21. syyskuuta 2014

Pyhä kuva





Riistakameran asentamisessa on oltava tarkka. Laite ei saa nähdä naapurin puolelle eikä muutenkaan kotirauhan piiriin.

Piti vaihtaa kuistin lamppu. Tunnistinlaite on ollut varmaan kymmenen vuotta paikallaan. Kumma että se toimii edelleen, kaikkien näiden kelien jälkeen. Kauppakassien kanssa ulkoportaissa valoa osaa arvostaa. Sisäeteisessä on hieno tekninen laite, parin euron hintainen patterin ja seinän väliin pistetty ledivalo, joka palaa juuri riittävän kauan osoittaakseen, että taas olen jättänyt kengän keskelle lattiaa. Taannoin kaaduin kuin Saksan keisarikunta ja päätin, että antaa olla viimeinen kerta.

Joka toisessa paremmassa muistelmateoksessa on kuvaus kertojan aikuiselämän ratkaisevasti pilanneista kellarikäynneistä. Valoa ei ollut tai sitä ei säästäväisyyssyistä saanut sytyttää. Astuin minäkin kellarissa kerran kuolleen rotan päälle. Oli varmaan kesä, koska muistaisin olleeni avojaloin, tai sitten mieli on kehittänyt muistikuvan.

Eilinen Cousinsin dokkari lapsista elokuvassa (YLE Teema) oli lumoava, mutta jotenkin rakenteellisesti sotkuinen. Amerikkalaiset lasten kauhukuvat tai -kuvitelmat tuntuivat hölmöiltä.

Mutta missä olivat de Sica ja Rosselini? ”Polkupyörävaras” (oikeastaan ”varkaat” koska ensin isältä viedään polkupyörä ja lopuksi hän yrittää itse varastaa itselleen sellaisen) on oikeastaan kokonaan pienen pojan näkökulmaa isänsä osaamattomuuteen ja kasvoilta näkyvää arvausta siitä, mitä hänellä itsellään kerran on edessä. ”Saksa vuonna nolla” esittää Berliinin tavalla joka tuo mieleen berliiniläissanonnan vuodelta -44: ”Nauttikaa sodasta. Rauha tulee olemaan hirveä.” Pikkupojan entinen opettaja on yhä sitä mieltä, että heikkojen ja vaivaisten on väistyttävä, jotta vahvoilla olisi elintilaa. Jotenkin koko Saksaa symboloiva Edmund siis myrkyttää isänsä ja hyppää pommitetun talon katolta.

Arvelimme että nuo pätkät puuttuivat tekijänoikeussyistä. On kovin paljon klippejä, joiden käyttökorvaus tuhoaa dokumenttielokuvan talouden. Valokuvista amerikkalaisetkaan eivät ole katkeria. Enimmäkseen elokuvaa käsitteleviin kirjoihin ja elokuviin otetut stillit ovat alunperinkin mainosmateriaalia. Ennen vanhaan ne piti palauttaa elokuvan kopion mukana, mutta kyllä meillä on niitä leikekirijoissa – säännöllisesti teknisesti upean hienoja vedoksia.

Rossellinin ja de Sican neorealismi ei ehkä nykyisin onnistuisi oikeudellisista syistä. Vaikka valokuvaaminen ja jopa elokuvaaminen kaduilla, turuilla ja toreilla on Euroopassa yleensä luvallista, ongelmia on. Molemmat mestarit poimivat kertomukseensa kasvoja väkijoukosta etenkin ilmeiden takia. Jos nyt tultaisiin kysymään, saako noin tehdä, en olisi aivan varma vastauksesta.

Riistakamera ottaa valokuvia tai stillejä ja monet niistä pystyvät lähettämään aineistoa verkkoyhteyttä käyttäen. Tyypillisesti kamera käynnistyy liiketunnistimen hälyttämänä. Pimeällä kuvataan infrapunalla ja tarvittaessa kohdetta valaistaan mustasalamalla, jonka väläystä ei näe ihminen eikä hirvi. Lehdissä ja verkossa olevat näytteet ovat aivan yllättävän hyviä. Yökuvat ovat tietysti mustavalkoisia. Video voi olla HD-laatuista.

Rohkenen epäillä, että avioeroriidoissa olevat ihmiset asentelevat jo noita kameroita oveliin paikkoihin hankkiakseen todisteita epäilemistään vierailijoista. Enää ei tarvitse tehdä kuten muuan arkkitehti kauan sitten ajamassani jutussa. Hän kyyhötti viisi peräkkäistä yötä ruusupensaassa voidakseen todistaa, että vieras mies kävi asunnolla vaimon luona. Kun ketään ei käynyt, hän piti todistettuna, että vaimo oli niin uskomattoman julkea että heilasteli päiväsaikaan.

Isoveli valvoo, ainakin kaupungeissa ja taajamissa. Mutta myös pikkuveli valvoo! Riittävät rensselit maksavat pari-kolmesataa euroa. Tuolla rahalla saa myös erinomaisen äänityslaitteen, mutta todella hyvät mikrofonit ovat syystä tai toisesta hiukan kalliimpia.

Äänittäminen ei ole lain mukaan sinänsä kiellettyä. Jos äänittäisin tänne soitettuja puheluita, ei minun olisi mikään pakko ilmoittaa siitä soittajille. Kotirauhan ja julkisrauhan perusteella äänittämisen voi kieltää samalla tavalla kuin voi kieltää vierasta nostamasta jalkojaan pöydälle. Ellei tämä usko, saa lähteä. Äänittävän laitteen vieminen paikkaan, johon äänittäjällä ei olisi asiaa, siis esimerkiksi tuomioistuimen takahuoneeseen, jossa tuomarit neuvottelevat ratkaisustaan, on tietysti rangaistava teko.

Siitä en sano mitään, missä määrin liikeneuvotteluissa ja valtiollisissa yhteyksissä ”unohdetaan” salkkuja tai muita pikkuesineitä huoneisiin. Mielestäni isännättömiä esineitä olisi syytä varoa. Aika on muuttunut. Amerikkalainen valtiomies, ehkä presidentti Wilson, torjui sata vuotta sitten sotilastiedustelun, ”koska herrasmies ei lue toisen kirjeitä”. Sitten tuli Zimmermannin sähke, jossa Saksa lupasi Meksikolle palkaksi sotaan liittymisestä ainakin Arizonan …

20. syyskuuta 2014

Syöpä ja CGP57148





[jatkoa…]
http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=9525697460
http://www.amazon.com/Emperor-All-Maladies-Biography-Cancer-ebook/dp/B003UYUP58/ref=sr_1_2?s=digital-text&ie=UTF8&qid=1411181714&sr=1-2&keywords=mukherjee
Pages592
ISBN978-1-4391-0795-9
978-0-00-725092-9

Tilanne ei ole muuttunut ratkaisevasti, mutta eräissä sairauden muodoissa lääkehoito (esimerkiksi Gleevec) on tehonnut eritäin hyvin. Sen myötä aktivoivat entsyymit, inhibiittorit ja vasta-aineisiin vaikuttavat proteiinit  ovat tulleet uudella tavalla tärkeiksi.

Mukherjeen kirja on puolipakollista luettavaa myös niille harvoille ihmisille, jotka ovat joutuneet työssään tekemisiin lääkeaineiden ja terapeuttisten menetelmien patentoimisen kanssa. Kysymyksessä ovat suunnattoman suuret rahat. Farmakologian patentit ovat tietysti aina olleet vaikeita muille kuin kemian osaajille. Nyt tilanne on kuitenkin muuttunut melkein epätoivoiseksi, koska kemia ei riitä. On oltava syvällistä tietoa fysiikasta, tietojenkäsittelyn teoriasta ja matematiikasta.

Tekeillä on ihmisen genomin eli kaikkien geenien DNA:n avaamista mittaamattomasti suurempi urakka, kaikkien syöpään liittyvien solujen eli onkogeenien kartoittaminen. Niistä tehdään ”kartasto”, The Cancer Genome Atlas. Mutaatioiden selvittäminen auttaa jatkuvasti kehittämään täsmäaseita. Lääketeollisuus on jo kymmenen vuotta siirtynyt myös synnynnäisesti tai muusta syystä virheellisen geneettisen koodin korjaamiseen.

Erittäin vaikea kysymys on epigenetiikka. Jokin osa syövän aiheuttajista nukkuu vahinkoa aiheuttamatta, mutta jokin tapahtuma – yleensä ei tiedetä mikä – saattaa yllättäen aktivoida perityt aineet. Tämä ala on vielä hyvin uusi. On mahdollista, että se tuottaa tietoa myös allergioista ja lukuisista muista ympäristöön ja ravintoon liittyvistä ongelmista.

Edellä mainitun lääkkeen kehittäjät eivät saaneet työnantajaansa, sveitsiläistä lääkealan suuryritystä, rahoittamaan jatkotyötään eivätkä hakemaan patenttia, koska tähtäimessään olevaan syöpään ei kuollut tarpeeksi ihmisiä, vain tuhat vuodessa.

Kuinka ollakaan, tehtaan väki muutti mielensä, kun uusi menetelmä osoittautui hyväksi myös suurempiin syöpäsairauksiin. Ja tietenkin markkinoille alkoi tulla rinnakkaisvalmisteita, ja siinä sitten kysyttiin patenttisuojaa.

Kirjassa kuvataan tutkimusten varainhankintaa. Yhdysvalloissa tällainen rahoitus on korkean tason poliittinen ase. Huomion kiinnittäminen siihen kääntää huomion muista ikävistä asioista, kuten sodista. Mutta erittäin runsas rahoitus näyttää aiheuttavan erittäin suurta joustamattomuutta. Sellainen ei edistä asioita. Ilmiö, joka tulee ensimmäisenä mieleen syövän dynamiikkaa miettiessä, on adaptiivinen ja itsekonfiguroituva verkosto. Tiettyyn määrään jopa matkapuhelinverkosto on sellainen. Se on kuitenkin pelkkää ironiaa, että myös matkapuhelimissa puhutaan verkon soluista. Samoin puhutaan nykyisin syöpätutkimuksessa ja niiden solmuista. Verkon kaatuminen on yhtä kuin onnistunut hoito. DNA:n informaatio on yhtä kuin protokolla. Mutaation tulos on yhtä kuin viesti.

Palloilulajien ammattilaiset suosivat lastensairaaloita, etenkin syöpäsairaaloita ja varsinkin leukemiaa. Tämäkin tarina kerrotaan Mukherjeen kirjassa. Taustalla oli chicagolainen mainosmies ja hänen valtavan lahjakas lobbari-vaimonsa. Ensimmäinen kohde oli lasten leukemia ja esimerkkitapausta soveltaen keksitty potilas, ”Jimmy”. Baseball-tähtiä ei tarvinnut taivutella mukaan.

Nykyisin monet urheiluseurat ilmoittavat, mikä on seuran ”favorite charity”, eli hyväntekeväisyyden suosikkikohde. Meillä Suomessa lastensairaala ylitti kaikki odotukset. Siitä ei ole tietoa, oliko tässäkin takana ylivertainen markkinointiosaaminen. Toivottavasti.

Ja ei huolta. Tupakan ruma tarina kerrotaan niin kuin asia on. Ensimmäinen ryhmä, joka keksittiin tilastollisen seuraamisen kohteeksi, oli Englannin lääkärit, jotka raportoivat odottamattoman nöyrästi tupakointitottumuksistaan. Tutkijat liittivät ajan kuluessa tietoihin kuolinsyyt ja –ajat. Muistan muuten itsekin, miten lääkärimme sytytti Nortin toisensa jälkeen tutkiessaan minua, joka olin pieni ja saanut sydänvian. Kenenkään mieleen ei siihen aikaan tullut ihmetellä.

Susan Sontag kuoli syöpään kärsittyään sen monista muodoista. Hän oli esseistinä maailman huippua. ”Sairaus vertauskuvana” (1991) ei kirjan nimenä kerro kokonaan Sontagin oivallusta. Sairaus on metafora.

Runoudessa metafora ilmaisee jotain, mille ei ole kieltä. Tämä on hieno ajatus. Kullakin ajalla on ”omat” sairautensa, kuten romantiikan aikakajudella keuhkotauti, syfilis ja juoppohulluus. Luulen kirjoittaneeni 1990-luvulla, että syöpä on elimistön mielisairaus. Enää en ole varma tuon kielikuvan osuvuudesta. Ehkä syöpä on elimistön omin kieli tai kielen – solujen – poeettinen puoli, ylirunsaus, liikahedelmällisyys, superviestintää.


19. syyskuuta 2014

Syöpä





Tämän kirjoituksen otsikon takia ainakin puolet jättää tämän lukematta. Tarkoitan puolta niistä, jotka lukisivat, jos otsikko olisi ”Lääkärit sarjamurhaajina”. Sekin kyllä sopisi tähän kirjaan. Kirjoittaja on lääkäri, erikoisalanaan syöpä ja veri, siis onkologia ja hematologia. Hänen lyhyissä henkilötiedoissaan näkyvät sanat Stanford, MacArthur ”Genius” Grant ja Rhodes Scholar. Pidemmälle ei pääse-

Kirjaa lukiessa myös näkee, että hän kuuluu siihen huippuasiantuntijoiden pieneen ryhmään, joka osaa kirjoittaa. Tuo osaaminen ei ole luonnonlahja. Se tarkoittaa, että asianomainen on poikkeuksellisen hyvä näkemään vaivaa ja kestämään epäonnistumisia.

Kirja sai muutama vuosi sitten ilmestyessään mm. Pulizerin palkinnon eli se arvioitiin yleisesti tietokirjana ensiluokkaiseksi. Oma arvioni on täsmälleen sama.

Siddhartha Mukherjeen ”Sairauksien keisari. Syövän elämäkerta. – The Emperor of All Maladies. A Biography of Cancer” sisältää kyllä nuokin vaihtoehtootsikon kertomukset. Kirurgien on joskus vaikeampi oppia olemaan leikkaamatta kuin leikkaamaan. Etenkin rintasyövän vastustaminen valtavilla kudosten poistoilla rintalihaksia myöten oli aikoinaan todella suurta muotia. Kasvain lähti, mutta potilas kuoli. Suomessa kirurgit oppivat yllättävän varhain poistamaan mahalaukkua tai suolistoa sen verran, että syöpä meni mutta potilas jäi henkiin. Yksi näistä ensi linjan miehistä oli lasteni isoisä. Hän oli samaa porukkaa kuin Klossner, Kallio ja Peräsalo. Kiitos Krogiuksen ja Saksasta hankitun opin – Sauerbruch - nousimme huipputasolle jo ennen sotia.


Mukherjeen kirjan lukeminen oli henkilökohtaisista syistä aika vaikeaa. Kirja on sangen laaja ja sisällöltään raskas. Siinä käsitellään hyvin hankalia asioita, kuten pahoja potilaskokemuksia, ja lisäksi lääkäreiden hulluutta. Kohtuullisen sijan saa myös potilaiden hulluus.

Jos lukija haluaa todella ymmärtää tätä kirjaa, hän joutuu kertaamaan ja opiskelemaan aika paljon. Lukiessani kertasin viimeksi eilen autoimmuunijärjestelmän pääpiirteitä; Wikibooks tarjoaa hyviä lähteitä. Aika hämmentävää uutta tutkimustietoa sisältää esimerkiksi rakenteellinen biokemia

Tajuttuaankin on vaikea uskoa, miten eräät proteiinit fyysisellä muodollaan tukkivat toisten proteiinien kanavan ympäristöön. Lääketehtaan on siis löydettävä oikean muotoinen ja kokoinen tappi olemassa olevaan reikään.

Hoitavan lääkärin kannalta tehtävä ei ole heittää tikkanuolta kymppiin, vaan edellisen tikan reikään.

Syöpä ei ole sairaus, vaan erittäin suuri määrä hyvin erilaisia mutta mahdollisesti pohjaltaan ainakin joissakin suhteissa samanlaisia tauteja. Ei ole mitään aihetta kuvitella, että ”syöpään” löydettäisiin joskus hoitokeino. Sekään ei ole todennäköistä, että hyvin moniin syöpiin löydettäisiin pysyvästi (yli 5 vuotta) vaikuttavat hoidot.

Nihilismiin ei ole liioin perustetta, vaikka välillä kirjoitellaan, että syöpätutkijoiden tehtävä on mahdoton, kun tautikaan ei ole useinkaan minkään ulkoisen tekijän aiheuttama, vaan ihmisen oman elimistön vinksahdus. Tupakan, asbestin ja vastaavien aiheuttamat syövät ovat sitten asia erikseen. Vaimoni Marja kuoli melanoomaan 20 vuotta sitten. Tällä hetkellä tilastot kertovat, että melanoomapotilaista parantuu 80 prosenttia. Parantuu tarkoittaa tässä yhteydessä ”parantuu, sikäli kuin tiedetään”.

On harhaanjohtavaa lainata vain rintasyövän hyviä hoitotuloksia. Tuota nimitystä käytetään hyvin monenlaisista syövistä, joista eräät levittävät etäispesäkkeitä ennen kuin kasvainta voi löytää. Kuolleisuus on kova.

Kirjoitin pari päivää sitten iteroinnista tätä syöpäkirjoitusta ajatellen. Syöpähoitojen tavaton mutkikkuus johtuu myös siitä, että kun taustalla on solujen mutaatio, joka näkyy jakautumisessa informaatiovirheinä, lääkäri joutuu taistelemaan tilanteessa, jossa on kymmeniä tai satoja mutaatioita ajallisesti peräkkäin. Mieleen tulee haarautuvien polkujen puutarha, jossa on sata risteystä. Syöpä valitsee oikean tai vasemman usein ainakin näennäisesti mielivaltaisesti. Siten fysiologisesti ja anatomisesti aivan samanlaisilta vaikuttavat solun osat tai jopa proteiinit saattavatkin erota toisistaan ratkaisevasti. Hoitoa varten polku olisi silti löydettävä.

Tätä eivät sytostaatteja eli solunsalpaajia eli siis myrkyttämistä kehittäneet lääkärit tienneet silloin, yli puoli vuosisataa sitten, kun kemoterapia tuli käyttöön. Siksi lääkehoito oli niin kauan haulikolla ampumista. Lääkesekoituksia roisikittiin sinne tänne siinä toivossa että syöpägeenit kuolisivat mutta potilas ei kuolisi. [jatkuu…]