Sivun näyttöjä yhteensä

14. lokakuuta 2018

Paskiaiset



Panu Rajala ei voi kirjoittaa hyviä kirjoa, koska hän on ihme tyyppi. Tämän suuntaisen ajatuksen kuulee silloin tällöin, ja joskus saa lukeakin. 

Logiikka ei tehoa tuohon kannanottoon. Olen tullut joskus yrittäneeksi sitäkin. Ilmari Kianto oli todellinen paskiainen ja aika ajoin sitä pelottavassa määrin. Esimerkiksi hänen julistuksensa siitä, mitä punakaartilaisille ja etenkin heidän naisilleen pitäisi tehdä, saavat epäilemän, ettei hän ollut mieltään terve.

En tunne lähemmin Panu Rajalaa. Tunnemme kyllä toisemme ja saatamme vaihtaa kuulumisia.  Kokemukseni mukaan hän on miellyttävä henkilö ja erittäin älykäs ja laajatietoinen keskustelija. En asetu epäilemän niitä, joiden mielestä häntä on ainakin ajoittain vähän vaikea kestää. Mutta sitä johtopäätöstä en osaa pitää oikeana, ettei Waltari-elämäkerta ”Unio mystica” olisi hyvä ja arvokas teos ja nyt ilmestynyt Kianto-elämäkerta ”Suomussalmen sulttaani” hyvin mielenkiintoinen ja avaisi uusia tulkintavaihtoehtoja sellaisellekin lukijalle, joka tietää aiheesta jotain.

Olen muuten tavannut Ilmari Kiannon. Hän kuoli 1970. Kiannon luona Kruunuhaassa kävin lakimiehen ominaisuudessani. Hänen kuoltuaan toimitin perunkirjoituksen, ja Otavan kirjanpitoa penkoessani en ollut uskoa silmiäni. Hän oli kustantajalleen yhtä suuri taloudellinen ja henkinen rasitus kuin Sillanpää.

En ole varma, ovatko nyt ilmenneitä epäkohtia ja syrjintätaipumuksia vastustavat ihmiset aivan selvillä sitä, miten tavallista oli, että erilaiset aidot ja omatekoiset ”suurmiehet” edellyttivät kanssakäymisissään erikoisia palvontamenoja ja pitivät itsestään selvänä, että heillä oli asemassaan suuri määrä erilaisia etuoikeuksia, kuten vapautus alkeellisimmistakin tavoista.

Mielestäni ”some-raivo” ei ole millään tavoin vain nykyaikainen ilmiö. Sillä näyttäisi olleen vastineensa niin kauan kuin on osattu kirjoittaa. En ihmettelisi, jos muinaiset, kivikautiset kalliopiirrokset osoittautuisivat naapuriheimolaisten irvimiseksi. Ainakin pahojen henkien torjuminen tuntuu olevan jatkuvasti tarpeen.

Joissakin asioissa valitusta tapahtuu. Olen itse ollut nuoruusvuosinani kuuntelemassa keskustelua, jossa suunnilleen rippikouluikäinen poika ilmoitti eroavansa kirkosta pikimmiten, koska hän oli sattunut kohdalle, kun diakonissa oli ajanut polkupyörällä ojaan sellaisinkin seurauksi, että onnettomalta pääsi pieru. Yksi kuuntelijoista piti kuulemaansa keksittynä, koska kaikki tietävät, etteivät naiset pieri. Kuulemani mukaan jossakin kaupungin poikalyseossa oli aikoinaan mietitty joukolla, mihin naisten käymälöitä tarvitaan, koska eihän sellaista tukan kampaamiseen eikä nenän puuteroimiseen tarvittaisi.

Rajala kertoo, että Kianto oli vakavissaan suunnitellut oikeustoimia tuomiokapitulia vastaan, kun oli kuullut, että pappi oli käynyt hautausmaalla salaa siunaamassa hänen pienenä aivotuberkuloosiin kuolleen lapsena, joka isän vakaumuksen vuoksi oli jätetty kastamatta. Rajalan mukaan siitä ei ole lähempää tietoa, oliko kirjailija selvillä, että teon oli tehnyt hänen oma isänsä,, kirkkoherra, joka kaikenlaista kokeneena jaksoi pitää kotona poikaansa ja jopa käydä sävyisää keskustelua aiheesta, miten kirkko on maailman myrkynkylväjistä pahin. Niin – ja kai isällä olisi taas rahaa ”lainata”?

Edellä oleva on osa mysteeriä. ”Punainen viiva” on todella hieno kirja ja lisäksi monipuolinen ja syvällinen, traaginen, syvällinen ja hauska. Mistä kirjoittaja, joka oli kiinnostunut vain itsestään ja oman edun tavoittelusta, tempaisi nuo henkilöt? Miten se on mahdollista? En totisesti tiedä.

11. lokakuuta 2018

Myyrä



Tämä kohta ”Seitsemästä veljeksestä” on minulle erikoisesti mieleen. Lauri nukahtaa metsässä.

”Hän nukkui, mutta uni jatkoi hänen mielensä kuvailusta. Koko hänen ruumiinsa, niin hänestä tuntui, supistui äkisti hienokarvaiseksi myyräksi, silmänsä kävivät kovin pieniksi, mutta kämmenensä pullistuivat senkaltaisiksi hansikkaiksi, ja valmis oli myyrä, joka nummen kohdussa kaiveli honkien juurien alla. Siellä hän möyrieli ja kaiveli, kaiveli itsensä lopulta ylöspäin pitkin hongan lahounutta sydäntä, ehti latvan viimeiseen huippuun ja huomasi nyt istuvansa keskellä tuulenpesää hienossa, sammaleisessa karsinassa. »Tässä on minun hyvä olla, tässä tahdon asua ijankaikkisesti», aatteli hän, katsoa tirkistäen pienillä myyräsilmillään kammionsa pienestä akkunasta ulos. Ja hän näki allansa synkeän maailman käärittynä syksyillan ikävään hämärään. Hän näki Impivaaran jyrkän vuoren, mutta mittaamattomassa, mieltä polttavassa kaukaisuudessa, näki siellä iltaisten metsien keskellä tuon alakuloisen pirtin, ja vielä näki hän armaitten veljeinsä heittelevän kiekkoa provastin kanssa sumuisella, kaikuvalla aholla. Ja häntä miellytti katkerasti itkeä, mutta kyynel ei tahtonut juosta, vaan pyöriskeli levotonna lähteessänsä.”

Kivi luki hyvin laajasti kirjallisuutta, myös Shakespearea ja Cervantesia, joita oli jo ruotsinnettu runsaastikin. Vielä Lapinlahden mielisairaalassa hän etsi hätääntyneenä Gibbonin ”Rooman valtakunnan tuhoa”, joka hänellä oli omana.

Edellä oleva katkelma ja esimerkiksi ”Sydämeni laulu” osoittavat ominaisuuden, johon ehkä kukan muu ei ole Suomessa päässyt ja harva Euroopassakin. Kieli ja etenkin lauserakenne on omaperäistä ja samalla uskomattoman kuulasta, kirkasta. Sana ”kaunokirjallisuus” vie heti vikaan. ”Kaunis” panee kysymään, kenen mielestä. Liian usein vastaus on ”muiden mielestä”, eli kauneus on stereotypia, mallin mukaan piirrelty.

Minulla oli tilaisuus saada oppia tohtori Eino Kauppiselta (myöhemmin Kauppi). Jopa suomensin muutaman tekstin pätkän (kuten Meurmanin kauhean arvostelun) hänen kirjaansa ”Runoilija ja arvostelija sekä muita tutkielmia Aleksis Kivestä”, 1966. Olin Otavassa toimittajana. Kauppiselta kuulin mielenkiintoisia muistelmia hänen TK-miehen ajoiltaan ja kirjailijoista laajemminkin. Eino sai itsekin kyytiä Haanpään aineiston pidättelemisestä itsellään, ja tietenkin hän kuului vanhaan koulukuntaan, jota Repo, Anhava ja kumppanit eivät erikoisesti arvostaneet. 

Aleksis Kiven persoonallisuutta on pohdittu paljon; oppikoulumme rehtori Paavo E.S. Elo laati tuosta aiheesta väitöskirjan sotien jälkeen. Asia ei tullut paljon selvemmäksi. Useat psykiatrit ovat selvitelleet Kiven henkistä romahdusta.

Ajattelin lisätä oman kommentin, koska tunnen ja olen tuntenut hulluja kirjailijoita ja lisäksi katson peiliin.

Moni seikka tuo mieleen bipolaarisen mielialahäiriön, jota sanottiin ennen maanis-depressiiviseksi mielitaudiksi. Tarkemmin katsoen hallusinaatiot erottuvat Kiven tuotannossa selvästi. Hänen kuvaustensa valtava uskottavuus voi olla joltain osin tälläkin pohjalla. Toisin sanoen sekä hänen tekstissään että elämässään on erottavinaan psykoottisia piirteitä.

Ettei kukaan luulisi minun vähättelevän: ilman kaksinapaisuutta virta ei kulje eikä magneetti vedä. Jännite on taiteen ja tieteen lähtökohtia. Ja ”Sydämeni laulu” (Tuonen lehto…) on mielen kaksinaisuuden huikein muistomerkki kirjallisuudessamme.

10. lokakuuta 2018

Sakramenttu



Saatana sanoi Simeonille: Sakramenttu, poika, mitä on minun tekemistä sinun kanssas!

Paikka oli Saapasnahkatorni ja kysymyksessä oli juoppohullun henkinen harhailu.

Esitän kysymyksen Keskisarjalle. Olen sitä sukupolvea, jonka piti ymmärtää historiasta tohtoriksi väitellessään, ettei pidä tutkia muuta kuin toisarvoisia asioita ja että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. No. En itsekään uskonut.

Ehdin jo melkein sureksia, kuinka nyt suu pannaan, kun Markku Kuisma menetti terveytensä ja otti eron ja eläkkeen. Jo nyt nähdään, että koulukunta on mainio. Suomen historian käännähtäminen tämänhetkiseen suuntaan,  jossa etenkin talous- ja yrityshistoria painaa paljon, on ilon aihe.

Professori Juha Siltalan psykohistoria ja yhteiskuntakritiikki on painavaa, mutta hänen tuotantonsa on hiukan vaativaa ja hän on selkeästi itsenäinen ja omapohjainen ajattelija. Kuisman joukko innostaa minua, koska muiden ansioiden ohella tutkijoiden teokset ovat yleistajuisia ja erittäin yleissivistäviä.

Haluaisin puhua esseistisestä koulukunnasta, jolloin kantaisäksi tulee Eino Jutikkala (ja Yrjö Hirn) ja joukkoon on luettava näkyvänä hahmona mm. Mirkka Lappalainen. Sivuuttaa ei saa ehkä tällä hetkellä vähemmän julkisuutta saava Turun yliopiston kulttuurihistoria, jonka kantaisä Veikko Litzen julkaisi niukanlaisesti mutta opetti unohtumattomasti.

Esseistisen koulukunnan ongelma on ollut joidenkin keskeisten kirjoittajien suuri mieltymys poikkeaviin mielipiteisiin ja tulkintoihin ja siitä seurannut kova, jälkikäteen arvioiden vähän turhalta tuntuva kina. Ajattelen esimerkiksi Ylikangasta ja Klingeä, jotka raikastivat poliittisen historian pöperöittämää kenttää.

Keskisarjan uudesta kirjasta näkee heti, että asialla on historiantutkija. Hän arvioi Aleksis Kiveä (kirjailija) ja Aleksi Stenvallia (henkilö) ensisijaislähteiden perusteella ja pitää selvää välimatkaa kirjallisuudentutkijoihin, vaikka on liukunut hauskaan ja taitavaan kaunokirjalliseen tyyliin.

Luulen, että ylioppilasaineen kirjoittajilta ja kirjallisuusihmisiltä saattaa jäädä painottamatta Kiven poliittinen noste vuoden 1862 suurten uudistusten myötä ja sitten toisaalta nälkävuodet 1866-1868. Tuntemattomasta syystä nälkävuosien yhteiskunnallista ja taloudellisten merkitystä ei ole edes tutkittu kunnollisesti.

”Seitsemän veljestä” ilmestyi 1870. Vaikka kansa ei kirjoja lukenut, ajankohta oli huonoin mahdollinen. Parissa vuodessa maa menetti kymmenesosan väestöstään eli suhteellisesti enemmän kuin kansalaissodassa ja sitten talvisodassa.

Kiven nostaminen kaapin päälle oli merkillinen tapahtumasarja. Keskeinen vaikuttaja oli Viljo Tarkiainen, jonka väitöskirja Seitsemästä veljeksestä ilmestyi 1910. Oivallinen teko. Meillä oli silloin ”normaaleja” kirjailijoita, kuten Juhani Aho. Kiven romaani on vaikea sekä kieleltään että rakenteeltaan. Se oli eurooppalaisen modernismin huippua. Mieleen tulevat Baudelaire ja romaaneissa ja novelleissa Gogol. Muuten meillä pysyttiin Tolstoin poluilla (Linna, Päätalo ja monet muut). 

Keskisarjalle oikaisu. Aatelinen Adlercreutzin suku oi hyvin merkittävä tekijä paitsi Kiven lähistöllä Nurmijärvellä ja Siuntiossa, etenkin Kirkkonummella. Parhaillaankin yksi suvun edustaja istuu eduskunnassa. Arvostettua ja ansioitunutta väkeä, vaikka asuvatkin tässä sadan metrin päässä.



9. lokakuuta 2018

Annalalle henkilöstöpalvelusta

Jousella ampuja

Muinaisen Kiinan Chaon valtakunnan pääkaupungissa, joka oli Hantan, eli
aikoinaan mies nimeltä Chi Ch'ang, joka halusi tulla maailman suurimmaksi
jousella ampujaksi.

Hän kyseli kaikilta ja sai selville, että maan paras opettaja oli muuan Wei Fei,
mestari niin taitava, että hänen sanottiin pystyvän sadan askelen päästä ampumaan
viinellisen nuolia yhteen ainoaan pajunlehteen. Chi Ch'ang matkusti
kaukaiseen maakuntaan, jossa Wei Fei asui, ja pääsi tämän oppilaaksi.
Ensimmäiseksi Wei Fei käski Chi Ch'angin opetella olemaan räpyttelemättä
silmiään. Chi Ch'ang palasi kotiin ja heti päästyään ovesta sisään ryömi vaimonsa
kangaspuiden alle. Hän ryhtyi rävähtämättä tuijottamaan syöstävää,
joka suhahteli edestakaisin aivan hänen silmiensä edessä. Vaimo ällistyi nähdessään
moisessa paikassa miehen, olkoonkin että aviomiehensä, ja sanoi,
ettei tahtonut saada kudotuksi. Mutta hänen oli annettava periksi ja lyötävä
pirtaa hämmennyksestään huolimatta.

Joka päivä Chi Ch'ang meni paikalleen kangaspuiden alle harjoittelemaan
tuijottamista. Kahdessa vuodessa hän edistyi niin ettei räpäyttänyt silmäänsä,
vaikka ripsi olisi tarttunut loimeen. Ryömittyään viimeisen kerran kangaspuiden
alta Chi Ch'ang havaitsi että pitkällinen, ankara harjoitus oli tuottanut
tuloksen. Mikään ei enää saanut häntä räpäyttämään silmäänsä - ei
kosketus luomeen, ei tulesta lentävä kipinä, ei tuulen nostattama tomu. Hän
oli koulinut silmiensä lihakset niin toimimattomiksi, että nukkuessakin silmät
pysyivät auki. Kun hän istui eräänä päivänä tuijottamassa eteensä, pieni
hämähäkki kutoi verkkonsa hänen silmäripsiensä väliin. Silloin hän vihdoin
katsoi olevansa valmis jatkamaan opiskeluaan.

"Osaat olla räpäyttämättä silmiäsi. Se on ensimmäinen askel", sanoi Wei Fei,
kun Chi Ch'ing oli innokkaana esitellyt edistymistään. "Seuraavaksi sinun on
opeteltava katsomaan. Harjoittele katselemalla esineitä, ja jos se päivä tulee,
että rahtu sattuu silmään ja hiukka vaikuttaa valtavalta, tule takaisin luokseni."
Chi Ch'ang palasi jälleen kotiinsa. Nyt hän meni puutarhaan etsimään oikein
pientä hyönteistä. Löydettyään kirvan, jonka hätinään erotti, hän toi sen työhuoneensa
ikkunan pieleen ruohon lehdelle. Sitten hän istui huoneensa vastanurkkaan
ja harjoitteli siellä päivät päästään kirvan katsomista.

Ensi alkuun hän juuri ja juuri erotti sen, mutta kymmenen päivän päästä hänestä
rupesi tuntumaan, että se saattoi olla hivenen isompi. Kolmannen kuukauden
lopulla se oli kuin kasvanut silkkiäismadon kokoiseksi ja hän saattoi
selvästi erottaa hyönteisruumiin yksityiskohdat.

Hyvä jos hyönteistä tuijottava Chi Ch'ang huomasi edes vuodenaikojen vaihtumisen
- että kevään säteilevä valo vaihtui kesän armottomaksi paahteeksi,
ennen pitkää hanhet lensivät syksyn kuulaalla taivaalla ja sitten syksy vuorostaan
väistyi harmaan sohjoisen talven tieltä. Muuta ei tuntunut olevan
olemassa kuin pieni kirva ruohonlehdellä. Ja joka kerta kun kirva kuoli tai
katosi, hän antoi palvelijansa etsiä tilalle toisen samanlaisen. Mutta hänestä
itsestään ne näyttivät joka kerta entistä isommilta.

Kolmeen vuoteen hän ei poistunut huoneestaan muuta kuin käymäseltään.
Sitten hän tajusi eräänä päivänä, että ikkunan pielen kirva oli hevosen kokoinen.
"Valmis!" hän huusi läimäyttäen polveaan ja säntäsi ulos. Nyt hevoset
olivat vuoren korkuisia, siat kuin suuria mäkiä ja kananpojat linnan torneja.
Suunniltaan ilosta hän riensi sisään, otti Pääsky-nimisen jousensa ja ohuen
Shuo P'eng -nuolen. Hän tähtäsi ja ampui kirvaa suoraan siihen, missä sillä
oli sydän, hipaisematta ruohonlehteä, jonka päällä se oli ollut.
Hän lähti oikopäätä ilmoittamaan asiasta Wei Feille. Tällä kertaa opettaja
vastasi: "Oivallista."

Chi Ch'ang oli nyt perehtynyt jousella ampumisen salaisuuksiin viisi vuotta,
ja hänestä tuntui, että kova harjoitus oli todella tuottanut tulosta. Nyt mikään
jousella ammuttava ei tuntunut olevan hänelle saavuttamattomissa. Varmistuakseen
siitä hän otti suorittaakseen sarjan vaativia kokeita ennen kotiin palaamistaan.
Hän päätti ensin toistaa Wei Fein taidonnäytteen ja onnistui ampumaan perä
perää sata nuolta samaan pajunlehteen. Muutamia päiviä myöhemmin hän
uusi kokeen, mutta käytti jousistaan jäykintä ja kannatteli oikean kyynärpäänsä
päällä kuppia, joka oli piripintaan täynnä vettä, eikä pisaraakaan läikähtänyt,
ja kaikki nuolet osuivat samaan lehteen.

Seuraavalla viikolla hän otti sata kevyttä nuolta ja ampui ne mahdollisimman
nopeasti perä perää hyvin kaukana olevaan maaliin. Ensimmäinen nuoli osui
maalin keskelle, toinen ensimmäisen nuolen nokkiin, kolmas upposi toisen
nokkiin, ja niin jatkui kunnes tuossa tuokiossa kaikki sata nuolta olivat vanana
maalista jouseen asti. Ja niin tarkasti hän oli tähdännyt, että kun hän laski
jousensa, nuolivana jäi ilmaan värisemään. Mestari Wei Fei, joka oli seurannut
toimitusta sivusta, taputti käsiään ja sanoi: "Mainiota!"

Kun Chi Ch'ang vihdon palasi kahden kuukauden kuluttua kotiinsa, vaimo
alkoi harmistuneena pitkästä poissaolosta kiukutella hänelle. Chi Ch'ang ajatteli
ojentaa äkäpussia, sieppasi Chi'i Wei -nuolen Korppi-jouselleen, veti jänteen
loppuun asti ja laukaisi vaimonsa silmien editse. Nuoli katkaisi kolme
silmäripseä, mutta sen vauhti oli niin vinha ja tähtäys niin tarkka, että vaimo
ei edes huomannut, vaan jatkoi nalkutustaan silmää räpäyttämättä.

Chi Ch'angilla ei ollut enää opittavaa mestari Wei Feiltä. Hänen kunnianhimonsa
täyttymys tuntui olevan lähellä. Mutta hän tajusi epämiellyttävästi
hätkähtäen, että tiellä oli vielä yksi este, Wei Fei itse. Niin kauan kuin mestari
eli, Chi Ch'ang ei voinut sanoa itseään maailman suurimmaksi jousella ampujaksi.
Hän oli nyt taidossa Wei Fein veroinen mutta tiesi, ettei pystyisi
koskaan ylittämään tätä. Toinen teki elämällä tyhjäksi hänen suuren tavoitteensa.
Kävellessään muutamana päivänä peltovainiolla Chi Ch'ang äkkäsi etäältä
Wei Fein. Epäröimättä hetkeäkään hän kohotti jousensa ja tähtäsi. Vanha
opettaja oli kuitenkin vaistonnut, mitä oli tekeillä ja vetänyt hänkin salaman
nopeasti nuolen jänteeseen. Molemmat laukaisivat samalla hetkellä ja nuolet
osuivat puolimatkassa toisiinsa ja putosivat yhdessä maahan. Chi Ch'ang
ampui heti uuden nuolen, mutta erehtymätön nuoli Wei Fein jousesta pysäytti
sen lennosta. Näin jatkui epätavallinen kaksintaistelu, kunnes mestarin
viini oli tyhjä mutta oppilaalla oli vielä yksi nuoli jäljellä. "Nyt on tilaisuus,
joka ei toistu!" Chi Ch'ang mutisi. Hän tähtäsi oitis viimeisellä nuolellaan.
Tämän nähdessään Wei Fei sieppasi oksan orjantappurapensaasta. Nuolen
suhahtaessa kohti hänen sydäntään hän iski sen kärkeen orjantappuran
okaalla niin että nuoli putosi hänen jalkoihinsa.

Chi Ch'ang tajusi, että hänen katala aikeensa oli rauennut tyhjiin ja tunsi ylevää
katumusta, joka olisi taatusti jäänyt tulematta, jos yksikin nuoli olisi tavoittanut
kohteensa. Wei Fei oli puolestaan niin huojentunut pelastumisestaan
ja siksi mielissään viimeisimmästä taidonnäytteestään, ettei jaksanut
suuttua miehelle, joka oli yrittänyt riistää häneltä hengen. Miehet juoksivat
kyyneleet silmissä toistensa syliin.

Muinaisaikaisten tavat olivat todella merkillisiä! Vastaavaa on mahdotonta
kuvitellakaan meidän päivinämme. Menneisyyden ihmisten mielen rakenne
poikkesi varmasti täysin omastamme. Muuten on mahdoton käsittää, miksi
Keisarillisen Keittiön päällikkö, muuan I Ya, Huanin ruhtinaan vaadittua jotain
ennen kokematonta herkkua, paistoi poikansa ja toivotti ruhtinaalle hyvää
ruokahalua, tai että viisitoistavuotias nuorukainen, josta oli tuleva Shindynastian
ensimmäinen keisari, makasi isänsä kuolinyönä siekailematta tämän
rakkaimman jalkavaimon kolmasti.

Vielä syleillessään äkkipikaista oppilastaan Wei Fei käsitti joutuvansa uudelleen
hengenvaaraan minä päivänä tahansa. Ainoa keino päästä tästä pelosta
oli suunnata Chi Ch'angin mielenkiinto johonkin uuteen kohteeseen. Hän irrottautui
syleilystä ja sanoi:

"Nyt tajuat itsekin, ystäväni, että olen opettanut sinulle kaiken minkä tiedän
jousella ampumisen taidosta. Jos tahdot edetä syvemmälle näihin salaisuuksiin,
lähde länteen, ja nouse Ta Hsingin korkean solan kautta Ho-vuoren huipulle.
Sieltä sinun pitäisi löytämän iäkäs mestari Kan Ying, jonka vertaista
jousella ampujaa ei ole eikä ole milloinkaan ollut. Hänen taitonsa rinnalla
meidän ampumisemme on lapsen avutonta haparointia. Mestari Kan Ying on
koko maailmassa ainoa, jolta voit vielä oppia jotain. Etsi hänet käsiisi, jos hän
on vielä elossa, ja rupea hänelle oppilaaksi."

Chi Ch'ang lähti siitä paikasta kohti länttä. Hänen suorituksensa sanominen
lapsen haparoinniksi kävi hänen kunnialleen ja häntä alkoi pelottaa, että hän
olikin kukaties kaukana suuresta tavoitteestaan. Hänen oli hetkeäkään hukkaamatta
noustava Ho-vuorelle ja päästävä vertailemaan vanhan mestarin
taitoja omiinsa.

Hän taivalsi Ta Hsingin solan läpi ja lähti nousemaan louhikkoista rinnettä.
Kengät kuluivat pian puhki ja sääriin lyöttyi verta vuotavia haavoja. Vähääkään
lannistumatta hän kiipesi vaarallisia nousuja ja ylitti rotkot huteria puita
pitkin. Kuukauden ponnisteltuaan hän pääsi Ho-vuoren huipulle ja ryntäsi
malttamattomana luolaan, jossa Kan Ying asui. Hän näki vanhan miehen, jolla
oli lauhkeat lampaan silmät. Mies oli toden totta niin pelottavan vanha,
ettei Chi Ch'ang ollut nähnyt ketään vastaavaa. Hänen selkänsä oli köyry, ja
kun hän käveli, valkoiset hiukset laahasivat maata.

Chi Ch'ang julisti kovalla äänellä kuvitellen, että noin vanhan on pakko olla
kuuro: "Tulin ottamaan selvää, olenko todella niin taitava jousella ampuja
kuin luulen." Odottamatta Kan Yingin vastausta hän tarttui poppelijouseensa,
viritti Tsu Chieh -nuolen ja tähtäsi korkealla ylitse lentävään muuttolintujen
parveen. Yhdellä laukauksella taivaalta putosi viisi lintua.

Vanhus hymyili suopeasti ja sanoi: "Mutta hyvä herra, tehän ammutte jousella
ja nuolella! Ettekö ole vielä oppinut ampumaan ampumatta? Tulkaa tänne."
Ärtyneenä siitä, ettei ollut onnistunut tekemään erakkoon vaikutusta Chi
Ch'ang meni tämän perässä parin sadan askeleen päässä luolasta olevan jyrkänteen
reunalle. Kun hän silmäsi alas, hän ajatteli, että tässä oli Chang Tsain
muinoin kuvailema "suuri verho" kolme tuhatta syltä korkea. Kaukana alhaalla
näkyi vuoristojoki kiiltäen luikertelevana rihmana louhikossa. Hänen
silmissään hämärsi ja hänen päätään pyörrytti. Samassa harppasi mestari
Kan Ying kapealle kielekkeelle, joka ulkoni suuren rotkon ylle, käännähti ja
sanoi: "Voitteko nyt näyttää, mihin todella pystytte? Tulkaa tähän, missä minä
nyt seison, ja näyttäkää jousimiehen taitonne."

Chi Ch'ang oli liian ylpeä torjuakseen haasteen ja vaihtoi empimättä paikkaa
vanhuksen kanssa. Mutta kun hän pääsi kielekkeen kivelle, se alkoi vaappua.
Teeskennellen rohkeutta, jota hänessä ei ollut, Chi Ch'ang otti jousen ja yritti
vapisevin sormin panna nuolta jänteelle. Samalla kielekkeestä irtosi kivi, joka
lähti putoamaan tuhansien jalkojen syvyyteen. Chi Ch'ang seurasi sitä katseellaan
ja tunsi menettävänsä tasapainonsa. Hän heittäytyi mahalleen ja tarrasi
sormin lujasti kielekkeen reunoihin. Hänen jalkansa nytkähtelivät ja koko
ruumis oli hiessä.

Vanhus purskahti nauruun, ojensi kätensä ja auttoi Chi Ch'angin kielekkeeltä.
Hän hypähti itse sille ja sanoi: "Sallikaa minun näyttää, mitä jousella ampuminen
todella on."

Vaikka Chi Ch'angin sydän hakkasi ja hänen kasvonsa olivat hallavan harmaat,
häneltä sentään riitti huomiokykyä havaitsemaan, että mestari oli tyhjin
käsin.
"Entä teidän jousenne?" hän kysyi ääni sortuen.
"Jouseni?" sanoin vanhus. "Jouseni?" hän toisti ja nauroi. "Niin kauan kuin
käytetään jousta ja nuolta, ollaan vielä alkutaipaleella. Todellisessa jousella
ampumisessa niitä ei käytetä."

Suoraan heidän yläpuolellaan kaarteli taivaalla yksinäinen haarahaukka.
Erakko katsoi sitä ja Chi Ch'ang seurasi hänen katsettaan. Lintu oli niin korkealla,
että hänenkin tarkoissa silmissään se oli kuin pienenpieni siemen. Kan
Ying asetti näkymättömän nuolen tuntumattomalle jouselle, veti jänteen loppuun
asti ja laukaisi. Chi Ch'amg oli kuulevinaan vihinää. Tuokion kuluttua
haukan siivenlyönnit taukosivat ja se suistui maahan kuin kivi.
Chi Ch'ang tyrmistyi. Hän käsitti nyt nähneensä väläykseltä sen taidon, jonka
mestaruutta hän oli ryhtynyt niin huolettomasti havittelemaan.

Hän jäi vuorelle erakon luo yhdeksäksi vuodeksi. Kukaan ei milloinkaan tu llut
tietämään, mitä harjoituksia hän tuolloin suoritti. Kun hän kymmenentenä
vuonna laskeutui vuorelta ja palasi kotiin, kaikki hämmästyivät hänessä
tapahtunutta muutosta. Entinen määrätietoinen ja kopeakin olemus oli poissa;
tilalla oli vähämielisen puiseva, ilmeetön katsanto. Hänen vanha opettajansa
Wei Fei, joka oli tullut tapaamaan häntä, sano ensi näkemältä: "Näen
että sinusta on nyt tullut mestari. Minun kaltaisistani ei ole enää koskettamaan
sinun jalkojasi."

Hantanin asukkaat ottivat Chi Ch'angin vastaan maan suurimpana jousella
ampujana ja odottivat kärsivällisesti ihmetekoja, joista saataisiin varmasti
kohta näyte. Mutta Chi Ch'ang ei tehnyt mitään täyttääkseen heidän toiveensa.
Hän ei milloinkaan edes kajonnut jouseen ja nuoleen. Matkalle mukaan
ottamansa ison poppelijousen hän oli kai jättänyt vuoristoon. Kun joku kysyi
häneltä syytä, hän vastasi ystävällisellä äänellä: "Toimeliaisuuden ääri on
toimettomuus, puhumisen vaikeneminen, ampumisen pidättäytyminen ampumasta."
Kaupunkilaisista ymmärtäväisimmät käsittivät heti, mitä hän tarkoitti, ja katsoivat
syvän kunnioituksen vallassa jousella ampumisen mestaria, joka ei kajonnut
jouseen. Ampumattomuus kasvatti nyt hänelle mainetta.

Chi Ch'angista liikkui kaikenlaisia huhuja ja tarinoita. Kerrottiin että keskiyöllä
saattoi kuulla jonkun jännittävän jousta hänen talonsa katolla. Joku sanoi,
että se oli jousella ampumisen jumala, joka majaili päivät Chi Ch'angin
sielussa ja liikkui yöt suojelemassa häntä pimeyden hengiltä. Naapurissa
asuva kauppias levitti juttua, jonka mukaan hän olisi itse eräänä yönä nähnyt
Chi Ch'angin ratsastavan talonsa kohdalla pilven longalla, kerrankin jousi
mukanaan, mittelemässä taitojaan taruajan jousella ampujien Hou In ja Yang
Yu-chin kanssa. Kauppiaan kertoman mukaan kolmen jousimiehen laukaisemat
nuolet katosivat taivaalle Orionin ja Siriuksen välimailla ja jättivät
jälkeensä kirkkaan siniset juovat pimeälle taivaalle.

Oli myös muuan varas, joka tunnusti, että kun hän oli ollut kiipeämässä Chi
Ch'angin taloon, tuulispää oli iskenyt ikkunasta häntä otsan niin kovasti että
hän oli pudonnut seinältä. Siitä pitäen kaikki pahoissa aikeissa liikkuvat kiersivät
Chi Ch'angin talon kaukaa ja sanottiin, että linnutkin varoivat lentämästä
hänen kattonsa yli.

Chi Ch'ang kävi vanhaksi samalla kuin hänen maineensa levisi yli koko
maan ja kohosi pilviin. Hän näytti etenevän yhä syvemmälle tilaan, jossa sielu
ja ruumis eivät enää seuraile ulkoisia seikkoja, vaan lepäävät yksinkertaisesti
ja arvokkaasti itsessään. Hänen jäyhiltä kasvoiltaan katosivat ilmeen
häiveetkin; mikään voima ei pystynyt häiritsemään hänen täydellistä tyyneyttään.
Hän puhui enää harvoin ja ennen pitkää kävi vaikeaksi tietää, hengittikö
hän vai ei. Monesti hänen kätensä näyttivät jäykiltä ja elottomilta kuin
kuollut puu. Hän oli niin virittäytynyt maailmankaikkeuden perimmäisiin
lakeihin, etääntynyt niin kauas ilmiömaailman epävarmuudesta ja ristiriitaisuudesta,
ettei hän elämänsä illassa enää erottanut toisistaan sanoja "minun"
ja "sinun", "sama" ja "toinen". Aistivaikutelmien harha ei enää häneen vaikuttanut;
hänelle oli yhdentekevää, vaikka hänen silmänsä olisi ollut korva ja
nenänsä suu.

Neljäkymmentä vuotta vuorilta palaamisestaan Chi Ch'ang jätti rauhallisesti
maailman kuin savu, joka hälvenee. Noiden neljänkymmenen vuoden aikana
hän ei ollut kertaakaan ottanut puheeksi jousella ampumista saati tarttunut
jouseen tai nuoleen.

Tarina kertoo hänen viimeisestä vuodestaan, jolloin hän tuli tapaamaan ystäväänsä
ja näki pöydällä jotain tutunomaista, välineen jonka nimeä ja käyttöä
hän ei kumminkaan saanut mieleensä. Yritettyään turhaan muistella hän
kääntyi ystävänsä puoleen ja sanoi: "Kuulehan, tuo kapine tuossa pöydällä –
miksi sitä sanotaankaan ja mihin sitä käytetään?" Toinen nauroi luullen, että
vieras laski leikkiä. Vanhus toisti kysymyksensä ja ystävä nauroi taas, mutta
nyt epävarmasti. Kun Chi Ch'ang kysyi samaa asiaa vakavasti kolmannen
kerran, ystävän kasvoille kohosi tyrmistys. Hän katsoi Chi Ch'angia kiinteästi
ja varmistuttuaan vielä kerran, että oli kuullut oikein ja että vanhus ei ollut
järjiltään eikä pilaillut, hän änkytti pelon sekaisen kunnioittavasti: "Mestari,
totisesti sinä olet kaikkien aikojen suurin jousella ampuja, kun olet unohtanut
sekä jousen nimen että käytön."

Kerrotaan että tämän jälkeen maalarit viskasivat siveltimensä menemään,
muusikot katkoivat soittimistaan kielet ja puusepät häpesivät näyttäytyä
työkaluineen, ja näin oli hyvän aikaa Hantanin kaupungissa.
(Atshushi Nakajima, suom. Jukka Kemppinen, 1971, 2001, 2016)

8. lokakuuta 2018

Essee II



Eilisen kirjoitukseni kommentit vaativat kirjoituksen pääkohdan toistamista vielä kerran. Eilen esitin sen kolmasti, mutta se ei mennyt kunnolla läpi. 

USA:n järjestelmässä korkeinta oikeutta voi verrata erotuomariin. Se ratkaisee kahden ”joukkueen” ottelun. Toinen joukkue on hallinto eli presidentti, ministerit ja heidän virkamiehensä. Toinen joukkue on lainsäätäjät, jotka toimivat sekä osavaltioissa että liittovaltiossa.

Liittovaltio on federaatio. Sen muodostavat osavaltiot. 

Kaikkien on saatava tietää, kenellä on oikeus julistaa sota ja kuka päättää verojen määrästä.

Perusvastaus on: hallitsija. Sotaan mennään, kun kuningas käskee. Veroja maksetaan, kun kuninkaan mies vaatii.

Kaikkein tavallisen perustelu on yhteys jumaliin. Hallitsija vastaa vain jumalien edessä ja saa näiltä määräyksiä. Kuningas tietää, miten jumalat lepytetään niin että esimerkiksi kulkutauti rauhoittuu tai vihollinen kärsii tappion.

Muutos tapahtui 1700-luvulla. Vallanlähde onkin ihminen, kansa. Hallitsija toimii ansan parhaaksi. Eri yhteyksissä tuli käyttöön hyveellisiä periaatteita, joita oli syytä noudattaa ainakin silmänlumeeksi. Sellainen periaate on edelleen esimerkiksi vapaus. Mitä se sitten tarkoittaa, se on epäselvä asia.

Kirkko muuten on ollut valtion kuva. Tavallinen ihminen ei pääse tekemisiin jumalien kanssa, vaan siihen asiaan tarvitaan ammattilaisia, joita sanotaan papeiksi.

Tämän takia uskonpuhdistuksesta kerrotaan historiassa jo koulussa. Eräät päättelivät, ettei pappeja oikeastaan tarvita muuhun kuin teknisiksi avustajiksi. Ihminen asioi suoraan jumalien kanssa, ja jos jumalia on yksi, Jumalan kanssa.

Joissakin perinteissä uskonto on kuin tieliikennelaki. Käskyt ja kiellot katsotaan kirjasta, ja jos niitä on noudatettu, asia on sillä selvä.

USA:n laissa tuomioistuin, ylimpänä korkein oikeus, voi todeta, että kongressin tai senaatin säätämä laki on väärä eli perustuslain vastainen. Silloin tuota lakia ei voi soveltaa, mutta uusi, oikaistu laki voidaan säätää. Jos virkamies tekee rikoksen eli esimerkiksi ulkoministeri ryhtyy vieraan ja vihamielisen valtion vakoojaksi, presidentin täytyy erottaa hänet. Ellei presidentti tee sitä, tuomioistuin erottaa hänet, ja sitten valitaan uusi presidentti.

Järjestelmä joutui koetukselle ja maa ajautui sisällissotaan 1860. Kysymys oli ainakin pintapuolisesti orjuudesta. Etelävaltiot erosivat Yhdysvalloista. Sodan päätyttyä orjuus lakkautettiin, ja siitä tuli suuri perustuslaillinen kysymys. Käytännössä etenkin mustaihoisilta vietiin oikeudet, ja tätä jatkui 100 vuotta. 

Erotuomari toimii (periaatteessa) sääntökirjan mukaan. Eilen selitin, että julkisessa kuulemisessa erinäisiä lukkoon lyötyjä kantojaa esitellyt Kavanaugh rikkoi näin 200 vuotta kestäneen perinteen. Ainakin poliittiset vastustajat väittävät, että tämän nimityksen jälkeen presidenttiä ja hallintoa jarruttava este on poistettu. Presidentti ja enemmistönä oleva puolue voisivat toimia niin kuin tahtovat, ja tällaisesta nähdään paljon merkkejä. Koska Trumpia, joka on ikämies, voi seurata toinen hänen kaltaisensa, tilanne on vakava. Siinä ei ole minustakin viihteellisenä pidettävää nahistelua, joka on tuttua esimerkiksi Suomesta nyt, eikä sellaisia vakavia ongelmia kuin Englannin Brexit tai EU:n pysyvyys. 

Keskikokoinenkin ihminen saisi ymmärtää, että isoilla ja pienillä asioilla on eroa eikä maailma toimi sellaisella periaatteella, että juuri sinun olisi mukava olla.


7. lokakuuta 2018

Essee



Suomessa ei kukaan ja maailmalla harva käsitti Brett Kavanaughin nimitysprosessin merkityksen USA:ssa.

Yhdysvaltain korkein oikeus poikkeaa kaikista muista. Sen odotetaan tekevän sellaista, mikä on kaikkialla muualla harvinaista tai tuntematonta. Se ei saa tehdä sellaista, mikä muualla on ylimmän oikeusasteen ydinaluetta.

Liittovalion syntyessä 1700-luvulla syntyi poliittinen puolue, federalistit. Johtava nimi oli Alexander Hamilton. Sen vastapainoksi syntyi ryhmä, joka muistutti puoluetta. Sitä nimitetään kirjallisuudessa republikaani-demokraattiseksi. Korkeimman oikeuden aseman järjestelmän vaa’ankielenä vahvisti vuosikymmeniä tuomioistuimen presidenttinä toiminut John Marshall, yksi maailman parhaita tuomareita kautta aikojen.

Tähän päättyy asian helppotajuinen osa. Korkein oikeus nimittäin kasvoi käytännössä ratkaisemaan kansanedustajen ja hallinnon erimielisyyksiä ja selvittelemäänosavaltioiden ja liittovaltion välejä. Kansanedustajilla tarkoitetaan tässä sekä liittovaltion että osavaltioiden valittuja edustajia eli kongresseja ja senaattia. Hallinnolla tarkoitetaan presidentin johtamia ministeriöitä virkamiehneen.

Korkein oikeus on ratkaisevinaan asiat perustuslain mukaisesti. Yhdysvalloilla on kirjoitettu perustuslaki, parhaita maailmassa, lyhyt ja epäselvä.

Ne henkilöt, jotka harrastavat EU:lle perustuslakia, saisi sulkea pyöreään koppiin. Parhaassakin tapauksessa tuloksena on käsittämätön sotku, koska sekä poliitikoilla että lakimiehillä on yhtä omituinen kuin virheellinen käsitys asioiden ohjaamisesta sanoilla. 

Kerrankin kävimme läpi kaikissa vaiheissa erinomaiseksi osoittautunutta väitöskirjaa, jonka aihepiiri oli vaikea. Siinä oli kysymys patenteista. Kutsuttu tarkastaja oli itse alalla ja itse tohtoriksi väitellyt. Väitöskirjan läpikäymisen yhteydessä tarkastaja sanoi sata kertaa: tämä on täsmälleen oikein ja näin sanotaan laissa. Käytännössä sitten tehdään juuri päinvastoin.

Eli Yhdysvaltain korkein oikeus tukeutuu vahvasti omiin enakkotapauksiinsa eli prejudikatteihin ja päättää itse, mitä menneisyyden tuomioita on sellaisina pidettävä. Todenmukainen vastaus on: mitä milloinkin.

Sekä USA:n että muissa tuntemissani korkeimmissa oikeuksissa jäsenet ovat lähes poikkeuksetta ammattikunnan parhaimmistoa eli oivallisia juristeja eli aivan tavallisin hengenlahjoin varustettuja. Tiedän että esimerkiksi verohallituksessa ja esimerkiksi kaupunkien maanmittausosastoilla on suurempia välkkyjä. Niin pitää olla. Valitettavasti poikkeuksellisen lahjakkaat ihmiset ovat myös poikkeuksellisen vaivalloisia. Tämä sama sitten koskee esimerkiksi professoreita, lääkäreitä, pappeja, talonmiehiä, rankkureita ja makuuvaunun kerrossiivoojia.

Kavanaughin nimitys oli Trumpin vallankaappaus. Luullakseni se enteilee sisällissotaa, jonka merkit ovat ilmassa. Kavanaugh nimittäin ilmoittautui konservatiiviksi ja presidentin mieheksi. Yli 200 vuotta tuomioistuimen toiminta on perustunut epätotuuteen, että tuomarit noudattavat vain lakia. Varmemmaksi vakuudeksi tuomarit ovat jatkuvasti yllättäneet yleisön äänestämällä toisin kuin heiltä odotettiin. Näin toimien Kavanaugh ja Trump ilmoittivat röyhkeästi, että nyt heillä on maksetut tuomarit eli ei huolta oikeudellisista yllätyksistä. Vastaavaan ovat tätä ennen ylettyneet vain Stalin ja Hitler.

Se on yhdentekevää, mitä Kavanaugh tekee ja päättää. Näillä taustoilla vertaan tapahtumaa mielettömään kuvitelmaan: Sauli Niinistö ryhtyisi kokoomuspuolueen puheenjohtajaksi, vehkeilisi Orpolle potkut ja panisi omin käsin opposition ykkösmiehen vankilaan ja kävisi heittämässä avaimen Katajanokan kanavaan.