22. elokuuta 2014

Mehiläishoitoa



Tolkun ihminen kiertää kaukaa eräät aiheet. Miksi mennä hyppimään ilman housuja mehiläispesille? - On siinä joskus ajatusta.

Tämä muuan Heikkilä väittelee ”kielellisestä esihistoriasta ajassa ja paikassa”. Luin väitöskirjan ymmärtääkseni otsikon, mutta en valitettavasti onnistunut. Johdannon kahdessa ensimmäisessä kappaleessa vyöryvät sanat ”maa”, ”valtio”, ”valtakunta” (rike), ”kansa”, ”kansakunta” (nation), ”historia” ja ”esihistoria”.

Kielen esihistoria voisi tarkoittaa päätelmiin perustuvia menneisyyden kielimuotoja, kun historia olisi havaittuja eli kuultuja tai luettuja muotoja. Luulin että ”kielihistoria” tarkoittaisi juuri tuota.

Esihistoriallisen ajan kieli tai kielet tarkoittaisi nykyisen Suomen tapauksessa kieliä ennen vuotta 1150. Tuo vuosiluku on tietysti mielivaltainen. Pian sen jälkeen Snorri Sturluson kertoo Egilin saagassa miten norjalaiset ja kveenit taistelivat karjalaisia vastaan pohjoisen tuntureilla ja saivat paljon saalista.

Pidän kyllä enemmän siitä kertomuksesta, jossa muuan mahtimies ryypiskeltyään kuselle mennessään astuu aitan vintillä harhaan, tipahtaa ja hukkuu olutsammioon. Jos saisin vielä kerran osallistua raittiuskilpakirjoituksiin, ottaisin kenties otsikokseni tämän tarinan alkoholin vaaroista.

Kuten oli jo puhe, tämä kielitieteilijä perustelee sen minua miellyttävän kannan että ”lappi” viittaa erillään eläjiin, ei nykyisten saamelaisten esi-isiin. Hänen huomautuksensa, etteivät sen enempää suomalaiset kuin saamelaisetkaan ole asuneet tällä niemellä ”ikimuistoisista ajoista”, pitää luultavasti paikkansa. Saamelaisten yhteys jääkauden aikaiseen Komsan kulttuuriin on hyvinkin mahdollinen, mutta ei todistettu. Tutkijan kielitieteellisiä perusteluja, varsinkaan etymologioita, en ole pätevä arvioimaan. Hänen luullakseni uusi korostuksensa, nimittäin balttilaisten ja germaanisten kielten (kantakielten) suurempi vaikutus mm. täkäläisiin paikannimiin, tuntuu erittäin hyvältä. Kaipaamaan jään suurempaa selvitystä slaavilaisvaikutuksista. Novgorodista käytiin Perämerellä ja Lapissa taajaan jo ennen historiallista aikaa, siis noin vuodesta 900. Sitä ennen seudulla kaiketi pitivät jöötä kielisukulaisemme.

Enbusken Lapin asutusta ja maanomistusoloja koskeva tutkimus ei herätä vastaväitteitä. Nykyjuristi ei ehkä välttämättä ymmärrä luonnonoikeuden ongelmaa puhuessaan oikeudesta johonkin esi-isien ehkä asuttamaan alueeseen. Väkivalta on vahvempi tekijä kuin omistusoikeus. Sekä feodaalinen että myöhempi järjestelmä perustuivat sotilasjoukkoihin, joilla oli voimaa tappaa tai karkottaa asukkaat ja siten myös mahdollisuus antaa heidän asettua johonkin.

Sekaantumatta keskusteluun Pohjoisen maanomistusoloista ennen ja nyt toistan vain taas kerran, että välillä kuulemani keskustelu esimerkiksi suomalaisten evakkojen ja heidän jälkeläistensä oikeuteen luovutetun Karjalan kiinteistöihin ei oikein kolahda. Miksi miettiä sellaista, mikä ei kaikkien oikeudellisten keinojen puuttuessa voi toteutua? Ainoa mieleen tuleva keino Laatokan rantatonttien saamiseksi olisi hyökkäyssota. Se ajatus ei tunnu minusta hyvältä.

Omista töistäni esitin eilen seuraavan ajatuksen. Olen oikeastaan tyrmistynyt, miten vähän ja miten myöhään nykyisen maamme pohjoisosaa on tutkittu. Hetkittäin tulee sellainen tunne, että tieteellisen tutkimuksen kohteeksi on valikoitunut etenkin aiheita, joista tutkijoilla on ollut mihinkään perustumaton käsitys etukäteen. Paljonko Lapissa oli asukkaita ja paljonko puuta vuonna 1900?

Miksi nämä Kihlmanit ja Ramsayt saivat niin helposti rahaa kalliisiin tutkimusmatkoihin Pohjoiseen? Kyllä vastaukseksi tarjoutuu: löytämättömät luonnonvarat, etenkin jalometallit ja vähä vähältä muukin, minkä voisi muuttaa rahaksi. Puutavara alkoi saada arvoa 1860-luvulla, enkä usko sattumaksi, että A. Osw. Kihlman oli ensin kasvitieteen tutkija ja ylimääräinen professori ja kohta sen jälkeen poliitikko ja talousmies ja sitten metsäteollisuusmies sekä omistajana että liikkeenjohtajana.

Metsätieteilijöistä etevin oli ensin professori ja sitten pääministeri (A.K. Cajander). (Nämä tunnetut Kalelat ovat muuten tämän Cajanderin jälkeläisiä).

Tällä viikolla olen kallistumassa sellaiseenkin ajatukseen, että Suomi on huonosti tutkittu. Näyttää olevan todella paljon asioita, joita emme ole halunneet tietää. Saamelaiset ovat huomion kohteena kansainvälisesti tunnustettuna alkuperäiskansana. Esihistoria ei siihen vaikuta. Metsistä joudun murehtimaan, mihin katosivat kommunistien hyvät esimerkit riistosta. Nyt tietämäni perusteella olisin valmis sanomaan, että nimitykseen ”jätkä” kiteytyvät aika n. 1890 – 1970 oli suureksi osaksi ihmisten mitä julminta riistoa osittain ja ajoittain ala-arvoisissa olosuhteissa. Ansiokehitys ei ole alkuunkaan samaa paria kantohintojen ja metsäteollisuuden liikevoittojen kanssa.


Tosin taisi Kekkonenkin puhua tähän suuntaan. 

21. elokuuta 2014

Oma nimi vai hevosen nimi



Ei se kysyttäessä ollut aina selvää, pitikö ilmoittaa oma nimi vai hevosen nimi. Hakkuutyömaalla eli savotalla yhtiön edustaja teki sopimuksen hevosmiehen kanssa ja tämä puolestaan ehkä tiepuolesta poimittujen hakkuumiesten kanssa.

Taustalla on suomalaisen lainopin visaisimpiin luettu ongelma, ’työkunta’ (konsortio). Siis oliko esimerkiksi kenttäsirkkelin kolmea omistajaa verotettava yrityksenä vai ei. Tällaisia ennen pohdittiin. Vastaus merkitsi selvää rahaa tai rahanmenoa: oliko ostettava veromerkkejä eli siis suoritettava ennakonpidätys.

Ennen minun aikaani oikeudelliset ongelmat olivat vielä suurempia: mikä oli työntekijän nimi?

”Pohjolan elinkautiset” (kirjoittanut Jussi Lainio) olivat joskus sekä Jumalaa että poliisia paossa. Lähtö aivan keskenkasvuisena taivaansinisen köyhästä kotimökistä maailmalle ja päätyminen lentojätkänä tai peräti losojätkänä savotoille oli totista totta eikä mitään iskelmää. Minäkin olen kuunnellut näitä tarinoita. Jopa Savonlinnan seudulla vieläpä sotien jälkeen joissakin paikoissa hakkuumiehet yrittivät selviytyä kiljuvan taivaan alla hengissä koko talven. Siis jopa kämppä oli ylellisyyttä, jota ei järjestynyt kaikille. Ja lumissa rypevät pokasahan vinguttajat olivat sodasta kuka paremmin, kuka huonommin äskettäin selviytyneitä miehiä ja kansakoulusta kesken kuudennen luokan karanneita.

Muistelmien ja kommunistien välittämä kuva talvitöistä on osittain liian ruusuinen.

Nukun keskellä suurta ylellisyyttä lakanoissa, joiden leimassa lukee ”Yhtyneet Paperitehtaat”. Ne ovat vaimon kotoaan tuomia. Kun uudet liikennejärjestelmät tekivät lopulta vallan inhimilliset metsäkämpät tarpeettomiksi, terävän pään varusteita myytiin firman miehille, kuten mehtän ostajille, joille siis oli ollut vallan vuodevaatteet.

Pohjoisen antologioista ylivoimaisesti paras on Veikko Huovisen ”Suomen saloilla” (1981).

Metsätöistä kertovan kirjallisuuden huippu on SKS:n perinteen keräyskilpailun tuloksista koostettu ”Jätkät sen kun porskuttaa” (Laaksonen – Holtari – Vento, Weilin + Göös 1970, 2.p., 3. p.).

Nämä niteet eivät ole harvinaisuuksia, mutta saa niitä ehkä hetken etsiä kirjastoista ja antikvariaateista. SKS:n kansanrunousarkiston johtaja Pekka Laaksosen artikkeli on rajua tiedettä. Hän siteeraa muistelmaa.

”Kuusamolaisten suhteen [se] oli toivotonta. Jos kuusamolainen ei ollut sukunimeltään Määttä, oli hän melkoisella varmuudella Lämsä. Tuskailivat siinä savottain kasöörit heidän selvillä pitämisessään, kun samalla savotalla saattoi olla kymmenien Määttien joukossa Kalle Aukusti Määttiäkin toistakymmentä kappaletta. Kuusamolaisten samannimisyydestä laskettiin leikkiäkin, jolle oli ominaista liioittelu, jätkäperinteelle ominainen tyylipiirre.

’Muualta lähdetään yksittäin, mutta Kuusamosta joukolla. Matkanteko sujuu suljetussa osastossa, jonka nimi on jutka. Kuusamossa on paljon samannimisiä ja sen vuoksi jutkakin on jaettu osastoihin. Jutkan keskustaan on sijoitettu Lämsät, joita on 120. Heidän edessään ja takanaan taivaltaa 96 Määttää ja jutkan sivustoilla kulkevat Juntuset, niitä on 77. Jos jostakin syystä joku jää pois, niin liikkeelle ei lähdetä ennen kuin samanniminen on saatu tilalle.’

Artikkeli sisältää sen kuuluisan liikanimiluettelon. Kämpiltä tunnettiin mm. seuraavat Korhoset: Kapsäkki-Korhonen, Katisija-Korhonen, Kolisija-Korhonen, Komia-Korhonen, Konisija-Korhonen, Kouho-Korhonen, Lamakaula-Korhonen, Lehmä-Korhonen, Pollonokka-Korhonen, Retliini-Korhonen, Räkänokka-Korhonen Sensuuri-Korhonen, Sormi-Korhonen ja Vitopää-Korhonen.

Väisäsistä mieleenpainuvimpia ovat Kehnompi-Väisänen, Mateenmallinen-Väisänen, Ranuan pastori ja Vastanhakoinen-Väisänen.

Huotareista muistetaan esimerkiksi Housunperse-Huotari. Hiltusissa erotettiin toisistaan Hyväntuulen-Hiltunen ja Itku-Hiltunen. Laajalti tunnettiin Tuskanpunanen-Karppinen ja Nälkäajan Karppinen.

Omaan jylhään nimensaannin korkeuteensa ovat jääneet Kilpeläiset, siis Lännen-Kilpeläinen, Piru-Kilpeläinen, Vittumainen-Kilpeläinen ja Kaikista vittumaisin Kilpeläinen.


20. elokuuta 2014

Retkeni Ruoholahteen



Helsingin Ruoholahti tunnetaan Velj. Uddin lautatarhasta ja siitä, että mummoni asuu talossa numero 16 ja Tari pikkupoikani kutosessa tai kahdeksaisessa samalla tontilla jolta käsin Väinö Tanner Näki kaupungin kasvavan, ja Sadan markan villoista on pari säästetty.

Edellä oleva kuvaus ei saata tuntua kovin pätevältä. Se on kielellinen versioni valokuvaamisen muistista.

Porukkaa jonkin talorähjän edessä… Kuva räjähtää merkitykselliseksi, jos tiedetään, että yksi kuvista erottuvista hahmoista onkin Armi Kuusela tai I.K. Inhan maisteriveli ja että kuva on maailman ensimmäinen selfie.

A.Osw. Kihlmani selfie löytyy osoitteesta
Kihlman, myöhemmin Kairamo, oli yksi maan ehdottomasti mahtavimmista miehistä maailmansotien välisenä aikana, Kansallispankin ja Kajaani-yhtiön ja ties minkä ylintä johtoa. Nuorempana hän oli vetänyt Suurta Kuolan retkeä kasvitieteen dosentin ominaisuudessaan. Hänestä on nyt laaja elämäkertateos. Minä olen löytänyt kaivattua, aikaisemmissa kirjoissa sivuutettua tietoa afäärifennomaaneista mutta myös – eräretkeilystä. Tämä helsinkiläinen herraspoika, jolta kerrankin humalaiset koltat varastivat saappaat keskellä Kuolan niemimaata, pisteli kerrankin kylmän rauhallisesti jalan 250 kilometriä runsaassa viikossa, valokuvasi, keräsi 241 putkilokasvia ja kirjoitti kuutta päiväkirjaa sekä viestejä Mammalle kotiin ja terkkuja isälle (joka oli nuorena pappina ollut Malmbergin ja Paavo Ruotsalaisen hasukamraati, kunnes kyllästyi).

Kyllä, lukijani, nyt mainittu henkilö oli siis Nokian Kari Kairamon (Kari Antero Oswald Kairamo) isoisä.

Tässä kirjoituksessa sivuan häntä ohimennen kysyäkseni, miten lukijat suhtautuisivat apurahahakemukseen, jossa pyytäisin stipendiä valokuvaajan palkkaamiseen retkelleni Helsingin Ruoholahteen 19.8.2014? – Suurella Kuolan retkellä 1886 Kihlman opetti Ramsaylle ja Palménille Strassbourgissa itse opettelemaansa valokuvausta. Ainakin siitä erin kaikki, toisin sanoen myös C.G.E. Mannerheim, pitivät valokuvaamista selviönä esimerkiksi Ratsastaessaan halki Aasian. Mainittu Mannerheim, jonka tunnemme muistakin yhteyksistä, teki erinomaisen hyvää jälkeä, kuten matkalta julkaistu komea kirja osoittaa.

Asiani on pohjaltaan metatieto.


Sarvaksen Risto oli oppilaitani Korkeakoululla eikä sitä edes kiivaasti kiistä. Ensin hän selvitteli juristin (Aura S.) kanssa patenttivaatimusten tulkintaa tietojenkäsittelyalan keksinnöissä. Sitten hänkin siirtyi tutkimaan ilmiöitä, jotka ennen pitkää saivat nimityksen ”sosiaalinen media”. Hän on nyt keskeisesti tekijänä mukana Helsingin Juhalviikkojen #snapshot –näyttelyssä, joka avataan nyt Suomen valokuvataiteen museossa

Menkää nyt kuulkaa katsomaan. Sinne Kaapelitehtaan siipirakennukseen on helppo kulku. Sarvas ja muut ovat alustaneet ja provosoineet esille nähdäkseni kaikki kuvaamisen kulttuurin ja tekniikan polttavat kysymykset. Näyttely on luonnollisesti hyvin ammattitaitoisesti koottu. Se on yksi niitä harvoja paikkoja, joihin on syytä mennä kakaroiden kanssa ja ottaa mukaan myös murrosikäinen kummityttö. Siellä on kaikkia kiinnostavaa.

Teknologian esittely menee kovin usein vouhottamiseksi. Riski on kuitenkin otettava. Itse käyttäisin kansanrunoudentutkimuksen oppiaineesta johdettua nimitystä ”kansanvalokuva”.

Kun nyt kirjoittaa esimerkiksi blogissa kameroista, aina jonkun kiven alta ryömii hiljan hengiltä kuristetun ammattikunnan – valokuvaajien – edustaja, joka ei halua olla tietävinään, että viime vuosien aikana valokuvat ovat lähteneet liikkeelle albumeista. Näyttelyssä on eräskin järkyttävä kohde, pieni tunturi printattuja valokuvia, yhden päivän anti Flickristä tai jotain. Vielä järkyttävämpi on seinällinen ihmisten Instagramilla ja vastaavilla lähettämiä valokuvia. Todellista kansantaidetta. Sekä autot että ihmiset kuvataan samasta kulmasta, samalta etäisyydeltä.


Edes ammattivalokuvaajien ei pidä paheksua. Ihmisten puhelinkeskusteluja on vähän vaikeampi esittää näyttelyssä ja viedä museoon. Mutta luuleeko kukaan, että nuo puheet ovat erikoisen painavia? Kun ihmiset dokumentoivat itseään ja valtiot vakoilevat tätä, metatieto (tiedot kuvasta ja siinä esitetystä) alkaakin yllättäen tuntua tärkeältä. Ja muistakaamme, Sarvasta siteeraten, Louis Daguerre ja George Eastman, siis valokuvan ja jokamiehen valokuvan (Kodak) kehittäjät olivat ensi sijassa liikemiehiä.

19. elokuuta 2014

Kirjava syksy



Luin lehdistä ja katselin televisiosta tulevan syksyn tietokirjoista arveltua. Mielipiteissä oli kirpeyttä, kuten kuuluu.

Sattumalta olin juuri lukenut eräästä suurteoksesta E. Paasilinnan 1981 Lappia koskevasta kirjallisuudesta julkaiseman ja katsellut vähän pitkään runsaita asiavirheitä ja kohdittain eriskummallisia perusteluja.

Mutta edellisessä ja jälkimmäisessä tapauksessa perustelut olivat samat!

Kustantajien markkinaehtoinen laskelmointi tuottaa kauppoihin aivan liikaa kirjanimikkeitä ja tuloksena on tolkuton keskittyminen myyviksi arvioituihin aiheisiin.

Tänä syksyn paheksuttuja aiheita ovat elämänhallinta ja ”itseapu”. Se ei ehkä tarkoita itsetyydytystä vaan jotain ”elämisen taitoa”. Yllättäen myös historiaa paheksuttiin aiheen valintana. Pitäisi tutkia päinvastoin tulevaisuutta. Itse olen luullut, että tulevaisuuden tutkimus nimenomaan perustuu historiaan. Selvitetään tapahtuneita ja tapahtuvia muutoksia ja haetaan niiden turvin strategioita siihen, mitä ei ole vielä tapahtunut eli tulevaisuuteen.

Kolmekymmentä vuotta sitten sivuutettiin kaikin puolin arvottomana matkailua koskenut kirjoittelu, koski se kotimaata tai ulkomaita. Se oli ala-arvoista kirjoittelua, jonka takana oli pelkästään kustantajien saaliinhimo.

Muistaisin hyvin myös 40 ja 40 vuoden takaiset kirjasyksyt, koska olin silloin kustannusliikkeessä töissä. Keittokirjoja kirottiin 1974 erikoisen hartaasti. Eräkirjallisuus oli raadeltavana 1964. Eräitä jutelmakokoelmia julkaistiin aina jouluksi, ja kaikkien kummaksi niitä myytiin arvokkaan kirjallisuuden kustannuksella kymmenin tuhansin.

Kuulostaa asialliselta arvostella kirjoja oman itsen ympärillä pyörimisestä, ruumiin ja sielun päättymättömistä rakennusprojekteista. Vuonna 1964 Otavan mainoksessa ehdotustani syksyn kirjamainoksen otsikoksi pidettiin aiheellisesti huonona vitsinä - ”helvetin hyviä hartauskirjoja halvalla”.

Itsensä parantamisen kirjat jatkavat nimittäin aivan elimellisesti kristillisen hartauskirjallisuuden perinnettä, joka on maassamme pitkä. Vanhentunut termi oli ”ylösrakentava kirjallisuus”.

Keskustelu sananvapaudesta sekin sivuuttaa asiat, joita ei saa mainita nimeltä. Viimeksi huomiota kiinnitti Hannu Salaman uustulkinta jumalanpilkkaoikeudenkäynnistään; kirjailija oli romaanissaan nimennyt jotain kriittisesti eli, kuten väitettiin, pilkallisesti. Käsillä ei ollut niinkään Jumalan kuin Jeesuksen ja Raamatun pilkkaaminen. Nyt, vasta vajaan 50 vuoden kuluttua, hänelle on selvinnyt, että kysymyksessä olikin presidentin ja oikeusministerin salaliitto, järjestetty juttu, ja hänpä siis ilmoittautui syylliseksi.

Olin itse lähellä tapahtumien keskipistettä ja, hirveää kyllä, käsitin kirjailijan kirjeen tuomioistuimelle päähänpistoksi. Monet muut näkivät siinä korkeatasoisen kannanoton. Kirjailija katosi joksikin aikaa näkyvistä, eikä vieläkään ole tapana sanoa, että henkinen paine oli tuon prosessin kohteelle tavattoman kova. Siksi harkinnan näkeminen tilanteissa voi olla hiukan harkitsematonta.

Syytteen kalastelu ja halu tulla tuomituksi olivat muuten olleet 20- ja 30-luvulla äärioikeistolaisten käyttäytymispiirteitä (Simojoki, Kaila, Susitaival – vähän koko IKL). Kirjoituksesta viattomana tuomitseminen särvittää niin.

Jos suomalaisen sananvapauden historiasta taas kirjoitettaisiin, tieto- ja kaunokirjallisuuden ero osoittautuisi hyvin vaikeaksi. Salama on tämän kysymyksen suuri nimi. Alle kymmenen vuotta pilkkaromaanistaan, jossa kuvattiin muun muassa räävitöntä toimintaa ja puhetta, hän julkaisi hienon, pysyvän aseman saaneen kirjan ”Siinä näkijä, missä tekijä”. Kritiikki joka muistikuvissakin liittyy mm. Kalevi Seilosen nimeen, väitti rikollisen toiminnan (tuhotyöt) kuvausten antavan väärän kuvan kommunisteista. Kuva lienee ollut arvostelijoiden mielestä tuon aikakauden mielestä aiheettoman epäedullinen. Ja taas unohtui, ettei kysymyksessä ollut tietokirja.

Ja autotoimittajien termein ”cross-over”-kirjoittaja oli myös Paavo Rintala. ”Leningradin kohtalonsinfonia” toi kirjallisesti hyvin tehokkaassa muodossa sellaista tietoa, jota maassamme oli totuttu johdonmukaisesti karttamaan. Mutta tuon kirjan todenperäisyydestä ei väitelty, toisin kuin ”Sissiluutnantin”, jossa paheksuttiin sitäkin, että sukupuoliasioita pidettiin luonnollisina mutta tappamista ei.



18. elokuuta 2014

Nikon



Ei kannata ostaa FX-kameraa. Ehdotan hyvin vakavasti, että kojeen ostamista suunnitellessanne mietitte vain sen, paljonko rahaa uhraatte hankkeeseen. Hyvätuloisille ehdotan ylärajaksi 500 euroa, korkeintaan tuhat.

Kehittymättömien markkinoiden mainio vaihtoehto on vuokraaminen. Kokemukseni Helsingin Roballa toimivasta pikku firmasta on erinomainen. Sain myös vastauksen vaikeaan kysymykseeni, mitä eroa.

Minun taidoillani, joita ei ole aihetta kehua, täyden kennon kameran ja mikro-kolmenelosan (Panasonic Lumix G2) vertailu osoitti oman tietokoneeni suhteellisen hyvällä näytöllä selvän eron.

Tuon lisäarvon tavoittelu ei ole normaalista vaivan arvoista. Sanon näin katsottuani kesän aikana 500 skannattua kuvaa sukulaisista ja läheisistä, jotka ovat joko kuolleet tai suuresti muuttuneet. Noin puolet noista kuvista on aiheuttanut tyytyväisyyttä siihen, että on nähty kylliksi vaivaa. Noin neljännes on aiheuttanut harmia siitä, että kuva on niin piittaamattomasti roiskaistu.

Ihanteeni on tällä viikolla isoisä ja kolme suvun naista pihan penkillä syyspuolella 1943. Kuvaan ovat tarttuneet ihmissuhteet. Tai sitten minulla on liian vilkas mielikuvitus. Serkkuni Timo muuten ponnahteli vastaan ja lupasi toimittaa nähtäväkseni leikatun kaitafilmin ”Kemppisen perhe autoilee huvilalle ja viettää siellä aikaa, 1955”. Hän oli antanut digitoida muitakin saman vuosikymmenen kaitafilmejä, ja sitten on tämä enoni Lassen tietääkseni puolituntinen ”Lappi 1956”.

Älkää nyt ymmärtäkö väärin. Ei sellaisella filmillä ole mitään virkaa, jossa porukka kiipeää tunturiin ja sitten alas. Mutta on vanhoja filmejä, esimerkiksi puoli vuotta tai vuosi sitten puheena ollut uskomattoman hyvin kuvattu ja leikattu dokumenttielokuva saksalaisen ns. avustusretkikunnan matkasta Suomeen 1918 ja etenemisestä Hangosta Helsinkiin.

Vahinko että en laita vähällä tähän blogiin vieraita henkilökuvia. Viikonlopun saalis oli runsas, viisi tai kuusi aivan hyväksyttävää otosta. Sen sijaan lukija saa tyytyä mitäänsanomattomaan pihlajan roippaan, koska kuvassa näyttäisi olevan jotain hieman vaikeammin tavoitettavaa tunnelmaa, meidän hämyjen kesken.

Mutta liiketoiminnan logiikkaa ajatellen – miksi emme koskaan näe vertailukuvia edes printteinä eli paperilla esimerkiksi Rajalan hienon kameraliikkeen ikkunassa?

Jos saisin jonkun nuoren, riuskan ja vaiteliaan henkilön kantamaan kamoja, harkitsisin vakavissani blogiini rinnakkaisia verkkosivuja ja panisin siihen vertailukuvia vierekkäin. Panisin näkyviin omat virheeni ja yrittäisin osoittaa myös sen, miten viisasta on käyttää kameran automatiikkaa sen sijaan että ryhtyisi itse näpelöimään säätöjä. Kokeilin kärsivällisesti aukkojen sarjoja ja tutkin sitten valotusta ja syvyystarkkuutta.

Luulen ettei tarkkaavakaan sivuilla kävijä näkisi eroa puhelinkameran ja monenmonen tuhannen ammattikaluston tuottamissa kuvissa. Tai no, suurin osa puhelinkameroiden kuvista on kohtalokkaasti kallellaan. Mielestäni perspektiivi eli illuusio tilasta on valokuvan perusasioita. Se on kuvan näkökulma.

Kun seuraavan kerran vuokraan järeän rungon ja nimenomaan tuon pitkän putken, aion valottaa kuvani nyrkkisäännöin eli täsmälleen samalla tavalla kuin yli puoli vuosisataa sitten. Viisi pilkku kuusi ja viisikymmentä, kahdeksan ja niin edelleen. Kun koulupoikana heiluin silloin uudenaikaisen valotusmittarin kanssa ja vertasin keskiharmaata, kohdistuvaa ja heijastuvaa valoa, kerran toisensa jälkeen saamani tulos oli sama, jonka opastaja, esimerkiksi isäni, oli jo arvannut ja asettanut kameraan.

Ja kun kuvaa raw-muodossa, valotusta ja värejä voi virittää jälkeenpäin kutakuinkin paljon. Tosin jälleen – automaattikorjaukset toimivat ihmeellisen hyvin (auto tone jne.).

Missä on kuolleiden tietokoneiden hautausmaa? Kamera on tietokone, vain tietokone. Toistaiseksi siinä käytetään yhtenä komponenttina lasia. Miksi tietokoneita ei vuokrata? Vastaus lienee: ei kannata; ei ole kysyntää. Kiistän jyrkästi.

Jos olisin poliitikko – varsinkin vihreä – ajaisin kierrätyksen rinnalla vuokraamista. Ihailen kirjastolaitosta. Sieltä saa kirjoja ihan ilmaiseksi lainaksi. Ja ne ottavat kirjat takaisin mukisematta! Miten suurenmoista!


Näillä vaatimattomilla kirjoituksella haluaisin edistää kuvien tallettamisen (skannaamisen) lisäksi kuvien joukkoliikennettä. Se on ekologinen vaihtoehto ja edistää monimuotoisuutta.

17. elokuuta 2014

1177 romahdus



Eric H. Cline julkaisi kirjan kulttuurin – pronssikauden – tai siis sivilisaation romahduksesta vuonna 1177 eKr. (1177 The Year Civilization Collapsed).

Näyttäisi että fil. toht. –kirjat ovat jo vakiintuneet. Tohtorit kirjoittavat tohtoreille. Kumpikaan, kirjoittaja tai lukija, ei ole kunnolla selvillä asiasta.

Tuollaisesta syntyy useimmiten soopaa, mutta ei aina. Kun tutkiskelen niitä vuoden 1970 yliopiston kurssivaatimuksia, kirjasen hyllystäni löydettyäni, tunnen taas, että romaania lohduttomammin vanhenevat tiede ja tutkimus sekä niiden avioton serkku, oppikirja.

Se on juristeille tyypillistä omahyväisyyttä, että toistelemme: ”Kolme lainsäätäjän valtuuttavaa sanaa, ja kokonaisista kirjastoista tulee jätepaperia.” Sanoja ei ollut von Savigny, vaan fiksumpi aikalainen, v. Kirchmann, artikkelista joka koski lainopin arvottomuutta tieteenä (1847).

Useimmiten tieteessä ei tarvita edes noita loitsusanoja (”Laki […] kumotaan”).

Tyypillisesti kirjoittaja on kuitenkin kirjoittajana omalla alallaan sisällä ja onnistuu avaamaan tehtaan ja ansaitsee rahaa. Harvinaisuuksia ovat J. Diamondin kaltaiset menestyjät. Hänenkin kuuluisat kirjansa perustuvat – ajatteluun. Tavallisempaa on kirjoittaa kirjoja, jotka perustuvat kirjoihin.

Diamondin ”Romahdus: Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä” on ehkä poleeminen kirja eikä ainakaan tutkimus. Eric H. Cline ei ota huomioon puuston tolkutonta tuhoamista – Libanonin seetri olisi esimerkki – keskittyessään Diamondin myös korostamiin romahduksen merkkeihin, nimittäin onnettomiin kauppasuhteisiin ja yhteisöllisten ongelmien käsittelemiseen järjettömästi (tyyppiä Ukraina).

Otaksun etteivät lukijani jaksa masentua heettiläisten, Kreetan minolaisten, mykeneläisten, Baylonian ja Assyrian sortumisesta eivätkä edes Egyptin vakavista vaikeuksista tai israelilaisten nujakoinnista filistealaisten. Tosin viimeksi mainittu tapahtui samalla Gazan kaistaleella samassa kaupungissa, joka on nykyisin päivittäin uutisissa, ja todistaa siis oikeaksi Clinen käsitystä pronssikauden globalisaatiosta ja kauppasuhteiden tuhoisantärkeästä merkityksestä.

Kirjoittamisen aihe on vielä uusi ällistyminen aiheesta Mika Waltari.

”Sinuhen” eräs lähtökohta oli siis aito lääkäri Sinuhen kirja, josta on puhetta myös Grimbergin ”Kansojen historian” sotia edeltäneen laajemman painoksen sivuilla. Waltari esitteli kerettiläisfaarao Akhenatenin (Akhnaton, auringosta syntynyt) näytelmänä jo 1936. (Katso Wikipedia ”Sinuhen tarina”, jossa myönnetään että kysymyksessä oli nyt kolme tuhatta vuotta vanha best-seller, joka oli kenties runomuotoinen ja ehkä samalla näytelmä.)

Waltarin ajoitus heittää hiukan, mutta nyt mahdollisesti ylidramaattisesti kuvattu romahdus todella tapahtui hyvin lähellä Waltarin kuvaaman Akhenatenin ja siis Horemhebin aikaa. Romaanissakin rauta tekee tuloaan pronssin sijaan – mutta Cline ei ota esiin sitä mahdollisuutta, että tämäkin uusi teknologia sinänsä saattoi olla tuhoisa. Kun strateginen materiaali muuttuu noin rajusti – tulee uusi miekka, jolla voi puhkaista vanhan panssarin – raaka-aineresurssit vaihtuvat, köyhistä voi tulla rikkaita ja rikkaista tulee joka tapauksessa köyhiä.

”1177” perustuu meriarkeologian ja teknologialtaan mullistuneen muun arkeologian mullistukseen. On helppo uskoa, että käsitys varallisuudesta ja kauppasuhteista todella muuttua, kun löydetään ja tutkitaan kokonaisia kauppa-aluksia, jotka ovat säilyneet nykyisen Turkin rannikolla lasteineen. Mukana on ollut myös laivausasiakirjoja, joista käy ilmi, kuka on ollut viemässä mihin ja mihin hintaan. Savitaulut paistettiin keramiikaksi. ICT-asiantuntijat voisivat joskus vuodattaa kyyneleet ajatellessaan, että maailmassa on ollut viestintäteknologia, jota käyttäen neljä tuhatta vuotta vanha kirjasto tai arkisto on edelleen kokonaan luettavissa. – Kieli oli yleensä akkadi ja kirjoitus nuolenpäitä.

Waltari halusi kirjoittaa vuoden 1945 järkytyksistä ja maailman muuttumisesta toiseksi. Hän löysi kertomukselleen rinnakkaisen maailmankaikkeuden kauppavaltioiden ja valloittajavaltioiden maailmasta kaksitoista – kolmetoista vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua. Ja taidetta ja tyranniaa edusti Kreeta. Uskontoa, oikeastaan uskonnon varjolla harjoitettua vehkeilyä ja fundamentalismia edusti Egypti.

Halusin osoittaa tätä sormella. Kokeilin myös, näkeekö kuvan kameralla vuosituhansien taakse.

Vuokrakamera Isolla Roobertinkadulla tarjoaa ainakin minulle mainion mahdollisuuden hurjasteluun isolla kennolla ja pitkällä putkella.



16. elokuuta 2014

Peura ja Putin





Tuskin kukaan voi väittää uskottavasti tietävänsä nyt, mitä Putin aikoo tai mitä hän luulee aikovansa. En ole onnistunut varmistamaan tietoa, että kapinallisten alueella tai sen lähellä Ukrainassa kuitenkin valmistettaisiin koneenosia, jotka ovat välttämättömiä Antonov-kuljetuskoneiden ja mahdollisesti Suhoi-hävittäjien toiminnalle.

Tämä olisi järkevä selitys. En siis tiedä, onko se totta. Tiedän että takapajuisenkin tuntuinen teollisuus voi olla korvaamatonta, ottaen huomioon paikan eli välimatkan ja ajan. Aina toistellun Ruotsin malmin lisäksi ei niinkään Petsamon nikkeli vaan Outokummun kupari oli välttämätöntä Saksan sodankäynnille. Kielikuva: jos ulko-oven avain on hukassa, se on totinen paikka, vaikka lukko olisi kaikkien rautakauppojen peruskamaa.

Oma veikkaukseni tai lottokuponkini on, että tilanne on paljon pahempi kuin myönnetään. En näet osaa luottaa siihen, että Putin toimisi omia tai Venäjän välittömiä etuja tavoitellen. Saman pituiset kollegat ovat kerran toisensa jälkeen sortuneet mediatemppuihin, kuten eräät haluun valloittaa Moskova tai Leningrad.

Jopa myös ulkonäköään muuttanut Stubb puhuu nyt kovasta informaatiosodasta. Washington Postin varmistaman uutisen mukaan luotettavaksi luonnehditun kyselytutkimuksen mukaan kolme (3) prosenttia venäläisistä arvelee, että Venäjällä tai Ukrainan kapinallisilla olisi ollut jotain tekemistä matkustajalentokoneen alas ampumisen kanssa.

Vihollinen on Yhdysvallat, joka on tavalla tai toisella siis vastuussa tilanteesta, venäläisen informaation mukaan. Onni ettei venäläisillä ole virheellisiä käsityksiä talvi-ja jatkosodastamme. Sikäli kuin tiedän, harvoin poikkeuksin he eivät ole kuulleetkaan asiasta, ja jos kuulisivat, tuskin viitsisivät kuunnella, tai ajatella.

En väitä, että suomalaiset olisivat aivan erilaisia tässä asiassa, enkä liioin ole sitä mieltä, että omat käsitykseni erinäisistä asioista olisivat epätavallisen todenperäisiä. Toisaalta en ole se englantilainen mies, joka kuultuaan, että Saksa on hyökännyt Ranskan päälle, sanoi: ”Inkepinke paarlevuu.”

Kapteeni katsoo purjeen takkaa, paarlevuu :,: kun perämies pussaa kapteenin akkaa – inkkepinkke paarlevuu…

Omaa tyhmyyttään sitä hämmästelee monta kertaa viikossa. En ollut onnistunut ymmärtämään, että metsäpeura oli myöhäinen turisti Suomessa, kuten kuusi. Nuo kaksi pitävät yhtä. Molemmat levitti tälle niemelle Atlanttinen lämpökausi aikana, jolloin kivikausi oli jo menossa kovalla kolinalla (n. 4 900 eaa – Säräisniemen 1-keramiikka).

Tämä sattui sopivasti, koska sama ilmastonmuutos oli yksi tekijä mammuttien tuhossa. Toinen tekijä oli luultavasti ihminen. Mutta mammutti meni ja peura tuli, ja peura oli kalliomaalauksista päätellen todella kauan elämisen ehto.

Kunnes tutkin asiaa hiukan Jouko Vahtolan Suomen historiasta olin älyttömästi arvellut saamelaisten poropaimentolaisuutta ”ikivanhaksi” elämänmuodoksi. Peuroja lienee kesytetty yksin kappalein poroiksi varsin kauan, vähintäänkin syötiksi surmattaville eläimille. Tunturisaamelaisten elinkeino näyttää kuitenkin olevan peräisin 1700-luvulta.

Vahtolan lisäksi koko joukko muita vakavia tutkijoita on uurastanut Lapinmaan menneisyyden parissa. Sen olen minäkin tiennyt, että Lappi on käytännössä tutkimatta ja muun muassa mielipiteet maanomistuksesta ja kansallisuudesta ovat sitä epäilyttävämpiä, mitä vakuuttavammin niitä puolletaan.

Voin vain luvata julkista katumusta. Nyt sommitellessani jotain julkaistavaa Lapista ja Pohjoisesta olen tullut tajuamaan, että osan käytännössä koko Välimeren alueen muinaisuuden ja historian paljon paremmin kuin – Pohjois-Suomen.

Tästä oivalluksesta syytän matkailua. Kesällä Rovaniemellä Arcticumissa ja muissa kirjastoissa vasta näin, mitä kaikkea tutkimusta on olemassa – ja mitä ei ole. Kun paneutuva esittely kirjasta ei liene tässä blogissa tarpeen, tyydyn ilmoittamaan lukevani silmät suitsirenkaine Matti Enbusken kirjaa ”Vanhan Lapin valtamailla. Asutus ja maankäyttö Kemin Lapin ja Enontekiön alueella 1500-luvulta 1900-luvun alkuun” (SKS, 2008). Kirjan alussa on oikealta vaikuttava katsaus alueemme entisyyteen kielitieteen ja perinnöllisyyden uusien, kuohuttavien yhdistelmien opastuksella.

Sitä ei siis tiedetä, ketä olivat nämä hiipparit, jotka täällä asuivat ennen peuran ja kuusen tuloa ja puhuivatko he jäljettömiin kadonnutta eurooppalaista kieltä. Se taas on nykyisin sanomalehtitietoa, että Oulun seutu oli pitkään ”Karjalaa”. Sen kertoo esineistö. Taas kerran – Pähkinäsaaren rauhan raja…

15. elokuuta 2014

Valmistautuminen





Tämä kirjoitus on tarkoitettu muiden ohella toimitusjohtaja Marja Aarnio-Isohannin ja ehkä Asko Schreyn sekä Kirkkonummen kunnanjohtaja Tarmo Aarnion tietoon. Parikin merkittävää taustahenkilöä, jotka ovat tekemisissä myös sijoitustoiminnan kanssa, lukee tämän joka tapauksessa.

Otsikko on lyhennys vanhan virsikirjan jaksosta ”Valmistautuminen kuolemaan”. Rippikoulua käydessä virsikirjan selaaminen oli sallittua ajankulua. Tuo väliotsikko tuntui epäasialliselta. Nyt se tuntuu hyvin asialliselta.

Oma, henkilökohtainen kuolema, on tämän hetken kulttuurin Suuri Kielletty. Sitä sivutaan korkeintaan perinteisin kaavailmaisuin, joihin ei ole tarkoituskaan vastata. Mutta on aika murtaa tämä Urho Kekkonen –syndrooma. Tarkoitan siis kulttuuripiirrettä, että vanhaksi tullut henkilö jatkaa tehtävissään pidempään kuin pystyisi ja että ympäristö pitää yllä yhteistä valhetta.

Tiedän Kirkkonummella maa-alueen, joka näyttäisi olevan erittäin sopiva laajennetun asumisen kehittämiseen. Sen myymisestä perustettavalle yhtiölle voisi keskustella.

Palvelutalot on ratkaisu, mutta aika alkeellinen ja jäykkä. Pääkaupunkiseudullakin ne ovat erittäin kalliita. Kolme tuhatta euroa kuukaudessa ei välttämättä riitä. Kotihoitoa harjoittavat kunnissa ihmiset, joiden ammattitaitoa ja osaamista ihailen kovasti. Myös tuo kotiin hoitaminen alkaa tulla liian kalliiksi, tässä tapauksessa sekä veronmaksajille että avustettaville ja välillisesti heidän omaisilleen.

Kirjoitin ”laajennettu asuminen”, koska entisessä Teknillisessä Korkeakoulussa eli nykyisessä Aalto-yliopistossa jouduin professorina silloin tällöin tekemisiin myös ”laajennetun todellisuuden” (augmented reality) kanssa. Nykyinen suomennos on ”lisätty todellisuus”, mutta sillä tarkoitetaan tavallisesti läpikatsottavaa näyttöä eli tietokonegrafiikan keinotekoisen todellisuuden ja koetun todellisuuden sekoittamista.

Tutkittava kysymys on tämä: voisiko kevyin kustannuksin pitää – kaltaiseni – vanhat ihmiset omissa kodeissaan noin 7 vuotta nykyistä kauemman. Koska oma tilastollinen kuolinaikani on juuri tuon ajan päässä. Syntymävuoteni 1944 mukaan viimeinen käyttöpäiväni on jo selvästi ohi.

Väitän että älytalot ja teknisesti tuetut ympäristöt tapaavat kaatua kalleuteen ja se taas johtuu liiasta monimutkaisuudesta. Omaa ympäristöäni selviteltyäni väitän, että toistaiseksi riittäisivät kännykät ja pari olemassa olevaa autoa ja tarvittaisiin muutama huonosti koulutettu, vähän yli 20-vuotias nuori, ihannetapauksessa pari tai rekisteröity pari, joka voisi asua täällä. Ja sitten saisi olla pieni määrä antureita ja toimilaitteita.

Viimeksi mainituista viehättävin on WC:n vesisäiliöön asennettava anturi, joka hälyttää, ellei vessaa ole vedetty vuorokauteen. Pää puhki matolla makaava osaisi arvostaa sellaista. Se käsi jossa ehkä on turvaranneke, ei kukaties ole käytettävissä.

Yksinäisyys on suuri ongelma. Hieman pienempi ongelma on oman rauhan puute. Näiden asioiden sovittaminen yhteen ei onnistu helposti. Sitä olisi tutkittava ja ajettava sisään.

Meillä oli täällä kauan sitten yhteisiä ratkaisuja, jotka onnistuivat. Paras oli kahden, ajoittain kolmen perheen yhteinen kotiapulainen. Olimme siis erittäin nuoria, alle 30:n, töissä käyviä, ja lapsia oli. Edelleen toimii yhteinen pesukone, vaikka kaikilla on tietysti myös omat, ja yhteinen sauna, jossa käyn nyt vain minä ja yksi naapuri. Rouvat valvovat vanhanaikaiseksi käynyttä lämmitystä (öljy) ja soittelevat tarvittaessa huoltomiehille. Ruohon leikkaamine ja isompi kärrääminen on juuri muuttumassa ongelmaksi. Autoja olen tuijotellut. Perusreissut ovat kilometri kauppaan ja neljä kirkolle. Taksi ei ole paras vaihtoehto.

Vihjaamani tukitoimien todellisen tarpeen kartoituksen ja mielenkiintoisen tontin lisäksi väittäisin, että minua kannattaisi kuunnella. Olen ollut nyt yli 20 vuotta ainakin viikoittain tekemisissä laitosten kanssa, syöpäosastosta terveyskeskukseen ja erilaisiin vanhankoteihin ja palvelutaloihin ja myös avustanut laajasti eräänlaisena omaishoitajana. Kun haimme paikkaa vanhemmillemme, kävimme läpi koko pääkaupunkiseudun tarjonnan. Mielestäni esimerkiksi Esperi Caren tarjonta on 70 – 77 –vuotiaita, maksukykyisiä asiakkaita ajatellen vajavainen. Ja mielestäni tällainen olisi mitä suurimmassa määrin kuntaa kiinnostava asia. Pientaloja, yhteisiä taloustiloja – ei välttämättä nykyisille vaan samaa tilannetta lähestyville. Laajennettu koti.