Sivun näyttöjä yhteensä

19. toukokuuta 2024

Oppi autuuteen


 


Oli kirjoja, jotka oli tunnettava, jotta sai tuolin yliopiston kahvilassa. Porthanian ruokalassa oli niin kova vilske, ettei siellä paljon puhuttu.

Yrjö Ahmavaaran johdatus yhteiskuntatieteen kyberneettiseen filosofiaan oli SE kirja. Pian ykköskirja oli “Johdatus marxilaiseen filosofiaan”. Vilkaisin sitä useiden tuttavien hyllyssä. Joku oli päässyt sivulle 24. Useimmilta sen lukeminen oli jäänyt vähemmälle.

En tullut koskaan törmänneeksi ihmiseen, joka olisi lukenut Marxin “Pääoman”.

Ja miksi lukea, kun saattoi laulaa, ja laulaa sai vaikkei osannutkaan. 

Kuulemani mukaan Eino Kailan “Persoonallisuus” oli ollut tällainen pakollinen kirja. Ja sain tietää, että Nevanlinnan suhteellisuusteorian luennolla oli istunut ikkunalaudoillakin useiden tiedekuntien opiskelijoita, joilla ei tietenkään ennen eikä jälkeen ollut aavistustakaan, mistä oli puhe.

Luin Wrightin “Loogisen empirismin”, joka taisi tulla myöhemmin kurssikirjaksi, nimellä “Logiikka, filosofia ja kieli”. Ei ole “synnynnäisiä totuuksia”. Totuuksien on perustuttava havaintoihin ja loogiseen ajatteluun. Logiikan peruslause oli että ei voi olla samanaikaisesti A ja miinus A.

Kun opetin myös filosofiaa, mietin välillä, onko tässä Kantin ja Hegelin  vertailussa järkeä ja onko tästä mitään hyötyä. Nyt osaisin vastata. Ei ollut. Sellaiset sanat kuin “henki” ja “järki” eivät merkitse oikeastaan mitään erikoisempaa.

Mutta mainitsemalla Ahmavaaran kirjan halusin vain mainita yliopistolaitoksen tärkeän tehtävän, josta ei liene tingitty. Siellä oppii teeskentelemään.

Lopetin kun eräänä joulun aikana jouduin lukemaan yli 500 tenttivastausta luentokuulustelussani. Dosenttiluentoni korvasivat yleisessä oikeustieteessä erään ikävänä pidetyn kirjan. Vastaukset olivat tavattoman mielenkiintoisia ja kirjoittajien käsiala keskimäärin tavattoman huonoa.

Ahmavaara oli hyvin viisas mies, mutta silti hän esitti matemaattisia malleja esimerkiksi sosiologisesta päättelystä. Tilastomatematiikka oli kaikille lukijoille liian vaikeaa ja lisäksi asiaan kuulumatonta. Kohta stalinistit innostuivat ja halusivat nähdä tässä profeettansa, joka osoitti yhteyden määrän ja laadun välillä. Ihan kuin Lenin! Jos jotain on paljon, se on pahaa. Paitsi raha.

Ahmavaara sai lopun ikäänsä todistella, ettei hän tarkoittanut mitään tuollaista, ja jätti jälkeensä hyvin mielenkiintoisen ajatuksen: stalinistit, revarit ja joukko yleisvasemmistolaisia ovat vaikuttaneet tuhoisasti ajatteluun kahden sukupolven ajan. Etenkin Suomessa.

Taipuisin olemaan samaa mieltä, sanoisin tuon sukupolven viimeisenä. (En siis koskaan edennyt vasemmistolaisuuteen, ja Vanhan valtausta katsoin kadulta, kun olin tulossa ostamasta jollekin porvareille osakkeita ja menossa perustamaan demareille asunto-osakeyhtiöitä Myyrmäkeen.)

Se ajatus viehättää jatkuvasti, että kun Neuvostoliiton vaikutus jäi rajalliseksi, amerikkalaisten mainostoimistojen keksimä “cool”, Vietnamin sodan vastustaminen ja kulutuskritiikki tehosivat. Ensin humahti kukallisten paitojen kysyntä pilviin, ja tietenkin sinisten farkkujen valmistajat hieroivat kämmenensä punaisiksi.  Vielä tämän hetken sydämettömimmät infromaatio-kapitalistit, tyyppiä Applen S. Jobs ja Amazonin J. Bezos, olivat “radikaaleja” ja “edistyksellisiä”.

Ahmavaara oli myös poliittisesti erittäin lahjakkaasta pohjoisesta suvusta. Hienosta verkkopaikaasta “Biografiasampo” sain viimein tietää, että aina ihmettelemäni Eero Ahmavaara, varatuomari ja alkuun Rovaniemen kaupunginjohtaja ja sitten muun muassa Chandlerin ja Simenonin etevä suomentaja, oli Yrjön veli.

Sain tietää senkin, ettei Yrjö Ahmavaara juuri poistunut kotoaan ilman George Orwellin esseitä. Sattuneesta syystä minulla on sekä laaja amerikkalainen koottujen kirjoitusten valikoima että suomennos (“Kun ammuin norsun”).


14. toukokuuta 2024

Hevoisilla ja ratsuilla


 

Otsikko viittaa kuningas Herootekseen, joka tuli murjaanien maalle.

Aihe on kehaista, että Heikki Halilan jykevä elämäkertateos professori Toivo Mikael Kivimäestä sai näkyvän ja hyvän vastaanoton HS:ssä lauantaina. 

Raukkamaisuudessani paljastan, mitä minä tässä hykertelen.

Kun tein kauan sitten itse väitöskirjaa ja keräsin tiedot kaikista Suomen virkatuomareista 1890-1990, petyin. Tässäkö se nyt oli? Ruotsissakaan ei ollut julkaistu juuri mitään tuomareista eikä lakitieteen professoreista.

Kysykää, oi lukijat, keneltä tahansa suomalaiselta lakimieheltä. Kysymyksessä on uskollinen ammattikunta, joka on uurastanut, enimmäkseen riittämättömästi palkattuna, isänmaan hyväksi omaa etuaan koskaan edes vilkaisematta. Perinne on jatkunut.

Sitä perinnettä Halila nyt hiukan murjoo ketomalla kollegansa siviilioikeuden professorin vaiheista. Kirjassa hän ei kerro, miksi edistyspuolueen Erkko ja Cajander nostettiin ministereiksi siihen hallituksen, joka aiheutti Talvisodan.

Huomatkaa täysin sopimaton ironiani. Se oli Paasikivi, joka nimitteli päiväkirjoissaan Talvisotaa “Erkon sodaksi”, ja ne olivat rintamamiehiä, jotka keksivät herjan “malli Cajander”, kun armeijalla ei ollut aluksi antaa heille muuta kuin kokardi lippalakkiin, eikä esimerkiksi johtimia kenttäpuhelimiin ollut muistettu hankkia, eikä tietenkään kranaatteja tykkeihin. Cajander oli metsätieteilijä. Kuulemani luonnehdinnan mukaan hyvin pienen edistyspuolueen ongelmana olivat liian suuret egot. Cajander ja Kivimäki eivät mahtuneet samaan huoneeseen. Sanomalehdenomistaja Eljas Erkko ei mahtunut juuri kenenkään kanssa edes siihen isoon kulmahuoneeseensa, jota voi edelleen silmäillä Erottajankadun ja Ludviginkadun kulmassa, toinen kerros. Ja Suomen Pankissa oli saman puolueen Ryti, joka ei puhunut juuri kenenkään kanssa ja joka veti Gerda Rytin elämäkerrasta (Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo) päätellen julkisuudessa roolia. Kirjeiden ja kuvien mukaan hän ei ollut “piinkova liikemies”, vaan hätkähdyttävän lahjakas, lämmin ja tunteva ihminen, jolla oli myös hyvät ja hyödylliset verkostot.

Gerda Rytin isä muuten oli siviilioikeuden professori Julian Serlachius kuten Kivimäki ja Ylöstalo ja Heikki Halila. Setä Allan Serlachius taas oli rikosoikeuden professori, joka oli kirjoitellut “tulenpalavia puheenvuoroja köyhien puolesta ja soimasi koroillaaneläjiä ihmiskunnan loiseläimiksi ja veronmaksajia valintoineen syypäiksi rikollisuuteen” (Kansallisbiografia). Myöhemmin Allan ryhtyi Särkilahdeksi ja keräili tosissaan WSOY:n osakkeita, kun taas yksi hänen sisaristaan oli Otavan professori Heikki A. Reenpään äiti…


Siinä oli ikä kunniassa, kun lakitieteen (“molempain oikeuksien”) tohtorit J.K. Paasikivi ja K.J. Ståhlberg istuivat Kulosaaressa 1945-1950 pohtimassa ihmeellistä aikaa. Lakitieteen tohtori U.K. Kekkonen oli ahkerasti valtioneuvostossa ellei ollut Tehtaankadulla käymässä mielenkiintoisia keskusteluja.

Otava lyhensi ja paranteli Hans Metzgerin muistelmateoksia, joita ilmestyi 1980-luvulla kaksi nidettä. Kirjoittaja oli puoliksi suomalainen Hitlerin Sakssan lähetystösihteeri Helsingissä, lukuisien suomalaisten läheinen ja lämmin ytävä, Mercedes- ja BMW-autojen omistaja ynnä muuta, ynnä muuta.

Otavan kakistelu johtui siitä, että Metzger veteli esiin etenkin nimimerkillä kirjoitettuja Jatkosodan aikaisia tekstejä, joiden laatija oli hänen mukaansa tämä samainen Kekkonen. Metzgerin sanottiin olleen Gestapon ja Sicherheitsdienstin leivissä, ja hän piti hyvin yhteyttä esimieheensä von Blücheriin, joka piti hyvin yhteyttä päämajassa Saksaa edustaneeseen W. Erfurthiin. 

Metzgerin mukaan ainakin kaksi maalaisliittolaista ministeriä kipaisi suoraan Suomen hallituksen salaisista istunnoista selittämään Metzgerille Pörssiklubilla, mitä nytkin oli puhuttu, ja Eduskunnasta tietoja toimitti muiden ohella kokoomuksen J.O. Ikola.

Tämä liittyy Kivimäkeen siten, että Saksassa toimivana Suomen edustajana hän tiesi arvioittensa päätyvän suoraan - saksalaisille. Sama ongelma koski Suomen harjoittamaa sotilasvakoilua luultavasti avustanutta Paavo Talvelaa, joka poistui 1944 papereineen maasta niin että todelliset tietomme aikakauden tapahtumista ovat vajaat. Muodollisesti tiedustelusta vastuussa ollut Aladar Paasonen huolehti siitä, ettei hänen itse julkaisemiinsa eikä toimittamiinsa Mannerheimin muistelmiin jäänyt “sopimattomia” tietoja.

Ja niinpä tiedämme vain, että kumman paljon Naton piirissä oli suomalaisia - ja ruotsalaisia - tiedemiehiä ja liikemiehiä jo 1950-luvulla.


10. toukokuuta 2024

Satu


Nyt joku voisi sanoa, ettei kuva ole Päivi Hartzellin elokuvasta “Lumikuningatar”, vaan Rudolf Koivun kuvituksesta Andersenin satuun.

Niin on. Mutta Päivi täyttää tänään tasavuosia. “Lumikuningatar” oli kauan sitten harvinaislaatuinen elokuva. Tuohon aikaan, 1980-luvulla, mielikuvituksellista tarinaa, joka sopisi lapsillekin, pidettiin armottoman omituisena ajatuksena. Asiaa ei parantanut sekään, että ohjaaja oli nainen. Sellaisesta ei ollut paljon kuultukaan.

Tosin he olivat tehneet aikaisemmin Liisa Helmisen kanssa elokuvan “Kuningas jolla ei ollut sydäntä”.

Satu voi olla maagista realismia. Siinä mielessä jopa James Bondit ovat satuja. Samassa mielessä perinteisissä seikkailuelokuvissa on kaikenlaista pientä epäuskottavaa, kuten Tarzan hyppimässä joustavasti liaaneissa.

Muistan miettineeni jo lapsena, miten liaaneissa voi hyppiä. En ymmärtänyt enkä ymmärrä vieläkään.

Tämä oli hyvin henkilökohtainen huomautus. Naapureita kestittiin kahvilla. “Lumikuningattaresta” muuten on olemassa puhdistettu eli uudelleen masteroitu versio.


8. toukokuuta 2024

Fiksuin ihminen


 


Kun tutkin ja ihailin vanhoja mustavalkoisia valokuvia, mieleeni tuli tuttava vuosien takaa, Pico della Mirandola. Hän oli muun ohella uusplatonisti ja tietenkin kabbalisti ja hermeetikko. Hänellä oli Firenzen hyvässä kaupungissa mielenkiintoisia kavereita, kuten alituinen räyhähenki Savonarola, jolla kävikin kovin ikävästi, ja palvelijattaren avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi Vincin kylästä, Leonardo.

Herrat olivat tunnettuja siitä, että he oppivat mitä tahansa heti, ja lisäksi keksivät itse aivan kaikenlaista. Pico huomasi, ettei Jumala “voi olla olemassa”, sillä Jumala tarkoittaa olemassaoloa. Ja ajatus liittyy Platoniin, koska siihen liittyvät ongelmalliset sanat “sama” ja “eri”.

Hän opetteli 22 kieltä, mukaan luettuna heprea, kaldea, egypti, persia ja arabia, ja piti oikeana juutalaisten ja arabialaisten kabbalistien käsityksiä. Paavi paukautti hänet pannaan, koska hän oli esittänyt teesinään, että kaikki uskonnot ja kaikki tieteet olivat perimmältään samaa.

Mieleeni tuli Sean Carrolin ja eräiden muiden nykyfyysikkojen esittämä ajatus, että aineen ja energian ja niistä johdetun avaruuden alapuolella on yksi perimmäinen asia, informaatio.

Huomasin että Leonardon “Luolamadonna” on selvä viittaus Platonin luola-ajatukseen. Ainakin Pico oli lukenut Platonin Kootut teokset, kreikaksi ja osittain hyvin tuntemiensa arabien käännöksinä. Siitä päädyin pohtimaan, kuinka paksu on itse asiassa varjo. Leonardo oli selvästi käsittänyt, ettei ääriviivaa ole oikeastaan olemassa. Jopa “Mona Lisa” on maalattu uskomattoman taitavasti sulauttaen viivat värisävyn muutoksiin, ja vastaavasti piirroksiin on käytetty ylikorostettua viivaa. Hätäkö oli käyttäessä, kun oli niin hyvä piirtämään.

Se oli muuten muotia tuo maalaaminen Firenzen seudulla. Edellisten sukupolvien Giotton, Cimabuen ja Botticellin jälkeen tulivat Rafaello, Tiziano ja Michelangelo.

Se ei unohdu, kun teimme poikani kanssa tavan vaatiman Euroopan retken ja tulimme junalla Pariisista Firenzeen ja jatkoimme siitä Venetsiaan. 

Kerroin, miten useakin 1800-luvun taidehistorioitsija puhu läpiä päähänsä huokailemalla antiikin veistosten jaloa valkeutta. Ne veistoksethan olivat maalattuja, pigmenttijäämien perusteella mielestämme hyvinkin ikävän räikeästi. Ja sama koski rakennuksia, myös Ateenan Parthenonia.

Jäin miettimään, että kun kirjallisuus ja etenkin runous on mustavalkoista, kas kun kukaan ei ole keksinyt maalata öljyväreillä mustavalkoisia muotokuvamaalauksia.Lehtien kuvien mustavalkoisuus tai kaksivärisyys johtui kehittymättömästä tekniikasta. Mutta kun mv-elokuvissa on niin suurenmoisia, eikö jotain samaa voisi tavoittaa maalaamalla pelkällä mustalla? Minun silmääni miellyttää mustavalkoisen kuvan syvyys eli sävyjen rikkaus.

Luolamaalausten värillisyys saattaa olla se alkuperäinen ajatus: toisen todellisuuden tekeminen. Ja todellisuus on värillinen - tai sitten ei. Näköaistimme on sellainen, mutta on paljon eläimiä, jotka ovat “värisokeita”, muistaakseni monet tututkin otukset.

Huolestunut lukija ihmettelee, minkä kumman taka nyt kirjoitetaan kauan sitten kuolleesta renessanssin aikakauden tutkijasta.

Ehkä siksi, että hakiessaan yhteistä pohjaa tiedolle ja uskomuksille Pico della Mirandola kirjoitti ehkä ensimmäisenä sanat, jotka kaikuvat edelleen. 

Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.


5. toukokuuta 2024

Hitler ja hevoset



Lopulta kysyin kahdelta tekoälyohjelmaltakin. Edes valokuvaa, jossa Hitler olisi uskaltaunut lähelle hevosta, saati ratsun selkään, ei näyttäisi löytyvän.

Hän piti saksanpaimenkoirista. Hänellä oli sellainen. Naisista hän ei tuntunut olevan erikoisen kiinnostunut. Hän piti tiukasti kiinni kasvisruuasta ja olisi ollut valmis kieltämään tupakoinnin SS-joukoilta. 

Hän oli hyvä juoksemaan. Hän ansaitsi korpraalin arvon Länsirintamalla taistelulähettinä. Siinä tehtävässä oli mentävä lujaa.

Kilparatsastus nousee keskeiseksi teemaksi Tolstoin “Anna Kareninassa”. Mannerheim oli siinä urheilulajissa joukon paras ja itse kyrassierin metallilevyin koristautuneen Chevalier-kaartin upseeri.

Kysyin usealta tutulta, jotka olivat palvelleet Lappeenrannassa ratsuväessä sotien jälkeen. Tieto oli sama kuin edelleen talleilta kantautuva. Etenkään tuntemattoman hevosen parteen ei pidä mennä huvikseen. Kun roteva, vuosia rääkätty eläin rupeaa puristamaan ihmistä kylkensä ja seinän väliin, siinä onkin tietämistä.

Nyt sodasta kirjoittaessani sijoitin tekstiin kaksi kauheaa asiaa. Niitä on kommentoitu niukasti. Hitler siis sanoi Suomen johdolle Immolassa 1942, että Leningrad hävitetään maan tasalle ja kaikki ihmiset tapetaan. Kaupungiss kuoli piirityksen aikana luultavasti 1,5 miljoonaa ihmistä. 

Vuonna 1941 suomalaisia kaatui sodassa enemmän kuin vuonna 1944. Hyökkäys Syvärille ja Ääniselle oli sotilaallisesti outo mutta ennen kaikkea se oli tavattoman kallis.

Asemasodan aikana Karjalaan rakennettiin enemmän linnoitteita kuin Kannakselle. Vaikka Kannaksen linnoitteista oli päätetty, pääpuollustuslinjaksi määrätty Vamelsuu - Taipale oli kesken, kun hyökkäys tuli.

Moni kirjoittaja on huomauttanut, että jos armeija olisi päässyt vetäytymään tuolle linjalle, se olis jauhettu siellä murskaksi. Nyt se vetäytyi erilaisissa kokoonpanoissa Viipurin - Vuoksen tasalle ja menetti Viipurin. Sen jälkeen vastus alkoi nopeasti kiinteytyä ja kaukaa Karjalasta kuljetetut joukot ehtivät paikalle. 

En yritä sotahistorioitsijaksi, koska olen väitellyt kulttuurihistoriasta ja opettanut sitä.

Huomautukseni on ilmastonmuutos.

Lujin Montailloun mhyöhemmän kirjoittajan Leroy Laurien ilmaston histoian (Histoire du climat depuis l'an mil, 1967) tuoreeltaan. Siitä erin olen seurannut asiaa ja nähnyt, miten mullistavasti tulkinnat ovat muuttuneet viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana. Aste, puolitoista, merkitsi ihan kaikkea maailmassa, joka sai ravintonsa lähes pelkästään maasta ja metsästä ja poltti puuta sen minkä jaksoi raahata. Hiili tuli lämmityskäyttöön paljon myöhemmin. Puusta vähässä hapessa poltettu koksi eli sysi tunnettiin sekin vuosituhansia, mutta molempien käyttö oli satunnaista 1800-luvulle asti. Ja syden poltto vei Keski-Euroopasta metsät ja tervan poltto, joka on melkein sama asia, näkyy Länsi-Suomen metsissä edelleen.

Kaskeaminen ei muuten ole tuhoisaa. Kulo on osa luonnon kulkua. Suomessa ei tiettävästi ole metsää, joka ei olisi palanut.

Keskiajalla sotivat etenkin Englanti ja Ranska, mutta Euroopan suurin valtio oli Puola-Liettua. Tiedämme että Ruotsi kärsi ratkaisevan tappion hengenvaarallisen Kaarle XII:n johdolla Pultavassa eli samalla alueella, jossa on nytkin sota. Suomelle seurauksena oli Isoviha, etenkin 1600-luvun lopun nälkävuosien jälkeen pahimpia iskuja, mitä maassa on koettu.

Jatkosodasta puhuttaessa sivuutetaan aina Talvisota. Suomessa oli kova pyrkimys reunavaltiopolitiikkaan ja lopulta jopa liittoon Ruotsin kanssa. Ykkösnimi oli edistyksen eli siis Rytin, Kivimäen ja Erkon puolueen ulkoministeri Holsti. Saksa järjesteli hänet ovelasti syrjään ja Neuvostoliitto kielsi jyrkästi sotilaallisen lähentymisemme Ruotsiin. Neuvostoliiton menettelytavat pikkukansoja ja etenkin suomalaisia kohtaan tunnettiin 30-luvulla yleisesti.

Kun kirjoitin Mannerheimin virheistä ja luettelin niitä, jätin lukijan mietittäväksi, oliko vaihtoehtoja.  En ole varma, ovatko lukijat miettineet. Minulle Heikinkadusta 1942 muutetun Mannerheimintien seutaan sopisi hyvin muuttaa Hämeentie Tannerintieksi.



2. toukokuuta 2024

Mannerheimin virheet


 

Aivan uusi kirja “Suomen sodat 1939-1945” (Visuri-Kesseli-Geuss, 2024) sisältää paljon ainesta mielipiteen muuttamiseen. Valitettavasti taipuminen tosiasioiden edessä ei ole suosittua sodassa eikä rauhassa. 

Historiatieteessä ennen käsitteenä suosittu “dokumentti”, asiakirja eli mustaa valkoisella, ei ole ‘tosiasia’. Sitä vastoin se saattaa todistaa jonkin seikan tulleen päättäjien tietoon. Stalin sai runsaat ja tarkat tiedot Saksan hyökkäyksestä kesäkuussa 1941, mutta ei uskonut. Erään tutkimuksen mukaan hän oli kirjoittanut omin käsin tätä koskevan maininnan viereen “paskaa”. Moskovan, Berliinin tai Washingtonin kirjallinen suunnitelma ei ole todiste. Suunnitelmia ja niihin liittyviä määräyksiä tehdään nippu, ja ne ovat usein ristiriidassa keskenään.

Toisin eli jyrkemmin kuin kirjoittajat sanoisin, että Hitlerin Saksa ei osoittanut missään vaiheessa myötätuntoista mielenkiintoa Suomen asioita kohtaan. Suomi oli Jatkosodan aikana Saksan määräysvallan alainen siirtomaa, samalla tavalla kuin vuonna 1918. Julkisuudessa asiaa välillä kuorrutettiin kirjoittamalla “sankarikansasta” tai vastaavaa. Sitä vastoin sekä Englanti että USA torjuivat täysin puheen “kanssasotijuudesta”. Ajan asiakirjoissa Suomea sanotaan Saksan satelliitiksi. Suomessa näkee vieläkin kirjoitettavan, ettei Suomi ollut Saksan kanssa sotilaallisesti liittoutunut…

Moni hyväksyy kumeankin mielipiteen helposti, jos se sattuu oleman sama kuin hänen omansa. Minua miellyttää siksi kolmen kirjoittajan vastaus kysymykseen, joka on vaivannut mieltäni vuosikymmeniä: mitä hemmettiä Suomi teki Itä-Karjalassa 1941-1944? Usein esitetty vastaus, että Karjalan puu kiinnosti rahamiespiirejämme, ei vakuuta. Ei meillä ollut työvoimaa, koneita eikä kuljetuskalustoa käyttää sitä hyväksemme. Emme liioin olisi kyenneet hallinnoimaan tuota valtavaa aluetta. Puhe “panttialueesta” Neuvostoliittoa vastaan oli propagandaa. Jotkut ehkä halusivat käyttää tilaisuutta hyväkseen. Ajatus oli viimeistään USA:n mukaantulosta 1941 alkaen epärealistinen.

Vastaus on: Hitler käski. Tämän lähteen mukaan Mannerheim ja hänen piirinsä halusi Kannakselle perimään takaisin äsken menetettyjä alueita. Se on helppo uskoa.

Hitleriä oli toteltava, koska hänen takanaan olivat aseet, ammukset ja elintarvikkeet. Lisäksi on edelleen epäselvää, millä rahalla lähes tuhoutunut maa rakensi Salpa-linjan hyvin lyhyessä ajassa.

Kirjoittajat kertovat, että Hitler sanoi Immolassa kesäkuussa 1942, että Leningrad hoidetaan tappamalla koko väestö. He kommentoivat, että viimeistään tästä Mannerheim ja Heinrichs tiesivät, että kysymyksessä ei ole “elintila”, vaan tuhoamistaistelu.

Mutta miksi hän ja Päämaja eivät ottaneet juuri lainkaan huomioon suurhyökkäystä 1944, vaikka siitä saatiin jatkuvasti tietoa?

Vastaukseni on: Hitler kielsi. Muun muassa Kivimäki oli vuosia Berliinissä tehtävänään lepytellä natsijohtoa ja selitellä asioita. Hänen natsimielisyydestään on kirjoitettu tämänkin blogin kommenteissa.  Ajatus on outo. Olisiko joku sekoittanut Kivimäen toiminnan kommunisteja vastaan oletettuun hitlerismiin? Juuri Kivimäen aikana 30-luvulla hallitus kiristi otetta sekä oikean että vasemman siiven populismista.

Myös se tuntuu todelta, että Mannerheimin päämajassa varsinainen esikuntatyö oli heikkoa. Komentajat raportoivat ylipäällikölle eivätkä siten aina tienneet toistensa keskeisiä ajatuksia. Se luonnehdinta, että Mikkelissä vallitsi jonkin asteinen sekasorto kesäkuun alusta kuun loppuun 1944, kuulostaa osuvalta. Minulla ei ole asantuntemusta sen arviointiin, mutta esimerkiksi ajatus Airon ja Talvelan pitämisestä esillä vielä keskeisempien Heinrichsin ja Oeschin kustannuksella koskee myös meitä, maallikkoja. Senhän olemme tienneet, että onneakin oli, koska noin kaksi viikkoa viidennes tai neljännes maan armeijasta oli junissa tai marssilla ja siis suhteellisen helposti torjuttavissa.


26. huhtikuuta 2024

Kivimäki


Saan perua puheitani. Olen toistellut, että hyvät kirjat ovat tätä nykyä saanta saaliissa. Voi olla, mutta tässä on tosi hyvä kirja. Olen syyllistynyt panetteluun moittimialla, että tämän hetken viisaat kaihtavat raikasta ja omaperäistä otetta - umpihankihiihtoa - etenkin jos tiedossa on valmis, koneella tehty latu ja voiteena jotain hyvin epäilyttäviä kemikaaleja.

Heikki Halila oli Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori eli samassa virassa, jota Kivimäki itse aikoinaan hoiti, ja myöhemmin sellainen suurmies kuin Matti Ylöstalo.

Minulla oli tilaisuus langettaa ylleni epäilyn varjo - esteellisyydestä kiittävän arvioinnin kirjoittamiseen - koska juttelin tekijän kanssa ja sain ilon esittää hänelle huomioitani taittovedoksena silloin olleesta kirjasta. Kolllegan intuitio oli hänen maineensa veroinen. Kivimäen tietysti nyt vanhentunut “Tekijänoikeus”, se sotaan syyllisenä vankeudessa kirjoitettu.

Kun en tunnusta “kahden kulttuurin” ajatusta (C.P. Snow) vertaa sumeilemattomasti luonnontieteeseen. “Tekijänoikeus” on kirjoitettu ajatellen siviilioikeuden järjestelmää. Saman ajattelutavan uhri oli muuten toinen merkittävä juristi, Kivimäen kansliapäälliköksi löytämä Y.J. Hakulinen. Itse asiassa siviilioikeudessa kävi samalla tavoin kuin fysiikassa, kun suhteellisuusteoria ja kvantimekaniikka syntyivät samaan kasaan ja näyttävät olevan keskenään jotenkin eri paria, vaikka toimivat yhdessä kuin junan vessa. Fysiikassa mainitaankin usein Niels Bohrin johdolla rakentunut “Kööpenhaminan konkordanssi”. Ei “järjestelmä”, vaan “yhteisymmärrys” tai “sopimus”. 

Ei “prejudikaatti” ole “ennakkotapaus”, niin kuin se kuitenkin suomennetaan, vaan esikuva-ratkaisu. Malliksi ratkaistu, ei ennakolta ratkaistu. Tämä on asian ydintä. Elävä, maitoa kannusta kaatava nainen oli Vermeerin malli. Valmistunut taulu oli teos.

Vasta Halilan kirjasta käy ilmi, miten alkujaan loistottomasta kansakoulunopettajan pojasta tuli Suomen luotetuin poliitikko, jonka kanssa tulivat toimeen sekä demarit että maalaisliitto ja kohtuullisesti myös oikeisto ja ruotsinkieliset, Ilmi käy sekin, miksi Kivimäki yllättyi niin aidosti ja ikävästi kovasta vankeustuomioistaan sotaan syyllisenä. Hän näet itsekin käsitti toimineensa etenkin Suomen Saksan lähettiläänä sodan aikana Berliinissä, Suomen valtion asianajajana. Tuosta ammatista hänellä oli syvällisemmät tiedot ja kokemukset kuin kenelläkään muulla; hänen kotipesänsä oli Turussa toiminut toimisto Tulenheimo & Kataja. Suomen asianajajana Berliinissä hän edisti päämiehensä eli Suomen tasavallan asiaa keräämällä ja välittämällä tietoa ja esittämällä tulkintavaihtoehtoja jatkuvat i muuttuvissa tilanteissa.

Tämä on se suuri ero. Ranskassa oli vaikuttanut varsinkin 1700-luvun alussa Lutu XIV, joka murjaisi:” Valtio, se olen minä.” Ehkäpä meillä Mannerheimilla oli samaa ajatusta. Hän oli varttunut Venäjällä, jossa hallitsija ei ollut vastuussa kansalle, vaan kansa hallitsijalle. Sama näyttää siumennen sanoen olevan V. Putinin käsitys asiasta.

Asianajaja käyttää edustamansa tahon puhevaltaa, mutta laskun maksaja voi syytä ilmoittamatta lopettaa toimeksiannon ja kääntyä esimerkiksi toisen asianajajan puoleen. Näin tapahtuu myös käytännössä. 

Tuomari on jotain aivan muuta. Tuomarin virassa pysymisen oikeude lukkona on esimerkiksi “res judicata” - kerran oikeusvoimaisesti ratkaistua asiaa ei voi ottaa uudelleen käsiteltäväksi eli tuomaria vaihtamalla ei päästä mihinkään.

Kirjan hyvyys välittyy siitäkin, ettei sitä näin esitellessä halua tehdä mitään yhteenvetoa. Riittää kun sanoo: lukekaa! Nykyisiä oikeustieteen opettajia neuvoisin luetuttamaan oppilaillaan tämän. Lakimiehistä on julkaistu sangen vähän täyspätöistä tekstiä.

Matti Ylöstalo oli poneeriupseeri ja ansainnut vaivoistaan rautaristinkin- hän oli Kiestingissä räjäyttämässä sitä junaa, josta sai nimensä Veturipuro. Kerran hän kysyi minulta muka mietteissään, että jokohan slobot ovat löytäneet Enson voimalan padon räjähteet. Säikähdin ja kysyin: mistä sinä tuollaista tiedät. Johon Ylöstalo: kun itse panostin.

Heikki Halila on piirtänyt kuvan opettajasta, Kivimäestä, joka on pioneeri sanan sotilaallisessa (ei poliittisessa) mielessä: sillanrakentaja, ponttooninkantaja, tientekijä, tarvittaessa miinanraivaaja. Siinäpä mallia kenelle vain.


21. huhtikuuta 2024

Kukin tahallaan




Kuvaan liittyy useita asiallisia kysymyksiä: jos sinä olisit hän? 

Millaista olisi olla joku toinen, kuka tahansa. 

Ketä oikein oli ennen? Tuleeko tänne aikanaan maan alla eläviä pahoja peikkomaisia morlokkeja tai eloita eli olemattoman liihottelevia, huolta ja huomenta tajuamattomia olentoja, joita nämä toiset kai syövät?

Tunnistan itseni, kun kuvan Riemannin pintaan liittyvä matemaattinen määritelmä alkaa: otetaan mikä tahansa mielivaltainen piste ja… Käsitykseni mukaan olen juuri sellaine mielivaltainen piste, ja lisäksi mikä tahansa.

Mieleeni jäi koulun penkiltä, ettei pistettä ole varsinaisesti olemassa. Kuten ei minuakaan. Se määritellään ihmeellisillä ilmiöillä. Se on esimerkiksi juuri se kohta, jossa kaksi suoraa leikkaa toisensa, tai kolme tasa kohtaa. Mutta kun ei sellaisia suoriakaan ole, eivätkä matemaatikot pidä koko ajatuksesta. Kenttä on toista. Sen jokainen piste tunnetaan, kuten sähkökentän tai magneettikentän.

Maailmanrannan tutkijat (kosmologit) mainitsevat taivaanrannan eli horisontin, jonka taakse ei voi nähdä. Ja taiteen ja kirjallisuuden tutkijat ovat omaksuneet näppärän käsitteen “odotushorisontti” - mitä taulun katsojat tai kirjan lukijat arvelevat teelmässä kokevansa.

Tämä filosofinen (hermeneutiikan) termi tuo heti esiin vaikean tutkimuskohteen: mitä me koemme eri tavoiin kuin nuo toiset. 

Ennen katsojat näkivät kuvassa Neitsyt Marian mutta nyt nuorehkon teinin, jolla on sininen viitta ja joka joutuu joskus hätistelemään ympäriltään enkeleitä. 

Vielä kiinnostavampaa on, että odotushorisontin tuolle puolen ei voi nähdä. Jos sieltä yllättäen lentää kyyhky nokassa viheriä lehti, lintu tuleekin tänne, taivaanrannan tälle puolen.

Ja taivaanranta on lähempänä kuin luulettekaan. Voitte katsoa hakukoneella “kuinka kaukana on taivaanranta”. 

Ei käy kiistäminen, etten olisi joskus sanonut jollekulle: kävelepä taivaanrantaan ja takaisin. Ei tuo ole älykkyystesti, vaan tyhmä letkautus. Ethän vielä ontuessasi selkäni takaa maapallon kierrettyäsi ole käynyt taivaanrannassa, ja liikkuessasi horisontti liikkuu mukanasi.

Itse nobelisti Susskind, joka on hyvin viisas mies ja luuloni mukaan hiukan hullukin, selvitteli tätä ja mietti maailmankaikkeutta jonkin muun kuvana eli hologrammina. Aine ja energia olisivatkin vain sivutuotteita, koska kaikki kostuu periaatteeltaan informaatiosta.

Kun fyysikkojen tiedot sotahistoriasta voivat olla vajavaisia, lisään ajatukseen muistisäännön “todellisuuden” liisteröitymisestä toisen todellisuuden seinille.

Valkeasaaressa kesällä -44 vihollisemme tikkasivat myös hyvin isoilla tykeillä bunkkereita. Täysosuman seurauksena kaikki, jotka olivat tuossa tilassa ja kaikki, mitä siellä oli, liisteröityi bunkkerin lattiaan, seiniin ja kattoon.

Sana “hologrammi” odotti vielä keksimistään. Tutuksi se tuli setelien hopeanhohtoisesta läikästä ja sitten maksukorteista. Luulen että Osuuspankin uusin kortti sisältää pankin logon hologrammina. Ja sana siis tarkoittaa kaksiulotteista, joka vaikuttaa kolmiulotteiselta, ja tässä kirjoituksessa viittailen ilmiöihin antaen ymmärtää, että ehkä meidän lajin kehityksemme on totuttanut meidät tähän pituus, syyvyys, leveys- kuvioon, mutta runoilija (Blake) kirjoitti oikein yli 200 vuotta sitten: maailmat ovat hiekanjyväsessä. Miten sen nyt ottaa. W. Blake oli hänkin erikoislaatuinen henkilö, jolta oli turha odottaa suoraa puhetta.


16. huhtikuuta 2024

Valta


 



Ennen kuin itse ehdin, hyväntahtoinen kommentoija oli vastannut, Keskikauden Maigret’t. Siis henkilölle joka haluaisi kokeilla. 

Oivallinen olisi “Maigret ja mies siltojen alta”, jos sen nyt saa käsiinsä. Lääkäri on kyllästynyt istuskelemaan lääkärinä ja viettänyt kohta kymmenen vuotta Pariisissa kodittomana osa-aika-alkoholistina ja kääriytyy yöksi rapiseviin sanomalehtiin. Mutta hänpä on nähnyt laituriin tulleella laivalla jotain, josta komisario yrittää saada selvän, kunhan siltojen mies onnistuu ylittämään ymmärrettävän epäluulonsa poliisia kohtaan. 

Älkää uskoko asiantuntijoita. Moni on ollut samaa mieltä kuin Simenon itse, että ne hänen suorat eli kovat romaaninsa ilman komisariota olisivat parhaita. Älkää muuten uskoko samaa anovaa Simenonia itseään liioin. Hänen väitetty omaelämäkertansa pursuaa sekin mahdottomuuksia.

Mutta tästä vihjeestä voi olla hyötyä. Mahdollisesti lukijalle peräti vieraat kielet, kuten ranska ja venäjä, rasittavat kovasti. Sen kieliset ihmisten ja paikkojen nimet eivät painu mieleen niin helposti. Viisas lukija hermostuu, hylkää kirjansa ja lähtee esimerkiksi ulos kuuntelemaan kevään kohinaa tai keskittyy heittelemään pelikortteja saapasvarteen.

Sarjatarinoissa toistuu Aku Ankka -efekti. Tärkeimmät henkilöt ovat tuttuja, ja sen sijaan että heihin kyllästyisi, lukijaa kiinnostaa, mitä tällä kertaa on tekeillä ja miten tästä selvitään. Sankari ei varsinaisesti kehity eikä paljon muutukaan. Juuri se tuntuu hyvältä, kun sitä ei itsekään kehity eikä paljon mistään mitään opi. Ja vakiohenkilöt, joille komisario sanoo aina aamulla “huomenta, lapset”, oppii tuntemaan heti, varsinkin ku heissä ei ole mitään erikoisuuksia.

Sekin kiinnostaa, kun romaanin nimi on “Maigret ja ministeri”, sillä Maigret ei pidä ministereistä. Hän ei yleensä pidä tuomareistakaan. Rikkauttaan esitteleville komisario ja kirjailija ovat vihamielisiä. Mutta komisario pitää lähikahvilan tarjoilijoista ja asiakkaista ja tilaa hapeneesti yhden huurteisen ja tarvittaessa toisenkin.

Kirjailijan nerokkuutta kuvaa sekin, ettei päähenkilössä ole mitään erikoista. Yleinen väärinkäsitys luulee kirjallisuutta ja taidetta peiliksi, josta aikakausi katselee yhä ikävämpää irvistystään. 

Hupsu toimittaja kysyy komisariolta: mikä on menetelmänne? Ei minulla ole menetelmää, Maigret sanoo. Minä kuuntelen. - Mutta mitä ajattelette? - Minä en ajattele.

Ranskassa oli näiden romaanien ilmestyessä vielä voimassa kuolemanrangaistus, joka saattoi tulla murhasta. Todellisuudessa teloituksia pantiin täytäntöön hyvin harvoin. Englannissa ne alkoivat hiipua samaan aikaan. Nykyisin pahan akseliin kuuluvat vielä USA, Venäjä, Kiina ja lukuisat pienemmät maat. Kuolemanrangaistus on keskusvallalle selkeä keino viestittää, ettei ihmisen hyvinvoinnilla ja hengellä ole merkitystä.

Maigret’n aikana murharyhmän poliisi oli jossain määrin elämän ja kuoleman herra. Kirjoissa on silmiinpistävää, että erilaiset pikkulurjukset sivuutetaan mutkattomasti. Jokaisella on oma elämäntapansa. Poliisi ja rosvo ovat tavallaan samalla alalla.

Eilen yleistin liikaa äyskähtäessäni poliitikoista. Tiedän ja jopa tunnen kunnon ihmisiä, joilla on tuo epäkiitollinen ala. On ollut sellaisia kuin Ståhlberg, Kallio ja Ryti. Jos joku ihmettelee Kyösti Kalliota, hän oli taitava parlamentaarikko ja rehellinen ihminen ja myös esimerkiksi siten viisas, että piti näppinsä irti ulkopolitiikasta, jota hän ei osannut. 

Maigret on kuin joku, jonka taitava valokuvaaja sijoittaa meren rantaan veden ja rantajyrkänteen väliin. Simenon puolestaan osoitti tuotannossaan saman, minkä Paul Auster näyttää mainiossa mutta kovin laajassa romaanissaan “4321” - Kohtalo = sattuma = toiset ihmiset, jotka eivät useinkaan tahdo, mitä aikovat, eivätkä aio, mitä tahtovat.

Vasta kuvaa haroessani huomasin, että minulla on nytkin pöydällä kaksi Maigret’n (Simenonin) piippua. Merkki on Chacom.


14. huhtikuuta 2024

Tasavalta



Republique- eli tasavalta-aukiolle johtavista kaduista muuan on Bd Richard Lenoir. Tiesin vanhastaan, että kuvan talossa asui komisario Maigret. Tuli kodikas olo. Nuo ikkunat komisario avasi istuessaan kevään koittaessa tupruttelemaan piippuaan. Rouva tiesi olla vaiti ja raivasi pöydän äänettömästi. Komisariolla ja rouvalla oli sama tekniikka, ranskakski mijouter, suomeksi hauduttaminen. Rouva käytti sitä moniin ruokiin - puolison kotiintuloajoista ei aina tiennyt hänen virkansa vuoksi - ja komisario itse selvitellessään ihmisen suurta kysymystä: kuka tässä joukossa on suurin kelmi.

Joskus se oli ministeri, joskus alibinsa sementoinut baarimikko, joskus etäällä murhapaikoista asuva hienostunut arkkitehti, joka oli vienyt uuden veroisen pikkutakkinsa roskalaatikkoon, josta paikallinen puliukko löysi sen, ja poliisi löysi nappien ja langan perusteella valmistajan, joka tiesi vaatturin, joka sanoi hiljan tehneensä takin juuri tälle arkkitehdille, jonka osoitekin hänellä oli tallella.

Simenonin suuruus taiteilijana erottuu heti hänen kirjoistaan. Perinteinen englantilainen dekkari on mysteeri, jonka sankari selvittää hätkähdyttävästi. Amerikkalainen etsivä on joskus kuin revolverisankari, joka vetää reikärautansa esiin ensin. Myös Maigret’n tutkimukset selviävät - mutta ihminen on arvoitus. Elämä on pohjaltaan selittämätöntä. Maigret oli vain välttämättömän koulu käynyt tilanhoitajan poika maalta, mutta hän vaistosi, että maailma on. 

Joku pyöristi lauseen: tietämättömyytemme määrä ylittää aina tietojemme määrän.

Poliitikot sanovat “eksistentiaalisiksi” kysymyksiä elämästä ja kuolemasta, vaikka tarkoittavat todellisuudessa valtaa ja omia etujaan. Saksassa tuon ismin ydinkysymys oli olemassaolo, josta kirjoittivat muistettavasti mm. Heidegger ja Thomas Mann. 

Ranskassa tuon kirjallisuuden parhaat nimet ovat Camus ja - Simenon. Sartren lukeminen samaan joukkoon on erehdys. Hän oli kiinnostunut etenkin itsestään ja asemastaan. 

Camus oli hyvin kiinnostunut poliiseista ja tuomareista. Näitä kahta kirjailijaa yhdisti pahuuden ongelma. Hiukan eri tavoin mutta samaan aikaa Simone Weil kirjoitti teoksensa “Painovoima ja armo”. Hannah Arendt kirjoitti Eichmannista Jerusalemissa.

Antti Alanen, jota kiitän tätä kuvasta, jatkaa varmaan vähän matkaa vallankumousta tukeneen Lenoirin mukaan nimettyä bulevardia. Aukiolla on kasarmi, jossa majaili miehityksen aikana SS-panssarirykmentti vaunuineen. Ja toisella puolella jokea oli Gestapon päämaja.

Mutta pahuuden ongelma jäi yhteydet ranskalaiseen elokuvaan ja kirjallisuuteen ja erilaisiin pahan kukkiin, 

Nykyisen Sorbonnen eli yliopiston seudulle kiirehti jo tuhat vuotta sitten väkeä eri puolilta Eurooppaa kuuntelemaan, miten uudella tavalla Pierre Abélard jäsensi käsitteet ja mahdollisuudet porautua elämän syviin kysymyksiin, joilta ei säästy.

Abélardin itsensä kävi vallan huonosti, kun hän jumaluusoppineena rakastui aikakauden eli 1000-luvun maailman oppineimpaan naiseen, jonka nimi oli Heloïse. Kirjeitä on tallella, ja kirja rakkaudesta ja elämästä tunnetaan eri kielillä, “Kertomus onnettomuuksista; anteeksipyyntö elämästä”.

Hyvillä mielin lehteilen kuvateosta “Maigret’n Ranska”, muistelen myös Beckerin ja Melvillen sekä Renoirin elokuvia ja mietin, miten ihmeessä tuo maailma tarttui myös valokuvan suurten mestareiden töihin.

Ehkä siinä on viisautta, että musta ja valkoisen välillä on niin paljon vivahteita ja että maailmassa vaihtelevat valo ja pimeys. 

Proustin kotiosoite muuten oli 102 Bd Housman. 


 

11. huhtikuuta 2024

Yllätys


     



Emergenssi on niitä sivistyssanoja, joita ei tarvitse tuntea. Toinen samanlainen on entropia. Jos haluaa säästää aivojaan, voisi vaikka unohtaa kaikki e-kirjaimella alkavat. Esimerkiksi ‘energia’.

Tekoälystä yritän saada ääntäni kuuluville. Valtiovalta on pahasti myöhässä tässä asiassa. Myöhästyminen kostautuu jo kansalaisille.

Esimerkki voisi olla asuntojen hinnat. Google ohjaama paikka on asuntojenhinnat.fi. Tekoälyohjelma Gemini puolestaan vastaa näin:

“Voitko kertoa asuntokauppojen määrästä pääkaupunkiseudulla tänä vuonna

Kyllä voin. Pääkaupunkiseudulla on tehty 10 500 asuntokauppaa tammikuun ja maaliskuun 2024 välisenä aikana. Tämä on 15% vähemmän kuin vastaavana ajanjaksona vuonna 2023.

Helsingissä asuntokauppoja tehtiin 7 000, Espoossa 2 500 ja Vantaalla 1 000.

Asuntokauppojen määrä on laskenut kaikissa kuntakokoisissa ryhmissä pääkaupunkiseudulla. Eniten kauppoja on tehty Helsingissä, mutta lasku on ollut sielläkin suurinta.

Myyntiajat ovat pidentyneet ja hinnat ovat laskeneet. Vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat laskeneet pääkaupunkiseudulla keskimäärin 3% vuoden 2023 alusta.

Tähän on useita syitä:

Koron korkojen nousu on tehnyt asunnon ostamisesta kalliimpaa.

Inflaatio on syönyt ihmisten ostovoimaa.

Sodan uhka on lisännyt epävarmuutta tulevaisuudesta.

On kuitenkin merkkejä siitä, että asuntokauppa on alkanut elpyä. Maaliskuussa 2024 asuntokauppoja tehtiin pääkaupunkiseudulla 5% enemmän kuin helmikuussa 2024.


Kiitos. Onko sinulla tietoa asuntokaupoista Kirkkonummen kunnassa

Kyllä, minulla on tietoa asuntokaupoista Kirkkonummen kunnassa. Kirkkonummi on ollut viime vuosina yksi Suomen halutuimmista asuinkunnista, ja asuntohinnat ovat nousseet siellä nopeasti. Viime aikoina asuntomarkkinat ovat kuitenkin olleet hieman epävakaita, ja asuntokauppoja on alkanut ilmetä.

Kirkkonummen asuntomarkkinoiden nykytilaa kuvaavat seuraavat seikat:

Asuntokauppojen määrä on laskenut: Tammikuun ja maaliskuun 2024 välisenä aikana Kirkkonummella tehtiin 20% vähemmän asuntokauppoja kuin vastaavana ajanjaksona vuonna 2023.

Myyntiajat ovat pidentyneet: Vanhojen kerrostaloasuntojen myyntiaika on keskimäärin 2 kuukautta, kun se vuonna 2023 oli 1,5 kuukautta.

Hinnat ovat alkaneet laskea: Vanhojen kerrostaloasuntojen hinnat ovat laskeneet Kirkkonummella keskimäärin 2% vuoden 2023 alusta.

Asuntoja on kuitenkin edelleen myynnissä runsaasti:

Myynnissä on tällä hetkellä noin 500 asuntoa, mikä on 10% enemmän kuin vuotta aiemmin.

Tarjonta on suurinta kerrostaloasunnoissa, joita on myynnissä noin 350 kappaletta.”

Ei mennä faktoihin - esimerkiksi toteutuneisiin kauppoihin. Sitä vastoin pannaan merkille, että tekoäly kertoo viime vuodesta. Alioikeuksissa käsiteltiin 1 500 asuntokauppariitaa. Määrä on mielestäni huomattavan suuri. Se kertoo myös riitojen syitä: virhe, piilevä virhe jne. Promptaamalla se osaa ottaa esiin myyjän tiedonantovelvollisuuden ja ostaja selonottovelvollisuuden. Se kehottaa kääntymään asianajajan ja kiinteistönvälittäjän puoleen.

Emergenssi on iso asia. Tietokone eli sen data ja ohjelmistot ovat oikeastaan osia ja yhdistelmi siitä, mitä koneesen on syöetty. Yleiskielellä kone ei “ajattele”. Kirjoitan tässä epämääräisesti emergenssistä välttääkseni hankalaa sanaa “äly”. Emergenssi tarkoittaa  tietystä kokonaisuudesta nousevaa ja syntyvää uutta ilmiötä, ominaisuutta tai toiminnan tasoa. Kokonaisuus ei ole osiensa summa. 

Näissä esimerkeissä ei ole sellaista, mitä ei löytyisi verkosta. Tavallista tietotekniikkaa on esimerkiksi shakki, sillä tietokone laskee sääntöihin tukeutuen eri vaihtoehdot ja niiden seuraukset. Vaikka mahdollisuuksia on suunnaton määrä ja vastapuolen mahdolliset siirrot on arvioitava, itse asia ei ole suorastaan ihmeellinen. Sen sijaan tekoäly voi transformoida eli siirtyä toiselle tasolle.

Kun kysyin kierosti, minkä värinen kulta-atomi on, tekoäly ryhtyi vastaamaan, mutta huomautin että näkyvän valon aallonpituutta pienempänä se ei ole minkään värinen. Tekoäly myönsi tämän heti todeksi, pyysi anteeksi ja siirtyi puhumaan molekyyleistä ja mainitsi elektronien fluktuaation ja fotonien heijatumisen ja imeytymisen, mutta jätti tällä kohdin sironnan asiaan vaikuttamattomana ilman.