Iso asia

Vaivoin ennen joulua (ratkaisu 16.12.) lähtivät EU:n ja yritysten yhteisellä rahalla käyntiin ensimmäiset suurhankkeet. Niitä on kolme, Euroopan innovaatio- ja teknologiainstituutin kestävän kehityksen energia, ilmastonmuutoksen vaikutusten pehmentäminen ja tulevaisuuden tiedon ja viestinnän yhteisö (future innovation and communication scoiety).

Kolmannessa ovat mukana Aalto-yliopisto, VTT ja Nokia. HIITin rooli ei ollut eikä ole mitenkään vähäinen. Hankkeen ykkösketjussa pelasi professori Martti Mäntylä, jonka Urheiluruutu-henkinen selostus (”miltäs nyt tuntuu”) löytyy osoitteesta

http://inhiit.blogspot.com/2009/12/eit-ict-labs-suomeen-kuinkas-se-kavi.htm
Avoimen tieteellisen kilpailun voittaminen tällaisessa pelissä, jossa pelimerkin suuruus on luokkaa 100 miljoonaa euroa vuodessa, ei ole tutkimuksen puolella verrattavissa Eurovision laulukilpailun voittamiseen. Se on niin paljon kovempi kisa.

"Today is a great day for innovation in Europe. With the selection of the first three Knowledge and Innovation Communities, the European Institute of Innovation and Technology marks the starting point of a new approach to innovation and knowledge sharing. The KICs will be our test-beds for an entirely new type of collaborations across the innovation web, bringing together our most excellent resources from higher education, research, business and entrepreneurship. Through the KICs we want to generate real impact in terms of new business creation, entrepreneurship and societal benefit…”

http://eit.europa.eu/press/news-archive/single-view/article/the-european-institute-of-innovation-and-technology-eit-launches-first-three-knowledge-and-innovat.html

Tähän mennessä on tapahtunut… Loppukilpailussa voittanut paperi panostaa erittäin vahvasti ihmisiin, joiden elämää ja toimintaa tekniikan pitää auttaa, ei enää tekniikkaan, jonka ympärillä pyörii tarpeettomia ja pahan hajuisia ihmisiä.

HIITin sisäinen nimitys tutkimussuunnalle on ”social networking”.

Luonnollisesti iskemme kiinni köyhyyteen ja osattomuuteen. Ei teknologia sitä ratkaise, mutta ei se ole liioin vailla merkitystä.

Kymmenen vuotta kehittelemämme oikeudellis-kulttuurihistoriallinen jyvänen on yhtenä mausteena keitossa. Missä innovaatio, siellä kysymys ”kenen” – patentit, tekijänoikeus.

Itse lisään, kaiken aikaisemmin asiassa lausumani uudistaen, ajatuksen. Sanon sitä suorastaan ajatukseksi.

Ympäristön käsittäminen vain elolliseksi ympäristöksi on mielivaltaista, suoraan 1800-luvun puolivälistä nykypäivään siirtynyttä ajattelua, joka on vierasta todellisuudelle ja käyttökelvotonta ja tuo mieleen huonommat fyysikot.

Biotieteet ovat jo luopuneet yrityksestä vedellä rajoja ”eläinten” ja joidenkin muiden välille. Samat tieteet ovat selvittäneet, että periytyminen on sekä eräiden emästen eli siis aineiden että näiden järjestykseen koodatun informaation (rakennussuunnitelman) siirtymistä.

Elävä ympäristö sikaloista ilmakehän tapahtumiin on tärkeä, mutta myös ihmisellä on hyvä olla talo, jossa hän asuu ajatuksiensa ja tunteittensa kanssa. Tyypillisesti hän ei asu yksin. Perhe, joukko tai ryhmä on mukana.

Elämää pitävät yllä uskomusjärjestelmät, nekin joita sanotaan tieteiksi, ja myös ne, joita mainitaan taiteiksi, ja ne joita sanotaan epätieteellisiksi.

Ihminen pitää yhteyttä puhumalla ja kirjoittamalla, ja siihen käytetään välineitä. Muuan väline on kynä. Toinen on rihvelitaulu. Kolmas on tietoverkko. Kun ihminen heittäytyi hurjaksi joskus 30 000 vuotta sitten, luolien seiniin alkoi ilmaantua uskomusjärjestelmiin ja havaintojen maailmaan liittyviä kuvia. Kuvien tuottaminen on tärkeää – ja äänten tuottaminen.

Maataloudessa ei ole ollut sataan vuoteen mitään spontaania. Elintarviketuotanto on luutunut samalla tavalla kuin suuri osa ns. savupiipputeollisuudesta, ja osoittanut myös olevansa samalla tavalla myrkyllinen suhteessa ympäristöön, esimerkiksi vesiin ja ilmaan.

Se mikä on syntynyt mielijohteesta tai vähällä suunnittelulla, on enimmäkseen pahentanut tilannetta. Esimerkki voisi olla lentoliikenne.

Sähköinen ympäristö eli maailmamme digitaalinen osa on yhteydessä siihen ympäristöön, joka rakentuu soluista eli kasvaa, kuolee ja kävelee, lentää ilmassa tai matelee maassa. Emme ole keksimässä ikiliikkujaa emmekä lisää ruutia. Sen sijaan olemme miettineet, mikä on oikeasti tärkeämpää kuin jokin muu.

Ei historiaa – salaisuutta

Kun on aina ollut joukon nuorin, ja nyt onkin vanhin, mielen täyttää huumaava vallan tunne. Samalla tavalla kuin lapset ovat parhaita lasten kasvattajia, murrosikä näyttää kääntyvän lopuilleen vanhuuseläkkeelle siirtyessä.

Lapsi – suuressa porukassa kasvava, kuten itse olin – kokee hyödyllisen kiipeämisen porukan surkeimmasta enemmän tai vähemmän itsenäisiin nuoruusvuosiin siirtyväksi, joka jättää lapsuuden hurjastelut taakseen niistä osansa ottaneena.

Vanhuuseläkkeellä, ja kansaneläkkeellä, ei ole enää täysi mies. Koska mieli ei vanhene samaa vauhtia kuin ulkokuori, kokee järkytyksiä, kun ehtii esimerkiksi viehättyä jonkun likkalapsen silmälle tarjoamaan iloon, ja yllättäen tämä avaa minulle oven ja niiaa. Odotan vain, milloin nämä alkavat saman tien työntää päättäväisellä käden liikkeellä rintataskuun ruumisarkkuliikkeen erikoistarjouksia.

Olen nyt sivunnut vanhempiani monessa kirjoituksessa, etenkin isääni. Sanoisin ettei kysymyksessä ole teini-ikäisen kohta kapinaksi kääntyvä ihailu. On vain hauska kirjoittaa sellaista, mitä asianomainen ei pääse oikaisemaan, ainakaan julkisesti.

Siivosin tietokoneesta erilaisia yhteystietoja suu messingillä. Kaikki olivat joko kuolleet tai siirtyneet tietymättömiin tehtäviin. No. Eivät aivan kaikki, mutta hämmästyttävän monet.

Tietenkin olen huomannut, miten hanakasti vanhainkodeissa aloitetaan lehden luku kuolinilmoituksista ja lukijan ilme kertoo ilosta: tänäänkään minä en ole kuollut, vaikka olen jo näin vanha.

On vähän selkä kipeä. Joulun kantamukset ja liukkaat pihat. Jotain noidannuolen tapaista, onneksi ei pahempaa. Siitäpä arvaat ikäsi, kun nostat neljä nyssykkää kerralla auton takakontista ja otat samalla tanssiaskeleita jäällä, jottet kaatuisi kasseinesi.

Niinpä on osoittautunut hyväksi makailla buranan vaikutuksen alaisena ja katsella televisiosta jotain, mitä ei muuten katsoisi.

Keskinkertainen dokumentti amerikkalaisesta Yalen yliopiston venäläisestä kuorosta, joka lauloi melkein hyvin, tuotti onnenkantamoisen.

Isäni oli, kuten tunnettua, paitsi himoretkeilijä, kovettu kuoromies. Joskus hän kehaisi olleensa porukan paras laulaja jo Aunuksen rintamamieskuorossa, vaikka samassa rivissä olivat Kim Borg, Matti Lehtinen ja Antti Koskinen. Pojat rupesivat kuulemma harjoittelemaan tosissaan vasta myöhemmin.

Paras ja paras. Ei hänen äänensä ollut aivan solistinen, mutta korvaa oli. Hänen äitinsä, siivooja, oppi aina kaiken heti ja pysyi vuorenvarmasti sävelessä ja sävellajissa. Tuo ominaisuus näyttää kulkevan suvussa, minun ylitseni hypäten.

Yalen kuoron veteraani kehui johtajaa, jolla oli ollut kyky rakentaa korkeatasoinen ryhmä nuorukaisista, jotka eivät olleet mainittavasti musiikkiin suuntautuneita. Kun he, slavistiikan opiskelijat, olivat aikansa harjoitelleet ortodoksista kirkkolaulua, unohtumattomin tunne tuli esityksistä, joissa kuuli säveliä, joita ”ei ollut”.

Kai yliäänisarja tekee tuollaisia temppuja. Omien kykyjen ylittäminen joukossa on joka tapauksessa hieno tunne. Ääni tuntuu tulevan ulkopuolelta, tuntemattomasta ulottuvuudesta – musiikki soittaa ihmistä. Tuntemani kamarimuusikot mutisevat jotain samanlaista. Soitto alkaa sujua vasta kun unohtaa soittavansa.

Pohjanmaalla Jussi-kuoro ylsi Ensti Pohjolan johdolla ajoittain erinomaisiin suorituksiin, jolla tarkoitan, että se lauloi silloin hetkittäin paremmin kuin YL, PK tai AS – Madetojaa, Mozartia, jopa Bartokia. Isäntämiehet, kauppiaat, konttoripäälliköt, kunnanlääkärit resusivat harva se sunnuntai Seinäjoelle harjoituksiin – eivätkä jääneet edes ryyppäämään!

Sotilaskoulutuksessa pyritään joskus tuohon samaan, oman itsen eli oman turvallisuuden unohtamiseen, joukkoon joka toimii kuin yksi mieli.

”The Chindits” oli taisteluyhtymä, jonka merkityksestä on edelleen kiistaa; kuitenkin se toimi Burmassa katkoen japanilaisten huoltoyhteyksiä vihollisinaan näiden lisäksi malaria, punatauti ja tuhannen mailin huoltoyhteys maailman vaikeimpiin kuuluvassa maastossa; aseistuksena oli usein kukri tai machete, ja kansallisuuksia oli paljon, gurkha-sotilaita, muita intialaisia, brittejä, australialaisia… Eikä siis mitään Kwai-joen siltaa.

Oikeassa seurassa vaivalla tavoitetun paikan teho kasvaa aivan odottamattomalle tasolle. Tältä osin pyydän kunnioittavasti oikaista aikaisempaa mielipidettäni. Erämaavaellus voi olla parisuhdeterapian muodoista verrattomimpia. Vanha ystävä kertoikin viettävänsä vieläkin, 70 ikävuoden korvilla tärkeäksi arvatut päivät ja ratkovansa aviolliset ongelmat Vongoivalla. Vaeltaminen tai hiihtäminen sinne ei onnistu kuin kokeneilta, eikä Kiilopää aja missään tapauksessa samaa asiaa.

Onnellinen se, joka löytää sydämestään erämaan.