Joidenkin ärtyminen sota-ajasta kirjoittamiseen on
ymmärrettävää ja perusteltua. Yksi peruste voi kuitenkin jäädä huomaamatta.
Hyvin moni lukija tietää, kuka oli Mannerheim ja kuka Ryti, millainen mies oli
Hitler ja mitä teki Stalin.
Olen yrittänyt hahmotella Uuden ajan kulttuurihistoriaa. Se
koskisi Suomea ja käsittelisi aikakautta 1975-2012.
Tiedän ettei ajatuksesta tule mitään. En ole edes sopiva
henkilö kirjoittamaan, koska olen elänyt tuon ajan aikuisena ja käsittänyt
keskeiset asiat, väärin. Kirjoittajaksi tarvittaisiin sellainen henkilö kuin
Donner tai Paasilinna tai vaikkapa Klinge, koska heillä on kyky käsittää asiat
tuoreeltaan oikein, omasta mielestään.
Ikätovereista on näkyvissä ehkä ainoana Peter von Bagh.
Katsoin otsikkoa varten, mikä olikaan se Pentti Holapan lyhytikäinen mutta
hieno lehti, johon kirjoittivat Petteri, Pekka Gronow (potkussa hänkin), Klaus
Mäkelä, Reino Paasilinna, Paavo Lipponen ja muut. Nimi oli Ajankohta.
Jäin varsin murehtimaan uusinta kulttuurihistoriaa, kun
selasin mielessäni jonkin ajan takaisia kirjailijoita, joita luettiin ahneesti
ja joista kirjoitettiin paljon – sellaisia kuin Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu
itki; Romaanihenkilön kuolema). Miten suosittu on nyt Eino Säisä (Kukkivan
roudan maat). Täytyy tarkistaa, pettääkö muistini. Mielestäni Christer Kihlman
oli hyvä kirjailija ja uhkarohkea edelläkävijä monessa asiassa.
Kirjallisuus on kuitenkin musiikin ohella sitkeimmin
muistoja säilyttävä ala. Jos oma kokemukseni todistaa mitään, näissä silmissä
useat 1800-luvun ja 1900-luvun alun kirjailijat ovat modernimpia kuin nykyiset,
siis esimerkiksi Dostojevski, Tshehov tai Kafka. Ja kyllä sekin on totta, että
osakekeinottelun ja kasinotalouden kuvasivat samanaikaisesti 1800-luvun
alkupuolella Honoré de Balzac ja Gogol.
Mielipidevaikuttajat menevät nopeasti. Tunsin aika hyvinkin henkilöt
Jouko Tyyri, Pekka Lounela ja Tuomas Anhava.
Lueskelin huvittuneena, mitä kaikkea Lasse Lehtinen on
kirjoittanut, koska hän on erikoinen henkilö. Kirjoittajana ja vaikuttajana en
sanoisi häntä merkittäväksi – tai ehkä sittenkin. Hänen ja Loka-Laitisen ”Hyvät
herrat” oli mainio.
Mutta lukiessa osin asiaa (väitöskirja) ja osin sopivan
ilkeitäkin kaskuja alkaa kauhistua. Kuka oli Kalevi Sorsa? Jos opettaisin nyt
nuoria eli vähän yli kaksikymppisiä, luulen että he eivät tietäisi tai ehkä
sanoisivat, että ”joku poliitikko”. Nähdäkseni Sorsa on kadonnut harvinaisen
tehokkaasti muistista. Ainoa Lehtisen ikätoveri ja siis minua nuorempi
merkittävä poliitikko, joka on vielä kehissä, taitaa olla Tuomioja.
Katsoin Wikipediasta, että ei Pirkko Työläjärvi ole vanhempi
kuin eräät ystäväni, joiden kanssa olen jatkuvasti tekemisissä, syntynyt -38.
Moniko muistaa? Lehtinen kirjoitti hänestä kirjan ja samoin Johannes
Virolaisesta, joka muistettaneen, ja K.A. Fagerholmista, joka onkin jo poliittista
historiaa.
Aina välillä joku tämän blogin kommentoija muistaa
Demokraattiset lakimiehet. Kommentoija ei taida muistaa, että merkittävät
henkilöt ovat kuolleet, kuten Matti A. Wuori ja Erik Schüller tai Helge Rontu. Nuorten rettelöitsijöiden kanssa yrittivät pärjätä
vanhan polven miehet, kuten Veli Merikoski, Ilmari Caselius, Tauno Ellilä…
Tämän päivän juristi ei tunne edes nimiä. Tai kuka oli Kai Korte ja mitä hän
teki?
Korkeimman oikeuden
presidentti on monissa maissa ja mittauksissa huipulla. Muistatteko Antti
Hannikaisen, Matti Piipposen tai Toivo Tarjanteen? Ette muista. Tuskin
muistatte edes Curt Olssonia.
YLE retroilee.
1970-luku on jollain tavalla muotia, vaikka Gatsby (Kultahattu) varmaan siirtää
seuraavaksi todella tärkeissä asioissa eli muodissa, syömisessä ja
ryyppäämisessä näkökulman taas 1920-luvulle.
Asumisesta ja
rakentamisesta 1970-luvulla on kirjoitettu hyvin ja mielenkiintoisia kirjoja. Vuosikymmenen ajatusmaailmasta huomiota saa
vain vasemmisto ja äärivasemmisto. On se sääli. Tietysti tämän ilmiöryhmä, väljästi
ymmärrettynä ”stalinismi”, oli odottamaton ja peräti ihmeellinen. Ymmärrän
oikein hyvin, että edellä mainittu Lasse Lehtinen puhuu Kekkosen diktatuurista.
Hän on jättänyt kyllä seuraavan johtopäätöksen tekemättä. Lähes
poikkeuksettoman mielipiteen mukaan Kekkonen pelkäsi ja varoi Neuvostoliittoa
yli kaiken ja toimi sen mukaisesti.
Mutta entä ellei se
ollutkaan niin? Oman käsitykseni mukaan poliittinen ”ystävyys” ei paina enempää
kuin höyhen suurpolitiikan toimiessa. Mannerheimin elämänvaiheista, Paasikiven
päiväkirjoista ja Kekkosen toiminnasta olen saanut sen käsityksen, että nämä
miehet olivat todellisia demokraatteja. He olivat kansanvallan kannalla sillä
pienellä ehdolla, että kansa oli heidän kannallaan. – Mutta kukapa nyt haluaisi
muistella menneitä. Meillä on vallassa uusi sukupolvi, jolla on kova kiire
tehdä vanhoja erehdyksiä. Siinä he ovat jo osoittautuneet eteviksi.


