Turpaan

 

Jutun Kari Suomalaisen kirjan kansi kuvaa taiteilijan ongelmaa. Taiteilija on kuvassa oikealla. Keskimmäinen hahmo on kriitikko.

 

Silmään sattui tämän hetken menestyvän elokuvataiteilijan maininta siitä tuskasta ja vaivasta, joka on vain kestettävä ennen kuin kunnian kukko kiekuu. Joskus se jättää kiekumatta. Tai siis useimmiten.

 

Olen joskus sekoittanut luentooni ja myös kirjoituksiini ajatuksen, että taiteilijan ja tutkijan poikkeuksellinen piirre on kyky kestää toinen toistaan seuraavia selkäsaunoja.

 

Olet kanveesissa ja ainoa toiveesi on maata siinä silmät kiinni. Mutta jostain tulee tunne: nouse jaloillesi, vaikka joka paikkaan sattuu. Pysy pystyssä ja tappele kuin hullu.

 

Tämä ei ole kirjoittajakoulu, mutta esimerkiksi ”luonnonnerot” Mika Waltari ja Väinö Linna jopa julkaisivat jokseenkin heikkoa tavaraa, kunnes yhtäkkiä tapahtui. Waltaria pidettiin laskevana tähtenä ja menneisyyden miehenä, kun ”Sinuhe” ilmestyi ja yllätti kaikki. WSOY:n kustannustoimittajan luonnehdinta on jäänyt elämään. Sotaromaani, myöhemmin tunnettu nimellä ”Tuntematon sotilas”, muistutti lähinnä poikien seikkailukirjaa, jollaisen julkaisemiseen yhtiöllä ei ollut aihetta. 

 

Legendan mukaan yllättävä henkilö eli perinteisten arvojen palvojaksi tiedetty Jalmari Jäntti olisi tapansa mukaan vilkaissut tuotakin käsikirjoitusta ja nähnyt siinä aivan muuta. Itse epäilen, että hänen poikansa Lauri Jäntti, silloin lehdenkustantajana toiminut entinen Panssaridivisioonan upseeri, olisi tullut tueksi. Ainakin hän nosti Linnaa, kuten muuten myös Hannu Tarmiota pimeiden voimien hyökättyä. Olen lukenut tämän sivu-Jäntin omia sotamuistelmia, jotka ovat mielestäni sekä viihdyttäviä että hyvin kehittynyttä todellisuudentajua osoittavia.

 

Lisäksi huonompi minäni nauttii tilanteesta. Koko Viipuri ja tie Helsinkiin repsotti auki, kun erinomaista tykkikalustoa käyttelevä patteri osui vahingossa paikalle ammuskuormineen ja aloitti suora-ammunnan osittain katkaistulle rautatiesillalle. Siinä tuli kiire toisille jos toisillekin.

 

T. Anhavan nimissä on huomautus, ettei ainakaan hyvän kirjailijan ensimmäistä kirjaa pitäisi julkaista. Viisaampaa olisi aloittaa toisella kirjalla.

 

Tämä johtaa määrälliseen kirjallisuuden tutkimukseen. Missä määrin todellisuudessa esiintyy samaa kuin matematiikassa ja fysiikassa. Uraa uurtavat työt tehdään uran alussa ja joka tapauksessa alle 30-vuotiaana.

 

Vastaisin varovasti, että runous ja proosa menevät eri tavoin. Suorasanaisen kertomuksen puolella tulee mieleen esimerkiksi Tshehov, joka omastakin mielestään kirjoitteli pelkästään rahasta pikku palasia lehtiin. En tiedä asiasta paljonkaan, mutta luullakseni Venäjällä suosittiin kevyitä lukemistoja, kuten muuten myös sieviä pikku laulelmia ja romansseja, joita julkaistiin tuhottomasti.

 

Ja sitten Tshehov jäi kiinni kirjoittamiseen, vaikka piti oikeastaan enemmän sienestämisestä. Pitkät, keski-ikäisen tuberkuloottisen tarinat ovat niin hyviä, ettei vastaavaa ole toistaiseksi löydetty edes eksoplaneetoilta teleskoopilla tähtäillen.

Hyggelig

 

Hyggailu tarkoittaa, että ollaan olevinaan kuin parempiakin tuttavia. Itse sana merkitsee samaa kuin saksan gemütlich ja suomen mukava.

 

Turha kieltääkään. Kuvan Arne Jacobson vastaa omaa makuani ja ikäkauttani. Se on vierastuhkakuppi. Itse käytän hillopurkkia (rex), jossa on se sama nipsautusrauta kuin ennen ja taas nykyisin juomapulloissa. Piipunporot eivät raikasta ilmaa, vaikka yrittäisi.

 

Suomessa murteella ”reiru” on hyvin korkea kehu. Yleiskielen vastine on sekin harvinainen kiitos ”Meinaan, Koskela, että oot läpitte reilu mies.”

 

Tuosta mielteiden kentästä oikeudentuntoisuus on vain osa. Reilu mies – upseeri, opettaja tai vaikka tiemestari, on reilu, kun ei tee itsestään numeroa. Nämä pohjalaiset tyttöystäväni, jotka olisivat nyt täyttänet 100, elleivät olisi kuolleet, kiittivät jotakuta kylän miestä, kun tämä oli niin ”alhainen”. Se tarkoittaa ylimielisen ja itsetietoisen vastakohtaa.

 

Eräältä korkealta juristilta oikein kysyttiin, miten kuuluu karahteerata, kun asianomainen oli neuvos ja vaikka mitä. ”Jos herra tuntuu turhalta, sanoo vain että Rautapää”, hallitusneuvos Rautapää opasti. Hän oli korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, tohtori ja vaikka mitä – ja kuoli hyvin nuorena niin että nimi lienee häipynyt historiaan.

 

Ruotsissa on kaksi käyttökelpoista sanaa, joiden suomentaminen on välillä vaikeaa, vaikka Toinen on tämä tuttu ”lagom”. Vaikka se tarkoittaa oikeastaan vain ”riittävästi”. Ainakin perhepiirissä pullistelevalle saatetaan sanoa ”skryt lagom” eli että vähempikin itsekehu riittäisi.

 

”Hyfsad” on vielä hauskempi, jo kirjakieleksi ja vanhasointiseksi vaipunut. Ruotsin akatemian sanakirja määrittelee veikeästi ”josta saa enemmän tai vähemmän (någorlunda) asiallisen vaikutelman".

 

Mielestäni Ruotsissa vielä jyrkemmin kuin Suomessa koululainen tai opiskelija ei koskaan sanonut saaneensa ”hyvää” numeroa tai todistusta. Tulos on parhaassa tapauksessa ”hyfsad”, siis esimerkiksi 6 laudaturia ja keskiarvo 10.

 

”Menihän se siinä”, kuuluu sanoa suomeksi.

 

Eräs aika iso kauppa oli jäädä tekemättä. Kun kiskoin esiin painavan kirjoituskoneen, vastapuolen äänenjohtaja, joka taisi olla oikein ministeri, sanoi että kyllä tässä varmaan riittää herrasmiessopimus.

 

Avustettavani sanoi siihen, että miten vain – mutta mistä me hankimme tähän hätään herrasmiehiä.

 

Se on outoa ja kohtuutonta, että muistiin jää irrallisia ja sinänsä merkityksettömiä asioita. Joku on sanonut jotain. Toinen ei ole sanonut mitään. Pahimmassa tapauksessa joku on ollut jotenkin ikävän näköinen – luultavasti todellisuudessa pelätessään kohtapäätä uhkaavaa hammaslääkärillä käyntiä.

 

Ne muistaa. Oikeat asiat unohtuvat.

Pakko ja rokotustieto

 

Epäilen että sairaaloissa teeskennellään. Hoitajien ei olisi pakko ilmoittaa, onko heidät rokotettu, vaikka he olisivat työssä teho-osastolla. Jos hoitajissa todella on henkilöitä, jotka pitävät kiinni tällaisesta, se kuulostaa taktikoinnilta.

 

Jopa valtioneuvoston korkeudelta on kiitetty hyvää tietosuojaamme, joka perustuu EU:n tietosuoja-asetukseen (GDPR).

 

Olen tässä blogissa useita kertoja toistanut ja useasti selittänyt, että tuo tietosuoja-asetus on käyttökelvoton. Se on niin huonosti kirjoitettu ja niin epämääräisesti voimaan säädetty, ettei edes tuomioistuin, saati ehkä vailla oikeudellista koulutusta oleva hallintoviranomainen, osaa soveltaa sitä.

 

Tämä Covid-kysymys on sitä paitsi selvä. Rikoslain 35 luvun 4 pykälä Yleisavaarallisista rikoksista määrää terveyden vaarantamisesta ja nimenomaan vakavan sairauden levittämisestä rangaistuksen, joka on vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta vankeutta.

 

Pykälä on vuodelta 1995. Ehkä lakia säädettäessä mielessä olivat ebola ja kukaties aids, mutta pykälä soveltuu. Poliisin yleistoimivalta vaatii puuttumaan tilanteisiin, joissa ihmisten henki tai terveys on uhattuna, ja kuten näissä asioissa aina, uhan on oltava perusteltu.

 

Entisenä tuomarina ja myös tietosuoja-asioita opettaneena ja niihin perehtyneenä professorina kantani on, että rokottamattomaksi epäilty henkilö, joka tunkeutuu sairaalan teho-osastolle covid-19-potilaiden sekaan, on heti otettava kiinni ja tarvittaessa toimitettava poliisiasemalle ja ellei muu auta, putkaan. Myös vangitsemisen edellytykset näyttäisivät olevan käsillä, jos on syytä pelätä, että asianomainen jatkaa menettelyään.

 

Ja tämä koskee myös lääkäreitä ja hoitajia.

 

Ei asia ole sen kummempi kuin holtittomassa humalassa hoippuvan työntekijän poistaminen työpaikalta, jossa voi aiheutua vahinkoa. Aika on toivottavasti toinen, mutta olen itse joutunut tekemisiin humalaisten tuomareiden ja morfiinihumalassa olevien lääkäreiden kanssa. Olen muuten myös itse nähnyt poliisin juovan pidättämänsä juopon viinat, mutta siitä on vuosikymmeniä.

 

Koska kävin itse usein eduskunnassa asiantutijana tiedän, että suuren asiantuntemuksen keskellä arkijärki voi ainakin hetkeksi unohtua. Välillä tulee sellainenkin tunne, että esimerkiksi ihmisoikeus- ja perusoikeusasioissa jotkut kollegat ovat kovin kiinnostuneita eriävän kannan esittämisestä.

 

Se on kuulkaa luonteenpiirre. Kukaties joku professori ei ole mielestään saanut kaikkea ansaitsemaansa julkisuutta. Joku toinen on taas hiljaa mielessään vakuuttunut, että kaikki toiset ovat idiootteja. Muistan miten oikeusneuvos NN teetti minulla esittelijänä ollessani 19 ja puoli liuskaa pitkän lausuman rangaistusten yhdistämisestä rutiiniasiassa, vaikka jaostollakin mainittiin ääneen, että hovioikeushan hoitaa nämä asiat. Oikeusneuvos, joka oli oikein mukava ja ystävällinen mies juputti, että tehdään nyt kuitenkin. No, se lausuma siirrettiin vähin äänin ”muiden asiakirjojen” joukkoon eli Ad acta.

 

Tämä olkoon kommentti nykyiseen lainsäädännön tasosta. Se taso on hyvä. Täydellinen virheettömyys ei ole terve päämäärä. Luulen – taitoni ei riitä väitteeseen – että pitkän matematiikan kympistä on tehty ylioppilaskirjoituksissa todella vaikea tavoittaa. Ja itse olen kokenut sata kertaa, että kirjoitettuani jotain ruotsiksi tai englanniksi joku ystävällinen lehtori tai professori lukee uurastukseni tuloksen ja sanoo, että joo, tämä on hyvä eikä virheitä ole – ja kirjoittaa sen jälkeen kaiken uudelleen.

 

Ja lainvalmistelukunnan lopettaminen oli virhe.

Kasarit

 

Kuva esittää 1980-luvulla syntynyttä eli kasaria. Joskus sain hetken miettiä ennen kuin ymmärsin termin. Kun kokemukseni työyhteisöistä ovat rajoittuneet, sana ”saikku” tuntui joskus oudolta.

 

Olen ollut jokseenkin koko ikäni etätyössä. Professorina sain työhuoneen, mutta en sanoisi viihtyneeni erikoisesti sellaisissa.

 

Ihmisellä on lupa lennättää mielikuvitustaan kuin leijaa. Hiljan tunsin tarvetta luonnostella menneisyyttä eräälle menneisyydestä kiinnostuneelle ystävälleni. Mainitsin eräitä suuria erehdyksiä ja joitakin ansiottomia onnenpotkuja.

 

Kuvittelen mielelläni, miten minun olisi pitänyt jäädä vähin äänin maalle vuonna 1964 ja keskittyä esimerkiksi selittämään tukkuliikkeille, miksi avoin yhtiömme ei ollut vielä maksanut tätä tai tuota laskua. Olin taitava konekirjoittaja ja jäljentävän kalkkeeripaperin käsitteleminen sujui kuin tanssi.

 

Tämä haavekuva kariutuu siihen, että omasta kapeasta näkökulmastani paikkakunta käytännössä tyhjeni noihin aikoihin. Kovin moni muutti pois työn perässä ja useimmat matkustivat opiskelemaan jotain. 

 

Siksi olisi ollut paiallaan ryhtyä erakoksi. Sen elämäntavan vitsaukset olisi voinut välttää, koska alakerrassa oli keskuslämmitettyjä huoneita tyhjillään ja joissakin jopa heteka, flokkipatja ja armeijan harmaa huopa. Tätien ja täti-ihmisten kanssa olisi kukaties syntynyt sopimuksia ruokavieraana käymisestä, siltä osin kuin kaurapuuro olisi tuntunut yksivakaiselta. Vaikka ei sitä tiedä: kansakoulun keittiöstä olisi kukaties saanut omaan astiaan kaljavelliä.

 

Jos olisi ottanut tavakseen kävellä niin kuin Korpijaakon setä Luusan kautta Passiin, kirkolla ja takaisin, siinä olisi kunto kestänyt. Ja pyhäpäiviä olisi voinut juhlistaa lampustamalla jalan Jylhään katsomaan, miten siellä jaksavat pelkolalaiset ja muut. Kantolan kylille en olisi hirvinnyt. Siellä olisi saattanut tulla turpaan, ihan asian harrastuksesta.

 

Kun olin omilla aikojani opetellut kieltä, kuka tietää, jos olisi käsketty välillä upseerikerholle puhumaan ruokapalkalla ranskaa. Luulen että olisin hyvinkin puhunut esimerkiksi kaksi everstinnaa ja yhden kapteenskan pyörryksiin pelkästään luikuttamalla Baudelairea ja Verlainea; Rimbaud ehkä olisi ollut vähän liian krouvia rouville.

 

Kuin kokeilin lukiolaisena harhaillessani yksin Euroopassa, aivan hyvin se kielillä puhuminen sujui. Etenkin saksalaiset menivät ihan veteläksi, kun ulkomaalainen posmitti heille heidän omaa kieltään, ja olin lukenut myös jonkun oman käden tai jalan kautta paikkakunnalta poistuneen maisterin jälkeenjääneistä papereista poimimani paksun saksa kieliopin. Se oli tosin 1800-luvulta, mutta niinpä osasin sanoa ”der Knecht kam einen Heulast  fahrend” (renki tuli ajaen heinäkuormaa) ja muuta iskevää ja ajankohtaista. Isoisän hyllystä olisin lukenut Meyersin tietosanakirjan 15 osaa, jotka isoisä oli kai pidättänyt joltain karanneelta vuokralaiselta, joka puolestaan oli ehkä perinyt ne Nuppulinnassa asuneelta tädiltään. Kun kirjain oli fraktuuraa, kilpailevia lainaajia ei ollut. Kilpaileva Brockhaus (1938) olisi ollut mieluisampi, koska se oli otsikkonsa mukaan tarkoitettu sivistyneille säädyille.

 

Epäilen ettei tarina ole totta, vaikka se kertoi opettajani. Ennen sotia Pollarissa asuivat muka sisarukset, joista toinen viimeisteli isäntänä vuosikymmenestä toiseen diplomityötä Teknilliseen korkeakouluun ja toinen, oikein jolun näköinen akka, oli lisensiaatti ja valmisteli väitöskirjaa ranskan kielen ja kirjallisuuden alalta. Miten tuon asian todella on, se jää arvoitukseksi. Mutta oli niitä pohjoisia reservejä ennenkin…

Pako

 

Tämä muistiinpano hipoo snobismin huippua. Bachin Die Kunst der Fuge (BWV 1080) edellyttää avautuakseen kohtalaisia tietoja kontrapunktista. Lisäksi tuo puolitoistatuntinen teos olisi oikeastaan kuunneltava kerralla. Osat liittyvät toisiinsa. Monissa fuugissakin esiintyvä pikahurma, kuten esimerkiksi pieni G-molli (BWV 578), on poissa. Tilalla on jotain aintulaatuista.

 

Teoksen oikeaa soitinta ei tiedetä. Urkujen lisäksi erilaisia cembaloita on käytetty, mutta levytyksiä on muun muassa jousiorkesterilla ja neljälle saksofonille. Pianoa käytetään, vaikka eräät jaksot on selvästi sävelletty kahdelle sormiolle.

 

Se on selvää, että Bach oli samalla käsittämättömällä tasolla kuin aikalaisensa Leibniz ja Isaac Newton. Se että hän käsiteli ”puhdasta matematiikkaa” suvereenisti, ei ole yleisesti tiedossa.

 

Jatkan kielikuvaa: muuttuvan tilan ja painovoiman kuvauksen lisäksi hän kirjoitti myös yhtälöt. Tuloksena on äänikuva maailmankaikkeuden näkyvästä ja näkymättömästä puolesta, ennen, nyt ja tuleaisuudessa.

 

No nytpä kävi niin, että tunnettuani tuon teoksen ehkä 50 vuotta ja tutkittuani sitä usein myös nuottien kanssa tulin täysin tyrmistyneeksi Danil Trifonovin juuri ilmestyneestä levystä, joka on kirjoituksen kuvassa. The Art of Life. Siinä on fuugat ja runsaasti muuta, etenkin Bachin poikien säveltämää, ja myös sykähdyttävän yksinkertainen pikkukappale Anna Magdalena Bachin nuottikirjasta.

 

Trifonovin olin jo ajatellut parhaaksi nyt esiintyvistä pianisteista kuunneltuani hänen runsaat Rahmaninoffinsa ja Liszinsä ynnä muun.

 

Levykannen kirjasessa hän kertoo, että Die Kunst der Fuge pani hänet todella lujille, un se on niin vaikea. Lisäksi jo nuottien oppiminen on suuri urakka.

 

Omassa kappaleessani (Peters) ei ole sivuja ihan sataakaan, mutta nuotteja o paljon, eikä samanlaista logiikkaa löydä kuin esimerkiksi Beethovenin ”Hammerklavier-sonaatista”, joka on kyllä aikamoista risuaitaa.

 

Bach kulkee jatkuvasti näennäisen yksinkertaisesti koskettimila, mutta reittejä, joista ainakaan minä en osaa sanoa, mistä sävellajista tullaan ja mihin ollaan menossa. Jos joku puhuisi atonaalisuudesta tai kaksitoistasäveljärjestelmästä, en ryhtyisi väittämään vastaan.

 

Mutta ihme on muualla. Koko suuren teoksen täyttää lempeys. lämpö, läheisyys, unohtumaton tunne.

 

Ja tämä on tuotu tulkinnalla teokseen, jonka lajia sanotaan oikeutetusti ankaraksi ja jossa sydämen nipistely ei ole koskaan ollut tapana.

 

Lienee turha korostaa, että tuohon yltääkseen täytyy olla suuri virtuoosi ja hallita pianonsoiton tekniikka niin hyvin että voi unohtaa sen. Ensimmäisenä unohtuu näyttämisen halu. Soittaja ei koskaan asetu varjoksi säveltäjän ja kuulijan väliin.

 

Tapaus on samanlainen mutta ehkä merkittävämpi kuin Glenn Gouldin muinainen ensilevytys Bachin Goldberg-sarjoista. On eroakin. Ei enää ole mitään Trifonovin ääntä tai tyyliä – Gouldin tunnisti aina ja heti.

 

Kiitos hetkistä herra.

Kuolleet autot

 

Jos pitäisin vielä luennon Turun kulttuurihistoriassa, luennoisin autoista. Kävin siellä vetämässä jopa koko lukukauden sarjoja 1980-luvun puolivälistä. Pyrin olemaan rutikuiva ja vaikeatajuinen.

 

Elämäkertateoksessa suomalainen nouseva nimi myy Ifan. Lukijan kuuluisi ainakin aavistaa, että Ifan myyminen muina miehinä ”kunnon autona” hipoi rikosta 50-luvun lopulla.

 

Mutta kulttuurihistoria humahtaa kuvan tiedosta että sama henkilö oli kurvaillut taloustietoiseksi mainitun isänsä Packardilla vielä muutamia aikaisemmin.

 

Suomeen tuoduista alle 400 Packardista suurin osa oli maltillisia malleja, kuten kuvassa oleva. Omistaja oli varakas liikemies, hyvin suosittu lääkäri, nuori laivanvarustaja tai vastaava. Mannerheimilla oli kaksi isoa Packardia ja Paasikivellä yksi. Paasikivi ehti päivittää edustusautonsa Cadillaciksi, joka taitaa olla tallella museoituna. Mutta niitä 12-sylinterisiä loistoautoja ei Suomessa ollut monta. Armeija eli käytännössä ylemmät upseerit veivät kuitenkin 1941 kaikki Packarditt, joita ”tarvittiin sotatoimissa”. Useimmat kai varustettiin pian häkäpytyllä.

 

Appi-vainajallani Viljolla, joka oli erittäin ahkera kirurgi, oli sota-ajan pukeilla Buick. Koska Oskari-veljellä oli menestyvä autoliike Jyväskylässä, uudeksi autoksi ilmaantui sitten Rover 14, jota seurasi vielä toinen samanlainen.

 

Kauhavan rikkain mies ajoi Kaiseria, jonka korvasi sitten Henry J. Äidinisäni hommasi tavalla tai toisella autokorjaamon yhteyteen perustamaansa autokouluun Ford Customin, jota seurasi Mersu. Kuorma-auto oli aluksi International, sitten lauhkeammin Bedford ja Thames. Kemsukin olisi löytynyt, mutta se (GMC) oli oikeastaan raskaaseen ammattikäyttöön.

 

Eli kun Kemppinen hankki uuden Ford Taunuksen, se oli tapaus paikkakunnalla, ja Citroen ID vuonna 1959 oli tapaus koko läänissä. Taustalla taisi olla luottamuksellisia suhteita autoliikkeisiin ja pankkiin. Isäni yhtiökumppani oli tiukasti sitä mieltä, että autoista paras ja sopivin oli kuitenkin hänen käyttämänsä Volvo Amazon. Johdonmukaisena miehenä Boenius muuten ajoi sillä Amazonilla miljoona kilometriä ja sai kuvansa maahantuojan asiakaslehteen.

 

Jollakin menestyvällä arkkitehdillä saattoi olla iso Fiat, mutta riittävän arvokkaita olivat Opel Kapitän, paras Peugeot tai jopa Panhard. Amerikkalaista Fordia tai Chevroletia ei juuri nähtyä, ellei sitten jollain miljonäärillä. Setäni oli ammatiltaan autonkuljettaja. Hän kirosi yhtiön lahjana idästä saatua Zimiä ja vuorineuvoksen Ziliä. Kaasupoljin kuulemma hieroi varpaat ja lämmityslaite toimi kuin kiuas.

 

Äkkinäisen silmissä taksilta näyttäneet kalliit Mersut tulivat muotiin 70-luvun lopulla. Kerran kun olin herrojen kanssa marjassa, kartanon pihapiiriin pysäköidystä kuljettajan ajamista autoista 99 prosenttia oli Audeja. Mutta ennen eläkkeelle siirtyvät hankkivat ”arvonsa mukaisen” auton. Lienevätkö ihmiset viisastuneet vai pysäköintiruudut pienentyneet, koska nykyisin tutuin ja minustakin järkevin eläkeläisen auton on sopiva nökötin. Tärkein ylellisyysvaruste on koukku kauppakassille. Tosin itse arvostan peruutustutkaa, koska kaupan parkkipaikalla pelkään aina listiväni jonkun lajitoerini.

Känniläisiä

 

Pitäisikö alkoholin käyttämisestä rangaista? Runsaat sata vuotta sitten kysymys oli ajankohtainen ja mielipiteet olivat kiivaita. Asiaa ei ole omana elinaikanani kyselty, vaikka rajoituksia on rukattu silloin tällöin. Itsekin löysin kerran laatikkoni pohjalta ostoluvan eli viinakortin.

 

Varmuuden vuoksi: en vihjaa tässä hapuilevaan huumekeskusteluun enkä siihen, että tietyn logiikan mukaan alkoholikin on ”huume”.

 

Vahingossa tai vasiten hyllyssäni takariviin painuneina on suuri määrä kirjoja, joista tulen levottomaksi. 

 

Yksi ajankohtainen on ”Tamminiemen pesänjakajat”. Siitä on nyt puhetta, kun kirjan ilmestymisestä tuli 40 vuotta ja Aarno Laitinenkin kuoli.

 

Poliittisen ilmaston muuttumisesta voisi kirjoittaa toiste. Muistan tietenkin eriomaisesti tuon ajan. 

 

Todisteena muistetun hataruudesta vedän esiin tupakanpolton. Myös valtion virkahuoneissa kuului ennen olla tuhkakuppi, ja hermostuneet alamaiset panivat tuon tuostakin palamaan. Minulla on säilöön pantuna nelikulmainen, suhteellisen painava tuhkakuppi, jonka pohjaan on valettu ”valtio”. Luulisin ottaneeni sen talteen arvellen, ettei oikealla omistajalla ole sille enää käyttöä.

 

Oikeusneuvos Ekholm ei puheenjohtajana aloittanut korkeimman oikeuden jaoston istuntoa ennen kuin oli saanut Havanita-pikkusikarin palamaan ja vedellyt sen puoliväliin. Oikeusneuvos Kuhlefelt piti samaa tapaa, mutta yleensä istuntosaleissa ei poltettu, kuten ei tietenkään käräjillä eikä kirkossa. Muistikuvieni mukaan oli luontevaa sytyttää Hofnar tai sitten piippu istunnon jälkeen. Kiinteistön käytävissä ja työhuoneissa polttamiseen ei ollut estettä.

 

Tavallisissa kokouksissa oli joskus todella paljon savua. Sopiva todiste on esimerkiksi Fritz Langin saksalainen suurelokuva ”M – kaupunki etsii murhaajaa”, jossa poliisiasemalla ilma on välillä niin sakeana ettei läpi näe. Englannista en oikein tiedä, oliko Churchillilla vain tapana vain esiintyä korkeimmissa kokouksissa sikarinpätkä suussa, vaan oikeinko hän poltti. Rooseveltin kuvaan kuului pitkän imukkeen päässä keikahteleva savuke.

 

Mutta humalaisuus on mennyt muodista vielä vahvemmin. Mainitsemassani kirjassa puhutaan tietysti Ahti Karjalaisen ”henkilökohtaisesta ongelmasta”, mutta ehkä vähemmälle jää se tieto, että menneisyyden vuosikymmeninä korkeimmatkin poliitikot saattoivat tulla vastaan ainakin ravintolamaisemassa huomattavassa tuiskeessa. Minua ei tietenkään silloin nähty eikä kuultu, mutta olen kuunnellut selostuksia, miten Kekkonen ja ulkoministeriön Jalanti tappelivat Kämpissä 50-luvulla juovuspäissään. Tiettävästi mitään tappelua ei todellisuudessa ilmennyt, mutta juovuksissa oltiin kyllä. Isäni toisaalta väitti nähneensä, kun kansanedustaja Kekkosta vedettiin turpaan osakunnassa. Epäilen tietoa. Kekkosen nimiin pantiin kaikenlaista.

 

Jossain yhteydestä sattui silmääni tieto, jonka mukaan Hannu Tarmiota WSOY:stä savustettaessa 1970-luvun alussa taloon olisi tahdottu johtajaksi henkilö, josta itsekin tiesin näkemäni perusteella, että hän tarvitsi jo aamupäivisin työhuonetta kohti tepastellessaan tuke seinistä eikä välttämättä osunut tuolille ensi yrittämällä.

 

Murhe

 

Martti Anhavan nyt ilmestynyt Paavo Haavikon elämäkerta on elämäntyö. Kirjaa on 812 sivua, ja arvioimani kansainvälisen mittapuun ja vaa’an lukemin teos on horjahtamattoman korkeatasoinen ja kattava. Lukija kohtaa hiukan harvinaisempi bonus. Teos on erittäin hyvin kirjoitettu ja siksikin mieluisa lukea. Sekä yllätyksiä että hytkähdyttäviä sanankäänteitä on annosteltu taiten.

 

Tähän tuskin verrataan tulevaisuuden elämäkertoja. Mukana on kohteen sekä julkinen että yksityinen elämä. Työmäärä on ollut valtava. Lisäksi kirjoittajalla on ollut epätavallinen aitiopaikka. Hän on tuntenut perheensä kautta kohdehenkilön varhaislapsuudestaan asti ja perheet ovat olleet toisilleen kovin tuttuja. Vaikka juuri Tuomas Anhava eli kirjoittajan isä oli nostamassa Paavo Haavikkoa maineen korkeuksiin, rohkenisin sanoa itsekin asianomaiset tunteneena, etteivät Haavikot olleet Anhavan suvussa ainakaan arvostelukyvyttömän palvonnan kohteita. Tuomaalla oli särmää sanoa, kun aihetta oli, ja samaa voi sanoa pojasta.

 

Paavo Haavikko oli ”sukupolvensa merkittävimpiä kirjailijoita” Suomessa. Lainausmerkit johtuvat siitä, että lause on kanoninen. Sitä tuskin moni vakavissaan kiistää.

 

Suomen kirjallisuus oli erikoisen korkeatasoista 1945 – 1968. Proosan järjessä olivat Linna ja Waltari. Runouden kärjessä olivat Haavikko ja Saarikoski. Väitän että tämä oli teollistumiseen verrattava tai siihen liittynyt riuhtaisu. Suomi oppi sisäsiistiksi missä tahansa läntisissä piireissä. ”Läntisissä” – maailma hahmottui New Yorkin – Lontoon akselille. Sitten tuli kolmas maailma ja neuvostososialismin alkanut rapautuminen. Suomen kirjallisuudesta ei tiedetty paljon rajojemme tuolla puolen. Kulttuuristamme oli tietoa siellä täällä, mutta myönteiset mielikuvat maastamme tarkoittivat ehkä todellisuudessa Ruotsia tai Tanskaa.

 

Runous ei yleensä käänny toisille kielille. Sitä vastoin esimerkiksi viihdemusiikki on väkevä kansainvälinen voima ja suuri bisnes. Meillä ei tietenkään ole jakoa noilla markkinoilla – toisin kuin Ruotsilla, jolla on Abba ja Ingmar Bergman. Se että ruotsalaisilla on myös erittäin korkeatasoinen kirjallisuus, kuitataan tiettävästi sisäisenä ongelmana.

 

Jos tällaista elämäkertaa ei olisi ilmestynyt, juuri kukaan ei olisi osannut kaivata sitä. Pentti Saarikoskesta ilmestyi 1996 – 2003 Pekka Tarkan hyvä teos, ja myöhemminkin on tullut mieluisaa kirjallisuutta hänestä. Jopa runoja on saatavilla, ainakin viime aikoina ryhdistäytyneiden antikvariaattien kautta. Aivan samaan korkeaan luokkaan kuuluva Eeva-Liisa Manner sitä vastoin tuntuu olevan unohtumassa. Kustantajat eivät julkaise eikä yleisö osta antologioita.

 

Suomesta puuttuu täysin uudemman kirjallisuuden verkkopaikka, jossa esittelyn perusteena olisi korkea taso. Siinä olisi joillekin urakkaa. Tiedän kymmenkunta verkkopaikkaa ja omistan puolisen sataa painettua antologiaa. 500 tai 1000 kärjessä ei sisällä ketään suomalaista, ei myöskään Haavikkoa eikä kansainvälisempää Saarikoskea. – Tekijänoikeudesta vapaat kokoelmat ovat sitten asia erikseen.

 

En tiedä, onko tämä ongelma. Luulen ettei Haavikkoa lue Suomessakaan moni. Kaunokirjallisuus ei ole muotia, runous kaikkein vähiten. Suomalaiseksi runoilijaksi Haavikko on vaikea. Vaikka hänen poikansa omistama Art House ja Otava ovat tehneet parhaansa, sellaista kirjaa ei taida olla, jonka voisi viedä vaikka lahjaksi – 100 parasta runoa. Ei sillä: kovasti himoitsisin kirjaa, joka olisi samaa sukua kuin vanha ”Uuden runon kauneimmat”.

 

Haavikon tuotannon ongelma on myös Anhavan mukaan sen runsaus ja epätasaisuus. Itse olen varmaan liian jyrkkä. Mielestäni runot 1951-1966 ovat selvä huippu. Mielestäni proosa ja näytelmät eivät ole samaa tasoa eikä runsas esseistiikka varsinkaan.

 

Ennakoin vastaväitteitä: historia-essee ”Kansakunnan linja”. Luin sen hiljan uudelleen ja petyin. Alkujaan tuoreilta ja raikkailta tuntuneet oivallukset tuntuvat menettäneen omaperäisyytensä. Martti Anhavan Haavikon laajan ja usein myllertyneen mielen esittely lisää tuota vaikutelmaa. Aika aikaa kutakin.

 

Lukijan tulee tietää, että tämä arvostelun tai esittelyn näköinen blogikirjoitus on puolueellinen. Tunsin Haavikon, vaikkemme tavanneet hänen 20 viimeisen elinvuotensa aikana. Keskustelin useita kertoja Martti Anhavan kanssa, kun hän valmisteli tätä kirjaa, ja näen asioita ja asiaryhmiä, joita ei ole tässä mukana. Kirjassa mainitaan minut ja vaimovainajani useita kertoja, ja asiayhteydet ovat osittain minun silmissäni epämiellyttäviä. Ehkä olen siihenkin suuntaan puolueellinen, että Anhava on mielestäni kirjoittanut hyvin täysijärkisesti ja pyrkinyt oikeamielisyyteen.

 

Tämä on tarkoitettu kehuksi. Lähellä kirjallisuutta ja taidetta liikkuu aina ihmisiä, jotka ovat tavalla tai toisella vaikeita. Haavikosta itsestään tulee tätä nykyä ensimmäisenä mieleeni anekdootti runoilija ja laulaja Carl Michael Bellmanin patsaan paljastuksesta, jossa paikalla oli hänen jo vanha leskensä. Kuningattaren päiviteltyä, miten mielenkiintoista mahtoi olla elää lähellä niin suurta neroa, mamselli Bellman olisi vastannut:” Osasi vainaa olla kyllä vaivalloinenkin.” (Nog kunde den salig vara också besvärlig i sin tid.)

 

Mitä vainaja kirjoitti 1990-luvun lopulla muistellessaan, on ehkä esimerkki siitä, kuinka proosa ja draama värittyivät toinen toisestaan hänen mielessään. Kirjopyykin käsittelyohjeet olivat unohtuneet.

 

Nyt yllättäen aikoinani hyvin tuntemani kaksi merkillistä henkilöä, Haavikko ja Donner, ovat saaneet kirjan muistolleen.

 

Se on erinomainen asia.

 

Yhden johtopäätökseni haluaisin kuitenkin liittää niihin molempiin, kohdehenkilöitä tarkoittaen.

 

Työnarkomania on paha vika. Se tuottaa narkomaanin työtä.

Murha

 

Luultavasti poliisiromaani murhineen on eräänlainen kummitusjuttu. Kummitukset kiinnostavat ihmisiä, vaikka kummituksia ei ole olemassa. ”Kummitus” tarkoittaa jotain, mitä ei ole olemassa, tai jotain, mitä ei ainakaan osata selittää.

 

Suomessa surmattiin vuonna 2019 65 ihmistä. Kun olin itse tekemisissä henkirikosten kanssa – tuomarina – kirjallisuuden suosima ”mysteeri” oli se tekotyyppi, jota ei esiintynyt koskaan.

 

Kun kävin eri syistä kaikkiaan noin kahden – kolmensadan henkirikoksen asiakirjat läpi, mysteereitä ei edelleenkään ollut yhtään. Muutama oikeusmurha tuli vastaan 1930-luvulta

 

Kun henkirikos ja poliisin toiminta on niin suosittu aihe elokuvassa ja kirjallisuudessa, ykkösongelmakin on selvä. Miten voisi keksiä sellaisen henkirikoksen, jonka ympärille voisi kutoa viihdyttävän tarinan?

 

Lukija on pohjattoman suopea. Juuri ketään ei häiritse, että esimerkiksi Waltarin ”Komisario Palmun erehdys” on henkilöhahmoineen aika suoraan brittiperinteestä siirretty kuvio. Kevyt parodisuus taitaa olla samaa perua.

 

Toinen mestari, Aarne Haapakoski eli Outsider oivalsi saman. Pekka Lipponen, toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, oli hauska karikatyyri. 

 

Tällä hetkellä meillä näyttäisi olevan noin kuusi ahkeraa rikoskirjailijaa. Haluan nostaa vasiten esiin Seppo Jokisen, siltä varalta ettei hän olisi parista kymmenestä kirjastaan huolimatta osunut alttiin lukijan silmiin.

 

Mielestäni nämä komisario Koskisen johtaman tamperelaispoliisin tarinat ovat kodikkaita ja antaumuksella kirjoitettuja. Jos lukija ei tunne mitään mielenkiintoa Tammelan toria ja Hervannan seutua kohtaan, hyvä niin. Dekkarin edellyttämästä karsimisesta huolimatta minun silmissäni ja korvissani näihin tarinoihin on tarttunut paljonkin uskottavaa ja siten helposti takertuvaa.

 

Olen tunnustanut, että norjalainen Nesbø on mielestäni harvinaisen taitava jännärin kirjoittaja, ja lukeva yleisö on tiettävästi samalla kannalla. Tosin tavallisin vastaväite on tosi: kirjoittaja on kovin mieltynyt todella karmeisiin kohtauksiin, jotka ovat siis monelle liikaa. Itsehän nautiskelin Mankellin viipyilevistä, itsesäälin ja erilaisen niuhottamisen värittämistä romaaneista. Mankell kirjoitti sangen hyvin. Varsinainen suosikkini on muinainen sosialidemokraattinen ruotsalaisdekkari eli Sjöwall-Wahlö, ja omaan makuuni iskee parhaiten Leif G.W. Persson.

 

Nuorempia suosion saaneita on Pohjoismaissa monta, mutta murhakirjoissa on se täysin selittämätön piirre, että jotkut kolahtavat ja toiset taas eivät. Joka tapauksessa suupaltti, joka väittää dekkarin syntyvän tuosta vain, todella yrittämättä, puhuu pötyä. Ala on ehkä vaikeampi kuin taideromaani.

 

Jos paperinukkejaan värittää liikaa, ne ovat pilalla. Remes-oireyhtymä on vaikea. Läpikuultavan epäuskottavat henkilöhahmot pilaavat hyvinkin kehitellyn toiminnan. Ja tietenkin lukemisen tekee mahdottomaksi tunne, että teksti on peräisin automaattisorvista ja sapluunat on ostettu kaupasta, tai sitten silmän välttäessä varastettu. Mutta Seppo Jokisesta jää mukava mieli. Tavallisia jännäreitä tavallisille ihmisille ja suhteellisen tavallisia tekoja. Eikö se ole ihan kohtuullinen kaava=

Muistutus

 

Kaikkein suurin ero blogin ja muun kirjoittamisen välillä on keskustelu. Kirjojen ja lehtijuttujen kommentit ymmärtää epätyypillisiksi. Blogissa on kyllä selvää, että hyvin suuri osa niistä lukijoista, joilla olisi painavaa sanottavaa, pysyvät vaiti. Ja joskus harvoin hiljaisuudet rikkovat ne, joilla ei näytä olevan mitään asiaa.

 

Nyt yritän tietoisesti pyöräyttää eteenpäin ajatusta ikävästä menneisyydestä. Esimerkiksi laulut ja kirjoitukset ja pian myös maalaukset ovat täynnä kuohuvaa iloa ja pursuilevaa hyvää mieltä, ja esimerkkejä on monen tuhannen vuoden ajalta.

 

Muistoja ei ole kadonneista.

 

Vielä runsaat 100 vuotta sitten puolet ihmisistä kuoli ehtimättä aikuiseen ikään eli entisten mittojen mukaan noin 15-vuotiaiksi. Pikkulasten kuolleisuus oli valtavaa, mutta myös kulkutaudit ja tapaturmat tekivät tuhoa. Suomessa tuberkuloosi oli kova tappaja vielä ennen viime sotia, ja uhrit olivat tyypillisesti nuoria. 10 000 vuodessa. Se on paljon. Vertailun vuoksi Talvisodassa menetti henkensä 25 000 ihmistä, ja siitä tuli tietysti suuri kansallinen trauma. (Vuosina 1939-1944 menehtyi sotaan n. 95 000 suomalaista, mikä oli eurooppalaisittain vähän.)

 

Nykyisin Suomessa on kai tavallista, ettei 20-vuotiaan ikätovereista kukaan ole kuollut tai edes sairastunut vakavasti.

 

Peilistä näen jotain historiallisesti sensaatiomaista: hirmuisen vanha (76-vuotias) mies, jolla ei ole kipuja eikä kolotuksia. Rajoituksia on, mutta viis niistä (välttelen tilanteita, joissa joutuisi olemaan tuntikausia jalkojensa päällä).

 

Järjetön ajatus, joka puikkii monesti mieleen. On ollut paljon aikoja ja paikkoja, joihin syntyminen on ollut tosi huono onni. Suomessa synnyttiin osattomuuteen vielä viime vuosisadalla. Täysorpojen kauppaaminen huutolaisiksi oli sekin jokin parannus verrattuna liian nuorten tai vanhojen hylkäämiseen. Mutta esimerkiksi syntyminen Suomeen 1901 ei ollut onni.

 

Joillakin oli onni kuolla viime tingassa, kuten esimerkiksi Tolstoilla (1910). Tekisi mieli sanoa: ja Kekkosella.

 

Tämä alkaa maistua saarnaamiselta. Saan tilaisuuden keventää faktalla. Kommentoija antaa ymmärtää, että lakimiehet ajavat asioita ja siis puolustavat kaikenlaisia murhamiehiä. Lakimiehistä 10 prosenttia on asianajajia. Valtava enemmistö on samassa tilassa kuin minä, joka en ole käynyt tuomioistuimessa (paitsi kerran todistajana) 50 vuoteen, enkä liioin oikeastaan joutunut tekemisiin riita-asioiden kanssa. Erimielisyyksien kanssa joutuu tekemisiin jokainen.

 

Lakimies viittaa tutkintoon ja tarkoittaa erilaisia yhteiskuntateknikkoja. Oma osaamisalueeni oli pitkään patenttioikeus ja sitä hiukan laajemmin teknologian valmistusoikeuksien ostaminen ja myyminen. Ajoittain myös farmakologian. Erikoisen usein joutui keskittymään kansainvälisiin standardeihin ja ilmiöihin, joita nimitetään epämääräisesti innovaatioiksi. Se muuten oli enimmäkseen hauskaa.

Niin iloton

 

Maa- ja metsäelämä, ilotonta.

 

Nyt elävissä ja kirjoituksia lukevissa ei ole monta, jotka oikeasti tietävät mökkiläisyydestä eli tilastojen termein maaseudun tilattomasta väestönosasta eli maa- ja sekatyömiehistä ja heidän perheistään. Minäkään, kun olen vasta lähes 80-vuotias maaltamuuttaja ja vielä herraksi heittäytynyt, en tiedä paljon.

 

Jotain kuitenkin.

 

Tilaisuuksia palkkatyöhön alkoi aueta 1800-luvun lopulla. Siihen asti valtavasti yleisin kokemus oli köyhyys. Köyhyyden uskollinen seuralainen oli tauti. Näitten satoa ei silmä oikein erota hautausmailtakaan. Hautakivet tai niitä edeltäneet peltikilvet osoittivat useimmiten talollisten leposijoja, ja talollinen eli maata omistanut maalainen oli määrällisesti aika harvinainen ilmiö. Metsät saattoivat olla yhteisiä, eikä niillä ollut juurikaan rahallista arvoa. Vanhat valokuvat maaseututaajamista kertovat samaa kieltä. Metsä oli käytetty polttamalla puu takoissa ja kiukaissa ja vähäinen määrä kalupuina. Näkymät olivat aika autioita ja rääsyisiä.

 

Eräs tapa käyttää metsää oli vuosisatoja kaskenpoltto. Metsä kumoon ja tuleen. Pari kolme ruissatoa ja sitten muutto muualle. Peltoviljelystä on monin paikoin maata oikein kartat. Se edistyi hitaasti, eikä varsinkaan savimaiden kuopimiseen ollut oikein kalujakaan ennen kuin tulivat tehdastuotteet, esimerkiksi Fiskarsin kymppi, joita sai osuuskaupasta. Sellainen ihmelaite kuin kultivaattori eli pyöröäes oli nähty Amerikassa ja herätti Suomeen sovellettuna kovaakin vastustusta vielä omana elinaikanani. Risukarhilla ne isätkin pyyhkivät siementä näkymättömiin.

 

Vielä virsikirjassa huokaistaan kuin pientä ihmettä Luojaa, joka soi välillä ”puhtaan leivän” vuoden, eli saatiin jauhaa hampaan tyngillä leipää, jossa ei pettua eli männyn nilaa kuin nimeksi. Euroopan viimeisin väestökatastrofi tapahtui Suomessa 1860-luvun lopussa. Se sattui niin myöhään, ettei ehtinyt mainintana mukaan edes Aleksis Kiven suurromaaniin, jota kirjailija viimeisteli nälän raivotessa Siuntiossa ystävällisen mamsellin ylöspidossa.

 

Kirjallisuutemme näkyvät hahmot, esimerkiksi jätkä ja tukkilainen, olivat alkaneen puutavarakaupan muistomerkkejä. Ei ollut juurikaan uittoja, ennen kuin norjalaiset opettivat, eikä tukkilauttoja, ennen kuin tehtaat alkoivat tupruttaa. Jokin kotimainen operetti – Kaunis Veera – kuvaa halkokauppaa Pietariin. Se oli Saimaan rantamilla tuottoisaakin, joillekin. Edes kartanolaitos ei oikein juurtunut näille kivisille maille.

 

Olen kai ennenkin kehaissut, että omien sukulaisteni ammattitaito oli osaamista, miten petetään ryssää kaupoissa, myymällä naapurin metsästä märkiä sekahalkoja priima koivuna ja härskiä kesävoita ensiluokkaisena tuotteena. Tämä oli elämää Karjalan kannaksella. 

 

”Luonto” oli paha ja vastustettava asia, syntinen ihmisluonto tai ”korpi” eli Suomessa metsä ja suot. ”Hyvä luonto” oli romantiikan keksintö, edelläkävijöinä Rousseau, Goethe ja Schiller, ja välittäjänä Suomeen Topelius. 

 

Amerikassa Cooper ja Hawthorne kuvasivat luonnon tuhoajia, mutta toisen tavan oivalsi Thoreau. ”Walden. Elämää metsässä” 1854. Hollantilaiset ja englantilaiset olivat hävittäneet luontonsa jo keskiajalla niin että jälkimmäiset joutuivat haeskelemaan innoitusta tuulisesta Skotlannista. – Vanhemmassa kirjallisuudessa kauniiksi julistettu paikka on ”topos”, ja esimerkiksi paimenidylli on huolella kuvailtu todellisuutta vastaamattomaksi.

Outo kauppa

 

Koska oli asiaa, tapasimme kahvin ääressä. Kävi ilmi, että vieressä oli kauppa, jossa myytiin kirjoja. Niiden kuoria raottamalla pääsi käytännöllisesti kurkistamaan, mitä sisällä on. Näytti olevan kirjoitusta, joissakin paljonkin.

 

Yleisöä ei näkynyt ihmeemmin. Jäin miettimään markkinointia. ”Jokaiselle ostajalle kaupan päälliseksi makkara. Sinapilla. Ja. Ketsupilla.”

 

Voisi harkita myös loimukirjaa, kaupalla juuri paahdettua.

 

Kotiin palattua mieleeni tuli selvittää, oliko Veikko Huovisen ”Lentsu” (1978) kenties profetia. Romaanin päähenkilö on ärhäkkä influenssavirus, joka hypähtelee nenästä nenään, pienistä nenistä suuriin neniin ja lopuksi itsensä Idi Aminin kitaan Afrikan viidakoissa.

 

Voi siinä ennustuksenkin nähdä. Virus on, kuten kuolemakin, suuri demokraatti. Sille kelpaavat kaikki, eikä kukaan ole erikoisen turvattu.

 

Arvelisin kuitenkin että kun Veikko Huovinen kehitti varhain omalaatuisen ja omintakeiset kirjoituksensa ja keksi niille hienon nimen ”lyhyet erikoiset”, tässä on oikeastaan kysymys vain tavasta ryhmittää niitä, erikoisia.

 

Vasta myöhemmin näki, että Huovinen oli suuri uudistaja. Hän rikkoi säpäleiksi suomalaisen (itse asiassa venäläisen) humoreskin perinteen. Tuo laji, josta suomalainen elokuva oli yhtä kiitollinen kuin näytelmäkirjallisuus oli jo ollut, tähtäsi tietoisesti leppoisaan huvittavuuteen. Satiirisuus eli hiukan ilkeästikin havaittujen ilmiöiden hammasteleminen sai jäädä mausteeksi. Olli ja ennen häntä Tiitus olivat kovastikin esimerkiksi turhantärkeää byrokratiaa vastaan, mutta kukapa ei olisi ollut.

 

Jo ”Havukka-ahon ajattelija” iloitteli perinteisen kansannäytelmän yksityisajattelulla, jota Pylkkäs-Konsta edusti etevästi, mutta tarkemmin katsoen kyytiä saivat myös herrat ja vähän laajemminkin turha vouhottaminen. Mutta metsänhoitaja V. Huovinen pysyi kansankuvauksen perinteessä, sillä poissa oli tietysti maa- ja metsäelämän aidoin ominaisuus, ilottomuus. Synkkyys. Nyt lukien se tuntuu kovin vanhalta.

 

Konsta Pylkkänen ei olisi lukenut Konsta Pylkkäsestä. Niinpä koko kirja-ala oli kauan ihmeissään Kalle Päätalosta, jonka piirteitä eivät todellakaan olleet leppoisuus ja hyväntuulisuus. Kalle Päätalolle ja hänen sadoille tuhansille lukijoilleen yritettiin joukolla selittää, ettei tämä kuulkaa ole kansankuvausta, vaan mitä lie joutavaa moskaa. Mutta eiväthän nämä uskoneet.

 

Kirja-ala on kovilla, ja kovemmille vielä joutuu. Oivallus antaa odottaa itseään.

 

Ainakin sata vuotta tai ehkä 150 on pidetty kiinni erehdyksestä, että lukijan olisi ymmärrettävä kirjaa. Lukijahan ei sellaiseen suostu, paitsi yhden kerran lukiossa.

 

Kirjan on ymmärrettävä lukijaa. 

 

Amerikkalaisessa iskelmässä asian ydin on tavoitettu. Hän kertoi minusta, omilla sanoillaan. Hän näppäili elämääni, omilla sormillaan. Hän kosketti kipuani. Hän tappoi pehmeästi. Menestysvuosi oli 1973.

Sielunsa sinhvoniaa

 

Mantoliinilla soittaa saa. Sitä sielunsa sinhvoniaa…

 

Panin kuvaksi säällisen version triosonaateista, soitettuna uruilla. Olen kehittänyt uuden tavan kuunnella vaativaa musiikkia. Menen olohuoneeseen ja kuuntelen kahden seinän ja oven läpi työhuoneessani soivaa soittoa.

 

Näin on hyvä, koska yliraskas musiikki kuunneltuna isoilla stereoilla akustiikaltaan jumalaisessa olohuoneessani mielenhäiriön, joka kestää kahdesta kolmeen päivään. Olen varma, että jos onnistun kääntämään ajan nuolta (arrow of time) ja tuomaan Bachin itsensä Leipzigista tänne huoneeseeni, kaatamaan hänelle iso seidelin lageria tai muuta olutta, ja käynnistämään sen jälkeen musiikin, häntä ei saa hievahtamaan paikaltaan vähällä voimalla. Kun hänen musiikkinsa on säteilevää eli siis sähkömagneettista.

 

Ovien takaa kuunneltua musiikkia voi säännellä käymällä panemassa ovia raolleen. Ajatus on ehkä peräisin Gardinerin kantaatti-levyistä, jotka hän antoi äänittää lukemattomissa kirkoissa, kaikki vain kahdella otolla. Hän oli huomannut, että sävellys kuulostaa eri kirkoissa aivan erilaiselta.

 

Suhteeni oopperamusiikkiin edelleen vääristynyt, sillä isäni sai kourakaupalla vapaalippuja puuhatessaan Kansallisoopperan lainopillisissa tehtävissä Almin aikaan. Siksi joskus istuin johtokunnan aitiossa, joskus palokunnan paikoilla eturivissä, mutta usein pylvään vieressä permannolla. Bulevardin talossa oli yleisölle istumapaikkoja, joihin kuuli vain puolet musiikista. Itse asiassa Musiikkitalossa on myös koko joukko vähemmän onnistuneita paikkoja. Bach piti kirjeittensä mukaan Potsdamin linnankirkkoa erikoisen onnistuneena. Omien havaintojeni mukaan olohuoneelleni vetää vertoja vain Cambridgen King’s Collegen suunnaton kappeli, josta muuten onkin peräisin The King’s Singers.

 

Ja aivan ihastuttava on sellisti Yo-Yo Man levy, jossa hän esittää yhdessä kahden muun huipun kanssa näitä samaoja sonaatteja sovitettuna sellolle, bassoviululle ja mandoliinille.

 

Siinä saa mandoliinimies panna parastaan, koska välillä mennään 64-osajuoksutuksia näppäillen. 

 

Mandoliini oli 1700-luvulla mitä kunnioitetuin soitin. Miten ja kenen välityksellä se päätyi eläkkeelle siirtyneiden poliisien seinille, siitä minulla ei ole tietoa. Mutta tuolla soittimella oli merkittävä osa 30-luvun iskelmämusiikissa. Valto Tynnilä sävelsi tuota soitinta apunaan käyttäen ja Kullervo eli ”Lutu” Linna opetteli aikoinaan musiikkia juuri mandoliinilla. Kultainen nuoruus…

 

Elokuvan ”Syvä joki” taustalla on romaani ”Deliverance”. Sen kirjoittaja Dickey, jolla on elokuvassa poliisin rooli, oli ”poete laureate” eli virallinen runoilija. Tuota titteliä oli jaettu pitkään, Englannissa 1600-luvulta ja Italiassa tavallaan 1300-luvulta asti. ”Syvän joen” yksi keskeinen teema taitaa olla zen-jousiammunta, jonka tilanne ja asiayhteys on tarinassa luonteenomaisen kolkko. Mutta elokuvan musiikissa on unohtumaton kohtaus, koka sopisi myös johdannoksi Bachiin, ”Duelling Banjos” eli banjojen kaksintaistelu. Se löytyy Spotifystä. Ja sitäkään en tiedä, mikä on Amerikan etelän banjoperinteen suhde kitaraan, jollaista vanhojen elokuvien lännenmiehet soittivat jodlatessaan. Tarkoitan Roy Rogersia Tom Mix ei laulanut, koska hänellä oli kurkku rikki ja nenä litussa.

 

 

Alta kulmain

 

Äitini on yhtenä päivänä toista mieltä, toisena yhtä. Samalla tavalla kuin olen itse. Ja viisas veljeni. Kuvassa oik. Minä Aku Ankka-vetimissä vas.

 

Talolla sanoivat, että äiti on ollut siellä nyt hyvinkin seitsemän vuotta. Isän kuolemasta tuli eilen yhdeksän. Laitoin juuri odottamaan pojan käyntiä kansion, jossa on muut paperit ja Uusitalon Arskan todistus, että Kullervo on suorittanut partion Gillwell-kurssin, ja vuosi oli 1961.

 

Tuossa valokuvassa vuosi on 1947. Kolme lasta on syntymättä. Talo, jota ei enää ole, oli silloin ollut käytössä yhdeksän vuotta. Tai oikeastaan me asuimme tuolla hetkellä talon vanhassa päässä, jonka määrittäminen menee makuasiaksi. Joka tapauksessa käsitin, paljon myöhemmin, että talon piharakennuksessa konkurssin ja pakkohuutokaupan kokenut nahkuri oli päättänyt päivänsä. 

 

Ja talo oli päätynyt meidän sukuumme vasaran kopauksella. Näin kerrottiin.

 

Tämän kirjoituksen viesti on yksinkertainen. Ei pidä tehdä hätäisiä johtopäätöksiä iästä eikä vaivoista. Äiti oli vanhempi ja vaivaisempi kuin nyt noin kymmenen vuotta sitten. Talo voisi olla jopa olemassa, ellei siitä olisi aikoinaan tehty liian hyvää. Johdonmukaisuuden ja rakenteellisen lujuuden nimessä viemärit, suurin osa vesijohtoputkista ja lämpöputkienkin läpimenot oli jätetty valun sisään.

 

Menepä sitten piikkaamaan esiin putkia betonista, joka oli niin täynnä graniittia ja niin viimeisen päälle raudoitettu, ettei asunnoissa tahtonut keksiä keinoa, miten saisi taulun seinälle. Vaikka painoi minuuttikaupalla kovateräporalla niin että savu nousi, niin tapetin läpi pääsi, mutta siihen tapasi tyssätä. Eikä teippiä ollut edes keksitty!

 

Olen kadehtinut vaihdemies Samuli Edvard Sompin jälkeen tehtyä kalunkirjoitusta. Kansallisarkiston ansiosta verkosta löytyvät paljo muun ohella 1800-luvun lopun ja seuranneen vuosisadan alun perukirjat.

 

Yksi pöytä, 1,-. Kahvipannu -,50. Kolme lavittaa 1,50. Pläkkiastioita -,50, Sateenvarjo -,25. Piironki 10,-.

 

Naisen jälkeen löytyy kokonaista 13 paitaa. 15 lakanaa, kahdet vällyt, kolme silmipyhjettä ja 4 kaidetta.

 

Hiukan lehtiä käänneltyä tulee vuoroon kuolinpesä, josta todetaan, ettei leski järkensä ja terveytensä puolesta oli kykenemätön pesän ilmiantajaksi.

 

Ja sittenpä astutaan keskelle historiaa. Nimismies Adolf Hägglundin jäämistössä, jonka ilmoitti rouva Betty, omaa sukuaan Wasastjerna, ja merkitsivät huolekkaasti paperille varaläänikamreeri Matti Laurila ja talokas Juha Vähäpassi, oli sekä talo että tavaraa, eikä köyhyys ollut kouristanut. Vainaja oli siis tämä Kauhavan ”ruma” vallesmanni ja toinen uskotuista miehistä näitä Lapualle asettuneita Lauriloita, jotka kyllä tunnettiin Kytösavun aukeilla mailla.

 

Se mielipide vallitsee, että juuri mikään ei palaa ennalleen pandemian jälkeen ja työnteko muuttuu hurjasti. Tarkkailen kiinnostuneesti, koska suvussani erilainen etä- ja setätyö ovat vallinneet 100 vuotta. Ja itse olen tehnyt tätä kaikkea etänä 50 vuotta. Ei se verkkoa vaatinut.

Ajatusmato

 

Käsitin osaavani lukea melkein vaikka mitä, kun minulle selvisi, että alakerran vessan katonrajan vesisäiliössä luki ”Vesijohtoliike Huber” metalliin leimatuin kirjaimin. Kun myöhemmin luin vastaavasta paikasta ”Simplex”, tiesin jo että se tarkoitti yksinkertaista. 

 

Tuossa vaiheessa en ollut vallan vanha.

 

Isäni puheesta käsitin, että hänellä oli lakiasioissa jotain tekemistä Oras Oy:n kanssa ja ihmettelin, että sellainen yhtiö on Raumalla. Jostain sain selville, että ainakin sen kilpailija Osy Oy oli ollut aluksi osakeyhtiö sytytin ja keskittynyt siis kranaattien tuottamiseen.

 

Nyt jäin miettimään, onko korona-epidemia tanskalaisen Danfossin ja näiden suomalaisten kilpailijoiden salaliitto. Mielestäni käsien jatkuvasta pesemisestä on nyt pauhattu kaksi vuotta. Ja kerran luin, että uimahallista tuttu suihku, joka alkaa toimia, kun työntää käden alle, säästää kunnan vettä puolella.

 

Kun meillä oli lapsuuteni talossa oma keskuslämmitys ja Auschwitz-tyylinen jumalattoman iso poltin sopeutettuna turpeelle, olin jotenkin hämillinen äytyäni ensi kerranelämässäni uimahallissa. Siellä ihmiset jättivät raanan juoksemaan mennessään uimaan tai saunaan.

 

Ystäväni putkimies sanoi, että pientaloyhtiöissä kahden samankokoisen perheen vedenkulutus voi erota yhden suhteessa kahteenkymmeneen. Vastaani oli tullut perhe, joka aloitti päivänsä ryhtymällä täyttämään kylpyammetta tulppaa käyttämättä. Lapset kävivät päivän mittaan kastelemassa varpaitaan.

 

Vesi-insinöörit selvittivät, miten vähän maapallolla on makeaa vettä siitä huolimatta, että sitä muodostuu jäätiköissä, ja millä tavoin vesi tulee olemaan seuraava katastrofaalinen ympäristöongelma. Makea vesi loppuu. Merivettä tulee liikaa.

 

Vettä on vaikea käsittää. Miten kaksi kaasua, vety ja happi, voi muodostaa jotain märkää, johon voi hukkua. Hukkua happeen? 

 

Ellei vesi laajenisi jäätyessään, täällä ei eläisi. Ja mikä on tämä ilmakehä eli miksi vesi ei alun perinkin haihtunut avaruuteen muodossa tai toisessa? Miksi pilvet ovat valkoisia? Mitä pilvet ovat? Miksi taivas on sininen?

 

Lapsen kysymyksiä. Eikö niin? Aikuinen pudottelee vastaukset kuin punkit hiuksistaan. Eikö niin?

 

Siitä on vuosia aikaa, kun luin Philip Ballin luonteenomaisen hyvän veden elämäkerran (Water: a Biography). Kirja oli omiaan herättämään ihastusta. Ja eräät alkeiskysymykset ovat yhtä vähän alkeellisia kuin ”mitä on atomin sisällä” tai ”mikä kvarkki on” tai mihin Planckin luonnonvakiota tarvitaan, tai ”kuinka paljon numeroita on olemassa, ottaen huomioon että sekä lukuja että parittomia lukuja on äärettömän paljon”.

 

Tämä kirjoitus raumalaisista raanoista ynnä muusta tuli mieleen, kun luin romaanista maasähköstä, vesisuonista ja kaivonkatsomisesta. Surullista että Wikipedian mukaan maasähköä ja vesisuonia ei ole. Ja niin kuin niitä etsittiin ja pelättiinkin.

Kaksikymmentä sivua

 

Eilinen aiheeni ja kuva viulua hyvin soittavasta lääkäristä nostatti kommentteja, joista nousee kysymyksiä. Tämän päivän kuva on Ahvenisen salmelta 1929, Lieksasta etelään.

 

Tuon ajan ja sotaa edeltäneen ajan puheissa Viljolla vilahtelivat arkkitehdit, lankomies Yrjö Lindegren, Alvar Aalto ja Blomstedtin sekä musiikin puolella tietysti Hannikaisen pojat. Rahoja opintoihin Viljo ansaitsi soittamalla kaverien kanssa musiikkia muun muassa elokuvateatterissa Elävät kuvat, Wreden pasaasissa. Jos joku ystävä oli liian juovuksissa, hän tuurasi Filharmonisen seuran esityksissä ykkösviulun takapultissa. Joskus johti Kajanus. Joskus Sibelius kävi itse kuuntelemassa.

 

Silloin samoin kuin nyt yliopiston professoreilla saattoi olla omia jousikvartetteja. Sibeliuksen veli Christian oli kuulemma hyvä ja Fabritius hullujenhuoneelta vielä parempi.

 

Tuliko ihmisestä hyvää lääkäriä ilman suurta onnettomuutta ja pahoja erehdyksiä?

 

Viljon onnettomuus oli veljen, perheen suuren lahjakkuuden kuolema. Viljo teki diagnoosin jonka professori Krogius vahvisti. Syöpä vatsalaukun seudulla eli sarkooma. Väitöskirja jäi kesken. Runokokoelma jäi julkaisematta. 

 

En tiedä, oliko se outoa aikaa. Ei sitä löydä kirjoista. Lieksan seudun kunnanlääkäriaikaan seinille ilmestyi taidetta. Tampereella, jossa joskus niitä katsoin, oikealla alhaalla luki Halonen tai Munsterhjelm tai Westerholm.

 

Jotkut aikakauden merkkihenkilöistä, eivät nyt käsitellyt, olivat ihmispetoja. Eräältä rakastetulta professorilta hirttäytyivät vaimot vaatekaappiin ja pojat pihapuihin.

 

Jos heidänlaisistaan kirjoittaisi, siihen menisi noin 24 liuskaa per tarina. Mutta elämästä ei oikeastaan voi kirjoittaa. Se on niin odottamatonta. Parhaat kirjoittajat, kuten Tacitus tai Plutarkhos, vannovat ensin kirjoittavansa vain totuuden, ja sitten valehtelevat, mitä sylki tuo suuhun.

 

Opin ymmärtämään jotain ammatista katselemalla. Viulunsoitosta oli puhe. Se pitää sormet käyttökelpoisina. Siinä silmä lepäsi, kun appeni söi karjalanpaistia. Hyvään paistiin käytetään luisia lihanpaloja. Liki luuta on liha paras. Kirurgi selvitti suupalan yhdellä pienellä kädenliikkeellä eikä ollut millänsäkään kalvoista tai jänteistä. Opin senkin, että liha on terveellistä ja parasta kaikesta on luuydin.

 

Joskus myöhemmin luin saksalaisen sotakirurgin muistelmat. Solislaskimon ompeleminen ja sitominen oli tiukka paikka. Tämä kirurgi selvitti ongelman katkaisemalla pihdeillä kylkiluita. Ne kyllä luutuvat takaisin.

 

Sitä en valitettavasti painanut mieleeni, miten lääkintätointa hoidettiin Räisälässä Talvisodan aikana. Käsityksekseni jäi, että aika pitkälle kokeilemalla, koska ödeema oli ainainen vaara. Vaaraa oli myös kirurgista, joka leikkasi yli vuorokauden samoilla jalansijoilla seisten.