Otsikko viittaa kuningas Herootekseen, joka tuli murjaanien maalle.
Aihe on kehaista, että Heikki Halilan jykevä elämäkertateos professori Toivo Mikael Kivimäestä sai näkyvän ja hyvän vastaanoton HS:ssä lauantaina.
Raukkamaisuudessani paljastan, mitä minä tässä hykertelen.
Kun tein kauan sitten itse väitöskirjaa ja keräsin tiedot kaikista Suomen virkatuomareista 1890-1990, petyin. Tässäkö se nyt oli? Ruotsissakaan ei ollut julkaistu juuri mitään tuomareista eikä lakitieteen professoreista.
Kysykää, oi lukijat, keneltä tahansa suomalaiselta lakimieheltä. Kysymyksessä on uskollinen ammattikunta, joka on uurastanut, enimmäkseen riittämättömästi palkattuna, isänmaan hyväksi omaa etuaan koskaan edes vilkaisematta. Perinne on jatkunut.
Sitä perinnettä Halila nyt hiukan murjoo ketomalla kollegansa siviilioikeuden professorin vaiheista. Kirjassa hän ei kerro, miksi edistyspuolueen Erkko ja Cajander nostettiin ministereiksi siihen hallituksen, joka aiheutti Talvisodan.
Huomatkaa täysin sopimaton ironiani. Se oli Paasikivi, joka nimitteli päiväkirjoissaan Talvisotaa “Erkon sodaksi”, ja ne olivat rintamamiehiä, jotka keksivät herjan “malli Cajander”, kun armeijalla ei ollut aluksi antaa heille muuta kuin kokardi lippalakkiin, eikä esimerkiksi johtimia kenttäpuhelimiin ollut muistettu hankkia, eikä tietenkään kranaatteja tykkeihin. Cajander oli metsätieteilijä. Kuulemani luonnehdinnan mukaan hyvin pienen edistyspuolueen ongelmana olivat liian suuret egot. Cajander ja Kivimäki eivät mahtuneet samaan huoneeseen. Sanomalehdenomistaja Eljas Erkko ei mahtunut juuri kenenkään kanssa edes siihen isoon kulmahuoneeseensa, jota voi edelleen silmäillä Erottajankadun ja Ludviginkadun kulmassa, toinen kerros. Ja Suomen Pankissa oli saman puolueen Ryti, joka ei puhunut juuri kenenkään kanssa ja joka veti Gerda Rytin elämäkerrasta (Hanna-Liisa Ryti-Erkinheimo) päätellen julkisuudessa roolia. Kirjeiden ja kuvien mukaan hän ei ollut “piinkova liikemies”, vaan hätkähdyttävän lahjakas, lämmin ja tunteva ihminen, jolla oli myös hyvät ja hyödylliset verkostot.
Gerda Rytin isä muuten oli siviilioikeuden professori Julian Serlachius kuten Kivimäki ja Ylöstalo ja Heikki Halila. Setä Allan Serlachius taas oli rikosoikeuden professori, joka oli kirjoitellut “tulenpalavia puheenvuoroja köyhien puolesta ja soimasi koroillaaneläjiä ihmiskunnan loiseläimiksi ja veronmaksajia valintoineen syypäiksi rikollisuuteen” (Kansallisbiografia). Myöhemmin Allan ryhtyi Särkilahdeksi ja keräili tosissaan WSOY:n osakkeita, kun taas yksi hänen sisaristaan oli Otavan professori Heikki A. Reenpään äiti…
Siinä oli ikä kunniassa, kun lakitieteen (“molempain oikeuksien”) tohtorit J.K. Paasikivi ja K.J. Ståhlberg istuivat Kulosaaressa 1945-1950 pohtimassa ihmeellistä aikaa. Lakitieteen tohtori U.K. Kekkonen oli ahkerasti valtioneuvostossa ellei ollut Tehtaankadulla käymässä mielenkiintoisia keskusteluja.
Otava lyhensi ja paranteli Hans Metzgerin muistelmateoksia, joita ilmestyi 1980-luvulla kaksi nidettä. Kirjoittaja oli puoliksi suomalainen Hitlerin Sakssan lähetystösihteeri Helsingissä, lukuisien suomalaisten läheinen ja lämmin ytävä, Mercedes- ja BMW-autojen omistaja ynnä muuta, ynnä muuta.
Otavan kakistelu johtui siitä, että Metzger veteli esiin etenkin nimimerkillä kirjoitettuja Jatkosodan aikaisia tekstejä, joiden laatija oli hänen mukaansa tämä samainen Kekkonen. Metzgerin sanottiin olleen Gestapon ja Sicherheitsdienstin leivissä, ja hän piti hyvin yhteyttä esimieheensä von Blücheriin, joka piti hyvin yhteyttä päämajassa Saksaa edustaneeseen W. Erfurthiin.
Metzgerin mukaan ainakin kaksi maalaisliittolaista ministeriä kipaisi suoraan Suomen hallituksen salaisista istunnoista selittämään Metzgerille Pörssiklubilla, mitä nytkin oli puhuttu, ja Eduskunnasta tietoja toimitti muiden ohella kokoomuksen J.O. Ikola.
Tämä liittyy Kivimäkeen siten, että Saksassa toimivana Suomen edustajana hän tiesi arvioittensa päätyvän suoraan - saksalaisille. Sama ongelma koski Suomen harjoittamaa sotilasvakoilua luultavasti avustanutta Paavo Talvelaa, joka poistui 1944 papereineen maasta niin että todelliset tietomme aikakauden tapahtumista ovat vajaat. Muodollisesti tiedustelusta vastuussa ollut Aladar Paasonen huolehti siitä, ettei hänen itse julkaisemiinsa eikä toimittamiinsa Mannerheimin muistelmiin jäänyt “sopimattomia” tietoja.
Ja niinpä tiedämme vain, että kumman paljon Naton piirissä oli suomalaisia - ja ruotsalaisia - tiedemiehiä ja liikemiehiä jo 1950-luvulla.