20. lokakuuta 2014

Ammattimainen kirjanlukija





Tasan sata vuotta sitten tapahtui valtava mutavyöry. Kuin merkin saaneina toisaalla kirjallisuus, musiikki ja taide, toisaalla luonnontieteet, murtuivat. Ne tulivat aivan liian vaikeaselkoisiksi yritteliäällekin yleisölle. Ehkä se edisti heppoista demokratiaa, natsismia ja kommunismia. On helppo vaahdota kansasta ja kansan tahdosta, kun ei tarvitse miettiä, mikä eläin se sellainen ”kansa” on.

Nuo korkeat taiteet eivät ole mitään merkittyjä alueita. Jatkuvasti on kyllä vihjailtu, että ne kuuluisivat luonnonpuistoihin tai muihin reservaatteihin, pois silmistä häiritsemästä kunnon ihmisiä. Saksassa ja Ranskassa vastustetaan väkivaltaisestikin ”intellektuelleja”, jotka eivät muuta kuin hienostelevat ja pettävät siten ”kansaa”. Etenkin Yhdysvalloissa tieteen vastustaminen on aina suosittua. Jos tiede on eri mieltä kuin minä, tiedä on väärässä.

Ei se niin mene. Aina olemassa olleet kevytversiot, joita nimitetään yleisesti viihteeksi, saivat siitä alkaen yhä suurempaa suosiota. Kansanviihde oli jo kuohittu kansanrunouden ja kansanperinteen tutkimukseksi. Esimerkiksi elokuvasta aika harvat tietävät enää, että sitä on tarjolla myös väkevämpinä sekoituksina.

Onneksi turha opetus on karsittu kouluista, myös lukiosta. Elämässä etenee, vaikka arvelisi, että se sellainen ”kulttuuri” on kiinalainen vallankumous, jonka muistoksi Suomeenkin pystytettiin kivikaudella ”kulttuuritaloja”. Ylioppilaskirjoituksissa voi kokeilla myös vastausta, että ”kulttuuri” on sellaista omituisen hajuista nestettä, jolla kiillotetaan huonekaluja. Vai oliko se pulituuri? Ei voisi vähemmän kiinnostaa.

Harvakseltaan olen elämässäni joutunut vastaamaan kysymykseen, pitäisikö ihmisen lukea Proustia, Joycea, Musilia, Kafkaa. Vastaan että ei. Ei ole mitään syytä.

Nuorempana saatoin perustellakin, mutta en enää. Noin hirmuisiin teoksiin mennään vasta, jos ei millään voi olla niitä lukematta. Ylivoimaisesti useimmissa tapauksissa on verrattomasti parempi ajatus viettää nekin hetket rattoisan oluttuopin ääressä.

Jos olisin Helsingin Sanomat, ryhtyisin pitämään lehden lukemisen kursseja. Kurssimaksun voisi määrätä aika kovaksi. Tuo julkaisu on itse asiassa nykyisin aika hyvä. Eilen ihastuin vanhusten taloasumista koskevasta artikkelista, ehkä siksi, että ehdottelin juuri samaa tässä blogissa muutama viikko sitten, ehkä siksi, että ajatus on kerta kaikkiaan järkevä ja humaani. Tarjosin tonttiakin, vaikka en ole tarkoin selvittänyt, mitä naapurit, muut omistajat siis, asiasta ajattelevat. Mieluimmin myisin kunnalle, mutta Kirkkonummen tuntien käteisellä, käytettyinä 20 euron seteleinä.

Satunnaislehdistö riittää hyvin suurelle enemmistölle. joka haluaa korkeintaan tietää, onko Tukholman edustalla meren pohjassa venäjää äidinkielenään puhuvia toimijoita, jollaisia V. Putin on ottanut asiakseen suojella, tarvittaessa perinteisin keinoin.

Ammattimaiset kirjan lukijat eivät saa vaivoistaan palkkaa. Kun kirjoilla on sellainen vaikutus, että ne liikuttavat joitakin ihmisiä, nämä ammattilukijat perustelevat joskus lukupiirejä tai kirjoittavat vaikkapa blogia. En usko, että kenelläkään on syytä panna sellaista pahakseen. Jos toiset saavat käydä kiusaamassa itseään salilla, miksi sitten ei kirjojen ääressä?

Enää varsinaisessa julkisuudessa ei onneksi juurikaan esiinny höpertyneitä professoreita ja vastaavia, jotka niiskuttaisivat ihastuksesta selvitellessään joitakin kuolleitten ihmisten väärinkäsityksiä. Tapasin yhden intellektuellin, joka oli menossa puhumaan Hegelistä. En kysynyt, aikooko hän kertoa, miten sammuvina hankkeina Hegel piti Pohjois-Amerikkaa ja Venäjää, etenkin verrattuna Saksaan (Preussiin), jonka voittokulkua ei mikään voisi estää.

Tämäkin Kafka osoitti romaaneillaan tilanteen jossa ollaan maanmies L. Wittgensteinin aivan oikean analyysin jälkeen. Metafysiikka pois, koska ei pidä puhua, mistä ei voi puhua. Metafysiikan osa on kysymys arvoista. Kafkan romaaneissa ei käsitellä eikä sivuta arvoja. Siellä vain joudutaan tuomioistuimeen, istutaan rangaistussiirtolassa, muututaan hyönteiseksi, seikkaillaan hajautetussa, adaptiivisessa verkossa. Kirjoittaja aavisti, ettei edessä oleva kuohunta käynnisty energian saannin kumouksesta, vaan informaation. Ja niinpä hän kuvaili signaalinkäsittelyä.

Kafka hallitsi kirjallisuuden lajit. Romaaneja kirjoitetaan sellaisista asioista, joista voi kirjoittaa. Runoutta kirjoitetaan sellaisesta, mistä ei voi kirjoittaa. T.S. Eliotin 1922 ilmestyneen suuren runokokoelman nimikin on suomennettu väärin. ”Waste land” olisi ehkä ”Jättömaa”. Autio maa tuo ensimmäisenä mieleen luomisen, sillä maa oli autio ja tyhjä. Autiomaa on Sahara tai Gobi. Historiallisessa Suomessa autio on asumutaon, verkonmaksukyvytön. Eliot tarkoittaa runneltua, myrkytettyä.

19. lokakuuta 2014

Karjuva aatelisluutnantti



Juotuaan mahansa rikki ja hakattuaan alustalaiset sinelmille aatelisluutnantti vain karjui kauhuaan pohjoisen Hämeen loppumattomassa pimeässä. Sitten hänestä tuli vanha, ja valtiopäivillä hän nautti arvonantoa. Metsän ja pimeyden kauhu ei koskaan kunnolla hellittänyt. Hänelle jäi taipumus raivonpurkauksiin. Ikävissään hän kirjoitti tietosanakirjan. Kävi ilmi, ettei sellaista ollut ennen kokeiltu tällä kielellä eikä oikein ruotsiksikaan.

Vaistonomainen tieto, ettei ihminen voi elää tällaisessa pimeyden maassa sammuttamatta itse valoja päästän, kulki perintönä kymmenen tuhatta vuotta.

Yleisvalaistus tuli käyttöön kiivaasti kehittyneen sähköistämisen ansiosta osittain ennen sotia, laajalti sotien jälkeen. Nyt ihmisen saa hämilleen vain pidempi sähkökatkos, mutta jostain voi löytyä taskulamppu, jonka keila leikkaa pimeyttä kuin veitsi.

Paniikkiin ei ole keksitty hyvää lääkettä.

Ihmiset ja ihmisyhteisöt viettävät puolet elämästään aivan pimeässä tai aika hämärässä. Jalometalleja ja kalliita kiviä himoitaan kuulemma siksi, että ne pitävät pintansa. Kulta ei vähällä liukene. Hopean pinnasta saa hapettumat pois. Luultavasti pimeän kansoille lasi oli jalokiven veroinen. Lasiesineet eivät ole hautauhreina harvinaisia.

Luutnanttien maakartanoissa pienet ja reunasta viistetyt ikkunat eivät oikeastaan olleet koristeita. Ne oli oikeastaan tarkoitettu aseiksi pimeyttä vastaan. Kyynärää isommat lasit olivat vaikeita valmistaa ja kalliita. Niinpä harrastettiin paljon pieniä. Myös se oli aika uusi muoti, että seinät ja kattokin alettiin sivellä kalkkimaalilla. Tavoitteena ei ollut koreus, vaan valo. Ne joilla oli varaa ripustivat valaisimiin prismoja ja hiottuja lasipalloja lisäämään valoa.

Himoittu korkean teknologian tuote oli peili. Se oli enemmän heijastin kuin kuvastin. Ennen pitkää niitä nikkaroitiin myös vähäpätöisissä maalaisoloissa. Iso trymoo kuului eteiseen tai muuten vähävaloiseen paikkaan. Kyllä sen edessä laittauduttiin, mutta vähä valonlisä oli tarpeen vaatekappaleiden ja jalkineiden löytämiseen.

Vaatteista erottaa samat kaksi tehtävää, joita nisäkkäät ja linnut haluavat. Soidintoimia varten on erotuttava. Terävä-älyiset uskovaiset paheksuivat vaatteen helakkaa väriä, varsinkin punaista, koska sen näyttäminen on parittelutarjous. Kilpailijoilta ja saalistajilta on päästävä kätköön.

Tekniikan ja politiikan yhtäkkinen muutos näkyy sotilasvaatteissa. Runoutemme ihastelee sarkatakkien armeijaa, joka näyttäytyi Kansalaissodassa 1918. Viittaus tarkoittaa valkoisia, vaikka punaisia ei yleensä erottanut vaatteista. Auttavan puhdas valkoinen käsivarsiliina oli yhtä pulmallinen hankkia ja säilyttää kuin valkoinen. Saksan jääkäreiden asu oli vihertävä. Värin ja itse asiassa materiaalinkin määräsi konekivääri. Vastaan ei ole tullut valokuvaa, jossa tuossa sodassa olisi käytetty lakanaa talvisessa maastossa suojautumiseen.

Räikeän väriset ja kummallisesti koristellut juhlaunivormut auttoivat erottumista vähässäkin valossa. Jopa poliisin ja Lännessä sheriffin virkamerkit oli mietitty samalla tavalla valoa heijastaviksi kuin aatelisluutnanttien epoletit ja kaulankoristeet.

Varhainen esimerkki tästä yksinkertaisesta ajatuksesta on menneen ajan puinen kilometripylväs. Niitä oli kantateillä toden totta kilometrin välein. Tolppa oli sivelty punamullalla, numerot kimröökillä mustiksi ja laudat kalkittu valkoisiksi. Muun tekemisen puutteessa kyydissä olevat lapset harjoittelivat päässälaskua, kun sekä meno- että tulosuuntaan näkyi numero.

Muistin pimeästä on nousevinaan uskottava kuva – olisiko joku etevistä vanhemmista vallan lasketuttanut lapsilla. Jossain Kortesjärvellä oli 23 ja 48. Äkkiäkös tuon laski, mutta kun lukuja piti myös yrittää päässään kertoa. Tuo nyt ehkä meni, mutta isolla tiellä oli niitä kiviveistämöiden aarteita, graniittisa pylväitä, ja kun numerot näyttivät siellä peräkulmilla etäisyyttä valtatien risteyksiin, niin kahden kolminumeroisen luvun kertominen päässä paperiin ja kynään kajoamatta ei enää ottanutkaan onnistuakseen.

Mikä muuten mahtoi olla syy, että entisissä tienviitoissa välimatka ilmaistiin yhden desimaalin tarkkuudella, kun taas nykyisin tyydytään pelkkiin kilometreihin?

Jos seura tai ääni eivät rohkaise laulamaan, kelvollinen lääke paniikkiin on päässälasku. Kun muistaa samalla hengittää tasaisesti, se auttaa. Menetelmä on terveellinen ja ympäristöystävällinen. Sitä kelpaa suositella.



18. lokakuuta 2014

Whiskyä, whiskyä!





Mackendrickin elokuva ”Whisky galore” valmistui 1949 ja sitä esitettiin Suomessa kaksi vuotta myöhemmin otsikossa mainitulla nimellä. Nimi ei jättänyt ketään kylmäksi. Siitä ei ole tietoa, yrittikö suomalaisyleisö sekin ryövätä 50 000 laatikollista viskiä rantaan ajautuneesta aluksesta. Kauhavalla, jossa elokuvan näin, ei muistaakseni esiintynyt muuta markkinointia kuin ne muutamat oksennuksen kuorruttamat pöytäviinapullon korkit rapaisella raitilla. Pulloja näkyi vähän. Ne oli tapana lyödä rikki. Kukapa sen tiesi, ehkä joku raittiuslautakunnan jäsen puhkoisi niihin pyöränsä kumit, ajateltiin.

Kirjoituspöydän lasilevyn alla oli savukerasioiden etikettejä. Että minä ihailin niitä ja päätin, että tässä ei kauan katsella ennen kuin tämä poika tupruttelee raitilla Chesterfieldiä tai Lucky Strikeä tai suorastaan Camelia.

Maailma muuttui. Tupakoivat ihmiset vanhoissa kuvissa näyttävät kummallisilta. Juovusten käsissä temmeltävää humalaista en ole viime aikoina edes nähnyt. En kyllä ole aikeissa tilata ketään katseltavaksi.

Tässä on Päivän Sana: kaikki sananvapauden rajoitukset ja ihmisten ahdistelut on aina perusteltu hyvällä tarkoituksella ja yhteisellä edulla. Tapasin kaupungilla hyväkuntoisen eläkeläisen. Hän taisi olla Suomessa viimeinen, joka pantiin syytteeseen julkisen viranomaisen julkisesta halventamisesta. Syyte kyllä hylättiin teknisestä syystä. Hän oli lehdessä väittänyt, että poliisit retuuttavat rautatieasemalla turhan kovakouraisesti puliukkoja. Raastuvanoikeudessa siitä asiasta esitettiin todisteluakin, mutta se ei tietenkään ollut asian ydin. Koska poliisi on tarpeellinen ja edistää yleistä järjestystä ja turvallisuutta, poliisia ei saa haukkua.

Sananvapauteen vetoamine torjuttiin samalla tavalla kuin nykyisin. Sellaisella verukkeella ei saa kirjoitella rikollisia.

Mainonnasta vastaavat yleensä yhtiöt. Yhtiöillä ei ole sananvapautta. Perustuslaki suojaa näissä asioissa ihmisiä, ei oikeushenkilöitä. Se vähäinen keskustelu, jota viskiasiasta on käyty, on ollut huomautuksia vastaanottajista eli yleisöstä ja sen holhoamisesta. Mielestäni firmojen ja niissä työskentelevien ihmisten toiminnan rajoituksista olisi voinut myös mainita. En kysyisi, ovatko rajoitukset tarpeellisia, vaan millä oikeudella rajoituksia rakennetaan.

Esimerkiksi tupakoinnin jatkuva vähentyminen on pelkästään hyvä asia. Rajoitukset tuntuvat nyt itsestään selviltä, eikä mainontaa varmaan kaipaa kukaan. – Mutta onko tämä todistelu uskottavaa? Minä pidän sitä totena, mutta voi se olla myös osa totuudesta. Ehkä ihmiset haluavat elää pidempään ja terveempinä myös muista syistä ja näkevät tässä keinon.

Alkoholin mainonnan ja markkinoinnin rajoittaminen on sekin johtanut erinomaisiin tuloksiin, luultavasti.

Markkinoinnin rajoittaminen on paikallaan, kun ihmisille aiheutetaan ruumiin tai rahan vahinko. Yllytys rikokseen ei vetele. Vakavan vaaran aiheuttaminen on estettävä.

En sanoisi mitään, jos saman Mackendrickin toisen hienon elokuvan (”Ladykillers” – Naisentappajat) hengessä kielletään mainoslause ”Nitistäkää tekin vuokraemäntänne”. Tosin tuo elokuva rosvojen jousikvartetista ei tunnu toimintaohjeelta.

Kun tilanne on näin hyvä, emme kai me tarvitse mitään sananvapautta? Ohjeistajat eli eduskunta ja EU:n vastaavat elimet antavat käskyt, ja meidän tehtävämme on keskittyä johonkin sellaiseen, mistä luulemme jotain ymmärtävämme.

Kyllä näin on.

Itse olen eri mieltä. Minua miellyttää jokin Paul Fussell, joka esimerkiksi kertoo (”Boys’ Crusade”), miten hän menetti 1944 lyhyessä ajassa ja lopullisesti luulonsa, että hän itse amerikkalaisena jalkaväen upseerina ja hänen kaltaisensa ja omat käskyttäjänsä osaisivat tai edes haluaisivat toimia tarkoituksenmukaisesti tai järkevästi. Ardenneilla ja Saksaan tunkeuduttua mikään ei viitannut järjen voittoon. Keskisarjan Tolvajärvi-kirja on samanlainen, kertomus sokeasta vimmasta, jota tarvittaessa valehdeltiin järkeväksi suunnitteluksi.

Unohtunut tausta-ajatus on tämä: ihmisiä hallitaan vain heidän omalla luvallaan. Tätä nykyä lupa annetaan äänestämällä. Muu väitetty ”kansan tahto” ja etenkin ”yhteinen hyvä” ovat vallanpitäjien omia keksintöjä. Meillä on kaksi vankilaa, toinen oma rakentamamme ja toinen muiden tekemä. Voimme vaikuttaa molempiin. Yksi keino on paljastaa kestämättömät tarkoitusperät, vaikka vain mainonnassa, eli käyttää sananvapautta.t