Sivun näyttöjä yhteensä

22. elokuuta 2019

Ahistus



Ahdistus on lääketieteen käyttämä termi, jonka yksi tunnettu suomennos on ”vitutus”.

Niille lukijoille, jotka aikovat lopettaa tähän nulikkamaisuuteen, sanon että lukekaa nyt pari lausetta lisää.

Kun ”yleinen vitutus” eli siis harmistuneisuus, kireys, ärtyisyys tai äreys alkaa väistyä, se voi olla huolestuttava merkki. Tien päissä voi olla päivän termein ”kliininen depressio” eli niin paha masentuneisuus, että eläminen uhkaa romahtaa ja asiantuntijan apu on tarpeen.

Keljutus näyttäisi olevan ainakin nisäkkäiden maailmassa ja luultavasti linnuilla ja kaloilla keskeinen ja ylläpitävä osa elämää. Katson, miten kottarainen selvästi kiukuttelee nurmesta esiin kiskoma onkiliero lipsahtaa nokasta, tai kun oravalta lipsahtaa käpälistä käpy. ”Pienen punaisen oravan” tunteista on olemassa koko joukko sutkauksia, jotka jätän tässä toistamatta.

Kasvatuksen ja kasvamisen keskeinen tarkoitus on opettaa ihmistä kestämään mielipahaa. Asian voisi sanoa niinkin jyrkästi, että jatkuvan epäonnistumisesta aiheutuvan harmin keskeinen on tärkeimpiä asioita ihmiselle.

Esimerkiksi monien tuntema ”10 000 toistoa” tarkoittaa kymmentä tuhatta epäonnistumista. On tapana sanoa, että urheilussa mäenlaskun ponnistus on äärimmäisen vaikea suoritus ja edellyttää psykofyysistä kouliintuneisuutta. Näkemieni käyrien ja numerotietojen perusteella pidä asiaa selvänä. Jo pelkkä ponnistus yläviistoon kovasta vauhdista on suoritus, johon ei kykene kylmiltään.

Siedettävän äänen saaminen viulusta tai sellosta vaatii tyypillisesti nuo 10 000 toistoa eli jos opettelija on päättäväinen ja jaksaa sata kertaa päivässä, ei siihen mene kuin kolmannes vuotta, kerran päivässä. Siihen asti on aina mahdollista, että joku soittaa ovikelloa ja kysyy, että kuka teillä kiusaa kissaa. Senkin jälkeen se valitettavasti on aivan mahdollista.

Kuvan veistäminen tai hyvän, näköisen kuvan maalaaminen on niin vaikeaa, että oppimiseen menee noin kymmenen vuotta. Sen jälkeen on ehkä saavutettu keskinkertaisuus. Sama koskee kirveellä tehtyä lohenpyrstösalvosta.

Pyrkimys positiivisuuteen on suuri virhe. Elämäntapatohtoroinnissa ja puoskaroinnissa sellaista korostetaan. ”Petä sinäkin itseäsi!”.

En kannata sellaista. Ei elämää ole lujuuslaskettueikä koeponnistettu miellyttäväksi. Pikemmin on päinvastoin.

Siihen voi mennä viikkoja, mutta miettikääpä tuokioita, jolloin on tuntunut todella hyvältä. Se on vaikeaa. Yleensä todella hyvän asian tunnusmerkki on sama kuin suuren historiallisen käänteen: ei tunnu miltään; ei edes huomaa. Kirjailija tai tutkija, joka kuulee historian siipien havinaa, saisi käydä Haagassa tutkituttamassa kuulonsa. Ei se ole historia, vaan tinnityksen kaltainen hermovika.

Kirjani (valtitut runot – ”Maailmanloppu on jokapäiväinen asia”) päätyi käteeni, kun etsin jotain muuta. Mielenkiintoinen kirja. Kirjoittaja näkyy painattaneen muun ohella hiukan omituisella kielellä esitettyjä kuvia maailmasta, joka on. Runous on totta, totuus ei.

Kuvan omena-eläin on ovenpielestäni, tänään, aamulla, varhain.

20. elokuuta 2019

Terveisiä hyvin paljon



Tehtäväni ei ole antaa vihjeitä Jerkerille eikä Kuisman oppilaille, eivätkä he ole sellaisten tarpeessakaan.

Mutta jos olisin linjavastuussa enkä eläkeläisenä huru-ukko, haluaisin tutkia oikeuden – kulttuurihistorian alueelta sellaisia asioita, joita en ymmärtäisi tutkiakaan.

Huomasin, etteivät jo tutut termit tekoäly ja koneoppiminen ole oikein auenneet kaikille. Kirjallisuudessa (Harari – Hawking – muut) viitataan usein shakkiin.

Tekoälyä käyttävä Googlen AlphaZero voitti kaikki nerokkaimmatkin shakin tietokoneohjelmat harjoiteltuaan neljä tuntia ja lähtökohtanaan vain lauta ja säännöt. Tekoäly tarkoittaa tässä tilanteessa, että AlphaZero pelasi itseään vastaan jotain sata tai tuhat peliä sekunnissa ja muutti keinojaan lopputulosten mukaan, etenkin niiden keskiarvon.

Ja kun kysymyksessä on tietokone, se pelasi nuo neljä tuntia taukoamatta ja olisi varmaan tarvittaessa pelannut neljäkymmentä tuntia. Se ei myöskään vaatinut kahvia eikä valittanut valaistuksesta. Ja sama ohjelma muuten voitti Go-pelissä, jota pidetään shakkia paljon vaikeampaa, ja vaikeassa japanilaisessa lautapelissä.

Juuri Hawking korostaa viimeisessä kirjassaan, että AI (tekoäly) voi olla ihmiskunnan historian suurin käänne tai vaihtoehtoisesti ihmiskunnan historian suurin erehdys. 

Olisin kunnioittavasti samaa mieltä.

Kun kone muuttaa toimintaansa laskettuaan voittoon johtavat vaihtoehdot – shakissa hyvinkin miljardi eri mahdollisuutta alkupelissä, ei tarvitse olla paha profeetta arvatakseen, mikä ala on seuraavaksi omaksumassa tämän ajatuksen, automaattiset aseet. Aseita jotka etsivät ja tunnistavat kohteensa on ollut vuosikymmeniä. Ruumiinlämpö on vanha esimerkki. Mutta jos ase luokittelee kohteensa ja laskee vaihtoehdot taistelun tai sotatoimenvoittamiseen, se voi esimerkiksi jättää taistelijat ja aseet rauhaan ja tuhota vaikkapa vastustajan juomaveden eli tähdätä kenttäpulloihin.

Verkossa (Finna.fi) on nyt Oikeustilasto 1800-luvun lopulta. Se on se sama, jota kopioin kuukausia käsin väitöskirjaa valmistellessani saamatta ketään kiinnostumaan esimerkiksi velkomusjuttujen, ulosottojen ja pakkohuutokauppojen määristä eri käräjäkunnissa. Yhdistettynä lainhuutojen ja kiinnitysten lukumäärään ja kiinnelainojen markkamäärään siinä olisi todellista tietoa taloudellisista ja siis sosiaalisista oloista.

Olin väärässä. Nämä tiedot yhdistettynä Viralliseen tilastoon, joka minulla on verkosta imuroituna, ja väestörekisteriin, on juuri sellainen aineisto, jonka kimppuun voisi päästää tekoälyn.

Tutkija voisi saada sätkyn tekoälyn aluksi umpimähkään eli heuristisesti ja sitten tulosten mukaan painotettuna osoittamiin riippuvuuksiin ja etenkin riippuvuuksien ryhmään. – Tämä on kevyt kirjoitus. Kevyt esimerkki: valtiorikosoikeuksien 1918 tuomittujen tilasto kertoo, että punakaarti oli Suomen ensimmäinen nuorisoliike. Teloitettujen keski-ikä oli pari kuukautta yli 19 vuotta. – Kertooko se jotain? En tiedä. Henkirikoksista tuomittujen  keski-ikä ennen ja jälkeen punakapinan on jotain aivan toista. Miesten. Lapsentapot on asia erikseen. 




18. elokuuta 2019

Turhat ihmiset



Yuval Noah Harari esittää nyt yhteenvedon. Erittäin suuri osa ihmisistä on muuttumassa yhdentekeviksi.

Se – englanniksi ”irrelevance” – on paljon työttömyyttä, köyhyyttä ja sortoa pahempi kohtalo.

Syy on rikkaus, siis informaatioteknologian ja bioteknologian kohtaaminen ja päätyminen harvojen käsiin. 

Kirja on ”21 oppituntia maailman tilasta”, ja ne kaksi aikaisempaa olivat ”Sapiens: ihmisen lyhyt historia” ja ”Homo Deus”.

Myyntimenestys oli erittäin suuri ja erittäin ansaittu. Kritiikki oli hyvä. Kirjat ovat kaikki kolme saatavilla myös suomeksi. 

En ole tässä blogissa yllyttänyt lukemaan Hararia, yhtä vähän kuin Stephen Hawkingia, koska he ovat ykkösnimiä itsestään selvästi. Harari on ”vain” historian professori (Jerusalemin yliopisto). Akateeminen perinne takaa (toistaiseksi) että asiat ovat jokseenkin oikein ja mielipiteet ja faktat pidetty erillään.

Toistan nyt kuitenkin saman kuin moni muu: molemmilla on taivaan lahja kirjoittaa ”kiinnostuneelle yleisölle”, joka on vailla aiheen erikoistietoja. He ovat siis kansainvälisesti samaa erittäin kunnioitettavaa joukkoa kuin meillä etenkin tähtitieteen alueelta kirjoittaneet Enkvist ja Valtaoja.

Pyydän anteeksi sananvalintaani, mutta väittäisin muun muassa nyt mainittujen kirjoittavan ”keskikoulutasolle”. Pirteä lukiolainen tai muu toisen asteen oppilaitoksen kävijä ei joudu vaikeuksiin. Tietysti kansakoulupohja riittää – tunnen ilokseni paljon kunnioitettavia ihmisiä, jotka ovat hankkineet mainion yleissivistyksen kokonaan vailla muodollista koulutusta.

Korostan tätä, jotta lukija huomaisi tehdä eron. Itse kirjoitan usein vaikeita, ja se on oma, tietoinen valintani.

Hararin kolmas kirja keskittyy kätketysti länsimaisen liberalismin eli humanismin nyt tapahtumassa olevaan romahdukseen. Hän näyttää kirjoittavan tekoälystä (AI) ja biotekniikasta, mutta toteaa nimeltä mainiten, että sellaiset henkilöt kuin Trump, Putin ja esimerkiksi Boris Johnson pelaavat uutta manipuloitujen tunteiden politiikkaa. Olemme siirtyneet mm. Googlen ja Facebookin turvin täsmäpopulismiin.

Liberalismi eli ”länsimainen sivistys” perustui valheeseen, että äänestäjät osaavat ja kyllä kansa tietää. Näin ei ole tietenkään koskaan ollut. Esimerkiksi minusta kysymyksessä on viaton valhe, samanlainen kuin ”yhteiskuntasopimus” tai ”työn arvokkuus”. Mielestäni esimerkiksi lastenhoitoa, kotona ja tarhoissa, on töistä arvokkaimpia. Esimerkkejä turhasta ja turhauttavasta työstä tietää jokainen.

Jokainen on kokenut esimerkin algoritmien vallasta. Pankit ja laskujen maksaminen. Konttoreita ja laskujaan maksavien tavoitettavissa olevia virkailijoita ei enää käytännössä ole.

Harari ei usko, että uudet keinot tulisivat suuren joukon käyttöön. Hän uskoo, että kansa eli äänestäjät voidaan houkutella ja panna tahtomaan mitä milloinkin.

Kriittinen on bio-puoli. Esimerkiksi parantava lääke diabetekseen on jo olemassa. Kun se tulee markkinoille kohta, arvatkaa huviksenne, onko se halpaa tai tehdäänkö sitä tarpeeksi.

Ja manipulaation maailmassa Boris Johnson karauttelee jo kurkkuaan väittääkseen, että Brexitin tuomat onnettomuudet oat itse asiassa EU:n syytä.

Ja miksi Ranskassa rettelöidään? Olisiko yksi selitys kulkutautina leviävä turhuuden tunto?

16. elokuuta 2019

Keramiikka



Erottajalta Uudenmaankadulla heti oikealla on pieni parin huoneen galleria Piirto. En ehkä olisi edes päätynyt tähän yllytyskirjoitukseen, ellei nyt esillä olevista töistä osaa olisi tehnyt sukulaiseni (Outi). Suhtaudun lasiesineisiin tietämättömästi ja keramiikkaan välinpitämättömästi. Ja se on pelkkää omaa tyhmyyttä.

Samalla tavalla kuin sitä voi poiketa kippaamassa kupin kahvia tai teetä kaupungilla, vielä vähemmällä vaivalla voi saada tervetulleet sävärit katsomalla jotain heti oloon vaikuttavaa.

Museoihin täytyy laittautua, ja Ateneumiin on pitkät portaat. Galleriaan voi astua kadulta eikä tarvitse sanoa edes päivää. Jos siellä joku katsoo kysyvästi, voi jupista, että katson vähän.  

Sitten voi katsoa vähän ja mennä matkoihinsa. 

Se on helppoa. Pariisissa minulla oli tapana varoitella toisiakin menemästä Louvreen. Siellä rikkoo jalkansa ja tulee hiukan hulluksi. Ei normaali psyyke kestä sellaista määrää maailman parasta taidetta. Käskin ihmisiä Orsayn museoon, sinne vanhalle rautatieasemalle. Monet pitävät aidosti impressionisteista, ja tuo kokoelma on sen verran pieni, että sen kestää.

Tai kyllä ainakin Degas menee katsojan uniin. 

Mutta oma suosikkini oli silloinkin kun asuin kuukauden siinä keskustan tuntumassa vaatimattomassa hotellissa tekemässä konsepteja tekijänoikeutta työsuhteessa selvittäväksi väitöskirjaksi, oli taideteollisuusmuseo, ”Beaux-Arts”, joka on samaa palatsialuetta kuin Louvre. Posliini, hopea ja keramiikka eivät revi huomiota itseensä, vaan rauhoittavat kävijää, joka kukaties harjoittaa juuri syvähenkistä elämää. 

Ei pidä antaa museoille valtaa. Useimmat ihmiset, myös tämän lukijat, ovat oppineet jo kauan sitten kilpailemaan museon / gallerian halkijuoksussa, joka on jalo laji. Tosin ennätykset taitavat olla amerikkalaisten nimissä, edelleen.

Muuten: hiljaisen hetken viettoon sopii sijaintinsa vuoksi Lontoossa National Gallery. Ainakin ennen sinne oli sisäänpääsy ilmainen. Jos oikeasti harrastaa taiteen katsomista, neuvoja ei tarvitse. Lontoossa Tate Gallery. 

Sen väitöskirjan kanssa kävi niin, että aika huolellisen analyysin jälkeen käsitin, ettei tuostakaan aiheesta kannata tehdä varmaan useita vuosia vaativaa tutkimusta, koska oikeaa juridiikkaa siinä on niin vähän. 

Ilkeä saksalainen oikeustieteilijä sanoi 1840-luvulla:”Pari lainsäätäjän sanaa – ja kirjastoista tulee jätepaperia.”

Tuo ilkiö jätti sanomatta, että kumottu laki on joskus paljon kiinnostavampi kuin voimassa oleva, mutta sellaiseen perehtyminen vaatii jokseenkin hurjat taustatyöt ja historian menetelmien osaamista.

Siksi viittaa ja viekoittelen, että kumottu kermaiikka on vaihtoehto. Jokainen pitäköön omat mielleyhtymänsä. Minua viehättää kiven jälkeen ihmiskunnan vanhin materiaali, johon arkeologian todistuksen mukaan ilmestyy myös koristelu ällistyttävän varhain. Siis – tietty ikiaikaisuus, ja käsillä tehdyn tuntu. 

13. elokuuta 2019

Jakotaulu



Eräs Jungner sanoi televisiossa, että ohutkin kirja riittää. Esimerkillään hän tuli osoittaneeksi ominaispainonsa. Gladwellin kirjassa ei ole yhtä nopeasti omaksuttavaa asiaa, kuten hän sanoi, vaan yksitoista. Eräässä toisessa hänen kirjassaan niitä on kaksitoista.

Ajatukset eivät tosin ole Gladwellin omia, mutta hän on hyvä kirjoittaja. Taustalla ovat useimmiten tilastomatematiikan tunnetusti vaikeat hajontaongelmat eli epätyypillisyyden tyypillisyys.

Nasim Taleb on toinen suosittu kirjoittaja, joka pohtii tilastollisia yllätyksiä (Musta joutsen).

Kirja jonka väärinkäsittämiseen Jungnerilta meni vain tuokio oli luullakseni ”Outliers”. Esimerkkinä tässä on kaksi kirjoittajaa, Gladwell ja Taleb, joiden viesti on sama: asia ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää.

Esimerkki turhan pitkästä kirjasta oli siis huonosti valittu.

Opettaessani siviilioikeuden perusteita ja etenkin immateriaalioikeutta toistelin sanaa ”differentiaali” ja välillä mainitsin sanan ”derivaatta”. Kukaan ei koskaan ymmärtänyt. Panin sen kirjani nimeksi mutta taivuin tunnustamaan, ettei kukaan käsitä, mitä tarkoitan ”differentiaalioikeudella”, joten tyydyin viittaamaan kirjan nimessä digitaalisiin ilmiöihin.

Taas kerran selitän, että muuttumaton eli paikallaan pysyvä kohde, esimerkiksi puutarhatonttu naapurin pihassa, on ihan mielenkiintoinen. ”Osakeyhtiö” tai ”suojattu teos” ei ole puutarhatonttu. Noiden sanojen merkitys riippuu siitä, kuka katselee. Myyjän ja konkurssivelkojan näkökulmat poikkeavat toisistaan. Teos on eri asia tekijälle kuin kustantajalle.

Tyhmempi perinne näkee tapahtumasarjan tilanteessa, jossa kiinteistön omistaja kuolee. Parempi ajatus on nähdä funktio, siis joukko riippuvuuksia, joita voisi kuvata käyrillä. Lakimiehen tehtävä olisi käsittää muutos (oikeusasemassa), sen suunta ja nopeus.

Useimmat tietokirjat ja käytännössä kaikki romaanit ovat kuvauksia muutoksista. Joskus nimikekin on ”muodonmuutoksia”. Päähenkilö kompastelee mutta tulee vähä vähältä järkiinsä. Hänessä tapahtuu muutos. Seitsemän veljestä muuttaa metsään mutta eri vaiheiden jälkeen palaa sieltä kylään ja tarttuu kirjaan, aapiskirjaan.

Kirjoittaja, sellainen Aleksis Kivi, on tietenkin ilkkunut jukolalaisia, jotka eivät halua jäädä ruunan kummeiksi eli kelvottomiksi solmimaan avioliiton. Siihen tarvittiin kinkereillä koeteltu lukutaito. Todellisuudessa Kivi osoitti lukemisen oppimisen eli siis muutoksen keinoksi. Metsälurjuksista tulee kelpo miehiä, kuten kirjailija kuvaa alleviivaten.

Mielestäni Kiven romaani ei ole liian pitkä. Toki tarvitaan hiukan ajattelemista, joka ei taida kuulua M. Jungnerin harrastuksiin, jotta käsittäisi, mikä romanissa on tarinoiden ja runojen merkitys kokonaisuudelle. Ne on osattava derivoida. Itse romaani on osoitus siitä, miten kirja elämistään elää vuosikymmenestä toiseen kuvailun ja kuvittelun aina muuttuvana, joka kerta erilaisena liittona.

Ehkä joku toimittaisi siitä lyhennelmän henkisesti vähäväkisille…

8. elokuuta 2019

Epatto asialla



Pienenä Mikael Jungner meni metsän ja kiipesi kivelle julistaakseen sanaa. Kävi niin, että hän kompastui kengännauhaansa, putosi ja löi päänsä.

Virvoiteltuna poikasen huomattiin muuttuneen sosiaalidemokraatiksi. Niinpä hän lähti kodistaan etsimään onneaan ja ilmoitti eräänä päivänä, nimittäin tänään, että lukeminen joutaakin mennä muodista ja kirjat ovat lisäksi liian pitkiä. Liiasta leveydestä hän ei maininnut.

Kyllä toistaitoisuus työlästyttää muitakin. Joku toinen voisi huolestua, ellei kelpaa kunnolla puolueen leipiin eikä edes radion johtoon. Mutta älä välitä, Mikael! Ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäivät oven väliin.

Eräässä kirjassa (!) (Miettinen, Kieltosutkaukset, 1971), on näitä lohduttavia lauseita ’Villen’ kohdalla toista sataa. ”Älä välitä. Ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdeksan lapsen isä eikä ollut koskaan saanut.”

Jungnerilta jää huomaamatta lukemisen erikoisuus, josta neurologia on ollut syystäkin kiinnostunut.

Opittua lukutaitoa ei juurikaan voi menettää. Aivovamma voi sellaista aiheuttaa. Jos Jungner lakkaisi käyttämästä housuja, kuten tuo sananparren Ville, ja alkaisi siis kulkea munasillaan, hän voisi tuntea olonsa yleväksi, mutta muuta eivät ehkä tuntisi.

Eräs Veikko – Ruusun Eemin huonetta ja sukua - kääri kansakoulun virsikirjasta sätkiä, koska sellaisista lehdistä tulee niin henkevät savut. Opettaja mokoma pani ostamaan omalla rahalla kauppalasta uuden värssykirjan tärvellyn tilalle, ja se uusi olikin kovin jumalaton.

Ettei lukutaitoa voi unohtaa, viittaa hermoston muokkautumiseen. Samaa mieltä on oltu vuosituhansia. Lukutaito ei tarkoita kirjainmerkkejä, joita esimerkiksi kiinassa ei ole, mutta se tarkoittaa myös kuvasarjoja, esimerkiksi kalliopiirroksia ja luolamaalauksia, koska niillä on jokin, muillekin kuin tekijöille käsitettävä merkitys.

Kysymys ei ole siis ”käyttöliittymästä” eikä sisällöstä, vaan kyvystä ymmärtää säilöttyä puhetta tai esimerkiksi viittomia.

Vain metsässä vihollista voi varoittaa ja ystävää neuvoa reitistä sopiville apajille lyömällä puun kylkeen pilkkoja. Tuollaisen reitin nimitys muuten saattoi olla ”virkatie”, koska reitti pyydykseltä toiselle oli ”virka” (L. Posti, 1932. Länsimäki, Kielikello, 1992). Toisenlaisissa maisemissa tarvitaan erilaisia merkkejä. Ja sanat ovat merkkejä: suonsilmä; koski.

Olen istunut lounaalla Jungnerin kanssa, ja vieläpä Kosmoksessa. Hän vaikutti täysijärkiseltä. Siksi oletan hänen nyt liehittelevän typeryksiä tuodakseen esiin itseään ja edistääkseen jotain toistaiseksi pimeän peittämää asiaansa.

Suomen kansan itsepintainen painetun sanan ja koetellun järjen vastustus on tuskin lisääntynyt, mutta kuuluvuutta se on saanut, etenkin politiikassa. Kun Narrien laiva, Stultifera navis lähtee Kauppatorin laiturista etsimään Eduskuntaa, tiedämme valmiiksi, että Mikael Jungner seisoo jonossa vertaisena vertaistensa joukossa, sormi nenässä.

Jungnerin meritaito on kuvattu Platonin ”Valtiossa”, kirjassa 6. 

7. elokuuta 2019

Paahdin

Kuva: Wikipedia, Baltian kilpi


Olen nähnyt valon.

Söin lounaaksi kaksi paahtoleipää. Kuivana. Ei voita. Ei hilloa. Vaihtoehto olisi ollut neljä kokonaista broileria ja Cocis. 

Etuseinäremonttimme nokkamies on dosentti. Niinpä hänellä oli oma leivänpaahdin mukana, vaikka majoitus, muona ja kohtalainen kohtelu oli luvattu talon puolesta.

Se pääsi unohtumaan tänne, se paahdin. Kävi ilmi, että neliskanttista leipääkin oli jäänyt muutama siivu.

Enkä enää muuta söisikään.

Chicagoon on satakuusi mailia, tankki on täynnä ja röökejä on puoli askia. Aurinkolasit on. Menoksi!

Palasin historia-kirjaan, josta käymme keskustelua Markku Kuisman kanssa. ”Suomen historia” eli hänenkin hallinnassaan ollut professuuri on ongelmallinen nimitys. Olemme yhtä mieltä siitä, että viime aikojen tärkein historiallinen tapaus oli Vuoksen murtautuminen I Salpausselän läpi 5700 vuotta sitten. Ennen pitkää puhkesi Laatokan toiselle puolelle joki, jonka nimeksi tuli osuvasti Neva.

Kun laskee, ettei edes kivikauden mies kantanut selässään kuin parikymmentä kiloa, vesikuljetukset olivat aivan kaikki kaikessa ja vesireitit hahmottivat alueen. Suomen historia on oikeastaan Saimaan historia, ja tuosta Vuoksen määrittelemästä rajasta kirjoitetaan nytkin joka päivä lehdissä esimerkiksi sanoilla Itä-Suomi ja Länsi-Suomi tai Kehä III tai Pähkinäsaaren rauhan raja.

Kallioperä muuttuu kerrasta. Vuoksen meidän puolen ranta, esimerkiksi Sakkola, josta Kuisman suku on kotoisin, tai Hiitola, josta on omani, on Fennoskandian kilpeä. Itse sanon sitä peruskallioksi ja katselen nytkin ikkunastani. Katso esimerkiksi kuvaa hakusanalla Baltian kilpi Wikipediasta.

Luulen että tuolla alueella puhuttiin pakkoruotsia.

Koska arvoisien lukijoiden joukossa on pösilöitä, hillitsen vitsikkyyttäni lisäämällä, että indoeurooppalainen kantakieli ja uralilainen kantakieli ovat ehkä saman aikakauden uudistuksia kuin Vuoksi. Mitä joukkoa täällä silloin temmelsi, siitä ei ole tietoa. Mammutit oli kuitenkin jo syöty.

Pohtiessani suomensukuisten kansojen urotekoja Afrikan hautavajoamassa törmään aina samaan ongelmaan. Tiedämme tai arvailemme, mitä he söivät, vajaat 100 000 vuotta sitten. Mutta kuka heitä söi?

Rehellisessä kamppailussa ihminen ei pärjää simpanssille. Hiukopalana ihminen, etenkin lapsi, lienee ollut monenkin mieleen. Ja sen tiedämme hampaanjäljistä luissa, että ihmiset söivät myös toisiaan. 

On se ihme ja todiste käsittämättömästä kognitiivisesta sopeutumiskyvystä, että Olduvain laaksosta löytyi reitti muun muassa Kaaville ja Kajaaniin. Jotenkin tuo silakoita ja hylkeitä kiehuva läntinen reitti on käsitettävämpi.


6. elokuuta 2019

Kiisseli



Miksi nukkua sängyssä? Tuulikaapissa ei tarvitsisi edes riisua, ja kyllä sinne mahtuu, kun käpertyy sopivasti. Miksi nauttia ruuasta? Tunsin miehen, joka kaatoi marjakiisselin läskisoosiin, koska mahassa ne kuitenkin menevät sekaisin.

Toinen mies, jonka tunsin, oli sillä kannalla, että ajatteleminen on aivan liian vaivalloista. Hänestä olisi aivan varmasti tullut päätoimittaja tai pääministeri, mutta ajattelemattomuuksissaan hän yritti hypätä kieltomerkin yli ja taittoi niskansa kaivantoon.

Kolmas mies oli hänkin kovasti viisas ja kiskoi reikäisen poskihampaansa hohtimilla, koska rahan tuhlaaminen hammaslääkärille olisi ollut hulluutta. Sen posken tulehduksen aiheuttamaan verenmyrkytykseen hän kuolikin. Kaikki olivat tyytyväisiä. Hänellä oli hautausmaallakin jäsenetupaikka (sukuhauta).

Koulu on mainio keksintö muille paitsi hidas- tai nopeaoppisille. Ne muut oppivat ajattelemaan ja menestyvä sitten maailmassa. Hidasoppiset saattavat osoittautua neroiksi, mutta nopeaoppisista tulee usein pahantapaisia. 

Olen tuntenut hyvin joitakin laajasti säihkyvästä älystään kiitettyjä ihmisiä, joilta ei useinkaan kulu kuin sekunti tai kaksi ymmärtää asia kuin asia väärin. Tyypillisesti he sitten suuttuvat ja rupeavat riehumaan.

Useimmat professorit tuntevat tyyppinä opiskelijan, joka on niin etevä, ettei hänen mielestään tarvitse lukea tenttikirjoja eikä käydä luennolla. Sen sijaan hänen täytyisi saada suorituspisteitä. Jotkut vaativat gradun aihetta, joka olisi vaivaton kopipeistata verkosta.

Ezra Poundin ”Lukemisen aakkoset” on kiisseli, jota kirjoittaja tarjoilee läskisoosina. Luin sen ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Kun nyt luin sen jälleen kerran, löysin vaikka minkä määrän painotuksia, kannanottoja ja suosituksia, joita olen vuosikymmeniä esitellyt ominani eli itse keksiminäni. Tällä kertaa olin enimmäkseen samaa mieltä itseni kanssa. 

Vahvistusta olin saanut Matti Suurpäältä, joka oli ottanut opikseen Tuomas Anhavalta. Tukiteoksena oli silloin Wellek – Warren ”Kirjallisuus ja sen teoria”, joka tuli tutkituksi ennen kuin Ville Viksten ja Suurpää suomensivat sen 1969.

Mielenkiintoisesti Poundia ei koskaan mainita, kun puhutaan politiikasta ja kirjallisuudesta. Runouden poliittisuudesta ei ole ylimalkaan puhuttu, ja se on kyllä kummallista. Sekä runous että politiikka tarjoutuvat kaiken kattavaksi taustaksi.

Pound oli fasisti ja Hitlerin ihailija. Sodan aikana hän piti satoja radioesitelmiä Mussolinin puolesta amerikkalais-englantilaisuutta vastaan. Hänestä nämä englantia puhuvat maat olivat aiheuttaneet ahneudellaan ensimmäisen maailmansodan. ”Cantos”-runot oli laaja eeppinen teos, jossa kirjoittaja muun ohella selitti, miten asiat todellisuudessa ovat. 

Koska hän oli amerikkalainen ja kuuluisa, hänet pantiin 1945 yli kymmeneksi vuodeksi mielisairaalaan. Hänen löytämistään ja uralle auttamistaan ihmisistä T.S. Eliot sai Nobelin. Itse kuulen jopa aivan eri sukupolven Bob Dylanin teksteissä Poundin vaikutuksen – laulullisuus, tarkkuus, pelottomuus, kirkas kuvallisuus. 


5. elokuuta 2019

Kuuluvaisia



Ilahduin kovin. Nyt iltapäivällä Trump puhuu järkeä. Uutisten mukaan hän tuomitsee kiihkomielisyyden ja rasismin ja myös ”valkoisen ylivallan”.

Olin juuri selvittänyt, miten vaikuttaminen kiemurtelee tähän blogiini. Joku ”M” levittää twiittiä, joka koskee Trumpin voittamaa oikeusjuttua. Julkaisemani kommentti sisältää tavanomaista räyhäämistä ”valtamediaa” vastaan, ja lähtökohtana oleva WikiLeaksiin liittynyt twiitti puolestaan on silmiinpistävällä tavalla perätön.

Luin Fox Newsin uutisen ja sen käsittelemän tuomioistuimen päätöksen, joka oli vain 79 sivua pitkä. 

Asian ydin on kuitenkin helppo selittää: Venäjä näyttää sekaantuneen hyvin laajasti vuodettujen sähköpostien tapaukseen, mutta Trumpin kampanjan vetäjien ei ole osoitettu osallistuneen hakkerointiin, vaikka he ovat käyttäneet hakkeroituja tietoja.

Näin on, eikä asiassa ole mitään ihmeellistä. 

Sitä taas ei luulisi tarpeelliseksi korostaa, ettei vieraan valtion aggressiivista menettelyä voi selvittää eikä ratkaista kansallisessa tuomioistuimessa. Tietysti Venäjä vakoilee. Ja Yhdysvallat. Ja Suomi.

En osaa oikein ratkaista, mitä tekisin perättömyyksiä sisältäville kommenteille. Yleensä julkaisen ne. Jos joku haluaa sanoa, että Trump on hieno mies, ja hillitty, sanokoon ihmeessä. 

Onni etten pyrkinyt lehtimieheksi. Tai nyt tuli kyllä vale. Kirjoitin tuhat juttua valtamediaan eli Helsingin Sanomiin, ja niillä oli merkitystä. Mutta viimeksi ylistämäni The Washington Postin omistajan muistelmateos sisältää hykerryttävän määrän mietittävää.

Kirjoittaja tunsi hyvin tai kohtalaisesti maan presidentit puolisoineen Rooseveltista alkaen eli 30-luvulta – tosin heidän perheessään suhtauduttiin Rooseveltiin pitkään sangen epäluuloisesti. Mutta kylässä käytiin puolin ja toisin ja mukavia puhuttiin, ja vähemmän mukavia. Lisäksi kirjoittaja haastatteli journalistina Sadatia, I. Gandhia, Quaddafia ja kymmeniä muita vastaavia.

Kaikkia näitä korkean poliittisia tuttavia yhdisti sama piirre: heidän mielestään media käsitteli heitä epäoikeudenmukaisesti. Heidän toimensa esitettiin väärässä valossa eikä heidän kaikinpuolista hyvyyttään käsitetty.

Meillä Paasikivi ja Kekkonen oireilivat samalla lailla. Mitä enemmän heitä ylistettiin, sitä pikkumaisemmiksi ja pikavihaisemmiksi he muuttuivat. 

Ette muuten uskoisi, mikä sai minut tänään saarnaaman retoriikasta. Ostin Ollille kuvan esittämän kirjan ja luin sen nyt itse (englanniksi). Ei taida olla parempaa kiihoketta ymmärtämisen raivoon. Mutta mielenkiintoisesti kaikki mitä omista poliittisista törmäilyistään paljon ja pahasti kärsinyt Pound sanoo korkeasta ja matalasta runoudesta, on yksi yhteen totta poliittisesta puheesta.

Mikä on runo: soiva valhe, joka ei lakkaa helisemästä. Runo on valhe, koska se ei ole todistettavissa, jos se on hyvä. Se vain vaikuttaa. Ja huono vale ja huono runo ovat pelkästäään uuvuttavia. 

2. elokuuta 2019

Postia



Suomessa on kaksi ihmistä, joita kiinnostavat perheyhtiöt ja sanomalehden omistaminen. Molemmat asuvat Kirkkonummella. Toinen omistaa sanomalehden, toinen ei.

Katharine Grahamin oma historia (”Personal History”) ilmestyi 1997 ja sai Pulitzer-palkinnon, vaikka kirjoittaja oli sanomalehti The Washington Postin omistaja ja sen, Newsweekin ja monien televisioyritysten johtaja. Lisäksi kysymyksessä oli perheyhtiö. 

Kirjoittajan aviomies oli ollut yhtiön johtaja, mutta hän tuli hulluksi (maanis-depressiivinen), alkoi puuhata avioeroa mutta ampuikin itsensä. 

Kirjoittajan isä oli ollut yksi Yhdysvaltojen rikkaimmista miehistä. Kaikki ajattelivat, että nyt yhtiö myydään, mutta Graham ryhtyikin sen johtajaksi, vaikka oli nainen. Jossain vaiheessa mm. Warren Buffet alkoi ostaa yhtiön pörssissä noteerattuja osakkeita, koska yhtiö oli niin hyvä. Äänioikeus on edelleen perheellä.

Buffet oli kirjassa kerrotun mukaan maininnut Grahamille, että media on vahva ja kiinnostava ala ja yhtiöistä paras on Disney. Lukija varmaan tietää, että Buffet on rikas mies. Toisaalta The Washington Post ei ole enää perheyhtiö, koska Grahamit myivät sen pari vuotta sitten Jeff Bezosille. Tämä Amazonin omistaja on laskelmien mukaan maailman rikkain ihminen, mahdollisesti kaikkien aikojen rikkain.

Kirja on omaelämäkertana huippuhieno, dramaattinen ja pysyvästi ajankohtainen.

Niinpä siitä ei kai hiiskahdettukaan Suomessa, saati että sitä olisi käännetty.

Steven Spielbergin elokuvassa Grahamista ja hänen lehdistään The Post (2017) pääosissa esiintyivät Meryl Streep ja Tom Hanks. Arvostelut olivat kauttaaltaan kiittäviä ja elokuva tuotti neljä kertaa tuotantokustannuksensa eli meni erittäin hyvin.

Elokuvaa ei ole esitetty Suomessa. Blueray-levynä sen näyttäisi saavan täältä. Kirja on minulla kindle-muodossa. Tilaamalla sen saa normaalisti painotuotteena verkkokaupoista.

Ehkä meillä on arveltu, että sananvapaus on amerikkalaisten ongelma ja Trump on mielenkiintoisempi henkilö – ja ehkä kysellään, kuka oli Richard Nixon ja mitä tarkoitti Watergate. Ehkä sekin olisi nyt selitettävä ihmisille, mikä ja missä oli Vietnamin sota.

Joka tapauksessa se, mikä otsikoidaan tänään ”Trump” tai ”Brexit” on johdonmukainen tarina eli Katharine Grahamin kirja. Venäjästä, Kiinasta ja Intiasta ei pidä puhua samassa yhteydessä. Niillä ei ole sellaista itsepintaista mediaa, josta tässä kerrotaan.

Grahamin perheen vakiovieraisiin muuten kuului aina kesy korkeimman oikeuden jäsen. Felix Frankfurter oli sellainen. Katharine Grahamin nuoruuden muisto korkeimman oikeuden esittelijöistä – yhtenä hänen tuleva puolisonsa – kävi jotenkin erikoisesti sydämeeni.

1. elokuuta 2019

Kotona kylässä



Kun on joku kylässä, näkee kotinsa sen kylässä olijan silmin. Otimme pari askelta näiden talojen tienoilla. Ajattelin, että kylläpä asun sievässä ja sopivassa paikassa.

Ekholm oli. Oli asioita. Hän näytti kirjasta kohdan, jossa sanottiin, että musiikin kuunteleminen on kognitiivista. Liittyy siihen hiukan ääntäkin, mutta ei se ole siinä tärkeää.

Selittelyittä ymmärsimme.

Ei kirjakaan ole painomustetta paperilla. Ehkä kirjaa ei ole olemassa, kun kirjasto on yöllä suljettu ja valot on käännetty pois päältä. 

Sanasokeudeksi sanottiin ennen vaivaa, jonka nykyinen nimitys on lukihäiriö. Dysleksia. 

Muistisairauksista on ennustettu uutta tappajatautia, joka vetää vertoja rutolle ja vieläkin ajoittain tautien keisariksi nimitetylle syövälle. 

Syöpä ei ole missään lääketieteellisesti järkevässä mielessä yksi tauti, jolla olisi erikoispiirteensä ja hoitonsa, vaan joissakin tapauksissa eräänlainen elimistön mielisairaus. Solun muisti menee sekaisin. Sen seurauksena energian kulutus lisääntyy lisääntymistään, ja lopulta solut syövät toistensa eväät.

Tämä on hyvin karkea yleistys mutta oikean suuntainen. Esitän sen tässä vain perustellakseni, että muisti pitää meitä hengissä. Sanojen pitäminen hengissä on muistin huoltoa ja kunnostusta. Luultavasti esimerkiksi aivan vieraiden sanojen opetteleminen ulkoa olisi hyödyllistä. Epäilen kuitenkin että sisältö auttaisi asiaa, enkä siksi ainakaan häpeä, kun tänäänkin aamulla ensimmäinen ajatukseni oli ”Ante, apud, ad, adversus, circum, circa, citra, cis, contra, inter, erga, extra, infra, intra, iuxta, ob, penes, pone, post, et praeter, prope, propter, per, secundum, supra, versus, ultra, trans. Super, subter, sub, et in.”

Nuo prepositiot vaativat akkusatiivia.
Tai die Angst die Axt die Bank die Braut… Tai An auf hinter in…

Ja tämä oli edellisen kirjoitukseni huolellisesti kätketty sanoma. Väitin että lukemisen väheneminen on ympäristötuho, ilmaston lämpenemistä hirveämpi asia. Hoito on lukeminen. Hoito on luetun ymmärtäminen.

Lisäksi twiitteroijat valehtelevat maailmaa. Luettavan tekstin uskottavuus selviää arkisin keinoin. Twiitti, ainakin valtapoliitikon lähettämä, on kuin kyltin tai banderollin iskulause. Leipää! Työtä! – Ei oikeastaan sisältöä, mutta sitä enemmän tunnetta. Kaikki valta neuvostoille.

Kirjoitettu kieli ja musiikki ovat kognition asioita. Ja kivenkin voi kirjoittaa. Musiikista:



”Ikään kuin taivaalta kuuluu kaukainen katkeavan kielen ääni, sammuva ja surullinen. Syntyy hiljaisuus ja kuuluu vain, miten kaukana puutarhassa kaadetaan kirveellä puita.”