Sivun näyttöjä yhteensä

25. kesäkuuta 2016

Erokirja




Teidän on turha mellastaa poliittista eliittiä vastaan. Jokainen, joka lukee tätä blogia, kuuluu itse poliittiseen eliittiin.

Sama koskee tätä kommentoivia, trollit mukaan luettuna.

Poliittinen eliitti tarkoittaa joukkoa, jolla on muita enemmän poliittista valtaa. Siihen kuuluu paljon poliitikkoja. Ollakseen poliitikko on osattava vaikuttaa äänestäjiin eli tulla valituksi. Siihen auttavat hyvä julkiskuva, isot tissit ja joskus mielipiteet ja lupaukset.

Tällainen kirjoittelu ja tämän lukeminen on poliittista vaikuttamista, tai siis yritystä vaikuttaa.

Ennen puhuttiin sanomalehden lukijoista. Heitä muuten oli pieni osa äänestäjistä, ainakin ellei mukaan laskettu niitä, jotka lukivat vain Jopi Jalkapuolen tai Vihtorin ja Klaaran.

Jos äänestäjä on huora, media on parittaja.

Huora vaatii rahaa eli etua itselleen sellaisesta, jota muut (enemmistö?) pitävät ehdottomasti ilmaisena. Media toimii välittäjänä ja nostaa provision eli vie osuuden huoraparan tuloista.

Väitteessä on se oletus, että äänestäjä edistää äänestämällä omia etujaan, esimerkiksi oikeina pitämiään tavoitteita.

Kansa voi äänestää väärin.

Tämä on yksi tyhmistä lauseista, joiden toisteleminen ei edistä mitään asiaa.

Siinä on kaksi itsestään selvää väitettä. Äänestyksen tulos voi myöhemmin osoittautua epäonnistuneeksi. Äänestyksen tulos voi myöhemmin osoittautua virheelliseksi.

Sama koskee kaikkia päätöksiä. Kusella käyminen voi olla virhe, jos tekee tarpeensa poliisin taskuun.

Kansa – oikein – väärin peittää kaksi myyttistä ongelmaa. ”Kansa” tarkoittaa varmaan äänioikeutettuja, mutta entä nukkuvat. Äänestääkö ”kansa” oikein, jos alle puolet käyttää äänioikeuttaan? Toinen on kohde. Niinistö presidentiksi on ongelmaton; presidentinvaali on oikeudellinen järjestely. Typen atomipaino on aihe, jossa äänestystulos olisi yhdentekevä; kysymyksessä on ns. tosiasia, joka ei muutu äänestämällä.

Taustalla on paljo pahempia ajattelun hautoja. Enemmistön vaaleissa ilmaisema mielipide ja demokratia eivät liity toisiinsa millään tavalla. Ennen tuon ajatuksen nielemistä on ratkaistava, ketkä saavat äänestää ja onko kaikilla sama määrä ääniä. Runsaat sata vuotta sitten vaaleissa saivat äänestää vain rikkaat ja vain miehet. Kunnallisvaaleissa äänimäärät vaihtelivat. Sitten on otettava huomioon vaalipiirit. Brexitissä niillä ei ollut merkitystä mutta parlamenttivaaleissa on. Suomessa enemmistöjen muodostuminen on suhteellisen mutkikasta suhteellisen vaalitavan vuoksi. Meillä ei noudateta enemmistöperiaatetta eduskuntavaaleissa.

Sitten ovat perusoikeudet. Onko äänestäminen vapaa ehtoista ja onko se alaista ja onko vaalivilppi estetty tehokkaasti? Sellainen enemmistö ei ole paljon arvoinen, jossa äänestyslippu on ensin näytettävä konepistoolimiehille.

”Kansa ei voi äänestää väärin. Pulinat pois”- Tämäkin kuulostaa hienolta, koska myös tämä peittää ongelmia.

Kannatan kiihkeästi sitä edustuksellista järjestelmää, joka on käytössä Suomessa ja mm. Isossa Britanniassa. Hyväksyn sen, että vaalipiirijako on ongelmallinen ja että brittien enemmistö vaalipiirissä on vaikea perinne. Jossain pääsee parlamenttiin. Katso verkosta esim. hakusanalla ”gerrymandering” eli vaalipiirien manipulointi. Mieti vaaliliittoja. Muistele vihreiden valintoja takavuosina. Palauta mieleesi että Suomessa jossain pääsee läpi esim. 2 000 äänellä, jossain vaalipiirissä ei.

Kannatan kiihkeästi yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta. En kannattanut erästä esimiestäni, jonka mielestä järjestelmä oli väärä, kun puiston puliukko sai äänestää samalla painolla kuin hän, lakitieteen lisensiaatti.

Mutta vaikka britit ovat kiistattomasti ja selvästi äänestäneet eroavansa EU:sta, esitän uudelleen vastaväitteen tulevaisuuden varalle.

Kansanäänestys on yksi EU:n huonoista ratkaisuista.

Unioniin liittyminen ja siitä eroaminen olisi hoidettava eduskunnassa. Suomen pitäisi liittyä Natoon. Päätös olisi tehtävä eduskunnassa, ilman kansanäänestystä.

Perustelu on eilen esittämäni. Kansanäänestys on lottoamista – vastuuta ei ole (tai se on lottorivin hinta). Mielialat ja satunnaiset tekijät vaikuttavat liikaa. EU:n ja Naton hyötyjen ja haittojen punnitseminen vaatii enemmän vaivaa kuin mihin äänestäjät ovat keskimäärin valmiita. Nato – itse luulen, että Ruotsilla on ollut kauan turvatakuut, koska Ruotsi hoitaa niin hyvin niin keskeistä osaa vakoilusta Naton hyväksi; tarkoitan radiotiedustelua (signalspaning). Arvaan että on muitakin sotilaallisia tekijöitä, joita yleisö ei tiedä.

Suomi liittyi EU:hun ilman kansanäänestystä. Oikein. Suomi voisi erota EU:sta eduskunnan päätöksellä. Oikein. Ehkä tarvittaisiin määräenemmistö.

Siis: jos meillä on siirtolapuutarha tai rivi rantamökkejä, omistajien enemmistö ei voi päättää ottaa omakseen jonkun asukkaan maata ja mökkiä. Kunta voi lunastaa mökin tietyin mutkikkain menettelyin yleiseen tarpeeseen ja valtio samoin, mutta enemmistö ei.

Asunto-osakeyhtiömme ei voi erota Kirkkonummen kunnasta. Vaikka enemmistö täkäläisistä asunto-osakeyhtiöistä haluaisi esimerkiksi kaavoitussyistä liittyä Espoon kaupunkiin, se ei onnistuisi.

Ihmiskunnan historia on erehdysten historiaa. Jos jokin ratkaisu on osoittautunut oikeaksi, oikea päätös on yleensä tehty erehdyksessä. Brexit lienee ollut tunnepohjainen ratkaisu. Hyvä. Niin olivat myös Suomen itsenäistyminen ja Talvisota, sekä minun tulkintani mukaan Jatkosota. Lukija voi tietenkin olla eri mieltä, mutta äänestäminen ei auta.

Kuvassa väline veden kantamiseksi kaivoon. (Paras sanko muuten mitä rahalla saa, Etola, hinta muutama euro.)

24. kesäkuuta 2016

Ero





Ison Britannian EU:sta eron äänekkäin edustaja ilmoitti yöllä, että tavalliset, kunnon ihmiset voittivat. Eilinen 23.6. on nyt maan uusi itsenäisyyspäivä.

Tätä olen pelännyt. Tämän olisin halunnut estää. Vastustan tavallisia, kunnon ihmisiä.

Kysymys on valtiollisesta toiminnasta. Tiedossani ei ole ainoaakaan sellaista tapausta kymmenen tuhannen viimeksi kuluneen vuoden ajalta, että tavalliset, kunnon ihmiset olisivat hallinneet.

Heillä ei ole rahaa eikä aseita. Heillä ei ole koneistoa.

Ensimmäinen arvaus: britit ilmoittavat nyt eroavansa EU:sta, ja sitten ei tapahdu moneen vuoteen mitään ihmeempää. Prosessi kestää vuosia, ja Iso Britannia on teknisesti jäsen neuvottelujen päättymiseen asti.

Cameronin ajatus selvien etujen hankkimisesta eroprosessilla on kummallinen ja vieras todellisuudelle. Vastapuoli eli EU joutuu tekemään tärkeät päätökset yksimielisesti. Vaikka EU tietenkin ajautuu petkuttamaan myös itseään ja toimivaan omiensääntöjensä vastaisesti, englantilaisten neuvotteluetua ei siitä huolimatta pysty arvaamaan.

Tämä saattaa olla monien käsitys. Ero on kuin avioero. Viedään haasteasiakirjat tuomioistuimeen ja jäädään odottamaan käsittelypäivää. Ero ei tule voimaan yksipuolisella ilmoituksella.

Tässä tapauksessa kansanäänestyksen tulos on vailla merkitystä EU:lle. Brittien on vedottavat Lissabonin sopimuksen artiklaan 50.

Pääministeri Cameron voisi ehkä tehdä sen, mutta tällä hetkellä, perjantaina, ei ole tietoa, onko hän pääministeri vielä maanantaina. Parlamentti oli selvästi EU:ssa pysymisen kannalla. Parlamentti tuskin voi viitata kintaalla kansanäänestykselle. Äänestyksen tulos vei poliittisen pohjan sekä hallitukselta että parlamentilta.

Ensimmäinen huomautus: kansanäänestys isossa asiassa on tavattoman huono ajatus. Kukaan ei ole vastuussa lopputuloksesta.

Tuosta syystä Suomessa kannatettu kansanäänestys Natoon liittymisestä on samanlaista hullutusta kuin kansanäänestykset ydinenergiasta. Onhan meillä poliittisia joukkoja, joiden mielestä sodasta eli hyökkäyksen torjumisesta olisi järjestettävä kansanäänestys, varsinkin jos hyökkääjä on Venäjä. Logiikka on sama kuin äänestettäessä paloasemalla siitä, lähdetäänkö sammuttamaan tulipaloa.

”Kaikki valta neuvostoille” katosi Neuvosto-Venäjällä aatteena ja ajatuksena noin kahdessa viikossa vallankumouksesta. Kaikki valta siirtyikin niille, joita sotamiehet ja matruusit sattuivat tottelemaan. Työmies- ja sotilasneuvostojen mietiskelyt osoittautuivat turhiksi.

Poliittisissa vaaleissa hävinnyt hallitus eroaa ja enemmistöttä jäänyt presidentti siirtyy virkakautensa päättyessä toisiin tehtäviin.

Jos käy niin onnettomasti, että äänestyksen jälkeen ilmenee epämiellyttäviä seuraamuksia, äänestäjät eivät ole niistä vastuussa. He vain käyttivät oikeuttaan ilmaista kantansa ja tekivät sen vapauden ja tasa-arvon merkeissä. Veljeys jäi, koska nyt maassa on virallisesti kaksi joukkuetta. Jalkapallo-ottelu päättyi 52 - 48.

Myös Brysselissä osataan vanhastaan tarkoittaa eri asiaa kuin sanotaan. Sitä ei ole sanottu vielä, mutta EU:n piirissä mietitään, mikä on paras tie EU:lle, ei paras tie kokonaisuuden kannalta, ei paras tie Ison Britannian kannalta.

Saksalle ja Ranskalle on edullisinta tehdä kahdenkeskisiä sopimuksia brittien kanssa etenkin omasta vientikaupastaan.

Ranskassa ja Hollannissa on heti vaadittu vastaavia kansanäänestyksiä. Milloin Suomessa esitetään sama ajatus, jää nähtäväksi. Itse ajatus on osa Perussuomalaisten puolueohjelmaa. Myöskään Ruotsi ei jää sivuun eikä varsinkaan Tanska.

Entä jos todella purettaisiin koko roska? Siihen ei ole varaa. Tehtäisiin seuraavat vuodet kansliatyötä (lainsäädäntöä), kun huonon taloudellisen tilanteen ja ulkorajoilta tänne pyrkivien ja ulkorajoilla tilannetta seuraava Putinin Venäjän takia kiireellistä olisi saada taloutta eli siis tuottavaa toimintaa kuntoon.

Henkilökohtainen arvaus: seuraavaksi Trump voittaa USA:ssa presidentinvaalit. Brittien äänestys ja sen tulos on amerikkalaisille pettämätön todiste, että kunnon ihmisten tahto kukistaa ”poliittisen eliitin”. Tiettävästi kaikki Trumpin kannattajat ovat kunnon ihmisiä. Kuka epäilee tätä, kysyköön heiltä itseltään.

Englanti on ydinasevaltio ja USA on maailman suurin ydinasevaltio.

Ydinasevaltio tarkoittaa nykymaailmassa, että sellaisen maan kimppuun ei voi hyökätä. Edes Kiina ei voi. Kiina kävi ydinsodan partaalla Neuvostoliiton kansa 1962. Mao ilmoitti, että miljoonan kiinalaisen henki ei heitä heilauta. Ydinaseet ovat parantuneet niistä ajoista ja niitä on enemmän.

Henkilökohtainen arvaukseni: koska käytettävissä on satakaksikymmentä todella kallista asianajotoimistoa ja koko tilanne on syvästi oikeudellinen, sekä Bryssel että Lontoo ovat jo nyt saaneet vastustamattomia tarjouksia.

Menettelyssä on kaksi vaihetta. Ensin hankitaan riittävän pelottavia vaikeuksia briteille. Skotlanti aloittanee ryhtymällä viimeinkin eroamaan Englannista. Ehkä punnan kurssi ja sen perässä osakekurssit toimivat automaattisesti.

Kun todellisuus alkaa paljastua, järjestetään uusi kansanäänestys.

Se on huono vitsi, että äänestäjät pitäisi vaihtaa. Kyllä samat äänestäjät ottavat valintoja tehdessään tarkoin huomioon sellaiset tosiasiat kuin eläkkeiden ja tukimaksujen takkuamisen tai vähentymisen. Ei Suomeenkaan tullut 1945 kauheaa määrää kommunisteja. Äänestäjät olivat samoja suomalaisia kuin ennenkin. Neuvostoliitolle ja siten lännelle mieluisa joukko sai äänivyöryn. Kylmän sodan kynnyksellä äänet ohjautuivat muualle. Äänestäjät olivat samoja.

23. kesäkuuta 2016

Mettumaari






Jos EU olisi ollut tarkkana, Englanti olisi velvoitettu juhlimaan juhannusta. Ei siellä silloin olisi voinut järjestää mitään vaaleja, kun missään ei olisi ollut ketään.

Kaksi kertaa olen käynyt vasiten kävelemässä Esplanadin päästä päähän juhannusaamuna aikaisin. Ne olivat erikoisia aikoja. Oli syy, pakkokin, pysytellä kaupungissa. Mutta kyllä Helsinkikin oli aavekaupunki.

En taida mennä nyt; luulen että siellä on koti- ja ulkomaisia harhailijoita sen verran, ettei efekti ole enää niin hurja.

Vanha ja rehellinen suomalainen tapa oli laittautua johonkin rannoille ja sammua liikaan viinaan johonkin kivenkoloon. Sitten alkoi tulla huviloita niin että yöpyminen onnistui sisätiloissa, joskus jopa laverilla.

”Oikeaa” juhannusta ei oikein ole muualla kuin Ruotsissa ja meillä ja Baltiassa jotain perinnettä, joten täällä on nähtävästi päällekkäin kaksi perinnettä. Toinen on tämä karnevaali, johon liittyy välttämättömänä osana tanssiminen ja reipas remuaminen. Kiitos Hannu Salaman, ”juhannustanssit” saattaa edelleen sisältää tuon sävyn. Poliiseilla on ikävä tapa sekaantua ihmisten asioihin, jopa vesillä. Kerran puhallutettiin Haukivedellä. Venepoliisit sanoivat, että olin ainoa täysin selvä veneilijä ehkä koko Suur-Saimaalla.

Toinen juhannus sisältää Jussi Björlingiä (”Midsommarnätterna…) ja kuivaa vermuttia säletuolilla istuen, olkihattu kallellaan. Tapahtuuko Bergmanin ”Mansikkapaikka” juhannuksen aikaan? Tuntuu mahdottomalta. Ei kesällä järjestetä promootioita eikä nimitetä kunniatohtoreita. Mutta se Bergmanin elokuvan loppukuva, uni isästä ja äidistä, sisältää yli sadan vuoden takaisen keskikesän kaikki elementit. Isä onkii, puku päällä.

Karnevaaliperinne on tallella niissä lauluissa, jotka eivät ole enää muotia. ”Juhannuspolkka Paksulassa” ainakin sisältää tuon arvojen kääntämisen päälaelleen. Nurkassa muori se perunoita kuori ja veisasi helvetin vaivasta. Vaari se hihkas ja pullolla sihtas ja sanoi se jo näkevänsä taivasta.

Muistan eräänkin vaikean valinnan. Olisi ollut mahdollisuus mennä silloinkin Ilmasotakoululle Lentäjien juhannusjuhlaan. Lentonäytös ja noin kaksikymmentä tuhatta humalaista oli aina kiinnostava näky. Toisaalta teki kovasti mieli Evijärvelle, jossa laskettaisiin pitkäsiima ja soudeltaisiin muuten vain, koivunkäppänä veneen kokkaan tuettuna.

En muista ratkaisua. Molemmissa tuli käytyä, mutta luullakseni en ollut lentokentällä sinä vuonna kun laskuvarjohypyssä sattui kuoleman aiheuttanut onnettomuus. En varmaan ollutkaan, sillä olin hyvin pieni, koska tädin mieheni Esko oli vielä lennonopettaja ja yhtenä mukana lentonäytöksessä. Siihen aikaan hypättiin kaksitason siiveltä eli kone oli Stieglitz tai Viima. Yhden kerran nähtiin reaktiohävittäjä, de Havillandin Vampire.

Erään kerran Piri hyppäsi kahdella laskuvarjolla eli irrotti toisen ja katsojien kauhistuttua avasi ilmassa toisen. Vai oliko hyppääjä kapteeni Kallio? Vihurilla vedettiin vaakakierrettä aivan pinnoissa. Kuka lensi? Kärkkäinen – vai Allinen vai Tarvosen Polle?

Muistan sellaisia lentämisen mestareita, joilta onnistui vaakakierre jopa ilman lentokonetta, varsinkin jos palaili kerholta kylille Ketojanmäen kautta.

Meilahti kertoi pyydettäessä lentämisen metsänhoidollisista näkökohdista. Hän oli ajanut metsään isosta Junkersista alkaen monia eri konemalleja äskettäin päättyneen sodan aikana ja osasi sanoa, kuinka monta kiintokuutiometriä pinotavaraa syntyy, kun koneen rymäyttää kasekseen. Moranella ja tietenkin Pyryllä pääsi metsään yrittämättäkin. Ne olivat äkkinäisiä muljahtamaan.

Kun tilapäismajoituskin täyttyi, lentävät rupesivat kuskaamaan remuavia humalaisia Lapuan suoralle, josta sai toikkaroida kymmenen kilometriä päästäkseen takaisin kylille. Sekin keino kiellettiin aikanaan. Ja lentävillä ei tässä tarkoiteta lentäjiä.

Kai me olimme enimmäkseen järvellä. Isäni syntymäpäivä oli sama kuin juhannus, kunnes Vilkuna senkin pilasi ja juhannus muuttui liikkuvaksi juhlapyhäksi.

Näin arvokkaassa yhteydessä tekisi mieli sanoa, että suuntaan tai toiseen juhannus oli Suomessa kollektiivinen psykoosi, jonka kunniaksi Suomi meni kiinni ja avain heitettiin hukkaan.

Evijärvellä sangen tunnettu ylistarolainen tehtailija joi juhannusta hyvässä seurassa. Joku erehtyi kitisemään, että hyvät juhlat eikä eväissäkään ole moittimista, mutta kun ei ole kokkoa.

Tehtailija riemastui, kaateli peräprutkun bensat jerrikannusta lattialle ja paiskoi myrskylyhdyt perään, karhasi juhlavieraat kaislikkoon kurkkua myöten ja sytytti. Kun kesämökki paloi, hän tiedusteli, kelpaako kokko. Ja sai kysymykseen myöntäviä vastauksia.

Käräjillä häntä syytettiin yksin teoin tehdyistä murhapoltosta ja vakuutuspetoksesta. Syytteet hylättiin, koska hän oli omin käsin kastellut juhlavieraat ja varmistanut, ettei ketään jäisi liekkien saaliiksi, eikä tupanen ollut lainkaan vakuutettu.

Evijärvessä on niitä pieniä saaria, ja vallitsevissa oloissa rakentaa sai mihin lystäsi, ja hyvänä pidettiin, jos sattui jättämään oikein rakennuslupahakemuksen, jonain vuonna.

Oli meilläkin samalla tontilla lähemmäs kymmenen huvilaa, koska isoisä innostui sellaisten timpraamisesta vanhoilla päivillään.

Hänhän oikein kävi lääkärissä pyytämässä sellaista todistusta, josta kävisi ilmi, että ei terveydellisistä syistä pysty käymään Kettusaaressa puolukassa, mutta pystyy toisaalta rakentamaan yksinkin hirsitaloja itse piiluamastaan materiaalista. Tai saattoi siinä olla joskus autokorjaamolta Jussi joo-miehenä mukana. Eli sopivaa juhannusta itse kullekin!

22. kesäkuuta 2016

Paikka auringossa


 
Ennen minulla oli paikka auringossa, linnusta länteen, tuulispään alapuolella. Juuri sitä muurahaiset harmittelivat.

Nyt valmistelen samanlaista millimetripaperia, johon isäni merkitsi asianajotoimistossa debiteraaukset eli kunakin päivänä merkityt veloitukset. Hän oli sensaatiomaisesti ottanut käyttöön kartonkikansiot, jokaiselle toimeksiannolle omansa, ja kansioon kirjoitettiin lähtemättömällä musteella, mitä oli tehty ja mistä piti laskuttaa.

Muistelen että Borenius ei oikein pitänyt tästäkään, kuten ei kaksinkertaisesta kirjanpidosta eikä tilinpäätöksistä. Asianajajan ei kuulunut ansaita. Hänelle piti vain ilmaantua jostain varoja järkevään elämään. Asianajajat ja kirjailijat eivät saaneet palkkaa eivätkä palkkiota, vaan ”honoraarin”, arvostuksen osoitukseksi vaivihkaa annetun rahasumman.

Heti kun olen keksinyt sopivan mittaamisperusteen, alan piirtää käyrää höperöitymisestäni. Nyt olen muistellut neljä päivää erään hyvin tärkeän ja hienon taidemaalarin nimeä, vaikka hän on minulle kaikkein merkityksellisin.

Vähän väliä yritän muistaa, mikä oli Paul Cézannen nimi. En saa sitä päähäni. Osaisivatko lukijat auttaa? Pitäisikö kysyä Äidiltä? Ehkä ei. Hän muistaisi että Rudolf Koivu.

Sopiva kvantitatiivinen keino olisi tuntemattoman tai puoliksi unohtuneen kielen kielioppi, etenkin taivutuskaavat. Voisi kerran viikossa kokeilla, mitä on unohtanut. Miten liikkumisen sitten ottaisi huomioon? Psykofyysinen suorituskyky alenee päivä päivältä. Pääsisikö YouTubeen harjoittamalla munajuoksua kerran viikossa? Suussa ja kummassakin kädessä lusikka, jossa raaka kananmuna. Tuo pelto olisi nyt sopivat alusta, kun se on putkitöistä kohdittain liejuinen, kauttaaltaan kuoppainen ja liukas.

Jos liimaisi vielä kiiltäviä kangaspalasia lakkiinsa ja valehtelisi, että näin kerään aurinkopaneeleilla sähköä sytkäriini, siirtyisi sellaistenkin ihmisten hullun kirjoihin, jotka ovat ehkä vielä epäilleet. Propellipää on niin vanha termi. Henkilökohtainen, mobiili tuulivoimala olisi kuitenkin kehittelemisen arvoinen ajatus. Ihmiset kulkevat napit tai kuulokkeet korvissa ja sanka suun edessä, eikä heitä kuitenkaan kukaan toimita hoitoon.

Paikkaa auringossa näyttävät tavoittelevat kiihkeimmin, kovin kyynärpäin ne, joilla on alkava melanooma. Sen syövän lajin ja auringon infrapunasäteilyn yhteys on tosiasia. Vähälle pigmentille jääneiden ihmisten aurinkokylvyt olivat kerran asiantuntijalääkäreiden neuvo. Minulla on tallessa valokuva erään tuohon tautiin menehtyneen ihmisen auringon otosta keväthangilla, hopeapaperia pään ympärillä, jotta posket päivettyisivät.

Mikä oli kerran suosittujen alppiaurinkolamppujen ja solaarioiden vaikutus, sen joku saattaa joskus kertoa. Rusketus on mennyt muodista nopeasti. Vain Trump ei ole kuullut asiasta. Hänellä on televisiokuvissa kasvoillaan aina sairaalloinen, vastenmielinen keltaisenruskea väri. Ehkä se viittaa Floridaan tai vastaaviin riemukkaisiin paikkoihin. Ehkä se kuitenkin on television vaatimaa meikkausta.

Asiantutijat ovat ihmisiä, jotka saattavat olla väärässä. Henkien manaajat ja ennustajat eivät ole väärässä. Heillä on muita selityksiä kysyjille, jotka tahtovat tietää, miksi asiat menivät aivan toisin kuin väitettiin.

Vähän väliä tässäkin esiintyy ajatus ”äänestäjät ovat aina oikeassa” eli ”pulinat pois”.

Tuo lause on tylsämielisyyden osoitus.  Neljä (tai viisi) tuntia maratonilla alittaneet ovat aina oikeassa…? Äänestäminen ei ole missään tekemisissä oikean eli tulevaisuuden hyvän ennakoinnin kanssa. Se on sosiaalinen järjestelmä eikä politiikassa mitenkään korvaamaton. Ruotsin kuninkaasta ei äänestetä eikä Englannin kuningattaresta; markkinointina kuningashuone on mainio ajatus. Vähäpätöisten virkamiesten valitseminen vaaleilla, kuten sheriffien ja alituomareiden eräissä Yhdysvaltojen osissa, on mielestäni erittäin huono ajatus.

Brittien Brexit kuulostaa samalta kuin ”Ellet anna mitä tahdon, ammun itseäni jalkaan”. Olen seurannut sivusta pummia, joka työnsi vuoroin toisen, vuoroin toisen jalkansa liikkeellelähtöä yrittävän auton renkaan alle tehostaakseen kolikon kerjuutaan. Ajatus on selvä. Ellei autoilija anna vaan ajaa toisen jalkaterän yli, siitä se riemu repeää ja varmasti maksaa.

Muunnelma on tulla autolla ruuvimeisseli kourassa ja ruveta raapimaan. Käsittely loppuu vasta kun rahaa alkaa löytyä. Verkkorikos (tietokoneen etälukitseminen) on tämä sama ajatus.

Britannian kuuluminen EU:hun on yhtä monimutkainen kysymys kuin Skotlannin kuuluminen Isoon-Britanniaan. Pohjois-Irlannin kuuluminen samaan Yhtyneeseen kuningaskuntaan on tunnetusti toivottoman vaikea kysymys.

Koska en ymmärrä asiasta tarpeeksi otin Brexit puheeksi vain ihastellakseni, että ensimmäistä kertaa näin runon sanomalehden pääkirjoituksena. Se oli HS, ja suomennos oli keskinkertainen. Runoilija on 1600-luvun britti John Donne. Tässä alkuteksti.

No man is an island,
Entire of itself,
Every man is a piece of the continent,
A part of the main.
If a clod be washed away by the sea,
Europe is the less.
As well as if a promontory were.
As well as if a manor of thy friend's
Or of thine own were:
Any man's death diminishes me,
Because I am involved in mankind,
And therefore never send to know for whom the bell tolls;
It tolls for thee.

21. kesäkuuta 2016

Murha


 

 

Selvät numerot osoittavat, että viihteenä myyty murha kiinnostaa ihmisiä loputtomasti.

Murhan tai tapon kanssa ei juuri kukaan joudu elämässään tekemisiin. Myös Suomessa henkirikokset ovat hyvin harvinaisia. Mutta todelliset väkivaltarikokset eivät nekään kiinnosta ihmisiä. Edes lyhyitä yhteenvetoja ei viitsitä lukea.

Ja varman niin on hyvä.

Yksi hutera selitys olisi projektio. Oma kuviteltu kuolema ei ole yhdentekevä. Se juuri on asia, jota ei kuitenkaan halua mietiskellä. Toisen kuolema saattaisi olla kimmoke, joka kenties poistaa paineita.

Suomessa itsemurhat ovat paljon yleisempiä, noin 800 vuodessa, liikenteen huomioon ottaen ehkä hiukan enemmänkin. Henkirikoksissa menehtyy 100 – 150 ihmistä. Kuolleita vuodessa on noin 50 000.

Henkirikosten uhrit ovat sellaisia ihmisiä, jollaisia ette ole koskaan nähneet tai ainakaan katsoneet tarkemmin. Vanha sanonta ”jäsentenvälisistä” on edelleen kohtuullisen totta: välienselvittelyjä juoppoporukoissa.

Mutta murha on kulttuurihistoriallinen ilmiö, ja vaikka nykyisin tutkitaan virkeästi sellaisiakin asioita, joita vielä hiljan pidettiin turhan omituisina ja tutkijan oman hyvän maineen kannalta vaarallisina, selvityksiä on vähän.

Varmaan kymmenen vuotta siten kirjoitin tässä tappamisesta, josta oli silloin tullut erinomainen kirja (Dave Grossman). Useimpia ihmisiä on yllättävän vaikea opettamaa tappamaan ja vielä taistelutilanteissa yllättävän monet ammuskelevat ilmaan, jotteivat vain surmaisi ketään.

En halua käyttää sanoja ”vietti” enkä ”vaisto”. Niitä on käytetty liian paljon selityksiin, jotka ovat osoittautuneet virheellisiksi tai riittämättömiksi. Mutta pidäkkeet ovat vahvoja ja tuomareiden dilemma on tuttu: tervejärkinen ihminen ei yleensä tapa toista, mutta kaikkia surmaajia ei mitenkään voi todeta syyntakeettomiksi.

Rikosoikeudellinen järjestelmä, etenkin vankilat, kehittyi omaisuuden suojaksi. Henkirikoksille oli pitkään omat käytäntönsä, ja esimerkiksi meidän ilmansuunnallamme kuninkaat arvioivat varmaan oikein, että julmatkin teloitukset pönkittivät juuri kuninkaan valtaa. Menneisyydessä henkirikos oli sukujen keskinäinen asia, josta saattoi selvitä maksamalla verirahan (sakon). Toisin kuin tärkeitä asioita – perintöjä, maanomistusta – henkirikoksia ei välttämättä tuotu lainkaan tuomioistuimiin.

Ne kirjailijat, jotka kehittivät murharomaanin, olivat omituisia ihmisiä. Ehkä he olivat myös nerokkaita. Poe tuli kuuluisaksi ja Doyle tuli erittäin kuuluisaksi.

Edelleenkään ei saisi kustantajaa eikä tuottajaa hienolle käsikirjoitukselle, jonka nimi ja aihe olisi esimerkiksi ”Kuka varasti rouva Skrofilta haloja?”

Ranskan suuren vallankumouksen terrori oli määrältään vähäistä. Pakkohan sitä on verrata vallankumoussotiin ja etenkin Napoleonin sotiin, joissa sai surmansa määrättömästi ihmisiä.

Giljotiini oli voimannäyttö. Kuvauksista päätellen julkinen teloittaminen aiheutti omasta aloitteestaan paikalle kerääntyneille vahvoja tunteita, joista seksuaaliset tunteet eivät taida olla kovin kaukana.

Tämä pari on pakko mainita syvyyspsykologiaan menemättä. Sensuuri oli tätä kirjoitusta lukevien elinajan Suomessakin ajoittain ahne etsimään sopimatonta sukupuolisuutta ja kieltämään sellaisen esittämisen, mutta suhtautui lähes poikkeuksetta hyvin rauhallisesti henkirikosten näyttämiseen ja kuvaamiseen.

Muistan erittäin hyvin ne pari tapausta, joissa elokuvasensuuri otti silmätikukseen taiteellisesti korkeatasoisia elokuvia, kuten Peckinpahin ”Olkikoirat”. ”Raaistavuudesta” puhuttiin myös ”Hurjan joukon” yhteydessä. Enää tuota sanaa ei käytettäisi, koska monikaan ei väitä enää tietävänsä varmasti, että raakojen elokuvien katsominen raaistaa katsojaa. Siis ellei katsoja istu itse elokuvatarkastamossa.

Luin ja näin ”Tuntemattoman sotilaan” lapsena, tuoreeltaan. Elokuva ja kirja vaikuttivat monin verroin voimakkaammin kuin mikään murhajuttu. Se ei aivan riitä selitykseksi, että sotaelokuva oli ”tosi” ja murhajutut eivät.

Piiloisessa mielessä näyttää olevan osasto pahoille asioille. Niin kauan kuin helvetin pelko kaikkine tulisine järvineen oli ihmisille totta, se oli tietysti kuolemaan paljon pahempi ajatus – kadotus ja kärsimys oli oleva ikuinen.

Itävaltalainen Karl Kraus keksi erikoisen julman ajatuksen: kuoleman jälkeinen elämä onkin totta, mutta mitään Jumalaa tai taiasta ei ole olemassa. Kuolleet nousevat haudoistaan ja alkavat ihmetellä, miten saisivat aikansa kulumaan, kun aikaa ei enää ole.

Helvetin ja ikuisen rangaistuksen pelko sammui vähitellen. Ehkä se oli osa sivilisaatioprosessia, että näin kävi.

Ehkä raamatullisen helvetin väistyminen oli vaikuttamassa siihen, että keksittiin kaikille maanpäällinen helvetti eli ensimmäinen maailmansota.

Ihmiskunnan suuria keksintöjä lueteltaessa teollinen tappaminen jätetään yleensä mainitsematta. Sama oivallus toteutui kuitenkin toisessa maailmansodassa vielä verrattomasti tehokkaammin ja sen jälkeen olemme olleet neuvottomia. Mahdollisimman suuren kärsimyksen tuottaminen mahdollisimman monelle ei ole menettänyt suosiotaan, mutta suurvaltasota on ongelma. Hulluimmatkin hallitsijat tietävät, että ydinaseisku on itsemurha.

Ehkä on sitten niin, että murhakirjat eli tavalliset dekkarit tulevat pian kääntymään laskuun, koska todellisuus on jo löytänyt uuden teeman: joukkomurhat.

Ainakin Yhdysvalloissa mediahuomio on suuri ja keskustelu sarjatuliaseista on kiihkeää. Myös Suomi on muodissa mukana. Holtittomassa ammuskelussa ei ole paljonkaan tutkittavaa ja selvitettävää, varsinkin jos ampujakin kuolee. Mutta kirjoitettavaa ja kuvattavaa riittää.

 

20. kesäkuuta 2016

Hodari


 
Turkulaiset tuttavani kummastelevat, että olen lukenut kaikki 27 Jussi Vares -kirjaa. Luulen että tuttavani paheksuvatkin. Helsinkiläiset taitavat olla samaa mieltä, vaikka en ole kehunut heille kuvauksia turkulaisista nähtävyyksistä, kuten kuuluisien ravintoloiden miestenhuoneista.

Reijo Mäen edelliset kirjat ovat vaatineet lukijalta hiukan päättäväisyyttä, mutta uusin on kyllä huonoin. Tosin nimi on osuva. Mieleen tulee huoltoaseman kuumalaitteessa taikinaiseksi tahnaksi mennyt herkku, jossa on päällä härskiintyneeltä vaikuttavaa makkaran rasvaa.

Olen pinttynyt Outsiderin (Aarne Haapakoski) ihailija. Osaan arvostaa juosten kustuja julkaisuja, jos niissä on lorinaa. Mäeltä on lähde kuivahtanut.

Suomen hauskinta oli ennen että pappi ja poliisi joivat viinaa lepikossa ja joku hukkasi housunsa. Nykyisin ihastelun aihe on pahantapainen yksityisetsivä, jonka juoma on Laitilan Kukko ja juhlahetkiä kruunaa lasillinen jaloviinaa kokeneella liikkeellä kurkkuun heitettynä. Ja aamulla tai sitten puolilta päivin heräillään naisen vierestä, jolta on kysyttävä, että kukas sinä olitkaan ja missäs me oikein tapasimme.

Yksi Vares-elokuvista oli hyvä. Seudulla liikkuessani luon Turusta Rauman suuntaan tullessani kunnioittavan katseen tuossa tarinassa esiintyvään motelliin, joka tuo mieleen edellä esitellyn hodarin.

Jännäri ja humoreski edellyttävät kumpikin tarinan iskijän taitoa. Juonella ja uskottavuudella ei ole niin väliä, jos juttu on viihdyttävä. Veijo Meri oli tässä mestari, sekä kirjoissa että luonnossa.

Ruotsalainen dekkari ja tanskalainen jännäri sisältävät kokemuskuvia, jotka ovat oikeasti kiinnostavia. Stieg Larson oli saanut jostain taikasauvan. Vaikka hänen tarinansa olivat itse asiassa samaa pötköä, joka jatkumistaan jatkui, lukija juuttui niihin kuin pussilliseen pähkinöitä.

Ja sitten ovat jännityskirjailjat, jotka tekevät oikeasti kirjavaa kudosta silmälle iloksi ja mielelle ravinnoksi, ja on myös se arvokas, Simenonin aloittama perinne, joka tuo mieleen jazzin, iholle hiipivää tunnelmaa, sumua laitureilla, sinistä, suurta taitoa jota ei tuoda tarjottimella.

Koska Mäen Vareksista ehkä ”Keltainen leski” (1999) oli mallikelpoinen kotimainen, nyt joutuu miettimään, mikä kaikki on muuttunut.

Otavan sanotaan pelaavan kaikissa toimissaan varman päälle. Yleensä julkaistaan vain sellaisia kirjoja, jotka menevät kaupaksi.

Uskottavaa tietoa yksittäisten kirjojen menekistä ei anneta. Vaikeaa se olisikin. On kirjoja, joista väitän tietäväni, että niitä on myyty näin tai noin monta tuhatta, mutta siitä ei tehdä numeroa, että ainakin puolet on kipattu kuorma-autolla jonkin kirjapörssin pihaan alle niteisiin käytetyn paperin hinnan.

Mäen kirjasta haluaisi sanoa, että kun kirjoittaja on tunnetusti taitava ja osaa olla hauska, tulos olisi ollut paljon parempi, jos tekstin ääressä olisi vietetty enemmän aikaa. Ennen sanottiin törkeästi, että teksti olisi täytynyt kirjoittaa uudestaan. Nykyisinkin on kirjailijoita, jotka tekevät sen käskemättä.

Tässä tapauksessa lopputulos eli myynti ja markat ei olisi muuttunut. Jo syntyessään keinotekoinen ja vuosikymmenien väljähdyttämä kuvio – juoppo entinen ylioppilas suruttomana sankarina – oli vanha jo Mauri Sariolan käyttäessä sitä. Arvaan, että Vares-kirjojen menekki on tasaisen laskeva. Mäki ei ilmeisesti näe aihetta tehdä asialle jotain. Eikä kustantaja.

Tämä esittely on hiukan aggressiivinen siksi, että tulkitsen tarinan kammottavat ja samalla mahdottomat yksityiskohdat yritykseksi pitää kiinni yleisöstä tai jopa kalastella.

Myös korkeakirjallisuudessa eli taideproosassa hirvittävyydet ovat muotia. Se kertoo jostain. Se ei kerro ”aikamme ihmisen turvattomuuden tunteesta”. Kaikkien aikojen ihmiset ovat tunteneet olonsa turvattomaksi, ja aina aiheesta. Kauhukirjallisuus on vanha perinne. Pöyristyttävät tarinat arvioitiin lapsille sopiviksi kirjallisen kansansadun varhaisvaiheessa. Aina mainittujen Grimmin veljesten lisäksi muutkin, myös H.C. Andersen, julkaisivat myös jokseenkin kaameita tarinoita.

Ehkä se on makuasia. En ole väkivaltakuvausten vastustaja. Suhtaudun siihen samalla tavalla kuin musiikkiin. En aloita sinfonian kuuntelemista rymistelykohdasta, koska kehittely on niin miellyttävää ja rymistely tehoaa kahta kauheammin, kun se on valmisteltu.

Waltarin Karvajalka on kaameimpia tietämiäni kirjoja – eräin kohdin. Lukeminen ottaa lujille, mutta kertomus on niin vahva, että lukematta ei voi olla. Kidutuskohtausten kuvauksilla on tarkoitus. Jakso Barbarasta sisältää vieläpä hienon käänteen, kun noitamestari ikään kuin sortuu omaan piikkiinsä.

Mäki ei ole korjannut uusimman kirjansa tasapainovirhettä. Alusta puoleenväliin hissutellaan yhdentekevissä ympäristössä. Lopulla henkilöitä alkaa sataa tai jo esitellyt saavat uusia ja uskomattomia ominaisuuksia ja jopa surkimukseksi kuvattu sivuhenkilö (Tom Hylsy) alkaa artikuloida tunteitaan odottamattoman eli siis häiritsevän yllättävästi.

Vareksiin on vanhastaan liittynyt satiirisia nostoja. Päähenkilön hampparimaisuus on mainio keino nostaa esiin turhantärkeydestä pullistelevia piiloidiootteja.

Nyt tällaista kärkeä saattaisi hakea viihdeteollisuuden kuvauksista, mutta valitettavasti esiin nostetut hahmot jäävät yhden lauseen miehiksi ja naisiksi.

Erikoista ja kukaties kirjoittajan omaakin kyllästymistä kuvaavaa on ympäristön katoaminen. Ennen Vares viihtyi kaupungissa, jonka nimi on Turku ja jonka kuvaus oli vivahteikasta ja ajoittain yllättävää. Nyt päähenkilöstä tulee mieleen se ”Pikku Prinssin” juoppo, joka istuu tuskin itsensä kokoisella planeetalle tyhjentämässä pulloa ja säälimässä itseään. No. Itse asiassa en kauheasti pidä Saint-Exuperystä, joten se siitä. Ja Vareksesta. Näkemiin nyt hyvin paljon, kuten joku on katsonut aiheelliseksi laulaa.

19. kesäkuuta 2016

Pilke


 

Pilke on suomeksi klapi. Klapi syntyy sahaamalla koivuhalko kolmeksi tai neljäksi pätkäksi ja hakkaamalla pölkyt kirveellä halki.

Usea eilinen kommentoija johdatti selitykseen. Miksi toiset harrastavat epäselviä asioita, kuten jalkapalloa tai runoutta?

Vastaus: muuttuvien kokonaisuuksien (hahmojen) käsittäminen on ihmisen perusominaisuuksia. Sanakenttä muuttuu koko ajan. Vaikka et ottaisi kuin kolme tai viisi sanaa, joka kerta kun palautat ne mieleen, ne ovat erilaisia kuin viimeksi. Muistiin palauttaminen muuttaa niitä. Lisäksi ne voivat luoda uusia yhteyksiä muistikuviin, toiveisiin tai tunnetiloihin. Lisäksi ne ovat eri ihmisille erilaisia. Koppivanki ja savenpolton tuntija näkevät tiiliseinän eri tavoin. Silti molemmat lukevat tiilenpäitä.

Nykyisin on paikallaan sanoa, että luonnossa virkistyy ja metsässä viihtyy. Vähään aikaan ei ole kuulunut täsmennyksiä, miten ihmeessä näin tapahtuu. Eikö raitiovaunussa virkisty ja kuppilassa viihdy?

Menneellä ja nykyisellä maailmalla on vain yksi ero, ja sitä eivät kirjoittajat huomaa. Menneisyys oli liikkumaton. Nykyaika on liikkuva.

Hauta on tapa olla tunnustamatta kuolemaa. Haudattavien koristeleminen on ollut tapana useita kymmeniä tuhansia vuosia. Hautojen koristeleminen on tullut sen rinnalle. Tuhkan sirotteleminen tuuleen tai mereen taas on huonoa runoutta.

Suuri kuvio meillä on yläpuolellamme, mutta sen muutosten seuraaminen paljain silmin ei ole jännittävää.

Hämmästyttävä, muuttuva maailma on ympäristömme. Sanon sitä itse luonnoksi, kiinnostumatta luonnontilaisuudesta – tuulta ja sadetta; pensaita, puita ja kasveja; joskus armon lintu.

Kaupunginrakentajat menettivät otteensa ehkä maailmansodissa. Pahan lähiön väliaikainen muuttumattomuus ei jätä silmälle muuta ravintoa kuin valon leikit. Muinaiskansat tavoittelivat muuttumattomuutta ja heidän jäljiltään on kiveen hakattuja kaupunkeja ja erittäin suuri määrä rakennuksia, jotka kestävät vuosituhansia, myös jatkuvaa käyttöä. Sama korkokuva oli vaeltavinaan auringonnousun maille sukupolvesta toiseen.

Liikkeen toisintamisen varhaiset muodot ovat teatteri ja urheilu. Viimeksi mainituista tiedämme hyvin vanhat Olympian kisat. Ensi mainituista on tallella yhtä vanhoja käsikirjoituksia. Todennäköisesti erilaiset riitit, noidan tanssit, ovat melkein sama asia kuin teatteri. Nykyisin niitäkin voi harjoittaa sähköisesti tai ulkoilmatilaisuuksissa.

Eilinen kuva meni sivu silmien. Se oli kai tarkoituskin. Tämän päivän kuva alleviivaa viestiään.

Jonkun tuntemattoman omistama Porsche on nykyaikaa, esimerkki tavattomasta insinöörintaidosta ja samalla hämmästyttävästä turhuudesta. Sen hinta on iso raha tuotteesta, jolla ei voi tehdä mitään. Mahtaako edes Keski-Euroopassa oikeasti olla teitä, joissa voisi rajoituksia rikkomatta nauttia tuon kulkuneuvon kiitetystä kaarrekäyttäytymisestä tai ottaa käyttöön sen paljon puhuttuja voimavaroja?

Silmissäni tuo auto on Vebleniä, siis silmiinpistävää kulutusta, jonka tarkoitus on vain korostaa omistajaansa ja masentaa katsojia.

Kuvan betonimöhkäle on sama kuin eilen. Aika varmasti se on ison ilmatorjuntatykin jalusta ja Kirkkonummen Munkinmäen seudulla sijaitsevana siis neuvostoliittolaisten rautatieaseman suojaksi rakentama. Se on miehityksen muisto,

Mielestäni se symboloi myös sammaltuneena ja hyödyttömänä reaalisosialismia ja sen menettelytapoja. Ennen paikkakunnan aatteelliset tekivät toivioretkiä miehityksen muistopaikoille mutta tuskin tälle jalustalle.

Tuollaisia möhkäleitä saisi olla enemmänkin. Hitaasti muutosta ja muuttumattomuutta hahmottavia varten vieressä voisi olla mainostaulu: Venäjä suureksi.

On käynyt ilmi, ettei se kommunismin aate ollutkaan niin tärkeä. Venäjälle uskollisia suomalaisia on tänäkin päivänä, myös eduskunnassa.

Joko joku on kirjoittanut, että isänmaallisuus on rasismia? Nationalismi ainakin kuuluu olevan. Mutta se on vaikea käsite ja tarkoittaa milloin mitäkin.

Tänään tai huomenna yritän ratkaista ongelman. Neljä kiloa pilkkeitä maksaa huoltoasemalla suunnilleen saman kuin neljäkymmentä kiloa Hongkong-tavaratalossa. Mutta sitä 40 kiloa en oikein rupeaisi käsittelemään edes kottikärryillä. Hintaero vain herättää mielenkiintoa.

Koska lämmitystä ei voi käyttää ainakaan kuukauteen, nyt on otettu pitkästä aikaa käyttöön takka. Enimmin siinä poltetaan kakkosnelosen pätkiä ja seinistä revittyjä rimoja.

Keskuslämmitys ja yleisvalaistus ovat turmelleet aistejamme.  Meilläkin oli Savossa jo yli 30 vuotta sitten sähköpatterit, jotka saattoi napsauttaa päälle, mutta eniten käytettiin sitä mainiota kamiinaa ja ajoittain uunia.

Mutta olin kyllä unohtanut että palava tuli on mielenkiintoisempi katsella kuin monet elokuvat ja miten ihastuttava ja tyynnyttävä hyvää lämpöä hohkaava tiilipinta on pellin sulkemisen jälkeen, ja vielä aamullakin.

Saven polttaminen on sama asia kuin historia. Kivikautta jäsennetään keramiikan mukaan.

Polttamatta kuivattu savitiili – englanniksi eli espanjaksi eli arabiaksi eli egyptiksi adobe on kaiken kulttuurin alku. Joissakin paikoissa savitiiliseinät ovat seisseet kymmenen tuhatta vuotta. Sana oli faraoiden Egyptissä ”dbt”.

Tiiliin sekoitettiin hiukan heinää tai lantaa. Historiaan samoin.

18. kesäkuuta 2016

Hyppi yhdellä jalalla




A-kauppias hyppi ilosta yhdellä jalalla, kun Tanska voitti. Vuosi oli siis 1992 ja olimme hiljan ostetulla vanhalla talolla Condat’n seudulla Keski-Ranskassa. Nimitimme Mauricea noin, ja samoin kerran aikaisemmin Veules-les-Rosesissa Mme Fleurya ”rouva kukkaseksi”, jotteivat asianomaiset olisi heti hoksanneet, että nyt heistä puhuttiin, vieraalla kielellä.

Ilosta hyppiminen kostautui, koska hyppijän kihti äityi siitä pahaksi. Mutta siitäkin selvittiin.

Keskeinen henkilö oli kälyni Inki. Jalkapallomuiston henkilöistä muut ovat jo kuolleet paitsi silloin raskaasti alle 10-vuotias poikani ja minä.

Kukaan joukostamme ei ollut pätkääkään kiinnostunut jalkapallosta. En minäkään. Ehkä tunteenomainen saksalaisvastaisuutemme vaikutti asiaan. Maurice oli laupias ihminen mutta hän oli sukunsa tuhoamisleireille menettänyt juutalainen. Aikanaan kävi ilmi, että hänelle Rudolf Steinerin uskonollistyyppinen ajattelu merkitse paljon. Se saattoi olla syy, ettei hänestä juuri irronnut pahaa sanaa kenestäkään, vaikka hän oli itse paennut saksalaisia Pyrenneitten yli 16-vuotiaina.

Maalla Possulassa on tallella taidenäyttelyn aineistoa. Parhaaksi arvosteltiin Ullan vesivärimaalaus, jonka aihe oli ”Maradona itki”. Siis kysymyksessä oli vuosi 1990 ja siis jalkapallon MM-ottelut, mutta toisaalta olen muistavinani, ettei meillä ollut maalla televisiota. Kävimmekö Holopaisella katsomassa jonkin ottelun?

Ehkä meillä maallikoilla on itsekkyys-syndroma. Muistamme tapahtumista ja urheilutapahtumista vain itseemme liittyvää.

Oma suurenmoisin kisamuistoni on luultavasti vuodelta 1956, jolloin varmaan mielenosoituksellisesti elokuvissa näytettiin Unkarin ja Länsi-Saksan ottelua Bernissä kaksi vuotta aikaisemmin. Kun nyt mietin, alan epäillä. Entä jos elokuvassa näytettiinkin, miten epäsosialistisesti Unkari voitti Neuvostoliiton tai sitten se kuuluisa ottelu, jossa Unkari voitti Englannin todella reippaasti.

Kansakoulussa kaikki pojat ja puolet tytöistä tunsivat silloin nimen Puskas ja jotkut olivat taittaa niskansa näyttäessään, miten maali tehdään. Verkosta löytyvät filminpätkät kertovat, miten valtavasti jalkapallo on muuttunut. Sama havainto on mielessä, jos nyt katsoo Ylen lähettämiä pätkiä vanhoista kisoista. Siellä mennä jolkotellaan nyt lyhyeltä näyttävissä housuissa niin että munat vilkkuvat. Pelin valtava kansainvälinen suosio ja suosion puutu USA:ssa pysyvät mysteereinä. Sitähän on aika vaikea seurata, ellei ole oikeasti perehtynyt asiaan.

Mutta maailmassa on niin paljon ihmisiä, joille elämän sykähdyttävin muisto on miten Pele teki taas maalin, ei häät tai esikoisen syntymä.

Pelaajat ja asiantuntija toistelevat, että kysymyksessä on joukkuelaji. Ehkä he narraavat. Ehkä jalkapalloilija on joskus helppo sankarinpalvonnan kohde, ja ehkä sankarinpalvonta on meissä kaikissa väkevä voima. Suomalaiset tietävät, ettei yleisurheilua oikein noteerattu mutta Paavo Nurmi muistettiin Amerikassa. Olen itsekin kokenut sen. Nimi muistettiin. Ja tätä nykyä suurimpia sankareita ovat kai kitaransoittajat? Televisiosta päätellen hurjimpia reaktioita aiheuttavat kai Pohjois-Korean hallitsijat.

Maailman hienoin sankarikuva on Leni Riefenstahlin ”Tahdon voiton” alku – Hitler saapuu. Sen nähtyään aavistaa jotain siitä, miten viime vuosisadan ylimaallinen diktaattori oli vuosisadan suurin taideteos (Stalin ja Mao ovat samaa ilmiötä).

Tämä ajatus sisältää sen, ettei taideteos-Hitler ollut keinotekoinen eikä missään virastossa suunniteltu. Taideteos on jokin, joka puhuttelee suoraan tunnetta ja intuitiota ja tekee sen, vaikka järki sanoisi toista.

Taideteos ei ole mitään hienoa. Eikö lähes jokainen ole saanut tämän elämyksen. Elvis? Jailhouse Rock?

En pidä mahdottomana, että oma ajoittain suhdaton Bachin ihailuni ja kiihkeä suhteeni myös hänen yleensä kai suppeammin harrastettuun urkumusiikkiinsa olisi peräisin kotikunnastani, jossa kanttoriurkuri soitti aina sen Toccatan ja fuugan, oman tunnustuksensa mukaan ainoan isomman urkuteoksen, jonka hän arvioi osaavansa kunnolla. Tosin tämä selitys voi liittyä siihen, että saman sävellyksen orkesteriversio oli Disneyn ”Fantasiassa” heti alussa. Mutta ei minusta tullut Dukas’n ”Noidan oppipojan” ihailijaa, vaikka sen musiikin tahdissa esiintyi itse Mikki Hiiri.

Olivatko Bysantin kuvainraastajat siis oikeassa?  Vai olenko itse väärässä, kun mielestäni Jeesuksen kuvalla ei ole lyöty lakoon kansanjoukkoja? Puheilla sitä tehdään jatkuvasti.

Miten Suomessa? Onko lukijoista kukaan kastellut alushousujaan Mannerheimin tai Kekkosen kuvan johdosta?

Jokin vain on niin sykähdyttävää, että se panee loikkimaan yhdellä jalalla (viittaus ”Viipurin Vihtoriin” -…yhdellä koivella loikki, kun puujalka katkesi polvesta poikki).

Pasila / Maamme-laulu on perusesimerkki. Ei sävellyksenä ole niin ihmeellinen, mutta sen tunnekuorma on niin valtava, että kansallislaulun vaihtamista ehdottanut poliitikko sietäisi korvilleen.

Sitä paitsi Finlandia on rytmillisesti liian vaikea yhteislaukuksi, ellei nyt suorastaan helppo ole myöskään ”Maamme”. (Englantilaiset ovat viisaita, sillä ”God Save” on helppo ja hieno ja sen alkuperä on epäselvä.)




17. kesäkuuta 2016

Sängyn alta




Myös sängyn alta löytyi valokuvia, asianmukaisessa sängynaluslaatikossa. Kodachrome, muovitaskuissa, isän 50-luvun kuvia. Jatkuva dokumentointi on remontin takia perusteltua. Tuntuu ettei noilla vanhoilla kuvilla ja näillä tämänpäiväisillä ole mitään tekemistä keskenään.

Vanhat kuvat ovat suuremman vaivannäön tulosta kuin vesivärimaalaukset. Tiedän että paria pitäisi verrata öljymaalauksiin.

Mutta erään kerran 1400 luvulla puoli Eurooppaa haki seinämaalauksiin sopivia sinisiä ja vihreitä ja pitää melkein paikkansa, että van Eyckin veljekset tulivat keksineeksi öljyvärit. ”Arnulfinien avioliitto” on pysyvä todiste. Se ei osoita vain taiteen nousua. Kärsivällinen työ pigmenttien kanssa oli johtanut läpimurtoon.

Tätä nykyä kuka tahansa voi ottaa seitsemän huonoa kuvaa sekunnissa ja lisäksi panna muutkin kärsiään joutavanpäiväisyyksistä.

Tämä tieteellistaiteellinen ajatuskulku on edelleen seurausta käsillä tehdyn työn jatkuvasta seuraamisesta. Käsityö ei ole vain käden taitoa. Se on silmän taitoa ja ajattelun kykyä. Kysymys on kokonaisuuksien hallinnasta, ja kokonaisuus on tässäkin aluksi mielikuva.

Mutta olen iloinen ja ylpeä uudesta pistorasiasta. Siitä tuntuu tulevan erinomaisen hyvää sähköä. Halusi tai ei, puhelimet ja pelit on ladattava, ja silloin on hyvä, että seinässä on reikiä.

Näkisin mielelläni numeroita kameroiden myynnistä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että ihminen ei tarvitse puhelinta kummempaa työkalua kuvaamiseen. Ei kameroita enää paljon näekään.

Kamera on hankala, jos mielenkiinto kohdistuu omakuviin.

Juuri siksi esitän huomion liian kalliista kameroista, joita kuitenkin kaupitellaan edelleen myös maallikoille. Ammattilainen on ihminen, joka saa rahaa valokuvista.

Näinä aikoina ihailen Juha Ilosta, joka on julkaissut kirjoja arjen arkkitehtuurista. Helsingin keskustan kerrostaloja on kuvattu mustavalkoisina, sopivalla valolla ja perspektiivi oikaistuna. Vaikutus on maaginen. Näitä taloja en ole nähnyt koskaan ennen! Ja puhe on taloista, joista eräissä olen ollut töissä eli käynyt niissä ja nähnyt ne tuhansia kertoja.

Kysymyksessä ei ole kikkailu, vaan arkkitehtien tavanomainen tekniikka. Taikuuden tuo se, ettei katukuilun taloja ole nähnyt koskaan muualta kuin jalkakäytävältä. Näkymä vastapäisesti toisen tai kolmannen kerroksen ikkunasta ei sekään ole välttämättä geometrisesti oikea.

Mielenkiintoinen ajatus, ja ajankohtainen. Taloja suunniteltiin ja julkisivuja koristeltiin välittämättä, ettei niitä kukaan päässyt koskaan näkemään.

Odotan uteliaana valokuvaa, josta kävisi ilmi, miltä Suurkirkko näyttää etelän puolelta. Ehkä helikopterikameran kuva paljastaa, miksi Engel itse vihasi niitä etelän puolen portaita. Mahdollisesti yliopisto ja valtioneuvosto näyttävät nytkin suunnilleen ”oikealta”, koska niitä pääsee katsomaan tarpeeksi kaukaa, mutta Kansalliskirjastolla taas on vain yksi näkökulma, kirkon länsioven edestä.

Se ajatukseni on tällainen. Kamerat voisi nykyisin jakaa sisäkameroihin, ulkokameroihin ja sitten vähemmän tarpeellisiin tapahtumakameroihin. Ammattilaisten varusteet ovat erikseen. En muista nähneeni esimerkiksi sisällä otetuissa ihmisten muotokuvissa jokseenkin välttämättömiä kahta salamalaitetta ja heijastimia maallikon käytössä.

Seuraan vanhan rakkauden vuoksi Leican nykyisiä digi-kameroita. Katukuvaus on kuollut. Noita kameroita, ainakaan polttoväliltään kiinteistä, ei oikeastaan tarvita. Katukuvauksen kuolema johtuu vain välillisesti digitaalisuudesta. Ihmisten kuvaaminen Capan ja Cartier-Bressonin tapaan on nykyisin oikeudellinen kysymys. Sääntö on selvä. Sellaista yllätyskuvaa ei saa julkaista ilman kuvatun suostumusta. Tarkoitan siis kuvaa, jossa ihmisen kasvot ja siis henkilöllisyys erottuvat niin selvästi, ettei asiasta voi erehtyä.

Väkijoukko on vähän eri asia. Valitettavasti en ole selvillä televisioyritysten nykykäytännöstä, mutta elän siinä uskossa, että ulkoilmatilaisuuksissa kuvaa zoomattujen ihmisten suostumusta kuvan käyttöön ei kysellä eikä käytössä ole meidän mantereellamme tarpeettomia kylttejä, joissa ilmoitettaisiin, että alueella televisioidaan. Tuttu ”alueella on kameravalvonta” lienee yritys lannistaa varkaita ja pahantekijöitä, ei varoitus mahdollisesta yksityisyyden loukkauksesta.

Lakimiehen logiikka menee niin, että tätä nykyä yleisötilaisuuksiin osallistuvien tulee tietää, että he voivat joutua kuvaan. Sellaista rajatapausta en viitsi pohtia, että jos esimerkiksi kuningatar hyvästä kasvatuksestaan huolimatta keskittyy kaivamaan nenäänsä, saako sen kuvata.

Sitä vastoin kuvaripulin saaneet somettajat eivät kai aina ymmärrä että erinäiset asiat ovat luonteeltaan yksityisiä eikä niistä saa levitellä kuvia.

Mielenkiintoni heräsi, kun jossain kerrottiin asevelvollisten some-rajoituksista. Kai kouluttajat ovat ottaneet huomioon, että metsässä liikkuvan joukon vihollinenkin tunnistaa sotilaiksi, ellei sieltä lähde liikennettä puhelintaajuuksilla. Ei signaalia – se on signaali.

Ilmaisisin – jalkapallon vuoksi – ihailuni ammattikuvaajia kohtaan. Ainakin sarjaotteluissa värjöttelee lehtikuvaajia hyvin pitkien objektiivien kanssa. En tiedä, kuinka monta kuvaa on otettava, että jalkapallo-ottelun ratkaisevasta ainoasta maalistaa saadaan kuva huomisen lehteen. Televisiokuvan perusteella arvaisin, että toinen puoli maalitilanteista on mahdottomia.

Turvautuvatko sanomalehdet televisiokuvan eli videon klippeihin? Ja miten kuvataan jokin tavallinen Pips vastaan Pöps?

Ehkä joku sattuu tietämään.

 

16. kesäkuuta 2016

Yllättävät yhteydet




Laiskuuden periaatetta on tässä sivuttu viime päivinä. Tunnen kutsumusta laiskuuteen. Alkaa ramaista, kun katselee päivät pitkät työmiehiä, jotka puikkelehtivat kuin mangustit ja kiikuttavat milloin mitäkin kuin maaoravat.

Ajattelussa sekä mielipiteet että väitetyt tosiasiat ovat todistetusti vähimmällä vaivalla mieleen juolahtaneita. Otin esiin sen Kahnemanin kaamean esimerkin. Jyryt, kokeneet tuomarit pantiin tutussa ympäristössä määräämään rangaistusta rutiinimaisesta varkausrikoksesta. Osalle näytettiin numeroa 9 ja osalle numeroa 3. Satunnaisesti ammattitaitoisesta väestä valituista tuomareista yhdeksikön nähneet määräsivät paljon pidempi rangaistuksia kuin kolmosta katselleet. Olettamus olisi ollut ”taksatiivi” eli tilastoistakin ilmenevä tekotyypin keskimääräisrangaistus.

Kun puolisoilta tai perheeltä kysyy, miten monessa prosentissa tapauksista he suorittavat tietyn, listatun taloustyön (pölynimurointi, astioiden tiskaaminen, roskien vieminen jne.), vastaajien ilmoittamien prosenttilukujen summa on joka kerta reippaasti yli 100 prosenttia.

Ei ole helppoa olla vähättelemättä äänestäjiä. Eilisessä kommentissa joku kiteytti ihailtavasti, että poliitikoilta jonkin Nato-asian tai Briteissä Brexitin paneminen kansanäänestykseen in pelkuruutta. Yleispoliittisissa asioissa perinteen vaikuttavat, EU:hun liittymisen tai siitä eroamisen vaikutuksia ei äänestäjä pysty arvioimaan oikeasuuntaisesti.

Sivuutan vähin äänin sen, ettei kukaan pysty esittämään luotettavaa arvioita. Le Monde Diplomatique huomautti kärkevästi, että englantilainen äänestäjä kuvittelee pääsevänsä EU:n asettamista kaupan ehdoista eroamalla unionista. Asia on päinvastoin. Kun kauppaa harjoitetaan, ehdot ovat monet. Määräyksiä ja määritelmiä jakelevat monet organisaatiot YK:sta alkaen – terveysjärjestöt, kemikaalivirastot ja niin poispäin.

Vielä vaikeampi kysymys on, mitä ehkä edessä oleva Englannin eroaminen EU:sta vaikuttaa rahoitusmarkkinoihin, kaupallisiin suhteisiin Yhdysvaltoihin ja jokseenkin vakaviin ongelmiin Venäjän suhteissa.

”Ei mitään” on selvästi väärä vastaus. Nykyinen EU on niin merkittävä kimpale taloudellisesti, että sekä Kiina että varsinkin Venäjä joutuvat ottamaan sen tarkoin huomioon.

Murentuva EU on luultavasti juuri sitä, mitä Venäjä haluaa. Se on ymmärrettävä halu. Myös Suomessa on ainakin muutama kansanedustaja, jotka puhuvat aika suoraan Ukrainan sodan aiheuttamien rajoitteiden purkamisesta, että            Venäjälle päästäisiin taas myymään etenkin maataloustuotteita.

Propagandan tasolla Venäjä väittää, että EU ja Nato ovat sama asia. Ehkä venäläinen yleisö ei kaikin ajoin muista, että EU ei ole Yhdysvaltojen komennossa eikä ainakaan vastuulla.

Itse ole tottunut ajattelemaan, että Yhdysvaltojen taloudellinen suuruus johtuu tietyin osin syvään juurtuneesta oman edun tavoittelemisesta. Silloin kun annetaan rahaa ”lahjaksi”, siihen on aina ollut ainakin sotilaallinen syy.

Toinen tämän ajan suurista kysymyksistä on Yhdysvaltojen presidentti. Luulisin oppineeni Trumpista yhden asian. Hänen puheillaan ei ole merkitystä. Jos hän puhuu sovittelevasti Venäjästä ja korostaa läheisiä välejä Englantiin, tästä ei ole syytä päätellä, että hän presidenttinä lähentyisi Venäjää ja säilyttäisi kauppasuhteet Englantiin ennallaan.

Vaalihuumassa amerikkalaiset eivät itse muista, eivät edes Obaman esimerkistä, että presidentin ohella maassa on toinenkin valtakeskus, senaatti ja edustajainhuone.

Vaikka Trump yrittäisi presidenttinä toteuttaa jotain hurjanpuoleista, ei ole keinoa arvata, menisivätkö hankkeet läpi. Ainakin nyt vastapuolen lisäksi osa omista suhtautuu häneen epäillen.

Toisin sanoen Trumpista ei voi tulla Amerikan Putinia. Perimmäinen syy on yksinkertainen. Hänellä ei ole rahaa siihen. Vaikka hän olisi kuinka rikas itse, ei hän maksa omistaan sotalaivoja eikä lentokoneita. Niihin tarvitaan valtion rahoja, ja niiden rahojen käytöstä ei presidentti päätä.

Asetelma ei ole uusi eikä uudenlainen. Jokseenkin koko maailman kohtaloista ollaan päättämässä osittain tunteenomaisten päähänpistojen perusteella.

Esimerkiksi ensimmäiseen maailmansotaan liittymisestä ei äänestetty, mutta sotaan liittyminen edellytti kansan innostusta useimmissa maissa. Venäläisiltä ei kysytty. Saksassa sosialidemokraattien syvin vakaumus, työläisten veljeys ja yleinen rauhanaate, rapistuivat viidessä minuutissa, ja riemuiten lähdettiin sotaan myös Ranskasta.

Sekä ensimmäisen että toisen maailmansodan syttyessä Britannian olisi jälkiviisauden valossa pitänyt tehdä Brexit. Kun he julistivat Puolan kanssa tekemänsä sopimuksen johdosta sodan Saksalle, niinkin kunnollinen mies kuin Hitler oli pettynyt, hämmästynyt ja raivostunut. Hän kun oli luottanut brittien rauhantahtoisuuteen! Ja mikä hätä heillä oli omalla saarellaan? Ja Stalinkin lienee miettinyt jälkeenpäin, minkä verran britit kykenivät kohentamaan Puolan kohtaloita.

Saksalaiset ovat olleet äärettömän hiljaa Englannin eroäänestyksestä. Äänettömyyteen on muitakin kuin taloudellisia syitä.

Saksa saattaa olla joutumassa ydinasevaltioiden väliin. Englanti on ydinasevaltio, siihen määrään, että jokaisen nurjamielisen on otettava se huomioon.

USA, Englanti ja Venäjä julistavat haluavansa olla ”jälleen suuria”. Minun korvissani tuo kuulostaa ydinasepelotteelta.

Ranska, ydinasevaltio, tuntuu sekin ikään kuin noudattavan Trumpin toivetta ja Putinin suunnitelmaa ajautumalla aste asteelta syvenevään sisäiseen sekasortoon.

15. kesäkuuta 2016

Epävarmat hännät






Epävarmuus ja vaistomainen erehtyminen ovat olleet tämän blogin vakioaiheita. Eilen mainittu David Kahneman mainittiin ja esiteltiin vuonna 2011. Myös Nasim Taleb ja hänen musta joutsenensa olivat esillä aika kauan sitten. Samaan ryhmään kuuluu Malcolm Gladwell, jonka kirjoista suomentamattomat ”Outliers” ja ”What the Dog Saw: and Other Adventures”.

Kohtuuden nimessä arvoitus-dekkarin keksijät olisi mainittava samaan hengenvetoon, etenkin A. Conan Doyle ja Edgar Allan Poe.

Kirjoitteluani rajoittaa hiukan puuttuva mielenkiintoni viihteellisiintehtäviin. Arvostan kielellisiä ja matemaattisia pähkinöitä mutta en osaa innostua niistä.

Kuitenkin vähän väliä mainittu John Allen Paulos (”Innumeracy: Mathematical literacy and its Consequences”, 1988) viehättää kovasti, vaikka luultavasti aiheesta on uudempia ja parempia kirjoja. Toisaalta lupaan katsoa Paulosin uusia kirjoja, joita näyttää olevan monta.

Tausta on kertomani tapaus, kun Yhdysvallat kutsui minut esimieheni hovioikeuden presidentin kiukuksi Tucsoniin tuomarikurssille, jolla keskityttiin todennäköisyyteen, tilastotieteeseen ja matematiikkaan. Muista hyvin sekä opetukset että autoajeluni.

Kaikki muut pelasivat golfia vapaa-aikanaan, paitsi korostetun juutalainen tuomari ja minä. Kävin katsomassa keinotekoista kaupunkia, jossa oli filmattu hyvin monia kuuluisia lännenfilmejä, ja sitten Tombstonessa, joka on osittain väärennetty museokaupunki. Pysähdyin pissille Boot Hillin hautausmaan kohdalle – siellä lepäävät Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn ampumat pahikset. Samalla opin, että tuossa maan ääressä ei mennä monta askelta tieltä, ja miksi cowboyt käyttivät saappaita ja hankalan oloisia säärystimiä. Piikkipensaat ovat pirullisia ja niitä on joka paikassa.

Tuossa viikon tilaisuudessa yksi esitelmöitsijä oli Princetonin matematiikan professori – taloustieteestä oli tuonakin vuonna paikalla tavan mukaan nobelisti – joka opetti meille käytännössä syntymäpäiväparadoksin. Saimme käsityksen myös kauppamatkustajan ongelmasta. Palasin Suomeen vakuuttuneena siitä, että tuomarikunnalle olisi opetettava tilastotiedettä ja tietojenkäsittelytieteen alkeita.

Hanke unohtui vähä vähältä samalla tavalla kuin luja päätökseni käydä katsomassa monumenttien laaksoa, suurta kanjonia ja dinosaurusten hautausmaata. Välimatkat ovat Amerikassa pitkiä etenkin yksin ajaen. Kuka uskoisi vain kartan tuntien, että San Franciscosta Los Angelesiin ajaa alle kuuden tunnin vain Herkko Hietanen tai Mikko Välimäki? Pojat ovat varttuneet; eivät varmaankaan ajaisi enää; ja Oksasen Ville on kuollut.

Alussa mainitsemani kolme kirjoittajaa käsittelevät kukin virhepäätelmiä ja ilmiötä, jonka yleisnimi on kognitiivinen vinouma. Esimerkkejä on runsaasti ja osa on todella hyviä.

Talebin ”Musta joutsen” liittyy aika suoraan deduktion ja induktion teoriaan. Molemmilla on tunnetusti rajoituksensa. ”Mustia joutsenia ei ole olemassa”, toisteltiin Aristoteleen ajoista alkaen, kunnes niitä sitten löytyi, ensin Australiasta. Deduktion yksi ongelma on väärä premissi.

Kahnemanin opetuksista voi jo tästä kirjoituksesta painaa mieleensä, että todennäköisyys ja todennäköisyyden arviointi on usein todella vaikeaa. Hänen esimerkkinä on tietyn syövän yleisyys – uutisissa kerrottiin, miten tietynlaisissa pienissä piirikunnissa oli hyvin paljon tiettyä syöpää. Tästä sitten tehtiin johtopäätöksiä. Sitä ei kerrottu, että oli muita pieniä piirikuntia, joissa oli harvinaisen vähän noita syöpäsairauksia.

Esimerkki johtaa kysymykseen otannasta. Yhdysvalloissa on paljon asukasmäärältään hyvin pieniä piirikuntia. Normaali tilastomatematiikka kertoo, miten lasketaan luotettavuusväli. Jos 300 eläkeläisestä istuvaa presidenttiä kannattaa 60 prosenttia, tulos ei merkitse mitään, koska 300:n perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä eläkeläisistä eikä poliittisesta kannatuksesta.

Tätä Kahneman nimittää osuvasti pienten lukujen laiksi. Ilman suoritettuja kursseja kannattaa myös tietää, että tietyn kokoisen populaation jälkeen tuloksen uskottavuus ei enää parane merkittävästi.

Lehtien kirjoittelu ja poliitikkojen lausunnon sivuuttavat meilläkin useimmiten sivuutetun ”kaksi prosenttia suuntaansa” vaihteluvälin. Kahta prosenttia pienempi kannatuksen muutos ei ole edes suuntaa antava. Se voi olla pelkästään matemaattinen eli ei edes ”suuntaa antava”.

Tällä ja ensi viikolla iso puheenaihe on Brexit. Arvailemme, miten Britannia äänestää EU-asiassa. Voi olla tottakin, että taloudellista puolta painottavat äänestävät, että ei erota, ja tunnepuolta (isänmaallisuus jne.) korostavat äänestävät, että erotaan.

Sitä Kahneman tai kukaan muukaan ei tiettävästi selitä, miksi äänestykset menevät nykymaailmassa niin tiukoiksi, tyyppiä 51-49. Itse epäilisin, että syy on sama kuin jalkapallossa, jossa 1-0 näyttää olevan tavallinen tulos.

Pelaajat (äänestäjät) ovat hyviä tai hyvin prepattuja ja sitten on tämä sattuma eli satunnaisuus.

Arvelen, että sattuma ratkaisee Brexitin ja USA:n presidentinvaalin.

Voiko sattumaan vaikuttaa? Ei voi. Sana tarkoittaa ilmiötä, jolla ei ole syytä. Mutta todennäköisyyksiä on hyvä tuntea. Kysykää huviksenne seuraavan kerran, kun istutte kaljalla Teboilin baarissa, että kuinka suuri todennäköisyys on viiden klaavan heittämisen jälkeen saada kuudeskin klaava. Luultavasti saatte väärän vastauksen. Kaikki eivät tiedä intuitiivisesti eivätkä ole oppineet, että juuri kolikon heitot ovat toisistaan riippumattomia tapauksia, joissa todennäköisyys on joka kerta sama.

Kahneman, Taleb ja Gladwell unohtavat kaikki yhden asian. Taide kauttaaltaan ja osa tieteestä on yllätysten maailmaa. Yllätä minut, kuten Google logon alla luki. Toisin sanoen taide ja osa tieteestä on mielihyvän lähde, josta myös oppii hyödyllisiä asioita.


14. kesäkuuta 2016

Mennyttä aikaa hautaamassa




Eivät ne aivan ymmärtäneet, vaan hymähtivät, kun ehdotin eilen, että veisaamme säkeistön sopivasta virrestä heidän haudatessaan putkielementtiä maan poveen kaivinkoneella.

Olisin ehdottanut ”ma koska täältä erkanen, sen katson voitokseni”.

Ratkaisumme on siis jättää vialliset putket maan poveen ja vetää uudet viereen ja päälle.

Aivan kuten elämässä yleensä.

Uutisten ja päiväntapahtumien selostaminen heikko taso johtuu luonnonlaista. Tarkemmin sanoan kognitiivinen vinouma on terminä kovin toiveikas. Mahtaako muunlaista kuin vinoa kognitiota ollakaan?

Verkon (Wikipedia) monen sivun mittaiset luettelot järjen ja tunteen oikosuluista ovat surullista luettavaa. Jos lehti on kyynärpään alla ja televisio auki, juuri muuta ei ole tarjolla. Kummasta presidenttiehdokkaiden ja presidentin lausumat Floridan ampujasta kertovat, Floridan ampujasta vai kannanoton esittäjistä?

Joku kysäisi, miksi epäilyttäviä tapauksia ei panna lukkojen taakse. Esitin sen tavallisen vastauksen: epäilyttävät tapaukset eivät ole epäilyttäviä.

Siirtäen esimerkin Suomeen kouluampuja tunnistaminen on hyvin vaikeaa. Oireita osoittavat piirteet, esimerkiksi vihan ilmaukset tai mielenkiinto aseisiin ja räjähteisiin tai halu esittää äärimielipiteitä, tarkoittavat käytännössä, että asianomainen ei ole vaarallinen itselleen eikä ympäristölleen.

Paljon julkisuudessa olevat joukot, jotka harrastavat näkyvien tunnusten kantamista, ovat käytännössä aika vaarattomia.

Huolelliset ja laajat tutkimukset Saksan tuhoamisleirien henkilökunnasta, etenkin SS-miehistä, osoittavat samaan suuntaan. Kysymyksessä ovat tavalliset ihmiset, joiden taustassa ei ollut mitään erikoista.

Suuriin, kunnianosoituksia tuottaneisiin sankaritekoihin yltäneet ihmiset sitten olivat keskimäärin aika erikoisia.

Ehkä on sellainen ”viidakon kosto”, että jos joku on saanut ihmeelliset perintötekijät ja kyvyn kehittää niitä niin että hänestä kasvaa esimerkiksi maailman paras mäenlaskija, se on sitten jostain muusta kohdasta pois.

Tuon viidakon koston takia taipuisin ajattelemaan, että on hyödyllistä tietää ja yrittää muistaa, missä kaikissa asioissa sitä on erikoisen huono.

Minulla on hiukan karvaita muistoja armeijasta. Olin sinne mennessäni oikeasti hyväkuntoinen ja tottunut etenkin retkeilystä kulkemaan, liikkumaan ja tekemään. Yksikön ja saapumiserän kilpailuissa kävi sitten ilmi, että parhaani ponnistaen ulotuin lyhyen ja pitkän matkan juoksuissa, heittelyissä ja hyppelehtimisissä kouluarvosanoin mitaten tasolle 7 – tai joskus sattumalta 7 +.

Tuo oli lohdullinen tieto. Se merkitsi luottamista siihen, että pysyy porukassa. Panisin tämän hiukan omalaatuisen järkeilyn sen piikkiin, että kasvoi varuskuntapaikkakunnalla ja ole tyhmä. Olin toisin sanoen tiennyt varhaisimmasta lapsuudestani alkaen, että on olemassa eri miehiä (lentäjät) ja tavallisia ihmisiä.

Paikkakunnalla muuten ei ollut tapana leuhkia ilmailualan ansioilla. Noissa asioissa ansioituneita oli niin paljon.

Luultavasti vasta opiskeluvaiheessa aloin ymmärtää, että on olemassa paljon ihmisiä, joilla on valkohehkuinen himo olla parhaita, eikä sillä ole väliä, minkä porukan parhaita, eikä missä lajissa. Olin ehkä ajatellut lapsekkaasti, että jos tulos jostain hommasta on ”kiitettävä”, on kaikki syy mielihyvään, ja jos se on ”tyydyttävä” on aihetta tyytyväisyyteen.

Jouduin paljon tekemisiin ns. uskovaisten kanssa. Jotkut heistä olivat mukana uskonnollisissa herätysliikkeissä, jotkut poliittisissa.

Monta kymmentä vuotta myöhemmin ymmärsin, että he käsittivät saaneensa joltain taholta tehtävän. He olivat mielestään poikkeustapauksia. Tunsin myös ihmisiä, jotka olivat mielestään aivan poikkeuksellisen epäonnistuneita. Ehkä yritin sanoa, että tuollainen mieliala on vastenmielinen itsetehostuksen muoto.

Kirjoitin kerran pätkän hyvin älykkäästä ihmisestä, joka osasi tehdä johtopäätöksiä ja petyttyään sekä naisiin että heikkoihin ansaintamahdollisuuksiin analysoi lähitulevaisuuden ja omat mahdollisuutensa. Ja niinpä hän hirttäytyi hiekkarannan lähellä eräänä elokuun yönä 1939 Terijoen salavaan 20-vuotiaana, kaiken nähneenä ja kaikkeen pettyneenä.

Vähempään tyytyvät ihmiset kärsivät stressioireista ja usein myös valittavat niitä. Jotkut vetoavat stressiin ja kiukuttelevat.

Stressiksi on puoli vuosisataa nimitetty myös kognitiivisen vinoutuman aiheuttamaa tilaa. Ihminen väittää tietävänsä, miten jokin asia on, ja puolitajuisesti aavistaa, että on muitakin tulkintoja. Tuloksena hän alkaa revetä henkisesti kahteen suuntaan.

Kognitiivisen vinouman teorian esitti David Kahneman aika kauan sitten. Kaikeksi onneksi hänen myöhäisvuosien kansantajuinen kirjansa on suomennettu (Ajttelu, nopeasti ja hitaasti).

Kuten Taaleb hän on sellainen harhamielisyyden osoittaja, että hänen lukemisensa voi aidosti keventää oloa. ”Apina olkapäällä” on satuolento. Toisin sanoen se ei paina mitään.

Eikä se aiheuta stressiä.