30. lokakuuta 2014

Kultaa ja kuntoa





Jatkaakseni eilisestä – tiedossani ei ole monta todella hyvää tutkimusta herrasväestä Suomessa. Eilen kerroin, miten Englannissa ja ehkä Suomessakin ainakin ennen arveltiin, etteivät esimerkiksi ja diplomi-insinöörit ole mitään sivistyneitä ihmisiä verrattuna niihin toisiin, jotka ovat oikein maistereita. Vanhassa Urho Rauhalan tutkimuksessa vuodelta 1966 tulokset osoittavat, että tuohon aikaan valtaeliitin huipulla olivat esimerkiksi hovioikeudenneuvos ja professori. Nykyisin huipulla ovat kai kirurgit.

Tunsin ennen kirurgeja. Yksi oli lasteni isoisä. Kyllä he omasta mielestään olivat taivaan ja maan herroja.

Kommentoija kysyi 1800-luvun aatelisia koskeneista säännöistä. Senaatissa ja siis ylimmässä oikeusasteessa puolen jäsenistä oli oltava aatelisia. Huonon herrakasvun maassa tuo asia hoidettiin näppärästi. Ihmisiä aateloitiin virkaan nimitettäessä kiintiön täyttämiseksi ja joskus muutenkin. Jos eli liian vanhaksi, ehti ansaita nipun erilaisia aatelisarvoja ja kunniamerkkejä, kuten J. Ph. Palmén. Tarvittaessa myös piskeistä porstattiin pikenttejä, ja E. Leinon sanoin ”kun aamulla aateloitiin, niin illalla isien maine jo satavuosihin näyttää voitiin”.

Tuomareista tein silloin korkeinta oikeutta selvitellessäni luettelot 1800-luvun alusta alkaen. Siellä oli hyvin vähän ”oikeita” vanhan vallan aatelisia, siis tyyppiä Svinhufvud. Melkein kaikki olivat säätyläisperheistä, mutta poikkeuksia oli. Se tapa alkoi keskiajan puolella, että epätavallisen etevä ja nöyrästi käyttäytyvä poika koulutettiin porukalla.
Yleisesti tunnettujen köyhien poikien (Elias Lönnrot, August Ahlqvist) lisäksi oli yllättävänkin paljon näkyviin asemiin kohonneita, joilla ei ollut kehuttavaa perhetaustaa, esimerkiksi itsenäisen Suomen alkuvaiheen korkeimman oikeuden presidentti F. Pehkonen, suomenkielinen ja avioton lapsi. Yliopistolla oli sekä kanslerina että rehtorina erilaisia kuskin tai muonamiehen poikia, jotka olivat siis kohonneet asemiinsa raa’alla lahjakkuudella.

Sitten 1900-luvulla juuri tuomarikunnassa nimenomaan korkeimman oikeuden jäsenten taustat osoittautuivat yllättävän maltillisiksi. Listoja tehdessäni vuonna 1990 puolet kaikista tuossa korkeimmassa tuomarinvirassa toimineista oli ensimmäisen polven ylioppilaita ja tavallisin isän ammatti oli käsityöläinen tai rautatievirkailija. Ensimmäisen polven ylioppilaita oli muuten vielä korkeisiin virkoihin nousseissa ikätovereissani suorastaan paljon.

Matrikkelitiedoista arvioidut taustat olivat muuten Turun ja Vaasan hovioikeuksissa selvästi hienommat kuin senaatissa / korkeimmassa oikeudessa. Ruotsissa puolestaan oli ja on silmiinpistävän paljon erittäin tunnettujen sukujen lapsia tuomareina tänäkin päivänä; muistelmien mukaan toiminta esimerkiksi Svean hovioikeudessa katsottiin raskaaksi ja hiukan epämiellyttäväksi tehtäväksi, johon aateluus kuitenkin velvoitti. Ruotsista on ainakin kolmet tuomarin muistelmat, joista käy ilmi, mistä meilläkin harrastetut konstit ja ilveilyt ovat peräisin. Minua tosin kukaan esittelijä ei puhutellut ”sedäksi”. Oman isän ”hyvä veli” oli puhuttelussa setä, farbror, samaan tapaan kuin säädyssä samanveroinen ikätoveri oli ”rakas serkku”.

Sukulaisuus oli asia, josta voitiin sopia. Ennen ajateltiin, kuten itse ajattelen edelleen, että nepotismi on iloinen asia. Lehdistössä on alkanut esiintyä vastakkaistakin mielipidettä. Nykytoimittajat eivät ymmärrä, että ei ollut mukavaa olla opettajan poika, tai osuuskaupanhoitajan.

Oman sukuhaarani kantavanhemmat 1800-luvun alusta edustivat Rauhalan tilastojen absoluuttista pohjaa, paimenpoika ja kerjäläistyttö, jotka vaeltelivat Parikkalan suunnasta Pietariin päin. Äidinpuolen suvun ammatteja kuvaa parhaiten yleisnimike ”mökkiläinen”. Puhe on siis niin sanotusta tilattomasta väestönosasta.

Kirjastoni aarre on Kauko Wirilanderin ”Herrasväkeä : Suomen säätyläistö, 1721–1870” (1974).

Kotipitäjässäni vallitsi lapsuudessani täydellinen rotuerottelu. Kauhavalla oli niin paljon niitä puukontekijöitä ja kutojia että kunnanvaltuustossakin oli merkittävän suuri vasemmiston ryhmä. Vasta minun aikanani yleinen ja yhteinen oppikoulu tutustutti muurarien ja maistereiden lapsia toisiinsa. Äitini ja tätieni puheista olen ymmärtänyt, että sukulaiseni liikkuivat mm. nuorisoseuran ympärillä talollisväen vesojen keskuudessa, mutta syrjäkylien ikätoverit jäivät jokseenkin vieraiksi.

Olin keskenkasvuisena vilpittömän hämmästynyt, kun jotkut kaverit eivät saaneet kotoa lupaa liittyä partiolippukuntaan. Ehkä tuossa näkyi vielä äärioikeistolaisuuden raivoaminen maakunnassa. En minäkään edes tuntenut kunnolla muualla kuin oppikoulussa oppinsa saaneita. Tänäkin päivänä pidän pahana puutteena, etten ole koskaan tavannut kuuluisinta nykykauhavalaista, Jorma Lillbackaa. Äitini vastaa puhelimeeni sieltä palvelutalosta. Toivon että jos joku soittaa ulosottovirastosta, hän kysyy soittajalta, että kenen poikia tai tyttäriä sitä ollaan. Sillä lailla äitien kuuluu kysyä.kul


29. lokakuuta 2014

Kaksitoista kulttuuria





Apurahahakemus on valmisteilla. Takausmiehiä on hankittu. Seevee on ajan tasalla. Selvittääkseni itselleni miten selostan, onko tuotannossani kysymys tieteestä vai taiteesta, joudun kirjoittamaan tämän.

Kirjastoluokitusten mukaan hyllyissä on nimeni kohdalla muun muassa oikeustiedettä ja oikeustaidetta. Oman tuntumani mukaan tämä jatkuvasti tekeillä olevan koonti ja koostaminen on lähinnä antropologiaa, ja se kai luetaan taiteeksi?

Jos teillä ei todellakaan ole parempaa tekemistä, voitte jopa lukea C.P. Snown kuuluisan luennon ”Two Cultures”. Se on verkossa osoitteessa
ja suomennettu arvattavalla nimellä ”Kaksi kulttuuria”.

Snow oli urallaan hiukan notkahtanut fyysikko. Tuo kirjanen tuntuu niin itsestään selvältä, ettei siihen tule ihan vähällä tarttuneeksi, ellei joku yllytä. Poikkeuksellista on raivo, jota Cambridgessä pätevälle yleisölle pidetty luento herätti, ja keskustelu, joka ei ole päättynyt vieläkään. Ja minäkin sitä vielä jatkan, koska minulla on yksi toinenkin kysymys.

Snow väitti ennen kaikkea, että humanistiset tieteet, joista pahin on englannin kieli ja kirjallisuus ja toiseksi pahin historia, saavat aivan liikaa huomiota ja arvostusta, ja lisäksi sen edustajat, kuten T.S. Eliot ovat aivan mahdottoman täynnä itseään. Sitä vastoin oikeat tiedemiehet, kuten fyysikot, kemistit ja matemaatikot, jopa hiukan häpeilevät alaansa ja nöyristelevät aivan aiheettomasti tosiasiassa tyhmempien humanistien edessä.

Luennoitsijan sanoma oli, ettei näin voi jatkua, koska kansakunnalla ei ole siihen varaa. Saksalta oltiin jo saada turpaan, Usa on tavoittamattomissa ja venäläisetkin ovat ehkä ohittaneet.

Sotiin asti Yhdysvalloissa luonnontieteiden asema ei ollut yleensä hyvä. Se ei ollut mikään yhteensattuma, että ydinaseen toteuttaneessa Manhattan-projektissa oli niin tavattoman paljon juutalaisia tiedemiehiä; Hitlerin lahjaan on luettava myös rotulakien karkottamat, kuten Fermi, jonka vaimo oli juutalainen. Feynman muuten oli perusjenkki.

Jätän ilmaan kysymyksen, mikä Suomen kehitys on ollut. Jos unohdamme lääkärit, joiden ammatti on hankalasti käsityötä eli ammattitaitoa ja suhteellisen pieneltä osin tiedettä, kuten anatomiaa, fysiologiaa ja histologiaa, kyllä tilanne taisi olla meillä sama kuin tuo Englannin. Meillä ovat lisäksi olleet juristit vaivana myös viimeksi kuluneet puoli vuosisataa. Valtiotieteellinen tiedekuntakin perustettiin siksi, että oikeudellinen tutkinto oli (ja on) meillä tavallinen tie sellaisiin valtion ja kunnan virkoihin, joissa ei edellytetä ammattitaitoa eikä osaamista. Mielestäni Erkki Laurila teki valtavan työn kehittäessään luonnontieteiden opetusta ja tutkimusta, mutta jokseenkin samaa harrastettiin myös Verstaalla (Helsingin yliopistossa).

Sekä aiheetonta että asiatonta ilkeilyäni ei pidä ymmärtää oikein, vaan mieluummin väärin. Normitaito eli käytännön lainoppi ja oikeusdogmatiikka sekä monet näihin liittyvät alat ovat yhteiskunnassamme välttämättömiä. Luentoesimerkkini on maanjako tai verotus. Kummassakaan ei pyritä erityisen itkuisesti oikeudenmukaisuuteen. Molemmissa on mielestäni riittävän selvää, että säännöt tarvitaan ja niiden mukaan mennään, ihan niin kuin jalkapallossa tai jääkiekossa tai pikkulasten pihaleikeissä.

Lakitieteen muuttuminen virallisesti oikeustieteeksi 1960-luvun alussa oli kummallinen tunnustus. C.P. Snowin ajatusmaailmaa mukaillen ”tiede” sisältää muuallakin kuin englannin kielialueella vihjauksen (valheen) epäpoliittisuudesta. Politiikka tai ainakin politologia tuli juridiikkaan juuri 60-luvulla.

Psykoanalyysi oli jokseenkin sama asia kuin marxilaisuus. Molemmat romahtivat vuonna 1992. Ehkä kolmas uhri oli ”humanistiset tieteet”. Poliittis-eettisen historiakirjallisuuden luen kaunokirjallisuuteen.

Psykoanalyysi, marxilaisuus ja klassinen humanismi yrittivät rakentaa maailman sanoista. Ajatus oli suorittaa joukko käsitesisällön muutoksia eli transmutaatioita, joitten turvin tulisi sitten totuus esiin. Tieteessä sanoja enemmän merkitsevät yleensä kokeet eli siis empiria, suosittu päämäärä on laskettavuus tai yleisemmin kvantifiointi, ja uskottavuuden kynnys on mahdollisuus toistaa koe tai laskutoimitukset. Kuten tiedämme, suuri määrä täysin järjenvastaisia asioita (kuten kvanttidynamiikka) on hyväksytty, koska ne kerran toisensa jälkeen pitävät kutinsa.

Pudonneilla alueilla käy päinvastoin. Jokin on täysin vakuuttavaa ja todeksi hyväksyttyä, mutta ei vain toimi, kuten esimerkiksi Neuvostoliitto.

Tämä oli repliikkini Viinasen, Tuomiojan ja Lipposen uutuusteoksiin aiheesta Mitä tapahtui todella 1992. Noista kirjoista se ei todellakaan käy ilmi. Maailma muuttui! Ihan erilaiseksi!

28. lokakuuta 2014

Joku nukkuu sängyssäni





Aamulla arvelin kuolleeni. Kello olikin vain pysähtynyt. Nyt se syystä tai toisesta käy taas.

Katso aiheesta lähemmin Leea Virtanen (1974). Edesmennyt folkloristiikan tutkija oli uudistaja myös kootessaan ja julkaistessaan tavallisten suomalaisten yliluonnollisia kokemuksia.

Sekä luin että katsoin Hämeenlinnan autokauppa-asioista. Rouvan sukulaiset ovat ruokapöydässä kertoneet muista kotikaupunkinsa hankkeista, joita olin luullut kaikessa ystävyydessä hiukan liioitelluiksi. Väärässäpä olin. Eivät ne olleet liioiteltuja.

Kaksi asiaa. Kunnan luottamushenkilö torjui useita kysymyksiä vetoamalla liikesalaisuuksiin. Kysymykset tuntuivat olevan sellaisia, joista kunnan asukkailla eli Hämeenlinnaan veroa maksavilla olisi ehdoton oikeus saada tieto. Liikesalaisuuksiin vetoaminen ei auta.

Sitä en tiedä, miksi toimittajat tyytyvät tuollaiseen. Eivätkö toimittajat tiedä, että joka kerta, kun kunnan tai valtion tehtävissä toimiva kieltäytyy antamasta pyydettyä tietoa, kieltäytyminen on perusteltava. Perustelun on oltava sellainen, että kysyjä voi tarkistaa, onko perusteita olemassa.

Eräässä toisessa yhteydessä – Kreikka – korostettiin kiivaasti, ettei kukaan saa tehdä velkaa toisen piikkiin. Näin kirjoitettuna periaate on aika yleinen, mutta silti se on tosi. En saa ostaa paineilmanaulainta naapurin rouvan maksettavaksi. Jos hän puolestaan on asunto-osakeyhtiömme hallituksen puheenjohtajan, tuota työkalua hän ei saa ostaa minun laskuuni eli siis yhtiön maksettavaksi. Vasaran saisi.

Ostoksen tekeminen on sama asia kuin velan ottaminen. Molemmissa menee rahaa, toisessa heti, toisessa myöhemmin.  Kauhavalla on se käteisellä rakennettu kunnantalo; tarina on isäni kertoma ja saattoi olla todellisuudessa silloin kauan sitten mutkikkaampi. Isäni kumminkin väitti valtuustoon juuri valittuna huomanneensa, miten mahdoton määrä kunnalla on rahaa säästötileillä pankeissa. Hän oli sanonut vanhemmille valtuustomiehille, että tilanne on lain vastainen. Kunta saa rahaa vain kunnallisverolla, joka on jakovero. Rahantarve todetaan tulo- ja menoarviolla ja rahoitetaan verottamalla. Jos pankissa on käteistä, veroa on kerätty liikaa.

Kunnanmiehet olivat ihmetelleet, ettei kuntaa siis saisi hoitaa niin kuin taloa hoidetaan. Yhteyksiä kai oli otettu. Kunnantalo valmistui nopeasti, ja säästötilit hupenivat.

Viimeksi noin vuonna 1920 presidentti Ståhlberg huomautti, että valtion harjoittama liiketoiminta (Imatran Voima Oy) voi olla ainakin menoja katettaessa ongelmallista. Sen jälkeen on tapahtunut niin paljon, ettei valtion oikeutta velkaantua korvia myöten ole kai juuri mietitty. Veronmaksajat maksavat.

Historiallisesti vero oli useimmissa Euroopan maissa ”suostunta”. Ruotsissakin jo keskiajalla uuden veron määrääminen edellytti valtiopäivien suostumusta. Noiden asioiden käsitteleminen oli maakunnan miesten tärkein tehtävä.

Väittäisin patavanhoillisesti, ettei tämä kysymys ole aivan kuollut. Jatkuva keskustelu elvyttäminen vai leikkaaminen ei ole pelkkä politiikka-kysymys. Elvyttäminen edellyttää äänestäjien tukea. Eduskunnan päätös ei edellytä äänestäjien tukea, koska meillä on edelleen imperatiivisen mandaatin kielto. Kansanedustaja ei ole sidottu äänestäjien tahtoon eikä antamiinsa lupauksiin.

Kunnallisen itsehallinnon sanotaan nauttivan perustuslain suojaa, mutta siitä vaietaan, mitä tuo suoja tarkoittaa, vai tarkoittaako se mitään. Kuntarajoja ei ehkä saa muuttaa noin vain, mutta ainakin valtio voi tehdä rahalla kiristämällä kunnan itsehallinnon mahdolliseksi. Nähdäkseni näin pitää ollakin. Kansalaisten yhdenvertaisuudesta veroäyrin edessä en muista puhutun.

EU:n käsiteltävänä oleva liikesalaisuusdirektiivi on paha asia. Sen turvin halukkaat voivat käytännössä tuhota koko julkisuuslainsäädännön. Noin pahasti käy ainakin jos ammattilaiset eli median edustajat tyytyvät myös jatkossa pelkkiin väitteisiin.

Olisi kovin hyvä, että direktiiviin tulisi selvät poikkeusmääräykset julkisten toimijoiden kohdalle. Mutta oletteko te ymmärtäneet, että ulkoistaminen ja yksityistäminen tarkoittavat jo nyt automaattisesti demokraattisen yhteiskunnan toiminnan kannalta hyvin tärkeiden tietojen ”ulkoistamista” eli salaamista?

Siis Hämeenlinnan laki leviäisi – kuka tämän maksaa? – Ei kuulu teille.