ei taida olla keinoa.

Sitä vastoin antropologit uskovat, että Afrikan hurjimpia juoksijoita ovat nämä vähälännät heimot Kalaharin autiomaan tuntumassa. Heillähän on siis tapana metsää juoksemalla puhveli, gnu tai gaselli läkähdyksiin. Kyky hölkätä vaikka päiväkausia ilman mainittavaa taukoa saattaa olla lajimme menestyksen avaimia. Siivosti kirjoitettaessa sanotaan, että homo sapiens sapiens on ollut sensaatiomaisen nopea sopeutumaan. Itse sanoisin, että olemme aina olleet erikoisen eteviä juoksemaan pakoon, ja riittävän kauas.  

Vertailun vuoksi: simpanssit ja bonobot eivät varsinaisesti retkeile. 

Merkillinen ja arvostettava saavutus oli joka tapauksessa 1500-luvun Venäjältä. Eräs rosvojoukko kulki ensin Petshoraa Jäämerelle ja siitä pohjoisen puolelta Uralin yli. Obin jälkeen he olisivat käynet katsomasa myös Jenisein ja palailivat siitä sitten pikku hiljaa Moskovaan.

Tuomisina oli soopelinnahkoja miljoonan kultarahan arvosta. Laskettuna Milanon kurssin mukaan.

Tämä kiinnostaa suomalaistakin. Kun pahin hinku mausteiden perään oli tyydytetty, siirryttiin turkiksiin, joista ainakin kärppä näyttää säilyttäneen erkoislaatuisen asemansa näihin päiviin asti. Miten kärpän saa kiinni, siitä olen tietämätön. Olen nähnyt sellaisen otuksen hirsipinossa, ja kotona meillä oli täytetty kärppä, joka oli hiukan käsittämättömästi juossut kurkkunsa piikkilankaan. Mikko se löysi ja kantoi kotiin. Olikohan niitä sotien jälkeen liikkeellä paljonkin=

Gargoili

Tuntemattomasta syystä hirviö-vedensyöksijä esiintyi muinoin öljy-yhtiön tunnuksena. Veistostyyppi, joita en oikein muista Suomesta, on tuttu goottilaisista katedraaleista ja ”Notre-Damen kellonsoittajan” kansikuvasta.

Oikeastaan halusin mainita sanomalehdille, että ajankohtaisissa asioissa voisi kysyä kantaa sellaisiltakin lakimiehiltä, jotka tuntevat asian ja vastaavat ehkä oikein. Nyt luin kummakseni, että kielto käyttää toisen ottamaa kuvaa verkossa on itsestään selvä asia niin että saa ihmetellä, miksi siihen on otett kantaa EU:n tasolla.

Asia on juuri päinvastoin. Kuvien käytöstä on riidelty ajoittain ankarastikin ja kuvasitaatti on vanhastaan vaikea kysymys, josta esimerkiksi oli kaikissa Pohjoismaissa erilaiset säännökset. Norjan uusi tekijänoikeuslaki tuli juuri voimaan. Ja Saksassa on erikseen suurisitaatti ja piensitaatti ja suurempi piensitaatti… Ja onko esimerkiksi koululuokka nykymaailmassa sellainen julkinen paikka, johon tekijänoikeudessa viitataan.

Toisessa lehdessä sama lakimies näyttää sanovan, että tekoäly ei uhkaa lakimiesammattia. Jälleen asia on päinvastoin. Tietokannat on säännelty tekijänoikeudella. Massiivisten tietomäärien myllääminen oppivilla algoritmeilla on jo vienyt pohjan ihmisen luovaan toteutukseen perustuvalta immateriaalioikeudelta. Koneoppiminen ei mahdu immateriaalioikeuden ajatusmaailmaan, joka onkin peräisin Saksan idealismista ja vanhoista brittiläisistä väärinkäsityksistä.

Kallen isästä Herkosta sanotaan päivän kommentissa, että hän on jotenkin vitsikäs tai huvittava hahmo. Käyttäisin tässä sanaa ”huumori”. Aidosti ja syvästi vaikuttava hahmo on samanaikaisesti surua ja sääliä herättävä ja hauska, sellainen kuin Chaplin (Kultakuume, Nykyaika). Koheltavaan komiikkaan kyllästyy. Iijoki-sarjan isä on monissa käänteissään huvittava, mutta ei mielisairaana eikä perheensä hajoittajana.

Mutta ristiriitaisin tunteiden herättäjänä hän on niin vaikuttava hahmo. Nyt lukien Havukka-ahon ajattelija tuntuu hitusen pintapuoliselta ja arvattavalta hahmolta, kaikessa oveluudessaan. Jos Konsta Pylkkäsestä olisi sellainen tieto, että hän virui nälkiintymässä vuoden 18 vankileirillä viattomasti – tai vaikka syystä – romaanien hahmo saisi syvyyttä ja uskottavuutta toisen mokoman.

”Seitsemän veljeksen” Lauri ei olisi kirjan vaikuttavin henkilö ilman raivokasta huumoriaan, joka törmää esiin Hiidenkiven pilasaarnana ja jatkuu surelistisina unina: mies myyränä tai korven kontiona.

Hirviöstä on vaikea saada uskottava. Tämän tietävät etenkin toimintafilmien tekijät. Nopea viihde ei oikein salli järkyttävää kuvausta tavallisen henkilön muuttumisesta vaihe vaiheelta hirviöksi.

Miksi syvä, itkunsekainen huumori on isompi asia kuin vitsikkyys ja sen äpärälapsi, pilkka pilkan vuoksi?

Koska huumori on mielikuvituksen lapsi. Humoristisia ovat usein odottamattomat kohtaamiset ja käänteet. Euroopan renessanssin suurimmissä saavutuksissa oli yllättävä määrä huumoria – Chaucer, Decamerone, Don Quijote, sitten Rabelais, maalauksissa H. Bosch, Brueghel…

Mielikuvitus vapauttaa kadonneet voimasi. Aiheesta voisi kyhätä menestyskirjan: vapauta oma naurettavuutesi ja  vangitse typerä totisuus.

Vaarit parsilla

Pekka Tarkka kävi pistäytymässä. Ajoi autolla ja löysi, vaikka viime käynnistä on jokunen vuosi ja yksi moottoritie.

Nuorempaa se oli niin helppoa. Haukuttiin poissa olevia heidän selkänsä takana ja kukin kehui itseään niin että oli suunsa halkaista. Nyt se on erilaista. Minä olen 73 ja hän 83.

Luen Joel Lehtosen elämäkerran toista osaa, joka oli jotenkin jäänyt väliin. Kai se oli sitäkin, kun Otavasta olivat rapisseet eläkkeelle kaikki tuttavat niin ei ole ollut taloon asiaa kuin harvoin. Senkin muistan, että viisaaksi itseään luulevat eläkeläiset ovat työpaikkojen vitsaus. Kun heitäkin on muka kuunneltava.

Sitä en aivan ymmärrä, miksi kuhmuisesta mukista tai alun perin huonosti veistetystä kuksasta maksetaan oikein rahaa, mutta kirjoja ei harrasteta antiikkina.

Nyt esimerkiksi näen, että Joel Lehtosen kolmisen kirjaa niememme suomettumisesta olisi paras lähde ”vuoden 1918” tapahtumille, joissa on todellisuudessa kysymys vuosien 1915 – 1924 tapahtumista.

”Putkinotkon” päähenkilö Aapeli Muttinen sortuu novellikokoelman ”Kuollet omenapuut” mukaan juuri Varkaudesta, joukkoteloitusten Huruslahdelta, toimtettavaksi hullujenhuoneeseen. Saimaan auvo on osoittautunut harhaksi ja velipuoli Käkriäinen kostonhimoista petojen heimolaiseksi. Ja Muttisen romahdukset viimeistelee tieto, että itse hän on samanlainen, tosin lihava ja raukkamainen, mutta samaa verta ja kantaa.

Nyt siis tiedän, että Tarkka on ajoittain epämuodikkailla elämäkerroillaan kartoittanut vastauksen kysymykseen, mikä on Suomi – Joel Lehtosesta Pentti Saarikoskeen.

Siihenkin sain vastauksen, miten Tarkka on niin matalakirkollinen henkilö. Hänen sukunsa toimi myös pappistehtävissä (Kalliola; setlementtityö) ja oppi vierastamaan kovin yletöntä jumalisiuuttaa. Itse hän oli sosiologiaan kallistuva kirjallisuusmies ja haluaa nähdä kuvattujen ilmiöiden taakse.

Tässä tulee kuvaan Joel Lehtonen, ihan nuorena vouhottamistakin kokeillut taiteilija, joka löysi sitten keinokseen luulottelusta luopumisen ja tarvittaessa aika kovakätisen ironian.

Repliikki Tarkalle: entä jos Suomen eniten luetut kirjailijat aukeaisivat entistä paremmin, jos lukija tunnustaa, että he myös pilkkaavat olevia oloja_ Waltari, Linna ja Päätalo. 

Viimeksi mainittu nimi on tarkoitettu tässä seurassa yllättämään, koska Päätalo ei usein kirjoittanut vitsikkäitä. Hänen koko tuotantonsa oli kuitenkin tarina ihmisistä – Kallesta itsestään ennen kaikkea – maailman paiskottavana, elämän sätkynukkena. Päätalo oli kirjailija, joka oli valehdellessaankin tosissaan.

Ja se oppi on lähtöisin Joel Lehtosesta, joka kuvasi kahtia jakautuneen maan. Ajatelkaa itse: rämä viinankeittäjien ja yleisen sotkuisuuden Putkinotko oli Itä-Suomen Jukola, sen Suomen kääntöpuoli, joka sittenkin löysi läntisen uutteruuden täydentämään itäistä luovuutta. 

Pinko

Jutun kuva on julkaistu tässä blogissa ennenkin. Piirroksessa 1932 esitetty talo on niin sama, että mielestäni oma taloni (Bungalow) on suorastaan plagiaatti. Tekijänoikeuden loukkauksena en sitä pidä, koska talon ulkovaipan muotoilua ja rakenne-elementtejä ei pidetä tekijänoikeuslain suojaamina teoksin kuin korkeintaan jossain monumentaalirakennuksessa. Asiasta löytyy jopa maininta lain esitöistä (SOU 1956 : 5).

Väittäisin nähneeni laajemmassa saksankielisessä teoksessa, että ensin Gropiuksen ja sitten Miesin tasakattoiset pientalot oli tarkoitettu huonommille insinööreille.  Paremmille piti olla jotain sellaista, minkä meillä Alvar Alto suunnitteli tasakattoisena mutta niin komeana että hirvitti (Villa Mairea, 1939).

Suuri maiseman muuttaja ja suuri arkkitehti oli kuitenkin etenkin SOK:lle myllyjä ja tasakattoisia konttoreita suunnitellut Erkki Huttunen. Kunpa ymmärtäisitte käydä Raumalla pistäytyessänne näkemässä Raumanlinnan (ravintola, entinen suojeluskunnantalo).

Siten arvelen että betonitaloissakin tasakatto oli tuontia Keski-Euroopasta. Sieltä tuli myös kerrostalojen taitekatto ja harvinaisempi mansardi eli se, jota Pariisin bulevardit ovat väärällään. Kertaustyylejä ei suosittu.

Siitä tule mieleen, että joissakin muinaiskulttuureissa oli käytössä erikoislaatuinen ratkaisu: ei katuja, ei edes kujia. Taloihin kuljettiin kattoja pitkin ja alas mentiin tikkaita.

Talon lämmityksen ja kosteuden suhteista on tiedetty kymmeniä tuhansia vuosia. Suomessa kai vasta kenttäsirkkeli toi taloihin vuorilaudoituksen. Hirsitalo ei rivettynäkään ollut erikoisen lämmin. Asialla ei ollut ennen väliä, koska itse salvostekniikka on paljon vanhempi kuin uuninpellit, mullistava keksintö sinänsä, ja Ruotsista peräisin.

Pinkopahvi eli sisäseinille pingotettava rullakartonki oli kova juttu ja lienee lisännyt asuinhuoneiden lämmönpitävyyttä. Nimi liittynee pingottamiseen, samoin kuin sen koulumaailman merkitys. Ja sitten tuli insuliitti, huokoinen eristyslevy, joka ajoi hyvin asiansa. Itse seinän eristeenä suosittiin sahajauhoa ja välipohjassa kutterinlastua. 

Hämmästyin vähän, kun kattoja miettiessäni käsitin, miten nuori ilmiö on pärekatto. Lapsuudessani niitä oli Pohjanmaan ladoissa ainakin miljoona. Nyt ei ole juuri latojakaan. Eikä pärekattoja. Eikä ymmärtäjiä, jos sanoo, että jollakulla on päreitä kainalossa eli yliskamarissa häkää )päässä vikaa).

Yleistyminen alkoi uskottavan tiedon mukaan, kun puiseen malkakattoon tarvittavan tuohen hankkiminen alkoi osoittautua hankalaksi. Ennen sotia maan asuinrakennusten katoista oli vielä yli 80 prosenttia oli pärettä, vaikka sellaiset oli palovarallisina kaupungeissa kielletty. 

On siis keksittävä muuta puuhaa. Päreiden kiskominen oli ennen ukkojen puuhaa, ja samoin kerppujen pilkkominen karjalle kuivikkeiksi. 

Luvassa on siis risuja eli kerppuja ja päreitä. Ihan mahdotonta ei ole, että sekaan eksyisi jokin lastukin. Kirjallisuudessa tuo on Juhani Ahon mainio uudissana, ainakin verrattuna kielimiesten novellin suomennokselle ”uutelo”.

Sivuvaikutus

Koetin hahmotella kerrottavaksi joitakin asioita, jotka tiedän. Ei onnistunut.

Ajattelin yhdistää ”Ateenalaisten laulun” mielettömän sotaurhoollisuuden, joka ei heilauttanut Suomessa mittareita juuri mihinkään suuntaan sodan päätyttyäkään, ja käytin siltana runoa, jossa 2700 vuotta sitten avautui ammattilaisen asenne, raadollisuus raatojen keskellä. 

En osaa yhdistää kokemaani ja näkemääni isompiin asioihin. Jos saisin kirjoittaakseni jonkin yleisesityksen Suomen historiasta näiden sadan vuoden aikana, sommittelisin asiat muualta poimitusta ja tulos olisi tuskin kelvollinen. Jos ottaisin laatiakseni historian itsestäni, voisin antaa etukäteenkirjallisen vakuutuksen, että tulos on oleva epäonnistunut.

Luin jotain stalinisteista eli eräistä oman sukupolveni ihmisistä, joita en oikein ymmärtänyt silloin enkä nyt. Aavistelen, että kaiken takana oli öljyn hinta, oikeastaan öljykriisi. Suurvaltapolitiikka lähti silloinkin suurvalloilta lapasesta, ja Yhdysvallat oli mennyt Vietnamiin, vaikka Hanoi oli sille kauempana kuin kuu, ja ennen pitkää Neuvostoliitto meni Afganistaniin, tunnetuin seurauksin. Khyber-solasta tuli kyber-sola ja siitä kybersota. Sellaista on oikeinkirjoitus. Ja oikeastaan sola on suomea kirjoitettaessa Khaibersola.

Juuri kun kaikki pelkäsivät kylmän sodan muuttumista ydinsodaksi, vihollinen löytyikin Lähi-Idästä. Yom-Kippur-sodan jälkeen öljyn hinta oli ennen pitkää yhdeksänkertaistunut, joka merkitsi kahdelle suurvallalle ja Kiinalle aivan uudenlaista tilannetta.

Ettehän unohda, että Donald Trump on Vietnamin sodan kasvatti. Hän on vanhempi kuin stallareista esimerkiksi Jakke Laakso ja saman ikäinen kuin demareista esimerkiksi Erkki Tuomioja. 

Yhdistän tähän öljyn hinnat, koska en ole koskaan kuullutkaan, ettei myös Neuvostoliitto olisi ajanut omia etujaan, joille annettiin sitten erilaisia kielellisiä ilmaisuja.

Öljy tuli kirjoituksen aiheeksi siksi, ettei kukaan ole tietääkseni yhdistänyt hometalo-ongelmaa öljykriisiin. Myös Kirkkonummella opittiin rakentamaan kiireellä ja väärällä tavalla tiiviisti.

Meillä oli oman kodin rakentaminen valmistumassa ja öljypoltin asennettuna, kun hinnannousu alkoi tuntua asumiskustannuksissa toden teolla. 

Talomme muuten olivat etevästi suunniteltuja puu-modulitaloja, mutta niissä oli tasakatot. Kyllä alkoi syntyä vinokattoja, kun kävi ilmi, ettei tasakatto pidä Suomessa lämmintä eikä vettä. Tasakatto… niitähän rakennettiin kustannussyistä myös betoni- ja betonielementtitaloihin.  

Tapa, jota Alvar Aalto ja osuuskauppaliike suosivat, oli Keski-Euroopasta, jossa katoilla ei ole talvella kahta metriä lunta.

Muistiini on palanut joitakin 70-luvun keskusteluja stalininuskoisten rakentajien kanssa. Eiväthän ne muuhun johtaneet kuin sellaisten keskustelujen lopettamiseen.

Olen edelleen sillä kannalla, että marxismi-leninismi-stalinismi oli eräänlaista henkistä ja ajatuksellista tasakattoisuutta. 

Arkhilokhos (n. 680 – 645 eaa)

… kun taistelu tiimelsi,

kieltäydyin aseista.

Joku joutava traakialainen

sai hyvän keihään.

Mihin nyt itse nojaan

kun puren palkkasoturin leipää

juovuksissa?

(suom. J.K.)

Kalogathia

Kerran selitin eräälle nuorelle ihmisen tasapainoisuuden ajatusta, josta suomen kielen sana sopusuhtaisuus ei ole vallan kaukana. Puhe on enemmän kasvatusihanteesta kuin ruumiin muodoista. 

Mainitsin että von Wright näyttää lukeneen W. Jaegerin kuuluisan kasvatusteoksen (Paideia) hiukan harppomalla. 

Puhuteltu lähti siitä paikasta ja luki itsensä kasvatustieteen dosentiksi ja on sillä tiellään tänäkin päivänä.

Antiikki on täynnä kummallisuuksia. Sitä ei kannata kieltää. Käsityksemme kreikkalais-roomalaisesta antiikista ovat kuitenkin täynnä likaisia sormenjälkiä. Tekstit ja esineet ovat kulkenet monien käsien kautta, usein käännetty ensin arabiaksi tai persiaksi. Kauan täällä meillä oli käytössä ralli-latina jonka suhde lähdekieleen on siis sama kuin rallienglannin englantiin.

Tietenkin olemme tekemässä uusia erehdyksiä, mutta juuri nyt ollaan vapautumassa erittäin pahoista virheistä. Jos kulttuurin eli korkeakulttuurin kuvailuun kuuluvat jonkinlainen järjestelmällinen maanviljely, kirjoitus ja kohtuullinen määrä matematiikkaa, jokilaaksojen kulttuurit eivät todellakaan olleet kaiken kulttuurin alkupiste eikä Sumer kaikkien asioiden äiti. Sumerin kukoistaessa natufialaisetkin olivat viljelleet yhtä ja toista hyvää kaupungeissaan ja kehittäneet keinokastelun tuhansia vuosia aikaisemmin. Puhumattakaan Kiinasta, Intian osista, muutamista paikoista Uudessa Guineassa ja luultavasti Perussa.

Muuan toinen nuori henkilö kysyi, miksi ihmeessä ”nuorukaiselle kuolla kuuluu”, laulun mukaan. Vika ei ole Koskenniemen, kosa suomennos on Leinon ja tehty ruotsin kielestä. Taustalla on Tyrtaioksen teksti.

Selitin kärsivällisesti. Ensirynnäkkö, joka oli vielä toisessa maailmansodassa etenkin puna-armeijan suosiman rintamahyökkäyksen alku, oli ankara törmäys. Kun rynnäkköjoukot olivat päässeet hengestään, konetuliaseet aloittivat, Briteiltä, joiden mielikuvia hallitsi Krimin sodan kevyen prikaatin täysin idioottimainen hyökkäys, meniensimmäisessä maailmansodassa aikaa käsittää tämä ja kehittää suora-ammunta-aseita,  sellaisia kuin Suomessakin käytetty suorasuuntaustykki ”piiska”.

Antiikissa etenkin keihäsmiehet odottivat vuoroaan eli nuorukaisten kaatumista. Jopa ateenalaisten kevyin asein tuo ensimmäinen hyökkäys vaatihuippu-urheilija kuntoa. Yli 30-vuotiaista ei oikein siihen ollut

Jopa Odysseus, aikuisen pojan isä, turvautui jouseen, kun oli aika toimittaa Manalaan ikäviksi heittäytyneet kilpakosijat.

Taktiikan mestareita muuten olivat hunnit. He olivat kehittäneet – toisin kuin eurooppalaiset,  ratsuilleen jalustimet ja itselleen taidon ampua täydessä vauhdissa jalustimilla seisten. Etenin kiinalaisten levittämät jutut edistivät hunnien huonoa mainetta. Unkarissa oltiin eri mieltä. Maan nimi (Hun-gria) sisältää luultavasti hunnin nimityksen, ja Attila on aina suosittu etunimi. Ellette usko, tutustukaa Kublai-kaaniin, joka oli mongoli ja samalla Kiinan keisari, joka tuskin ratsunsa seljästä kupsahti.

Kiivailija

Kuvassa (Wikipedia) Helsingin suurkirkon räystäällä kylmän rauhallisesti sojottava hahmo ei ole metsätyömiesten suojeluspyhimys eikä liioin vientiteollisuutemme viritelmä, vaan apostoli Simon Kiivailija. 

Justeerisaha on hänen tunnuksensa, koska erittäin epämääräisen tiedon mukaan hän koki marttyyrikuoleman siten, että hänet sahattiin kahtia.

Muistan ottaa pitkän telen mukaan kun menen seuraavan kerran Snellmaninkadulle Tiedekirjakauppaan, ja kuvaan nuo patsaat. 

Taddeus on toivottomien tapausten suojeluspyhimys. Hän on se tyyppi, jolla on pertuskan tai hilparin oloinen ase vasemmassa kädessä, mutta luullakseni hän on meillä Helsingissä se, jolla on kirvesmiehen kulma eli vinkkeli. Sitäkin tunnusta käytetään. Pietari on se talonmies, joka heristää avainta; taivasten valtakunnassa ei tunneta munalukkoja. Johannes on se veikko joko kohottaa viinimaljaa.

Tiettävästi Leipzigissä kirkon valmistumisen jälkeen eli 1800-luvun alussa valmistuneet patsaat ovat vailla erikoisempaa taiteellista arvoa.

Arkkitehti Engel sai kuoltuaan kirjallisuuden Finlandia-palkinnon, Jukka Viikilän romaanin kautta. Ei se mitään.

Mutta Helsingin keskusta on vähänrujo, kun Senaatintorissa on mittakaavavirhe. Nykyisen etelän portaikon paikalle aiottiin päävartio. Kun suunnitelmaa muutettiin, tilalle rakennettiin Suomen huonoimmat portaat, jotka ovat yhtä kamalat kiivetessä kuin laskeutuessa. Nousu on kerta kaikkiaan väärä niin että askel ei satu. Juuri noita portaita kasakat ratsastelivat huitoen nagaikoillaan ihmisiä suurlakkolevottomuuksissa 110 vuotta sitten. Eräs isävainajani tuntema lentäjä harjoitteli rikottuaan pakkolaskussa melkein kaikki luunsa kiipeämällä juuri noita portaita, ja sai itsensä liikkuvaksi. Se oli kyllä Suomen kaikkien aikojen kuntoutusteko. Asianomainen kaatui sitten jatkosodassa.

Mutta meillä on harvinainen näky. Ehkä joskus joku kirjoittaa kirjan ”Ykinäisen miehen juna” matkustuksesta Helsinkiin, jossa näkee tuomiokirkon ovelta kilpailevan uskontokunnan tuomiokirkon oven.

Uspenskin katedraali on hyvin komea, vaikka suomalainen hienohelmaisuuteni panee hiukan vierastamaan raakaa tiiltä rakennusaineena. Tai se on kauhavalaisuutta. Meillä on tiilestä rakennettu kirkko symboloimassa kaikkea nukuttavaa ja pölyistä, mutta onpahan oven yläpuolella poliittinen ja koulutuspoliittinen iskulause: Herran pelko on viisauden alku.

Ja herranpelossa on eletty, totta jumalauta.

Uspenskin katedraalin seinävieressä oli huhtikuussa 1918 saksalaisilla konekivääri. Siitä he ampuivat Smolnan eteen. Punaisilla oli komentopaikka nykyisen valtioneuvoston juhlahuoneiston tiloissa. Saksalaisille järjestettiin paraati. Yllättäen paraati järjestettiin - ja elokuvattiin – myös kenraali Mannerheimin johtamille valkoisille, jahka nämä ehättäytyivät Helsinkiin asti. Käskyvaltasuhteista tuli heti riita, ja Mannerheim löi kintaat tiskiin. Murhamiessiiven edustajat Svinhufvud ja Paasikivi saivat ikuisen kunnian. Todellisuudessa vankileirikurjuus oli vahvasti Onni Talas -nimisen senaattorin harteilla. Kirjoitan hänestä lähiaikoina ikävään sävyyn. Hän omisti tontin, joka myytiin kaikkine sotkuineen metalliliitolle 60-luvun lopulla. Olin juristina mukana ihmettelemässä asiaa.

Katossa

Luulen, että Venäjällä, USA:lla ja Suomella on tiedot Putinin ja Trumpin yksityisestä keskustelusta Helsingissä. Vanhana tuomarina näin lehdistötilaisuuden televisioinnissa, miten Trump lysähti keskustelun siirryttyä loppupuolella Venäjän sekaantumiseen hänen valintaansa. 

Olen katsellut, miten asianajaja romahtaa ja rapisee pitkin lattiaa, kun esimerkiksi päämies kesken kaiken tunnustaa rikoksen, jonka asianajaja on jutussa mitä jyrkimmin kiistänyt. Se oli muuten isäni Kullervo, joka asianajajana kuunteli Helsingin raastuvanoikeudessa Hannu Salaman tämän suoraan tuomioistuimelle lähettämän tunnustuksen tarkoituksesta pilkata termin oikeudellisessakin mielessä Jumalaa romaanillaan ”Juhannustanssit”.

En ollut tuolla kertaa kuuntelemassa, vaikka toimin salkunkantajana eli viestinviejänä ja aineiston hankkijana asiassa. Salaman kirje oli kirjallinen teos, ja sen oikeudelliseen merkitykseen olisi tullut suhtautua samalla tavalla kuin runon, tai romaanin. 

Paitsi että sotilastiedustelulla lienee keskustelu nauhalla.

The New Yorker julkaisi nyt kirjoituksen ”A Theory of Trump Kompromat”.

https://www.newyorker.com/news-desk/swamp-chronicles/a-theory-of-trump-kompromat

Aihe on ajankohtainen: millainen ote Putinilla on Trumpista. Kirjoituksen kompromat eli hajautettu joukko epäedullisia tietoja tuntuu vähän haetulta. Itse olen arvaillut vanhoja rahalainoja ja niihin liittyen aivan liian läheisiä suhteita liikemiehiltä vaikuttaneisiin venäläisiin, jotka eivät sitten olekaan vain liikemiehiä. 

Tiedän suomalaisia merkittäviä liikemiehiä, jotka ovat suorastaan vetäytyneet Venäjän markkinoilta, koska siellä ei etenkään nykyisin mitenkään voi toimia laillisesti. Se on Venäjän yksi ongelma, jotka venäläiset itse eivät ehkä käsitä.

Liiketoiminta ei tarvitse toimivaa oikeuslaitosta oikeusturvan tarpeen vuoksi vaan voidakseen tehdä laskelmansa. Maassa jossa on oikea oikeuslaitos, voi luottaa siihen, että riidat ratkaistaan joskus ja lopullisesti.

Mietiskelin taannoin, miksi dronet nähdään esimerkiksi keinona kuljettaa paketteja asutusalueella ja ainakin toistaiseksi vähäisempinä sotatarvikkeina.

Käsitykseni mukaan olisi jo teknisesti mahdollista toteuttaa kärpäsen näköinen ja kokoinen laite, joka olisi varsin hyvä sisätiloissa tapahtuvaan katselemiseen ja kuuntelemiseen.

Ehkä seuraava vaihe olisi kukkakärpäsen kokoinen ja sitten kirvan kokoinen. Siinä olisi turvamiehillä ihmettelemistä, koska ilman värähtelyyn reagoiva ja siten helposti löydettävä mikrooni ei olisi välttämättä tarpeen. Jo käytettävissä olevalla tekoälyllä videokuvat henkilöiden huulista kääntyvät virheettömäksi tekstiksi, joka myös mahtuu pieneen tilaan, kun kärpänen kutsutaan kotiin.

Ajatukseni on johdettu ihailemistani muurahaisista, joiden biomekaniikka on fantastinen. Lähtökohtana on ulkoinen tukiranka ja myös tietoa, miten pienessä mittakaavassa voi toimia, kun signaalijärjestelmä on haju. On perhosia jotka löytävät parinsa haistamalla usean kilometrin päästä.

Tintti ja Glenn Gould

Sandrine Revelin sarjakuvakirja (!) Glenn Gouldista ”A Life off Tempo” sisältää oikeastaan jo nimessään sanaleikin, Une vie a contretemps. Sana tarkoittaa oikeastaan kommellusta mutta tuo mieleen sanan ”kontrapunkti”, jossa melodiaa rikastuttavat toiset melodiat, eivät soinnut. Siis kuten fuugassa tai, Gouldista puheen ollen aina ajankohtaisissa Goldberg-muunnelmissa.

Goldbergeja pidettiin epäinhimillisen vaikeina, osittain siksi, että eräät muunnelmat menevät helpommin kahdella cembalolla. Ja Gouldin tie maailmanmaineeseen aukesi levytyksellä, josta tuli klasisen musiikin sen vuoden myydyin.

Sarjakuva – oikeastaan ”graafinen romaani” on todella hienoa työtä ja osoittaa syvällistä perehtymistä musiikkiin ja Gouldin henkilöön.

Kun kirjaa tuskin nähdään Suomessa, suosittelen englanninkielistä sähkökirjaa, Kindleä. Siinä on sekin uutuus, että kaksoisnapsauttamalla kuvan ruutua se ponnahtaa kaksinkertaiseksi.

Näen uuden median. Se on tietenkin houretta ja liioittelua. Mutta musiikin kuvittaminen on fantastinen ajatus. Disney on ”Fantasia” -elokuvalla tavattoman paljon aikaansa edellä. Ainakin se antoi potkun vallitsevalla mielipiteelle, jonka mukaan klassinen musiikki on jotain, josta ei tarvitse välittää.

Onhan teillä Spotifyn maksullinen Premium-versio? Kymppi kuussa ei ole mikään hinta sellaisesta valikoimasta. Hakekaa siis Gouldin soittama Beethovenin pastoraalisonaatin (No 15 D, op. 28) hidas osa. Minulta oliitku päästä kaiken sen kauneuden takia, ja melodiana se on ihastuttavampi kuin mikään laulu.

Gouldin sairauteen (siitä ei ole missään ensimmäistäkään mainintaa, mutta oma tulkintani on jokin autismin kirjon muoto, kukaties asperger) kuului ihmeellisten mielipiteiden esittäminen. Hänen kuolinsyynsä oli aivoveritulppa. Hänen monista tulkinnoistaan kuuluu läpi jatkuva flimmeri…

Hänen Beethoveninsa herätti kriitikoissa raivoa. Apassionatan tempo on järkyttävän hidas – mutta melkein puhki soitettu teos herää henkiin. Sama koskee Kuutamosonaattia, jonka ytimeksi osoittautuu sen kolmas osa eli finaali.

 = = =

Olen selityksen velkaa eilen metsästä kirjoittamastani. Se oli aatehistoriaa. Tarkoitus oli kartoittaa jotain eurooppalaiseen mieleen kuuluvaa ja samalla pohtia, miksi maisema ilmestyy maalaustaiteeseen vasta 1800-luvulla. Renessanssin ajan taustamaisemat olivat täysin muodollisia, tyyliteltyjä. Mainitsemalla luostarilaitoksen pyhän raivon tahdon nostaa esiin vastakohtaisuuden metsä – pelto. 

Minulla kasvaa kanerva talossa kiinni ja olen asunut yli 40 vuotta niin metsässä kuin suinkin. Jotkut kyselevät, miksi en raivaa edes männyntaimia enkä tammenvesoja. En raivaa.

Niin - - - ja lentäjien kielenkäytössä ”tintti” tarkoittaa turbulenssia eli ilmakuoppaa. Se oli mielessäni, kun riitelin sankareiden nimistä eli ei Tintin ja Milou. Ne nimet on monissa kielissä käännetty. Hollannissa Tintti on Kuife ja Hongkongissa Dingding, Tintti tuntui riuskalta ja ilahduttavalta.

Metsä

Metsä on kristityn vihollinen. Vaikkei olisi kovin kristittykään, metsä on vihollinen.

Metsässä asuu pakanamajumalia, pahoja henkiä, peikkoja ja menninkäisiä. Siellä pesivät tappavat taudit.

Euroopasta 80 prosenttia peitti metsä sydänkeskiajalla tultaessa. Silti jo Platon (fl. n. 380 eaa.) voihki metsien mieletöntä hävittämistä ja epäili, ettei siitä hyvä seuraa. Ja Välimeren rantojen eroosio oli jo silloin täydessä vauhdssa. Oliivilehdot eivät ole metsiä.

Kristillisillä lähetyssaarnaajilla oli hinku kaataa pyhät puut. Sellaista kerrotaan myös Skandinaviasta ja nimenomaan Suomesta. ”Pyhä puu” tuo mieleen yhden, yksittäisen puun. Todellisuudessa Jeesuksen miehet halusivat saada nurin kokonaisia metsiä.

Pyhän Bernhardin luostarisääntö kannusti nimenomaan raivaamaan metsät pelloiksi ja laituriksi. Sistersiläismunkisto osoitti erikoista intoa. Ja niinpä jo St. Denis’n mahtavaa kirkkoa lähelle Pariisia rakennettaessa sekä lankut että parrut oli etsittävä yli sadankin kilometrin päästä. Piankin Englannissa oltiin niin surkeassa tilanteessa, että rosvojen suosimalle Sherwoodille oli annettava nimi- metsälle nimi!

Luultavasti nyt voi sanoa, ettei juuri kukaan suomalainen ole oikeaa metsää nähnytkään. Edellinen sukupolvi – vaimoni sukulaisia muiden ohella – oli nähnyt Pieningän salot. Uhuan ja Kiestingin välissä oli myös tosimetsää.

Pieningästä harvoin mainitaan, ettei siitä tahtonut päästä läpi. Puut olivat mahdotoman suuria ja tiheässä ja vähän väli oli upottavia rämeitä. Suomen puolelta on sattunut silmään itäisistä maakunnista muutama maininta, että kaskenkaatajakin joutui aloittamaan reunasta, koska sisällä metsässä ei mahtunut heiluttamaan kirvestä.

Itse olen säälitellyt esi-isiä, kun sahanterä on ruotsalaisen teollisuuden, Sandvikin high tech -tuote, laminoitua terästä, niin että myös puuraaminen pokasaha oli nuori ja lyhytikäinen keksintö. Justeeri, jonka kaltaisia halkaisusahoja toki oli, ei mahtunut metsään. Mutta todellisuudessa kirves oli ainoa käyttökelpoine kapine.

Koillis-Eurooppa oli luonnostaan jotain aivan muuta kuin luontoarvojen edistäjät nyt luulevat. Saksan Itämeren ranta ja suuri osa nykyistä Puolaa oli sotkuista rämettä, jolla viihtyivät vain paarmat, hyttyspilvet ja sotilaskarkurit. Pripetin soita (Puola – Ukraina – Venäjä) kaihtoivat paikallisetkin. Ellei sinne h hukkunut, eksyi iäksi ajaksi. Ja Neuvostoliiton partisaanit majailivat siellä toisessa maailmansodassa herra A. Hitlerin suureksiharmiksi ja vahingoksi. 

Possulaan mennessä on pieni kirveen käymätön kuusikko, jossa tavattoman tiheyden lisäksi kävelijää uhkaavat kuivuneiden oksien tosi terävät tyngät. On sellaisia sattunut silmään muuallakin. Yleensä takana on ollut riitaisa perikunta tai kiukkuinen täti, joka on kieltäytynyt kaikista hakkauksista.

Katsokaapa nyt karttaa: metsäautoteitä ja ojia kaikki paikat täynnä. – Kokeilkaapa ulkomaalaisiin ystäviinne. Olen kokeillut. He eivät voi ymmärtää, miksi suomalaiset kyyhöttävät metsässä ”kesämökeillään”, vaikka avaran taivaan alla olisi tilaa.

Särkynyt korva

Aivan muun asian yhteydessä ajattelin mennä kirjastoon hakemaan Tintti-albumeja. Itse suomentamani ovat hyllyssä muitten käännösteni kanssa, mutta kun niitä on niin paljon. Kunniapaikalla on nide, jossa on Hergën omakätinen, minulle osoitettu omistuskirjoitus.

Tintistä on aivan erinomaiset tiedot taustoineen Wikipediassa.

Yksi ainoa lisäys on tarpeen. Tintin toisen tulemisen Suomeen sai aikaan Paavo Haavikko. Kovakantiset, Aimo Sakarin suomentamat niteet olivat jo epäonnistuneet WSOY:llä. Nyt uutta oli se, että osaksi myös kilpailulainsäädännön vuoksi Otava pystyi tekemään saman, jonka Sanoma Oy oli juuri aloittanut Asterixeillä, nimittäin myymään näit albumeja myös lehtinä kioskeissa. Se osoittautui ratkaisevaksi. Otavassa puuhamiehenä oli Jorma Opas.

Suomentajaksi tarvittiin joku pahaa aavistamaton vastaantulija, joka olin sitten minä. Vuosi oli 1970. Hommasin kääntämään Heikki Kaukorannan ja hänen vaimonsa Soilen ja aluksi jaoimme työn niin että saimme albumeja suomeksi nopeasti markkinoille. Henkilöiden nimet ja Haddockin kirosanat keksimme yhdessä ja oli siinä työtä. Heikki Kaukorannan kanssa teimme Sarjakuvat-kirjan, jossa oli tolkuttomasti työtä. Ja muuten Lucky Lukea suomentamassa oli myös muuan ystävämme, josta tuli sitten ranskan kielen ja kirjallisuuden professori…

Siis pientenkin epäselvyyksien välttämiseksi: kunnia Tnteistä Kuuluu Heikki Kaukorannalle. Soile on kuollut. Itse tein mitä käskettiin ja olin kai kiinnostuneempi ranskalaisen runouden suomentamisesta. Selvitin tämän tässä lisänä Paavo Haavikon kirjailijakuvaan. Hän näet käsitti Tintin ainutlaatuisen hienouden salamannopeasti. Otavan syvällisesti Ranskaa tunteneet rouvat kysyivät minulta:  miten tällaista sarjakuvaa luetaan? Niinpä. Puhekupla oli erikoinen ja mainio keksintö. Amerikkalainen. Suomentajalle hankala, koska suomi on pidempää kuin ranska.

Niinpä käsitin vasta viime yönä unessa, että eilen mainitsemani figuriinit tulivat tietooni 1969 teoksesta Tintti: Särkynyt korva (myöh. Lohjennut korva; suom. Kaukorannat).

Tinttien yksi viehätys on usein huimaavan sotkuinen käsikirjoitus ja sekava juoni. Särkynyt korva kuuluu figuriinille. Lopulta käy ilmi, että alkuperäisessa pikku patsaassa o­­li ollut korvan sisällä arvokas timantti. Silti: seikkailu vie sankarit Andeille, ja pikku veistos on kuin onkin nazca-kulttuurin perua. Hergé ei periaatteessa pahemmin välittänyt taustatöissä, mutta tämä esine oli 1930-luvulla päätynyt Eurooppaan, ja Hergé oli ohjautunut ihmeellisten kansojen maailmaan jo Sinisessä lootuksessa. Tintti Tiibetissä -sarjan Tshang-hekilöhahmon esikuva ilmaantui Hergén vanhuuden päivinä Brysseliin. Hän oli päätynyt monien vaiheiden jälkeen Shanghain taidemuseon intendentiksi. Herrat siis olivat tunteneet toisensa.

Nyt Tinttejä selaillessani löysin takakansitekstistä kaamean virheen. Syyllinen olen kai itse. ”Ranskalainen sarjakuva…”! Tintti on belgialainen kuten tekijänsä, ja kustannusliike Casterman, jossa olen käynyt, sijaitsee Tournaissa, Belgiassa. Ja kuten Tintistä vaistoaa, taustalla on Belgian katolisen kirkon nuorisotoiminta ja partiopoikaliike. Sarjan puhtoisuus on sitä perua – ja samoin alkutuotannon (Tintti Afrikassa) naiiivi rasismi. Lucky Luken piirtäjä Morris (Maurice de Bèvere) muutan kertoi minulle, että hän ja René Goscinny olivat heillä ensimmäiset, jotka saivat kosketuksen amerikkalaiseen sarjakuvaan.

Muru

Kuva: Wikipedia 

Aivan mainio älynväläys iski arkeologi John Chapmaniin runsaat kymmenen vuotta sitten. Hän näyttää julkaisseen uudenkin, luultavasti aika teknisenteoksen asiasta.

Figuriineja, sellaisia kuin kuvassa oleva Venus, kaikkein kuuluisin, on löydetty satoja. Tonavan alajuoksua on sanottu myös Vanhaksi-Euroopaksi. Siellä alkoi kuhina kohta kun mannerjään jäänteistä oli päästy.

Tämä arkeologi totesi saman kuin muutkin, että löydöistä tavatut figuriinit eivät yleensä olleet ehjiä. Järkevä johtopäätös on, että siksi ne oli viskattu menemään.

Mutta tämä tutkija ryhtyi järjestelmällisesti penkomaan muita, runsaita löytöjä, ja ennen pitkää hänellä oli kokoelma puuttuvia palasia. Sensaatio oli, että kun itse kuva oli tavattu joltain tietyltä kaivaukselta, puuttuva palanen löytyi toisesta paikasta, joskus sadan tai jopa satojen kilometrien päästä.

Ja siitä sitten kartan kanssa katsomaan. Johtopäätös oli, että kuvan rikkominen oli tahallista ja palasen antaminen toiselle, joka vei sen mennessään, saattoi siis liittyä rituaaleihin tai esimerkiksi kaupankäyntiin.

Idea voisi olla sama, jonka tunnemme jopa mafiaelokuvista. Pomi repäisee dollarin setelin kahtia ja antaa asioilleen lähtevälle toisen palasen ja se toinen palanen toimitetaan muuta reittiä tarkoitettuun paikkaan. Kuka tahansa näkee paljaalla silmällä, ovatko setelin palaset samasta rahasta. Paperi repeää aina hiukan eri tavalla, eikä roskiakaan tule. 

Jos figuriini on savea, muruja tulee mutta ei luultavasti paljon. Jos se on eläimen sarvea tai luuta, murtopinta on kai jokseenkin puhdas.

Nerokasta, sanoisin.

Usein esitetty ajatus on, että kauppahinta on aika myöhäinen ajatus. Myös ammattilaisten eli kauppiaiden kesken kauppa tehtiin niin, että ensin toinen lahjoitti kysymyksessä olevan esineen, joka oli esimerkiksi atsteeekkien valtakunnassa usein papukaijan sulka, jollaisia arvostettiin kovasti ja käytettiin koristeina ja arvon merkkeinä. Toinen antoi sitten omasta vapaasta tahdostaan puolestaan lahjan, esimerkiksi harkon kultaa, ja asia oli sillä selvä.

Ajatus viehättää. Jotta tavaralla, esimerkiksi säkilliselä jyviä, olisi ”hinta”, tarvitaan tori tai vastaava järjestetty paikka. Taloustieteen vakiintunut termi ”markkinatalous” tarkoittaa oikeastaan toritaloutta (market-price).

Jos harrastaisin vakavissani oppihistoriaa, miettisin tällaisia työkseni. Käsitteen muodostuminen voi olla hyvin hidas prosessi ja tulos on ehkä helppo ymmärtää väärin. Uskonpuhdistuksen jälkeen tapettiin ihmisiä läjäpäin riideltäessä uhrin merkityksestä – onko ehtoollisviini Kristuksen verta, vai edustaako se vain sitä kuvaannollisesti. Tämä transsubstantaatio  oli kova juttu ja kuulostaa höperöltä vain niistä, jotka nukkuivat rippikoulussa. 

Ihmettelijä ei ymmärrä paljon tieteestä eikä taiteesta. Representaatioeli esittävyys on synkeän läpitunkematon ongelma. Joka tätä epäilee, siirtäköön anopin kuvan vessaan, kun anoppi on tulossa kylään. Useimmissa meissä on tieto, että kuva jollain tavalla on yhteydessä kohteeseensa eli representaatio ei ole pelkkä mekaaninen kuva. Eikä figuriini ole vain lihava nainen.

Hiki

Jopa näyttämömiehet kiipesivät vilkaisemaan katonrajasta, kun Glenn Gould soitti. Hänen käpertynyt ja hauras olemuksensa oli harhaa. Hän oli voimamies. Mutta jopa Bachin Goldberg-muunnelmissa ensimmäisen lyhyen jakson, Arian jälkeen, hän oli hiessä paita märkänä, laikut frakin kainaloissa.

Gould on kuollut ja kuopattu. Hän esiintyy kahdesta syystä tässä. Itse hiukan kyllästyin häneen noin 1985, jolloin hän oli ollut kuolleena pari vuotta. Hän kuoli aivohalvaukseen kohta täytettyään 50 vuotta mutta ehti olla maailman ehkä tunnetuin nuori pianisti, koska juuri Bachin Goldbergeja pidettiin sensaationa. Hänellä oli vastustusta, koska hän poikkesi jokseenkin kaikesta siitä, mitä pidettiin vakiintuneesti oikeana Bachia soitettaessa. Aika yleisesti oltiin sitä mieltä, ettei klavikordille tai cembalolle sävellettyä barokkimusiikkia pidä soittaa ainakaan konsertissa pianolla. Ja Gouldin tulkintoja, kosketusta ja tempoja pidettiin aivan liian kummallisina.

Nyt kirjoitan vain mainitakseni, että oman sukupoveni puhki kuuntelemista levyistä alkaa olla myynnissä uudelleen masteroituja versioita, jotka kuulostavat uudenlaisilta. Gould siis lopetti esiintymisen varsin nuorena, koska ei pitänyt yleisöstä, ja keskittyi levyihin. Hänellä oli kotonaan studio. Haastattelujakaan hän ei juuri antanut, mutta hänen mielipiteittensä kummallisuus tiedettiin. Hänelle muun muassa Mozart ja Haydn olivat mielenkiinnottomia, mutta toisaalta hän levytti jopa Skrjabinia ja ainakin kaksi Sibeliuksen hämmästyttävää pianokappaletta. Ja Beethovenin pianosonaatteja, yllättäen.

Gouldin saisi unohtaa lopullisesti päästään vialla olleena muusikkona, mutta nyt kun käytettävissä on esimerkiksi Murray Perahian piano-Bach, on kyllä aivan selvää, että Gould oli oikeassa. Lisäksi monet Bachin pikkutyttöjen harjoituskappaleet ovat osoittautuneet suurenmoisiksi mestariteoksiksi. Itse olen kuunnellut nämä ajat etenkin nimenomaan harjoituksiksi sävellettyä Das Wohl-Temperierte Klavieria (I-II), tosin useimmiten Svjatoslav Richterin levyiltä. Mutta Bachia voi soittaa miten tahansa, kunhan soittaa hyvin.

Tässä kirjoituksessa ei siis ole lainkaan kysymys Bachista eikä Gouldista. Sydämeni vuota verta, kun ajattelen, miten suuri määrä loisteliasta työtä on yleisön tietämättömissä. Syy on yleisön, kirjankustantajien ja hyvin perustellun kulttuurin nopean katoamisen verkkomaailmasta.

Itse en ollut koskaan kuullutkaan kirjailija Thomas Bernhardista, kun luin kotijumalani kirjailija W.G. Sebaldin maininnan, että hänestä Bernhard oli yksi 1900-luvun merkittävimmistä kirjailijoista saksalaisella kielialueella, Euroopassa ja ehkä kaikkialla. Kuten lukija tietää, Suomessa hyvin tunnettu ja edustavasti suomennettu Sebald olisi varmasti saanut Nobelin, ellei olisi kuollut autokolarissa kesken kaiken. Hän oli syntynyt samana vuonna kuin minä eli 1944, ja teki tosissaan töitä Saksan synkän menneisyyden kanssa, muun muassa asumalla enimmäkseen Englannissa.

Bernhardilta, josta en siis ollut koskaan kuullutkaan, eikä kukaan muukaan, on ilmestynyt suomeksi noin kymmenen teosta. Ne olivat kaikki Kirkkonummen kirjastossa. Ehkä olin enimmäkseen Lurra Editiionsin eli Rinnekankaan puolisoiden kustantamien kirjojen ensimmäinen lainaaja. Ihastuin ikihyväksi hänen – kaikki mahdolliset palkinnot saaneen mestarin - (kuoli 1989) julkaisemaan niteeseen julkisia kiitospuheita palkintojensa johdosta pidetyissä juhlatilaisuuksissa. Hän haukkuu myöntäjät ja ministerit suut ja silmät täyteen ja pitää valitsemistaan todisteena Itävallan ja etenkin rumuudestaan kuuluisan kotikaupunkinsa Saltzburgin viheliäisestä kulttuurin ja kauneuden tajun puutteesta. Yksi kirja, ”Haaskio”, kertoo, miten ”minä” ja ”hän” kuulivat G. Gouldin soittavan Horowitzin mestariluokalla Bachia ja hän, kaveri, hänkin valmis kansainvälisen luokan pianovirtuoosi, antoi heti hakata Steinway-flyygelinsä päreiksi, eikä soittanut enää koskaan. Gould nimittikin häntä ”ystävällisesti” Haaskioksi.

Tulivat Euroopasta

Joku kirjoitti ikään kuin ratkaisuna, että nytkin ihmisiä voi lajitella sen mukaan, ovatko he Euroopasta, Afrikasta vai Aasiasta.

Jos hän tarkoitti matkustajien asuin- tai syntymäpaikkoja, ajatus on selvä. Jos hän tavoitteli laajempaa näkemystä, ajatus on epäselvä.

Ketkä ovat peräisin Euroopasta?

Juuri nyt (Nature, 7/2018) luulöytöjen DNA viittaa siihen, että lajimme ensmmäiset tulokkaat n. 48 000 vuotta sitten tulivat Afrikasta, kukaties nykyisen Etiopian vaiheilta, ja vaelsivat Välimeren itärantaa, jota pidetään nykyisin Aasiana. Toinen mahdollinen reitti on nykyiselle Venäjälle ja siitä länteen.

Euroopassa oli jääkausi ja lajiamme vastassa oli Neanderthalin ihmisiä. 

Nykyisestä Kiinasta löytyy yhä vanhempia ihmisen jäänteitä. ”Alkukoti” eli kymenien tai satojen tuhansien vuosien jakso, jolloin ainakin luustomme kehittyi periaatteessa nykyiselleen, on selvästi Afrikassa, vaikka Olduvain laakso on sivuutettu moneen kertaan.

Viimeksi kuluneet viisi tai kymmenen vuotta ovat mullistaneet ajoituksia perinpohjaisesti. Luonnontieteellisesti parhaan tiedon mukaan oikeat ajoitusmenetelmät ovat osoittaneet kovin monia varmaksi luultuja ”tosiasioita” virheellisiksi.

Valitettavasti pahoja heittoja ilmenee pronssikaudelle tai jopa rautakauden alkuun eli runsaan kolmen tuhannen vuoden päähän. 

Kirjoitin itse äskettäin, ettei puukko eli yksiteräinen veitsi ole suomalainen keksintö. Sen historia on vanhempi kuin kansallismuseossa luulisi. Juuri nyt tiedän, että ainakin nahan ja turkisten käsittelyyn on tarvittu sellainen kapine. Vanhimmat löydetyt ovat 60 000 vuoden ikäisiä, ja niissä on ollut varrellisiakin. Jollain tavoilla sorruin esimerkiksi kirjassani puukoista ajattelemaan liiaksi puun käsittelemistä eli veistämistä. Ennen metalleja kivi oli hyvä materiaali, terävät sirpaleet, ja etenkin hyvin terävä obsidiaani. 

Vanhimmat esimerkit kirjoittamisesta ovat ehkä Euroopasta, ehkä Lähi-Idästä, ehkä Kiinasta. Kirjoittamista paljon vanhempi luolamaalausten tekemisen taito tunnetaan Euroopasta, mutta myös eteläisimmästä Afrikasta.

Tämä kivistä kirjoittaminen tuntuu vähän puisevalta. Opetus muinaistieteeseen tukeutumisesta on silti selvä: joka reippaimmin tukeutuu, saattaa olla pahoin tietämätön.

Ystäväni Harald Haarmann on selvitellyt etenkin kirjoitusta ikänsä, nimenmaan tutkijana. Niinpä kirjoitan tähän – nyt maallikkona – oman päähänpistoni. Kun se ei ainakaan ole totta, että foinikialaiset tai kuningas Kroisos olisivat keksineet rahan – entä jos sata vuotta ihmetellyt pienet, lähes aina alastonta naista esittävät veistokset ja riipukset ””Venukset”) olivatkin varhaisin rahan muoto eivätkä kulttiesineitä? Viesti oli selvä ja ajatus vaihdon välineestä ja arvon mitasta tuntuu sopivat. Luotan siihen, että Harald on toista mieltä. 

En oikein tiedä

Jutun kuva on osoitteesta Pohjois-Esplanadi 3, sisätiloista. Miellyin tauluun. Se on tyyliltään epätavallinen eikä esitä suomalaisen virkamiehen sielunmaisemaa.

Kirjoittajan pitäisi aina antaa lukijalle tilaisuus hermostua ja harmistua. Ei lukija lue, ellei hän voi tuntea älyllistä tai muuta henkistä ylemmyyttä kirjoittajaan verrattuna. Juuri siksi tenttiin tai kokeeseen lukeminen on sein niin katkeraa. Oikein mieluisaa on lukea sellaista, missä kirjoittaja paljastuu itserakkaaksi hölmöksi. Eikä aineisto lopu.

Näillä ja muilla perusteilla, huomioon ottaen ja siihen nähden, kehaisen pojanpoikaa, joka sitten pääsi Helsingin oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Pääsykokeessa hyväksyttyjen määrä oli reilusti alle 10 prosenttia.

Oikeustieteellinen on tällä hetkellä arvossaan, ehkä vähän epärealistisen korkeassa. Vain osa opiskelijoista on siellä pitkän pennin toivossa. Opetus on parantunut kovasti. Katsoin suu auki erään videon, joka on tehty opiskelijoille.   

Jos mennään historian takaisiin aikoihin eli omaan opiskeluaikaani, ainakin laudatur-tentissä periaate oli selvä. Ikään kuin opiskelija olisi pantu luovuttamaan litra verta ja juoksemaan heti sen jälkeen kilpaa sadan kymmenen metrin aidat. Muistan esimerkiksi sen Arnholmin viisiosaisen ja norjankielisen yksityisoikeuden yleisesityksen, joka tosin on oikein hyvä.

Tästä jurismiin nyt tarttuvasta lapsenlapsesta tulee siis lakimies neljännessä alenevassa polvessa. Se on paljon? Juristidynastiat ovat yleensä olleet ruotsinkielistä herrasväkeä, sellaista kuin Wrede tai Palmén. 

Lakimieskoulutus oli Suomessa kauan väline kissanpäiville pääsemiseen, yleinen virkatutkinto. Saksalainen perinne oli poliittisten päämäärien naamioiminen oikeudellisiksi ja uusien päähänpistojen valehteleminen roomalaisiksi.

Juridiikka ei koska niinkään oikeustiloja kuin oikeustilan muutoksia. Demokratiakaan ei ole mikään nimenomainen hallitustapa, vaan järjestely, jossa hallitsijan (presidentin, hallituksen) vaihtamistapa on etukäteen määritelty. Mitä tai kuka tulee Putinin jälkeen, sitä kukaan ei tiedä. Miten Merkelin seuraaja valitaan, sen tietävät kaikki. ’Oikeusvaltio’ ei tarkoita ihannetta, vaan menettelytapojen kokonaisuutta. Vallan kolmijako on osa sitä.

Tuomioistuin vastaa kysymykseen, onko tämä nakkimakkara – oikeudessa näytetty, suojattu teos tai patentilla turvattavissa. Tuomioistuin ei vastaa kysymykseen, onko nakkimakkara teos. Se kysymys vastauksineen on lainsäätäjän eli eduskunnan asia.  

Omistusoikeus on poliittinen käsite. Omistajanvaihdos on oikeudellinen käsite, ja usein vaikea. Miten on päädytty siihen, että joku omistaa maan eli maapohjan ja joku toinen, sivullinen saa siihen kaivosoikeuden? Kuka omistaa kosken? - Kemijoen koskitilat olivat ja ovat lainmukaisia, mutta kyllä niihin liittyy turhan paljon ”mielenkiintoisia” ilmiöitä.

Oikeushistoriaa ovat meillä tutkineet useimmiten ihmiset, jotka eivät ole olleet mukana lainkäytössä. Sääli, kun meillä on muutettu yhteiskuntaa rajusti juuri tuomioistuimissa, etenkin alioikeuksissa.