Ne tahtovat kaataa

 

 

Tämä on ivamukaelma eli parodia:

 

Ne tahtovat kaataa mun koivuni

kotipeltoni veräjänsuusta,

alan maahan mahlat sen juoksuttaa

ja tuohet kiskoa puusta.

Ne tahtovat häijysti hävittää

mun ritvani rakkahimman,

jonka juurella käkeä kuunnellut oon,

keväthetkeni herttaisimman.

 

Tuossa on alku maan poliittista tilannetta tarkoittavaan Ilmari Kiannon runoon vuodelta 1899.

 

On vaikea kuvitella, että Kianto, josta tuli Venäjän kielen maisteri ja joka esitteli vielä vanhuksena keskinkertaista latinan taitoaan, olisi tunteut George Pope Morrisin englanninkielisen runon vuodelta 1830. Se alkaa

 

Woodman, spare that tree!

Touch not a single bough!

In youth it sheltered me,

And I'll protect it now.

'Twas my forefather's hand

That placed it near his cot:…

There, woodman, let it stand,

Thy axe shall harm it not!

 

Todellisuudessa vika oli minun. Koivukaan ei ollut viaton. Kun se on nyt pölkkyinä, lehtineestä latvasta huolimatta se oli puolivälistä ylöspäin sisältä laho.

 

Jos sama havainto koskee minua itseänikin, se on eri asia, josta ei ole nyt puhe.

 

Kysymyksessä oli vaara talolle ja talossa oleskeleville. Siksi turvauduttiin vahvemman oikeuteen, ja puu meni.

 

Vielä tässä on puita ympärillä, puhumattakaan risuista, ja vähän kurottaen voi poimia marjan maasta poistumatta talostaan.

 

Järjestyi sirkustemppu. Ei ole ongelmatonta kiivetä korkealle puuhun ja sitten sahata sokeasti runko poikki, siis saha ja terä näkymättömissä puun rungon takana.

 

Oikeasti en ymmärrä, miten joku osaa. Mielestäni on kohtalaisen vaativaa sahata oikeaan paikkaan oikeankokoinen kiila vierestäkin. Ettei käy niin kuin samaisen Kiannon Ryysyrannan Joosepille, joka näki kuolinunensa kaatamansa puun alla.

 

Konkelolle kaataminen ja tyven potku on tappanut tottuneita tekijöitä. Tässä ei ollut vaaraa. Mutta näky oli komea.

Kummola

 

Kuvan kirja melkein kummastutti ilmestyessään. Toisaalta olin taannoin tapaamaisillani Kalervo Kummolan, jonka käsitän suurten mittojen mieheksi. Toisaalta en ennen tätä kirjaa oikein ymmärtänyt, miten merkittävä osa maamme uusinta historiaa urheilu- ja viihdebisnes on. Kummolassa ne yhdistyvät. Ja mukana ovat myös sangen monipuoliset poliittiset suhteet. Mies oli eduskunnassa ja valtuustossa.

 

Ensin ajattelin, että urheilujohtajalla on suuri nimi ja aatelisarvo tai hänessä on vähintään vuorineuvoksen vikaa. Sitten vasta muistin, että Kekkonen loi uransa juuri urheilujohtajana ja viimeksi Sauli Niinistö oli Palloliiton johtaja.

 

Vaikeaselkoiset kansainväliset järjestöt, kuten Olympiakomitea ja jalkapallon FIFA pyörittävät erittäin suuria rahasummia, ja tehtävissä on samoja henkilöitä vuosikymmenestä toiseen. Lisäksi esimerkiksi Valko-Venäjällä ja Venäjällä on suuria jääkiekon ystäviä ja Yhdysvalloissa eräät urheilutilaisuudet kokoavat maailman suurimmat katsojamäärät.

 

Kummola pitää perusturkulaista ilmettä eli ei puhu eikä pussaa ennen kuin ajallaan. Nyt kuitenkin maskin takaa paljastuu hämmästyttävän monipuolinen ihminen, jolla lienee johtajan tehtävissä korvaamaton kyky haistaa aikaansaajat ja hankkiutua osaamattomista ajoissa eroon.

 

Miehellä on erikoinen tausta. Hänen itse kertomansa vitsin mukaan hän muutti ulkomaille – Australiaan – oppimaan kieltä ja tapoja. Ja kieltä hän oppi. Turkulaiselle merkonomille se on erittäin merkittävä etu. 

 

Tulee mieleen toinen Turussa työelämään astunut henkilö, jolla ei ollut alkujaan mainittavaa taustatukea, Väinö Tanner. Etäisen maan osuuskauppamiehestä tuli runsaassa kymmenessä vuodessa mahtavan kansanvälisen järjestön alituinen puheenjohtaja, joka osasi esittää asiat julkisesti tavanomaisten vieraiden kielten lisäksi englanniksi, joka oli juuri osuustoiminnan kotimaa. Toinen merkillinen maalaispoika oli muuten Risto Ryti, joka opiskeli kielen ja kansainvälisen kaupan 1910-luvulla juuri Englannissa ja solmi samalla suhteet rahamaailmaan.

 

Kummolan puolue kokoomus taisi huomata aika myöhään, että käytössä oli mies, jonka voi huoleti lähettää Vanuatuun, Pohjois-Koreaan tai Geneveen. Joka paikasta löytyi tuttuja, ja vihollisia.

 

Jari Korkki on poikkeuksellisen päteväksi tiedetty toimittaja. Kummola itse on kokenut kolumnisti. Tulosena on sälekaihtimen mieleen tuova kirja, joka sekä valaisee että peittää. Lukemalla rivien välit viisastuu välittömästi. Myös urheilujohtajan outo tehtävä hahmottuu. Tuot riemastunutta jääkiekkojoukkuetta juhlivaan Helsinkiin, jossa orkesteri on tapiseerannut paikat juuri eri olutmerkin mainoksilla kuin pitkät laskut maksanut kiekkoilijoitten sponsori.

 

En menisi sanomaan asetelmaa helpoksi. Ja tämä on vain yksi esimerkki sadasta.

 

Kummola toi itse hyvänä laulajana karaoken Suomeen. Hän osteli ohjelmakonsepteja ja kehitti niitä etenkin Mainos-TV:lle. Tappiolla hän ei niitä tehnyt. Myös ”tapahtumat” alkoivat varhain. Tämän hetken jäähalleissa ja stadioneilla harrastetaan paljon muutakin kuin urheilua. Esiteltyään aidosti innovatiivista ja maailmalle laajentuvaa toimintaa Kummola toivottaa Jumalan siunausta mainiten ohimennen, ettei kotoa opittu herätyskristillisyys ole kadonnut hänestä jäljettömiin. 

 

 

Paapeli

 

Samuli Miettisen uuden kirjan otsikko kuvaa kauhavalaisten ajatusta jatkosodan unohdetusta internointileiristä. Siis kielten sekamelska. Ja internointi tarkoittaa etenkin vieraan maankansalaisten pidättämistä paikoilleen, mutta normaalisti ei piikkilankoja eikä edes lukkoja. Sanotaan että tämä merimiespappi oli internoituna Lontooseen sodan aikana.

 

”Keskitysleiri” on kaunistelevaa kieltä, ja lienee tullut käyttöön buurisodan aikana. Suomella tosin oli häpeällinen uranuurtajan ura; vuoden 1918 vankileirit olivat usein kasarmeissa, esimerkiksi Dragsvikissä ja Hämeenlinnassa.

 

Kauhavalla oli Lapinsodan jatkuessa pari sataa ulkomaalaista 11 eri maasta. Paikkakuntalaisena – ja koulumme poikkeuksellisen pätevän ja arvostetun historian opettajan poikana – Miettinen kuvaa, miten vaiettu asia oli paikkakunnalla. Hän sai siitä vihiä sattumalta ja alkoi ajoittain varmaan tuskalliseksi osoittautuneen arkistotyön, haastatteluja unohtamatta, selvittääkseen itselleen ja muille, mistä oli kysymys.

 

Parisataa miestä ja naista tavallisen pitäjän koululla paikallisin vähäisin voimin ylläpidettynä. Outoa!

 

Soitin äsken äidilleni. Hän muisti internointileirin ja sitä ennen paikkakunnalle kootut inkeriläiset ja eri suunnilta saapuneet evakot. Minä muistin oikein. Näitä tilapäisesti majoitettuja oli eri vaiheissa paljonkin kotitalossani, etenkin elokuvateatterin tiloissa. Myös mukana olleet hän muisti. Niin muistin minäkin. Kauppias Tapla Pernaalta, maanviljelijä Jalasmaa tosiaan siitä Miettisen Sampan naapurista. Litmasen rouva lottana. Nokkamies näyttää olleen sisäministeriön eli Valpon miehiä. Valpo ei vielä tuossa vaiheessa ollut se syystä huonon maineen saanut punainen Valpo joka sitten keskinkertaisella menestyksellä metsästi muun muassa asekätkijöitä, Vastaava laitos on nykyisin Supo eli Suojelupoliisi. Silloin kun Kekkonen oli firmassa töissä ja hänen Sylvinsä konekirjoittajana, nimitys oli Etsivä Keskuspoliisi eli EK. Kauhavalla muuten EK:n tiedottaja oli Ville Orrenmaa, ja virka-asioissa myös kirjassa mainittu nimismies Sarparanta, joka lienee ollut 30-luvulla virkaansa ajatellen hiukan ongelmallisesti naulaamassa työväentalon ikkunoita ja ovia kiinni. Mutta olihan pastori Rantanenkin, hän joka kiipesi saarnastuoliin mustassa paidassa ja sinisessä kravatissa, isänmaallisen kansanliikkeen miehiä.

 

Kirjan anti on historiantutkimuksessa hyvä. Menneisyyden sumu hälvenee. Kauhava oli pääradan varressa ja sopiva paikka sijoittaa muualle kuljetettavia. Miettinen mainitsee aivan oikein, että kaikkia ei olisi saatu pysymään tallella, vaikka olisi tosissaan yritetty. Suomestahan palautettiin vuoden viimeisinä kuukausina ainakin 43 000 sotavankia. Tavallinen tervehdys palaajille oli muista mahdollisista puheista huolimatta karkotus ja 12 vuotta pakkotyötä.

 

Kauhavalle internoidut on käsitelty kirjassa seikkaperäisesti. Saksalaisten kanssa saatuja lapsia ei onneksi mainita, koska se ei oikeastaan kuulu aiheeseen; koulustani tunsin kaksi.

 

Mielenkiintoinen teema on saksalaisten varustelut Lapissa. Miettisen esiin kaivamat numerot ovat valtavia. Misin ammus- ja räjähdevarikko oli ikäisteni keskuudessa tunnettu. Asiallisen tutkimuksen kannalta edelleen vastaamatta on kysymys, mihin Saksa tarvitsi yli 200 000 pohjoiseen sijoitettua miestä. Pohjois-Ruotsin valloittamiseen? 

 

Lähes tuntemattomana on pysynyt Neuvostoliiton ja Saksan sota Petsamossa ja Kirkkoniemessä joulun alla 1944. Miehiä ja aseita oli enemmän kuin Kannaksella kesä-heinäkuussa. Johtuisiko tuo hiljaisuus siitä että Neuvostoliitto epäonnistui. Saksalaiset vetäytyivät Trondheimiin antautumaan amerikkalaisille, jotka keksivät heille nopeasti käyttöä.

1950

 

Vuosikymmenen lopulla kaikki alkoi muuttua, aivan kaikki.

 

Vakioselitys on väärä. Sillä ei pärjää enää ylioppilaskirjoituksissa. Vientiteollisuus.

 

Oikea selitys on koulutus. Tilastoissa sanotaan ”inhimillinen pääoma”. Eivät tehtaat toimi osaamattomin voimin. Sama koskee metallia ja koneita. Sama koskee ennen kaikkea sähköä ja puhelinta.

 

Ja iso asia on palvelut, kuten esimerkiksi liikenne.

 

Suomen tarina kuvaillaan oudosti. Me onnistuimme siinä, mikä on yleensä mahdotonta. Vedimme takamatkan kiinni ja olemme yllättäen kansainvälisesti ykkösdivisioonassa. 

 

Helppo minun on puhua, kun olin, meinaan, itse mukana. 

 

Luokkakokouksessa kerran jäin miettimään. Kaikki olivat nyt jonkin asteen opettajia, upseereita tai hoitoalalla. Hyvin suuri osa oli kaltaisiani maalta paenneita.

 

Se noin 50 vuoden takamatka Ruotsiin ja muuhun Eurooppaan tuntui 50-luvulla joka asiassa. Nuorisoa ei ollut vielä keksitty. Ripille päästyä ansaittiin rahat polkupyörään, otettiin ensimmäinen känni ja ruvettiin tanssimaan tangoa. Tytöillä oli patella-vyö ja poninhäntä.

 

Meillä 50-luvun nuorilla ei ollut minkäänlaista kasvatusta. Vanhemmilla oli kädet täynnä arjen asioita ja meitä keskenkasvuisia, hiukan vanhempien kielenkäytössä ”nyrkillä tapettavia” seilasi isoina lauttoina pitkin rapaista raittia.

 

Joku saisi miettiä sotien sosiaalihistoriaa eli jättää taistelut mainitsematta. Käytännössä kaikki miehet ja erittäin suuri osa naisista teki minkä voi ja oppi käytännössä tulemaan toimeen aivan oudon oloisten ihmisten kanssa. Rauhan tultua hyvin monet aloittivat hurjan ammatin hankinnan. Syntyperään perustunut yhteiskunta katosi alle kymmenessä vuodessa.

 

Työn palvominen ei ollut meillä protestanttista perua, vaan elämisen keino. Asutustoiminta ja paisuva palvelusektori johtivat ”valtiososialismiin”, joka sitten törmäsi kuin seinään 1991. Mutta silloin meillä oli joka tason osaajia. Joskus tuntui, että kaikki maan laestadiolaiset olivat kouluttautuneet sähköinsinööreiksi, ja heistä putkahteli kovan luokan tieto- ja tietoliikenneosaajia. Jopa teollisuuden tarvitsemia koneita oli opittu valmistamaan itse. Ja ns. tikunkeittäjät eli paperi- ja sellupuolen väki oli koulutettu itse. 

 

Mutta myös 50-luvulla pinnan alla kuohui. Jotkut mielestään vastuunalaiset piirit yrittivät väkisin pitää kiinni 1920-luvun arvoista. He hävisivät ja onneksi maasta katosi herrasväki. Ei heillä ollut kuin liioiteltu käsitys merkityksestään.

 

Teknillisissä korkeakouluissa ihmettelin välillä, mitä minä täällä teen. Vastaus oli selvä. Pieni maa joko varastaa tai ostaa mahdollisimman halvalla tuottavuutta lisäävää teknologiaa. Isä jakoi 50-luvulla riitaisia kuolinpesiä. Minä opetin teknologiasopimuksia, patenteilla tai ilman. Pitkä matka. Silloin 50-luvulla patentitkin olivat koskeneet separaattoreita ja kultivaattoreita.

Nykyaika

 

Erinomainen kommentti – alkoiko nykyaika eli modernismi Suomessa myöhään eli 1960-luvulla? Saammeko kiittää eräitä myötäkäymisiämme juuri siitä? Jatkokysymys on omani.

 

Nykyaika on kuitenkin jo ohi. Sivuuttaakseni taiteen ja kirjallisuuden, joiden modernismi nousi Suomessa 1950-luvulla ja katosi henkeään pidätellen, viittaan etenkin yhteiskuntatieteisiin. Kommunismi lopulta kaatuikin, sosiaalidemokratia oli ehkä aate, mutta sekin katosi. Vanhan- ja uudenaikainen kirkko ryömi samoihin koloihin kuin syntyperän tukema yhteiskunnallinen järjestys. Aaro Hellaakoski julisti: ”Rautahepo ja automobiili…” Voimansa antoi sähkö ja hiili.

 

Suomen uudenaikaisin mies Erik Allardt kuoli alle vuosi sitten. G.H. von Wright meni hänkin niin pitkälle, että kirjoitti ikävän ajankohtaisista asioista.

 

Saksasta, Ranskasta, Italiasta ja Suomesta puuttui yksi sukupolvi esimiehiä. Ne olivat hävinneet sodan ja munanneet itsensä perinpohjaisesti. Suomessa hallitsi Macchiavellin oppilas Paasikivi, joka teki uusille idän ystävilleen sen palveluksen, että painoi oman entisen kokoomuspuolueensa vuosikymmeniksi kulisseihin, ja perässä armeijan, polisiin ja oikeuslaitoksen.

 

Hänen suosikkinsa suoritti sen taitotempun, että nosti agraaripuolueensa vanhoista aatteistaan riisuttuna politiikan keskiöön. Joku lukija saattaa muistakin, että seuraaviksi sangen suurivaltaisiksi valtiomiehiksi laittautuivat Ahti Karjalainen ja Paavo Väyrynen. Minua paljon vanhemmat sanoivat, ettei ”sossua” voi äänestää. Sana tarkoitti demaria. 

 

Urho Kekkosen taitavuutta on kiitetty paljon ja syystä. Ehkä samalla on hiukan unohtunut, että Kekkosen presidentiksi tuloa seurasi kaksi erittäin suurta tapahtumaa, yleislakko Suomessa ja Unkarin kansannousu. Mahdollisen ja mahdottoman rajat tulivat kerralla selviksi. 

 

Suomen modernisaation voi esittää hyvin yksinkertaisesti. Kun jalkapallokentän jojoisia tasaisia alueita ei oikein ollut, suojeluskuntaleikki pesäpallo sai suosiota ja oli monin paikoin sotasukupolven tunnus ja suosikki.

 

Tällä hetkellä Suomessa on ainakin 260 jäähallia ja 73 000 rekisteröityä pelaajaa. Ensimmäinen peliin tekojäällä pelattiin Tampereella 1956 ja ensimmäinen arvo-ottelu Tampereen Kissanmaalla 1965. Aikanaan lähestyttiin uudenlaista viihdettä, ja peli ja seuratoiminta oli kallista. Se ei liioin sopinut kaikille, kuten oman aikansa muoti hölkkä tai esimerkiksi hiihto, jota omana aikanani ei opetettu armeijassa, koska perustaitoa pidettiin itsestään selvänä.

 

Joku toinen voisi sanoa, että televisio se oli, joka teki Suomesta toisenlaisen. Itse en osaa nähdä asiaa noin suoraviivaisesti, koska tunsin alaa ja olin televisiossa töissä vuodesta 1966. Mainos-TV oli eräänlainen, joidenkin kauhistelema pikku syöpäläinen laillista esivaltaa edustaneen Yleisradion kyljessä.

 

Mitähän se edustaa se ilmatorjuntatykin lavetti, joka on edelleen paikallaan radiotalon ja L-talon välissä? Paitsi että Pasilassa ja Käpylässä oli lujat patterit.

 

Muutos on valtava. Kaikki osaavat englantia, ainakin auttavasti. Pitkä matematiikka on lukiolaisten omatakin mielestä hyödyllisin aine. Ja pitkä fysiikka tulee perässä. Kielet ovat kaukana perässä.

Avoin huokaus

 

Tänään tiedetään että ainakin kuukausi menee jyrkän eristäytymisen merkeissä, käytännössä yli pääsiäisen, ja sitten korona jatkuu, toivottavasti vähän kesympänä.

 

Kirjoitan näitä kirjoituksia siinä uskossa, että menee tämä muun joukossa. Kun blogi on omani ja iso, käytän tarvittaessa ratkaisuvaltaa.

 

Jotkut kommentoijista ovat halukkaita väittelemään keskenään. Jotkut toiset vetävät keskustelua esimerkiksi kysymykseen venäläisten sotavankien käsittelystä jatkosodan aikana. Se on tärkeä kysymys, mutta ei se ollut vuorossa.

 

Taisin kyllä itse antaa aihetta mainitsemalla, että valtioneuvoston rahoittama tutkimus Neuvostoliittoon jääneistä suomalaisista sai minut yllyttämään sisaruksiani. Kun tutkimus tehdään meillä uudella tekniikalla ottamalla maallikkoja mukaan mm. kirjoittamaan Suomeen saatuja lappusia puhtaaksi, halusin sanoa, että hieno ajatus.

 

Pyörät ovat jo pyörimässä.

 

Tiettävästi monille muillekin kuin Pargalan Kemppisillä eli isoisäni perheelle kävi samalla tavoin. ”Stalin” eli NKVD määräsi miehet ammuttavaksi ja naiset Siperiaan kuljetettavaksi.

 

Lajitelen valokuvia. Mukana ovat myös ne muutamat 1961 otetut, joissa kahdella naisella on sellainen 5 000 virstan katse. Sellainen tulee, kun näkee elämässään liikaa.

 

Ja tässä yhteydessä huokaan avoimesti, että jotkut pitävät ikään kuin selkäni takana yllä väittelyä suomalaisten ottamien sotavankien kohtelusta. 

 

En ole varmaan kertonut, että eräs isäni serkku hyppäsi desanttina Suomeen 1942 ja käveli laskuvarjoineen ilmoittautumaan suojeluskunnan esikuntaan? Se on arvaus, että hänellä oli rikkeetön puoluetausta, joka ei siis ollut aito.

 

En kerro asiakirjoista, joita olen lukenut sotavankileirien asioista, ja henkilöistä, jotka olivat näkemässä, tekemässä ja kokemassa. En kerro siitäkään, mitä luulen ymmärtäneeni suuresta pakokauhusta 1944 eli ”Kannaksen halkijuoksusta”. Nuo kauheat asiat eivät sovi tällaisiin pikku kirjoituksiin, joiden tehtävä on kuitenkin pohjaltaan tuottaa lukijoille jotain ajateltavaa ja jotain viihdyttävää.

 

Laajat asiat, kuten esimerkiksi ryssäviha, ovat niin mutkikkaita, ettei niiden alustavaankaan hahmottamiseen riittäisi paksukaan kirja. 

 

Sosiaalisessa mediassa on kuulemma paljon paikkoja, joissa on tapana esittää kaikenlaisia ajatuksia kaikenlaisista asioista. Siellähän sopii väitellä. Minua kiinnostavat tänään eräät vanhat Hitchcockin filmit. Ajattelin ottaa kellon käteeni ja yrittää ymmärtää, miten kummassa sinänsä pöljistä tarinoista on saatu niin tavattoman jännittäviä ja mieleen syöpyvä. Kujten ”Vaarallinen romanssi”.

Anna ystävämme

 

 

Vihje: Ylen nyt alkanut ”Anna, a lopussa”, joka päivä klo 17.10, esitetyt osat Areenassa, tulee kuin taivaan lahja vaikeaan ja monelle hankalaan aikaan.

 

Erittäin hyvin tehty sarja, josta ihastuvat kaikki perheen 5-vuotiaista 76-vuotiaisiin puhumattakaan vanhemmista.

 

Vihje on tarpeen, koska ”kaikki” tietävät, että 1800-luvun kanadalainen tyttökirjasarja, joka ilmestyi suomeksi 1920 eli oli esimerkiksi äitini ja anoppini peruskauraa, on haalistunut menneisyyden varjo.

 

Mutta kun ei ole!

 

Luin sen oma aikakauteni ja maailmani ehdoin eli salaa, kuten muutkin tyttökirjat (Runotyttö jne.). Ei miehen maine olisi kestänyt näyttäytymistä likkojen luettavan kanssa. Tarzanit ja Atoroxit ja Intian viidakoista ja aivan kaikki, mitä Jules Verne oli julkaissut ja Dumas ja…

 

Nyt kanadalaiset ja Netflix ovat suorittaneet hienon tempun. Kuvassa näkyvä päähenkilö on ilman muuta maailman luokan löytö, mutta muutkin näyttelijät ovat huippua, kuvaus hivelee ja tarina aukeaa kuin meri Nova Scotian korkean taivaan alla.

 

Meitä on täällä kaksi ammattilaista. Olinhan itsekin arvostelija ja elokuvatoimittaja ja ties mitä. Ja mielipide on: tuskin voi parempaa kuvitella. Tämä mainokselta kuulostava viesti on sukulaisilla ja jälkeläisille, joihin luen myös lukijat.

 

Tulee aika, jolloin lapsuus ja kasvuvuodet ymmärretään kaiken myöhemmän perustaksi ja tällaisen sarjan Kanada esimerkiksi siitä, miten kansat ja ihmiskäsitykset muuttuivat.

 

Ja kaikki on satua! Montgomery kävi uuvuttavaa sotaa vähämielisen pappimiehensä kanssa, sai leiman ”ei-vakava” (not serious) ja niskojen nakkelua arvovaltaiselta taholta, ahneen ja epärehellisen kustantajan – ja muutamassa vuodessa useita kymmeniä miljoonia lukijoita.

 

Kanadalaiset lienevät hiukan nikotelleet, kun tämä sarja on rosoinen, eli esillä on myös hyvin epämiellyttäviä asioita, kuten lasten ja köyhien kohtelu ja alusta loppuun jonkin sortin kristillisyyden nimissä harjoitettu julmuus. Mutta taitavaa väkeä on liikkeellä. Esimeriksi Annan uusi koti on huvittavan mahdoton – kristallilaseja pieneläjillä arkisin, siisteyttä ja suunnitelmallisuutta, ei siis epookkia. Tai vaihtoehtoisesti epookin ydin (tarkoitan historia-viihdettä, lippulaivana Downton Abbey). Todenmukaisuuteen tai asialliseen painokkuuteen ei edes pyritä.

 

”Viihde” eli ennen ”ajanviete” oli entisen yhteiskunnan polttomerkki. Siihen hairahtuneet olivat hulttioita, jotka sietivät saada remmistä, kuteen Anna sarjan takautumissa. Lapsista oli vain haittaa, eikä myöskään naisia kärsinyt kuunnella. – Mutta 1800-luku toi ne ryminällä läpi, meillä päin kärkihahmoina Andersen (kohdittain sietämättömän opettavainen) ja Topelius, ja sitten kansainvälisinä tähtinä Astrid Lindgren ja Tove Janson.

 

Saapa nähdä, olisiko Suomessa naista tai miestä tekemään jotain tämän suuntaista, kun elokuvan ammattitaitoa on. Käsikirjoittajana ottaisin esiin Teuvo Pakkalan. Hänen keskeiset kirjansa ovat muuten verkossa ilmaiseksi, ja jos kieli tuntuu vähän vanhalta, se johtuu siitä, että se on kypsynyt kunnolla. Mutta katsokaa enin tätä Annaa. Lupailen hyvää mieltä.

Hullu geeni

 

Isäni vasemmalla on saanut Suomen lentomerkin h.c. eli kunniamerkkinä. Siis kuva on otettu Tuuloksen tulenjohdon jälkeen. Nuoremmalla veljellä Pellervolla von talvisodan muistomitalin nauhake. Kantoside arvaa esimerkiksi solisluun murtumaan. Se konekiväärisuihku haavoitti pahemmin vasta myöhemmin. Seuraava nuorempi veli oli konepistoolimiehenä Linkun Vallilan pataljoonassa JR 47:ssa, Jorkku sotilaspoikana ja Olavi soitto-oppilaana. Isoisä Jussilla oli vastuullaan Kaatuneiden evakuointikeskus ja mummu siivosi junia. Jos oli makuuvaunu, hän oli sitten kerrossiivooja.

 

Kuvassa isä on 21 vuotta ja Pele 19. Luutnantti isästä tuli noihin aikoihin.

 

Marianne Hirschin ”postmemory” on hyvä käsite: muistaa toisten muistoja. Se osoittautui tarpeelliseksi holokaustista selvinneille. Pienistä murusista koottu ”muisti” oli vaurioittava ja toiset se vei itsemurhaan. Tästä Bashevis Singer on kirjoittanut monta hienoa novellia.

 

Stepanova laajentaa kirjassaan ”In Memory of Memory” että ikään kuin perimme muistoja, aivomme valmiiksi etsattuina. Koska koko vuosisata oli, Stepanova kirjoittaa, jatkuvaa katastrofia, on selvä, että monet muistavat Neuvostoliiton 30-luvun rauhan ja rakkauden aikana.

 

Minustakaan muiston ja ms. Vaiston tai vietin tai muun geenistä kuljetetun informaation eroa ei ole. Siksi jokin esine tai kuva esittää henkilöä, joka on isäni tai ehkä minä tai lapsenlapseni tai tämän syntymätön lapsi. Jos liikkeellä on hullu geeni, se voi olla kuka tahansa.

 

Samalla tulee selitetyksi myös se, että psykoanalyysin ja mahdollisesti mielisairauden esiin nostama muisto on joskus tai aina väärennetty. Toisin sanoen muistoon toive tai pelko. Jos saat sen ajatuksiisi, se on sinulle ehkä todella hyväksi.

 

Minusta pitäisi mainita myös prememory, joka olisi suomeksi ”enne”. Muistan itse asioita, joita ei ole vielä tapahtunut. Muistan ensi kesän.

 

Tämä on korvaus siitä, että nykyhetkeä ei voi editoida. Tosin yritämme sitä jatkuvasti. Emme ole näkevinämme. 

 

Keinomme olla päästämättä asioita mieleen, ovat runsaat ja vahvat. Joskus tuntee, että esimerkiksi joiden blogin kommentoijien suodin on tuo tuttu, joka muuttaa värikuvan mustavalkoiseksi.

 

Tuo vanha valokuva, pehmeäpiirtoisuudesta päätellen jonkun kaverin laatikkokameralla laukaisema, on tietenkin myös jonkinlainen kannanotto moneen asiaan. Ovat nuoria, nuo miehet. Isä oli vänrikki 18-vuotiaana, ja kurssilta kaatuivat hyvin monet. Pitäisi ehkä laittaa rinnalle isoisä, vanha ja ruma mies vääpelinä ja vielä 1944 heimopataljoonassa, jossa monen kohtalo oli sangen surullinen; hän on se mies, joka puhui venättä siinä kuin suomeakin, ja alkavan tutkimushankkeen vuoksi olemme nostelleet esiin tietojamme aikaisemmasta sukupolvesta, joka jäi Stalinin jyrän alle, paitsi tämä. 

 

 

 

Sokala Raeste

 

 

”Maailman 50 vaarallisinta yhtiötä” kuuluu ehdottomasti lukea, sattuneesta syystä e-kirjana. Viiden vuoden kuluttua se on vanhentunut. Niin varmaan tässä kiitokseni saavat toimittajat toivovatkin. Molemmat ovat pitkän linjan taloustoimittajia, toinen Helsingin Sanomien ja toinen Ylen. Raeste on joskus soitellut ja kysynyt jotain täysin järkevää. Sokalaa en tunne.

 

Journalistin taito näkyy. Kirjan sävy on sopivan hyökkäävä, mutta onneksi takavuosien rikkaudesta kirjoittaneiden kaunaisuus ja nälvimisen halu o täysin poissa. Toinen ammattitaidon merkki on taito välttää viritelmiä, jotka menevät yli kirjoittajan ja lukijan hilseen. Alana taloustiede on ”dismal” eli murheellinen. Kuvailu ei tarkoitta taloutta vaan todellisuudessa sitä, että kuten vähän koko yhteiskuntatieteiden alueella, siis esimerkiksi sosiologiassa ja sosiaalipolitiikassa, tietoa ja ymmärrystä on aika vähän. Jokin juridiikka ja teologia ovat eri asemassa. Ne ovat kieltä kielestä eivätkä läheskään aina edes yritä sanoa mitään erikoista ihmisistä ja maailmasta.

 

Kun huomattava osa teistä lukijoistani asennoituu nyreästi johtaviin digi-yhtiöihin, on hauska lukea pahoja asioita Googlesta, Applesta, Microsoftista ja etenkin Amazonista. Niillä on kullakin enemmän tosiasiallista valtaa kuin Yhdysvaltain presidentillä ja edustajainhuoneella. Kiinan ne voittavat selväsi. Ja myös tästä Sokalan ja Raesteen kirjasta lukija saa tietää, että esimerkiksi Applella on yhteistyössä Taiwanin kanssa maailman suurimmat komponenttitehtaat Kiinassa, jossa esimerkiksi firman puhelimet enimmäkseen kootaan.

 

Päätelmä että Kiinan ja USA:n rähinä tärkeästä teknologiasta on samaa tyyppiä kuin entisen akan pieru, eli puolet paskaa joukossa, vastaa ainakin omaa käsitystäni.

 

Ja eliittimediaa ajatellen – Amazonin Bezos alkaa omistaa myös kruununjalokivet, esimerkiksi Washington Post -lehden. Esimerkiksi tämä blogi on Googlen alustalla ja pilvessä (blogspot) ja siten osa heidän liiketoimintaansa, josta rikkauden pääsäännön mukaan lukijat ja kirjoittaja eivät saa kolikkoakaan.

 

Kyllä ilmainen lounas on olemassa. Se olet sinä. – Suurimmat yhtiöt paisuvat keinoillaan ennakoida kulutuksemme ja ohjata sitä. Puhe on henkilötiedoista ja algoritmeista, jotka arvaavat toiveemme, luultavasti myös salaisimmat ajatuksemme. Kirjoittajat ottavat kantaa myös siihen, että maan ja maailman politiikassa nuo tiedot ovat ratkaisevan tärkeitä. Kun seuraavan kerran harmittelette esimerkiksi erikoisen hankalaa poliittista ryhmää tai puoluetta tai somen ilmiötä, kuten itse harmittelen kyynisimpiä salaliittoteoreetikkoja, muistakaa että kysymyksessä on huolellisesti rakennettu liiketoiminta. ”Kansanliike” on naamio. Vain hiukan yleistäen: rokotevastaisen liikehdinnän takana voi olla myös valmistajia, lääketehtaita.

 

Investointi- ja luottotoiminta ovat vaikeaselkoisia ja harvojen tuntemia. Tiesittekö te, että esimerkiksi Deutsche Bank budjetoi jatkuvat miljardisakkonsa milloin minkin jyrkkien käskyjen ja kieltojen rikkomisesta. Ja että puhe pankkien pelastamisesta esimerkiksi EU:n toimin on nurinkurista. Tätä nykyä pari pankkia ja hyksi suuri pääomasijoittaja voisivat suoraan kaataa valtioita – siis meidät. Onneksi kauhun tasapaino vallitsee.

 

Ja onneksi ympäristön tuhoutumisen jarruttaminen kuuluu suurten, huonosti näkyvien ansaintalogiikkaan. EU:n budjetti on 130 miljardia vuodessa. Varainhallintayhtiö BlackStonen hallinnoimien varojen määrä on 7 400 miljardia.

Lähiunohdus

 

Kyläillessä Leena Palotien luona Kaliforniassa suunnittelimme biologisen puhelimen. Tietenkin sen voisi puhelun jälkeen syödä, mutta kyllä esimerkiksi emäksillä tai sitten koronaviruksilla voisi toteuttaa tarvittavaa laskentaa.

 

Apple ja Intel riitelevät nyt, kummalla on pidempi. Applen uusin siru, joka tuli aluksi kevyeen läppäriin, on suorituksena mykistävä. Se häviää kuitenkin toimivien yksikköjen lukumäärässä monille molekyyleille tai ainakin proteiineille. 16 miljardia transistoria.

 

Minulla on aivoissani paljon enemmän neuroneja. Samoin sinulla.

 

Lena Palotie oli mm. molekyylibiologi, alkujaan lääkäri. Hän kuoli alle 60-vuotiaana kymmenkunta vuotta sitten ohjattuaan 70 väitöskirjaa ja saattoi hyvinkin olla Suomen nimekkäin tutkija.

 

Kirjoitellessani olen silloin tällöin viitannut ihmisiin, joita olen tavannut vaikka vain vähän, mutta riittävästi käsittääkseni huiman lahjakkuuden ja tunnistaakseni asianomaisen kyvyn tehdä täyttä totta elämästään.

 

Suhtautuminen naisiin on muuttunut meillä ja ehkä suurissa osissa Eurooppaa. Yhdysvallat laahaa perässä, puhumattakaan Venäjästä.

 

Sanoakseni vähän poikkipuolisesti tämän hetken vastuunaisille, joiden toimintaa siis arvostan suuresti, Leena Palotie sanoi julkisesti, ettei tasa-arvolla ole suurta vaikutusta tieteessä, ja vaatiessaan panostamista huippututkimukseen.

 

Siinä on lievää ironiaa, että vaikka hän näytti itse tutkijana keskittyneen hyvinkin kummallisiin perinnöllisiin ketjuihin, jotka aiheuttivat esimerkiksi eksoottisia sairauksia, kyllä meidän tämän päivän kovatasoinen epidemiologiamme ja tietomme esimerkiksi pahantapaisten virusten leviämisestä ja monistumisesta, nojautuvat juuri noihin tutkimuksiin.

 

Ja kun huipulla on yksi erittäin poikkeuksellinen nainen, parinkymmenen vuoden kuluttua heitä on kymmeniä. Angela Merkel – en peittele ihailuani – muuten on peruskoulutukseltaan kvanttikemisti.

 

Siellä Kaliforniassa opin puhumaan esimerkiksi fysiikkaan paneutuneille ihmisille biologiasta ja biologeille musiikkitieteestä.

 

Jälkeläinen, joka on niin innostunut armeijasta että menee saunaankin rannikko-ohjus olkapäällä, kertoi että armeijan korona-karanteeni on kova. Kaksi viikkoa kopissa, yksin. Sieltä kuulemma tulee vähän tukka pörrössä.

 

Ennen suunnittelen Aimo Myllylän kanssa, että kokeilisin olla Kakolan pakkolaitoksen valoisassa yksinäishuoneessa kuukauden. Hanke raukesi ja Aimo kuoli sydänkohtaukseen. Se on unta vain, että kokeilisin sitä nyt – mutta jos saisi kuitenkin sinne koppiin läppärin mukaan, käyttäisin paljon aikaa esimerkiksi Openstax.org -oppikirjoihin.

 

Tuon hyvin rahoitetun hankkeen korkeakoulun perustasoa vastaavat oppikirjat ovat älyttömän hyviä. Esimerkiksi biologia tai differentiaali- ja integraalilaskenta tai tilastomatematiikka tai J.S. History, jonka viimeistä edellinen luku on ”Nanchy Pelosi, ensimmäinen nainen edustajainhuoneen puhemehenä”. 

Dench

 

Rouvat kalkattivat iloisesti näyttelijän ohjaamisesta. Se toinen rouva oli Los Angelesissa, jossa kuulemma ihan kaikki on karanteenissa. Näyttelemisessä, kuten myös elämässä, tärkeintä ei ole puhuminen, vaan kuunteleminen, Judith opettaa.

 

Piti katsoa YouTubesta Judi Denchin Shakespearen yksinpuhelu, joka on kuvattu vain studion lattialla, arkivaatteissa ja ilman lavasteita. Näyttelijä kuuntelee sinun sydäntäsi, eikä mikään tunnu mietityltä.

 

Kun verkko on niin antelias, täytyi kuunnella kahta uskomatonta ihmisääntä, Denchin Macbethina McKellen, ja olisi siellä myös Cumberbatch ja Branagh. 

 

Kun tarmonpuuska iskee taas Yleen, Matti Rönkä ja pari hänen kollegaansa voisivat perustaa kilpailijan kuninkaalliselle Shakespeare-teatterille. Siellä on jo eläkkeellä pari hienoa naisääntä, kuten Pirjo Nuotio.

 

Teeskentelyn maailmassa pidän kovasti ihmisäänistä, joissa on sekä lommoa että särmää, ja esiintyjistä, joiden kasvoihin elämä on jo kirjoittanut mitä lienee kirjoittanut.

 

Dame Judith näyttäisi täyttäneen 86 ja näytteli ainakin vielä äskettäin. Hän ei näe enää lukea eikä tehdä ristipistotöitä, mutta onneksi hän osaa roolit ulkoa. Hän otti ensimmäisen tatuointinsa 81-vuotiaana. Kuulemma teksti on ”carpe diem”, loivasti käännettynä ”tartu tilaisuuteen” (muista hetkeä).

 

Äänissä rakastan kuuden tuhannen tuopin kaikua (Richard Burton) ja vaivoin kurissa pysyvää sielunrunsautta (Orson Welles) mutta myös liikakiihkeyttä ja pateettisuutta. Veikko Sinisalon monen vuosikymmenien takaiset äänitteet, joilla on Linnaa ja Viitaa ja ties mitä, nostavat sydämen kurkkuun. Muuan ystävällinen asiantuntija sanoi, että Sinisalon tamperelaisuus soi niin aitona, koska hän ei ole tamperelainen. Hän on jostain Riihimäen suunnasta, ja kun niissä pitäjissä puhuttiin muinoin ällän päältä (”äilin”, ”meilän”), niin jäljellä on kolminkertainen ärrä, ylikompensointia, kuten kaikki muukin Sinisalossa.

 

Aina kuten opetan lapsenlapsiani kiroilemaan, soitan heille sen Sinisalon pätkän, joka alkaa Tuntemattoman Lahtisen perrrkeleellä (”tulis kuula ja tappais, kun isot miehet kiskoo tällasta perkeleen kelkkaa pitkin mettiä…”)

 

Hyvin ovat oppineet. 

 

Ennustan äänikirjalle kohtalaista tulevaisuutta. Esimerkiksi Denchin Shakespearesta ei tarvitse ymmärtää sanaakaan eli kielen osaamattomuus ei ole mikään este. 

 

Puheilleni on peruste. Juuri syntyneille ja kohta kuoleville pitää puhua. Aivan hyvin voi lukea ääneen päivän lehteä, jos on. Ellei ole, voi lukea jotain muuta, tai sitten vain puhua. Jos osaa lauluja, hyräily on hyvä. 

 

Varhain käsitettiin, että sekä runonlaulaminen että loitsuaminen oli ääntä. Sanoilla ei ollut suurta merkitystä. Lukemattomat sukupolvet ovat hukanneet aikaansa etsimällä sisältöjä sieltä, missä niitä ei ole. Kirjoitus on hämäystä. Lakikirja tai Raamattu pöydällä todistavat vain, että niitä ei koskaan avata. Ei ole tarkoituskaan.

Hangas

 

Otsikko viittaa ylimalkaisesti aitoihin, joiden väliin peuroja ajettiin nuijittavaksi hengiltä. Ainakin Enontekiöllä on sadankin pyyntikuopan järjestelmä. Kun en ole arkeologi, sanon vain että kysymyksessä on nykyisen Suomen ensimmäinen elinkeino. Jäämeressä oli mannerjään vielä jyllätessä ränni, jota käyttäen porukoita meloi kalastamassa ja vaanimassa hylkeitä.

 

Asialla on edelleen merkitystä. Yksinäinen sankari ei pysynyt kauan hengissä eikä pakkoon eli väkivaltaan tukeutuva järjestelmä ollut toteutettavissa. Toisin kuin hyötyvalheissa vihjataan, kyllä ”sankari” löytyy pian jonkin kaktuksen takaa kivikirves otsassa. Maanviljelysvaihe eli nämä vaivaiset kymmenen tuhatta vuotta, tuli ja meni. Tutkimukset viittaavat yhä enemmän siihen, että väitetyn orjuuden sijasta hämmästyttävän toimiva ja vain puolipakollinen työnjako jylläsi jo esimerkiksi Suurta pyramidia pystytettäessä. Miellhyin suuresti nähtyäni tiedot laajasta löydöstä, jonka papyrukset olivat pääasiassa liikekirjeenvaihtoa ja rahtikirjoja.

 

Oivalsin vasta Adam Grantin hyvinmyydystä kirjasta (”Think Again”) asian, jota siinä ei suoraan sanota. Katsokaa kakaroita. Yksi hurja menee edellä ja pienemmät kädet ojossa kiljuen perässä.

 

On hyvin tärkeitä asioita, joita aikuinen ei voi opettaa, kun ei osaa. Eräissä etenkin sosiaalisissa asioissa, kuten hulluuden hillitseminen ja mielikuvituksen ja muistin korvaamaton merkitys, oppii vain toisilta lapsilta. Katsokaa eläimiä. Vastoin itsetuntoa hivelevää väärinkäsitystä hyvin monet nisäkkäät, matelijat, linnut ja hyönteiset muistavat, suunnittelevat ja sopeutuvat.

 

Siis esikoulu on erittäin hyvä asia. Luultavasti se on ihmiselle paljon tärkeämpi kuin esimerkiksi yliopisto. Ja sitten tulee peruskoulun ala-aste. Tuo Grant muuten esittää vakuuttavia todisteita siitä, miten hienosti kaikkein pienimmätkin edistyvät mielen ja käden taidoissa, sopivasti yllytettyinä.

 

Itse olisin täysin kädetön kauppiaana tai poliitikkona. Lakiasioissa olen joskus menestynyt, koska eri syistä olen kiinnostunut hulluista. 

 

Kun ajattelin vastapuolesta tai asianosaisesta, että miten on mahdollista olla noin tyhmä, huomasin tuolloin tällöin selvitteleväni sitä vakavissani. Keino oli kuunnella vilpittömästi ja kieroilematta. Tulos oli joskus harvoin se, että kun en yrittänyt voittaa, vastapuoli voitti itse itsensä. Hän ei halunnutkaan rahaa tai perintöä, vaan asiallista huomiota. Ja vastaavasti joskus ymmärsin, että minä se tässä hullu olen. 

 

Muistelen Tolstoin maininnen ohimennen eräässä novellissaan virkatuomarista, että siinä tehtävässä on kaameaa miettiä, kummalla puolella pöytää on nyt suurempi roisto. Senköhän tähden Arvid Järnefelt jätti käräjien istumisen kesken ja yritti ruveta huonoksi suutariksi, vaikka hänestä siihenkään ollut? Tulipahan jonkinmoinen kirjailija.

 

Yksi Grantin kirjan jutuista on niin hyvä, että se on tuskin totta. Yliopistolla eräskin opiskelijaryhmä laittautui testattavaksi. Muuan kiinnitti huomiota vieroksumalla laitteita ja yleisemminkin uudistuksia. Hän myös pelkäsi virheitä, koska säännöt olivat hänelle hyvin tärkeitä. Eroa tuli verrattuna toisiin, jotka katsoivat kimpalla, mikä meni metsään, ja ajattelivat uudestaan.

 

Tämä malliopiskelija saavutti pitkän ajan kuluttua kuuluisuutta. Hän oli poliisin pitkään etsimä Unabomber, 18 vuoden kirjepommikampanjan toteuttanut filosofian tohtori (Harvard, Michigan).

Kolikynä

 

Lauri Viita kirjoitteli Aaltosen kenkätehtaan työmaalla säkeitä ja loppusointuja laudanpätkälle timpurinkynällä. Kirvesmiehenä häntä pidettiin keskinkertaisena. Arvostelijat yrittivät olla samaa mieltä hänen runoistaan, mutta esimerkiksi ”Alfhild” jäi elämään (Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät. Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta…)

 

Piirtäjä nimimerkki Caran d’Achesta katso lähemmin Kaukoranta – Kemppinen, Sarjakuvat. Samassa yhteydessä esitellään R. Töppfer ja etenkin kotiraamatuista tuttu Gustav Doré. On mahdotonta käsittää sitä käden taitoa ja työn määrää. Tämä Vuoren Pekka taitaa olla liki viimeistä sukupolvea, jolla on tuo piirtämisen taito hallussaan meidän maassamme.

 

Periaatteessa vastustan siivoamista. Saman henkinen tuntuu olevan Maria Stepanova (In Memory of Memory). En yllytä lukemaan, vaikka olen samaa mieltä kuin The Guardianin arvostelija: luultavasti seuraava todella suuri venäläinen kirjailija eli painii samassa sarjassa kuin Tolstoi ja Tshehov.

 

Kirjoituksen kuvaan (Tolstoi) on vangittu viisaus, että on annettava sanoille aikaa. Stepanova puolestaan menee Proustin oivalluksen mukaan. Esineet puhuvat. Joskus ne puhuva paremmin kuin ihmiset. Ja mitä arkipäiväisempi tavara, sen parempi.

 

Kuka voi kiihdyksiin joutumatta käydä läpi kirjoituspöydän laatikon? Koska otimme talteen äitini säästämät tavarat, löysin kortit, joista opin lukemaan. Ja että västäräkki on Motacilla alba. Peltirasiassa on hyödyllisiä nappeja, neppareita ja koukkuja, joille voi tulle joskus tarvetta. Napit ratkottiin vaatteista ennen kuin kangas siirrettiin rievuksi, ellei sitten ollut taas räsymatto tekeillä. Lattiallani on parikin mattoa, joiden kuteiden alkuperän muistan ja osaan selvittää.

 

Stepanova tekee palvelun tulevaisuudelle kirjoittamalla esiin elämää kaikesta sankarillisuudesta riisuttuna, koska hänellä on uskomaton kyky kirjoittaa innostavasti jopa tätivainajan säästämien sanomalehden sivujen vuosikymmenten takaisista sääennusteista.

 

Kolmannen pois suljetun laki ei ole koskaan pitänyt paikkaansa. Se on muka logiikan perusta. Ei ”A ja ei-A”. Tosi tai epätosi. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

 

Hahmot saadaan näkyviin karkeistamalla eli hukkaamalla tietoa. Aika on emergentti ilmiö. Eräiden tunnettujen mutta vaikeatajuisten yhtälöiden mukaan jokin voi olla + tai – tai sekä + että -.

 

Parhaat taiteilijat ovat vanhastaan käsittäneet, että satunnaisuus eli sattumanvaraisuus on maailmankaikkeuden ja siihen kenties liittyvien muiden maailmankaikkeuksien piirre.

 

Jos käytämme kynää ja paperia, voimme hyvin lähteä siitä, että seuraus aiheuttaa syyn. Tämän tiedämme ennestään kvanttimekaniikasta ja runoudesta. ”Kolkuttakaa niin teille avataan.” Sisään astuttuasi et ole kuitenkaan poissa sieltä mistä tulit. Ollako vai eikö olla? Vastaus on nolla.

 

Kyniä

Kovin ihastuin, kun mainittiin Helsingin Uudenmaankadulla oleva 

taiteilijatarvikeliike Tempera ja kynän merkki Caran d’Ache.

Näitä tietoja olen salaillut ja häpeillyt kauan. En ole taiteilija. Silti panen 

aurinkolasit päähän, nostan kaulukset pystyyn ja livahdan sisään joskus.

Aito intohimoni on puiset lyijykynät, joista Derwent  lienee yliveto. Eilen 

kirjoitin kollateroinista Korkeimmassa oikeudessa. Pyörryttävän lakimiesarvon 

merkki oli keltainen lyijykynä (Hardmuth). Ne lienevät sotaa edeltänyttä 

varastoa, ja luulen, että niitä on vieläkin. Hätätapauksessa myös vihreä Faber 

Castell tuli kysymykseen.

Lyijykynällä korkeajalosukuiset Jäsenet pukittivat konsepteja. Hovioikeudessa 

oli minun aikanani useita, jotka piirsivät lyijykynällä pukin jokaisen sanan ja 

numeron päälle. Loppuun piirrettiin initsiaalit eli nimikirjaimet. Se ei 

haitannut, jos itse ratkaisu oli päin seiniä, kunhan kirjaimet olivat oikein, ja 

etenkin ne välimerkit.

Raa’at rahvaanmiehet - kaltaiseni, vast’ikän puusta kahdelle jalalle 

laskeutuneet, käyttivät mustekynää, eivät kuitenkaan ”niin sanottua 

kuivamustekynää”, jollaisen käyttäminen oli kansliapäällikkö Wäreen käskyllä 

kielletty. Ja kollateroimisen lisksi tehtävnämme oli illuminoiminen. Kirjoitimme 

musteella  Jäsenen tekemät muutokset. Teksti oli konseptissa kolmeen kertaan, 

koneella. Lyijykynällä ja musteella. Dan Brown o kirjoittanut joukon kirjoja 

Illuminaateista, jotka vartioivat Graalin maljaa. Minpä olen nähnyt heitä omin 

silmin. Ja Graalin maljassa on salaperäinen kirjoitus: ”Akvila. Arkistomustetta”. 

Sen vieressä oli leiskari eli näppärä imupaperikeikka. Tunnustan: varastin 

sellaisen itselleni, kun näin Korkeimman oikeuden roskalaatikossa. Yllättäen 

joku oli havainnut, ettei imupaperia eikä raapevettä tarvita tietokoneessa. 

Epäillään silloista kansliapäällikköä.

Siviilikyniä saa siis Temperasta. Oma hovihankkijani on tosin Biltema, josta saa 

eurolla 6 kuulakärkikynää, ja Prisma tai Clas Ohlson, joiden EnerGel Needle Tip 

ajaa saman asian kuin Rotring muinoin.

Minulle on kaksi rodiumpintaista Caran d’Achen kuulakynää, joita käyttäisin, jos 

panisin puvun päälleni ja piiansyötin kaulaani. Sitten on nyrkillinen vähäarvoisia 

vehkeitä, Mont Blancia ja Parkeria ja Nakamia. On kuitenkin tuo kalligrafia 

mennyt niin vähiin, että juoksevan musteen kynät ehtivät aina kuivahtaa ennen 

seuraavaa käyttökertaa.

Ja lienen Amazonin mustalla listalla (ostelee liikaa kirjoja), koska kieltäytyvät 

lähettämästä Fisherin paineistettuja patruunoita. Fisher, etenkin ”kuukynä” on 

oillut hallussani vuodesta 1971. Paavo Haavikko yritti monta kertaa hukata sen 

ja löi sen kerran pöytään pystyyn. Kynä kesti sen, Haavikko ei.

Sen vuoksi ja kun mitä sitten vielä tulee lyijykyniin, luin hiljattain tutkimuksen, 

jonka mukaan kumitusten lukumäärä koepaperissa korreloi suoraan lopullisen 

arvosanan kanssa. Parhaat opiskelijat ja tulevat tiedemiehet tietävät, että 

ensimmäinen vastaus on aina väärä. Pitää ajatella uudestaan. Minä opin 

isoisältäni, miten vaarasta pidetäään kiinni, ja sain samalla salaisen tiedon. 

Etenkin messinki- ja kuparinauloja käyttäessä puolikuut eli hutilyönnin jäljet 

irvistävät ikuisesti. Salaisuus on että neljäs lynti on aina huti tai menee liikaa 

pieleen, naulatessa. Kirjoittaessa se on Korkean Tyylin avain. Joka neljäs sana 

kannattaa pyyhkiä pois. Karandash on muuten venäjää. Lyijykynä.

Varokaa liikkuvaa konetta

 

Sekä Reino Helismaa että Mark Twain kirjoittivat liikaa, koska he olivat ammatiltaan ja koulutukseltaan latojia. Sillä ei ole oikeastaan väliä, oliko kysymyksessä käsiladonta vai kone, kuten Linotype tai Monotype.

 

Muistan kun Otavassa alettiin ”naputtaa”. Yhtiössä oli mielenkiintoa uudenaikaisuuteen, ja valoladontaan siirryttiin hyvin varhaisessa vaiheessa.

 

Nyt kaipaisin kirjoituskonetta, mutta värinauhan löytäminen kuuluu olevan vielä paljon vaikeampaa kuin oikeassa kamerassa käytetyn filmin.

 

Huomasin taas, että eräs kirja (Stepanova, In Memory of Memory) on kirjoitettu koneella, ei tietokoneella, ei läppärillä eikä matkapuhelimella. Olen keräillyt tietoa, miten kirjoitetaan hyvin. Sakari Pälsi kirjoitti lyijykynällä puotipaperille. Miten loistava ”Pohjankävijän päiväkirja” on merkitty muistiin, sitä en valitettavasti tiedä. Lönnrotin kalevalaisia muistiinpanoja olen nähnyt; lyijykynä ja polven varassa, ja hänkin itse sopeutetulla pikakirjoituksella.

 

Rouva Nieminen oli niin hyvä että kirjoitti puhenopeudella sanelusta ja kerralla käytännössä virheetöntä. Toisaalta Borenius änkytti joskus. Espoon tuomiokunnan kansliassa urakoi välillä hurja nainen. Kävin ottamassa mallia ja pidättelin henkeäni. Haltijavelkakirjoihinkin kirjoitettiin koneella kiinnitystodistukset eli kohtalainen määrä numeroita ja merkkejä. Hän toi töihin oman koneensa, joka muistutti kuvassa esiintyvää.

 

Sukulaiseni, faktori, tuli paljastaneeksi minulle, että tänäkin päivänä on puhtaaksikirjoittajia. Yllättävän usein työprosessi on halvempi kirjoittamalla uudelleen kuin skannaamalla ja korjaamalla.

 

Kaikkein paras kirjallisuus on kuin piimää. Sitä ei lueta, vaan juodaan. Siitä tulee hyvä olo. Ja käymisprosessi lukijan elimistössä voi pysyä yllä vuosia, varmaan vuosikymmeniä. Luultavasti hiiva on ihmiskunnan suurin keksintö, toistaiseksi. Hiivat ovat yksisoluisia sieniä. Yksissä tuumin bakteerien kanssa ne osaavat valmistaa vaikka viinaa tai tulehduksia.

 

Hyvä vaihtoehto, jota moni romaanikirjailija on käyttänyt, on hankkia matkamustepullo ja kirjoittaa kaikki käsin, mahdollisimman epäselväsi, ja korjata loputtomasti. Tämän koulukunnan edustajia olivat Proust ja Juhani Aho ja  Tolstoi.

 

Shklovsky keksi termin ”ostranenie”, joka on keskeinen kaikessa taiteessa ja myös puusepäntöissä ja ruuanlaitossa. Jos puhutte palkkiota vastaan, suomentakaa ”vieraannuttaminen”. Se menee usein täydestä. Ajatus, tämä joka vaatii hidasta kirjoittamista, on jarruttaa havaitsemisen tai aistimisen automatiikkaa. Hyvä ammattilainen, esimerkiksi Tshehov, haluaa näyttää sinulle jotain. Hän osaa estää  sinua tyytymästä todeksi luulemaasi eli laiskaan havaintoon. Hän jarruttaa taiten niin että kuulet, vaikka yleensä vain luulet.

 

Gogol oli nero. Luovuuden perikuva Akaki Akakijevits (jolta varastettiin päällystakki eli viitta) oli ammatiltaan kopisti eli jäljentäjä eli puhtaaksikirjoittaja. Minulla muuten on – ylpeilläkseni minäkin, mokoma – sama koulutus. Olen aloittanut virkatuomarin urani kollaamalla uutterasti Korkeimmassa oikeudessa. Sana on oikeasta ”kollateroida”. Toinen lukee ääneen puhtaaksikirjoitettua tekstiä ja toinen seuraa konseptista. Välimerkit napautetaan lyijykynällä pöytään. Ei siis mustekynällä. Kops.

Suurmiehiä

 

Yksi tuttavani oli vähän niin kuin Ståhlberg, jonka nimen kohdalle väitetään merkityn koulun eli siis Oulun lyseon papereissa, että toivomme ja lupauksemme. Ja vielä latinaksi!

 

Tuttavani ponnistautui junaan pohjoiselta paikkakunnalta ihan laudaturin ylioppilaana ja kunnanjohtaja väänsi itkua asemasillalla, kun nyt meiltäkin, ihan tällä tavalla. Ja hyvin se meni. Tuttava osoitti erityistä mielenkiintoa virvokealaa kohtaan, etenkin Pilsen-tyyppisiä mallasjuomia, ja niinpä hän tohtoriksi väiteltyään julkaisi milloin sitä, milloin tätä, kunnes aikanaan kolvi kylmeni.

 

Luin että nykyisin on tapana erilaisissa tiedotusvälineissä tehdä tunnustuksia ja kerrata munauksia elämän varrelta. Minulla oli nuorena vahakantinen vihko, jonka etusivulla oli ilmaistu sisältö: erehdyksiä, virheitä ja laiminlyöntejä. Ja nimi perässä. Mutta se vihko tuli kauan sitten täyteen.

 

Yhden kerran muistan takavuosilta elävästi. Oli varmaan 1967, koska minulla oli juristin paperit mutta nuori vaimoni ei ollut ihan vielä lyönyt pistettä gradunsa perään.

 

Kauhavan asemalla tuttu asemamies kysyi, olenko Härmään lähdössä vai kukaties suorastaan Seinäjoelle. Oli kai käynyt mielessäni, että perheeni poistuminen paikkakunnalta olisi ollut riipaiseva menetys. Näin ei sitten ollut.

 

Sitten alkoi tulla tuttavia, kun yritin olla prötevää ja näyttää rouvallekin. En maininnut asemalla Tatu Pekkarisen laulun kohtaa Kauhavasta; puukkoja ja puntareita ynnä muita virvokkeita. Halusin pitää ylläpaikkakunnan perinteistä hienostuneisuutta.

 

Äärisen Petteri seisoi makasiinin nurkalla ja lähti vetävällä askeleellaan kohti kotikulmia. Hän tuli isoisän elokuvateatteriin joskus keittiön kautta ja katseli, olisiko samalla sopivaa suuhunpantavaa, ja avasi ovet puoli tuntia ennen kuin olisi tarvinnut. Roomion Veikko esitti taitopyöräilyä kaupan ja matkustajakodin paikkeilla, päissään kuin ellun kana ja huuteli Kemppisen pojalle säätietoja; planeetta selkenee. Kuulan Saulilla ja Koppalan Huukolla oli aihetta korottaa ääntään, mutta desibelit laskivat, kun Aspolan poliisi ja Lahtimatti pyöräilivät kohti, luultavasti menossa metsästämään jotain rosvoa tai sitten rikollista, vai olisiko nokkaan käynyt, että Ketojanmäellä keitetään taas kerran pontikkaa.

 

Uiton Eeli ja Lankku-Matti neuvottelivat vakavista liikeasioista. Minä olin jo tyytynyt osaani ja kysyin, vaikka tiesin, mikä Eelillä jäik sadan metrin juoksussa ennätykseksi ennen sotia. Ykstoista yks, vaikka perunapellos. Ja kumiteräsaappaat jalassa. Tiettävästi Eelillä oli hyvä geneettinen tausta, koska kerran kun hän oli epähuomiossa juonut myymistään heinistä kertyneet rahat, hän sitoi varmuuden vuoksi heti piikkarit jalkaansa, mutta 60 täyttänyt isä hengitti niskaan vielä Hemmingissä, vaikka oli talikkokin kädessä.

 

Ruusun Eemin Olkan Veikko päivysti Säästöpankin edessä. Sotasankarille olisi pitänyt järjestää markka. Hän oli vartioinut sankarillisesti rautatiesiltaa, josta ei päästänyt yli, ellei saanut tupakkia. Sama mies, äitini kansakoulukaveri, sai pysyvän sijan paikkakunnan sananparsissa. Hänellä ei ollut Lahden opettajan tarkastuksessa virsikirjasta jäljellä muuta kuin kannet. ”Eemi on vääntäny siitä sätkiä. Sanoo jotta tuloo niin henkevät savut.” Ja miehen eksistentiaalinen ongelma: lähtisikö Lapualle paineihin vai Härmään naisiin, kun molemmissa tulee niin hiki.

 

Pehmoiset muistot tässä johtuvat säikähdyksestä. Nuorena tuntemani Samuli Miettinen on juuri julkaissut kirjan ”Paapeli”, jonka mukaan Kauhavalle koottiin heti sodan jälkeen 100 – 200 Neuvostoliittoon palautettavaa. En ole kuullut asiasta koskaan mitään. Ei kukaan muukaan ole. Luultavasti osa näistä palautetuista majaili jossain vaiheessa isoisäni elokuvateatterissa.

 

Se historiasta. Ja silminnäkijöistä. Nyt yritän hankkia tuota kirjaa ja siitä tietoja kovin toisenlaisista tunnelmista ja ankarista ajoista.