Naisia ja muita

 

Kommentoija kirjoitti hiukan vastahankaan. Kyllä se kuitenkin on niin, että monella mittarilla koulutus kannattaa. Tietenkin sekin on totta, ettei koulutuksessa välttämättä opi mitään hyödyllistä. Mutta peruskoulu ja ylioppilastutkinto on kyllä tarkoitettu perustaksi, ei rakennelmaksi.

Toinen kommentti palautti mieleen, miten vahvasti elin lapsena erittäin aikaansaavien naisten maailmassa. Kuvassa vasemmalla on isoäitini Elli. Lapsista vain yhdeksän on omia. Heissä on muuten kolmet kaksoset, joista noiden kaksi poikakaksosten keskinäinen ikäero oli alle vuosi. Äitini (musta kaunotar keskellä) sanoi että yleensä hellalla oli esikattilassa kaksi tai neljä maitopulloa.

Kauppaliikkeitä oli omia viisi ja vuokrattuja kolme. Piharakennuksissa oli kaksi hevosta, neljä lehmää, lampaita, kanoja ja kiukkui kukko. Pukkilassa oli iso perunamaa vuokralla ja Kettulassa parikymmentä hehtaaria viljeltyä. Tyttärille väärennettiin joukolla paperit niin että he pääsivät elokuvakoneen käyttäjän kurssille alaikäisinä. Ja isoisä, joka urakoi paikkakunnalle 62 taloa, koska osasi kaikki talonrakennuksen taidot, oli kovan paikan edessä talven tulle 1939: miten hoitaa valun jäljiltä vielä kostea kivitalo naisten ja lasten voimin. Kaikki miehet olivat Vuoksen varrella ja halot sinne kuljettavissa junissa. Aluksi noin 10-vuotiaat pantiin lapioimaan suomutaa, joka kuivattiin turpeeksi. Isoisä muutti keskuslämmityksen turpeella toimivaksi, vaikka kattilat oli tehty koksia polttaviksi.

Olen kai ennenkin kertonu, että kun isoisä valvoi vanhainkodin rakentamisen itse 80 täyttäneenä, isäni meni kysymään, mahtaako sinne tulla asukkaaksi ketään appifaaria vanhempaa. Puhuteltu pyöritteli Klubi kakkosten suussaan ennen kuin keksi, että kyllä - Topparin Liisa on vuoden vanhempi kuin hän.

Isoisä otti tarvittaessa miehekkäästi kehut vastaan - mutta kyllä se oli mummu, se voima tuon kaiken takana. Hän oli kiirehtinyt saamaan lapsia ja ennen pitää käymään myös vihillä, kun tyttökaverit oli ammuttu Kiikan punakaartin naisten kuularuiskuosastoon keväällä 18 kuuluneina. Itse hän hoiti halvattuna makaavaa äitiään ja tuhahteli vieraisilla käyviä sukulaisnaisia, jotka vain “istuiat onduleeraamassa”. Sana tarkoitti “laineiden ottamista” eli permanentin esimuotoa.

Mummun oli vaikea sietää, että isäni istui kesällä 1946 keskellä hyvää heinäpäivää sisällä lukemassa kirjaa. Minulla muuten on se kirja - isäni oli lukenut siitä pätkän mummulle ääneen, selvällä saksan kielellä, Sohm, Institutiones des Römischen Rechts, 12. Auflage. (Älköön kukaan erehtykö. Tuo kirja on vanhentunut. Nykyisin on Zimmermannin mainio teos, joka tosin on kovin laaja.)

Kuvasta näkee, että kangaskaupan pakasta oli saksittu ainekset useimpien lasten vaatteisiin, jotka Uiton Lempi sitten ompeli. 

Kirjoitan tämän tähän muistellen. Tuosta yhteisöstä ei ole mitään jäljellä, ei taloakaan. Paikkakunnalla oli paljon tekstiiliteollisuutta; se katosi melkein koko maasta hyvin nopeasti 1980-luvulla. Pikku konepajojen aika on ohi - meilläkin oli ihan hyvä autokorjaamo. Varuskunta (Ilmasotakoulu) on poissa.

Mutta ennen noissa liikkeenharjoittajissa oli tosi paljon naisia, eikä “naisten töitä” kummasteltu. Yksi tädeistäni oli paikkakunnan purjelentokerhon johtaja ja aikoi hypätä laskuvarjolla juhannusjuhlissa, mutta äitinsä kielsi.

Kun mummu kuoli, varmaan ylettömään rasitukseen, taatalle tuli pian vaimoksi Eeva Kuortaneelta. Enojeni yritykset juntturoida katkesivat lyhyeen. Tämä Eeva oli ollut molemmat sodat muonituslottana rintamalla ja hallitsi sekä hevoset että hevosmiehet….

Oppi ojasta

 

Kommentoija mainitsi tärkeän ilmiön, hitaan oppimisen.

Meillä vanhoilla opettajilla on se ylellisyys, että aika useissakin tapauksissa pääsemme miettimään, miten tämän tai tuon ihmisen elämä on sittemmin kulkenut. Kimmoke saattoi olla presidentti Niinistö, jonka koulumenestys ei ollut hurrattava ja joka ei ainakaan omien muistikuvieni mukaan eronnut millään tavalla tavallisista nuorista lakimiehistä.

Esimerkki aika ikävistä varhaisvuosien ongelmista on tietenkin Mannerheim, joka ei liene ollut tavattoman tasapainoinen eikä tasapuolinen myöskään loistonsa päivinä. Mutta hän oli nerokas ja tavattoman pitkäjänteinen. Sitä kuvaa esimerkiksi hänen toimintansa sotilasvakoilijana (“Ratsain halki Aasian 1906-1908”).

Jääkärikenraali E. Heinrichsillä oli kolme eversti-veljeä, ja häntä itseään kuulemma sanottiin veljessarjan tyhmimmäksi. Hänestä tuli sotilaana yksi itsenäisen Suomen parhaista. Se johtui ehkä siitäkin, että hänellä oli kyky tulla toimeen hyvin pahoissakin tilanteissa ja kenen kanssa tahansa. Toisin kuin vaikkapa Talvelalla, joka oli tosi terävä mies.

Varhaisnerot tiedetään. Ståhlbergin ja Rytin ohella sellainen oli Paasikivi, joka kävi kouluja Lahdessa tätinsä pikkuisen maitokaupan takahuoneesta käsin. Saattaa olla, että hänen kiivas luonteensa on tuota samaa perua. Jopa KOP:n historiaan on otettu tarina, jonka mukaan muut pankin johtokunnan jäsenet olisiva ilmoittaneet 30-luvulla, että nyt Kustin pestiä johtajana ei jatketa ellei hän esitä lääkärintodistusta täysjärkisyydestään. JKP toi Lapinlahden sairaalasta paperin, jossa professori totesi, ettei mielenvikaisuudesta ole mitään merkkejä. Tutkittavan käyttäytyminen johtuu siitä, ettei hän ole saanut minkäänlaista kotikasvatusta.

Ihan hiljan muistelimme ystävien kanssa varhaisten aikojen valopäitä - siis ajalta jolloin olimme kaikki kolmissakymmenissä. Aika monista olimme samaa mieltä. Asianomainen ei ollut mielestämme osoittanut sanottavaa lahjakkuutta, mutta olipa tehnyt loistavan uran ja saanut aikaan paljon hyvää, myös hädänalaisten keskuudessa. Ja sitten oli näitä, jotka oli otettu torvin ja fanfaarein vaativiin työpaikkoihin, joissa kävi pian ilmi, että he käyttivät aikansa oman erinomaisuutensa esittelemiseen, mutta jättivät työt tekemättä.

Tämä haiskahtaa hiukan korkean ja näkyvä aseman ihailemiselta. Siksi toistan taas kerran, että olin pökertyä ihailusta, kun istuin kerran tuntikausia kuuntelemassa kansakoulunopettajani, kummitätini ja matkahuollon toimipistettä pyörittäneen rouvan keskustelua kotipaikkakunnastamme ja sen ilmiöistä ennen ja nyt. Sellaista hengen lentoa eli nopeaälyisyyden ja tunteen syvyyden yhdistelmää en muista kohdanneeni esimerkiksi San Franciscon seudun yliopistoissa. Js siellä kuitenkin yhdessäkin kokouksessa joku paheksui, että puheenvuoroja oli annettu sellaisillekin, joilla ei ollut Nobelin palkintoa fysiikassa tai Fields-mitalia matematiikassa.

Ajatukseni viivähti kuin sisilisko kivellä tietääkseni paikkansa pitävässä mielikuvassa. A. Hitler ja L. Wittgenstein kulkivat vuoden samoja rappuja Linzin kaupungin keskikoulussa. He olivat eri luokilla, koska ensin mainittu jäi luokalleen ja viimeksi mainittu hyppi luokkia yli. Varmuuden vuoksi korostan, että myös viimeksi mainittu oli peräti omalaatuinen ihminen.

Niinpä tuntuu kovasti hyvältä katsella ja kuunnella Suomen tasavallan kansalaisia, jotka ovat milloin mitäkin mieltä, koska heillä on mieli.

Yksi ihminen, joka muistamani mukaan istui aikoinaan luennoillani kulttuurihistorian oppiaineessa, nimitettiin Turun yliopiston rehtoriksi. 

Hienoa että humanisti! Ja lisäksi nainen. Asianomainen näyttää julkaisseen tutkimuksen myös spritismistä. Miten mainio ajatus! Kulttuurihistoriaa totisesti on myös historian harhaluulojen selvittely.

Realismi on kovin liha eväs. Esimerkiksi romaanikirjallisuudessa fantasia menee usein syvemmälle kuin “todenmukaisuus”.

Auster

Itsekin lopetin suuren vaalikeskustelun katsomisen kymmenen jälkeen illalla. Aamulla hiukan ihmettelin kutsuttujen asiantuntijoiden harjoittamaa kiittelyä.

Tunteitteni syy selvisi myöhemmin päivän kuluessa. Minulta oli mennyt vuosia sitten aivan sivu silmien, että Sauli Niinistö on niin kova romaanin lukija, että hän oli vuonna 2017 Akateemisessa haastattelemassa maassa vieraillutta Paul Austeria. Katsoi sen Areenasta. Juttu oli hyvä - ja hyvin haikea. Kaksi viisasta miestä, tukevasti tuoleillaan, hyvin perustein. Ei aavistusta, mitä kaikkea olisi kohta edessä. Ei voinut olla aavistusta. Paitsi ehkä Putin + Krim ja Trumpin nousu. Ja eri tahoilla kupliva populismi, jolla tarkoitan muun muassa tahallisen yliyksinkertaistettuun muotoon hämmennettyä politiikkaa, jota kaadetaan suoraan purtiloon.

Kaikenlaisen venkoiluni jälkeen sanon suoraan, että mielestäni taide yleisesti ja kirjallisuus erityisesti on ihmiselle ankara mitta. Vanhoillisimmat tahot ovat siinä asiassa hiukan oikeassakin, että tietty viihde aukeaa silmät avaamalla mutta mutkikkaamman eteen saa tehdä töitä.

Kun joku sanoo - ja on sanonut - että esimerkiksi Proust on tarpeetonta sanahelinää, kuulen sen kaupunkilaisen mielipiteenä, että hongikko on oikeastaan pelkkää sahajauhoa odottamassa ottajaansa. Kielikuva on lisäksi väärä. Puu, kuten mänty, on samalla tavalla mykistävä ihme kuin esimerkiksi Wikipedian © (engl.) artikkeliin kuvattu hermo.

Metsä on, kuten nykyisin tiedämme, yksi eläin, jossa mikrobit ja mastopuut elävät joko sulassa sovussa tai taistelevat raivokkaasti paikasta auringossa, ravinteista ja sokerista. 

En ole huomannu, että erilaiset haastattelijat olisivat kysyneet presidenttiehdokkailta, mitä he ovat viimeksi lukeneet. Olisi ollut helppo kysyä kontrollin vuoksi jotain mainitusta kirjasta. Jos haastattelija olisi ollut itse epävarma, olisi voinut kysyä, mitä esimerkiksi Tuntemattomassa sotilaassa tekee alikersantti Virtanen. Rehellinen lukija olisi vastannut, ettei muista sellaista hahmoa. Sellaista hahmoa kirjassa ei näet ole. Lahtinen olisi.

Arvaan että Stubb ei tuntisi ainakaan oikeasti Calvinoa eikä ainakaan Elena Ferrantea. Arvaan että Haavisto, jota en äänestänyt, olisi lukija. Rehnin puhetavasta ja ruumiinkielestä päättelen, ettei hän harrasta edes maalaisliittolaisia romaaneja. Li Anderson mainitsisi, taitava kun on, venäläisen klasssikon, joka voisi olla vaikka Saltykov-Štšedrin, ellei sitten nykykirjailija Šiškin. Halla-ahon vastaus olisi luultavasti Gogol. Tosin hän kuoli hulluuteen, mutta hän oli syntyperältään ukrainalainen ja todella suuri kirjailija.

Tässä ei ole kysymys tietokilpailutiedosta, jollainen on yleensä aika arvotonta. Kyky lukea romaani tai saada selvää runoista on vahva viittaus on tarkkavaisuuden ja mielen hallinnasta. 

Jos olisin siinä asemassa, panisin Aalto-yliopistoon, etenkin fysiikkaa tai matematiikkaa lukemaan pyrkivät ja kadettikouluun tahtovat lukemaan jonkin yhdentekevän romaanin ja kysyisin siitä kokeessa. Sellaisia romaaneja löytyy vaivatta Mitä Suomi lukee -listalta.

Musiikkimakua koskevan kysymyksen voi aina väistää valehtelemalla olevansa aivan epämusikaalinen. Ennen sanottiin, että sävelkorvani paleltui talvisodassa. Tuo väitehän ei pidä paikkaansa, paitsi hyvin harvinaisissa poikkeustapauksissa. Lisäksi suurissa muusikoissa on koko joukko epämusikaalisia ihmisiä.

Korkean virkamiehen eli siis myös presidentin valloittava ja voittava ominaisuus olisi hyvin harjoitettu mielikuvitus. Ja on muitakin. Minusta oli vaikuttavaa, kun sotarikosten tutkijana ja todella karmeita paikkoja läpi käynyt Helena Ranta sanoi kantavansa matkoillaan mukanaan romaaneja, jotka ovat kaiken jälkeen illalla hänelle välttämättömiä. Hän mainitsi joitakin nimiä. Hyviä romaaneja. Vaikenakin pidettyjä.

Mietelmä

Niistä pahoista töistä… 

Entä jos se oli suuri synti, että pysyin suurenmoisesti tupakoissa lukiolaisena. Yritin siis arvioida asiakkaitani ja veloitin kotiaineesta yhden tai kaksi pakettia Pikku-Bostonia. Ei ollut sydäntä lähettää tyttöjä Aution kauppaan tai osuuskauppaan ostamaan Retkun Sotkua (Rettigin sekoitus - piipputupakka). En ole päässyt tähän päivään mennessä oikein savukkeen polttamisen makuun. Tupakkakaupassa arveltiin nyt, että piipunpolttajia on Suomessa tällä hetkellä noin kolme, ja minä olen niistä yksi. Peterson tarjoaa lohtua, kun Capstania ei saa vääntämättä itseään solmuun sveitsiläisten kanssa. Sieltähän nimittäin lähetetään tuntuvaa korvausta vastaan postitse tällaisia laittomia tuotteita, koska maa ei kuulu EU:iin. Sveitsissä se entinen poikakin poltti piippua ja sorvasi sekä erityisen että yleisen suhteellisuusteorian. Soitti hän viuluakin ja oli tiettävästi kiinnostunut toisten rouvista.

Minun aikanani koulussa piti siis lukea kirja ja kirjoittaa siitä aine. Näppituntumani mukaan 75 prosenttia 1960-luvun alun lukiolaisista ei ollut lukenut kirjaa eikä lukenut koskaan myöhemminkään. Oppikirjat ovat asia erikseen.

En ota oikein todesta kustantajien ja muiden merkkihenkilöiden lehdissä kirjoista, e-kirjoista ja ä-kirjoista kertomaa. Olen yksi harvoista tuntemistani ihmisistä, joka seurasi useita vuosia joka työpäivä tietokoneliuskoja, joista ilmeni pienellä vaivalla eri kirjojen päivittäinen myynti ja tietenkin painos.

Kustantajat ja jotkut lehtiin kirjoittavat - ennen oli oikein kulttuuritoimittajia - puhuvat täytenä totena lukutaidon romahtamisesta, Pisa-tutkimuksesta ja puhelinten ja tietokoneiden turmiollisuudesta.

Eivät kirjoja ennenkään lukeneet muut kuin opettajat ja seurakunnan kappalainen. Lukemista pidettiin pahantapaisuutena ja lukemasta tavattu tyttö lähetettiin viemään lehmille heiniä ja poika panemaan hevosta puihin ja sen jälkeen hakkaamaan halkoja.

Ymmärsin poikien puheista, että armeijassa pidetään tänäkin päivänä omituisena henkilöä, joka esimerkiksi kipinävahtina teltassa lukee, siis kirjaa. En tiedä, mitä he oikein tekevät, koska jotoksella ei kai saa kuljettaa mukanaan kännykkää.

Omat tutkimukseni asiasta aloitin 9-vuotiaana. Kirjakaupan oma näytekappale juuri ilmestynyttä “Tuntematonta sotilasta” oli päätynyt yhdelle enoistani. Luin sen heillä, kolmessa päivässä. Meillä tultiin ja mentiin huushollista toiseen, eivätkä ovien avaimet olleet edes tallella, paitsi kauppojen. Enoni oli edennyt sivulle 80, ja siihen se oli jäänyt. Mutta tiesin, että hän oli lukumiehiä. Hän oli lukenut ennen armeijaa “Kiljusen herrasväen” ja oli ylpeä siitä. Kirja oli ollut hauska.

Kuvassa on osas teosta “Suomen kansan vanhat runot”. Repikää siitä. Yksikään nide ei ole tarkoitettu luettavaksi, vaan koosteeksi kaikesta, mitä alalla on. Sarja sisältää ehkä satatuhatta kansan- ja muinaisrunoa. 

Jäin miettimään tuotakin sarjaa sitä tietoa vastaan, että Wikipediassa on enemmän hakusanoja ja sivuja kun kaikissa muissa maailman tietosanakirjoissa yhteensä, ja puheet tämän nimenomaisen verkkokirjan huonolaatuisuudesta ovat oudosti vaienneet. Eihän se tietenkään ole mitään sellaista kuin esimerkiksi Britannican viimeiseksi jäänyt painettu laitos, jonka vanhempi poikani otti pyynnöstä minulta talteen. Olin käyttänyt sitä paljon eli useita kertoja vuodessa, etenkin valmistellessani uutta luentosarjaa. Wikipediaa taidan käyttää edelleen joka päivä, mutta siihen kirjoittamisen olen lopettanut aika kauan sitten. 

Mietelmäni: missä on mielikuvitus? Varovasti kysyisin, eikö sekä keksityn tekstin että tietokirjan tarkoitus ole hoitaa ja kasvattaa mielen puutarhaa? Eikö tarkoitu ole antaa lisää hyvää tekeviä keinoja kasvaa sen sijaan että teksti olisi tehtävä, kuten käpyjen kerääminen metsästä nuotiossa poltettavaksi?

Laupeus

Kyllä - myös hyvin vanhoista luista voi löytyä niitä perintötekijöiden yhdistelmiä, jotka näkyvät muun muassa ihonvärinä. Jossain kuulemma keskustellaan tiedosta, jonka mukaan Pohjois-Euroopassa asui DNA:sta päätellen kivikaudella tummaihoista, sinisilmäistä väkeä.

Minulle tulee sanasta “valkonaama” mieleen Villi Länsi, etenkin tuon niminen elokuva, jossa olivat pääosissa Bob Hope ja Jane Russel. Suunnilleen saman ajan “Johnny Guitaria” en muista nähneeni lapsena, mutta aikuisena kyllä. Pidän Nicholas Rayta yhtenä kaikkien aikojen amerikkalaisista elokuvaohjaajista. “Nuori kapinallinen” on jäänyt minunkin mieleeni, mutta harvojen tuntema “Party Girl”, Chicagon yöperhoset, oli loistava. Näin sen vuonna 1966. Siinä värien käytössä oli jotain aivan erikoista.

Keskustelumme tiedosta ja tosiasioista oli vahvasti mielessäni, kun oikeastaan sattumalta katsoin kunnolla televisiossa nyt alkanutta “Charité”-sarjaa ja hämmästelin, että saksalaiset tekevät tätä nykyä todella hyvää tavaraa televisiolle.

Muutoin olen vilkuillut vaaliohjelmia ja ihmetellyt erilaisten asiantuntijoiden laimeita luonnehdintoja ehdokkaista. Kun oman luuloni mukaan todella isot arviot ihmisistä tehdään tunteella eikä järjellä, mietin itse ehdokkaita katsellessani, mikä on hänen murhenäytelmänsä. Asiantuntijat tuntuvat etsivän vahvuuksia ja heikkouksia. Siten he altistavat itsensä huijareille. Jokainen junapeluri osaa esittää vahvaa ja sympaattista. 

Muistan kun näin hyvin tehdyn pitkän Isaac Bashevis Singerin haastattelun. Olin juuri ryhtymässä suomentamaan hänen teoksiaan. Singer vaikutti hauraalta ja epäsympaattiselta. Olin aivan ihastunut. Kun luin hänen tuotantonsa (englanniksi), näin että hänen henkilönsä olivat hyvin usein pahasti haavoittuneita. Mielessä pysyi myös hänen vastauksensa: “Uskon, uskon joihinkin yliluonnollisiin asioihin… Mutta ei niissä ole mitään yliluonnollista.” Puheesta päätellen hänellä oli vikaa poskihampaissa.

“Charité” - Saksassa on 1700-luvun perua kuuluisia ranskankielisiä nimiä, kuten myös korkea kunniamerkki “Pour la merite” - tuo esiin Virchowin ja Kochin erimielisyyden. Nämä pätevän lääketieteen opetuksen ja tutkimuksen uranuurtajat olivat synkeästi eri mieltä taudin aiheuttajista. Patologian uranuurtaja Virchow halveksi Darwinia humpuukimaakarina eikä uskonut Kochin löytämien basillien aiheuttavan sairauksia. Koch puolestaan ilmoitti löytäneensä myös lääkkeen tuberkuloosiin. Ei se toiminut. 

Muistan itsekin, kun kansakoulussa annettiin Calmette-rokotus. Vielä vähän ennen sotia useimmiten nuoria suomalaisia oli kuollut 10 000 vuodessa tuohon tautiin. Ja se oli todella paljon. Nyt paljon suuremmasta väestöstä kuolee runsaat 60 tuhatta vuodesta, ja 15-25-vuotiaat ovat lähes järkiään terveitä.

Haavoittuneisuus on näkyvä “vika”. Lääkärit etenkin ennen ja samoin upseerit ja ehkä tuomarit pyrkivät esiintymään hyvin yhdenmukaisesti ja eheinä silloinkin kun eivät olleet ehjiä.

Haluisin tietää, milloin lääkärin takki tulli käyttöön. Saksalaissarjassa niitä ei ole, vaan myös ruumiinavauksissa ollaan tummassa puvussa, paljain käsin. Samaan aikaan sairaanhoitajilla on hyvinkin pitkälle viedyt työasut.

Olisiko tuossa varmaan oikeassa yksityiskohdassa jälki kirkosta? Sairaanhoitotehtävissä oli paljon nunnia, kun taas lääkärin takista. vaikka se on valkoinen, tulee mieleeni työtakki, jollaisia pidettiin ennen autokorjaamoillakin. Ehkä tarkoitus oli kaksisuuntainen. Takki suojasi alla olevia, vaikeasti puhdistettavia vaatteita.

Totuus ja tosi

Yksinäinen kommentoija (kuvassa) on ihailtava hahmo. Mieleen tulee joku Etäisten laaksojen mies.

Hän huomasi ajatukseni panna julki Paasikiven (kuoli 1956) nasevan ja osuvan kuvauksen V. Putinista.

Selitän hiukan taustaa. “Tosiasia” on sanana ja käsitteenä hyvin nuori. Se tuli kieleen vasta 1600-luvulla ja liittyy tieteen, etenkin kokeellisen luonnontieteen syntyyn.

Erittäin vahvasti ses liittyy filosofi D. Humeen, jonka kuuluisa “giljotiinin” mukaan tosiasioista ei voi johtaa arvoja eikä moraalisia sääntöjä.

Sekä I. Kant että Hegel osallistuivat hyvin vahvasti keskusteluun. Heidän jälkeensä saksalaiset ahkeroivat löytämällä ja keksimällä “tosiasioita” ja johtamalla niistä karmeita asioita, kuten arjalaisten ylemmyyden ja juutalaisten, slaavien ja muiden ohella suomalaisten alemmuuden.

Yksi tapa kuvailla Yhdysvaltojen mielestäni erikoislaatuista yhteiskunnallista ilmapiiriä on syvälle juurtunut metafyysinen meno. Eurooppaan jatkuvasti säteilevä niin sanottujen tieteellisten tosiasioiden vähättely oman “mielipiteen” korostamiseksi lienee taustaltaan tämä.

Nytkin presidentiksi on siellä haluamassa mielestäni kovan kansainvälisen tason sirkuspelle, joka hallitsee kaikki lavahämäämisen keinot. 

Sen jälkeen kun Stanislavskin joukko vieraili siellä amerikkalaiset kehittivät sekä näyttämölle että elokuvaan “metodinäyttelemisen” (method acting) ja sille tietenkin vastakkaisen ajattelutavan. Mutta erinomaisista ja hyvin koulutetuista näyttelijöistä heillä ei ole todellakaan ollut puutetta. Sitä vastoin eurooppalaisilla on jatkuvia vaikeuksia ymmärtää esimerkiksi poliittinen kampanja tai oikeudenkäynti kirjaimellisesti teatterina. Minulla oli. Onneksi asia selitettiin minulle kädestä pitäen ja päädyin itsekin puoliksi vahingossa lavalla oppimaan, ettei tärkeintä ole puhuminen, vaan kuunteleminen. Ei kaellimestarikaan laula eikä soita. Hän kuuntelee, kuulee kaiken ja saa kaikki esiintyjät reagoimaan toisiinsa ja yleisöön.

Lakimieskunta, jota siis oikeasti tunnen etenkin tuomioistuinlaitoksen ja yliopistojen puolelta, pyörittää ongelmattomasti etenkin perustuslakia ja sen sääntöjä, jotka silmin nähden eivät merkitse hirveän paljon enempää kuin virren sanat uskovaiselle. Ja EU:ta moititaan siitä, ettei se kehitä yhtä sekavia sääntöjä.

Tuohon viimeksi mainittuun asiaan on kyllä tullut muutos. Nyt olen käynyt läpi uudet digitaalisiin markkinoihin, tekijänoikeuteen ja tietosuojaan liittyvät säännöt, jotka ovat Suomessakin voimassa. Olkaa huoleti. Ne ovat monien ihmisten hartaan toiveen mukaisia: eivät häiritse ketään.

Olin kerran itse paikalla, kun heitimme aika isosssa kauppaneuvottelussa yhden vatapuolen edustajista - siviilissä ministeri - ulos. Hänelle sanottiin, että mene sinä kuule tuonne käytävään käkättämään. Hän taisi vähän loukkaantua, mutta kauppa tehtiin. Meidän puoli koki viidakon koston. Kauppa osoittautui vuoden - kahden kuluttua huonoksi.

Tunnen puheenjohtajia, jotka myös suuryhtiön yhtiökokouksessa soittavat poliisit paikalle, jos joku epämiellyttävä henkilö pyytää puheenvuoron.

Pitäisi joskus muistella menneisyyttä ja kirjoittaa siitä. Tosiasioista päästyä totuus taas on juomissa.

Tuomitsin kerran kauan sitten suuren puljun hallituksen jäseniä, joiden mielestä oli asiaan kuuluvaa aloittaa taseiden allekirjoittamiseen johtava kokous korillisella Koskenkorvaa, jonka toimitusjohtaja nosti pöydälle. Siinä oli tilejä tarkastettu. Ja samalla oli päätetty nostaa kunnallisveroa.

Kun Espoota ja Vantaata rakennettiin tosissaan, oli ihan normaalia, että rakennusoikeuden saaja kuittasi ravintola Palacen laskussa myös astiaston ja kuutiometrin taidelasia.

Tosiasiat

Joku ihmetteli, kuinka täällä jaksetaan jauhaa “vanhaa kauraa”, ja tarkoitti maan ja maanosan historiaa. Samalla hän tuli tarkoittaneeksi, että ainakin hänen ajatuksiinsa syöpynyt käsitys olisi ainakin riittävän tosi, ja olisi varmaan aika siirtyä tulevaisuuden tuumaamiseen.

Nähdäkseni kommentoija sanoi, että on vedettävä side silmille entistä tiukemmin ja astuttava rohkeasti räystäältä.

“Vanha kaura” merkitsee ainaki meille vanhoille hevosille, että Suomi on yleensä hävinnyt sodassa mutta menestynyt jopa yllättävän hyvin rauhassa. Jos olettaa, kuten historiatieteessä on tapana, että tapahtumilla, esimerkiksi sodan häviämisellä, on vaikutuksia tuleviin asioihin, moite on turha ja turmiollinen.

Minulle viime sodat merkitsivät maan rakenteiden mullistusta. Ensimmäisessä sodassa, joka käytiin talvella, punikkien pojilla ja laajemminkin sosialistiksi epäillyillä oli suuri merkitys. Jälkimmäisessä sodassa se kansanosa, jota voisi haukkua vaikka poliittiseksi ja sotilaalliseksi eliitiksi, oppi kantapään kautta, että lopulta kaikki on kiinni jokseenkin kouluttamattomista, räkänyrkkisistä miehistä eli niin sanotuista tavallisista ihmisistä. Arvoa arvottomille sopisi iskulauseeksi. Sotamies ei kai ollut sotilasarvo eikä kai korpraalikaan. Työmies oli pöytäkirjassa hiukan enemmän kui “toimeton mies”, jollaisia kyllä itsekin nimesin käräjillä vuonna 1970. Mutta tuotiin siellä kyllä sisään myös jokunen vangittu varatuomari.

Paasikiven kirjoituksista ja asenteista olen tässä blogissa siteerannut virallista lähdettä

https://history.state.gov/historicaldocuments/frus1941v01/d41 

Yhdysvaltain Neuvostoliiton lähettiläs Steinhardt raportoi 27.5.1941 Washingtoniin Paaskiven Neuvostoliitosta lausuman (alkuperäisteksti tuossa lähteessä):

“Arvovalta merkitsee heille enemmän kuin mikään muu. Heidän muuttumattomana politiikkanaan on saada, mitä he voivat, niin vähällä kuin mahdollista, ja sitten pyytää lisää. He eivät uhraa koskaan välittömiä etujaan tulevaisuuden päämäärien vuoksi. He eivät kiinnitä koskaan huomiota siihen, mitä on sanottu, vaan ainoastaan siihen, mitä on tehty. He pyrkivät saamaan korkean hinnan siitä, minkä ymmärtävät joutuvansa tekemään joka tapauksessa. He ovat immuuneja eettisille ja humanitäärisille ja abstraktiin oikeuteen perustuville tekijöille ollen pelkästään käytännöllisten ja realististen näkökohtien vaikutettavissa.”

“The Minister said that in his “not less than 50 conferences” with Stalin and Molotov he had learned that prestige meant more to them than anything else; that their invariable policy was to obtain what they could for as little as possible and then ask for more; that they never sacrificed immediate gains for considerations of the future; that they paid no attention to what was said, but only to what was done; that they endeavored to be paid a high price for what they realized they must do anyway; and that they were impervious to ethical or humanitarian factors or those of abstract justice, being influenced exclusively by practical and realistic considerations.”

Kuvassa suurlähettiläs Laurence A. Steinhardt - Rooseveltin sisäpiiriä jo 30-luvulla.

Hänestä on merkitty hakuteoksiin, että siirryttyään Moskovasta Turkkiin hän osallistui aktiivisesti operaatioon Romanian öljylähteiden pommittamiseksi silloin uusien Norden-tähtäinten avulla, ja se maksoi paljon verta. Hän toimi laajasti juutalaisten pelastamiseksii ja onnistui usein. Läheisessä yhteistyössä hän oli myös viisumeita väärennettäessä Vatikaanin kardinaali Roncallin kanssa, joka toimittuaan paavina (Johannes XXIII) julistettiin autuaaksi.

Hämäystä

Yllytän lukijoita tappelemaan Suomesta ja toisesta maailmansodasta siksi, että asia on minulle hiukan etäinen ja olen hyvin keskittynyt johonkin aivan muuhun, nimittäin tekoälyyn, joka ei enää ole ChatGPT, vaan esimerkiksi GPT-5 ja näinä viikkoina tulossa oleva Microsoftin Copilot - koko pelikirja meni jo uusiksi.

Toinen maailmansota eli siis ajatuksemme Venäjästä ja Suomesta ennen ja nyt ei ole omaa alaani, koska minulla ei ole koulutusta eikä taitoa käydä tarkasti läpi esimerkiksi saksalaisia ja venäläisiä arkistoasiakirjoja tai todeta, mitä ruotsalaiset ja brittiläiset dokumentit ovat edelleen piilossa.

Arkistoista pitäisi aina itse selvittää, mitä niissä ei ole. Se on joskus hyvin merkittävä tieto. Ei meiltäkään viety 1944 piiloon sotilastiedustelun Stella Polaris -asiakirjoja jätepaperiksi. Ehkä pikemmin halusimme pitää ienissä piireissä sen tiedon, mitä radiokuuntelumme kuunteli ja tulkitsi. Ruotsillahan oli pääsy Enigman tietoihin, minkä he ovat aina jyrkästi kiistäneet. Suomelta ei ole edes kysytty. Ketkä kaikki kuuntelivat Stalinin Stavkan maalinjaa, se on kiinnostava kysymys.

Se ei auta asiaa, että minulla on tutkinto ja tutkimuksia muilta historian alueilta, etenkin kulttuurihistoriasta. Olen vain kirjojen lukija sotahistoriassa.

Ja nyt meillä on mainitsematta poliittisen historiamme hämmästyttävä saavutus, Max Jakobsonin “Diplomaattien talvisota”, jonka 8. painos ilmestyi vuonna 2012. Mielestäni luin 1955 ilmestyneen ensimmäisen painoksen lukiolaisena, varmaan 1960. Vaikka teosta on päivitetty ja siihen on liitetty katsauksia myöhemmin tietoon saadusta, siitä välittyvä kokonaiskuva on hieno. Sanoisin mielestäni vitsikkäästi, että kun Arvi Korhoseen liitetty “ajopuuteoria” tarkoittaa Suomen ajautumista Saksan rinnalle Jatkosotaan 1941, Jakobson kuvasi Suomen tällaisena kosken kuohujen heiteltävänä “ajopuuna” 1939. Jos omaa, kansallista tahtoa oli, se ei olisi vaikuttanut paljon. Talvisota ei ollut Erkon sota, kuten Paasikivi sanoi. Eljas Erkko oli ulkoministeri, joka väitetysti ei neuvotellut Jartsevin porukan kanssa 1938. Hän pöllähti tuohon tehtävään, kun ammattimies R. Holsti oli järjestetty Saksan taitavalla toimella syrjään Hitlerin väitetyn kunnian häpäisijänä. Holsti oli edistyspuolueensa ylpeyden ja kateuden kohde, E. Westermarckille sosiologiasta väitelly Englannin yhstävä ja sotien aikana Kaliforniassa Stanfordin yliopiston luennoitsija, jolla lienee ollut suuri osa salaperäisten Suomeakin koskevin paperien päätymiseen juuri sinne Hooverin torniin, jonka olen itse näyttänyt muutamallekin kaverille.

Paasikiven julkaistujen muistelmien epäuskottavuus (“Toimintani Moskovassa 1939-1941”) näkyy jo vertaamalla sen sisältöä paljon myöhemmin julkaistuihin Paasikiven päiväkirjoihin. Edelliset on kirjoitettu virkahuoneessa, jälkimmäiset enimmäkseen klosetissa. Tässäkin asiassa vessassa hahmoteltu on lähtökohtaisesti. Jo Luther, jolla oli sekä ummetusta että peräpukamia, kehui pöytäpuheissaan saaneensa jumalallisimmat oivalluksensa “astialla”.

Sekä Paasikivi että Kekkonen kirjoittivat sodistamme tietysti omaa kauaskatseisuuttaan myös tosiasioiden kustannuksella korostaen. Patsaaseen kaiverrettu Paasikiven saksalaisesta historiakirjallisuudesta poimima, aluksi 1700-luvulla italiaksi esitetty ajatus tosiasioiden tunnustamisesta kaiken viisauden alkuna on koulupoikamainen vitsi. Eikö ongelma olekin kysymys, mitä ovat tosiasiat ja mistä sellaisia löytää. Tämän päivän presidenttiehdokkaat edustavat “reaalipolitiikkaa” kertomatta, miten se eroaisi esimerkiksi rationaalipolitiikasta. Esimerkiksi Trump ja Putin ovat molemmat suuria reaalipoliitikkoja. Valheiden levittäminen tosiasioina on joskus suurta realismia.

Paasikiven-Kekkosen linjan iskulauseeksi sopisi hyvin korkeimman oikeuden eräissä painetuissa kirjellommeissa esiintynyt lause, jossa pyydettiin toista “ryhtymään sellaisiin toimenpiteisiin, joihin asia antaa aihetta”.

Pyydän lukijoita ystävällisesti hämmästelemään jutun kuvaa. Käännätin tuon kirjan Otavassa samaan aikaan kuin Popperin tutkielman avoimesta yhteiskunnasta ja sen vihollisesta, lyhennelmänä.

Tasapainoton

Kuva: Wikipedia

Jatkosotaa edelsi Talvisota. Sitä ei saanut mainita esimerkiksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, ja kiellosta pidettiin lujasti kiinni.

Ikävä kysymys: entä jos sodan sanottaisiin alkaneen 1938? Tarkoita ns. Jartsevin neuvotteluyrityksiä, joita tosin koordinoi hänen silloinen vaimonsa Zoja Rybkina.

Tänäkin päivänä Stalinin - Ribbentropin sopimuksen elokuussa 1939 sanotaan tulleen salamana kirkkaalta taivaalta. Tuon sopimuksen salaisen lisäpöytäkirjan mukaan Suomi ja Baltia siirtyivät Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Mutta Neuvostoliiton taholta 1938 tarjotut toimenpiteet Saksan hyökkäyksen torjumiseksi sisälsivät erilaisia tarjouksia ja vaatimuksia, jotka kiteytyivät sitten vuotta myöhemmin Talvisotaan johtaneissa neuvotteluissa loppusyksystä 1939.

Tämä on tiedetty ja esitelty hyvin historiakirjallisuudessa viimeistään 1980-luvulta asti. Suomalaisten kommunistien mielestä mitään lisäpöytäkirjaa ei ollut. Olen kinannut asiasta. Sitä he eivät toistelleet, että Stalin oli useasti vakuuttanut, ettei vierasta maata haluta. Sehän tulee käskemättä, historiallisen välttämättömyyden pakosta. Tämä li “tieteellinen mailmankatslomus”.

Ainakaan usein ei ole mainittu, että jos Neuvostoliitto puolusti periaatteessa Leningradia, miten niin pohjoiseen kuin Suomussalmelle ilmestyi niin äkisti vahvoja joukkoja, jotka marssivat Kemijärvelle asti. Ja miten tämä Kuusisen Terijoen hallitus saatiin paperilla aikaan kahdessa - kolmessa vuorokaudessa.

Esitän itselleni vastaväitteen. Sekä diplomatiassa että sotilaiden toiminnassa tehdään aina useita eri suunnitelmia, jotka voivat olla keskenään ristiriidassa, jyrkästikin. Suosittelen meneelmää muillekin. Joskus hyvin vaikean oikeusjutun ääressä kirjoitin sekä hyväksyvän että hylkäävän mielipiteen ja sitten luin tarkkaan perustelut. “Paholaisen asianajaja” on hyvä keino. Nimi lienee peräisin kirkosta. Kun oltiin julistamassa joku pyhimykseksi, yksi valitsijoista sai tehtävän etsiä ja esittää kaikki hanketta vastaan puhuvat syyt.

Jartsevin tunnusteluista ja niitä seuranneista keskusteluista Boris Steinin kanssa ei voi päätellä, että Neuvostoliitto oli päättänyt hyökätä Suomeen. Hätäiseen improvisointiin viittaa epätyypillisen huono tiedustelu eli vakoilu. On merkillistä, että ryhmityksistä ja joukkojen ja aseiden määrästä päätellen Neuvostoliitto todella luuli pääsevänsä marssimalla jouluksi Helsinkiin ja pohjoisessa Tornionjoelle.

Todellisuudessa täydennystä jouduttiin hankkimaan moneen kertaan ja yksi syy sodan jäämiseen kesken Stalinin kannalta tarkastellen oli turvallisuutta ajatellen aivan liian suuri osa sotavoimasta kiinni Suomessa.

Koko suuren sodan keskeistä syytä väläyteltiin: öljy. Siä ei Saksalla oikein ollut, mutta Romaniasta ja Kaspian meren rannalta löytyi. Nyt raivoavan Lähi-Idän sodan taustalla on “Persian öljy”, jolle riitti tavoittelijoita.

Tunnustan: välillä häpeän, etteivät pelit eivätkä matemaattiset ja muut ongelmat kiinnosta minua. Menneisyyden ja nykyisyyden monisolmuiset ongelmat kiinnostavat jatkuvasti, vaikka tiedän, etteivät ne ratkea.

Ellei vastausta löydy, vika voi olla kysymyksessä. Kun nyt seuraan uutisia ja luen esimerkiksi näiltä palstoilta kommentteja, mieleen tulee vanha sääntö. Jos haluaa olla oikeassa, helpointa on jättää huomiotta kaikki se, mikä olisi omiaan järkyttämään tätä tasapainoa. Ennen varoiteltiin, että jos liikaa miettii, voi vallan höyrähtää päästään. Mitä nyt maailman vallat oikeasti aikovat? Ei se ole ydinkysymys. Olen ollut havaitsevinani, että heti kun hyvänkin suunnitelman toteuttaminen aloitetaan - esimerkiksi sodan - se alkaa mennä pieleen. 

Tasapaino

Jaa että elämästä helppoa ja hauskaa?

Helppo-Heikki oli aikoinaan kiertelevä kaupustelija, joka saattoi pyörittää kylillä onnenpyörääkin. Myyntitekniikka on tuttu kuin nykyisin, ostajan arvostelukyvyn sammutttaminen. Hyviä kampoja! Pannaan viisi markalla, ja kuusi markalla ja kahdeksan ja menköön koko tusina. Leipää olisi, mutta se on vintillä, ja lapset söi portaat.

Kuka tarvitsee kaksitoista kampaa?

Ainakin Hämeessä saatettiin sanoa ihmisestä, että se on sellainen… vähän hauska. Kuvailu ei ollut arvostava.

Tulin sanoneeksi, että eräskin uusi tuttavuus tuntuu olevan hyvin tasapainoinen ihminen. Tarkoitus oli kiitellä. Myöhemmin tuli mieleen, kai menneen ajan politiikasta puhuttaessa, että myös Suomi joutui tasapainoilemaan vieraslajisten valtioiden kanssa vuosikymmenestä toiseen. 

Kekkosen aika ei tule nyt usein puheeksi. Sitäkään ei usein korosteta, että taloudellisesti maa nousi aivan ihmeesti. Sitä ei toistella, ettei Suomi myynyt itsemääräämisoikeuttaan rahasta, koska meillä oli pysyvästi ansaintakykyinen maa Kekkosen mentyäkin. Siitä sopii väitellä, olisiko Koiviston loppukauden kriisi ollut väistettävissä.

Itse sanon omasta puolestani, että Neuvostoliiton romahtaminen oli asia, jota en olisi alkuunkaan arvannut. Tunnen ajattelun, että Suomi joutui vaikeuksiin huonon valuuttapolitiikkansa takia. Asiassa taitaa olla perää. Mielestäni hyvin vaikea oli käsittää, että myös Suomessa valtion vastuut ja tehtävät muuttuivat perin juurin.

Kielikuvalla: tasapainotaiteilija Suomi roikkui nuoralla yhdellä kädellä ja ainakin toinen tolppa oli vinossa. Tasapaino oli menetetty. Löytyisikö uusi painopiste, sitä ei tiedetty. En moittisi piirtäjää huonosta kädenjäljestä, kun silmä on juuri mennyt puhki. Puhjennut piirtimeen.

Vaaka, oikeuden vertauskuva, on oikeastaan laite, jolla haetaan tasapaino. Toisella puolella on punnittava, esimerkiksi pussillinen puolikarkeita ruisjauhoja. Toiselle puolelle nosteltiin punnuksia. Laitteen vivut moninkertaistivat niin että kilon pussia tasapainottamaan tarvittiin esimerkiksi sadan gramman nuppipäinen punnus. 

Oli virkamies, joka vakasi mitat. Kuvan perunakappa on asianmukaisesti kruunattu. Vakaaja oli selvittänyt astian vetoisuuden ja todennut sen ilmoitetun mukaiseksi. Vaaka oli vakaajan tarkastama.

Vaikka edes vakaamisesta ei enää puhuta, punninta tapahtuu edelleen samoin. Suutuin kauan sitten eräiden historiantutkijoiden termiin “Euroopan tasapainotila”. He tarkoittivat liian usein samanpainoisuutta. He unohtivat vivut ja punnukset.

Etupiiri on sanana suorastaan hämäystä. Putin on osoittanut koko maailmalle olevansa uskomattoman paljon huonompi poliitikko kuin Stalin oli ja paljon huonompi kuin Hruštšov. 

Tilaisuuden näin tarjoutuessa voin sanoa, että toisen maailmansodan historia tuntuu olevan Suomessa siellä täällä huonoissa kantimissa. Saksan rinnalle asettumisesta 1941 keskustellaan edelleen mainitsematta, että Saksa piti sanansa vuonna 1939 eikä mitenkään estellyt hyökkäystä Suomeen, ja Stalin puolestaan seurasi kiinnostuneena, miten Saksa valloitti Tanskan, Norjan ja - Ranskan. Myös Ruotsilta se vei vaihtoehdot.

Tässä tapauksessa menneisyyden ennustaminen on mahdotonta. Saksa ei ole nähdäkseni koskaan ollut kiinnostunut Suomesta. Stalin puolestaan halusi sulkea Suomenlahden, johon tukeutuen Leningradiin pääsi hyökkäämään, sieltä Itämerelle käytännössä ei. 

En liioin osaa ennustaa nykyhetkeä. Taitavimpia valtiomiehiä ovat nyt Turkin ja Unkarin kaksinapaiset johtajat ja taitavalla tarkoitan tässä yhteydessä toimijoita, jotka osaavat kyteä oman ja toisten moraalittomuuden sarjaan.

Ja toki Hamas saa sekin syytteen joukkotuhonnasta Israelin rinnalla. Ellen olisi siviili väittäisin sen käyttävän omia kansalaisiaan välineellistetysti.

Istuisivat kivelle

 

Kommenteista yksi oli vaikeaselkoinen. “Pää kypärään” toi kommentoijan mieleen jotain etäistä ja epämiellyttävää.

Laulu “Vorwärtz” on Vesa-Matti Loirin esitys vuodelta 1968 ja sanat ovat Pentti Saarikosken. Eero Koivistoisen levyllä sen seurana on tinkimättömästä ja muistissani määräilyhalusta tunnetun Matti Rossin sanoituksia.

En ole käsittänyt asiaa niin, että kukaan nyt mainituista muistettaisiin poliittisesta kauaskatseisuudestaan. En arvioisi presidenttiehdokkaita sillä perusteella, miten hyvin he kirjoittavat runoja tai laulavat. Johannes Virolainen muuten lauloi hyvin. He vetivät joskus jotain isäni kanssa yhdessä, molemmat muinaisi yyällistejä (Ylioppilaskunnan Laulajat).

Minulle Virolainen sanoi,että heimohenkiset opiskelijatoverit olivat luvanneet lähettää hänet Kalastajasaarennolle noukkimaan linnun lantaa, kun pääsevät valtaa. Johannes sanoi kiitelleensä, että siinäpä haluttu lannoitusaine.

Rossin Shakespeare-suomennokset ovat erinomaisia. Jos niin kävisi, että joku haluaisi lukea esimerkiksi oppiakseen draaman monista kaarista, siinäpä aineisto. Luotan siihen, että S-peare on suomalaisellekin kovin vaikeaa alkukielellä, ja onhan se ihme, että omahyväisen lihakauppiaan näköinen henkilö löi rahoiksi näytelmillä. 

Siitä olen hiukan pahoillani, ettei kukaan osoita huomanneensa, miksi käytän määrättömästi aikaa näiden blogien näpertämiseen.

Juuri nyt lukija voi verrata Helsingin Sanomien kolumnejani blogikirjoituksiin. Lehteen kirjoitettu on yksinpuhelu, usein jonkinlainen huono saarna. Verkkokirjoitus, jota pääsee kommentoimaan nimettömänäkin, on keskustelua. Kerran toisensa jälkeen kommentoija osoittautuu pätevämmäksi kuin kirjoittaja. 

Siitä en ole pahoillani, ettei yhtään kukaan ole ainakaan minulle kertonut, mikä oli lähes 20 vuotta sitten poliisille tekemäni “rikosilmoituksen” eli itse asiassa tutkimuspyynnön tarkoitus. 

Joidenkin mielestä puukotin selkään lukijoitani tai kukaties kommentoijia. Tietenkin panin oman niskani hirttosilmukkaan pyytämällä tutkimaan, onko blogissa lain kieltämää sisältöä. Koska poliisi ei käytännössä lähde selvittämään kunnianloukkausta ilman loukatun pyyntöä, kysymyksessä oli selvästi kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Sellaisesta olisin lain, Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (460/23) mukaan vastuussa minä, tämän jatkuvasti ilmestymään tarkoitetun sivuston ylläpitäjänä.

Saavutin kaksi tarkoitustani. Kun lähes kaikki muut ovat lopettaneet anonyymien kommenttien julkaisemisen, minä olen jatkanut sitä nyt todella kauan. Olen myös kuullut, että moni ei katso voivansa kommentoida nimellään tai lainkaan. Toiseksi minua kiinnosti viime kädessä syyttäjän määrittämä kynnys. Mikä aiheuttaa toimenpiteitä? Viimeksi nyt istuvan hallituksen ja presidentinvaalien yhteydessä on ollut paljonkin puhetta vanhoista blogeista. Olen itse sensuroinut kustantajien ja kirjoittajien pyynnöstä sata - pari sataa kirjaa. Se on vaikea ammatti. Ihmisen maineen tuhoaminen onnistuu myös vihjailuin ja voi olla kohteelle hyvin paha asia.

Ja tekoälyasiassa yritän ratkaista ongelmaa: blogini hakukone ei yleensä löydä lainkaan kommentteja. Haluan juuri ne näkyviin. Lisäksi yritän rakentaa AI-tyyppisen ohjelman, jolla voisin etsiä tekstejä aihepiirin mukaan niissäkin tilanteissa, joissa avainsanoja ei ole käytetty.

Oma rikollinen mieleni käy ilmi siinä, että mietiskelen, maksaisikohan joku oikein rahaa 1,2 Gb:stä tekstejä USB-tikulla. Minusta se olisi outoa. Mutta jos tekstejä ja kommentteja olisi karsittu - höpö pois - ja nyt kommentoitu, se muuttaisi asiaa.

Ehkä olen keksmiäisilläni uuden kirjoitustyypin, väärennetty päiväkirja tai kokoelma jälkikäteen sepitettyjä ennustuksia ja yhteenvetoja…

Pää kypärään

 

Isoista asioista sivussa Olen maininnut tässä blogissa muutaman kerran, miten olen katsellut Manuel Castellsin ja hänen työtoverinsa Pekka Himasen kirjoja tietoyhteiskunnasta. Manuel on julkaissut vielä pari vuotta sitten kirjan.

Puhumatta tässä ihmisistä loistava käsite “hakkerietiikka” lienee unohtunut. Jos joku muukin muistaa sen, en usko että toistenkaan tekee mieli käyttää sitä.

Maan ja maanosan juhlitut tietäjät ja tutkijat olivat lyhyesti sanottuna väärillä jäljillä eikä heidän työllään ole ainakaan myönteistä merkitystä. Tässä mielessä kulttuurisosiologia on helpompaa kuin filosofia. Se että esimerkiksi Ranskan Foucault, Derrida ja kumppanit eivät johtaneet mihinkään on perusteltava, eivätkä perustelut ole helppoja. Foucaultin “Tarkkailla ja rangaista”, jonka suomennoksen kanssa minulle tuli Otavassa moneen kertaan hiki, on merkittävä teos. Mutta Foucault näki totaalisen valvonnan ja silmälläpidon yhteiskunnan syntyvän Länsi-Eurooppaan ja ehkä Yhdysvaltoihin.

Ei taida teistäkään, lukijat, vaikuttaa aivan oikeaan osuneelta?

“Tietoyhteiskunta”, jossa nyt elämme, kärsii pelottavasti kirjojen ja lehtien myynnin romahtamisesta ja aiheellisista peloista lukutaidon hiipumisesta. Papaeri- ja selluloosatehtaat sulkevat oviaan myös Suomessa. Vain pakkauspaperi ja verkkokaupassa laatikkoihin tarvittava kartonki käy kaupaksi.

Koska ponnistelen ymmärtääkseni uusimpia tekijänoikeuslain muutoksia, jotka ovat inulle hyvin vaikeita, vaikka olin panemassa niitä alkuun itse (viittaan DSM:n eli tekijnoikeusdirektiivin merkitykseen digitaalisilla sisämarkkinoilla) - hain kenelle tahansa selvän ja kai kiinnostavan esimerkin. Onko polkupyöräilijän käytettävä kypärää lain mukaan.

Vanhalla ammattitaidollani käytin puoli tuntia lakitekstin ja sen esitöiden vertailemiseen. Lain mukaan on “yleensä” käytettävä, mutta tuon hyvin kummallisen sanan selvittäminen oli vaikeaa. Löytyi se: määräys on suositusluonteinen eikä sen rikkomisesta voi rangaista. Mutta eduskunnan valiokunnissa on jo hyväksytty tuon pykälän muutos. Sen mukaan kypärä tulee pakolliseksi. Laki tulee täysistuntoon tänä keväänä. Ja muuten kypärä vähentää pyöräilijöiden kallovammoja yli puolella.

Tekoälyohjelma Bard käytti 5 sekuntia edelle kirjoittamieni asioiden löytämiseen ja kertomiseen, suomeksi tietysti. Käytän nyt sitä, koska haen keinoja saada joku maksamaan aika kallis (20 dollaria kuukaudessa) GPT-4 käyttööni. Sitä voi opettaa itse ja sille voi luoda erikoissanastot. Sen voi osoittaa käyttämään tekstin louhimiseen myös itse syötettyjä tiedostoja.

Aion käyttää koekappaleena tätä blogiani. Kuten tiedätte, blogin oma hakukone sivuuttaa kommentit. Juuri kommentit ovat blogini henki ja elämä. Mehän käymme ajoittain aivan oikeaa keskustelua.

Sen takia ja epäluuloisena palveluntarjajaa ja sen pilvitallennusta kohtaan. Olen käsityönä kopioinut kaikki blogit kaikkine kommentteineen pdf-faileiksi.

Tässä muodossa blogistani ei löydä oikein mitään. Onko Kemppinen maininnut, ketkä kirjailijat ansaitsevat eniten? Vastaa itse: ei ole. James Patterson. Viimeksi 836 miljoonaa dollaria vuodessa tekijänpalkkioina. Reippaasti perään jäävät Rowling, Stephen King, Dan Browne ja Danielle Steele. OK - ei entinen mainostoimiston johtaja Patterson itse kirjoita, mutta väittää keksivänsä juonet. Hänellä on tehdas kirjoittajia.

On suomennettu, mutta ilmeisesti lopetettu. Mahdollisesti perusskeidaa - mutta tässä asiassa olen tullut varovaiseksi huomattuani, että Chrichton ja scifi-puolen Ridley kiihottavat omaakin mielikuvitustani ja myös kirjoittavat ihan kivasti. Tosin dekkaripuolella vanha mestarini oli George V. Higgins, joka teki kokonaisen jännärin pelkillä repliikeillä - ja miten hyviä ja uskottavia ne olivat!