Eräs historiallinen linja

Ukrainassa on kaupunki, jonka nimellä on täällä meillä Pohjoisessa kaiku, Pultava. Täältä pääsee lännen teitä etelään, jos osaa vaeltaa siivosti. Ellei se luonnu, on itäinen tie. Se saattoi olla hyvin ahkeraan kuljettu, kun suurten jokien varrella oli kauppakaupunkeja ja valtioita, ja se johti jopa viikingit Bysanttiin keisarin kaartiin, ja myöhemmin Konstantinopolista Istanbuliksi muuttuneeseen suurkaupunkiin Turkin sulttaanin Korkean portin luo.

Sille matkalle jäi kerran sangen suuri osa Kaarle XII:n karoliineja ja heitä vedättäneitä aatelismiehiä, ja tiukka paikka oli siis Pultava.

Ehkä suhtautuminen sulttaaniin jäi isänmaalliseksi kysymykseksi. Siihen palattiin ja sitä kosketeltiin myös maalauksissa.

Osa yllä olevan kuvan esittämästä Ilja Repinin maalauksesta on Suomessa, detaljiluonnos kasvoista. Olen nähnyt sen usein. Taulu on nimeltään ”Zaporogi-kasakoiden vastaus Turkin sulttaanille”.

Kuvassa kirjoitettava 1600-luvun kirje saattoi löytyäkin 1800-luvulla. Sulttaanin vaatimus alamaisuuden osoittamisesta tuli siinä torjutuksi varsin suorasanaisesti.

Guillaume Apollinaire julkaisi sen runona. Shostakovich sijoitti tämän tekstin Apollinairen vankila-runojen, Maria Tsvetajevan, Lorcan ja Rilken (ja Brentanon) runojen ohella 14. sinfoniaansa. Se on oma hänen suurista teoksistaan oma suosikkini. Teos löytyy Spotifystä ja osa on 8, ”Reponse des cosaques Zaporogues au Sultan”.

Voi arvailla, miksi Shostakovich on pitänyt tarpeellisena poliittisen ja hengellisen johtajan herjaamista sinfoniassaan.

Tuo ”zaporogi”, jonka voi kirjoittaa toisinkin, on muutakin kuin hankala sana. Kuuluisin nimi noista kadotetuista kasakoista on Taras Bulba, josta Nikolai Gogol kirjoitti kirjan. Hänen isänsä kun sattui olemaan syntyjään juuri niitä samoja kasakoita, ja Gogol puolestaan oli Kiovassa koulunsa käynyt ukrainalainen. Gogolin ystävä ja ihanne, verraton Pushkin, oli puolestaan hyvin vanhaa venäläistä sukua mutta äitinsä puolelta mustan afrikkalaisorjan jälkeläinen.

Pushkin kirjoitti historian ja miehitti maiseman. Gogol, joka toden totta oli myös historian professorina Pietarissa, vaikka joutui luopumaan virasta myöntäen, ettei hän tiennyt aiheestaan ja alastaan kissan hännän vertaa, loi unohtumattoman kuvan Venäjästä, vaunuista, matkalla jostain johonkin tai sitten ei mistään minnekään:

”Voi, mikä välkkyvä, ihana, kummallinen kaukaisuus! Venäjänmaa!…”

Kasakoiden tekstin suomensin kauan sitten (”Apollinaire, Alcools, Otava, 1977).

ZAPOROGI‑KASAKOIDEN VASTAUS

                 KONSTANTINOPOLIN SULTTAANILLE

Olet suurempi roisto kuin Barrabas

senkin sarvipää saatana

mikä Belsebubi luulet olevasi

syöt sontaa ja rapaa,

pidä itse sapattisi, me emme.

Salonikin mätää kalaa

ketju hirveitä unia sinulle,

keihään puhkomia silmiä,

äidiltäsi pääsi karmea pieru

sinä synnyit muun saastan mukana.

Podolian pyöveli sinä rakastat

vain haavoja arpia rupia

sikakärsä tammaperse, pidä

aarteesi, tarvitset niitä

lääkkeitten maksamiseen

Säällisyys

”Common decency” jäi Orwellin käyttämänä sanaparina kunnollisesti kääntämättä. Itse käyttäisi tuota otsikon sanaa, mutta eivät sitä kaikki tunne. Ehkä se on kokokansallinen lyhentymä sanasta ”säädyllinen”. Sitä ei voi käyttää. Siitä tulee mieleen ”epäsäädyllinen” tai ”säädytön”, ja nuo kaksi sanaa kuvaavat Vladimir Putinia ja hänen kylänväkeään ja liivijengiään.

Orwell oppi tuohon käsitteeseen Espanjan sisällissodassa, johon Neuvostoliiton johtamat ”vapaaehtoiset” tulivat ”auttamaan” muun muassa läntisen työväenliikkeen leimaamia tasavaltalaisjoukkoja ja ryhtyivät ampumaan heitä, siis autettaviaan.

Tuo oli itänaapurimme sotilaallisen auttamistoiminnan alku, ja vuosi oli 1936. Seuraava autettava oli Puola ja sen jälkeen Suomi.

Kirjoitan tämän muistuttaakseni, että sodan ja Stalinin muistava sukupolvi on kuollut. Kukaan ei muista lännessäkään, että ukrainalaiset kärsivät valtavia menetyksiä sodassa Saksaa vastaan ja että heitä toisaalta palveli Saksan puolella Vlasovin armeijassa ja omassa vapautusarmeijassaan. Yksi sotahistorian mysteereistä on Saksan täydellinen haluttomuus nostattaa ukrainalaisia puolelleen.

Kiovan taistelu syyskuussa 1941 on tuossa vaiheessa maailmanhistorian suurimpia. Neuvostoliiton kaatuneita lienee ollut ainakin 700 000. Siviilien määrästä ei ole uskottavaa tietoa. Mutta Saksa toimi nopeasti. Kiovan lähellä on paikka, jonka nimi on Babi Yar. Se on kuuluisa nimi.

Tiettävästi tämäkin on unohdettu, eikä Putinilla ole aatetta. Hänen edistämänsä venäläisyys saa puheissa ja teoissa muotoja, jotka ovat 150 vuotta ajastaan jäljessä. Jopa nyt esillä oleva tahto ja taito puolustaa omaa kansaa eli siis venäläisiä, missä heitä onkin, oli Englannin imperiumin mahdollisimman selkeästi julistama oppi 1850-luvulta.

Tästä ei voi olla tulematta mieleen ”tuntemattomien” joukkojen kuorma-autoilu Krimillä kaupungissa, jonka nimi on Balaklava. Paikka oli ennenkin kuuluisa, ja se liittyi joidenkin mielessä sotilaallisten hulluuksien loputtomaan historiaan. Siellä tapahtui Krimin sodan aikana Kevyen ratsuväen hyökkäys.

Saman sodan aikana Florence Nightingale toimi brittijoukkojen keskuudessa, ja silloin syntyi uudenlainen ajatus – jos haavoittuneet jätettiinkin käytännössä hoitamatta, sairaalan tapaisille voitaisiin ehkä tehdä jotain, koska kulkutaudit levisivät niistä. Kuolleistakin yhdeksän kymmenestä menehtyi tauteihin, ei ammuksiin.

Putinin sanotaan pyrkivän palauttamaan Neuvostoliiton mahtia ja mainetta. Ajatus kuulostaa oudolta. Neuvostoliitto oli käytännössä pakollisen ideologian tukema järjestelmä, joka harrasti yksipuolisia mutta taloudellisesti valtavia investointeja.

Meilläkin puhutaan ikävästi ”informaatiosodasta”. Mielestäni valehteleminen olisi yksinkertaisempi ilmaus. Olen ihmisenä rajoittunut ja sanan ”informaatio” järjellinen käyttäminen tarkoittaa mielestäni muutakin kuin median levittämää tietoa. Esimerkiksi kaikelta yleisöltä salattu viestintä on käsitykseni mukaan informaatiota, ja informaatioteoriassa sanalla tarkoitetaan mitä tahansa bittivirtoja ja signaaleja.

Internetin (siis oikeastaan WWW:n) 25-vuotispäivänä eli nyt tiedetään, että venäläiset pitävät totena televisiossa kerrottua, ja tiedetään sekin, että sosiaalinen media on tietolähteenä epäluotettava.

Jos nyt joku keksisi kommentoida, että tällainen blogi on sekin sosiaalista mediaa, niin voi olla, mutta minä en väitä välittäväni uutistietoja enkä liioin pidä mielipiteitäni tosina. Ne ovat mielipiteitä. Ja ellette pidä mielipiteistäni, voin vaihtaa ne.

Tuo ei ole vain Groucho Marxin yksirivinen. Haluan käsittää sanan ”mielipide” juuri niin, että kuultuani kunnon perustelut vakuutun ja muutan mielipidettä eli kuten poliitikot sanovat ”tarkistan kantaani”. Tuostakaan sanonnasta en pidä. Tarkistaminen ja tarkastaminen ovat jotenkin sama asia. Olen tarkastanut koko ikäni toisten papereita ja puheita ja ”tarkistanut” heidän mielipiteitään, joiden mukaan esimerkiksi akkaansa saa hakata tai – ennen – autolla saa ajaa kännissä, ellei jää kiinni, ja poliisi lyödä, ellei ole ketään näkemässä.

Putinin konttorista on peräisin tieto, joka on toivottavasti vain lipsahdus. On lupailtu huojennetuin ehdoin passia niille, jotka asuvat entisen Venäjän imperiumin maissa ja osaavat Venäjää. Tuo sopisi paremmin piirustuksiin. Kaiho ei kohdistu Neuvostoliiton – vaan tsaarin Venäjän kunnian päiviin. Silloin Putinin Venäjän kohdealueisin kuuluisivat myös Puola – ja Suomi. Se ei ole säällistä.

Naiset

Suurin osa niistä naisista ei taida olla selvillä Naisten päivästä, koska heillä on muisti heikoissa kantimissa. Äidin syntymä- ja nimipäivä oli keskiviikkona, mutta järkeenkäyvistä syistä juhlallisuuksia vietetään tänään. Ja kaikki on kutsuttu.

Tuo palvelutalo on juuri oikea paikka väärien yleistysten tekemiseen. Yritin seurata tuttavan ja kollegan laukaisemaa keskustelua vanhusten hoidon kustannuksista. Mielestäni keskustelu hajosi pilviksi. Ei ole oikein hermoa kuunnella vilpitöntäkään puhetta koti- ja laitoshoidon valon- ja varjonpuolista, kun on kymmenenkin vuotta ollut tekemisissä asian kanssa. Toisille sopii toinen, joillekin taas toinen, ja muuttujia on todella paljon, kuten vanhuksen ja kotikunnan taloudelliset mahdollisuudet, paikka, omaisten asuinpaikat ja niin edelleen.

Olen kuullut todella usein julistuksen: kotoa en lähde. Melkein yhtä usein olen seurannut vierestä, miten äkkiä mieli muuttuu. Ja olen ollut itse etsimässä erilaisia taloja, koteja ja sairaaloita ja tiedän, että edes Helsingissä ja Espoossa hinta ei oikeastaan kerro paljonkaan paikasta. Kallis paikka voi olla kaamea. Jokin Espoon Puolarmetsän osasto, jota kaikki väittävät kamalaksi paikaksi, on itse asiassa viihtyisä ja toimiva. Kallein palvelutalo, jossa olen käynyt, oli selvästi kaameampi kuin Pasilan poliisiputka.

Olemme siirtyneet tätien yhteiskuntaan. Tuo kehitys on minulle mieleen. Voin hyvin myöntääkin, etteivät avioitumisikäisten ihmisten soidinmenot jaksa oikein kiinnostaa, olivat ne sitten puhetta tai musiikkia tai soitannollista liikuntaa. Seuraavaksi siirrymme mummojen yhteiskuntaan.

”Tädit” ovat tietenkin paljon nuorempia kuin minä. ”Mummot” ovat ikätovereitani.

Maailmankirjat ovat sen verran sekaisin että eläkeläiset käyvät onnittelemassa vanhempiaan. Kielenkäyttö ja yhteiskunnalliset laitokset eivät millään pysy elinajan odotteen perässä.

Sain kohtuullisesti selvän siitä, mitä perua vanhanaikainen lainsäädäntömme on. Meillehän tuli oppivelvollisuus vasta 1922, ja viimeistään silloin oli syytä tietää, mitä on olla seitsemänvuotias. Hiukan ennen oli osoittautunut kohtalokkaaksi täyttää yhdeksäntoista. Se tiesi miehille pitkää reissua, pahimmassa tapauksessa Sakkolan Kiviniemeen tai sitten Suomen Valkoiseen Kaartiin.

Toivoton yli-ikäisyys alkoi 70. syntymäpäivänäni eli siis minun tapauksessani tulevan joulun alla. Se oli virkamieslainsäädäntöä, tuomarin eroamisikä. Minulle tuntemattoman päättelyn johdosta yli 70-vuotiaita nimitettiin silti korkeimpaan oikeuteen ylimääräisiksi jäseniksi ainakin sotien jälkeen, kun ratkaisua odottavien juttujen ruuhka oli kova ja tulevat tuomarit olivat vielä tehtaalla.

Haluaisin nähdä asian niin, että se entinen yhteiskunta käsitteli ihmisiäkin laillisuuskysymyksinä, kun taas ruotsalaismallinen yhteisvastuun yhteiskuntamme (1952 - 1989) takertui tarkoituksenmukaisuuskysymyksiin. Tuon kiitettävän käytännön mukana saimme etenkin kuntiin valtavan virkakunnan, jonka tehtävä toteuttaa tarveharkinnat ja kaikki. Minulle tuo oma yhteiskuntani merkitsi apteekin kuittien säilyttämistä ja lähettämistä veroilmoituksen liitteenä lain tarkoittaman vähennyksen suorittamista varten verotettavasta tulosta.

Ehkä siirrymme laajemminkin tilanteeseen, jossa eläkeläiset hoitavat eläkeläisiä, kuten siis omassa suvussani tänäänkin tapahtuu. Perinne on vanha. Juhlapäivää viettävän äitini äiti ei ollut ehtiä ensinkään naimisiin, kun hänellä oli laakin lyömä äiti sängyn pohjassa hoidettavanaan. Se oli sellainen aika, että kun oikeutta onnen tavoitteluun ei tunnettu eikä tunnustettu, joku lapsi sai luvan uhrata parhaat vuotensa vanhemmilleen.

Usein mainittu välikohtaus vanhojen vanhempien kanssa oli sekin, että kun isääni ja äitiäni ruvettiin vihkimään avioliittoon tässä vuonna 1943, äidin mummo, joka vietti heillä vanhuuden päiviään, otti ja kuoli edellisiltana, kun koko pitäjä oli tulossa pitoihin. Mikäs siinä oli kuollessakaan – poika eli siis äidinisäni ei ollut ensimmäisiä häkeltymään. Vainaja toimitettiin näkymättömiin, eikä asiasta hiiskuttu hääväelle. Se entinen kyläkunta nimittäin suhtautui erilaisiin menoihin hiukan raskassoutuisesti.

Pitkät ovat menneisyyden langat. Niissä samoissa häissä oli paikalla minunkin oikein hyvin muistamani naapurin tosi vanhaksi elänyt isäntä, joka oli syntynyt 1861. Ja kun rupesin palauttelemaan mieleen paikkakunnan kanta-asukkaita, niin tuntemistani suvuista esimerkiksi Orrenmaat ja Tuurit on merkitty voutien kirjoihin sikäläisillä sijoillaan – 1500-luvun alussa. Tänään ajankohtainen sukunimi, joka minullakin on käytössä, ilmestyy Vatjan verokirjaan tiettävästi vuonna 1475. Mutta siinä puhe on nimestä eikä suvusta, joka onkin hiukan metafyysinen asia.

Mutta ei tässä äkkipoikia olla, eikä tyttöjä. – Vien äireelle terveisiä teiltäkin.

Nix Elonex

Verkkokauppa tarjosi joitakin kymmeniä kappaleita Elonexin lukulaitteita hintaan 14,80 kappale. Näyttö kuusi tuumaa, e-ink. Mutta e-kirja on nyt tullut jäädäkseen.

Epämääräinen vaikutelmani verkkosivun varoituksen nähtyäni vihjaa, että laite vetää viimeisiä virsiään, ja siinä voi olla lisäksi ohjelmistovirheitä. Ilmoituksen mukaan se kuitenkin hyväksyy tiedostomuotoina pdf:n ja epubin, ainakin periaatteessa.

Ellette tunne, epub on ilmainen ja samoin sen lukuohjelma. Ei ole hullumpi ajatus käyttää sitä tietokoneessakaan. Ylimääräinen plussa on nopea ja toimiva muuntaminen tiedostomuodosta toiseen. Lukuohjelmana olen käyttänyt erästä, jonka nimi on Calibre. Ei pahaa sanottavaa.

Edelleen pistämättömän Gutenbergin pohjattoman tuntuinen anti on nykyisin tarjolla monessa muodossa. Yksi niistä on juuri epub. Internet Archive, josta löytää muun muassa 1800-luvun merkillisempiä kirjoja, tuntee myös tämän muodon ja on nopea käyttää. Katso myös ”open library”. Äläkä unohda Finnaa www.finna.fi Sinne olen kuulemma itsekin toimittamassa aineistojani. Katsokaa jossain vaiheessa Signe Branderin yli 900 Helsinki-valokuvaa. Vaikka ne ovat monista kirjoista tuttuja, kyllä ne ovat ihmeellisiä. Kolmekintoista ihmistä samassa kuvassa, eikä yhtään liike-epäterävyyttä. Miten hän sen teki?

Minulle kelpaavat tekstin lukemiseen Word ja Acrobat. Jos imuroitte verkosta Acrobatilla (web capture valikossa), muistakaa optimoida eli ”save as” ja sitten ”optimize”. Tiedoston koko romahtaa, eikä luettavuus juurikaan kärsi. Ja Acrobat siis yhdistää itse verkkoon. Mutta älkää yrittäkö esimerkiksi tätä blogia. Minulla ei ole mitään imurointia vastaan, mutta jos olette huolimattomia, saatte niskoillenne kaikki linkin takana olevat tiedostot, ja tietokoneenne joutuu silmukkaan.

Taas kerran: koneella lukeminen ja kirja eivät ole kilpailevia eivätkä toisensa pois sulkevia vaihtoehtoja. Molemmilla on puolensa.

Koettuani viime aikoina useita kirjojen uudellaan järjestämisiä, joista olen jo maininnut tässä yhteydessä, sanon jälleen kerran vakavasti, että kysymys on pelkästään oppimisesta eli totuttelusta. Sähkökirjan erinomaisia puolia ovat kirjojen löytyminen ja se, ettei sähkökirjoja tarvitse pölynimuroida.

Kindlestä minulla on monta pahaa sanaa sanottavana. Kindle-kirjoja hankin silti yhä useammin. Tällä hetkellä minulla on niitä 681 nimikettä. Mukana ovat ilmaiset tai melkein ilmaiset klassikot. Jos nyt vaikka tällaisia kirjoittaessaan haluaa varmistaa – sellaistakin minulle tapahtuu – Dickensin romaanin tai Jules Vernen seikkailun sankarin nimen oikeinkirjoituksen tai kuvitellun henkilön kotiosoitteen, niin siinä sähkökirja on kyllä ylivoimainen. Lisäksi erilaisten klassikkojen kootut teokset ovat mainioita olemassa. Hiukan tietysti sureksin, ettei tekstiä voi kohtuukeinoin kopioida eikä tulostaa.

Tarjonnassa on tapahtunut merkittävä siirtymä. Harva tietää, että Robert Louis Stevenson (Aarresaari) oli myös aikansa etevimpiä esseekirjailijoita, ja lisäksi hänellä on vallan mainioita pieniä tarinoita. No – ne löytyvät nykyisin kaikki erilaisina ilmaiskirjoina.

Valtavan kokoinen klassisen kreikan sanakirja on parin dollarin hintaisena Kindle-versiona. Sanakirja on melkein poikkeuksetta parempi koneella kuin paperilla, ja kreikan kielessä on harmillisia kärpäsenlikoja (diakriittisiä merkkejä), jotka olisi oikeastaan nähtävä tarkasti ymmärtääkseen sanat. Eräskin prikku toisin päin ei tarkoita sen suurempia mutta toisin päin se on, istu ja pala, h-kirjain.

Lipsahtaen myyntipuheeseen kehun vielä Kindlea siitä, että Wikipedian ja sanakirjan voi asentaa tekstin ”taakse”. Esimerkiksi Balzac kiittää kauniisti. En minä edes aio opetella kaiken maailman kasvien ja eläinten kenties käytöstä jääneitä nimiä ulkomaan kielellä. Lisäksi englanninkielinen nimistö on surkean sekavaa verrattuna esimerkiksi suomeen ja ruotsiin. Silti innostun joskus juuri Balzacin kuvauksiin pörssikeinottelusta tai taseiden tohtoroinnista ja haluan ymmärtää tarkasti, miten temppu tehtiin. Silloin sanakirjaa tarvitaan.

Valitettavasti eilinen sanomalehtikolumnisti on oikeassa. Wikipedia-aate on hiipunut. Kohta kun käytännössä kaikki olivat luopuneet tietosanakirjoista ja varsinkin sellaisten tekemisestä, ainakin englanninkielisen Wikipedian taso on alkanut heittelehtiä hyvin ikävästi.

Tämän hetken suosikkeja ovat evoluutiobiologia ja arkeologia. Vähällä vaivalla voimme lukea myös suomeksi (Tieteessä tapahtuu), miten alan professorit rusikoivat toisiaan. Sama näkyy hyvin ikävästi Wikipediassa. Viimeksi katselin kysymystä kelttiläisten kielten leviämissuunnasta pronssikaudella. Tauti oli sama, jolla Amazon rahastaa – yleisöarvosteluissa on jotain aivan kusipäistä, tai sitten tolkutonta ja siten hyödytöntä ylistelyä. Kadun professori – minä – joka haluaa löytää hiukan vieraamman alan perusteoksen eli yliopiston kurssikirjan tapaisen esityksen, saattaa olla pulassa. En näet ihan usko, että 40 vuotta alan pääproffana Cambridgessa toiminut kirjoittaja olisi omalla alallaan täysi torvi.

Uskoon tulo

Nämä otsikkoni ovat keikailua. Tarkoitus kai on lyödä satunnainen lukija hepnaadilla.

Tuulilasi särähti pilalle. Halkeama näkökentässä. Ei hyvä.

Valitettavasti en saanut muistojen pankkitilille puolta autollista lasinmuruja. Karkaistuja tuulilaseja ei ole enää. Ei ole liioin sorapintaisia valtateitä. Silloin autosta löytyi vielä vuoden kuluttua pikkupojan sormenpään kokoisia lasin sirpaleita tai oikeastaan murusia.

Menen tästä kohta hakemaan autoani. Eilen mykistyin ihailusta. OP Pohjola sai verkoitse vahinkoilmoitukseni kello jotain ja tunnin ja neljänneksen kuluttua tuli tekstiviestinä tieto, että soromnoo ja omavastuu 150. En ole oikein tottunut näin ripeään toimintaan etenkään asiakkaan hyväksi.

Itse asiassa sain keittiöni itsemurhayrityksestä järjellisen vakuutuskorvauksen. Vakuuttaja, tällä kertaa If, yritti inistä jotain mittaustuloksista mutta tyytyi nopeasti osoittamani, remontin valvoneen rakennusinsinöörin puhelimessa kertomaan, ja se oli juuri oikea menettely, joka tietenkin loukkasi vanhaa juristia syvästi – menetellään järkevästi! Meidän virkatuomareiden vanha vaakunalause on ”miksi tehdä asiasta yksinkertainen, kun sen voi kehitellä niin ihastuttavan mutkikkaaksi”.

Kokemus on kuin aivoverenvuoto. Meillä on niitä suvussa. Vaikka ei uskoisi, että aivoverisuonia on olemassakaan, sellainen voi päässä paukahtaa, ja siinä sitä sitten ollaan, sen puhtaan kaulan kanssa.

Otsikkoni tarkoittaa kielikuvaa, jota papeilla ei ole pokkaa käyttää saarnoissaan. Uskoon tuleminen, joka voi koskea myös tiedettä tai valetiedettä, on luonteeltaan säröytymistä. Minulle on mieluisaa, että suomenkieleen keksittiin Otalan aikoihin termi, joka vie koviin esineisiin sovelletun sanan ”särö” äänen eli kuulemisen puolelle. Ja ainakin kyökkipsykologia omaksui ajatuksen ihmissuhteiden säröytymisestä.

Vaikka ei uskoisi tuulilasin olemassaoloon, käytännön johtopäätöksiä alkaa syntyä. Migreenikuvio ei ole silmissä eikä moottoritiessä, vaan lasissa. Itse olin kuin Tuomas-vainaja – apostoli – eli kävin työntämässä sormeni haavaan. Lasi suorastaan painui, vaikka Espoonlahden sillalta lentänyt irronnut nasta, jollaisen viaksi panin tapahtuneen, ei ollut tehnyt lasin pintaan kuin kolon. Muistin miten isoisä oli aina pysäyttänyt ja juossut tien poskesta autoa kivellä heittäneen kakaran kiinni ja taluttanut tämän korvasta kotiin kehotuksin ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joihin asia kenties antaa aihetta.

Voi olla, että tekniikan historiassa on virheitä. Asiaa harrastaneena ihmettelen vielä vain, onko totta, etteivät ihmiset oikeasti osanneet tehdä keksintöjä. Entä elleivät he halunneet? Jos joskus tapaan nämä etevät keskiajan aatehistorian tutkijat, muistutan heille mieleen, että ”uutuus” (novitas) oli keskiajan keksintö. Sen voi ajoittaa noin vuoteen 1070, ja varsinaisesti se tuli näkyviin lainopissa ja lainkäytössä. Ajatus oli kuohuttava: että aivan säädettäisiin ihan uusi laki! Laki ja perinne oli koskaan horjahtamatta käsitetty samaksi asiaksi ja kuohuttavimmillekin muutoksille haettiin juuret vaikka helvetin kuusesta.

Jos oma kulttuurimme on piilolasien aikakausi – niitä nyt ei olisi osattu ennen valmistaakaan, niin yhtä hyvin merkkikeksinnöksi voisi nimetä lämpölasin tai yleisemmin laakalasin.

Minun vuosisatani, vahvasti 1800-luvun värjäämä 1900-luku, tyytyi vielä huonosti valmistettuun kotimaiseen lasiin, jossa oli tyypillisesti juomuja niin että kun notkisti polviaan lasista katsoessaan, maisema vipatti. Vanhoissa akkunoissa oli kolme tai aikaisemmin kuusi ruutua, koska isommat olisivat olleet iljettävän kalliita, eikä niitä oikein osattu tehdäkään.

Edistymättömän maailman mielikuvituksellinen uutuus, siis todellakin 1100-luvun sensaatio ja goottilaisen katedraalin tunnus oli monivärinen, lyijypuitteilla koottu lasimaalaus (stained glass – la vitrail) yhdisti tekniikan ja taiteen tavalla, jota ei ehkä ole ennen nähty. Metallisuoloilla värjättyjen lasien kiinnittäminen lyijyllä ei ehkä ollut niin ihmeellistä, mutta sitä oli keino ratkaista valtavien rakenteiden oman painon ongelma ja samalla valon saaminen suuriin tiloihin.

En mene esittämään luultavasti virheellisiä väitteitä siitä, kuinka monta kerrosta esimerkiksi tiili kestää ennen kuin alin varvi alkaa murentua painon alla. Jotain sata kiloa neliösentti.

Sellaisina ihmiset halusivat nähdä – taivaan. Käykää katsomassa Chartres’n ruusuikkuna tai – tämä on vakava kehotus, Pariisissa Sainte-Chapelle (1248). Se on niin sopivasti siinä Notre Damen vieressä ja mielestäni sata kertaa ihastuttavampi kuin tuo valtakunnan virallinen kirkko kaikkine kummallisuuksineen ja ihmisvirtoineen. Kiven ja lasin musiikkia! 

Vaarinhousut

Unohtamassani seuraleikissä kysymyksiin oli kolme laillista vastausta, ei, juu, vaarin housut. Mahdollisen vitsin olen unohtanut. Samalla kun eduskunnan äänestyskoneen omituiseksi muuttunut, mahdollisesti ruotsin kieltä suosiva ”jaa” uudistetaan, ehdotan kunnioittavasti mietittäväksi, olisiko ”vaarinhousut” korvaava osion ”tyhjiä”. Tyhjä mikä tyhjä.

Venäjällä arvellaan tehtävän niin kuin Putin päättää. Tämä päätelmä kuuluu sarakkeeseen ”vaarinhousut”. Maassa pidetään vaaleja. Siellä, kuten Ukrainassakaan, yleisten vaalien merkitys ei ole sama kuin Lännessä. Kun Putin yllättäen kunnioittaa laillisilla vaaleilla valitun valtionpäämiehen asemaa, tämä ei välttämättä tarkoita sitä mitä luulisi.

Venäjällä on armeija eli sotavoima. Se on tiettävästi maailman suurin ja sen iskukyky on kahden maailman parhaan luokkaa. Käytettävissä on edelleen ydinaseita kaikkiin tilanteisiin. Siviilimiehen käsityksen mukaan napajään alla liikkuvat, taistelukärjillä varustetuin sukellusveneitten torjuminen ei ole mahdollista.

Venäjän asema perustuu ensi sijassa sotavoimaan. Rosvovaltioiden, kuten Pohjois-Korean, kansainvälinen ongelma on huono talous yhdistettynä hyvään aseistukseen.

Kun sotavoima on noin tärkeä, sillä on poliittinen tahto.

Menneen ajan suuret diktaattorit joutuivat kehittämään aivan uusia menettelytapoja suhteessaan kenraaleihin ja marsalkkoihin. Stalinin ratkaisu oli puna-armeijan puhdistus, jossa kaatui muun muassa maan sotapäälliköistä etevimpänä pidetty Tuhatshevski.

Puhdistuksista uskaltaa sanoa tässä vain, että syytökset olivat selvästi perusteettomia. Todisteina esitettiin mm. vehkeilykirjeitä, joiden väitetyt kirjoittajat oli kirjoittamishetkellä jo ammuttu.

Johtopäätös on että armeija vaikutti Stalinin johtamalla valtaeliitille uhkana. Tästä johtuu, että armeijalla oletettiin olevan poliittista merkitystä ja tuo edellyttää, että ainakin korkeiden sotilaiden poliittinen tahto otettiin huomioon. Samaa osoittaa myös politrukkien harjoittama valvonta eli puolueen työntekijöiden työntäminen yksikkötasolle.

Hitlerin valtaan nousussa hämmästyttää myös hänen taitonsa alistaa armeija. Korkein sotilasjohto teki saman virheen kuin poliittinen johto. Se arveli voivansa edistää etujaan ja kohentaa asemaansa käyttämällä hyväkseen tätä yllättäen esiin noussutta poliittista tulokasta. Tuon virheen teki myös Hindenburg.

En alkuunkaan tiedä, mihin Putinin asema perustuu, mutta en osaa kuvitella, että tuo asema olisi mitenkään riippumaton sotavoimasta. Jäljistä päätellen Gorbatshov yritti käyttää valtaa armeijaa laiminlyöden ja samoin ehkä Jeltsin.

Jopa sellaisessa maassa kuin Yhdysvallat armeijan merkitys myös sisäpolitiikkaan on suuri. Olen näillä palstoilla joskus esitellytkin julkista tietoa armeijan suorista vaikutuksista informaatioteknologian kehitykseen sekä Kaliforniassa että muualla.

Omaksikin yllätyksekseni jatkuvasti esiin nostamani Saksan yksi monista yhteiskunnallisen järjestelmän onnistumisista näyttää olevan armeija. Tärkeät ratkaisut nähtävästi todella tehdään hallituksessa ja pankeissa. Armeija, kiitos Naton eurooppalaisen siiven, näyttää todella tyytyvän toimeenpanijan rooliin. Samaa voi onneksi sanoa Suomesta, jossa upseerikunta on ollut kiitettävän lojaalia.

Ukrainan Krimilä merivoimilla näyttää olevan todellisia ongelmia epäselvässä poliittisessa tilanteessa. Itse arvion puheet kielistä ja kansallisuuksista toisarvoisiksi. Myös EU on Mustalla merellä, ja Dardanelleja edelleen vartioiva Turkki kuuluu Natoon.

Tämä tuli mieleeni television kuvista Perkjärven leirialueelta. Niissä Putin tutustui ammuntoihin yhdessä upseereiden kanssa. Kuinkahan paljon siellä on tätä nykyä rautaa ja erilaisia mielenkiintoisia aineita maaperässä? Perkjärvi oli myös ennen sotia kenttätykistön tärkein harjoituspaikka, oman aikansa Rovajärvi.

Eräässäkin sotaviihdeteoksessa mainittiin, miten ratkaisutaisteluissa 1944 Suomen tykistö ampui tuolla seudulla tarkasti – ilman tulenjohtajia. Kenttätykistössä kaikki eversteistä korpraaleihin osasivat harjoitusalueen koordinaatit ulkoa. Ne oli mitattu kahden vuosikymmenen aikana niin moneen kertaan.

Kuvia

Pari päivää sitten kommentissa viitattiin saksalaiseen elokuvaan vuodelta 1918:

http://www.filmportal.de/node/74721/video/1215495

Siinä on 14 minuuttia Saksan Itämeren divisioonan matkasta Saksasta Hankoon ja siitä Helsinkiin. Välillä tehdään ruumiita. Päätteenä on ohimarssi. Mannerheimia ja usein mainittua talonpoikaisarmeijaa ei nähdä, suojeluskuntalaisia lierihattuineen kyllä, ja saksalaisia tietysti. Nykykatsoja ällistelee katuyleisöä – täysin tunnistettavia ihmisiä, jos vain tuntisi.

En ollut koskaan kuullutkaan tällaisesta elokuvasta. Se ei ole millään muotoa vanhinta uutiskuvaa Suomesta, mutta hämmästyttää se. Kuva on niin hyvää, ja kaikesta näkee, että asialla ovat olleet ammattimiehet. Aiheena on nytkin ajankohtainen ”avustus”, ja ajateltuna kohteena kai lähinnä saksalainen kotirintama ja varmaan suomalaisetkin. Varmaan filmiä katsottiin Helsingissäkin. Alun sotalaivat ovat hyvin vakuuttavan näköisiä.

Tämän hetken Suomessa ei kai tarvitse selittää, että tuo saksalaisten retki ei tietenkään ollut pyyteetön, vaan aivan helposti käsitettävä osa maailmansodan loppuvaihetta. Saksalla oli tarve pitää silmällä Venäjää, jonka kanssa oli lopetettu vihollisuudet 3.3.1918. Ongelma oli ajankohtainen: mikä on Venäjä?

Suomi oli Saksan määräysvallassa ja valitsi sieltä kuninkaankin. Puhe Saksan siirtomaasta ei ole yliampuvaa. Mannerheim vastusti koko hanketta ja erosi toukokuun lopussa. Vaikka voitettujen punaisten käsittely oli suomalaisten vastuulla, kesän nälkäkatastrofin taustalla oli myös suuri poliittinen ja hallinnollinen sekaannus.

Maahan oli siis tilattu vierasta sotaväkeä, ja vielä äskeiseltä viholliselta. Sitä ennen oli perinpohjaisesti koulutettu sotaväkeä vihollismaassa. ”Suomi” ei osallistunut maailmansotaan, mutta suhteessa ulkovaltoihin olimme tietysti Venäjän keisarikunnan osa, ja tuo 1917 kukistunut keisarikunta puolestaan oli sodassa Saksan keisarikunnan kanssa.

Tilanne kieltämättä muistutti vuosia 1941 ja 1944 ja jossain mielessä Ukrainaa nyt. Venäläisiä sotilaita oli, mutta sotaväkeä ei. Tämä voi kuulostaa sekavalta. Se onkin viesti. Tilanteet ovat joskus niin mutkikkaita, että vielä lähes sadan vuoden kuluttua tuntuu epäselvältä, kuka oli milläkin puolella.

Neuvostoliittoa ei ollut vielä olemassa, ja maa oli juuri luistamassa omaan sisällissotaansa, josta tuli pitkä ja verinen. Saksa arveli aiheellisesti voittavansa maailmansodan myös lännessä, mutta hävisikin sen saman vuoden 1918 syksyllä. Vaikka sotilaallinen tappio oli selvä, tuo sekaannus antoi Saksassa aiheen ”tikarinisku selkään” –tulkintaan, jolla puolestaan oli keskeinen sija natsien ajattelussa. Armeijaa ei muka ollut lyöty, mutta kotirintama eli sosialistit ja liberaalit pettivät. Nykyisen ulkomaalaisen on vähän vaikea ymmärtää tuota tikariniskua. Sen jälkeen kun Yhdysvallat toi Eurooppaan jalkaväkidivisioonan päivässä, sodan lopputulos oli selvä.

Suomalaiset, kuten Paasikivi ja Svinhufvud, saattoivat silloinkin sanoa, ettei valinnan varaa ollut. ”Joku muu kuin Venäjä” on historiamme suuri yhteinen nimittäjä.

Kirjoitin jo pari kuukautta sitten (10.11.2013) tähän kysymykseni: entä jos seuraava suurvalta ei olekaan Kiina, Intia tai Brasilia. Entä jos se on Saksa? Kysymys nousi kuivan asiallisesta historiateoksesta (Brendan Simms ”Europe. The Struggle for Supremacy. 1453 to the Present”).

Viime viikkojen tapahtumat pakottavat uudistamaan kysymyksen. Siihen tähtäsin puhumalla Natoon liittymisestä, jota en ole ennen kannattanut. Olisiko meillä pieni taittovirhe suhteessa angloamerikkalaisiin valtioihin, siis Isoon Britanniaan ja Yhdysvaltoihin? Saksan etupiiriin olemme kuuluneet sata vuotta, kulttuurisesti kaksisataa vuotta, taloudellisesti paljon pidempään. Tämä asia unohtui, kun 1945 käsitettiin, että Saksa oli mahdollisesti maailmanhistorian hirvittävin valtio, ja talous, kieli ja kulttuuri unohdettiin tuon myötä. Mutta Englanti on ollut johdonmukainen suhteessaan meihin. Sitä ei kiinnosta, ei todella vähääkään, ei edelleenkään.

Kun Yhdysvalloilla on Norja, se ei tarvitse meitä. Saksalla on nyt imperiuminsa eli EU ja väestöpohja. Saksalla on toimiva poliittinen ja kaupallinen järjestelmä. Euroopan kartasta näkee, että kun sodan aikana oli ”Kursk salient” eli Kurskin sillanpää, joka hoidettiin asianmukaisesti, nyt on Länsi-Ukrainan sillanpää. Pyydän ukrainalaisilta anteeksi, mutta valtion malli vaikuttaa ongelmalliselta. Kartta kielisuhtaista ja kansanryhmistä viittaa samaan. Noinkohan riita pannaan kirjaimellisesti halki? - Venäjän ja ukrainan puhujat muuten ymmärtävät toisiaan auttavasti, mutta kielten sanastosta vain alle 2/3 on päällekkäistä.

Tieto

Sillä ei ole oikeastaan väliä, kuka on oikeassa. Yhteiskunta kaikkineen poikkeaa niin paljon matematiikan valtakunnasta. Yhtälön voi ratkaista tai ei voi. Kun epäselvää on sekin, mitä suureita yhtälöön on sisällytettävä, ratkaisua on turha tavoitella. Tämä tarkoittaa sotilaallisia ja yhteiskunnallisia kriisejä.

Ukrainasta emme tiedä paljonkaan uskottavaa. Johtaville poliitikoille on kunniaksi, että he myöntävät tämän todeksi. Niinistö tosin oli poikkeuksellisen huono; lieneekö joutunut Utvasta kylmiltään kameran eteen.

Taas kerran Tuomioja, joka ei nauti puolueessaan poliittista kannatusta, tuntuu olevan ykkönen. Hän ei sano liikaa eikä liian vähän.

Jos joku ihmettelee, niin tällaiseen arvioon eivät vaikuta asianomaisen mielipiteet eikä hänen henkilönsä. Ammattimiehen arvostelee työ.

Tänään haluan esittää jälleen epämiellyttävän ajatuksen.

NSA eli Yhdysvaltain National Security Agency eli vakoilu tietää, mitä Ukrainassa tapahtuu ja mitä Krimillä on meneillään. Ainakaan näin vähässä ajassa liikkuva jalkaväki ei kykene kiertämään korkeatasoista verkkokuuntelua eikä havainnointia.

Kuten edelleen, Venäjän sotilaallista viestiliikennettä seuraa Naton ja USA:n lukuun Ruotsi, joka taas tällä hetkellä harjoittaa tuota toimintaa laillisesti.

Kun Ruotsi on selvillä, myös Suomessa on tietoa enemmän kuin yleisölle kerrotaan.

Monia kansalaisia vainoaa kysymys, onko tästä tosiaan tulossa sota ja jos on, mikä se vaikutus on meillä. Tänään maanantaina ja eilen olemme saaneet hyvin epämääräisiä vastauksia.

Koska johtavat poliitikkomme eivät ole aivan niin taitavia kuin itse haluaisivat olla, heidän olemuksensa ja ruumiin kielensä lisää hiukan pelkoja. Juuri tuollaisilta näyttävät ja kuulostavat henkilöt, jotka tietävät jotain mutta eivät halua lietsoa levottomuutta.

Ja se epämiellyttävä ajatus: näin on hyvä. Jos ”Mainilan laukaukset” ammutaan, on peräti hyvä, että ne kuullaan monissa maissa.

Olisimmeko hetkeksi unohtaneet, että valtioiden harjoittama urkkiminen kohdistuu muuallekin kuin omiin, epäilyttäviin kansalaisiin ja valtion läpi matkustaviin?

Vakoilun eli tiedustelutoiminnan tehtävä on selvittää uhkatekijöitä. Uhkatekijöitä ovat valtion ja sen kansalaiset vaarantavat ilmiöt.

Myös Suomella on itsenäisyytensä ajalta hyvin ikäviä kokemuksia sotilastiedustelun laiminlyönneistä. Esimerkiksi talvisota ja pohjoiset hyökkäyssuunnat yllättivät sekä poliittisen että sotilasjohdon, ja kesän 1944 suurhyökkäyksen aiheuttamasta yllätyksestä keskustellaan vieläkin. Ja Vaasasta soitti 1940 maaherra Helsinkiin ja ihmetteli, että kun tänne tulee saksalaisia sotilaita.

Edellä olevaa ei saa lukea laittomuuksien hyväksymisenä eikä urkintatoiminnan siunaamisena. Nyt vain tuntuu olevan sopiva hetki huomauttaa, että valtioiden, kuten esimerkiksi Yhdysvaltojen, harjoittama vakoilutoiminta voi olla hyvin hyödyllistä ja ihmishenkiä säästävää.

Keskustelussa on puhuttu jatkuvasti terroritoimista ja niiden ehkäisemisestä. Nyt Moskova on kai puhunut terroristeista, joiden väitetään olevan liikkeellä kukaties Kiovassa.

Kyberhyökkäyksiä ei ehkä pahemmin tarvita. Asianomaiset käyvät kokemassa kyberverkot, joita on laskettu kaikille matalikoille normaalissa järjsetyksessä. Kuvassa on amerikkalainen NCA:n päämaja Marylandissa.

Nato

Kaikki eilen kirjoittaneet tuntuvat olevan samaa mieltä. Ukrainan ja Krimin tilanne ei ole vakaa, vaan vakava.

Venäjä on esittänyt tänään sunnuntaina politiikkansa, jota on sovellettu myös Suomeen pienissä asioissa. Venäjällä olisi oikeus suojella kansalaisiaan myös vieraalla maalla, ja tässä tapauksessa asevoimin.

Siihen on vastattu heti, että tulkinta on oikeudeton. Tässä vastataan, että tulkinta on lisäksi järjetön. Tuo ajatus perustelisi esimerkiksi Venäjän hyökkäyksen Los Angelesiin, puhumattakaan Helsingistä. Venäläisiä on. Pelkkä väite, että heitä uhataan, tavalla tai toisella, johtaisi väkivaltaan eli sotatoimiin.

Nyt on hetki Suomen yrittää liittyä Natoon, tunnustautua länsileiriin, EU nimenomaan mukaan luettuna, ja suunnistautua Yhdysvaltojen mukaan.

Suomi on suoriutunut hyvin pitämällä kiinni etenkin maanpuolustuksesta yleisen asevelvollisuuden kautta. Vahingossakaan ei ole sanottu, ketä vastaan puolustaudutaan ja mihin vaivalloista ja hintavaa armeijaa tarvitaan.

Sitä tarvitaan Venäjää vastaan.

Sotilaallisia näkökohtia ei oikeastaan ole olemassa. Väitettyjen sotilaallisten päämäärien palauttaminen taloudellisiksi laskelmiksi on perusteltua, vaikka se on sinänsä usein virheisiin johtavaa reduktionismia. Mielestäni edes talibanien ja lukemattomien jihadistien menettelyn taustalla ei ole uskonto eikä isänmaallisuus, vaan pyrkimys valtaan, ja vallan äidinkieli on raha.

Lopettelin eilen Abulafian isoa Välimeren historiaa. Suuri islam ja sitten sitäkin vahvempi Turkki eivät koskaan valikoineet kohteikseen kirkkoja eivätkä luostareita keskiajan ja uuden ajan alun ristiretkillään uskottomia koiria vastaan. Kohteet olivat kaupunkeja ja muita kauppapaikkoja.

Krim oli Katariina Suurella tietoinen valinta. Sen valloittamisen jälkeen Venäjä oli nopeasti mukana Maltalla. Sen jälkeen Krimistä käytiin sotia. Yksi niistä oli Suomeakin läheltä sivunnut Itämainen sota 1800-luvulla. Krimin lähellä ovat kuuluisat Mustan mullan alueet. Venäjän elintarvikkeista on tällä hetkellä yksi kolmasosa tuontitavaraa. Agribisnes suuntautuu muun muassa ukrainaan. Sijoittajina ja kehittäjinä ovat länsimaiset voimat.

Historia on paha ja pilkallinen kuin Jumala. Panssarilaiva Potemkin oli ankkurissa Sevastopolissa. Odessa on rannassa, matkan varrella Kieviin mentäessä. Siellä ovat ne portaatkin, ja lastenvaunut, ja silmälasit.

Tässä hahmotelmassa on paha puute. Neuvostoliiton romahtaessa Ukrainassa oli kolmannes maan ydinaseista. Ukraina on ollut ja ehkä on edelleen ydinaseeton valtio. Onko sen alue yhdentekevä Venäjän ydinpelotteen ja torjuntajärjestelmän kannalta, sitä en tiedä. Arvaisin että taktisen ydinaseen kannalta Ukrainan alue olisi edelleen hyvin tärkeä.

On sanottu, että Venäjä tarvitsee näennäispuolueettomia maita, kuten Sveitsin ja Suomen. Siinä on se ongelma. Kun tilanne muuttuu, se ei enää tarvitse.

Tällaista kirjoittelua voisi sanoa Venäjälle vihamieliseksi. Tarkoitukseni on toinen. Haluan ymmärtää, samalla tavalla kuin lääkäri haluaa ymmärtää mielisairasta.

Tähänastisissa tilanteissa on yksi hurja seikka, jota ei ehkä ole osoitettu sormella. Missä on Saksa? Puolin ja toisin myönnetyn mukaan Saksa on Venäjälle elintärkeä sekä ostajana että myyjänä ja lisäksi rahoittajana. Saksan sisäpolitiikkakin toimii lähes yksimielisesti tuollaisen kompassin mukaan. Vaikka riitä olisi Kreikasta, Saksassa ajatellaan Venäjää, maakaasua ja öljyä sekä vientiteollisuuden markkinoita.

Nyt kun pian krooniseksi muuttuva konflikti on alkanut juuri niillä alueilla, joista Saksassa haaveiltiin jo 1920-luvulla, välittömät seuraukset osaa jo sanoa. Sota on ollut aina hyvä myynninedistäjä. Sekä Euroopan että Yhdysvaltain finanssikriisit saavat tänään odottamattoman käänteen. Tämä koskee myös Suomea. Länsi ei sekaannu sotilaallisesti, koska se ei pysty ja sen vuoksi ei halua.

EU-skeptinen politiikka näivettyy nopeasti. EU on muita kuin väkivaltaisia ratkaisuja etsivä ja siksi hyvin kankea ja ikävä järjestö, jonka kansansuosio riippuu taloudesta. Kun talous käynnistyy, suosio nousee.

Ja Ukraina itse? Sen paras vientituote lienee konkurssi, jonka levittäminen Venäjälle onnistuu ponnistuksitta. Ja se puolestaan on myös Suomen vaara.

Aseasu

Ei tiedä, mitä Mustanmeren rannoilla tapahtuu. Jos järkevä päättely toimisi, siellä ei tapahtuisi mitään kovin erikoista, koska kenelläkään ei ole halua sotia eikä pitäisi olla syytä.

Järkevä päättely ei toimi. Kommenteissa mainittiin perustellusti Tshekkoslovakiasta 1938. Silloin Saksan tarkoitusperiä ei arvattu eikä tekoja osattu ennakoida. Nyt ainakin Putin kantaa julkisesti suurta huolta ”naapurialueista”, mutta mitä se tarkoittaa, siitä ei ole oikein tietoa.

Kun raskaasti aseistautunut maa köyhtyy, silloin on vaara käsillä. Tilanne on suunnilleen sama kuin palkkasoturijoukko odottamassa rahojaan ja ruokaa, aseet valmiina.

”Asemies” on uusi, sopiva käännös sanalle ”warrior”. Uudet sanat tarvitaan uudenlaisten ryhmien nimiksi.

Sotaviihteensä lukeneet tietävät, että 1939 syksyllä riveihin kutsutuille oli jakaa pahimmassa tapauksessa vain kokardi, joka kiinnitettiin lippalakkiin. Ja miksi? Yksinkertaistuksen mukaan ilman valtion merkkiä eli kokardia pyssyä paukuttelevat sai tappaa tavattaessa, koska he olivat jotain muuta kuin sotilaita. Sotilaat piti antautumisen jälkeen säilyttää hengissä.

Jotten kompastuisi kieleeni kirjoitan lähinnä kokardeista ja asepuvuista. Joku on Ukrainassa miehittänyt jotain, mutta siitä ei ole tietoa, kuka.

Huomiota kiinnittää, että esimerkiksi lehdissä ja radiossa 1.3. aamusella toistetaan, ettei ole ainakaan luotettavaa tietoa, ketä Krimillä toimivat asemiehet ovat. Kun näin on, puvusta ei voi päätellä mitään, eikä kokardeja taida olla. Tilanne ehkä kertoo jotain oleellista ajastamme.

Vakinaisten asevoimien sotilaat olivat 250 vuotta pukeutumisessaan koreiluhaluisimpia kuin pahimmat seurapiirikaunottaret. Meilläkin Suomessa oli kaksi esimerkkiä. Lappeenrannan rakuunat, etenkin heidän upseerinsa, käyttivät aika merkillistä vaatepartta. Muu armeija kenraalit mukaan luettuna tyytyi periaatteessa yhtenäiseen formuun, mutta iltavoimilla oli oma asepukunsa (m/22), joka muistutti kiusallisessa määrin myöhempää SS-joukkojen asua. Vaikutelmaa ei ehkä parantanut ilmavoimien merkki, paljon keskustelua herättänyt hakaristi. Musta SS-asu oli, kuten aikaisemmin on jo kerrottu, itsensä Hugo Bossin käsialaa. Boss ei liene silloin eikä nyt keskittynyt naamioasuihin. Näin voi sanoa, vaikka miehen tumma puku on ollut hyvin pitkään hyvin tehokas naamio. Tätä nykyä siistin mustan puvun käyttäjää luullaan ruumisarkkuliikkeen työntekijäksi.

Ensimmäisen maailmansodan saksalaisten asepuvussa piikkikypärä oli merkillinen. Taisteluissa todettiin, ettei sillä piikillä ollut mitään käyttöä, mutta tiellä se oli. Aikanaan tieto tavoitti päättäjätkin. Samaan aikaan Britannian siirtomaajoukoissa upseerit käyttivät valkoista hellekypärää, jonka väitetään helpottaneen tarkka-ampujien työtä suuresti. Kokeneimmat ampujat pääsivät isoilla kivääreillään lähes kilometrin matkalta tyydyttävään tarkkuuteen.

Suuri muutos muualla ja Suomessa on tämä maastopuku tai naamiopuku, joita esiintyy tänään Krimillä. Hitler ja Stalin ja heitä ehkä myötäillen monet kolmannen maailman johtajat käyttivät asemaansa korostaakseen sotilasasua ilman koristeita. Nykyisin maastopukua käyttävät sotilaat, lähes-sotilaat ja siviilit. Asua ajatellen sotilasosastolta näyttävä joukko saattaakin olla hirviporukka.

Aivan yllättäen taistelutehtäviin ja maastoon suunniteltu asu onkin käytössä kaikilla kasarmeilla. Meillä sitä näkee jatkuvasti junissa ja raitiovaunuissa. Toivottavasti se on mukava. Minulla ei ole asiasta lähempää tietoa.

Muotisuunnittelijat ja etenkin tekstiilipuolen tekijät jäävät varjoon; U.S.A. lienee käyttänyt useita miljardeja sekä virallisen että epävirallisen naamiokuvioinnin kehittämiseen. Lähemmät tiedot löytyvät helposti verkosta.

Kuvioinnista on uhattu nostaa tavaramerkkioikeudellinen riita. Kas kun ei tekijänoikeudellista. Kuviointi lienee vaikea tehtävä. Arkioloissa en osaa pitää sitä kauniina

Mielenkiintoisesti musta väri puuttuu naamiokankaasta. Tiettävästi se voisi olla hyvinkin räikeä hämäränäkölaitteilla tarkasteltuna.

Kuvat ja uudet nimitykset löytyvät osoitteesta

http://www.puolustusvoimat.fi/wcm/a34340004360738ea9b1f9a0834f94dd/sotilas-_ja_virkapukunormit_01052010.pdf?MOD=AJPERES

Kapiaisten ei näemme kuulu tulla televisiostudioon naamiopuvussa, paitsi vallatessaan sen.

Kuorot huutelevat

Pääsiäiseen ei ole enää kahta kuukautta. On aika panna passiot pyörimään. Pikkupojat ovat kuulemma pääsemässä laulamaan, joten tällä kertaa täytynee laittautua kirkkoon.

René Jacob, joka aloitti passiossa kotikaupungissaan Gentissä aivan tuon kuvan esittämän maalauksen vieressä poikasopraanona ja jatkoi kontratenorina ja myöhemmin kuorojohtajana, on uuden levytyksen takana (Harmonia Mundi).

Kun minulla on näitä Matteus-passion kokonaislevytyksiä vasta 20, piti hankkia tämäkin, ja Chaillyn itsessään Tuomaskirkossa paikallisten kanssa valmistama versio.

Seurasin alkutekstiä. Kyllä Luther on tietoisesti tai tietämättään ottanut huomioon tekstin rytmityksen. Kreikan kielessä on niitä pitkiä sanoja, jotka Bach on sitten sijoittanut saksan kielenä evankelistan suuhun. Hymeis skandalistheesesthe – te loukkaannutte (minuun). Saksan kirjallinen läpäisyvoima ei ole parantunut Lutherin päivistä. Esimerkiksi Korintolaiskirje, joka tunnetaan hääseremoniasta, tahtoo mennä päähän. On se niin rajun hellä.

Ensin luulin, että Jacobsin levyssä on jotain vikaa, ja sitten, että äänityksessä. Olin utelias kuulemaan, miten suomalaiset Topi Lehtipuu ja Arttu Kataja veisaavat. Etenkin Katajan ääni tuntui tulevan kovin kaukaa.

Vihkosesta ilmeni, että tämä juuri on tarkoitus. Samalla kävi ilmi, miksi solisteja on sellainen liuta. Heitä on kahdet.

Jacobs perustelee uusimman tutkimuksen tiedoin, että tapa sijoittaa ne kaksi, oikeastaan kolme kuoroa vierekkäin, ei ole oikea. Levytyksessä on toteutettu sellainen ajatus, että ne kaksi kuoroa olivat kirkon päissä, todella etäällä toisistaan. Tuomaskirkko on 50 metriä pitkä ja 25 metriä leveä.

Ennen vanhaan tuossa kirkossa oli kahdet urut. Urkuja on levyllä kaksin kappalein. Lisäksi Jacobs on korvannut passion säestyksissä tavallisen cembalon luutuilla. Levyllä solisti ja kuoro kertovat tarinaa alttarilta ja toiset kauhistelevat ja kommentoivat kuulemaansa kapellimestarin selän takaa.

Siinä on kapellimestarilla tekemistä, vaikka kuorotkin ovat maailman huippua. Jos aivan rehellisesti sanon, niin iskutuksessa ja joissakin sisääntuloissa oli kyllä ihan pientä sanomista. Vertauskohtana tulee äkkiä mieleen ainakin Harnoncourtin uusin passio-levytys, jossa äänellä on tilaa soida ja wieniläiset osoittavat, miten kaikki tehdään todella viimeisen päälle. Jos joku tämän lukiessaan kohtaa saman kapellimestarin toisen levytyksen, kavahtakoon. Se vanhin passio-levy on menneeltä ajalta, jolloin naisia ei huolittu mukaan laulamaan ja barokkisoittimia soitettiin raapimalla. Paljon on onneksi muuttunut.

Valokuvista päätellen Leipzigin Tuomaskirkko on ollut aika kummallinen tila. Kapeassa ja korkeassa holvistossa kaiut ovat varmaan kiertäneet ihmeellisesti. Liittoutuneiden ilmavoimien ponnistusten 1943 johdosta rakennus ei ole kovinkaan sama kuin 1700-luvulla, vaikka se on rakennettu uudelleen. Yksi lehterikin puuttuu.

”Autenttisuuden” etsiminen ei ole tällaisessa musiikissa erikoisen järkevää. Sitä on lupa miettiä, milloin teos esitetään ”oikein”. Mielestäni paljon tärkeämpää on kuunnella ja seurata, miltä musiikkiteos tuntuu. On se niin tunteen asia.

Klempererin levyn musiikkiin ja eräisiin muihin on hyvä kääriytyä. Sitä vastoin esimerkiksi joidenkin suosikki, Joshua Rifkinin versio on niitä, joita en kuuntele mielellään. Tämä henkilö päätteli, että nuo kaksi passion kuoroa olivat nelihenkisiä eli siis soolokvartetteja, ja solistit saavat hoitaa senkin puolen. Tulos on mielenkiintoinen ja hyvin puhdas, mutta…

Clara Schumannin väitetään nostaneen kytkintä kesken sen kuuluisan esityksen, jolla Felix Mendelssohn toi Berliinissä Matteus-passion sadan vuoden tauon jälkeen yleisön tietoisuuteen ja suosioon. ”Siinä on niin paljon ääntä ettei musiikki kuulu”, hän ehkä sanoi. Kuulostaa andekdootilta. Mutta tietenkin Mendelssohn toimi aikansa tavan mukaan ja onhan siinä eroa, onko laulajia ja soittajia tuhat vai sata vain neljäkymmentä.

Ehdottaisin lukijoille, että passiot voisi irrottaa pääsiäisperinteestä. Kun kysymyksessä on selvästi maailman rikkain musiikki, jota voi esittää lukemattomin tavoin ja keinoin, miksi ei nauttisi siitä esimerkiksi pitkin keväistä talvea. Ja kommenteissa esitetyn kanssa olen samaa mieltä. Jos sinne autiolle saarelle saisi viedä mukanaan vain yhden kappaleen, kyllä se olisi tämän passion ”Erbarme dich”.

Niin – ja suomalaiset esiintyvät edukseen. Suositellaan. Kaupassa on ”tavallisia” levytyksiä kosolti. Älkää kuitenkaan sitä Karajania ostako. Se on niin oopperaa.

Ei sovi seinillekään

Otsikon sanonta merkitsee ”on täysin sopimatonta”. Porthanian alakerran miestenhuoneen erillistila oli ilokseni pitänyt pintansa ja seinille sopii. Se on ollut pitkään merkittävä platformi eli alusta. Internetin ajatus toteutettiin siellä kauan ennen digitaalisuutta aivan analogisesti kuulakärkikynällä oveen, tarvittaessa seinän kaakeleille jatkaen.

Sukupuolielämän huippujen ja alakuolokohtien sijaan ruotsin kielen asema maassamme näyttää saavan siellä suurinta huomiota. Mielipiteiden vaihto oli vilkasta.

Räpyttelin silmiäni, kun muistin. Isoissa tenteissä oli kusikummit, yleensä aina assistentteja. Suorituspaikka oli Porthania ykkönen, iso sali. Ja mieleen nousivat siviili-, hallinto- ja finanssioikeuden tentit. Ainakin kahden viimeksi mainitun alan koukeroisimpiin sääntöihin tuntuu iskostuneen vakinainen virtsan haju lähes viidenkymmenen vuoden takaa. Olin tänään tullut junalla arvellen, että ehkä juuri tämä päivä on 50-vuotis taiteilijajuhlani. Silloin saavuin eri junalla samalle rautatieasemalle ja tiesin, että edessä olisivat arvaamattomat kohtalot. Tiedekunnan pääsykokeesta en muista mitään, paitsi kirjat, Wrede ja Merikoski. Makkaratalon paikalla oli Skoha, väittää muistini, ja WTC:n kohdalla Kestikartano, jossa tarjottiin kansallispukuisia ruokia.

Yliopisto ei tehnyt silloin sanottavaa vaikutusta, mutta nyt teki. Oli myös hyvin helppo loihtia mieleen muistettujen ihmisten soihtukulkue. Opettajistani laskeskelin joka ainoan kuolleen. Opiskelutovereiden nimiä ja kasvoja pulppusi mieleen. Ajattelin että onni, kun tässä laitoksessa ei järjestetä luokkajuhlia. Ei niissä koulun juhlissakaan tiedä, mitä sanoisi. Korkeintaan että oletpa sinä muuttunut, tai toisaalta et, valitettavasti. Ja sellaisen lauseen jälkeen kaikilla olisi paha mieli. Ei sellainen sovi seinillekään.

Pelkäsin jopa kadulla hiukan poliisia. Harjoitin nimittäin asiatonta oleskelua. Jatkuvasti olen ollut kaupungilla joko menossa johonkin tai sitten tulossa. Tällä kerralla mielessä oli päällimmäisenä koeajaa tätä jalkaa, jossa on ollut sitä tulehdusta, johon on syöty penisilliiniä. Oma henkilökohtainen lenkkipolkuni on Helsingin Aleksanterinkatu, ja jos mieleen tulee huvitella aivan holtittomasti, tarjolla on Kruununhaka hämmentävinä pikku liikkeineen.

Tiedän ihmisiä, jotka ovat viettäneet 50 vuotta kellon ison ja pienen viisarin välissä, enkä halua kannattaa edes järjestettyä lomailua. Kun en viitsi polkea toisten reviirille, en halua Baudelairen varpaille. Mielestäni ”flaneur” on päätoiminen vetelehtijä, joutilaan luokan edustaja. Hampparoiminen muuten vain tuntuu sitä vastoin puolustettavalta.

Porthanian kirjakauppa on tällä hetkellä nimeltään ”Rosebud”. Niinpä siellä noin sadan DVD-levyn valikoima oli aika kiistattomasti historian sata parasta elokuvaa, Vittorio de Sicaa ja sellaista. Mukaan lähti pari Tsapea, jotka eivät aina selviydy kotona hyllyssäni jälkeläisten vierailuista.

Kirjakauppa on alan ihme, Liken omistama. Aina kun olen ajan kanssa maajalassa kaupungilla, silmään sattuu Liken kirjakauppa, ja seuraavalla kerralla sitä ei enää ole. Syy ei ole taikuus, vaan myymälöiden muuttaminen tai lopettaminen. Itse kustannusliikkeen myyminen Otavalle joitakin vuosia sitten oli aivan ällistyttävä veto, ja toivottavasti onnistunut. Minusta se suoraan sanoen kuulosti samalta kuin setämiesten jousikvartetti olisi lyönyt hynttyyt yhteen kellariloukossa harjoittelevan raskaan metallin yhtyeen kanssa.

Kirjojen valikoima oli mykistävä. Tein muistiinpanoja mieleeni samalla kun koetin rajoittaa ostoksia kohtuulliseen määrään. Akateemisessa tahtoo lompakko nyrjähtää. Erinomaisia kirjoja on niin paljon. Täällä kirjat olivat vieläkin erinomaisempia, mutta niitä oli rajallisesti. Yleiskatsaus syntyi. Niinpä kävi ilmi, että olen ollut väärässä – Suomessa julkaistaan aika paljon korkeatasoisia tietokirjoja sekä alkuperäisinä että käännöksinä. Kun ajattelee markkinoiden pienuutta, tilanne on jopa rohkaiseva. Joku voisi heittäytyä ylpeäksi.

Suuri muutos, joka on aiheuttanut minulle taittovirheen, on kustantajien jako suuriin ja muihin. Suuria oli ennen kolme ja pieniä viisi. Muita ei tarvinnut ottaa huomioon, koska ne eivät merkinneet mitään. Pikku liike ja omakustanne olivat polttomerkkejä. Kirjakaupan asiakas näki niistä, että käsikirjoitus ei ole kelvannut kenellekään kunnialliselle kustantajalle. Toisaalta olen itse ollut huokailemassa kustannusliikkeessä, kun oli julkaistava jonkun pöljän professorin täysin tarpeeton tekele. Niitä sitten julkaistiin.

Nyt sekä tuotanto että jakelu ovat siis sirpaloituneet. Jos kirja selvittää asiantuntevasti antiikin historiaa, se ei enää olekaan itsestään selvästi WSOY:n, koska itsestään selvää WSOY:tä ei enää ole. Katsokaa vaikka Bulevardilla. Voi olla, että joku kerta lankea polvilleni Uudenmaankadulla kilpailijan kirjamyymälän kohdalla kuin kiovalainen mellakkapoliisi.

Lukija huomaa, että karttelen ajankohtaisia aiheita, joista kaikki kirjoittavat. Yksi sellainen on Upa Kankaan kuuluisuuteen viskannut mummujen ruokko. 

Laivakissasta

Laajasti esittelemäni keskiaikainen merilaki todistaa karvaimmat epäilyni oikeaksi. Laki oli hyvä, mutta lakimiehet sen pilasivat.

Olen potenut jalattomuutta ja suosittelen ruusua eli sitkeää tulehdustautia toisillekin. Kun ei pääse kylille, on kahta helpompi paneutua keskivaikeaan toimeliaisuuteen. Nyt olen kohta valmis selvittämään Svante Pääbon aika vaativaa kirjaa hänen harjoittamastaan genomin metsästyksestä. Asiat ymmärtääkseen on oikeasti palautettava mieleen alan käsitteitä, jotka eivät ole ensinkään helppoja. Lisäksi Pääbon kertomus huippututkimuksen maailmasta on hiuksia nostattava. Luulen tietäväni asiasta jotain itsekin. Lehdet yleensä eivät tiedä. Kun tutkija tulee illalla kämpille ja riisuu ulsterin, kalina on kova kun päivän kuluessa selkään pistetyt puukot putoilevat lattialle.

Tästäkin siis pikapuoliin ja tässä vaiheessa terveisiä Neanderthalin ja Denisovan suuntaan. Ellei perinteenne elä, perimä elää.

Oppinut ja oppineisuudestaan ylvästelevä sääty teki aikoinaan selvää myös Raamatusta. Kolme neljästä evankeliumista on ainakin suureksi osaksi niin hyvää kirjallisuutta, ettei sitä aina huomaa. Vaikeiden ja usein mielivaltaisten käsitteiden sijasta asioita esitetään vertauksin eli kertomuksina tai sitten – arvoituksina. ”Tie, totuus ja elämä.” Luultavasti se ei tarkoita juuri mitään. Moni lukija ja kuulija arvelee kuitenkin aavistavansa jotain.  Runollinen ”tie” on hieno kielikuva. Hengessä elämisen nimityksenä Kauko-Idän ”tao” kuulemma tarkoittaa suunnilleen samaa. Selityksissä viitataan Johanneksen evankeliuminen yhtä hämmentävään ”logos” (sana) –ilmaisuun, joka sai jo Faust-vainajan kylmän raivon valtaan, se kun ei ole ”sana”, vaan jokin ”alkusyy”.

Katalonian merilaki lienee suurimmaksi osaksi koottu 1240-luvulla. Se painettiin heti kun kirjapainot alkoivat toimia, se käännettiin ja käännöksiä kommentoitiin. Ilman vähintäkään vaivaa sieltä löytyy edelleen käytössä olevia sääntöjä.

Suomessa puhutaan myyjän tiedonantovelvollisuudesta ja ostajan selonottovelvollisuudesta. ”Costume” (ranskaksi coutume, suomeksi tapaoikeus) selvittää, että jos laivan pohjalla rahtitilassa on vettä ja rahdinantajat eli ihmiset, jotka jättävät tavaroitaan kuljetettavaksi, näkevät tämän mutta eivät sano laivanisännälle mitään, he saavat syyttää itseään, jos lasti sitten kastuu myrskyssä. Jos toisaalta käy niin, että hyvin tilkityt kylkilankut osoittautuvatkin kesken purjehduksen vuotaviksi ja vesi turmelee tavaroita, kuljetuksesta vastaava korvaa vahingon, koska tuota vaaraa tavaran tuojat eivät osanneet arvata, vaan se olisi ollut heille osoitettava.

Jos puhkeaa hirmuinen myrsky, kapteenin on koottavat laivalla olevat kauppiaat ja heidän edustajansa yhteen ja ilmoitettava, että nyt mennään karille, ellei lastia kevennetä. Laivan kirjuri, joka on ennen matkaan lähtöä vannonut valan ja säilyttänyt laivakirjan lukitussa arkussa, merkitsee muistiin esitetyt mielipiteet. Kapteenin on nimenomaan korostettava, että uhraamalla osa lastia voidaan pelastaa muu, myös ihmishenkiä. Jos enemmistö on sitä mieltä, että tavaraa heitetään yli laidan, vahinko jaetaan rahdinottajien kesken heidän laivanosuuksiensa mukaan.

Tekstin luvuissa 22

Les costums maritimes de Barcelona universalment conegudes per Llibre del Consolat de mar

Kieli on keskiajan katalaania, ja virtuaalikirjaston verkko-osoite on

http://www.lluisvives.com/servlet/SirveObras/jlv/09255007699869439647857/index.htm

Mainioksi kiitetty vanha ranskannos on osoitteessa

http://books.google.fi/books?id=G3QPAAAAQAAJ&pg=PP7&lpg=PP7&dq=pardessus+Collection+des+lois+maritimes+tome+seconde&source=bl&ots=f3g_m3eq_7&sig=VYlQw2lBjC6a7d_34gO3I6Gd7rs&hl=fi&sa=X&ei=B3wLU638O8WoyQOh9YDwCQ&ved=0CE4Q6AEwAw#v=onepage&q=pardessus%20Collection%20des%20lois%20maritimes%20tome%20seconde&f=false

ja Google-haku on Pardessus Collection des lois maritimes tome seconde.

Todellinen ja aito kysymys, johon päädyin 1970-luvun lopulla Milanosta kirjastosta löytyneiden Remo Franceschellin ja Tullio Ascarellin ällistyttävien teosten lukemisesta, on tämä: miten tekijänoikeus ja patenttioikeus syntyivät tuosta vain, Venetsiassa 1400-luvun lopulla. Mitään sellaista ei ollut aikaisemmin tunnettu. Itse asiassa keskiajan kaupan ja teknologian buumia ei liioin tunnettu tuohon aikaan eli 1970-luvulla, paitsi belgialainen Henri Pirenne, jota taas ei juuri tunnettu Suomessa.

Vakiovastaus, sikäli kuin venetsialainen laki (sorte) tunnettiin, oli viittaus kirjapainotaitoon. Tuli muka uusia tarpeita. Italialaisten tutkijoiden kirjoista kävi kuitenkin ilmi, ettei Venetsian vuoden 1474 patenttilakia sovellettu koskaan käytäntöön, eikä se ollut teknisesti edes voimassa, koska säädöksen vahvistaminen oli jäänyt kesken. Liioin se ei ollut maailman vanhin, kuten lähes kaikissa alan käsikirjoissa väitetään. Patentteja eli määräaikaisia yksinoikeuksia hyödyllisiin keksintöihin oli myönnetty tuolloin jo vuosikymmeniä ympäri Pohjois-Italiaa, ja Baijerissa jo 1300-luvun puolella.

Tuon ajan patentti ei ollut hallintoimi, kuten nykyinen, vaan lainsäädäntötoimi. Annettiin siis sellainen laki, että herra se-ja-se saa yksinoikeuden harjoittaa kehittämänsä menetelmän mukaista toimintaa – esimerkiksi silkinkudontaa – tässä kaupungissa. Siis yhden kerran laki. Sellaisia säädetään edelleen.

Lähteiden epäselvyys selittyy nopeasti. Parhaat ja himoituimmat keksinnöt koskivat kaivostoimintaa ja etenkin tykkimetallin seostamista. Myös vesirakentamiseen ja merenkulkuun liittyviä keksintöjä suosittiin.

Tuosta on juristien kirjallisuudessa tapana hypätä oikopäätä 1700-luvun alun Englantiin. Se on pitkä hyppy.

Kirjapaino ja tekijänoikeus liittyvät yhteen, koska tekstistä tuli kauppatavaraa tuon keksinnön ansiosta. Kirjoja oli ennenkin himoittu, mutta kun käsikirjoituksia valmistettiin lähinnä luostareissa, ”kauppa” oli usein vaihtokauppaa. Tekijänoikeuslakeja ei liioin tarvittu moneen sataan vuoteen. Tekijä, esimerkiksi 1500-luvun Francois Rabelais, saattoi ansaita teoksella myymällä käsikirjoituksen kirjanpainajalle hyvällä hinnalla ja tämä puolestaan kaupusteli painoarkkeja. Silti piraattipainoksia alkoi liikkua noin kuukauden kuluttua ensipainoksen ilmestymisestä. Rabelais kehuu, että hänen kirjojaan oli myyty Frankfurtin messuilla kuukaudessa enemmän kuin Raamattuja vuosisadassa. Se lienee totta. Kirja oli Gargantua – Pantagruel (viisi eri teosta).

Tekijänoikeusammatit synnytti 1700-luvun vallankumoukseen valmistautuva teatteri – ”Figaron häät’” oli superhitti. Näytelmien oikeudet järjestyivät sillä, että teatterin pitäminen oli luvanvaraista toimintaa, ja useimmiten uusien näytelmien esittäminen samoin. Lupia Ranskan kuningasta häpäiseviin teksteihin ei saanut Ranskassa, mutta mielellään silloin vihollismaahan kuuluneessa Brysselissä, tai sitten Sveitsissä. Ensimmäinen suoraan kirjoillaan rikastunut henkilö oli Sir Walter Scott. Mutta hänen aikanaan kirjat olivat hyvin kalliita, kaupassa taitavan käsityöläismestarin kuukauden ansioiden hintaisia. Mullistusta eivät aiheuttaneet uudet painokoneet, vaan puusta valmistettu halpa paperi. Sanomalehtiä sanotaan edelleen selluloosaksi (pulp).

Barcelonan merikonsulin säännöt on ”lakiteksti” siksi että tämä sopimus – sellaiseksi sitä voisi sanoa - sisälsi muun muassa vakuutuksen, ettei hallitsija eli Aragonian kuningas sekaannu kaupalliseen lainkäyttötoimiin millään tavalla. Ja se siis johtui siitä, että kuningas oli jatkuvasti niin pahoissa veloissa kauppiaille.

Asiakirja on merioikeutta, mutta sisällöstä käy ilmi, että se käsittelee kaikkea kaupankäyntiä, joka oli ennen Mustaa surmaa olennaisesti merikuljetusten varassa, myöhemmin myös messuja (markkinoita) maalla. Musta surma oli se tekijä, joka muutti Euroopan elinkeinot kerralla – monin paikoin puolet väestöstä menehtyi. Barcelonan sääntöjä painettiin ja käytettiin ainakin 1800-luvun puoliväliin asti. Ne koskettivat muitakin kuin rikkaita kauppiaita. Varhaisista ajoista pieneläjät yrittivät kartuttaa säästöjään ostamalla ”osuuksia” projekteihin, aluksi niin sanottuihin ristiretkiin, myöhemmin järkevämpiin hankkeisiin, kuten lasin ja silkin ostamiseen, mielellään vihollisilta, kuten turkkilaisilta. Ja kun Espanja putosi kuin lakki naulasta 1500-luvun lopulla, englantilaiset ja hollantilaiset ottivat haltuunsa sekä kauppayhteydet että Barcelonan konsulinoikeuden. - ”Haver” on muuten katalaania ja tarkoittaa kauppatavaraa…

Kauppaoikeuden historia

Jo vuosikymmeniä olen etsinyt kauppaoikeuden historiaa eri lähteistä. Alalta on hyviä julkaisua ja muutamia erinomaisia, kuten H. Coingin mahtava lähteiden luettelo.

Ongelman tausta on tämä. Yksityisoikeudessa keskeiset ja tavalliset alueet ovat historialtaan hiukan yhdentekeviä. Esineoikeus kuitenkin on ollut kauan hyvin kirjoitettu. Englannin historiaa ei oikeastaan ymmärrä ellei ole perehtynyt mm. käsitteeseen ”enclosure” ja tiedä, miten kiinteistöjärjestelmä heijasti hyvin syvällistä yhteiskunnan muutosta. Maa kertyi mahtihenkilöille.

Myös meillä ”perinteinen, vapaa suomalainen talonpoika” osoittautuu hiukan kyseenalaiseksi sankaritarinaksi, jos kerää paperille perustiedot maanomistusoloista, viljelysmaan hallinnasta (vuokra ym.) ja väestötilastot.

Kuinka ollakaan, Jutikkala teki sen kauan sitten, mutta tiedot eivät ole välittyneet kovin kauas. Niin kauan kuin puhutaan ja kirjoitetaan ”torpparikysymyksestä”, osakysymykset edustavat kokonaisuutta myös perusteettomasti. Ainakin puolet kansaa on kateissa. Muisti on heidät hukannut ja tutkimus ei pahemmin välitä. Tarkoitan niitä ihmisiä, jotka iän, sukupuolen tai yleisen vähäpätöisyyden vuoksi eivät kiinnostaneet veronkerääjää eivätkä sotaväkeen ottajaa. Jutikkalan ”suomalaisen talonpojan” historian rinnalle tarvittaisiin suomalaisen talonserkun historia, oikeastaan pikkuserkun.

Talon-poika kai viittaa taloon ja poikaan. Talon, edes asumuksen, hallinta oli harvinaista herkkua vielä Suomen itsenäisyysmiesten syntyessä.

Kysymys kadonneesta kauppaoikeudesta on lukijan kannalta niin mielenkiinnoton, etten vähällä keksi pahempaa. Tällaista ei viitsi lukea koko maassa kuin viisi ihmistä. Heistä kaksi on kollegoja ja kolme sukulaisia. Kollegat ovat jyrkästi eri mieltä, mutta eivät säälistä viitsi nyt väittää vastaan.

Joskus sitä kuitenkin haluaa kirjoittaa muistiinpanon ihan asiasta. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka historian laitoksilla, Kuisman tai muualla, joku ylimääräinen henkilö lukisi ja saisi vamman sieluunsa.

Ensimmäisten joukossa Jacques LeGoff todisteli, että melkein kaikki tärkeä keksittiin keskiajalla, kuten kuolematon sielu, yliopisto, alushousut, osakeyhtiö, tuulimylly, haarukka, omatunto, vekseli ja shekki. Valistusmiehet tunsivat 1700-luvulla tarvetta korostaa omaa etevyyttään verrattuna aikaisempien vuosisatojen syvään, viheliäiseen ja rupiseen pimeyteen. He osoittivat markkinointimieltä ja alkoivat muun muassa korostaa vähäpätöisiä havaintojaan niin että ennen kuin arvattiinkaan, alettiin puhua ”tieteestä” ja ennen pitkää myös tekniikasta. Sellainenkin kummallisuus kuin ”taide” osoitettiin tärkeäksi, kun nousevat kansakunnat tunsivat romantiikan virtauksen hengessä tarvetta löytää keskuudestaan ”neroja”, ja heitähän alkoi löytyä, ensimmäiseksi musiikista.

Puuttuva kauppaoikeuden historia osoittaa näkövirheen. Muutkin kuin minä ovat etsineet selkeää, mielellään historiallisiin tosiasioihin ja erittäin mielellään roomalaiseen oikeuteen perustuvaa menneisyyttä. Näkövirhe on ”valtio” eli tässä tapauksessa lainsäätäjä – lainkäyttäjä.

Olin kuvitellut ranskalaisten erillistutkimusten (de Rover ym.) perusteella, että hyvin merkittävät innovaatiot, etenkin paperille kirjoitettu ”raha” eli maksumääräys eli myöhemmät vekseli ja shekki olisivat syntyneet Italian – Ranskan – Flanderin alueella ehkä juutalaisten välittämän Islamin perinteen tuella. Oman maailmamme synnytyshuoneena olen pitänyt Braudelin selvkitysten mukaan Genovan Pyhän hengen huonetta, joka oli luultavasti maailman ensimmäinen pankki ja pörssi.

David Abulafia todella on ensimmäisenä pannu paremmaksi Braudelin. ”The Great Sea” on yleistajuiseksi kirjoitettu teos, mutta ei kovin yleistajuinen. Arvokkain on runsas ja varsin yllättävä lähdeluettelo. Kirjoittaja on spesialisti ja Cambridgen professori (Välimeren historia).

En ehkä ryhdy hankkimaan Abulafian mainitsemia lähteitä. Genovan, Amalfin ja tietenkin Venetsian rinnalle nousevat nähdäkseni erittäin perustellusti Barcelona ja Valencia. Kaikilla näillä kaupungeilla, joita nimitetään myös kaupunkivaltioiksi, on ollut oma ”lainsäädäntönsä”, jonka ytimenä oli tuo kadonnut kauppaoikeus. Valencian välimiesoikeuden arkistot ovat laajasti tallella. Kauppiaat ratkaisivat riitansa keskenään, mutta eivät erikoiskaupunkien erikoistuomioistuimissa, kuten pohjoinen Hansa-liitto. Ruhtinailla ja kuninkailla ei ollut halua eikä kykyä sekaantua rahoittajiensa eli kauppiaiden asioihin. Niinpä ilmoitan epäileväni, että käytännössä pelkästään Pohjois-Italiaan tukeutuva talous- ja oikeushistoria on väärällä pohjalla.

Itse katselen aika pitkään Ramon Llullin (1232-1315) elämää ja tuotantoa. Hänen arvellaan olleen, Leibnizin kautta, myös informaatioteorian isä.  - Kuvassa Esittelijä.

Taideurheilu

Vaihtoehtoinen tapa ymmärtää maailmaa – urheilu onkin jotain muuta kuin silmä väittää.

Se ei ole muuttunut miksikään, että näkyvin kilpaurheilu on diktatuurien lemmikki. Sekään ei ole muuttunut, että urheilutilaisuuksissa liikkuu erittäin suuri määrä rahaa.

Haluaisin mielelläni tietää jotain todellisista kustannuksista ja tuotoista, mutta uskottavaa tietoa ei ole näkyvissä. En usko, että Venäjällä voisi ollenkaan tehdä tällaista laskelmaa. Lännen lehdet ovat osoittaneet Sotshin ahkerasti mainitun 51 miljardia alkujaankin heitoksi, joka ei ole välttämättä edes suuntaa antava.

En osaa olla mitään mieltä, olisiko esimerkiksi turvallisuuteen sijoitetut varat otettava huomioon. Suururheilu joka tapauksessa käy kaupaksi. Kisoja järjestetään ja niitä haetaan.

Minun sukupolvelleni kilpaurheilu tuo ensimmäiseksi mieleen krapulaiset aliupseerit e.v.p. ja tallipässin perusluonteella varustetut voimistelunopettajat. Mielleyhtymät eivät siis ole lainkaan miellyttäviä. Toisaalta ne ovat täysin virheellisiä.

Syytän valheellista amatööriurheilun ajatusta eräistä menneisyyden urheilun ongelmista. Suomessa politiikan ja urheilun suhteet olivat hyvin läheiset viimeistään vuonna 1920. Urheilu oli mainio keino ohjailla julkisuutta kaihtaen rahoitusta myös poliittisille puolueille ja ryhmille. Nyt esiteltynä TUL:n rahavirrat herättäisivät kummastusta. Mutta se on mennyttä aikaa.

Kirjoitan tätä tietysti eilisen jääkiekon pronssiottelun hämmästyttämänä.

Juuri kun on todisteltu yhteisten kokemusten pirstoutuneen ja osoitettu välineiden teknisen kehityksen vaikutus, Suomessa yli puolet kuvaruudun ääressä kestävästä kansasta seuraa ottelua, jonka tulos ei edes ole kansainvälinen uutisaihe. Jääkiekko on pieni laji ja talviolympialaiset eivät nostata laajemmin tunteita.

Teemu Selänne saa kaikkien – muun muassa minun – kunnioituksen ja suosion, ja sellaisen suosion, ettei omana elinaikanani kukaan toinen ole tavoittanut vastaavaa. Muuan sotilashenkilö, joka haudattiin 1951, ja hiuksensa varhain pudottanut valtakunnanjohtaja, joka kuoli 1986, kantoivat mukanaan parhainakin aikoinaan luonnonlakia muistuttavaa noin 10 prosentin vastustusta. Selännettä en ole kuullut koskaan väitettävän kansanviholliseksi enkä liioin rahanahneeksi rohmuksi. En ylimalkaan ole kuullut, että joku vastustaisi häntä.

Nyt joku voisi sanoa, että kalifornialainen miljonääri puhui pehmeitä suomalaisuudesta, ja ehkä sanookin – minä en. Minusta hän puhui asiaa, täysin uskottavasti ja lisäksi erittäin hyvin. Jos lausunto oli peräisin PR-toimistosta, mitä en usko, se oli sitten maailman paras mainostoimisto.

Nykyurheilun kaupallisuutta kauhisteltiin takavuosina. Kauhistelijat eivät nähneet huomautettavaa urheilun piilovaltiollisuudessa, jonka suuria edustajia olivat edesmenneet Neuvostoliitto ja DDR. He eivät yleensä edes huomanneet, että julkinen urheilu on amerikkalaisille korkeakouluille aivan erinomainen mainoskeino – samaan tapaan kuin Nobelin palkinnot niille kymmenelle huippuyliopistolle. Tätä nykyä myös Suomessa kaikki rehtorit ja kanslerit kiirehtivät tunnustamaan, että yliopiston on välttämättä oltava ”myyvä”.

Olisiko se nykyisin kilpaurheilun erikoispiirre, että juuri samoin kuin suurten joukkojen musiikin tekijät nämäkään supertähdet eivät herätä kateutta? Jos julkisuus on rahaa, poliittinen julkisuus herättää raivoa, ja siellä on pohjalla myös kateus: minä voisin olla tuossa, noilla palkoilla – miksi en ole? Musiikissa kai kukaan ei luule laulavansa yhtä hienosti kuin Michael Jackson eikä urheilussa olevansa itse asiassa parempi kuin Teemu Selänne.

Estraditaiteen tuominen esiin on tässä tahallinen rinnastus. Urheilu muuttui ensin kenen tahansa viihteeksi radion ansiosta ja osoittautui heti ensimmäisen luokan ohjelmasisällöksi televisiossa. Nyt nämä talviolympialaiset ovat luultavasti aiheuttaneet läpimurron verkkolaitteissa.

Ruotsissa kuuluu jo osoittautuneen virheeksi, että olympiakisat myytiin korttikanavalle (Viacom). Meillä Yleä on vaikea tunnistaa valtion laitokseksi. Se osoittautui kaikkein tehokkaimmaksi monipuolisen tekniikan käyttäjäksi – ja lähetti lisäksi tietoa Kievistä.

Urheilussa on muusta estraditaiteesta periytynyt kummallisuus – puhutaan siitä, missä määrin joku ”ansaitsi” voittonsa tai pronssin, kuten Suomi eilen. Venäjä ”ansaitsi” kolmoisvoittonsa. Hyvä, Putin!

Valtiopäiväväki

Vähän väliä tapahtuu vaarallisia asioita, kun ihmiset kyllästyvät ylempiensä elämään. Joskus he kieltäytyvät poistumasta aukiolta, ja sitten tulee ruumiita. Syyksi ilmoitetaan esivallan pahantapaisuus. Yhteisiä asioita hoitamaan valitut hoitavatkin yksityisiä asioitaan, etenkin raha-asioitaan. Maa voi olla Ukraina tai Kreikka tai Italia, mutta yhtä hyvin Suomi. Meilläkin tämä on koettu, vaikka jotkut luulevat vielä, että 1918 valkoinen Suomi asettui puolustautumaan Neuvostoliittoa vastaan, joka oli hyökännyt maahan. Niin se ei ollut.

Pari päivää valtiopäiväväki on nyt esitellyt asenteitaan avioliittoon. Seurasin näytöstä vähän aikaa odottaen, että joku kansanedustajista puhuisi jääkiekosta, mutta turhaan.

Minun tulee sääli jääkiekon erotuomareita. Heillä on varmasti yksinäisiä ja surullisia iltoja hotelleissa Novosibirskissä, Bostonissa ja Ottawassa. En usko, että isokokoiset ja pahantapaiset urheilijat sallivat raitapaitaväen istua iltaa rattoisan oluttuopin ääressä kummankaan joukkueen porukoissa. Ja koska tuomarit ovat välttämättömiä, kukaan ei pidä heistä.

Pidän totena, että jos ottelu pelattaisiin ilman tuomareita ja erilaisia linjamiehiä, se kestäisi katsojien mielestä kovin kauan pelaajien äänestäessä arvelluista paitsioista. Paitsio on ”sääntö” juuri siinä merkityksessä, jossa haluan itse käyttää tuota sanaa. Niinpä se on keinotekoinen ja monimutkainen, mutta tarpeellinen.

Haluaisiko lukija edes katsella ottelua, jossa ratkaisut tekisivät pelaajat tai yleisö äänestämällä?

En ole sopiva henkilö kirjoittamaan tällaisesta, koska kokemukseni joukkueurheilusta rajoittuu pihapalloon. Muistelen, että Rantatuvan Pentti ja yksi Kari olivat aina eri mieltä kuin muut, koska he kannattivat itselleen edullisia ratkaisuja. Muistikuvieni mukaan ratkaisun teki pallon omistaja, tai tämän äiti, joka komensi asianomaisen sisään. Sanaa ”peliväline” emme tunteneet. Kun sitä ihmeteltiin radiosta kuultuna joskus välitunnilla, muuan Raimo luuli, että se tarkoittaa kikkeliä, jolla tiedettiin olevan kaikenlaisia nimityksiä.

Äänestävä otteluyleisö ei ole tässä tyhjää letkauttelua. ”Porukka päättää” ei ole demokratian perikuva. Eilen kyllä sanottiin televisiossa, että Eurooppa perustuu kreikkalaiseen demokratiaan, roomalaiseen oikeuteen ja kristinuskoon. Demokratia on kreikkalainen vain sanana, Rooma ei itse asiassa keksinyt lainsäädäntöä missään nykyistä muistuttavassa merkityksessä, eikä kristinusko ole eurooppalainen ajatusrakennelma.

Ennen kuin kukaan ehtii moittimaan minua käsiteltävänä olevan tasa-arvohankkeen vastustajien panettelemisesta, kiirehdin sanomaan, että kaipasin pillimiestä puhetilaisuuksiin sekä hankkeen vastustajien että sen kannattajien ja erilaisten juontajien takia.

En olisi äitynyt arvostelemaan keskusteluja ellei Yle olisi esitellyt räätälöityjä uutisia pienlaitteiden omistajille. Taas kerran mietin, miten en tule saamaan sellaista palvelua, josta mielelläni vaikka maksaisin. Pitäisi olla vaivaton keino selvittää, ketkä ovat kuolleet ja ketkä tulleet pösilöiksi. Valppauteni joutuu liian kovalle koetukselle, kun joudun tutkimaan eri verkkolähteistä, onko henkilö, jolle aion kirjoittaa tai soittaa, enää elävien kirjoissa.

Olettehan katsoneet, miten vanhat lukevat sanomalehteä? Ensin käännetään esiin kuolleet. Tuttujen löytäminen hytkäyttää: taaskaan en minä. Itselläni minulla ei ole tuota ongelmaa. Aina kun mietin, olenko tänään hengissä vai välittävätkö aistini vain jotain jälkikuvaa elämästä, katson verkosta päivän blogiani. Jos sellainen löytyy, kysymyksessä on vahva aihetodiste elämän jatkumisesta. Kirjoitan – siis olen olemassa.

Olen eri mieltä Daniel Dennettin kanssa. Minusta ”tietoisuus” ei ole sama päivällä ja yöllä, saati vanhana ja nuorena. ”Ajattelen, siis olen olemassa” näet edellyttää tietoisuutta ajattelemisesta.

Olen samaa mieltä Daniel Dennettin kanssa. ”Tietoisuus” on historiallinen ilmiö, myös kielessämme esiintyvä sanan ”consciousness” käännös ”omatunto”, joka on ruotsin kielessä ihmeen ihana – samvete, yhteistieto…! Jos maailmankaikkeuksia on monta, kuten nykyisin epäillään, niin myös tietoisuuksia.

Miksi kaikki kissat ovat pimeässä mustia? Koska yksikään kissa ei todellisuudessa ole minkään värinen. Myös Neuvostoliiton lippu on valojen sammumisen jälkeen musta. ”Väri” on valoa eli sähkömagneettista säteilyä. Havaittu väri johtuu muun muassa säteilyn imeytymisestä ja sironnasta ja se puolestaan elektronien tilasta. Kun lapsi tai lapsenlapsi kysyy seuraavan kerran, minkä värisiä atomit tai molekyylit ovat, voisi olla viisainta valehdella. Niin eduskunnassakin tehdään.