Ankka

 

Aku Ankan elimiin kiinnitin huomiota niin kauan sitten, että kirjoitin Ylioppilaslehteen parodian aiheesta Aku Ankan viides sormi. Kun olin lukenut Werthamin kirjan viattomain viettelystä (Seduction of the Innocent), jossa julistettiin kaikkien sarjakuvien turmiollisuutta vanhanaikaisen psykoanalyysin perustein, väitin siis piruillakseni, että Akun puuttuva viides sormi on kastraation johdosta puuttuva penis. Niinpä. Veljenpoikia on, mutta ei isiä eikä äitejä…

 

Muistaakseni päähänpisto takana oli englantilainen kirja, jossa pilkattiin silloin suuressa muodissa olevaa marxilaista tulkintatapaa. Jutussani Nalle Pyh viitattiin siihen, että Nasu on selväsi tiedostamaton kansalainen ja Puh riiston uhri, jota kapitalisti käyttää törkeästi hyväkseen ripustaen häväistyksen huipuksi pyyheliinan kunnon karhun jalkaan tämän takerrettua hunajapurkkeineen pesäkolon ahtaaseen käytävään. Tai purkin sisältö oli sen ajan suomennoksen mukaan ”hinajaa”. Mistähän sellaista saisi?

 

Paitsi Aku Ankkaa myös sarjakuvalehti on suomalainen omituisuus. Yhdysvalloissa tuo julkaisutyyppi (comic book) syntyi toisen maailmansodan tarpeisiin, etenkin sotamiehille, joiden lukutaidossa ei välttämättä ollut kehumista. Salaseksi oli siksi paikallaan ja supervoimat hyvinkin tarpeelliset.

 

Muun muassa Akun piirtäjä Don Rosa todisteli jo yli kymmenen vuotta sitten, että sarjakuvalehti on USA:ssa käytännössä kuollut. Sodan aikana sarjakuvalehteä myytiin pari kolme miljoonaa kappaletta per numero. Vuonna 2010 20 000 kappaletta oli hyvä tulos. Ja Yhdysvalloissa Disney ja Euroopassa enimmäkseen Egmont pilasivat painotyön ja pitivät rahat.

 

Väittäisin huomanneeni silloin ennen, että suomalainen Aku oli kaikin puolin tuhdimpaa työtä kuin ruotsalainen kilpailijansa Kalle Anka. Amerikassa löysin etsimällä pikkukauppoja, joissa myytiin sarjakuvia. Kyselin tuttavilta. Donald Duck oli hämärästi tuttu hahmo. Disneyltä mieleen tuli lähinnä Mikki Hiiri.

 

Mutta niin ovat rahantekijät nopeita, että kun 1960-luvulla syntyi minua ilahduttanut sarjakuvan underground erilaisine räävittömyyksineen, Air Pirate Funnies joutui heti oikeuteen ja sai tuomion parodiasarjasta, jossa esiteltiin Mikin ja Minnin sukupuolielämää. Tuon lähteen mukaan Mikillä muuten on musta kikkeli, mikä viittaa tulkintaani, että M. Hiiri on oikeastaan afroamerikkalainen ja menee siten samaan sarjaan kuin ennen sotia suositut ”neekeri-ilveilyt”, joissa valkoiset näyttelijät mustasivat kasvonsa ja pelleilivät. Yksi porukasta muuten oli Al Jolson, äänielokuvan myötä suureksi nimeksi noussut iskelmälaulaja.

 

Suomessa, joka oli hyvin nyrkkivaltainen maa 1950-luvulla kustantaja Erkko oli huomannut tuotteen, jonka sekä lapset että aikuiset hyväksyisivät. Sodan aikana ja sen jälkeen oli huomattu, että huono viihde menee kaupaksi, mutta perinteisesti lasten ja nuorten julkaisut olivat hyvin jeesushenkisiä tai sitten niin partiopoikamaisia, että vähempikin olisi totiesti riittänyt.

 

Aku Ankka ei käynyt kirkossa, mutta oli muuten kunnon kansalainen ja lasten riemuksi jokseenkin hölmö. Lasten tietämä salaisuus on, että aikuiset ovat todellisuudessakin tyhmiä. Disneyn firmoilla oli ollut onni saada – vahingossa – talliinsa nerokas Carl Barks, ja tänäkin päivänä voi muisteluniteistä tutkia henkeä salpaavan hienoa kuvakerrontaa ja umohtumattomia tarinoita, joista oma suosikkini on kertomus vuoden kylmimmästä päivästä Karhujärvellä eli Akun ja Hannun kerskailukilpailusta.

 

Suomalaisia Aku miellyttää, koska hän jaksaa väkertää, vaikka yleensä epäonnistuu, ja on kaikin puolin tavis. Ja niin vaaraton, että hänelle saa nauraa, jos nyt tarvetta ilmenee. Nykyisin harvemmin.

 

Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä.

Suomen sote

 

 

Sukulaismies juoksee Haminassa Kirkkojärven marssia luultavasti 30 asteen helteessä. Hän pärjää kokemuksellaan, ja baretin väristä päätellen kunto on hurja. Mutta lomapäivinä Savossa voisi muistaa Isoisän mielipiteen. Syvälle syöpyneet onnen tunteet ovat siltä samalta kiinteistöltä tilanteista, jolloin en ole tehnyt oikein mitään, ja sitten aikanaan joku natiainen on kömpinyt pikkuauto (Machbox tai Corgi) kourassa ihmettelemään kaikkia käpyjä.

 

Sama asia toisilla sanoilla. On yllättävän helppoa harjoitella itsensä romuksi joko ruumiillisesti tai henkisesti tai molempia.

 

Koripallovalmentaja kertoi, että joku hänen kanssaan Helsingin (!) olympialaisissa pelannut kaveri oli myöhemmin ponnistanut reisiluunsa poikki. Fysikaalisesti ja fysiologisesti sellaisen pitäisi olla mahdotonta, mutta ei vain ole.

 

Kateissa on se teepaita, jossa oli Bart Simpson ja englanniksi hänen kuuluisa iskulauseensa: olen alisuoriutuja, ja ylpeä siitä.

 

Ylijännite on kovin kiiteltyä. Silti ei tarvitse olla sähkömies tietääkseen, mitä ylijännite aiheuttaa seinässä ja sydämessä. Käämi palaa.

 

Huvituin luettuani jostain, että jo keskiajalla taitava seppä olisi opastettuna onnistunut valmistamaan patopainemoottorin, joka voi toimia myös ilman liikkuvia osia. V 1-raketeissa taisi kuitenkin olla läppä. Tämä rakettimoottorin edeltäjä on aika tehoton ja siinä on erittäin harmillinen piirre. Se paukahtelee tai surisee erittäin kovalla äänellä, yli 100 desibeliä. Lisäksi se on suhteellisen tehoton. Toisaalta polttoaineeksi kelpaavat vaikka veistellyt päreet, ellei huonoa bensiiniä satu olemaan käsillä.

 

Kiinnostuneet voivat avartaa tietojaan hakusanalla ”valveless pulsejet”. Noissa lähteissä ei mainita, että toimintaperiaate näyttäisi olevan sama kuin barokkitrumpetissa tai signaalitorvessa. Puhalletaan ja päristetään huulilla. Kuten tiedetään, venttiilittömällä torvella voi saada aikaan todella kaunista musiikkia, mutta se vaatii hyvin paljon taitoa. ”Jouluoratorion” alussa oleva sykähdyttävä torviosuus on sävelletty sellaiselle soittimella, vaikka se käytännössä menee hienosti tavallisella nykytrumpetilla, jossa siis on kolme venttiiliä.

 

Vaikeisiin ja pahoihin asioihin mennään, jos palautetaan mieleen, että toisen maailmansodan ”tulimyrsky” (Hampuri, Dresden, Tokio) on samanlainen ilmiö, jossa polttoaineena on mikä tahansa myrskytuulen irti repimä. Kohteet tukehtuvat, elleivät ehdi palaa. En suosittele kuvauksia asiasta. Itse olen lukenut niitä.

 

Runsaiden ja osittain luotettavien silminnäkijöiden kertomusten perusteella on arvioitu, että Lontoo suuri palo vuonna 1666 saattoi olla tulimyrsky.

 

Ja se antaa aiheen ajatushyppäykseen. Sekä Boccaccion ”Decameronen” henkilöt että Isaac Newton olivat pandemiaa paossa saadessaan ratkaiseva oivalluksensa.

 

Mitä otsikossa mainittuun soteen tulee, isoäitini äiti tapasi siteerata emäntä, joka sanoi heittäessään unohtuneen hiivan leipien perään uuniin:” Kohan hänes on.” Hyvä oppi.

Vertaisvertailu

 

Eli yli puoli vuosisataa. Teki töitä ja makasi yöt. Kuoli ja kuopattiin.

 

Tavallisen ihmisen elämäkertoja ei kirjoiteta, ja verkossa kerrottuun on suhtauduttava suurin varauksin.

 

Hyvä käytös ja tietosuoja ovat kantoja kaskessa. Voisin vetää kiertokäynnin muutamankin kunnan ja kaupungin hautausmaalla. Valitettavasti ”Kansallisen elämäkerraston” ja vanhan ”Uuden sukukirjan” kielenkäyttö ei tule enää kysymykseen.

 

Erään muistaakseni 1700-luvun piispan pojasta lähteeni toteaa:” Yriteltyään tuloksettomasti jumaluusopin opintoja Turun akatemiassa palasi hän maaseudulle vaipuen siellä välittömästi entiseen vähäpätöisyyteensä.” Yhteenveto erään toisen merkkimiehen pojasta päättyy:” Päivänsä hän päätti lukemattomista häväistysjutuistaan maankuuluna nurkka-advokaattina.”

 

Eilen mainitsemani Camus’n ”Putoamisen” kertoja, katumuksentekijä-tuomari, mainitsee että ystäviään voi ilahduttaa parhaiten kuolemalla ja hoitamalla itselleen hautajaiset, joissa ystävät voivat kukin valitsemallaan tavalla  osoittaa huojennustaan siitä, että taas on yksi vähemmän, johon pitäisi suhtautua.

 

Enkä osaa kävellä ainakaan Kauhavan hautausmaalla muistamatta, miten mainiolla tavalla Edgar Lee Masters esitteli kuvittelemansa kaupungin kuolleita runoteoksessaan ”Spoon River Anthology”. Siinä kuolleet kiukuttelevat toisilleen. 

 

Minulla on tämä sama käsitys yhteisöllisyydestä ja vanhoista hyvistä ajoista. Melkoinen osa joukosta ei ollut puheväleissä joidenkin kanssa syystä, joka oli kukaties unohtunut. Ja huomattava määrä arvioi itsensä niin hienoiksi ja ylhäisiksi ihmisiksi, että vain vielä hengissä rimpuilevien kaltaiset moukat voivat olla sellaista näkemättä. Ja se nuori mies – jotenkin päästään laho – jonka elämällä oli tarkoitus, oppia tietosanakirja ulkoa; hän kuoli pääsyään D-kirjaimen kohdalle.

 

Jatkaakseni hupsuista: pyydystän todella vaikeita kirjoja finna.fi -verkkopaikan katsottua, yleensä kaukolainana paikkakuntan kirjastosta. Järjestelmä toimii ja on nopea.

 

Oma luokitusjärjestelmäni on pitää kirjaston kirjat kirjaston kassissa. Se vähentää merkittävästi löytää palautettavat kirjat, kun se iili iskee. Eräitä töitä, kuten Pohjankirja-antologiaa tehdessäni olen saanut näin käsiini yli sata vuotta vanhoja tieteellisiä niteitä Ruotsista, ja eräässä toisessa yhteydessä kallisarvoisen kirjan – Milanon kaupunginkirjastosta.

 

Kun nyt on tämä mainio vuodenaika, vihjeeksi lukijoille vielä seuraava. Jos harrastaa klassista musiikkia todella innostuneesti, idagio -niminen verkkopalvelu tietokanteineen hakkaa mennen tullen Spotifyn. Hintakaan ei ole paha. Tyypillisesti jos haluaa kuunnella peräkkäin esimerkiksi Chopinin E-duuri Scherzon 30 johtavaa tulkintaa, vaikka tietää, että Horowitz on paras, sieltä löytyy. Samoin ohimennen mainitsemani Marija Judina (Yudina) eri kuntoisine ja ikäsisine tulkitoineen, joista pidän kuin hullu puurosta, ovat kaikki siellä. Ja jos joku lukija harhailee HiFin rannattomilla aukeilla, tällainen qobus myy myös 192 kHz -kamaa ja levyjen painettua materiaalia. Se on kalliimpi kuin nyt kehumani idagio.

Kirjan muisti

 

Valokuvassa on lukijan mieli.

 

Muisti on väkevä voima, joka muuttaa.

 

Abstraktinen muistin sisältö, esimerkiksi se, että viisi kerta viisi on kaksikymmentäviisi, pysyy muuttumattomana niin kauan kuin muisti toimii.

 

Taiteen, esimerkiksi runon tai romaanin, ydinsisältö on muistikuvien muuttuminen. Jos kuittaan asian sanomalla, että olen lukenut tuon kirjan, en oikeastaan tunnusta syvällistä totuutta, vaikka se tarvittaisiin selittämään, miksi luemme, ja miksi lukeminen on meille hyväksi.

 

Lukemamme muuttuu mielessämme ja samalla mielemme muuttuu lukemamme johdosta.

 

Tähän on syytä vetää viiva. Muuttaako lukeminen meitä haluamaamme tai pelkäämäämme suuntaan eli hyvään vai huonoon, se riippuu tietysti sekä siitä, mitä luemme, että siitä, millaisia olemme.

 

Jos olet lukenut esimerkiksi Huxleyn kirjan ja pitänyt siitä, ehkä se on erikoisen vahva syy lukea se uudelleen.

 

Turvaudun empiriaan. Mielestäni joukko ”klassikkoja” eli sata tai viisisataa kirjaa, joista muuten ollaan siedettävän yksimielisiä olennaisin osin, ovat mittaamattoman paljon parempia ja ruokaisampia kuin se, mitä tänä vuonna ilmestyy ja mitä kenties mainostetaan korvamattomaksi ja ennennäkemättömäksi.

 

Ne keskeisset Tshehovin noin 100 novellia kannattaisi lukea aina kymmenen vuoden välein eli siis ensimmäisen kerran 10-vuotiaana. Dostojevski on huono esimerkki. Hän oli suuri kirjailija, mutta kova poika sekoilemaan.

 

Valitettavasti muun massa tekijänoikeuslaki on sotkenut selvän asian. Hyvää taitoa ja kokemusta tarvitaan kuvaamiseen eli kuvailuun. Todella hyvä kirjallisuus luo todellisuutta. Lähin vertauskohta on metsän istuttaminen, paitsi että tässä tapauksessa istuttaja on keksinyt siemenkin itse.

 

”Seitsemässä veljeksessä” on kolme tai viisi kohtaa, jotka ovat ”todellisempia” kuin juuri mikään itse kokemasi. Kaiken huipuksi yksi näistä kohdista on uni! Mutta mikä toisaalta olisikaan sen todempaa. Uni on aidoista raaka-aineista kehrätty, hygieeninen, terveellinen ja hyvin maukas.

 

Taidanpa lukea nyt neljännentoista kerran ”Putoamisen”. Vaikka se on niim epätavallisen hyvin suomennettu, Amsterdamin ja siis Euroopan sumu, sillit ja synnit tuleva todellisiksi alkukielellä.

 

Camus’n palkitseminen niin nuorena oli täysin perusteltu teko, koska ilmavan keveyden (Mozart) sekoittaminen mahtavaan ja pohjaltaan sekasortoiseen tunteeseen (Beethoven) niin että lukija kuulee kaiken, on taitotemppu vailla vertaa.

 

Ja erityisesti mainitsisin melodisuuden, juuri se saman, joka Bachin tulkinnoista jää usein puuttumaan (paitsi kun pianoa soittaa Marija Judina). Sellainen on Camus. Sellaista voi olla kirjallisuus. 

Elämän kontrapunkti

 

Aldous Huxley lienee kokonaan unohtunut, ja varmaan sitten aiheesta. Oli hän kuitenkin erikoinen tapaus, menestyvä kirjailija kaikkein etevimmistä piireistä.

 

Hän meni kuolemaan muutamaa tuntia Jphn F. Kennedyn murhan jälkeen, joten uutinenkin jäi jalkoihin.

 

Mutta 1958 hän oli televisio-ohjelmassa luetellut maailman tukehduttavimmat ongelmat alkaen liikakansoituksesta ja yleisestä, ankarasta taipumuksesta keksi’ ihmisille paremmuusjärjestyksiä eli hierarkkinen sosiaalinen organisaatio.

 

Ja hän jatkoi: taipumus työntää poliitikkoja lapselliselle yleisölle hyödykkeinä ja kyky markkinoida heitä sellaisina.

 

Ja oli siellä myös pakottava tarve arvioida teknologian tuloksia massayhteiskunnalle, joka on altis viettelylle.

 

Tämä perustui elämänikäiseen seikkailuun kirjallisuuden, taiteen, tieteen, uskontojen ja mystiikan kanssa, unohtamatta tajuntaa laajentavia aineita ja idän mystiikkaa, joista buddhalaisuus oli lähempänä hänen arvostamaansa luonnontiedettä kuin kristinusko. 

 

Ajattelutapa välittyy romaaneissa, joista Ajan täytyy seisahtaa ja Elämän kontrapunkti sekä Uljas uusi maailma voivat muistua vielä mieleen.

 

Kirja on täyttänyt tehtävänsä, kun se unohdetaan. Jotkut kirjat ovat niin hyviä, että ne unohdetaan heti ilmestyttyään.

 

Kauhistuin hiukan, kun totesin kirjoittaneeni Perecin romaanista ”Elämä – käyttöohje” kokonaista 14 vuotta sitten tässä blogissa. Tänään se tuli mieleeni, kun muistelin television ”Alastoman kaupungin” alkuspiikkiä, jonka mukaan tässä kaupungissa on miljoona (vai oliko se kymmenen miljoonaa) kertomusta, ja tässä on yksi niistä.

 

Jos näkee Perecin tai Huxleyn tavoin tai niin kuin Balzc seinien läpi kymmenien kilometrien matkan suurkaupungissa, niin ei siellä ole yhtään tarinaa. Ihmisiä kyllä on. Tarina on aina rakenne, jotain keksittyä. Edes päivä Ivan Denisovitshin elämässä ei ole tosi. Päivä kenen tahansa elämässä, myös Siperian vangin, on enimmäkseen kääntyilyä ja jokseenkin yhdentekeviä mielikuvia ja ajatusten nukkaa.

 

Silti ei tarvita uskontoa eikä filosofiaa todistelemaan, että ihmisellä ja hänen elämällään on tarkoitus ja sisältö.

 

Siksi, kuten Huxley kirjoitti Orwellille, on erittäin paikallaan kirjoittaa varoituksen sanoja ja kirjoittaa ne hyvin. Pahantekijät eivät kysele tarkoitusperiä, vaan hyppivät silmille naulakengät jalassa ja pitkä puukko hampaissa.

 

Niin ja muuten – Huxleyn veljet ja isä olivat korkeimman kansainvälisen luokan biologeja ja tuo hienoksi mainostamani porukka viihtyi Cambridgessa muun muassa Bertrand Russellin porukoissa ja koetti terävillä aivoillaan keksiä keinoja seuraavan sodan estämiseksi. Ei onnistunut. Bach – Huxleylöytää musiikista myös sisältöjä – kirjoitti erääseen kantaattiinsa useaan kertaan fortissomossa tunnutuksensa ”trotz”. Siitä huolimatta että.

Iloinen asia

 

Eräiden vaalien edellä iskulause oli ”sosialismi on iloinen asia”. Se palaa välillä mieleeni, kun käyn terveyskeskuksessa ja katselen peruskouluun vilistäviä. Yhdysvalloissa tapasin useinkin ihmisiä, jotka eivät olleet uskoa, että Suomessa voi kouluttautua maisteriksi tai tohtoriksi käytännössä ilmaiseksi.

 

Jotkut sanoivat sitä sosialismiksi.

 

Ennen vanhoilla oli reumatismi. Piti olla linimenttiä. Se ol yhtä tärkeää kuin mummujen mikstuura ja tätien valeriaana. Jos sormeen tuli haava, otettiin sokerialalle tiputettua mikstuuraa, ja heti parani.

 

Nyt hakuteokset sanovat, että reumatismi on vanhentunut ja kananomainen sana. ’Reuma’ on monimuotoinen ja aika pitkälle huonosti tunnettu vika, joka luetaan autoimmuunisairauksiin.

 

Ennen oli toisin, siis sosialismia odotettaessa tai pelättäessä. Hammaslääkärissä ei tarvinnut käydä, koska mädän löyhähdyksen voi peittää kurlaamalla suuvettä. Tukkaa ei tarvinnut pestä, jos veti lisää rasvaa (Vitapoint tai Brylcreme). Alusvaatteet vaihdettiin kerran viikossa saunan jälkeen, jos silloinkaan.

 

Kuten usein, yritän nytkin lörpötellä mukavia tehostaakseni asiaa.

 

Sosialismi oli eri muodoissaan omasta mielestään tietoon tukeutuva ajatusrakennelma. Kommunismin pohjalla oli ”tieteellinen maailmankatsomus” eli siis tiede. Tätä korostettiin vuosikymmenestä toiseen.

 

Tuossa on yhteys perinteeseen, jota nimitetään ylimalkaisesti positivismiksi.  Olen tuntenut fyysikkoja, jotka ovat todistaneet minulle, ettei Jumalaa ole olemassa. Puhe ei ole tuosta asiasta, vaan siitä, ettei näihin erinomaisen luonnontieteellisen koulutuksen saaneisiin ihmisiin tehonnut lainaan vastaväite, että nyt sinä todistelet asiaa, jota ei voi todistaa. Monet tai ehkä useimmat teologitkin sanovat, ettei tuota asiaa voi tietää. Siksi tarvitaan uskoa. Ja usko on Raamatunkin mukaan ”luja luottamus siihen mitä toivotaan”. Ja toivo on täysin eri asia kuin tieto.

 

Fyysikot ovat välillä, viimeksi kuluneet vuosisadat, arvioineet ratkaisseensa kaikki merkittävät tieteelliset ongelmat. Viime vuosikymmenet ajatussuunta on ollut toinen. Joukko peruskysymyksiä on auki. Mitä on aine (eli siis energia)? Mitä on sähköinen varaus? Mitä on painovoima? Usein vastataan kuin kiukkuinen aikuinen lapselle, että turha kysellä, kun näinkin tullaan toimeen.

 

”Tosiasiat” tapaavat välillä kaatua romahtaenkin. Moni muistaa mahahaavan, jonka piti olla lähinnä sielusyntyinen ongelma, ja hyvin yleinen mahakatarri. Sitten havaittiin helikobakteerin vaikutus, ja hoitokin oli helppo. Minua hiukan vanhemmassa sukupolvessa mahahaava oli statussymboli. Isoa herra ei ilman sitä ollut tehtäviensä tasalla. Toisaalta oli todella paljon ihmisiä, jotka kärsivät vuosikymmenestä toiseen todella vaikeista vatsavaivoista, ja käyttäytyivät sen mukaisesti.

 

Minulla on hypoteesi. Venäjän lokakuun vallankumous on ehkä selitettävissä ilman sosialismia ja siis kommunisminaatetta. Entä jos syy oli nälkä? Etenkin Pietarissa mutta myös Moskovassa ja mikä pahinta rintamilla oli nälkää ja siis siihen liittyviä vaivoja. Ja Euroopassa oli kuitenkin tiedetty lähes tuhat vuotta, miten vaarallista on antaa aseita kantavien ihmisten nälkiintyä ja etenkin pitää lihakestejä heidän lähellään. – Mekanismi oli samaa lajia Ranskassa 1789.

Edistys

 

Nyt ei filosofointia, vaan vaseliinia ja nokea.

 

Autolehti oli saanut päähänsä vertailla laajasti kahta VW Golfia, joista toinen oli diesel mallia 2009 ja ajettu yli 200 000 kilometriä ja toinen uusi litranbensakoneella varustettu, hinnat luokkaa 4 000 ja 30 000. Vanha voitti.

 

Tämä ei ole vitsi. Tietysti uusi auto oli monessa asiassa parempi, etenkin turvalaitteissa ja muutenkin varustelussa, ja se kiihtyi selvästi paremmin.

 

Silti lehden (Moottori) arvioissa vanha oli ykkönen arvioitaessa kuljettajan ympäristöä, kaupunkiajoa ja maantieajoa. Uusi voitti ryhmissä taloudellisuus, suorituskyky, sisätilat, tavaratilat ja varusteet ja viimeistely. Lehden kriteerien mukaan tuomio oli kuitenkin tasapeli.

 

Herää raskaita ajatuksia. Lukija ymmärtää tai tietää, etten ole pahemmin selvillä autoista enkä edes kovin kiinnostunut. Varmaan nuoruusvuosien perua on jäänyt tapa lukea autolehtiä. Se on kai jotain hermostollista. Jotkut lukevat Aku Ankkaa. Kirjoittaessani Tekniikan Maailmalle kehaisin olevani ehkä yksi niistä aika harvoista, joka on lukenut tuon lehden kaikki numerot, enimmäkseen kannesta kanteen. Siis vuodesta 1953. Ihan samaa en voisi sanoa Helsingin Sanomista, koska se tuli Alakertaan ja saattoi olla hukassa, kun mummu luki Mikki Hiirtä. Meille kotiin tuli Uusi Suomi, ja Hesariin siirryin vasta niin myöhään kuin 1964, tosin sitäkin perinpohjaisemmin.

 

Raskas ajatus on ”itsestään selvyys”, että henkilöauton kaltaiset kalliit kulutushyödykkeet tulisivat jatkuvasti paremmiksi, myös ostajan kannalta ajatellen. Epäilyn varjo on sama kuin huoneistoissa ja pientaloissa. 

 

Olen tässä blogissa esittänyt ennenkin liiketaloustieteellisen sahajauhoteoriani. Kun on keksinyt hyvän makkaran ja saanut sijaa markkinoilta, on aika ryhtyä sekoittamaan sahajauhoa makkaramassaan. Puhe on katetuotosta, Amerikkalaisten alan yliopistojen mukaan ostajat kestävät jopa 90 prosentin sahajauhopitoisuuttta mukisematta, ainakin ellei makkarassa ole kovin paljon ruosteisia rautanauloja ja nupeja.

 

Tässä tapauksessa oma määrittelyperusteeni osuvat yksiin testaajien kanssa. Minusta on vallan mainiota, ettei auto jätä matkalle ja että se käynnistyy tarvittaessa. Onko se jonkun mielestä hieno, se ei jaksa kiinnostaa. Suorituskyky on sekin sivuasia. Ajelemme sievästi. Uudenaikaisuuksista arvostan eniten peruutustutkaa ja katveavustinta. Esimerkiksi kauppojen pihat ovat vaaran paikkoja. Rikkaat tuttavat muuten melkein tunnustavat, etteivät heidän komeat Mersunsa oikein mahdu pysäköintiruutuihin eivätkä tahdo taittua pysäköintitalojen ja -luolien käänteisiin. Mutta kukin makunsa mukaan, ja tarpeita on monenlaisia, esimerkiksi nuorilla lapsiperheillä aivan omansa.

 

Mutta lehden jakamat tiedot viittaavat vahvasti siihen, että kansainvälien kilpailu on kova ja myös VW reagoi siihen perinteisesti, huonontamalla laatua ja nostamalla hintaa. Ankean asiallisille on tarjolla Skoda, joka tosin kuuluu olevan sangen hyvää tekoa, tai sitten kilpailijan Renaultin omistama Dacia. Mielenkiintoisesti Mossesta ja Ladasa joillekin rakas Venäjä tuntuu pudonneen kokonaan kuvasta mutta maailmanpolitiikka toimii. Käänsi päänsä mihin vain, Kiina rynnistää.

 

Huokaus: ottavatko poliitikot ja EU-kriittiset huomioon, että muiden ongelmien lisäksi EU on kukaties jo hinnoitellut itsensä markkinoilta? Niin – mahtaako mistään saada edes sellaisia polkupyöriä kuin muistamani armeijan vehkeet, jotka kestivät huonoa hoitoa ja kovaa käsittelyä vuosikymmeniä?

 

 

Karjala takaisin?

 

Tässä esimerkki arvostelukyvyn pettämisestä. Jotkut ovat innostuneita niiden perään.

 

Kun television setä kertoi, että suomalaiset potkupalloilijat harjoittelevat Repinossa, ajattelin että vuodesta 1948 Kuokkala on ollut Repino. Paikkakunta, jossa isäni syntyi pari päivää vaille sata vuotta sitten, oli Terijoki.

 

Kunta oli erotettu Suomen suuriruhtinaskuntaan kuuluvana Kivennavasta, josta isoäitini oli kotoisin, Joutselästä.

 

Taidemaalari Ilja Repin, jonka näyttely on nyt Helsingissä, ei taipunut koskaan suostutteluihin, joita riitti, eikä palannut Venäjälle. Hänen poikansa kuljeskeli kummajaisena Töölössä sotien jälkeen, ja Caloniuksenkadun ruokabaarin seinällä oli kai pojalta lähtöisin ollut isän taulu. Missä lienee nyt? Arvo olisi suuruusluokkaa miljoona euroa.

 

Kun tämän blogin kommenteissa vilahtaa ajatus, että Karjalan menettämisessä tapahtui vääryys, pidän mielipidettä oikeana. Kun eräitten tuttavienikin johdolla vaadittiin Karjalaa takaisin, pidin ajatusta huonosti harkittuna. Jos se olisi nyt tarjolla, olisin edelleen sitä mieltä, ettei meillä olisi aihetta eikä etenkään varaa ottaa sitä. Saksalaisilta voi kysyä. Rikottu kaupunki tulee suhteessa vielä paljon kalliimmaksi kuin huonoon kuntoon päästetty talo. Eikä muistojen Viipuria ole enää olemassa. Ehkä sitä ei koskaan edes ollut olemassa. Ainakin omat sukulaiseni suhtautuivat kaupunkiin välinpitämättömästi ja muuttivat Helsinkiin heti kun kykenivät, 1930.

 

Mainitut sukulaiset eivät tosin osoittaneet yleisissä asioissa kovin kehuttava arvostelukykyä.

 

Sitä vastoin Martti Siirala oli kyllä oikeassa psykiatrina. Koettu massiivinen vääryys on pysyvä taakka uhrilleen ja joskus tämän jälkeläisille. Pienempikin vääryys… voisin luetella suomalaisia kyliä ja sukuja, jotka eivät ole olleet sataan vuoteen puheväleissä, ja syy on tyypillisesti jokin aidanseiväs tai luvaton laiduntaminen vuonna 1907.

 

Tässä on tämänkertainen asiani. Huomio, Hannele Pokka, Suomen Latu ja partiolaiset. Soisin että kovin neuvostohenkinen ”Uho Kekkosen kansallispuisto” saisi toisen nimeni, isäni Kullervon 100-vuotismuiston kunniaksi. Kekkosella ei ollut kovin paljon tekemistä tuon tunturialueen eikä varsinkaan reppuretkeilyn kanssa.

 

Sopivia ehdokkaita olisivat ”Saariselän kansallispuisto” tai esimerkiksi ”Paulaharjun kansallispuisto”. Paulaharju se toi nuo seudut tietoisuuteen ja oli lisäksi loistava kirjailija.

 

Vaikka Kekkonen asui hämäläisten talossa Kampinkadulla, yksin tein Urho Kekkosen kadun voisi muuttaa Risto Rytin kaduksi. Kulosaaressa on vain Risto Rytin tie. Mauno Koiviston katu olisi hyvä myös.

 

Kamppi muuten tarkoittaa sotakenttää. Nykyisen Kampin keskuken paikalla oli Turun kasarmilla (Lasipalatsin paikalla) majailleiden sotilaiden äkseerausalue, ja siitä Leppäsuon suuntaan kaalimaat ja kolerasairaala.

 

Kunnallisvaalien kunniasi, 

Höperyydestä

 

Partiossa tunnetaan Kimin peli, alkuperäisteoksessa Jalokivipeli. Heitetään pöydälle kymmenen – kaksikymmentä tavallista esinettä, ja kun ne on peitetty pelaajalta, tämän tulisi muistaa mahdollisimman monta.

 

Lusikka, glemmari, käpy, ruuvi, ruman keltainen leluankka…

 

NYT oli virallisesti väärässä julkaistessaan artikkelin, jossa kerrottiin, että hyvä tai olematon muistiin palauttamiskyky on nyt löydetty ja todettu. Kyllä ne on tunnettu kauan, ellei aina. Muukin kirjallisuus kuin Kipling tulvii esimerkkejä tästä. 

 

Ennen maailmassa vakoilijat olivat nykyistäkin tärkeämpiä, ja kirjoitustaitoiset varmuuden vuoksi hirtettiin. Niinpä yksi ja toinen ilahdutti oikeaa valtiastaan pulputtamalla lyhyen käynnin jälkeen tarkat tiedot jonkin sataman sotalaivoista, niiden takilasta, aseistuksesta ja arvioidusta kantamasta. Muutkin kuin Sakari Pälsi kirjasivat kertouksia eri seutujen perusasukkaista, jotka piirsivät vaikka kiven kärjellä mursunluuhun tuhat kilometriä rantaviivaa tarkemmin kuin myöhäisten vuosisatojen kartoittajat. Eräät Uuden Guinean asukkaat pelasivat venäläistä rulettia levittämällä maahan 60 sientä, joista muutamat olivat tappavan myrkyllisiä.

 

Mieli läikehtii. Olen sekä kuullut että lukenut oman tilani usein. On hetkiä, jolloin en tahdo saada mieleeni, jonkun hyvinkin tietämäni ihmisen nimeä enkä piirteitä. On hetkiä, jolloin muistan molemmat ja lisäksi vaatteet ja kalevalakorun miehustassa, neljänkymmenen vuoden takaa.

 

Lähipiirissä esiintyvät kummallisuudet panevat epäilemään, että jossain mielessä koko menneisyys elää ja muisti säilyttää kaiken. Seitsenvuotias nuorkoululainen oli opetellut almanakan. Saa kysyä nimeä tai päivää. Ville 6. huhtikuuta. Joku oli maininnut ortodoksisesta kalenterista ja joku kolmas keskiaikaisesta kalenterista. Pelkään että saamme piankin kuulla pyhimysjuhlat ja ainakin pääpiirteet heihin liittyvistä legendoista. Pyhä Martti, oikeastaan Martinus Toursilainen, köyhien ja vaivaisten suojelija, muistetaan kuolinpäivänään 10- marraskuuta, joka on edelleen Martin päivä. 

 

Martinhanhea syötiin pyhimyksen muistoksesi. Hurskaana miehenä tämä yritti välttää piispaksi joutumisen piilottautumalla hanhitarhaan, kun valitsijat tulivat. Nämäkös hyväkkäät kavalsivat paikan kaakatuksellaan.

 

Höperöt ovat ehkä viisaampia kuin ne nuoremmat, joita viisaiksi huudetaan. Moni jo kuolinvuoteelleen laittautunut huhuilee lapsuuden leikkitovereitaan nimeltä ja muistaa nuket ja käpylehmät.

 

Muistin voima on väkevämpi kuin havainnon – je me onnettomat väitämme uskovamme vai sen, minkä näemme, vaikka emme todellisuudessa näe paljon mitään, ainakaan merkittävän pientä ja mahdottoman suurta.

 

Kimin peliä voisi ehjä pelata myös sanoilla, hajuilla ja äänillä. Sanat ovat minun, Kerran voitin televisiossa kaksi muuta professoria ohjelmassa, jossa luettiin noin kymmenen sanaa tekstiä, joista piti tietää kirjoittaja. Kotona kirjahyllyn ääressä olemme joskus harjoittaneet tätä. Jotkut ovat mahdottoman hyviä. Myös olen tavannut ihmisiä, jotka eivät tarvitse melodiaa tunnistaakseen säveltäjän, koska heidän ”käsialansa” on niin omintakeista. Totta. Brahms on sellainen, ainakin monissa teoksissaan. Ja tuo luonteenomainen intervallien käyttö on hauska ilmiö, koska se ei oikeastaan liity sointuihin eikä soinnutuksen oppeihin. 

Väsyneet talot

 

Kun olin asiantuntija, talojen ja muiden asuntojen viallisuus kulki samaan suuntaan kuin niiden hinta. Kun lakkasin olemasta asiantuntija, esiin olivat juuri tulleet taitomiehet, jotka ostivat sopivasti viallisen talon vaatiakseen sitten kevyesti puolet kauppahinnasta hinnanalennuksena. Tuo sana merkitsee käytännössä samaa kuin vahingonkorvaus, mutta on oikeudellisesti eri asia.

 

Sisäilma- ja homeongelmat ilmenivät silloin. Nyt tiedetään, että muun muassa puu ja betoni ovat vaarallisia rakennusaineita, ellei sitten syy ole eristemuovi.

 

Jutun kuvassa on Jylhä, Jylhän sähköosuuskunta. Kuva ei ole aivan uusi eikä edusta nykyisä näkymää. Jylhä kirjoitti sen hurjan runon talon nopeasta kuolemasta. ”Autio piha, hylätty talo, ikkunoista on sammunut valo, ovet on auki, liesi on jäässä, ammuttu koira porraspäässä…”

 

Sadan metrin päässä on keltainen talo, joka pitää purkaa. Isoisäni asiantuntijan arvion mukaan taloon 1890-luvulta. Se on oudon jyrkkäkattoinen, arviomieheni mukaan ”ryssän mitoilla tehty”. Totta. Tshehovin Moskovan seudun talo Melihovo. Katso hakukoneella ’Melikhovo’.

 

Talo oli asuttavaksi vaarallinen jo kun muutimme tänne. Ulkorakennuksen purimme silloin. Ja purkaminen muuten on kallis lysti, eikä osaamattoman pidä ollenkaan ryhtyä siihen. Siltä varalta, että joku keksii kysyä: polttaminen ei ole luvallista. Kysytty on.

 

Saksan varhaiskeskiajalta oleva talo ja suku on hurja juttu. Katso eilinen kommentti. 

 

Suomessa on se tuttu ongelma, että 1600-luvun alun ja sitä edeltäneen vuosisadan lopun veroluetteloissa ja jopa vanhemmassa Vatjan viidenneksen verokirjassa esiintyy tuttuja sukunimiä aivan tutuissa pitäjissä, mutta kuka nämä Korhoset ja Kinnuset selvittäisi, ja miksi? (Ja Kemppiset.)

 

Pohjanmaalla, jossa talon nimi hallitsi, 1500-luvun talon nimet esiintyivät myös koulutovereitteni sukuniminä ja lienevät edelleen yleisiä. Mutta koko maakunta on sukua ja pienienkin peltojen menneisyys löytyy. Itse arvelen kirjoittavani tätä Padisen luostarin mailla, siis 1200-luvun tietojen mukaan, mutta samalla paikalla Virossa oli ehkä linnoitus jo satoja vuosia aikaisemmin, ja Espoonlahden perukassa on todettu asutusta vuosituhansia…

 

Yllätys. Tämä ei ole kotiaine. Tämä oli aine kodista. Kotisi olet sinä, se mitä et itse tunne. Ehkä olet vankila tai hullujenhuone? Vanhat muuttuvat vanhainkodin näköisiksi muutamassa viikossa.

 

Asian fysiikka on ihan selvä. Olemme tilaa, jota hengitämme. Ja eikö ole lohdullista tietää, että tuo tila on perinteisen mikroskooppisesti melkein kokonaan tyhjää. Mutta salaperäisesti jotkut talot kummittelevat kuoltuaan, kuten eräät ihmisetkin,  niin kauan kuin heidän avaruutensa on.

Vintage II

 

Eilen panin kuvaksi naisten sukkanauhaliivit, koska yllätyin. Olisin arvannut, että sellaiset ovat yhtä mennyttä aikaa kuin miesten pohkeen ympäri kiinnitettävät sukankannattimet, mutta ei. Erittäin tunnettu verkkokauppa mainostaan noita liivejä tarmokkaasti.

 

Kuvastoista päätellen viktoriaaninen muoti on äkisti etenkin nuorten suosiossa. Rannekello ei sekään kadonnutkaan käytöstä, vaikka luulin niin. Omat tekniikan tohtorini käyttivät puhelinta ajan tajuamiseen. Itse rannekelloa sanotaan I maailmansodan uutuudeksi. Suomessa miehen arvo ja asema luettiin kellonperistä vielä vuosikymmeniä, ja valmisvaatteiden housuissa oli vyötäröllä kellotasku.

 

Suomi-verkkarit olivat virallisesti käytössä 1932 – 1964. Jo ennen sotia pusakassa oli vetoketju! Verryttelupuvun housut, viinapullo takataskussa, oli maalaisjuopon työasu kouluvuosinani. Uuno Turhapuron pussihousut herättävät kysymyksiä, mutta verkkopaita eli brynja tuli kauppoihin ennen kuin itse ehdin koulusta väljemmille vesille. Suomessa oli merkittävää tekstiiliteollisuutta, joka sitten kuoli laakista. Sattuneesta syystä sitä ei kukaan keräile. Mutta junan ovessakin luki Hyvin yllä hyv’ on olla.

 

Kuvassa on väärennettyä vanhaa kuistiltani. Valurautaiset pöytä ja tuolit eivät kaadu tuulessa ja talvehtivatkin pakoillaan pois tiehensä.

 

Kiinnostuin kotien pikkutavarasta, kun järjestimme noin viisi vuotta sitten vanhempieni asuntoa. Vaikka roskalava odotti pihassa, valokuvasimme kaiken, myös kahvilusikat, maljakot ja kirjahyllyn metri metriltä. Kaiken jälkeen vasta käsitin, että tässä on jotain, mistä keräilijät eivät tiedä eikä museoilla ole otetta: erittäin huolellisesti pidetty paremman perheen koti oleellisesti 1970-luvun hengessä Espoosta.

 

Talot kuiskivat menneisyyttä. Pitäisi kuitenkin tietää, että vanha talo on ostajalle pommi. Hyvin herkästi siinä on kuluja ja työtä loppuiäksi, eikä kunnollista tule sittenkään. Osa sodanjälkeisistä rintamamiestaloista on toki kunnossa, mutta paljon riippuu perustuksista ja katteesta. Vanhoissa kivitaloissa on sekin – kuten kotitalossani maalla - että rakennus oli valettu paikalleen, ja lyijyiset viemäri- ja rautaiset vesijohtoputket olivat valun sisällä. Käsitin että tilanne oli sama kuin monissa vanhoissa suojeluskunnan taloissa. Tekemätön paikka.

 

Tiedän remonttitaitoisen perheen, joka osti vanhan kaupan, jossa oli runsaat varastotilat ja hyvät kellarit. Hyvä löytö, heille. Ja vanhat koulurakennukset ovat asia erikseen.

 

Tämä herättää muutaman ajatuksen. Englannissa, Ranskassa ja Belgiassa olen asunut hotelleissa, joille ei ole selvästikään tehty juuri mitään sitten 1800-luvun. Pintapuolisen tietoni mukaan Keski-Euroopan syrjäseuduilla on asumuksia, joissa sama suku on asunut 500 vuotta.

 

Sellaista termiä ei ole kuin ”käytetty talo”. Esineissä tilanne on niin toinen. Pitää paikkansa, että moni tyyriskin tavara on suunniteltu kestämään vuoden ja 11 kuukautta.

 

Minua miellyttää sellainen keskivanha, johon liittyy jotain. Valkoinen, iso emalikyltti ”Asianajotoimisto Kullervo Kemppinen, puh. Kauhava 226”, on seinällä.  

 

Väärinkäsitysten välttämiseksi: kyltti ei ole ulkoseinällä, vaan tosi vintagena säältä suojassa. 

Vintage

 

Tuon niminen televisio-ohjelma on asenteita, ihmisiä ja tekemisiä, jotka ovat minulle hyvin vieraita, hämmästyttäviä ja kohdittain pelottavia. Siksi pidän siitä.

 

Amerikkalaiset jymyautot kauhistuttavat. Itse asiassa olen ajanut paljonkin kaverin kulkuneuvolla, joka oli autolautan kokoinen laite, 12-sylinterinen moottori ja bensiiniä meni sangollinen heti kun kosketti kaasua. Paikka oli Malibu ja auto omistaja Ron, professori. Sunset Boulevardilla tuli mieleen tätien ajotapa, ”driving by noise”. Aina kun rysähtää, käännetään vähän rattia.

 

”Vintage” näyttäisi viittaavan viininkorjuuseen ja siis tavalla tai toissella vuosikertaan. Tavaroissa vintage on kuulemme 20-80 vuotta vanhaa, iäkkäämpi antiikkia.

 

Suomessa ”antiikki” tarkoittaa heikkolaatuisia puusepänteollisuuden tuotteita tai jossain tapauksissa jonkun renkimiehen juovuspäissään nikkaroimaa tuolia tai kaappia, joita usein sanotaan ”kustavilaisiki”, koska niillä ei ole tekemistä Kustaa-kuninkaiden ja heidän aikansa kanssa.

 

Mutta esineet ovat viehättävämpiä kuin ajatukset. On minullakin kaapissa anoppi-vainajan peltinen kahvitölkki, jonka kylkeen on maalattu itse Paula-tyttö. Valitettavasti en huomannut tuoda Amerikasta Hills Bros- enkä Maxwell House -kahvitölkkiä, joten perikunta joutuu hankkimaan tuhkauurnan erikseen.

 

Mutta nuo kuvien sukkanauhat… Mielestäni Marilyn käytti tuollaisia liivejä. Sitten tulivat sukkahousut, ja se siitä. Samanlaista sukkanauhan lukkoa käytetään muuten nykyisinkin henkseleitä, ja henkselit ovat tarpeen ja hyvin hankalat frakin kanssa.

 

Minä olin yhteen aikaan laiha. Käytin henkseleitä. Ne kai olisivat vintagea, varsinkin kun jossain on armeijan napillisia kalsareita varten valmistetut olkaimet, ja samassa kaapissa puolitoista univormua ja koko toisen maailmansodan kokenut mantteli. Rähinäremmistä ei ole tietoa, eikä isäni pulu-kotsasta eli ilmavoimien koppalakista.

 

Viimeksi käydessäni Kansallismuseon alakerrassa oli vintagea. Ihastuin siitä kovin. Väitteen mukaan näytteillä oli mm. 50-luvun arkista tavaraa. Vielä mitä! Aivan ensimmäisiä matkaradioita, muovimukeja, Jukka-leluja, rakennuspalikoita (Väige ehitäjä) ja vaikka mitä. Itse olenmuina miehinä korjannut talteen pari painavaa tuhkakuppia, joista toinen on oikein muotoilua ja toisen pohjassa lukee ”valtio”. Lisäksi löytyy mekaaninen kirjevaaka, jolla voi punnita paperia lähes 20 gramman tarkkuudella, virkkuukoukkuja ja sukkavartaita.

 

Tekstiilipuolelta muistelen laamapaitaa, jotka olivat tytöillä ja pojilla samanlaisia. Televisio-ohjelman miehet ovat erikoistuneet erilaisiin kilpiin, Niitähän oli kaikilla vakuutusyhtiöillä omansa ja kirjakaupassa metallinen Veikkaus-merkki. Keräilijöille kelpaavat myös vanhat öljykannut, Esso Extra, Shell Super ja muut. Kyljestä oli katsottava SAE eli onko talvikamaa vai kesälaatua. Autokorjaamolta otettiin talteen rikkihappopullot, joiden sisältö oli välttämätön akkuja ladattaessa. Niitä valtavia pulloja harrastettiin, kun maahan iski kotiviini-innostus joskus 60-luvulla. Ja mistä nyt löytäisi Kaskas-kenkävoidetta? Ruokaveitsessä lukee Sorsakoski ja leipäveitsessä Fiskars. Mutta muuten näkee etteivät ihmiset osaa antaa arvoa romulle.

Yli-oppi

 

 

Eräs tuleva tohtori halusi kovin pitää ylioppilaslakkia muiden koristeiden kanssa vapun aikaan, etenkin astialla istuessaan. Hän illmoitti olevansa ”yli-oppi”. Pientenlasten kokoa olevia hillumishaalareita ei ole sattunut silmään. Olisiko tuoteaukko?

 

Tänään näitä on, ja sekä onnittelut että onnentoivotukset kaikille! Porthanian kuppilasssa kysäistiin toisilta fukseina, että mistä koulusta. Kun minulle oli kerrottu, mikä se SYK on, taisin sanoa että suomalainen yhteiskoulu… Kuulostaa aika vaatimattomalta.

 

Kukaties jatkoi samaan hengenvetoon, että kävi minunkin isäni Norssia, vaikkei suvussa ole ollut tapana käydä koulua, mutta hän jäi keskikoulusta pois ja keskittyi juoksupojan tehtäviin työnantajanaan Vientikunta Muna.

 

Omiin käsityksiini oli vaikuttanut voimakkaasti Aaro Hongan kirja Iloinen internaatti. Paljon myöhemmin ymmärsin, että siinä saattoi olla kolkosti taustalla Kankaanpään internaatti, jossa jääkäripataljoonasta hengissä selvinnyt Sippolan Sakarikin luki ja teki mahdottoman hienon lakimiehen uran, vaikka olikin sekä pohjalainen että aidosti sydämellinen ja hyväntahtoinen ihminen.

 

Kirjailijasta, joka oli tamperelainen lehtori Eero Arohonka, kuulin Hannu Salamalta, että tämä oli jokseenkin äkkijyrkkä tyyppi, joka pani koulu-uran poikki paljon miettimättä, muun muassa Hannulta, kai kolmannelta luokalta.

 

Muuan tällä viikolla julkisuudessa oleva henkilö on kuuden ällän ylioppilas Sykistä. En kiellä, että minussa heräävät tuollaisessa tilanteessa epäilyt, koska olen ollut niin paljo valitsemassa väkeä tohtoriksi koulutettaviin. Kuusi ällää ja valiokoulu on kohtuuton taakka luonteelle. Sykkiläinen ystäväni MM sanoi, että hyvä koulu – antoivat EP Salosenkin puuhata omiaan eli soittaa käyrätorvea ja kuunnella kavereitten kanssa Mahleria levyltä. Ja yksi rinnakkaisluokan poika oli kiinnostunut karjanhoidosta ja kirjallisuudesta, ja hyvä tuli.

 

Pentti Saarikoskelta kysyin kerran, eikö hän ole ajatellut hiukan opetella latinaa ja kreikkaa, kun noita käännöksiäkin kertyy. Pentti oli – hänkin herra paratkoon pohjalaissukuinen – kahden kesken sekä hyvin miellyttävä että innostava keskustelukumppani. Hän sanoi että taitaa olla myöhäistä – siellä Norssissa se klassisten kielten opetus nyt oli yhtä tyhjän kanssa.

 

Kun ympärillä on nyt epäluku oikeustieteilijöitä, mieleeni on palannut keskustelu korkeimman oikeuden jäsenen kanssa, jota pidettiin porukan parhaana, paitsi minä toiseksi huonoimpana. Hän tietomääränsä suomenkielisestä lainopista oli mahtava, mutta hän tuntui ajattelevan, että lainsäädäntö on eräänlainen vasikkahaka, aitaus jonka ulkopuolella ei ole mitään, ainakaan kiinnostavaa.

 

Hänen koulukaverinsa Viipurin valiokoulusta kertoi, että asianomaisella oli kaksi tätiä, joista toinen oli erikoistunut solmimaan nuoren lupauksen vasemman kengän nauhat välitunnilla koulun pihassa, ja toinen oikean.

 

Niinpä olen sanonut nuorille, sanani sopivasti sorvaten, että syventymishaluiselle on yliopistolla paljon vaihtoehtoja, joihin juridiikka ei kuitenkaan kuulu. Tämä meidän alamme on parhaimmillaankin kuin palavan sähköauton sammuttamista: vaatii rohkeutta, taitoa ja hyvät tiedot alan lukkoon lyödyistä perusteista.

Kunta

 

Suomen sitkein yleinen epäonnistumisen kohde on ollut vuodesta 1865 kuntahallinto. Epäkohta tuntuu jatkuvasti pahenevan. Myös nyt ollaan valitsemassa toisen luokan väkeä ratkaisemaan ensimmäisen luokan kysymyksiä.

 

Järjestelmää on uudistettu hampaat verillä. Esimerkiksi vuoden 1917 kunnallislaki aiheutti sisällissodan. Helsingin ja Tampereen sotaan tarvittiin ratkaisijaksi Saksa. Venäjä yritti pitää yllä omaa aluettaan eli Viipuria, hyvin tuhoisin seurauksin.

 

Merkillinen seuraus oli maalaisliitto, myöhemmin keskustapuolue. Jos seudulla ei ollut teollisuutta ja siis ei yhteistoimintaan totuttautunutta työväenliikettä, viimeisen sanan sanoivat edelleen ”manttaalimiehet” eli vauraat ja valistuneet viljelijät. Tehtaat taas perustivat tarvittaessa oman kunnan käyttöönsä, sellaisen kuin Valkeakoski, Lahti, Mänttä tai Forssa.

 

Nyt epädigitaalisille toiminnoille eli siis sosiaali- ja terveysalalle ja kouluille ollaan saamassa uusi ja arvattavasti entistä epätehokkaampi järjestelmä, ”hyvinvointialueet”. Pahoinvointialueita ei ole vielä paalutettu, vaikka ehdokkaita riittäisi.

 

Suomen ongelma oli alkujaan likilaskuinen feodaalijärjestelmä. Tänne koetettiin tuoda 1600-luvulla aatelin johtamia kreivikuntia, ja hanke epäonnistui täysin. Sen jälkeen siltarumpupolitiikka hoidettiin seurakunnan järjestelmässä eli pitäjänkokouksissa.

 

Paikallishallinnon eli läänien johdossa oli valtion edustaja, maaherra, aikaisemmalta nimeltään kuvernööri. Hänen ympärilleen kasvoi valtion virasto, lääninhallitus.

 

Meillä kaiken pahan juuri oli Venäjä, jossa oikeastaan koko maa oli alistettu erilaisten pikkuporhojen temmellyskentäksi. Kun myös armeija ja rautatiet olivat oudolla tavalla itsevaltiaan keisarin johdossa, tuloksena oli katastrofi, ja ensimmäiset onnistuneet kumoukselliset eli bolshevikit valehtelivatkin vaativansa valtaa uudenlaiselle hallinnolle, neuvostoille eli soveeteille. Tätä kesti noin kaksi viikkoa. Ainoaksi hallintoyksiköksi nousi Puolue. Saksassa ja Ranskassa valta oli keskitetty. Englannissa valta oli siirretty pankeille ja liike-elämälle.

 

Ruotsin järjestelmä on käytännössä hyvin erilainen kuin Suomen. Nyt Ruotsin hallinto on epäonnistunut pahasti ensin energiapolitiikassa ja siihen liittyen ympäristökysymyksissä, sitten maahanmuuttoasioissa ja viimeksi tavalla, joka herätti huomiota kaikkialla maailmassa, koronapandemian aiheuttamassa kriisissä.

 

Tämän rähinän syy ei ole perinteisen poliittinen. Oikeastaan halutti sanoa ikävästi Sanoman ja Ylen törmäilystä tilanteessa, jossa jopa Amazon on iskemässä perinteisen talouden selkään. Yhdysvalloissa federalismin räjähdys säteilee koko maailmaan. Paikallinen vain valtiollinen – osavaltio vai liittovaltio. Tuo 1700-luvun ongelma on nollasummapeli. Liittovaltio nousi Abraham Lincolnin aikaan teollisuuden ja rautateiden tuella. Silti nurkkapatriotismi voi edelleen hyvin, mutta Biden yrittää suurta muutosta.

 

Kuvio kunta – maakunta – valtio (ja EU) on kysymys digitalisaatiosta. Paikallishallinnon tukevin syy oli mahdottomuus hallita eli vetää taloutta ja järjestää voimavaroja etäältä. Tilanne on nyt romahdusmaisesti toinen kuin 20 vuotta sitten. Osa hallinnosta ja elinkeinoelämästä käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut. On kysytty, tarvitaanko maakuntia (ja keskustapuoluetta + perussomalaisia). Jatkokysymys: tarvitaanko kuntia? Missä on nyt verkkoajattelu, joka näyttäisi tulleen niin monin paikoin entisen sijaan?

 

Käytäntö

 

Eräässä asiassa, johon en halua lainkaan sekaantua, käytetään joukolla väärää merkitystä suomen kielen sanasta ”käytäntö”.

 

Kysymyksessä on verottajan omaksuma käytäntö, ei minkään maksajan. Kuvantietokone maksaa uutena enemmän kuin 1 200 euroa. Niinpä olen saanut vähentää eli poista sen hankintahinnasta 25 prosenttia vuodessa. Jos se olisi halvempi, hinnan saisi poistaa kerralla. Tietokone on ollut minulle tulon hankkimisväline vuosikymmeniä ja olen tehnyt enimmäkseen etätyötä niin kauan kuin muistan, ainakin vuodesta 1966.

 

Lopulta minulla oli IBM:n pallokone jollaisia näkee yleensä vain isojen firmojen sihteereillä. Käänsin ja kirjoitin niin paljon. Sitten tulivat alkeelliset kirjoituslaitteet, joissa oli aluksi yhden rivin muisti.

 

Isäni, joka oli meidän suvun uudistusfriikki, patisteli minuakin siirtymään nykyaikaan. Ilmoitin ettei tuollaisesta joka miehen tietokoneesta tule koskaan käyttökelpoista tavaraa ja että saa olla.

 

Tapahtui kaikenlaista, ja luvansiihen saatuani kannoin korkeimmasta oikeudesta kotiin koneen, näytön ja kasan lerppuja eli 5 ¼ tuuman levykeitä, joita aikanaan seurasivat korput eli 3 ½ tuuman levykkeet.

 

Kuka muu muistaa jonkin Windowsin version asentamien Exceliä varten aikana, jolloin piti syöttää käsin 30 levykettä ja odottaa ilmoitusta asennuksen epäonnistumisesta tai tietoa koko koneen kaatumisesta? Olen hyvilläni, kun huomasin, että Macin Texturilla pystyy lukemaan vuonna 1991 silloisella Wordilla tehtyjä tiedostoja ja joissain tapauksissa jopa Word Perfectiä.

 

Käytäntö… Jos jokin asia on useita vuosia ratkaistu samalla tavalla, verovelvollinen on useimmiten kuivilla. Joskus on mietittävä huolellisesti, olisiko hankittava verottajalta ennakkotieto, josta ei voi valittaa, tai ennakkoratkaisu, josta voi valittaa.

 

Nämä asiat ovat vähän vaikeita kenelle tahansa, esimerkiksi yhtiömuodon muuttamisen, listautumisen tai yhtiön ostamisen yhteydessä. Purkautuvatko varaukset? Ja ennen kaikkea miten yhdenyhtiössä käsitellään osakkaalle tulevaa jako-osuutta.

 

Voin vakuuttaa, että esimerkiksi kesämökin kaupassa, jossa myyjänä on jakamaton kuolinpesä, veron voi huolimattomasti toimien joutua maksamaan kaksi tai kolmekin kertaa. Vero voi olla esimerkiksi 30 prosenttia luovutusvoitosta, josta on vähennetty hankintameno-olettama. Tiedän yhdenkin mökin, joka on rakennettu 50-luvulla ja siirtyi nykyisille omistajilleen 20 vuotta sitten. Jos he perustavat nyt mökkiä hallinnoidakseen yhteenliittymän kuka maksaa veroa ja paljonko?

 

Ennen minulla oli käytössäni teos ”Verovalmistelijan opas”. Se oli verohallituksen omaa tuotantoa, ja siitä löysi vastaukset lähes kaikkeen – siis käytännöt.

 

Pienenä lauloin vilpittömästi ”Tyttö istui kivellä ja kivi oli siliä ja vesi sitä virutteli. Kun se oli saanut sen verokirjan, niin se itkeä tirutteli…” Piti siis olla ”erokirjan”. ”Eilenkin illalla pöydälläni oli ankkurikello ja peli. Voi piru kuinka pikkuisen asian tähden se heilan eron teki…”

Sivullinen valtakunta

 

 

Varusmiehen repussa kuulemma on Albert Camus’n ”Maanpako ja valtakunta”, pehmeäkantinen Kompassi-kirja. Sama nide, jonka sijaintipaikka on nyt Hamina, oli kuulemma vanhemmalla veljellä pari vuotta sitten samoissa riennoissa, ja sitä ennen heidän isällään sissikomppaniassa. Sen olin työntänyt hänelle minä.

 

Valinta on hämmästyttävä. Hiukan epäilen, että katsoin metsässä kanniskeltavaksi sopivan kevyen kirjan, mutta että Camus oli harkittu.

 

Joka tapauksessa olen hyvin ilahtunut. Tuokin on kirja, jota edes viisi tai kymmenen sivua luettuaan tietää, unohtamatta koskaan, millaista on hyvä teksti. Hyvä teksti on vielä hiukan tärkeämpää kuin hyvä elämä, eikä kysymys ole esimerkillisistä ajatuksista, kuten esimerkiksi Camus’n entinen ystävä ja kanssanobelisti Jean-Paul Sartre luuli.

 

Itse varusmiehenä kannoin mukanani ”Sivullista”, jonka luin kolmannen tai neljännen kerran silloin 60 vuotta sitten. Viimeksi katsoessani se samainen Livre de Poche eli pokkari oli hyllyssä.

 

Tämän poikien novellivalikoiman on suomentanut Maija Lehtonen, kirjallisuuden professori, joka ei ollut niin kuuluisa kuin kuuluisi. ”Pikku Maija Lehtonen”, meillä sanottiin. Se oli sisäpiirin kunnioittava vitsi. Hän oli tullut sodan jälkeen ylioppilaaksi kirjoitettuaan enonsa Eino Jutikkalan taloon Merikadulle. Molemmat muuten jäivät naimattomiksi. Taisin itsekin kokea sen erikoisuuden, että akateemikko komensi kirjallisuuden professoria tarjoamaan pikkuleipää.

 

Ja Otavassa oli pitkään julmettu ranskan osaajien joukko, ylimpinä Maijaliisa Auterinen, tietääkseni sanskriitista laudaturtyönsä tehnyt ja minulle Camus’n tuotannosta tärkeimmän, romaanin ”Putoaminen”, suomentaja, ja Aili Palmén, joka hänkin suomensi vaikeita teoksia opittuaan kielen täydellisesti Sveitsissä kouluttautuessaan; virheettömästi hän käytti myös ruotsia ja saksaa.

 

Siellä Oulun kasarmin perunakellarissa luin suurella hehkulla Colin Wilsonin esseekirjan ”Sivullisen ongelma”, jossa Camus’n sivullisuus oli nostettu aikamme ydinilmiöksi. Ja tuo perusromaani teetti työtä, koska olin opetellut ranskaa omin neuvoin, kun sitä ei opetettu koulussamme lainkaan.

 

”Putoaminen” on pelkkää yksinpuhelua tai oikeastaan puolikas dialogia. Päähenkilö, josta tuli minulle roolimalli, sanoo olevansa ”katumuksentekijä-tutkintotuomari”.

 

”Sivullista” käytin oikeustieteellisessä tenttikirjana. Tenttikysymys oli joskus ”Oliko Sivullisen päähenkilön Meursaultin tuomitseminen oikeusmurha?” Useimmat vastaajat olivat ymmärtäneet että ei.  Päähenkilö ampuu auringon sokaisemana rannalla oikeastaan vahingossa arabin mutta hänet tuomitaan harkitusta teosta giljotiiniin. Romaanista käy ilmi, että päähenkilön raivokas rehellisyys tulkitaan epäinhimillisyydeksi. Hän ei oikein puolustaudu, ja todistajien mukaan äitinsä kuolemaankin hän suhtautui välinpitämättömästi, vaikka kävikin maahanpanijaisissa. Hänet tuomittiin, koska hän oli tuomioistuimen mielestä paha ihminen. ”Rikollinen mieli” on Keski-Euroopassa oikeudellinen kategoria, ja kyllä sillä meilläkin on vaikutusta. Myös Kafka kirjoittaa, että Josef K. vangittiin ”vaikkei hän ollut tehnyt mitään pahaa”.  Se ei ole vangitsemisen peruste. Tarvittaisiin perusteltu syy epäillä rangaistavaa tekoa, mikä on kovin eri asia.

 

Luennoitsijalla oli tilaisuus esittää Camus’n muualla julkaisemat perustelut kuolemanrangaistusta vastaan. Mielestäni ne ovat tyhjentävät. Ja kirjailijan tuotanto osoittaa hänen ymmärtäneet varhain, että niin tai näin, elämästä seuraa aina kuolemanrangaistus.