24. huhtikuuta 2014

Pomppa ja anorakki



Pomppa on lyhyempi kuin palttoo, eikä siinä ole tamppia takana. – Toivottavasti lukija on nyt ymmällä.

Isoisän pomppa, joka oli hänen väitteensä mukaan käynyt ainakin Muurmannilla,   kärventynyt reijille Itäisissä erämaissa ja kokenut kapinatalven, roikkui Evijärvellä sen kaapin naulassa, jossa oli jerrykannu, hauenkoukkulankaa ja rikkinäinen pitkäsiima. Kun hän sitten sai päähänsä kirjoittaa pääpiirteet kokemastaan paperille, lyijykynällä asiallisiin lehtiöihin, tuo päällystakki palasi. En tiedä, oliko takin katselu ja hypistely kömpelö kirjallinen keino vai elämää.

Se ei ole asiallinen kysymys. Jos itse olin Tarzan sademetsän siimeksessä, vaikka joku olisi sanonut, että hintelä pikkupoika rapaisessa jokirannassa, aikuisetkin esiintyvät oman elämänsä elokuvassa. Sana ”elokuva” on kärsinyt väärästä käytöstä. Eivät ne kuvat elä selluloidilla eivätkä ferriitillä, saati mikropiireissä. Mieli elää. Jos haluaa vaikeasti äännettävän sanan, se on kognitio, kuulkaa.

Jätkämies ei haaveillut lyyssiä enemmästä eikä saappaita parempaa. Nykykielellä lyyssi olisi ehkä sarkakankainen pusakka. ”Blus” on pusero ruotsiksi. Sanan ”blouse” alkuperä on tuntematon. Suomennoksena voisi käydä myös sana ”nuttu”. Nuttu nurin, onni oikein. Lyyssejä voi ostaa Jalavan kaupasta. Pomppa merkitsi yhteiskunnallista nousua. Molempien kanssa päähineeksi sopi reuhka.

Kovasti innostuin, kun lehdessä selvitettiin, mikä on sittenkin paras vaate reippaanlaisesti ulkoilevalle käyttäjälle: täyspuuvillainen anorakki. Oli siihen pantu kuvakin. Ja nyt minä en ole varma, laitoinko isäni oranssin anorakin roskiin vai talteen. Minulla on itselläni punaisempi.

Artikkelissa sanottiin, että Englannin ilmavoimat käyttävät lentohaalareissa edelleen tätä hyvin tiukaksi kudottua puuvillaa. Sellaisessa kestää talvellakin veden varassa hengissä sen viitisen minuuttia, jonka jälkeen apua ei enää ole. Materiaali ei ole täysin vedenpitävää, koska se hengittää. Mutta kostuessaan hiukan sisäpuolelta ja ulkoa se turpoaa ja tulee entistä tiiviimmäksi.

En täysin viihdy fleeceissä. Pitää olla villaa ja alla puuvillaa. Nyt sitten joku muukin tunnustaa, että ”tekniset kuidut” aiheuttavat joko niljakkaan tai läkähdyttävän olon.

Olisiko mahdollista, että pöljä kansa olisi pantu pukeutumaan muoviin, kun siitä voi ottaa pienemmin kuluin suuremman voiton?

On minulla käytössä erinomaisia vaatekappaleita, kuten rautakaupasta ostetut housut, joissa on kätevät riipputaskut. Merkinnän mukaan ne eivät ole luonnonkuituja nähneetkään, eikä ole liioin tarpeen. Outoa se olisikin, jos myyskenneltäisiin vaikkapa märkäpukuja, jotka olisi valmistettu neopreenin sijasta luonnonkumista. Kampe kuhunkin käyttöön.

Tiukka puuvillakangas on aiheuttanut aikojen kuluessa loputtomasti kupeiden revähdyksiä ja pienempiä vammoja. Purjeiden käsitteleminen märkinä kohtalaisessakin aallokossa ei varmaan ollut herkkua. Märssypurjeen paikkaaminen käsipelillä ei ollut helppoa.

Romanttista, että tuo lujin purjekangas (canvas), jota aikoinaan lienee kudottu myös hampusta ja pellavasta, tunnetaan teltoista ja repuista ja taiteilijan ”kankaana”.

Mielestäni anorakki ilmestyi myyntiin sotien jälkeen, ehkä 50-luvulla. Aluksi sitä ihmeteltiin – mahatasku tuntui lapselliselta ja pään yli vetäminen hankalalta. Vaate yhdistyi mielessä eskimoihin, jota kukaan ei silloin sanonut inuiteiksi.

Isän ja isoisän johdosta olen nyt alkanut käydä alustavasti läpi Lappia tai oikeastaan Pohjoista koskevaa kirjallisuutta. Lappi kumminkin oli aikoinaan sekä Suomalaisten Siperia että Klondyke. Sinne voitiin ikään kuin karkottaa. Tiedän nimeltäkin pari kihlakunnantuomaria ja maanmittaria, joilla heitti päästä niin pahasti, ettei heidän voinut antaa kulkea muiden seassa kaupungin kaduilla. Niinpä heidät nimitettiin pohjoisten virka-alueiden tehtäviin, joissa he sitten aikanaan säädetyin tavoin heittivät henkensä.


Niistä ihmisistä, jotka hakeutuivat täältä etelästä pysyvästi töihin Lapin lääniin, tunsin muutamia ensimmäisiä. Eräskin Mauno oli kotoisin Pohjanmaan rajoilta Tuurista mutta asui elämänsä päivät Rovaniemellä ja kasvatti eteviä lapsia. Oli vastaavia ollut myös ennen sotia, mutta heitä oli yleensä pidetty hiukan omituisina. Ja jo kauan sitten jotkut papit, kuten Fellman, pääsivät virkaan ihan Lappajärvelle lusittuaan Lapissa, ja kasvattivat sitten pojistaan hovioikeuden presidenttejä ja vastaavia. Jotain Laestadiusta ei olisi muualla katseltukaan kuin pohjoisessa. Tekstien ja tekstiilien välimaastosta kerron alustavasti terveisiä. Erno Paasilinnan neljä antologiaa ovat nykyiselle mielelle kovin suppeita ja aika yksipuolisia. Jostain syystä poliitikkojenkin nyt mainitsemaa ”pohjoista ulottuvuutta” ei ole varsinaisesti edes yritetty koota kirjallisuudesta.

23. huhtikuuta 2014

Koko torvisoittokunta



Luultavasti operaattorit ja ehkä myös verkkokauppiaat ovat järjestäneet liiketoimintaansa lähinnä kananhoito-opasta käyttäen. Tai mahdollisesti vertaus on liian ystävällinen. Mahdollisesti siipikarjan kohtelu on parempi kuin asiakkaiden.

Käsi sydämelle: etkö koskaan tunne olevasi herkkusieni, joka saa kasvaa minkä kasvaa pimeässä, ja harvakseltaan sontaa silmille?

Tämä ei ole mitenkään uutta; kommentoin itse kirjoitustani.

Eilen erotin kummastelua aiheettomaksi arvellusta rähinästäni kunnon teleoperaattorin toiminnasta. Huomiota kiinnitettiin myös valitsemiini, loukkaaviin sananmuotoihin.

Tulkoon tunnustetuksi, että omasta mielestäni joudun taiteilemaan populismin ja markkinakritiikin välillä. Huomaattehan, ettei meidänkään kielessämme ole sanaa palveluntuottajien toiminnan arvostelulle.

Ei se vastenmielistäkään ole, mutta näin ison blogin kirjoittajana pidän asianani ärähdellä ja turvautua joskus myös provokaatioon, koska luulen, että iso yleisö joutuu jatkuvasti kohdelluksi kaltoin. Viestintäministeriö on, mutta senkin palvelujen taso olisi tutkittava. Sormituntumani on, että emme ole tässä asiassa vielä kehittyneet Neuvostoliiton tasolle. Olemme tsaarin valtakuntaa.

Olettakaapa että tällä blogilla olisi teidän, lukijoiden ansiosta merkitystä. Ympäristömme on verkko. Ja vastatkaa kysymykseen, miten luulisitte tapahtuvan sellaisessa (liioittelen) tapauksessa, että Tekniikan Maailma testaisi autoa tai Tietokone kojetta tai Kuluttaja pölynimuria, joka sitten leviäisi kesken testin. Arveletteko, että laitteen toimittanut maahantuoja antaisi jonkun päivystäjän vastata, että kai sitä on pakko Vapun jälkeen katsella, mutta mitään ei luvata.

Itse luulen, että esimerkiksi henkilöautojen testit olisivat tärkeitä. Jos myönteiseksi tulkittava testitulos on aihe maksaa Hesarin koko sivun mainos, tällaiselta vaikutelmalta ei voi välttyä.

Mitä sanoisitte, jos hotellihuoneenne ovi ei menisi lukkoon eikä ikkuna kiinni, ja respassa ojennettaisiin ruuvimeisseli? Miten toimisitte kansainvälisen pääomasijoitustoiminnan merkeissä lääkäriasemalla, jos teille annettaisiin piikki ja putki kouraan ja käskettäisiin verhon taakse ottamaan verinäytettä, kun jäljellä olevasta henkilökunnasta kukaan ei ehdi tai viitsi? Mitä minä tekisin, jos saisin terveyskeskuksessa röntgenkuvien kasetin ja kehotuksen käydä kehityttämässä nämä jossain ja tulla vasta sitten mussuttamaan?

Kun olen näitä seurannut, näen ihan selvästi tavaroiden ja palvelujen suuren eron. Nimenomaan mekaanisia laitteita on esitelty, testattu ja arvioitu kauan, ja tietoa löytyy myös verkosta kohtalaisesti. Kuluttajansuojakin tuli vuosikymmeniä sitten, ja säännöt sovellettiin juuri tavaroihin.

Palvelut – esimerkiksi autojen huolto ja korjaaminen – ovat vanhastaan jääneet vähälle. Matkapuhelinten huoltoa testataan harvoin, koska tuota toimintaa ei käytännössä juurikaan ole. Minulla on parhaat kokemukset paikkakunnan autohuollosta, jossa pelataan vanhaan tapaan nimillä ja kasvoilla eli siis luottamuksella. Ilahdun aina, kun Jaska sanoo, että käväise näyttämässä. Kun viimeksi soitin Veholle, sieltä sanottiin, että Pikahuoltoon on viikon jono, mutta Huoltoa saa odottaa kauemman ja Huolenpitosopimuksia otetaan huomioon tulevana kesänä.

Illalla menen salille. Kiitos onnen ja rouvani jumpparini on parempi kuin kukaan osaa kuvitella. Esimerkiksi silmälläpito on sekä hienotunteista että julmaa. Jään heti kiinni fuskaamisyrityksistäni. Kun katselen ympärilleni, ohjaajat eivät mielestäni viitsi mainita asiakkailleen edes selvästi vaarallisista tempuista, esimerkiksi kieltää rynnistämästä levytangon kimppuun heti, ilman lämmittelyä. Itse muuten uskon jo, että varsinkin epästandardi ihminen (suomeksi vanha) todella tarvitsee ohjeita ja ohjausta.

Kehun pidäkkeettömästi Ruoholahden Verkkokauppaa. Henkilökunta on hyvää. Joskus on tullut hiukan kokeilluksi. Kyllä nuo nuoret ihmiset oikeasti yrittävät sopeuttaa jopa puheensa asiakkaaseen. Olen esittänyt harvoin Helsingissä pistäytyvää maalais-eläkeläistä. Joskus taas olen muka ohimennen maininnut ”korkeakoulun kollegat”. Olen seurannut, miten joku myyjä varmasti vastoin ohjeita vastusteli, kun asiakas halusi ylioppilaslahjaksi näppäilykäyttöön kameran (Canon 5 D Mark III), jota saaja ei osaisi käyttää.


Mahdollisen kilpailun lisäksi julkisuus on kuitenkin asia, joka ehkä tehoaa suurempiinkin firmoihin. Jos on kanava käytettävissä, kuten minulla luullakseni on, toimin. Jaksamatta sitä toivoa odottelen että Elisa tekisi jotain. Tietenkin tunnen sieltä johtajia. En soittele heille. Todellisuudessa en ole avuton enkä neuvoton mutta luulen että moni on. Taannoin sieltä tuli tekstiviesti, jossa pyydettiin arvioimaan palvelu a) erinomainen, b) oivallinen, c) suurenmoinen. Ihan vapaasti olisi saanut valita.

22. huhtikuuta 2014

Fyr Elisalle



Koulun juhlassa joku ilmoitti soittavansa ”Fyyr Eliselle” ja niiasi. Ja poikki meni, viidennen rivin alusta. Sama toistui vuodesta toiseen. Aution Risto ei viitsinyt edes osallistua. Hän soitti hyvin.

Tämä muistikuva on yksi syy, joka sai myös minut ilmoittamaan tässä jo joitakin vuosia sitten, että vastustan pakkoruotsia. Vähä ymmärrykseni sanoi ja sanoo, että tohtorin tutkintoon asti on hitusen yhdentekevää, mitä opetetaan. Se ei ole pääasia. Kysymys on kuitenkin oppimisesta. Yhtä vähän kuin voi käydä juomassa lasin vettä toisen puolesta voi oppia toisen puolesta. Mutta sen voi näyttää, missä on lasi ja missä kraana ja millainen kikka on käytettävissä, ettei juotava mene rinnuksille.

Vertaamalla tuota vastustusta lauluun ja voimisteluun aloin hitaasti ymmärtää. Se ei ihan riitä, että jokin tuntuu pakolta. Pienelle pojalle sanotaan, että otapa lakki pois päästä, kun istut syömään. On sellainen tapa. Kyllä tuossakin liikutaan heikoilla jäillä, kuten tiedämme kommandopipoihin takertuvista syytetyistä käräjäoikeuksista ja asemiehistä tie-esteillä. Halu peittää kasvot – tämä sama halu kuin islamin naisilla – vaikuttaa vahvasti, mutta halu näyttää omaa tahtoa on isompi asia.

Kokemuksesta tiedän, että kauna oman tahdon murtamisesta kestää ainakin 50 vuotta. Ja lähes koko Suomen kansa on joutunut koulussa laulamaan, vaikka toiset nauravat. Vain huikea humala saa hetkeksi unohtamaan tuon pakkolaulun. Humalaisen loilotuksessa on ihmisen ääni, vox humana.

Ajattelin lähettää Elisalle nimettömän uhkauskirjeen, mutta he ovat järjestäneet asiansa. Ei heillä ole postiosoitetta eikä sähköpostia, ja puhelimeen he eivät vähällä vastaa.

Kiirastorstaina joku ystävällinen ja pätevä ihminen arveli, että turha minun on panna sisään vikailmoitusta, koska mekaanikot kuitenkin tulevat töihin vasta tiistaina, ja pingaus osoitti, että mykkänä ne linjat ovat.

Tässä ja nyt mietin, kuinka minun kävisi, ellen olisi Etuoikeutettu ihminen. Sosialismi on iloinen asia, kuten ennen oli tapana sanoa. Aina voi olla enemmän sosialisti kuin muut, ja edellyttää sen mukaista kohtelua. Siihen aikaan ihmisarvoa myytiin kioskilla. Yksi tuote oli puolueen jäsenyys. Toinen keino oli juoru, että asianomaisella on hieno auto. Kolmas keino oli soinnahtava työnimike tai titteli, jollaisia jaeltiin aitojen etujen sijasta. Neljäs – oma valintani – oli herraskainen puhetapa. Joku sanoikin minulle Linnan Pohjantähden noustua puheenaiheeksi, että tuo Jukka on kuin Räätäli Halme. Se tarkoitti, että puhuu niin hienoja, ettei itsekään ymmärrä. Luultavasti se tarkoitti myös, että tuollaiset saisi viedä pellon reunaan ja ampua.

Seitsenvuotias ymmärtää jo opettajan piiloviestin. Sinun täytyisi olla jotain sellaista, mitä et ole, koska tuollaisena et kelpaa. Sinun olisi osattava lukea, laskea ja laulaa, mutta ethän sinä osaa. Aikanaan sitten myös voimistelun opettaja osoitti erittäin uskottavasti, ettei voimistelu ole hauskaa eikä urheilu liioin. Se on velvollisuuksien täyttämistä, ja ellei osaa hypätä jonkin telineen yli, sitä on huono ja epäonnistunut ihminen.

Kyllä viesti menee perille. – Missä määrin tuo kunnianarvoisa käytäntö tunnetaan tänä päivänä, siitä en mene esittämään käsityksiä.

Jussi käväisi puhelimen verkkoyhteydellä katsomassa jotain sivua ja muutti ADSL-yhteyteni jotain pakkoasetusta. Toimitus kesti kolme minuuttia. Se oli eilen. Tänään yhteys on kestänyt jopa sen, että sähkö on räpsähtänyt tätä kirjoittaessani kaksi kertaa pois päältä. Hetken nikoteltuaan modemi, reititin ja verkkolevy ryhtyvät askareisiinsa.

Ja tämä on etuoikeus. Usein sukulaispojat kai osaavat avittaa käyttöjärjestelmän kikkaillessa. Ne ovat eri miehiä, jotka oikeasti osaavat ulkoa joukon kirjainlyhenteitä ja niihin kuuluvat numeroarvot. Mieleen tulee edesmennyt enoni, joka katsoi auton moottoria ja näki että jokin pyörii tai seisoo vaikka ei olisi pitänyt. Oikeastaan hän kuuli sen äänestä.

Kysyin, opinko minä tekemään tuo saman tarvittaessa. Sukulaispoika ei edes miettinyt sanoakseen, että et opi. Eikä hän kaupitellut esimerkiksi mokkulaa, koska täällä kotona on niin huono kenttä, ettei puhelinkaan yleensä kuulu eikä siis GSM-yhteys. Hiukan erikoista, että tuollaista sanotaan liiketoiminnaksi.


Nyt on tiistai. Koska Elisan ihminen luullakseni jättää raportoimatta korkeille johtajille asiattomat kirjoitukset, sanon turvallisin mielin ja 20 vuoden kokemuksella Elisan puhelin- ja laajakaistapalveluista: haistakaa kuulkaa paska.

Kukkia en tarkoita teille. Varmaan söisitte ne.

20. huhtikuuta 2014

Ovatko venäläiset ihmisiäkään?

Ovatko venäläiset ihmisiäkään?

Ihmisarvo on kaikilla, mutta se ei ole olemassa, vaan annetaan. Kultarahalla ei ole harakalle suurempaa arvoa kuin karamellipaperilla. Ihmisten laita on toinen, koska he antavat esineille arvoa mielensä ja ryhmänsä mukaan. Lapsuuteni kuvapelikorteissa ruskea, paksuhuulinen mies piteli kirkkaan taivaan alla hänelle arvokasta sateenvarjon rankaa, ja päässä oli puhki mennyt silinterihattu. J. Diamondin kirjassa on valokuva Uuden Guinean asukkaasta, joka näkee ensimmäistä kertaa muun heimoisen ihmisen. Noilla saarelaisilla, jollaisia ennen nimitettiin kätevästi alkuasukkaiksi, ei ollut koskaan ollut tietoa tai aavistusta siitä, että sumuisten vuorten takana olisi ihme ja kumma heitä itseään jossain määrin muistuttavia, kädellisiä ja jalallisia olentoja.

Miljoonassa kahvipöydässä mietitään, mitä tämä Putin aikoo. Sopivia selityksiä ei ole esitetty, ei siis liioin mediassa.

Jos tuntee jossain määrin totalitaarisia valtioita (Neuvostoliitto, Saksa, Kiina, mutta ei todellakaan Yhdysvallat) ja katselee esimerkiksi Anne Applebaumin hyvää kirjaa ”Iron Curtain. The Crushing of Eastern Europe 1944 - 1956”, 2012), myöntää kyllä, ettei nykyinen Venäjä ole sellainen. Ei se myöskään ole läheistä sukua tsaarin Venäjälle.

Ainoa näitä kolmea Venäjää selvästi yhdistävä tekijä on tuottamattomuus. Jos dollarin valmistaminen maksaa dollarin tai hinnaltaan tai arvoltaan sadan rahayksikön kojeen aikaansaaminen maksaa satakaksikymmentä, silloin eivät asiat ole kohdallaan. Tämä oli tilanne ennen maailmansotaa, stalinismin aikana ja hyvin todennäköisesti nyt.

Kun ruokaa ja suojaa ei ole, silloin tarvitaan järjestelmällistä väkivaltaa, kuten Ukrainassa 1930, tai kaiken voittavaa uhrautumisen alttiutta, kuten Leningradissa 1942. Kolmas ja suosituin vaihtoehto on johdonmukainen valehteleminen. Kyllä ihmiset uskovat aikansa, että heidän omat silmänsä valehtelevat ja kuulonsa kertoo väärin.

Varmaan tuo kolmas on Putinin keino ja hyvin todennäköisesti tietoinen keino. Se on paras selitys, kun ihmettelemme, miksi Putinin kaltainen vastuullinen poliitikko ja hänen puoltajansa, myös nämä kotimaiset, esittävät sellaisia perättömyyksiä, joista jää heti kiinni.

Tämä nuori toimittaja siinä television paremmassa Venäjä-keskustelussa (A-Talk) oli mielenkiintoinen. Hän osasi jotenkin toistaa 1970-luvun alkuvuosien stalinistien ilmekielen, vaikkei ollut edes syntynyt siihen aikaan. Se oli sekoitus kömpelöä nulikkamaisuutta ja määrätietoista röyhkeyttä; puhe on siitä miehestä, joka ehdotteli puolustusyhteistyötä Venäjän kanssa, mainitsematta kuitenkaan, ketä vastaan.

Venäläiset ovat mitä suurimmassa määrin ihmisiä, myös Putin. Viimeksi katsoin V. Sorokinin etevän kirjoituksen (NYRB). Hän on perustellusti sillä kannalla, että Neuvostoliittoa tässä rakennetaan uudelleen vain vaivaisesti kätketyn ideologian varaan.

Ajattelen toisin. Tavallaan ”Venäjä” tarkoittaa samaa kuin maailmanvallankumous tai kommunismi tai proletariaatin dikatuuri. Mutta totalitarismi puuttuu.

Yhdysvaltoja sanotaan Isoveli-valtioksi näiden järkyttävien urkintapaljastusten jälkeen. Sitä se on vain osittain. Noin laajaa urkintatietoa ei kukaan voi käsitellä eikä siis käyttää hyväkseen. Eikö DDR:n Stasille käynyt juuri näin? Vakoilutietoja ja ilmiantokortteja oli niin paljon, että koko toiminta melkein tukehtui niihin?

Putinin Venäjä poikkeaa edeltäjistään siinä, että ihmisiä ei tiettävästi ammuta. Myös sellaisen käsityksen saa, etteivät poliittiset vankeustuomiot tai karkotukset ole sittenkään kovin yleisiä.

Totalitarismi, jonka piirteistä ehkä lähemmin jatkossa, Hannah Arendtin ja muitten pohjalla, oli Italiassa syntynyt Mussolinin liike. Sielläkin turvauduttiin enimmäkseen painostamiseen ja pakottamiseen, mutta murhaamisessa ei päästy lähellekään Saksan, Neuvostoliiton, Kiinan ja Kamputsean tasoa.

Kun en parempaa keksi, väitän että totalitarismin puhetapa eli retoriikka syntyi Italiassa ja jäi historiallisista syistä enimmäkseen siihen. Muualla se antoi meille, jotka olemme omasta mielestämme demokratian kannattajia, hyvin karvaan opetuksen. Paskapuheita olisi varottava. Ei siksi, että ne loukkaavat siksi. Siksi että niillä on kaamea taipumus muuttua todeksi, teoiksi.


Pääseekö V. Putin niin pitkälle, se riippuu armeijasta, etenkin erikoisjoukoista, jotka on nytkin havaittu erittäin taitaviksi.

(Kuvassa Putinin kollegan patsas, 1991.)

19. huhtikuuta 2014

Pienet vihreät miehet



Kansainväliset uutistoimistot saavat tästä täytettä. Pieni vihreä mies puhui venäläisellä korostuksella, ilmeisesti ukrainaa, koska minä en ainakaan tahtonut oikein ymmärtää. Käyttääkseni itsensä A. Kiven muodostelemaa sanaa, pöhinää riitti (Taula-Matti: ”… Tultiin siitä oikein moiselle aukolle, heiluvaan suohon, ja suksilla sujuttiin yli tuon pöhisevän haudan.”)

Kerroin hänelle ekvivalenssitulkinnan ongelmista patentin suojapiirin määrittämisessä etenkin farmakologian alan keksinnöissä vuoden 2000 lisäpöytäkirjaa sovellettaessa. Selvitykseni sai hyvä vastaanoton eli aiheutti lisää pöhinää.

En ole ihan kirkastunut, olisiko kohteliasta hävetä sukulaisiaan. Joku kirjoitti lehdessä sydämeenkäyvästi juhlapyhien lusimisesta.

Mielikuvissa vankila, jossa siis lusitaan, on kuin valkoiseksi kalkittu hauta, yksinäisyydessään kammottava. Todellisuudessa vankiloissa ahdistaa yksinäisyyden puute, melu, kettutarhauksen kaikki kärsimykset. En siis ole joutunut vankilaan, vielä. Menneinä päivinä ylläpidin erilaista opetusta virkailijoille ja kuljin niissä sen verran, että hylkäsin ajatuksen ”kokeilusta”. Olin kiinnostunut valoisan yksinäishuoneen aiheuttamista aistiharhoista. Käsitin että kokeilu ei todista mitään. Vaikka olisi sovittu mitä, sen olisi voinut aina keskeyttää huutamalla apua. Ei kukaan vankilanjohtaja pitäisi kiinni kalenterin kertomasta, kun omasta mielestään merkittävässäkin tuomarin virassa toimiva ”koehenkilö” karjuisi housunsa tahrineena eristyssellissä.

Kokeilin joskus sanoa, että olen menossa tapaamaan isääni vankilaan. Koehenkilöni olivat liian tuttuja ja hoksasivat, että isäni oli menossa tapaamaan yhtä vangittua ja minä toista, molemmat siis lakimiehinä. Toisen kerran vastasin aika tuntemattomalle kysyjälle puhelimeen, että isäni on vankilassa. Mutta todellisuudessa hän niin kuin sitten minäkin ajoimme vain poikkeuksellisesti rikosasioita, joten alkujaankin epäonnistunut ja arveluttava pilailu tyrehtyi.

Sukulaisuus kävi nuorempana pahasti hermoille. Olin yksi niistä pikkupojista, joiden on turha yrittääkään ampua ritsoilla laseja rikki. Kaikki tunsivat ja elleivät isää, isoisän, joka oli nuorempana kiivas mies.

Ne eräät, jotka ovat katsoneet asiakseen kiivailla eräistä parisuhteista – tarkoitan tietenkin samaa sukupuolta olevien – ovat sivuuttaneet suvun ja sukulaisuuden historian.

Oletko Sinä, arvostettu lukijani, sukua puolisollesi?

Kysymys on tarkoitettu viettelemään ajatukseen, että ”sukulaisuus” voisi tarkoittaa muutakin kuin biologista johtumista. Onko ottolapsi ”sukua” ottovanhemmilleen? Kysymys on tarkoitettu vihjaamaan, että myös oikeudellinen näkökohta on hyvin vahva. Adoptio oli sangen yleinen käytäntö Roomassa, etenkin ns. paremmissa piireissä, kuten hallitsijasuvuissa. Miten yleinen se on ollut kolmessa tuhannessa kulttuurissa, siitä on olemassa laajoja tutkimuksia.

Ennen myös suomalainen lakikieli käytti muun muassa todistajan valan esteinä käsiteparia ”sukulaisuus ja lankous”. Pelkään että tuo ”lankous” on kadonnut sekä puhutusta että virkakielestä. Se tarkoitti ”sukulaisuutta avioliiton kautta” eli esimerkiksi langosten suhdetta. Olen liian kiireissäni katsomaan asiaa lakikirjasta, mutta väittäisin tässä, että en kelpaisi esimerkiksi vaimoni sisaren testamentin todistajaksi. Senkin voisi tarkastaa, kelpaako rekisteröidyssä parisuhteessa olevan puolison sisar tai veli.

Pidän riittävänä lähtökohtana sitä ajatusta, että Länsimainen Kulttuuri perustuu luultua laajemmin omistusoikeuden järjestelmälle ja tuon oikeuden ylläpitämiseen. Väitetään, ettei kauppaakaan voi kunnolla käydä, ellei ole kohtuullista varmuutta siitä, kenelle maksetaan ja kuka voi antaa kuittauksen.

Suku ja sukulaisuus liittyvät lukemattomin sitein maanomistukseen tai jonkin maa-alueen hallintaan. Sellainen alue oli joskus saalispolku tai vaikkapa vesijättö, jolta saa poimia suuhunsa linnunmunia.


Olisiko tuo lyhyt aika, jota epäonnistuneesti ja perusteettomasti nimitetään ”industrialismiksi” eli noin 1840 -1990, ollut myös virheellisen ja taikauskoisuuden saastuttaman biologian aikakausi? Tarkoitan sukulaisuuden ja lankouden lisäksi kehitysoppia ja sen vastustamista sekä ennen kaikkea rotuoppeja. Tarkoitan että kun fysiikka ja kemia mainitaan nykyajan onnettomuuksien aiheuttajina, eikö kvasi-biologia olisi mainittava myös?

18. huhtikuuta 2014

Musiikkia ja mämmiä





Musiikki siirtyy kulttuurissa eteenpäin, mämmi ei. Nuoremmat eivät sitä syö. Se ei kuulu tähän asiaan, että minultakin jää väliin, kun olen ruvennut niin kovasti nirsoilemaan syömisteni kanssa. Pidän kyllä. Nuoremmat eivät pidä. Sekin saattaa olla Suomeen koteloitunut keskiaikainen jäänne. Niitä on paljon. Luulemme niitä kovin suomalaisiksi, kuten saunaa, joka yleisenä arktisena oivalluksena sai suomalaisen, meille tutun ”ikiaikaisen” muotonsa 1920-luvulla paisutetun kansallistunnon yhtenä muotona.

Mutta eilen en ollut missään mallassaunassa, vaan Vihdin kirkossa. Kuten lienee käynyt ilmi, olen kuullut tämän pääsiäisen perusmusiikin ennenkin. Kuten lienee niin ikään tunnettua, arvostelijat ovat yleensä tyhmiä paskiaisia. Niin minäkin. Ensin mietin, mikä ihmeen äänentoisto täällä kirkossa on. Hetken kuluttua käsitin vastauksen: ei mitään.

Luomu- tai lähimusiikkia olen nauttinut viime vuosina vain Musiikkitalossa, tunnustan. Juhlapyhien musiikista minulla on ikäviä muistoja, jotka tavallaan vahvistuivat nytkin mielenkiinnon kohteena olevan Jeesuksen syntymäpäivillä Tuomiokirkossa (Suurkirkko) mennä jouluna. Kirkko on sisältä sekä ruma että tympeä ja soinniltaan surkea. Jopa solistien maltillinenkin kuviointi on epämiellyttävää auditiivista puuroa tai kettoa, jossa ”sattumina” palvelevat alukkeet. Kokonaissointi riippuu kohtalokkaasti kuulijan istuinpaikasta. Eikä Johanneksen kirkko ole ratkaisevasti parempi.

Olen ollut äskettäinkin Vihdin kirkossa kuuntelemassa kuoroa, mutta jollain anteeksiantamattomalla tavalla olin pyyhkinyt mielestäni, että meillä on pääkaupunkiseudulla huippuhyvä paikka ainakin kuorolle ja pienelle määrälle soittimia, toisin sanoen barokkimusiikilla. Uruissakaan ei ollut vikaa.

Väittävät että Sipoo ei liioin ole hullumpi. Espoon vanhassa kirkossa ainakin jousiyhtye ja soololaulaja panevat komeasti hyllyltä eli lehteriltä. Helsingin pitäjän kirkosta olen muistavinani mainioita urkuesityksiä. Uusista Temppeliaukio on turistinähtävyyden maineestaan huolimatta ihan kiva.

Mutta muutoin tuomio on se, ettei pääkaupunkiseudulla ole passiomusiikille riittävän isoa paikkaa. Monet lähestyvät hengellisyyttä takapuoli edellä ja tekevät siinä oikein. Enemmän kuin kolme tuntia kirkon kovalla penkillä lienee alkuaankin tarkoitettu muistutukseksi ihmisen raadollisuudesta. Minä seisoisinkin tuon ajan, hattu kourassa.

Cantores Minores on nyt Hannu Norjasen johtamana – maailmanluokkaa. Sen saa mainita yhdessä eräiden kapellimestareittemme ja muutaman orkesterin kanssa, laulajia unohtamatta. Kuoro, tässä tapauksessa tietenkin täydennettynä muun muassa rotevin bassoäänin, on maailmanluokkaa. Nykyisessä tilanteessa se ei ole vähän se.

Solistit olivat osittain hyviä, Juntunen ja Rusanen erinomaisia. Yllättäen Lohjan kaupunginorkesterin soittajat suoriutuivat hienosti. En mitenkään edellytä noin laajassa ja vaikeassa teoksessa rosottomuutta. Ajattelin vain, että tervetuloa. Uusimman tutkimuksen mukaan rytmihäiriö on lähinnä elossa olemisen merkki. Vain joissakin tapauksissa se hirttää kiinni ja voi johtaa pahoihin seurauksiin.

Tämä passio on sellainen, ettei se tartu äänitteelle. Siksi sitä ei välttämättä kannata kuunnella luonnossa, paitsi jos esitys on hyvä ja paikka erittäin hyvä. Suomessa on nykyisin edellytykset. Eilisestä alkaen minulla on uusi unelma: Matteus-Passio Kerimäen kirkossa, joka on maan paras ja soinniltaan upein paikka. Tiedän ja säälin pieniä tyttärenpoikiani – kyllä se pääsiäisaikaan on liian vaikea ylöspano, enkä halua kuunnella tuota teosta heinäkuussa, mieluummin sitten h-molli-messua. Kuuntelin siellä kerran Sibeliuksen kaikki sinfoniat, Paavo Berglundin johtamina. Jo oli!

Ajellessani kotiin keksin tälle kirjoitukselle otsikon: läpikuultava. Matteus-Passio on kuultava läpi. Siinä on niin paljon sisäistä liikettä, että vakaa kuunteleminen partituuri sylissä ilman minkäänlaisia häiriöitä ja henkilökohtaisia pyyteitä palkitsee ruhtinaallisesti. Läpikuultava musiikki.

Kehä kolmoselle kääntyessäni keksin musiikin selityksen. Se on ennen kaikkea vallankäytön väline. Pahimpia ovat kirkko-, koulu- ja työväenmusiikki. Kaikki ne vihjailevat samaa kuin arvostelu ja tällaiset blogikirjoitukset – että te toiset olette itse asiassa pölvästejä ettekä ymmärrä korkeista asiaa enempää kuin sika hopealusikasta niin että nyt turpa kiinni ettekä piere ääneen.

Olen itsekin kouluopetuksen uhri, ja on tuota kertynyt myöhemminkin. En ole opetellut kuuntelemaan ääntäni laulaessani ja päätynyt siten pilkan kohteeksi. Asiaa ei auta, että korva riittäisi kyllä. Luokkakantainen menneisyys sanoi: älä laula. Olet kolmannen luokan koululainen.

Klassinen musiikki sai torjunnat päälleen. Itse tunnen siirtyneeni pois stoalaisesta perinteestä, jonka mukaan musiikki on vain kärsittävä mielentyyneyden sinänsä virheellisen kultin mukaisesti.

16. huhtikuuta 2014

Hullujen kanssa



En oikein tiedä, kannattaako hulluja katsella ja heidän juttujaan kuunnella.

Tuomioistuimessa ja kuulemma laajalti muissakin virkatehtävissä tuli vähän väliä vastaan kirjelmiä, joissa suurin osa sanoista oli alleviivattu kahdesti ja lauseet loppuivat kolmeen huutomerkkiin. Se ei ehkä käynyt ilmi, mitä kirjoittaja vaati. Perustelu oli kuitenkin, että arkkipiispa on kommunisti, tai vastaavaa.

Jo asianajajana joutui miettimään, mitä tehdä asiakkaaksi tarjoutuvalle, joka vaatii ”lain koko ankaruutta” WSOY:tä vastaan, koska johtaja ”Y. Antti Jäntti” suihkuttaa näkymätöntä kaasua ilmoittajan makuuhuoneen sähköpistorasioista.

Kun katsoo tämän jutun kuvaa, kieltämättä tuo pistorasia vaikuttaa vähän uhkaavalta. Pitäisi varmaan ryhtyä valokuvaamaan pistorasioita, pistokkeita ja katkaisimia. On se jotenkin pahaenteistä, että seinässä on reikiä, eikä kukaan tiedä, mihin ne johtavat…

Mies-Miina hoiti kansakoulun keittolaa ahkerasti. Joskus kuitenkin, ehkä kerran vuodessa, häneen iski levottomuus. Ennen pitkää hän ilmestyi nimismiehen kansliaan sanomaan, että valtio vainoaa häntä. Hänen mökkinsä yli lentää lentokoneita.

Nimismies oli riuska henkilö ja pitkään paikkakunnalla asunut. Hän oli soittavinaan puhelimella ja veivasikin keskukseen oikein kiukkuisesti. Miina ei ollut perehtynyt puhelimiin eikä osannut katsoa, oikeinko se Valtio tosiaan vastasi saman tien. Nimismies kuitenkin esitteli itsensä ja kivahti, että Miinaa ei sitten saa häiritä – onko selvä!

Nimismies oli myös taitava henkilö. Tietäen ettei Miinan lukutaito olisi kestänyt testaamista hän täytti kalastuskortin ja allekirjoitti sen komeasti, oikein heittäen pohkeen toisen polven päälle niin että saapasnahka välkähti, ja pani pään kallelleen kirjoittaessaan nimensä ja lisäsi alle asiaankuuluvan kiehkuran. Leimat (”Mitätön”) hän löi niin että kanslistikin kuuli, ja ilmoitti, että ei maksa mitään.

Asiakas oli tyytyväinen vuoden, tai ainakin puoli vuotta. Kyllä Valtiokin käsitti, ettei tätä ihmistä sovi vainota, kun nimismies sen kielsi.

Valitettavasti tarinan loppu on surullinen, koska aikanaan nimismies jäi eläkkeelle ja asioita alettiin hoitaa nykyaikaisesti. Tämäkin oikeuttaan hakeva kansalainen taisi päätyä Törnävälle.

Yhteisöstä oppii jotain olennaista, kun selvittää, miten se kohtelee hulluja. Ranskalaiset alkoivat käyttää uudelleen yli sata vuotta sitten hylättyä termiä ”hulluus” (la folie) kirjoittaessaan ilmiön historiasta. Nyt sitä esiintyy onneksi myös Suomessa (Pietikäinen, Hulluuden historia).

Jotkut korostavat tuolla nimityksellä, että hulluus on toisten eli ulkopuolisten arvio. Niin se on, mutta tuo ei ole kovin mielenkiintoista. Sekin on ulkopuolisten arvio, että joku on ”ryssä”. Tuota loukkaavaksi tarkoitettua nimitystä tarjottiin Länsi-Suomessa sotien jälkeen Viipurin läänistä tulleille, vain suomea puhuville luterilaisille.

Hulluus on ulkopuolisten käsitys ulkopuolisuudesta. Mitä muuta ”hulluus” oikeasti tarkoittaisi – toisenlainen, erilainen, eri mitoilla mitattava.

Se oli aikoinaan yllätys, että hulluja (dåre, Tor) ei ruotsalaisten eikä saksalaisten keskiajan lakien mukaan pitänyt tuomita kuolemanrangaistukseen. Juristien edelleen käyttämä selitys on hiukan epäilyttävä. Mieleltään hyvin vakavasti poikkeava ei kykene käsittämään syy-yhteyksiä eikä sellaista syyllisyyttä, joka voisi johtaa rangaistukseen. Tuo selitys, joka yleensä kelpaa opiskelijoille, avaa ikävästi rankaisemisen koko ongelmallisuuden.

Saksalaiset lienevät olleet ensimmäisiä Euroopan historiassa, jotka ryhtyivät järjestelmällisesti surmaamaan mielisairaita ja kehitysvammaisia. Tapahtumasarja on edelleen aika vaiettu. Joel Haahtela nosti sen upeasti esiin romaanissaan ”Tähtikirkas, lumivalkea” (2013). Tavallaan sitä lähelle oli tullut syystä jo klassikkona pidetty Grassin ”Peltirumpu”.

Olisi hullua ottaa kantaa siihen, miksi tuo saksalaisten toiminta tuntuu erikoisen puistattavalta. Esitän arvauksen. Tunnettu ilmiö ”pyhä hullu”, siis se, joka kiehtoi Dostojevskia niin kovin ja varmaan aiheellisesti, peittää puoliksi näkyvistä tunteen, että eräiden hulluus on toisten kyläläisten terveyden ehto. Itävä siemen ja koteloa muodostava perhosen toukka ovat selvästi hulluja. Niissä on ennennäkemättömän aineksia.


Kyllä; katselin eilen televisiota. Kukaan keskusteluun osallistuneista ei ollut hullu. Jotkut twiitit panivat toivomaan, että eräiden mielettömyys olisi ohimenevää.

15. huhtikuuta 2014

Sekava kirjoitus



Tuomas Kyrön ”Benjamin Kivi” (2007) on aivan mainio romaani ja hauska. Olen pahoillani. Katselin jotain ja luin jotain ja etenkin tulin kuunnelleeksi radiosta ”Mielensäpahoittajaa”. Ajattelin että ihme höpöttäjä. En ajatellut muuta. Se oli erehdys.

Kyrö toteuttaa sen mitä olen haikaillut uusimmalta kirjallisuudelta. Minulle sopii hyvin, että kirjoitetaan ”postmodernismista”. Itse olen käyttänyt tuon sanan paikalla nimitystä ”maaginen realismi”, joka haluaa olla viittaus Rushdiehen, Garcia Marqueziin ja toisaalta Orhan Pamukiin, toisaalta Calvinoon.

Yliopistolla näitä aina harhaanjohtavia nimityksiä käytetään romaanin näköisistä kirjoista, joista on paha sanoa, miten kirjoittaja on kytkenyt toisiinsa raivostuttavassa määrin mahdottoman aineksen ja sellaisen, mikä oikeasti olisi voinut tapahtua. Tuo ”Kivi” on ihan läppää, mutta uskottavalta se vain tuntuu.

Aika innostuttavaa, että siamilaisten kaksosten Tervo – Hotakainen jälkeen olisi liikenteessä seuraava sukupolvi. Tosin Kyrö on jo vanha mies, näemmä täyttää 40, mikä on kyllä paljon.

Kun alettiin puhua ”karvalakkioopperoista”, karvalakit jäivät heti muodista. Siihen asti kaikki kekkoset olivat kilpailleet reuhkan ylenpalttisuudella. Ja sitten syntyi Kyrö ja muita – mutta myös karvalakkiromaani riutui ja hiipui vähin erin.

Tämä kirjoitus ei käsittele kirjallisuutta. Puhe on Ukrainan tilanteesta. Tänä iltana tulee Ylen uuteen tapaan vaalikeskustelun muotoinen Venäjä-ilta. Olen monta päivää miettinyt, mistä nämä hyvien asiantuntijoiden parhaat selitykset ovat tuttuja.

Tohtorit ja everstit esittävät tulkintoja, jotka ovat loogisia ja vakuuttavia, mutta niitä tulee koko ajan lisää eivätkä ne ole toisiinsa nähden missään käsitettävässä suhteessa. Kun Suomessa vallitsee pitkästä aikaa hyvin suuri yksimielisyys etenkin Venäjän aivan mahdottomista menettelytavoista, niiden taustalla on välillä näyttämisen halu, kasvojen menettämisen pelko, huonon esimerkin leviäminen ja sitten taas Kiovan hallituksen voimattomuus, ponnettomuus ja taitamattomuus.

Sotaa rakennetaan siten, että osapuolet, siis Venäjä, Nato ja USA ilmoittavat, että tulevassa sodassa ne eivät aio käyttää asevoimaa.

Tällaista ei edes Veikko Huovinen –vainaja olisi keksinyt. Eilen kuulimme (Lavrov) että ongelmat johtuvat lännen Ukrainassa ja Ukrainaan nähden tekemistä virheistä. Ukrainassa vaaditaan muun ohella kansanäänestystä, mutta kukaan ei vastaa kysymykseen, mistä on ajateltu äänestää.

Tuon tyrkyttämäni ”postmodernin” filosofian yksi lähtökohta on ”suurten kertomusten” kuolema. Suuri kertomus olisi esimerkiksi ”Neuvostoliitto toisessa maailmansodassa” tai ”Jeesus Getsemanessa”. Tilalla on itseään kommentoivia tekstejä eli ikään kuin blogi, jossa kirjoittaja itse laatii vastaväitteet ja myös kiitokset. Jotkut ajattelevat, että esimerkiksi kirjoituksen tai elokuvan sisällöllä (kertomuksella) ei ole merkitystä, muodolla vain. Repimällä kirja ja sekoittamalla sen sivut kuin korttipakka saadaan aikaan toinen, ainakin yhtä hyvä kirja.

Tuo ajatus näyttäisi olevan oikea. Yllättyisikö kukaan, jos Putin kapuaisi puuhun ja alkaisi etsiä suuhunpantavaa Lavrovin turkista? Minä yllättyisin. Apinat ovat viisaita. Usein niiden toiminta tähtää syömiseen, paritteluun tai jonkun mukiloimiseen. Apinat osaavat myös käydä sotia.

Ensin ajattelin, ettei tämä ole informaatiosotaa, vaan informaatiorauhaa. Että ei olisi mietitty kunnolla, millaiseksi maailma on nyt mennyt. Yhdentekevät, vahingolliset ja hyvää vointia ja mieltä edistävät viestit ovat samanarvoisia. Kun suomalainen konfoijari B. Kivi kohtaa poikansa, tämä on Siperiassa asuva salaisen poliisin erikoisoperaatioihin koulutettu mies. Niin varmaan. Sellaista sattuu. Ja B. Kivi on vanhentunut 90 vuodessa vain 45 vuotta. Mikäpä siinä.

Romaaneissa minua kiinnostaa eniten se, mistä kirjoittaja tahtoo vaieta. Sekä uutistapahtumien että historian tulkinnassa mielestäni suuri käsitteellinen erehdys on ”valtapolitiikka”. Se on ajatus, jonka mukaan valtiot yleensä ja suurvallat erityisesti edistävät toiminnallaan lyhyen aikavälin etujaan. Tuotahan  ne eivät useimmiten itse julista, vaan kaivavat esiin vaikkapa ”kansan” tai ”uskonnon”. Tutkijat löytävät ”reaalipolitiikkaa”, vaikka todellisuudessa toimijat – tyyppiä Putin ja valitettavasti kai myös Obama – menevät koskessa kolisten, myötävirtoja vilisten, ja ajelehtivat joskus myös vastavirtaan, kuten viisas satu selvittää.





14. huhtikuuta 2014

Tee sinäkin väitöskirja



Seuraan hiukan kauhistuneena Suomen Kuvalehteä, Kanavaa ja Parnassoa.  Niille on nimetty yhteiseksi päätoimittajaksi Ville Pernaa. Ruokanen siirtyy eläkkeelle elokuussa.

Kauan sitten SK:n päätoimittajan keskeinen tehtävä oli yrittää olla putoamatta juovuksissa Hietalahden kolera-altaaseen ja käydä turhissakin tilaisuuksissa pysytellen säädyllisen selvänä. Siitä on aikaa. Aikaa on siitäkin, kun Ilmari Turja kirjoitti ”Raha ja sana”. Hänen havaintonsa mukaan Jänteillä ja Reenpäillä oli rahaa ja hänellä sanaa. Tulos oli Uusi Kuvalehti, joka varsinaisesti toi Suomeen hälyuutiset. Margariinisota on kukaties muistissa; toivottavasti sitä selvitetään journalistiikan opinnoissa, koska voin ja margariinin kilpailu oli tällaisessa maassa välttämättömästi poliittinen, ja lehden tulonhankinnassa poliitikkojen pieksäminen oli hyvä ajatus, ja on.

Turja kuitenkin ahdisteli myös Sotamies Hytin tapauksella, jossa yksi kohde oli aikoinaan hyvin tunnettu S.O. Lindgren, ”Linkku”. Kysymys omien ampumisesta pulpahtelee jatkuvasti sotateemoissa. Ylikangas on pitänyt sitä sitkeästi yllä. Vaikka ihmishenkiä ei voi laskea yhteen, suhteellisuudentaju on välillä pätkinyt. Hytin juttu muuten kävi useita kertoja korkeimmassa oikeudessa, joka äänesti. Aiheesta on tehty näytelmiä, ja mahdollisesti hullun mestariampujaupseerin kuvasta tuli klisee. Sellainen esiintyy muun muassa Palmu-elokuvassa, ehkä oikeudellisista syistä Hitlerin suuntaan maskeerattuna (Helge Herala – majuri Vadenblick).

Sitten tuli Hymy, jonka takana oli luova lehtimies Jorma K. Virtanen. Jorse on kadonnut tutkastani.

Pohjalaisen perinteen minun kuuluisi puhua Pernaasta hammasta purren ja puukkoa tahkoten. Hän on naapuri. Itse asiassa hänen isänsä varttui kalikan heiton päässä minun kodistani. Itse Pernaa ei ole kauhavalainen, mutta kauhavalaisen näköinen niin että vähemmästäkin säikähtää. Taisimme taannoin muistutella saman näköisen A. Tuurin luonnehdintaa ”preeriaintiaanin näköinen”. Totta, mutta vain satakuntalaista verta olevat enoni ja tätini sekä äiti ovat kaikki samaa liian mustaa ja pystyä rotua – ja komeitakin.

Pernaan toiminnasta minulla on vain vähän omaa kokemusta, mutta se on yksinomaan myönteistä. Hyvä mies. Mutta onko tehtävä mahdoton? Nuo kolme lehteä, Kuvalehti myös, ovat minun käsitykseni mukaan niin hyviä kuin Suomessa ja Pohjois-Euroopassa vain voi olla. Kun niillä ei numeroiden näyttämää ajatellen ole tulevaisuutta, sivustakatsoja voi vain puhallella. Saman yhtiön Tekniikan Maailmassa kävin taannoin ja arvelin, että vastuussa on nuyt niin taitavia ja koulutettuja henkilöitä, että epäonnistuminen on käytännössä taattu.

Mainitun Kuvalehden uudessa numerossa esitellään Päätalosta väitöskirjan tehnyt Ritva Ylönen, joka hyvin kiinnostavan jutun mukaan työskenteli kauan Yhtyneitten, nykyisen Otavamedian myyntitehtävissä.

Minulla on juttuun yksi lisäys, jota Risto Lindstedt ei hoksannut kysyä keneltäkään. Paitsi että väitöskirja sai käytännössä korkeimman arvosanan, se oli lisäksi hyvä. Olen lukenut sen ja Päätalon tuotannon samoin. Olen ollut yliopistoilla mukana hyvinkin monen väitöskirjan valmistumisessa ja tiedän monien alojen väitöskirjojen yhteiset piirteet. Niiden arvioijat eivät juuri koskaan tunne tutkittua asiaa paremmin kuin väittelijä. Väitöskirjan tarkoitus on luoda sellaista tietoa, jota ei ollut ennen olemassa. Arvioija ottaa kantaa tuon tiedon pitävyyteen. ”Minun mielestäni” ei kelpaa. Ja Tämä Ylösen työ siis on hyvä. Se ilmiö, että arvostelijat ja oikeastaan kustantajakaan eivät tykänneet Päätalosta, mutta yleisö yhä enemmän ja lopulta ennennäkemättömästi, on nyt kytketty tosiasioihin, kuten julkaistuihin lehtiarvosteluihin, jotka on luokiteltu ja lajiteltu.

Tutkimusalan slanginimitys on ”reseptioestetiikka” – miten taideteos on otettu vastaan. Sitä harjoitetaan vähän, koska se on niin työlästä. Jos on mahdollista pyöritellä vaikkapa ”postmodernia” tutkimusta ja sen valitettavan hämäriä käsitteitä, miksi tehdä paljon työtä?

Olen iloinen, kun saan tilaisuuden kehaista tätä väitöskirjaa. Olen yksi niistä 98 prosentista professoreita, jotka suhtautuvat kirjavan kokemuksen ja katkeilevan koulutuksen pohjalta väitöskirjan tekijöiksi ilmoittautuviin ennakkoluuloisesti. Oma suurin ennakkoluuloni on, ettei tuossa iässä (puhua itseäni nuoremmista) useinkaan osaa rajoittaa eikä hallita aineistoa. Nuoret ja uraansa ajattelevat taas monesti uskovat, että väitöskirja on se tuttu pellehyppy kerroksista, mutta kahdella kierteellä. Jos siitä selviytyy hengissä, sitten voi yrittää jotain varsinaisesti viisasta. Elämäntyön tai elämänkokemuksen tislaaminen teokseksi on epätoivoinen yritys.

Rajoitan otsikon kehotusta näin: tee eläkepäivinäsi väitöskirja, jos teet sen jostain perinteisestä oppiaineesta ja vakiintunein keinoin. Mutta esimerkiksi hyvän taiteilijan ei pidä tähdätä taiteen tohtoriksi.

Kuvassa kolme pohjalaisten filosofian tohtoria, luullaksenki.



13. huhtikuuta 2014

Kulttuuribisnes



Otsikossa oleva sana tuli vastaan eräässä lehtihaastattelussa. Päättävässä asemassa oleva henkilö lupaili toimia tuolla alalla.

Eilen sain päähäni perehtyä uusimpiin lukuihin kirjojen myynnistä. Jos joku minun lukijoistani haluaa katsella niitä, olkoon tarkkana. Lukusarjoja on ryhmitelty vanhan tavan mukaan niin ettei koko karmeus näkyisi yhdellä katsomalla.


Jos kirjankustantaminen on ”kulttuuribisnestä”, nämä myyntiluvut nähnyt ymmärtänee vaihtaa alaa.

Luulen olevani jollain tavoin selvillä viimeksi kuluneiden sadan vuoden kirjamyynnistä Suomessa tai ellen siitä, kirjojen julkaisumääristä. Alaa on tutkittu suhteellisen paljon, ja myös aivan äskettäin ja kohdittain myös hyvin (Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava 2008.). Kirjankustannusliikkeistä on runsaasti historiikkeja. Perinne elää – niissä ei yleensä tavoitella todenmukaista kuvaa.

Tuo viimeksi mainittu ei ole kirjoittajien eikä kohteiden pahuutta. On vain niin, että kirjankustannusliikkeen historia ei vastaa pääkysymykseen, miten liike on ylipäätään pysynyt hengissä. Vastaus on melkein aina: kirjapainolla. Johtavat liikkeet ovat tulleet toimeen aikakauslehdillä, joilla siis tavallaan on paikattu kirjojen aiheuttamia tappioita.

Muuta ei oikein osaa ajatella, jos poistaa valmistus- ja myyntimääristä oppikirjat. Niiden tuotannon ehdot tuovat mieleen monopolin (oligopolin). Oppivelvollisuuskouluissa ja lukioissa kunnat tai koululaiset eivät oikein voi jättää kirjoja ostamatta.

Kirjallisuudella ovat sinnitelleet joitakin vuosia hengissä Karisto 1920-luvulla ja Gummerus 1960-luvulla. Suurempien yhtiöiden kirjamenestys on ollut hyvin tiukasti kiinni suurteoksista, joita on myyty merkittävästi sivu kirjakauppojen. Jo 20-luvulla Pienen tietosanakirjan sanotaan pelastaneen Otavan. Sama yhtiö oli 60-luvulla upota Ison Tietosanakirjan vuoksi. Siitä tuli kuitenkin yhtiölle pelastus. Niin se käy.

Sähkökirjoista kiinnostuneet saavat tilastoista vettä myllyynsä. Sieltä löytyy perusteluja sekä uuden teknologian mitättömyydelle että suurenmoisuudelle. Lukija huomannee, että noissakin tuotteissa lapsille tarkoitetut äänitteet ovat erikoisasemassa. Vanhemmat, tädit ja kummit käyttävät kotona kuvatallenteita, autossa äänitallenteita kuin kaukosäätimen ”mute”-nappulaa. Karjuvat kakarat vaikenevat tehokkaimmin Muumien ääressä. Lisäksi jotkut ihmiset, esimerkiksi minä, pitävät juuri Muumeja lapsille erittäin sopivana eli sekä hauskana että hyödyllisenä maailmana.

Lukija huomannee, etten sano yhtään sanaa muka neuvoksi kirjakriisiin. Ainoa mahdollinen neuvoni olisi, että ainakaan minua ei kannata uskoa. Pitkästä kokemuksesta tiedän analyysini virheellisiksi, ja ennustan melkein aina väärin.

Kiistettyäni itse lausumani todenperäisyyden kuin kollegani Pilatus pääsiäisviikolla, sanon kuitenkin, että mielestäni kotimaisen proosan ja runouden nimikkeiden julkaisumäärä kertoo uskomukseni mukaan paljon maan koko elinkeinoelämän tilasta.

Kiitos ja tervehdys Bengt Holmströmille, jonka päivän HS:n mukaan sanoma on painavaa. Tällaisia terveisiä: jokainen sepitteellinen kirja, siis proosa- tai runoteos tai näytelmä, on innovaatio.

Kaunokirjallisuuden myynti on pudonnut viidessä vuodessa viidenneksen.

Tekijänoikeuden ja teknologiassa patenttien pitäisi olla insentiivi- eli palkitsemisjärjestelmiä. Sellaisina ne on esitelty 150 vuotta. Työmies on palkkansa ansainnut jne.

Tällä hetkellä ne haittaavat ja jarruttavat toimintaa hyvin pahasti. Maailma on muuttunut niin kovasti. Yksi kiireellinen korjausliike olisi Holmströmin ja Milgromin jo kauan sitten esittämän huomioon ottaminen (The Firm as Incentive System). Kannustimia on aina useita. Yrityksen ja tässä tapauksessa tekijän tai keksijän kannalta ne voivat joko johtaa parempiin tuloksiin tai kumota toistensa vaikutuksen tai huonontaa lopputulosta. Esimerkiksi työsuhteessa tai alihankkijana tehtyjä teoksia tai keksintöjä olisi syytä verrata kunnolla. Tähän asti näissä ympyröissä on keskusteltu rahanjaosta. Nyt ei ole, mitä jakaa.



12. huhtikuuta 2014

Suora väri



Kun väri on aivan kohdallaan, tunne on sama kuin lapsena, kun yritti heittää pallon peltikatolle niin että se tulisi syöksytorvea alas. Kerran se pallo osui sukkana suoraan keskelle ja tuli hurjaa vauhtia alas. Samanlainen tunne oli se hyvin harvinainen napakymppi tikkatauluun. Keskusta oli puuta. Se kolahti. Muu osa taulua oli kierrettyä paperisuikaletta, joka sitten aikanaan lähti purkautumaan. Se mäjähti. Mutta se kympin kolahdus! Vaikka en enää ammu isopistoolilla, haluaisin taulun, jossa renkaat antaisivat osumasta oikein viritetyn äänen, mielellään As-duurin skaalan.

Elämä on mennyt niin ylelliseksi, että saan välistä saman tunteen, kun yllättävä ja eläväinen sointuketju – sarja osittain odottamattomia harmonioita – päätyy dominanttiin ja musiikki on ohi. Jos tämä tapahtuu harvinaisen kuoron laulamana eli täsmällisesti oikeassa säveltasossa, tunne on täydellinen. Sävellajin nimi ja väri tulee heti. Kuin syvän violetti d-molli. Kuin ruudinsavuinen  D-duuri.

Bach kirjoitti Magnificatin uudelleen tuohon sävellajiin, varmaan saadakseen trumpeteille raikua. Juuri tätä teosta uudelleen ja uudelleen kuunnellessani 70-luvulla (Karl Richter jne., Archiv Produktion) ”Omnes generationes” meni pahasti päähäni. Ajattelin että en taida olla täysijärkinen, kun näin heitättää päästä. Kysyinkin sitä kerran eräältä päihin perehtyneeltä lääkäriltä, joka sanoi, että siihen olisi pillereitäkin. Niitä kun pistelee viikon pari, istuu vain, itkee ja kuolaa, eikä musiikki tunnu miltään. Jäi kokeilematta.

Ei tuossa mainitsemassani kohdassa ole sinänsä mitään ihmeellistä. Ostinato on A niin kuin kuuluukin, ja kotipesä on D.

Olin tähän kymmeniä kertoja palannut ja taas liukunut siitä pois. Jossain välissä YouTubesta sattui silmään esitys ja partituuri, josta väitetään käyvän ilmi, että tämä minua pyörryttävä kohta on sitä Bachin numeromagiaa. ”Omnes generationes” eli kaikki sukupolvet on suora viittaus Matteuksen evankeliumin alussa olevaan sukuluetteloon Aabrahamista Davidin kautta Jeesukseen. Tämän saman voi laskea sekä sävelistä että soinnuista. Pääsävellaji D on siis Jeesus. Bach oikeasti uskoi kätkettyihin merkityksiin ja siihen, että musiikki ja matematiikka on sama.

Näitähän passioissa on paljonkin. Ja siinä fuugassa on se kuuluisa teema B-A-C-H. Se nyt ei ole kuultuna niin ihmeellinen.

Väreistä kehottaisin katsomaan Edvard Munchin sinisiä ja van Gogin vihreitä. On se helppo kirjoittaa, että on sinistä ja on vihreää. Kun ne näkee luonnossa eli museossa, ei kohta tiedä, kuinka päin olisi. Munchia on Oslon kansallisgalleriassa yhdessä isossa huoneessa varmaan kolmekymmentä taulua, joissa on varmaan kolmesataa eri sinistä, maalausten sisällä ja niiden kesken aivan uskomattomasti sarjoitettuna ja soinnutettuna. Ihmettelen ettei siellä ole ovella lappua ”Tämä vahingoittaa vakavasti sinua ja ympärilläsi olevia”.

Van Gogh –museossa on sielläkin seinillä hulluuden historia. Maalin määrästä ja siveltimen painosta ei voi olla näkemättä, millainen vimma oli tähtien takana, korppien kumppanina, auringonkukkien alla. Tuloksena on maalaukselle ja kuvalle mahdoton piirre, värin kolmiulotteisuus. (Bach käytti kolmiulotteista ääntä mm. kaksoiskuoroissa.)

Itse asiassa pelkään pahoin, että tuollainen taulu on vähintään neliulotteinen, koska siihen on selvästi kuvattukin lommoiseksi lytätty aika-avaruus.

Näiden kirjoitusten takana on myös saksankielinen Colorfoto-lehti, jota on tullut osteltua kiskalta. Nytkin siinä oli vertailukuvia kohteesta värillisenä ja mustavalkoisena, ja taannoin mielettömän kalliilla, yksinomaan mustavalkoisia kuvia ottavalla digi-Leicalla luotuja kuvia, jotka kyllä olivat itkettävän hyviä, etenkin lehteen painettuina.

Tämä on arvaus – puupiirros ja useat grafiikan lajit (kuparipiirros) kehittyivät suurenmoisiksi kirjapainon vuoksi. Fototypia ja autotypia loivat sitten katselutottumukset sanomalehdissä. Ison rasterin suttu välttää katsojalle. Katselen murheellisena kirjoista sadan vuoden takaisin kuvia Lapin tuntureista. Miten kelvotonta verrattuna hiukan vanhempiin kaiverruksiin!

Elokuvassa Chaplinin roolihahmo oli optimoitu mustavalkoiseen kuvaan – siihen kuuluivat paidan etumus ja myös viikset. Voi vain arvailla, kumpi vaikutti kumpaan, kun mustavalkoinen miehen puku vakiintui samaan aikaan kuin valokuvaus.


Elokuvan ammattilaisen symboli on kaulassa killuva koje, jolla voi tähtäillä rajausta. Ennen se oli etenkin kuvaajan harmaafiltteri, jonka avulla haettiin värillisen kohteen harmaasävyjä. Greg Toland (Welles) ja Raoul Coutard (Truffaut, Godard) toivat tyydytystä, ja samoin oli George Stevens kuvaajana. Värille kuvaaminen onkin sitten ollut enimmäkseen alamäkeä, paitsi ehkä David Lynch. Aronofskyn uuden aion nähdä. Hänkin osaa. Ja uutisten kirjoittajat eivät siis tiedä, että Ukko Noan juopottelu selvitetään Raamatussa.