Sivun näyttöjä yhteensä

25. helmikuuta 2020

Vastasyy



James C Scottin vastasyy, ”Against the Grain”, on moninkertainen sanaleikki. Vuosi sitten vuoden parhaaksi nimetyn historiateoksen kirjoittaja, vanha Yalen professori, vastustaa viljaa (grain) ja höylää vakiintuneita viisauksia päinvastaiseen suuntaan kuin muut eli vastasyyhyn.

Samalla hän tulee esittäneeksi kysymyksiä, joihin vastaaminen 10 000 vuoden takaisilla tiedoilla tuntuu erittäin ajankohtaiselta.

Ympäristöongelma ei ehkä ole pohjimmaltaan saastumista. Esimerkiksi Lähi-Idässä, Pakistanissa ja Malesiassa mustakaapuiset turbaanimiehet rupesivat siirtomaaherroiksi entisten siirtomaaherrojen tilalle käsittämättä, ettei öljyn varaan voi perustaa mitään kovin pysyvää. Se on sellaiseen liian liukasta. Ennen pitkää ei auta, vaikka kuinka rukoilisi. 

Jotenkin erikoista, että samaan aikaan kun öljyvaltiot ovat todellisten populistien käsissä, Euroopassa populisteiksi sanotaan ajattelemattomia ihmisiä, joilla ei ole muuta omaa kuin vähän räkää poskella?

Scottin ajatus, että maanviljely ja karjanhoito oli huono ajatus verrattuna reippaaseen ryöstelyyn ja vaeltavaan elämäntapaan, ei ole päähänpisto. Tutkimukselle on selittämätöntä, että paikalleen asettuneiden maataloutta harjoitettiin 5 000 vuotta ennen kuin syntyi ensimmäinen rehellisesti orjatyöhön perustuva valtio, siis Uruk III (Sumeri).

Hän päättelee muun muassa, että kaupungille luonteenomaisien muurien rakentamiseen tarvittiin tuhottomasti lihasvoimaa. Muureja ei rakennettu puolustussyistä vaan estämään kaupunkilaisia karkaamasta takaisin paljon parempiin oloihin, kuten aroille ja metsiin.

Kaupunkikulttuurin sisään rakennettu tappaja on epidemia. Tietomme ovat aika huonot, mutta pelkästään historiallisena aikana, viimeksi kuluneiden 2 000 vuoden aikana, Euroopasta jossa kirjoitettiin muistiinpanoja, meni ainakin viiteen kertaan noin kolmannes väestöstä. Päällimmäisenä muistissa on 1300-luvun Musta surma eli paiserutto, mutta kyllä I maailmansodan aiheuttama lintuinfluenssa (Espanjan tauti) sairastutti neljänneksen maapallon väestöstä ja tappoi kukaties 100 miljoonaa, melkein pelkästään työikäistä.

Toinen suuri tappaja on orjakapina. Kielellisesti lahjattomat eivät osaa sanoa, että orjatalous jatkui ja menestyi Saksassa vuoteen 1945, kun taas Venäjällä ja Kiinassa se on edelleen käytössä. Ainakin Iso Britannia ja Yhdysvallat ovat parhaillaan suistumassa orjakapinaan.

Valtio on hyvin heikko rakenne. Kun tarpeeksi ihmisiä kuolee ja puut on hakattu, jäljelle ei jää paljon mitään.

Scottin epäilyn mukaan kaupunki ja luostari on täsmälleen sama keksintö kuin vankileiri.

Myös hän on sitä mieltä, että kun kaukokauppa oli välttämätöntä – puu, tina – keskeistä kauppatavaraa olivat kautta aikain ihmiset eli siis orjat. Sama ajatus on ollut esillä Skandinavian arkeologiassa. Täällä kuljeskeli kaikenlaisia yamnaja-heimolaisia eli luultavasti myöhempiä indoeurooppalaisten kielten puhujia. Ideana oli myydä vastaantulijoita orjiksi. Ihmisfarmarit menestyivät siis ajoittain paremmin kuin karjankasvattajat, maanmöyrijät ja muut. Mutta maapallon valtiaita ovat silti vanhastaan olleet virukset.


23. helmikuuta 2020

Täti parsilla



Pasi Klemettisen ”Hätäkös tässä matalassa kaivossa! Sutkauksia ja sananparsia” on ylittämätöntä äkkilukemista ja oivallinen tuliainen.

Sitä hiukan paheksun, ettei kokoelma ole tarpeeksi ruokoton. Minun mieleni rinnastaa sananparren (sutkauksen) runolliseen kiteytykseen. Vaikka sitä kuinka kääntelisi, aivan varmaa selkoa ei saa, mikä siinä niin viehättää.

Sananlaskuja on Raamatun vanhemmassa osassa, ja sitäkin iäkkäämpiä on. Sananlasku on oman ajattelun puujalka. Sitä käytetään etenkin kun ei tule itselle mieleen mitään.

Klemettisellä on jopa sellaisia täysosumia, joita en ole kuullut.. Se on paljon, koska julkaistu kansanperinne on tullut vuosikymmenien aikana käydyksi läpi jokseenkin tarkoin, ja jo koulupoikana sijoituin hienosti törkeiden vitsien kertomiskilpailussa, joka järjestettiin Hämeenlinnassa kristillisten teinipäivien majoitustiloissa yöllä alkaen kello yksi.

”Hyvästi Pori ja Pöytyä – täti lähtee taivaaseen”, on jokseenkin naseva viimeinen lause. Sävy on sama kuin ”Perkele, sanoi pikkuinen poika, kun isä kuoli ja äitiä haudattiin.”

”Vaihtelu virkistää, sanoi ruustinna kun renkiä halasi.” ”Meirän ruumis, kun on kurkut poikki, sanoi härmäläinen.” ”Vikansa kullakin, sano flikka kun huarin teki.”

Kirjoitin tästä samasta asiasta blogissa vuonna 2006. Otsikko on ”sopimattomia” ja hyvä hakusana blogin vasemman ylänurkan hakuruutuun on ”wellerismi”. Kirjoituksessa on tehty selkoa tuosta termistä. Se takana on Dickensin ”Pickwick-kerhon jälkeenjääneiden paperien” nimihenkilön palvelija Sam Weller. 

Iris Järviö-Nieminen julkaisi 1959 vihkosen wellerismeistä ja kieltosutkauksista. Tämä vain valistuneille sieluille tarkoitettu kirjanen on aarteitani. Villestä ja Villen munista on sivutolkulla muunnelmia. Älä välitä, ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäi välitystoimiston oven väliin. 

En pannut merkille, että uusimman valikoiman toimittaja olisi ottanut selvittääkseen, miksi ja miten sananparsi on parsi.

Vaarit jo istuvat parsilla. Vastat on käsivarsilla. Parsilla on siis sama kuin lauteilla, saunassa.

Kekkonen lainasi puheessaan 1962 sanontaa ”maa painaa parrelleen”. 

Yllättäen Kekkoselta – hiukan sekavien ja nyt virheellisiksi tiedettyjen kansallisuus-pohdintojen huuruista - löytyy nyrkinisku populismin pöytään.

Maa painaa parrelleen – 

”Me emme saa jättää mitään kohtalon meille suomaa rakennusainetta käyttämättä. Meillä täytyy olla jotakin omaa annettavaksi muille, jotta voisimme vastaanottaa. Ja meidän tulee rohjeta vastaanottaa voidaksemme antaa. Jos emme uskalla asettua vuorovaikutukseen kaikkien kansojen, toisten kulttuuripiirien kanssa, syntyy kansallisen omahyväisyyden seisova lammikko, jossa terve kasvaminen pian tukehtuu.”

16. helmikuuta 2020

Ensimmäiset sotilaat



Kysytte, kumpi on nyt paremmassa kunnossa ja terveydessä, äitini vai minä. Sanoisin että äiti.

Kysyin taksimieheltä ajaessani verikokeisiin ja sydänfilmiin, että onko tämä auto Tesla. Oli se. Ajattelin tahtoa samanlaisen. Ensin lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua. On se täyssähkö hienoa. Ei kuulu moottori. Eivät juuri renkaatkaan rapise.

En ole sairaalassa, koska täällä kotona en ole tartuttamassa toisia. Kunto kestää, kun saa välillä hiukan maata. 

Nyt ehkä kävi ilmi, miksi ruotsalaista hyvin laajaa ja suurella huolella laadittua historiaa (Sveriges historia, Norstedts) ei saa mistään, eikä sitä ole kirjastoissakaan kuin jokin hajakappale.

Vastaus löytyy Ylen Areenasta otsikolla Ensimmäiset ruotsalaiset. Osia on kaksi ja molemmat ovat siis jo verkossa.

Uusia löytöjä ja ajoituksia on tehty suunnattomasti. Tulos: jääkauden jälkeinen historia, sellaisena kuin opimme sen vielä viisi vuotta sitten ja sitä ennen menneinä vuosikymmeninä, perustui pahoihin väärinkäsityksiin.

Vetäytyvän jään ympärillä asuvat ihmiset, jotka eivät vielä olleet ”ruotsalaisia”, olivat tummaihoisia ja sinisilmäisiä. Merkittäviä siirtolaisvirtoja tuli idästä eli myöhemmän Suomen suunnalta, ja heidän mukanaan vaaleaihoisuuden geenipakettia.

Arvoitus on ratkeamassa. Skandinaviaa – Fennoskandiaa – asutettiin samanaikaisesti kaikista ilmansuunnista, myös pohjoisesta.

Pronssikausi oli suurten sotien vuosituhansia. Tänne yritti siirtyä kansaa muun muassa suoraan tulevasta Turkista. Heidän uutuutensa oli maanviljely. Sarjassa ei mainita muita suuruutuuksia: kaupunki ja kirjoitus.

Minuun vaikutti suuresti tieto, miten tavaton arvoesine oli villainen viitta. Sellaisen hinnalla sai kymmeniä miekkoja.

Mutta suurta aikojen muutosta edusti kaksi ennen tietymätöntä asiaa, nimittäin kulkutauti ja sotilas.

J. Diamondin oivalluksista alkaen olemme tienneet, että tarttuvat taudit (kuten influenssa ja kai keuhkokuume) ovat oikeastaan karjatauteja, ja että asuminen lähellä toisia ihmisiä lisää tartunnan riskiä.

Mutta tässä sarjassa tuotiin nyt selkeästi esiin, että sodankäynti muuttui merkittäväksi elinkeinoksi tavanomaisen rosvoilun sijaan ja että sitä harjoittivat ammattilaiset.

”Ensimmäisistä ruotsalaisista” on siis tuhansia vuosia viikinkeihin. Ja esimerkkinä sarjan annista: maasta kaivettu ihmisen olkanivelen palanen, jossa kulutusjäljet osoittavat henkilön erittäin kokeneeksi eli paljon niveltään rasittaneeksi jousimieheks.

14. helmikuuta 2020

Musiikin pelko



Tässä valitsen helposti ja kuulen oikein hyvin. Voin ottaa kuulokkeetkin. Pöytäni on 3 metriä 10 senttiä ja umpipuuta. Poikani teetti sen. Aivan ilman kikkoja niin iso pöytä ei synny. Seinän puolella on viistotuet. Umpipuuta.

Siirrän mediaserveriin ja menen olohuoneeseen. B & O soi kauniimmin kuin koskaan ja valikoivasti kuin metsä.

Kun tiedän olevani jokusen tunnin yksin ja voivani välillä makailla, annan pelon tulla.

Musiikin pelko on suuri asia. Ihmisiä houkutellaan nauttimaan ja pyydystämään itsestään suuria solmuja. Neuvostoliiton Tshekan yksi perustaja ja Berijan muuan edeltäjä, joka tosin ammuttiin suuressa terrorissa, oli tunneherkkä mielipuoli, kuten sillä alalla usein ollaan. Mielessäni on Gleb Bokiin, joka luki Blavatskyä ja uskoi löytävänsä laamalaisuudesta ikuisen onnen maan Shambalahyan tai (amerikkalaisena versiona) Shangri-lan. Ei löytynyt

Bokii oli itse kehittänyt menetelmän ampua NKVD:n virkatovereitaan kapeassa käytävässä konekiväärillä.

Oudosti historia unohtaa, että Stalineilla ja Hitlereillä on sama ongelma. Kun todellisuus on osoitettu tarua ihmeellisemmäksi, muutetaan todellisuus. Taikausko eli siis noituus kukkii siellä mistä me jälkeen tulevat etsimme järjellisyyttä tai ideologian toteutuksia. Ei niitä ole.

Luin Tuomas Anhavaa ja huomasin, että hän piti tajuttavana mutta ei käsitettävänä Rimbaudin ”oi vuodenajat, oi linnat” runoa, jossa sanotaan myös heti, ettei ole sielua vamma vailla, oikeastaan mitattua.

Rimbaudin runo näyttää olevan Berryn herttuan tuntien kirjan innostama. Kirja on kaikkein kaunein. Katsokaa hakukoneella Les Très Riches Heures du Duc de Berry. Teos ei ole painettu – kirjapainoa ei vielä ollut. Kuvittajat ovat Limbourgin veljekset, ja jokainen kirjan sivu on kuukausi. Kuvissa on vuodenaikoja, linnoja ja sieluja.

Nyt kuuntelin Pendereckiä, koska pidän hänestä. Trenodia on keino päästää pelot valloilleen. Kuorolauluissa on samaa. Vähän myöhemmin kuuntelen jotain lyhyttä ja helposti sulavaa, esimerkiksi Bachin h-molli-messun. Se on vain kolme tuntia.

Eeva-Liisa Manner teki siitäkin runon. Seistessäni siellä hotelli Tammerin portailla ajattelin Manneria, jota en tuntenut ihmisenä lainkaan. Tiesi että hän asui kauan Ojakadulla eli ihan siinä.

”On virta,
kiviä jotka järjestyvät silloiksi,…
Pidätetty aika
rakentaa kaupungin,
jonka sisällä on toinen kaupunki,
siltoja joiden sisällä on toisia siltoja…”
(Tämä matka

13. helmikuuta 2020

Loving



Netflix kannattaa maksaa. Se ei ole kallis. Kuukausimaksulla koko perhe katselee, ja televisio (uudemmat), tietokone, tabletti ja puhelin toimivat kaikki.

Ystäväni Matin vihjeestä otin Netflixistä esiin elokuvan ”Loving Vincent”, joka on tarina Vincent van Goghista ja taiteesta, esitetty van Goghin taiteena.

Suuri osa tarinasta on animaatiota eli piirroksia ja maalauksia, joiden tyyli jäljittelee hienotunteisesti ja sangen taitavasti van Goghin omaa tyyliä. Työssä on ollut sata taiteillijaa, ja animaatio on toteutettu öljyvärimaalauksen tekniikalla.

Tosin merkittävä kerronnallinen oivallus on usein toistuva liukuminen mustavalkoisesta filmikuvasta liikkuvaan mustavalkoiseen ja heti väreihin.

Yhtä merkittävä oivallus on ollut jättää näyttämättä van Gogh maalaamassa. Tapahtumat käynnistyvät hänen kuolemansa jälkeen. Ainakin itse mieluummin kuvittelen maalausprosessin.

Olenhan varoittanut Amsterdamin van Gogh -museosta? Siellä voi tulla hulluksi. Niin hienoja töitä on niin paljon. Kaikkein tutuimpia teoksia pääsee katsomaan läheltä. Siitä näkee, ettei kysymys ole vain leveistä vedoista. Maalia on monin kohdin hampaan paksuudelta eli reippaasti edemmän kuin äiti antaa panna leivän päälle voita.

Tulos on harvinainen. Myrskyävä luovuus on kiinnitetty pysyvästi kankaalle. 

Täydellinen vastakohta on Vermeer, joka hänkin sisällytti maalauksiin joskus itsensä – selkäpuolelta. Ja maalauksen pääasia saattoi olla pieni helmi taloustyössä askartelevan naisen korvakorussa.

Luulen että ymmärtämällä näitä kahta hollantilaista, joiden väliä on yli 200 vuotta, ymmärtäisi kukaties oleellisia asioita taiteesta, ja koska taide on sama asia kuin hiukkasfysiikka, aineen ja energian katoamattomista kohtaloista.

On aika uskomatonta, että samaan aikaan kun Maxwell vielä viimeisteli yhtälöitään, van Gogh keskittyi taiteessaan kenttiin. Saman asian voi sanoa toisin: kun muut suuret tekijät vielä keskittyivät staattisiin kuviin tai liikkeen ilmaisemiseen luonteenomaisella viipaleella jostain, minkä katsoja käsittää tapahtuvan, tämä taitelija oli kiinni kentissä eli siis dynamiikassa.

Hän kuvasi muutosta, muutoksen suuruutta, eli siis derivoi. Hänen maalauksissaan taivaankappaleet värähtelevät. Juuri sitä ne tekevät. Samaa tekevät kvantit.

Jos tämä tuntuu riittävän sekavalta, lukekaa ”värähtelyn” sijaan ”aaltoliike” ja palauttakaa mieleen yleisteosten ”hiukkas-aalto-dualismi”. Valosta ja siis väreistä alkaen asioita voi kuvata joko hiukkasten aikaansaannoksina tai aaltoliikkeenä.

Ja perusteosten mukaan ”kvantti” on hurja päähänpisto. Yhtenäistä ja jatkuvaa ei ole olemassa, esimerkiksi ”valovirtana”, vaan säteily saapuu silmäämme helminauhana eli paketteina. Niinpä tämän elokuvan esittäminen fysiikan kurssin aineistona olisi enemmän kuin paikallaan. 

12. helmikuuta 2020

Onttoa umpipuuta



Pöytälevyä oli kai tarkoitus lyhentää. Umpipuuksi viilutetun levyn sisällä oli tilava ontelo, joka oli täynnä aaltopahvia. Ei lastulevykään ollut niin ihmeellinen. Se oli myrkyllisillä liima-aineilla kokoon prässättyä sahajauhoa.

Muistelen istuttaneeni tämän talon, mutta talon siemenet ovat kadonneet kaupoista. Verisuonisto (lämpö) ja ravinteen kuljetus (viemäristö) olisi hyvä saada samalaisiksi kuin ihminen. Se kasvaisi ja rappeutuisi. Tunnen nytkin taloja, joilla on syöpä.

Yöllä kello viisi olin aika innostunut. Mielipuolen päiväkirja! Kiireinen laajennus tähän blogiin.

Maate mennessäni oli kuumetta 39,5. Keuhkokuume, tiemmä. Menen huomenna taas terveyskeskukseen syynättäväksi,  koska keuhkokuume ja lörpöttelevä sydän (flimmeri. – ”tell-tale heart”) ei ole oikein hyvä yhdistelmä.

Ensi kertaa vuosikymmeniin menin taksilla kirkolle, vaikka oma auto oli pihassa. Sen verran toistaitoinen oli olo.

Ja yöllä näin Suomen kansan seikkailu-unia. Tiedän isästäni, että vanhalla keuhkokuume panee helposti puhumaan pehmeitä. Nyt tiedän, että sama koskee näkemistä.

Meitä oli siis pronssikaudella kaksi joukkoa kilpailemassa pronssimitalista. Sen toisen kansan keskuudessa puhuttiin pelkkää pötyä. Meidän pojat piirustivat hirven, jos onnistuivat nitistämään sellaisen. Se toinen joukko puhui itselleen muuta todellisuutta ja ajatteli, että jos haluaa nähdä hirven tai kuusen, voi mennä metsään. Mitä niistä kuvia raaputtamaan.

Ongelma on toistaiseksi ratkaisematta.  

Sumerien, Egyptin ja Intian muinaiskulttuurien kädentyöt eivät ole esittäviä. Ne luovat omaa todellisuutta. (Juuri tämän on Thomas Mann huomannut koskevan myös Raamattua.) Ei: miten asiat ovat, vaan miten asiat voisivat olla.

Joskus sitä sanotaan uskonnoksi, joskus taiteeksi.

Samojedikansa nenetsit ymmärsi asiat. Vielä historiallisena aikana he selittivät, että mammutit elävät vedessä ja kaivavat itselleen käytäviä maan alle. Jos mammutin näkee, se kuolee.

Suomessa niitä on nähty liikaa. Yksi jäänne on Helsingistä Töölöstä.

Vertauskuvallisuus ja kieltäytyminen tukeutumasta havaintoihin oli niin keskeistä Danten Jumalaisesta näytelmästä Ruusuromaaniin ja saman aikakauden Chaucerin Lintujen parlamenttiin, jossa tosin tulevat Brexit-neuvottelut on kuvattu sävyiltään ja sisällöltään sangen uskottavasti.

Kaunis tapa muuten sekin – tulee mieleen keuhkon  kuumeessa, että eräissä varhaisissa kaupunkikulttuureissa kuolleet vanhemmat haudattiin olohuoneen lattian alle. Olemmehan eräänlaisia mammutteja.

10. helmikuuta 2020

Neuvo



Tee edunvalvontavaltuutus.

Anteeksi noin vaikea sana.

Omat osaamisensa joko yliarvioi tai aliarvioi. Niinkin käy, että luulee lakimiehen tuntevan lain.

Minulta kysyttiin, kuinka sitten suu pannaan, jos tulen pösilöksi. En tiennyt. Otin selvää.

Tuon edunvalvontavaltuutuksen voi tehdä etukäteen. Jos esimerkiksi rikon lonkkani tai joudun muista syistä kulisseihin, jollakulla toisella voi olla pahoja vaikeuksia maksaa yhtiövastiketta tai laskuja. 

Kuolemantapauksen jälkeen voi kulua kuukausia ennen kuin mikään asia alkaa sujua. En ole katsonut, mutta lehdissä on sanottu, että toisen ihmisen Facebook-tilin lopettaminen saattaisi olla vaikeaa, ainakin jos tämä ihminen ei ole hengetön, vaan pelkästään toimintakyvytön.  

Nämä asiat on siirretty virastolle, josta kai moni ei ole kuullut puhuttavankaan. Digi- ja väestötietovirasto hoitaa tässä tarkoitetut holhousasiat, ja viraston verkkosivuilla on kaikki tarvittavat lomakkeet ja ohjeet. 

Tunnistautuminen käy esimerkiksi pankkitunnuksilla eli ongelmattomasti ja riittävän turvaliisesti.

Se on eri asia, kuka perii ja miten laaditaan esimerkiksi peruklirja kuolemantapauksen jälkeen. Nyt tarkoitetaan erilaista asiointia. Jos tauti tai vahinko iskee pahasti, edunvalvojan määrääminen on hiukan suurempi toimenpide. Siinä toinen henkilö, kuten puoliso tai lapsi, saa oikeuden hoitaa tärkeitäkin asioita ja päätyy yhteyteen viraston kanssa.

Laki on siltä osin sama kuin ennenkin, ettei holhooja (edunvalvoja) saa ruveta omin neuvoin esimeriksi myymään toisen omaisuutta, eikä hän voi toimia myöskään perillisten vahingoksi.

Mediassa on välillä juttua epäkohdista. Niitä on, mutta syytä erikoiseen epäluuloon ei ole.

Luotan siihen, etteivät blogista hae ohjeita ihmiset, joilla on käsissään mutkikkaampia asioita, esimerkiksi liikeyritys veroineen, työntekijöineen kaikkineen.

On harmillista, että pankeista on melkein lopetettu henkilökohtainen palvelu ja paketin noutaminen voi tuntua alkuun mutkikkaalta.

Todellisuudessa rutiiniasiat ovat tulleet helpommiksi. Jatkuva huomauttelu esimerkiksi ikäihmisten ongelmista voi vinouttaa kuvaa. Ei elämä ole tietokoneen tai kännykän turvin sen ihmeellisempää. Käytännössä jokainen oppii, että kannattaa vetää housut jalkaan tai panna hame päälle ennen kuin lähtee kylille.  Olen itse elänyt ajan, jolloin auton kyydissä kulkeminen oli kertomisen arvoinen asia. Enää se ei ole. Mutta jos haluatte vähentää kaaoksen mahdollisuutta poistuttuanne itse kuvasta, uskokaa tuo edelle kirjoitettu.

9. helmikuuta 2020

Kehitys



Kieltämättä seisoin hotelli Tammerin portailla. Siihen oli kehittynyt joki. Mitäs – yläpuolella oli järvi ja tuolla vasemmalla toinen. Jos olisi vene, voisi vaikka kosketella.

Lehdessä oli kirjoitettu puolueiden ongelmasta. Ilahduin termistä. Tuotesuunnittelu.

Puolueiden on suunniteltava itseään, jotta ne menisivät kaupaksi. 

Elämme maailmassa, jossa mielikuvat ovat ehkä tärkeämpiä kuin tuotteet. Kaupassa harkitsin, hankkiako rullat kellervää vai valkaistua toilettipaperia. Lopputuotetta ajatellen asialla ei nähdäkseni ole laajemmin väliä. Se ensin mainittu oli mielestäni jotenkin itä-eurooppalaisen oloista. Silmissäni se tarkoittaa jotenkin surullista.

Olen lukenut historiaa, jopa opiskellut ja vieläpä tenttinyt. Osaan tehdä selkoa merkittävien henkilöiden puheista, joilla he ovat selvittäneet aikomuksiaan, ja samojen henkilöiden toisista puheista, joilla he ovat sitten jossain vaiheessa luonnehtineet tekojaan.

En aina kykene näkemään yhteyttä näiden kesken.

Kun orjuus oli paikoin pakko poistaa, eräät alkoivat tonkia peltoja ajatellen lapsiaan, jotka epäilemättä eläisivät onnettomina ja saisivat paljon lapsia. Jacques Prèvert ilmaisi runossaan epäilynsä: ne haltijat jotka tulivat teidän kehtojenne ääreen – ne haltijat oli palkannut linnan herrasväki. Ja ne kertoivat tulevaisuudesta. Eikä se ollut kaunis.

Ennen puhuttiin kehitysopista. Onneksi ei puhuttu edistysopista. Nykyisin termi on ”evoluutio”. Sellaisia ei välttämättä pohdita, mutta evoluutiolla ei taida olla suuntaa eikä kohdetta.

Joka tapauksessa yhdenmukaisuuden ja etenkin rotupuhtauden korskeus näyttäisi jäävän vaille biologista tukea.

Kehitys tukee sekarotuisuutta. Tavallisia lajinmuutoksen ja pienemmänkin mittakaavan muutoksen aiheuttajia ovat mutaatiot, joita voisi kai sanoa koodausvirheiksi. Perintätekijät eivät tuota aivan sitä, mitä piti. Muuntuneet muodot osoittautuvat joskus elinympäristössä hyvinkin sopiviksi.

Ajatus kiehtoi minua siinä kosken rannalla. Elimistön uumenkissa tapahtuva välittäminen ja kopioituminen on käsittämättömän tarkkaa, mutta silti näitä mutaatioita esiintyy. Ja lisäksi on geneettistä ajautumista.

Tieteessä ja taiteessa epäjohdonmukaisuus eli oikku voi olla juuri se jokin, joka tarvitaan kruunaaman saavutus. Kun katson kaupunkia, en osaa ihastella säännönmukaisuutta eli esimerkiksi taloja, jotka ovat toinen toisensa kopioita. Aina en miellyt ihmisiinkään, joilla on halu osoittaa, miten he ovat korottaneet yhdenmukaisuuden ylimmäksi arvoksi.

Jos ykkösellä startataan, miten olisi yhdenvertaisuus? Tavoite ei olisi samanlaisuus vaan yhteentoimivuus.

Muistanevatko puolueet tämän tuotesuunnittelussaan?

6. helmikuuta 2020

Hei elämää

Kuva; Wikipedia



Jäin kuuntelemaan jännittyneenä, mitä puhun. Paikalla oli ystäväni ja uusi ystäväni, jota en ollut tavannut aikaisemmin. 

Kerroin olevani hyvilläni, etten enää sekaannu ainakaan patenttioikeuteen. Vanhan säännön mukaan esimerkiksi naapurin kissaan ei saa patenttia. Raja on elollinen – eloton. Lelukissan voisi patentoida.

Ymmärsin 1970-luvulla, minkä käsitteellisen tason huijauksesta tässäkin on kysymys, kun jouduin paneutumaan penisilliiniin tai siis erään antibiootin uutuuteen ja keksinnöllisyyteen ja tekniseen tehoon ynnä kysymykseen reaktiokaavojen ekvivalenssista.

Suomi harrasti silloinkin luovaa laintulkintaa, koska lääkäreilläkin oli paljon osakkeita Orionissa ja idänkauppa veti kuin riivattu. Suomalaisia lääkevalmisteita myytiin junanvaunuittain. En nyt julkisesti väitä, että täällä olisi kopioitu muissa maissa hiellä ja vaivalla kehitettyjä lääkkeitä, mutta järjestelmä oli kyllä kiitettävän mutkikas.

Periaatteessa antibiootti on eläinkunnan tuote, eräiden sienten tuottama. Ja sieniä siis on muitakin kuin kärpässieni.

Soluissa on koneita. Solut ovat eläviä, tai ovat olleet. Silti niissä on osia, jotka toimivat aivan samalla tavalla kuin kone, kuin hiirenloukku. Ne käyttävät energiaa, jolla on tietty vaikutus. Auton moottori on kone. Sen energia on polttoainetta tai sähköä ja tulos on pyörimisliike.

Lisäksi keksintöjä on kemiassa. Kuuluisa, paljon rahaa tuottanut patentti myönnettiin dynamiittiin, jossa kovin herkästi räjähtävä nitroglyseriini oli käsitelty sekoittamalla siihen muita aineita niin että tuloksena oli sieviä tankoja.

Kuten tunnettua, on tuntematonta, mitä on elämä ja mitä tietoisuus. Myös aine on pimeää. Vain kaurapuuro on ikuinen. Vai oliko se kvanttipuuro? Herkulliselta se ei kuitenkaan näytä, eikä siitä ole oieaa valokuvaa, koska myös valo on sitä, siis puuroa, aaltoliikettä joka on käsitettävissä myös hiukkasina.

Tässä auttaa vain johtopäätös. Painovoima on eläin. Painovoima on, kuten kauniisti sanotaan, olemassa. Mitä se on, siitä ei ole tietoa, mutta se on laskettavissa. 

Elollisen ja elottoman käsittäminen eri asioiksi saattaa olla väärinkäsitys. Puheena lieneekin aste-ero, jonka havaitsijakin aiheuttaa havainnollaan.

Kivien kuorsaus on hirveän hidasta, kirjoitti muuan runoilija kuvaillessaan kiertävää kiveä, siirtolohkaretta, jota virta vie latvavesiin.

Sama runoilija kirjoitti, että metsä on mahdollinen. Se on suuri lohtu. Havaintomaailmassamme on vain puita. Voimme aina sanoa metsästä jotain, kuten että viidessä puussa istuu kolme lintua ja että minulla on vasemmassa housuntaskussa miinus kaksi sytkäriä ja oikeassa plus yksi piippu.

Ensi maaliskuussa on tilaisuus katsoa ja kuulla, miten fyysikko Don Giovanni laulaa oopperassa patsaalle, että liikupa nyt siinä, mokoma komtuuri. Ja kivinen vieras alkaa laulaa. 

5. helmikuuta 2020

Toinen historia



Kun nyt eilen sanoin, että historia on tutkittu ja tulkittu, jatkan tänään, että entä ellei rakennelma olekaan ajaton.

Professori Polvisen hieno tutkimuskokonaisuus on pohjaltaan myötäsukainen maalisille valloille ja piilottaa ajatuksen, että tapahtumilla on tarkoitus.

Tässä tapauksessa Suomesta tuli Suomi, oikeastaan entistä Suomempi, koska Neuvostoliitto tyytyi välirauhan ja rauhansopimuksen yhteydessä vaatimaansa ja Suomi pysyi sanassaan. Sotakorvaukset maksettiin, sotaansyylllisiä tuomittiin, naapurivaltion kanssa harjoitettiin ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa.

Nykyinenkin presidenttimme viittailee ajatukseen, että maantieteelle ei mahda mitään. Meillä on mahdottoman pitkä maaraja itään.

Entä jos Stalin osoitti viisautta, vaikkei hänellä yleensä ollut sellaiseen taitoa eikä tarvetta. Meriraja se vasta pitkä on, ja vaikea. Ahvenanmaalta Tornioon jaj siitä jokia aina Enontekiön nipukkaan. 

Palauttaakseen tilapäisesti menetetyt keisarillisen Venäjän maat hänen olisi täytynyt vaatia koko Suomi eli menetellä samoin kuin Baltiassa. Keski-Euroopassa hän vaati ja sai (siis kahdelta liittolaisvaltioltaan) täydellistä hipovan vallan monilla alueilla, jotka eivät olleet koskaan kuuluneet Venäjään, Bulgariasta ylös Puolaan ja tietenkin Saksaan.

Suomessa rajan tahtominen Kymijokiin olisi ollut perusteltua. Siitä on prejudikaatti. Mutta nyt tyydyttiin siunattuun Salpausselkään niin että jopa Imatra ja Lappeenranta jäivät suomalaisille. Salpausselkää pitkin on hauska ajella panssarivaunulla. Saimaan saaristo sitä vastoin on vaivalloinen. Ellei muu pauku, niin alukset kiville.

Vuoden 1948 mallinen ilmavoimien tukema jalkaväkihyökkäys merenlahtien ja vuolaan joen yli olisi ollut vaivalloinen ja vaarallinen hanke. Puolustautuminen vesistön rannassa sen sijaan menettelee. Niinhän suomalaisetkin tekivät Viipurinlahdella ja Laatokalla.

Tähän asiaan saamme tuskin koskaan selvyyttä. En usko että Stalinilla eli siis Neuvostoliitolla oli muuta tavoitetta kuin saada kaikkea mahdollisimman paljon ja muille ei mitään. Mitä ei saataisi väkisin ja heti, sitä tavoiteltaisiin hivuttamalla. Itä-blokki meni viimeistään vuonna 1948, mutta Suomi tavallaan ei, ja ihmettelemme edelleen, miten siinä nyt niin kävi.

Karmein oli puolalaisten kohtalo. Puolalaiset taistelivat kuin leijonat Afrikassa Ison Britannian lippujen alla ja lensivät RAF:n Spitfireilla, minkä ehtivät.

Rauhan puhjettua he tahtoivat vapaita vaaleja ja sen suuntaisia puhuttiinkin, mutta toisin kävi.

Suomalaisillehan muuten oli tehty selväksi Anthony Edenin suulla, että mitään apua ei sitten pidä odottaa, ja amerikkalaiset, sikäli kuin muilta kiireiltään kerkesivät, sanoivat juuri samaa.

Britti on britti vaikka voissa paistaisi.

4. helmikuuta 2020

Kikatus



Vanhana sitten ja talvella alkavat kynnet helposti lohkeilla. Voi tulla muutakin murhetta.

Ja on ihmisiä, jotka ihannoivat puukkoja ja linkkareita. Tiedän eräänkin. Tämä henkisesti alamittainen yksilö polttaa piippua ja harrastaa aika ajoin lyijykyniä.

Niinpä oli aivan paikallaan juolahtaa mieleen kielen nyrjäyttäjä. Kokeilujeni mukaan noin puolet perheenjäsenistä ei selviydy ensi yrittämällä selvää suomenkieltä olevasta lauseesta: ”Yksikseskös itkeskelet?” 

Joskus kuulee munnelman ”yskiseletkös itseksesi”.

Otin esiin kirjan ”Mieleni minun tekevi”, joka on muun ohella tarpeettoman tiedon ja pirkka-henkiset vihjeiden aarreaitta, jonka näyn saaneen kotiväeltä lahjaksi marraskuussa 1957. Siinä on jossain pitkiä ja hyvin pitkiä sanoja.

Tämä ei ehkä ole suomea vaan pelleilyä:

Kumarreksituteskentelemattomuuksillansakaankopahan.

Se jäi mieleen tuosta kirjasta, mutta en sitä nyt tarkastanut. Sitä vastoin olin mykkänä kiitollisuudesta, kun silmääni sattui keino avata linkkuveitsen terä rikkomatta kynsiään.

Otetaan mikä tahansa paperinpalanen ja taivutetaan se kahtia niin että keskelle jää sauma. Sen voi pujottaa linkkarin terän alle ja paperia puristaen vetämällä terä nousee. Sen muuten voi jättää paikalleenkin. Esimerkiksi Leathermanin iso terä on itse asiassa aika kankea. Saahan sitä rasvata, mutta silti.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole toistaiseksi tullut ilmi. Helsingin Sanomien kuukausiliitteen laajahko juttu Jaltan konferenssista, jossa Stalin, Roosevelt ja Churchill päättivät maailman tulevat kohtalot alkuvuodesta 1945 ja Stalin vastoin toisten arvelua kusi näitä silmään oikein reippaasti, on kaikin mokomin luettava. 

Kyselin kokeeksi. Asia ei ole erityisen tuttu edes historiaa harrastaville. Me historiaa opettaneet luimme tietysti ahmien Tuomo Polvisen kirjoittaman ”Suomi kansainvälisessä politiikassa 1945 – 1947”, niteet 1 – 3, kun ne ilmestyivät. Juuri kolmas osa, ”Jaltasta Pariisin rahaan” (1981) on esikuvallinen poliittisen historian selvitys.

Mutta paljon on paperia löytynyt tuon jälkeen ja esimerkiksi Rentola ja eräät muutkin pitävät tapanaan mainita, että sekä Putinin että brittien tahdosta tietoa on edelleen piilossa, salaiseksi leimattuna.

Noissa neuvotteluissa ratkesi aika pitkälle myös Suomen kohtalo, ja valitettavasti etenkin Puolan. 

Kirjoituksessa ja kirjoissa ei pohdita, mikä vaikutus neuvotteluilla ylimalkaan voi olla, esimerkiksi näillä. Kreikka siirtyi Churchillin vakaasta pyynnöstä länsileiriin, mutta me tiedämme, että Stalin oli halukas viemään ja pitämään kaiken mikä irti lähtee, ja että jälkipolvia hän ei ajatellut. Sekä Neuvostoliiton että Ison Britannian havaittava taantuminen johtui samasta syystä. Sodassa kaatui ja vammautui liikaa parhaassa iässä olevia. Suomessa päästiin lopulta aika vähällä, Ihminen ei ole uusiutuva luonnonvara, vaikka kaiken maailman Stalinit sellaista kuvittelevatkin.


2. helmikuuta 2020

Seppelöidyt kengät



Yritän ymmärtää, miksi minun pistää vihaksi brittien brexit-into. Mieleeni tuli, miten he vastustivat kanaalin tunnelia – 150 vuotta. Sotilaallisista syistä! Vertailun vuoksi: minulla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää perussuomalaisia tai maahanmuuton vastustajia. Olen kasvanut ympäristössä, jossa vastustettiin kortesjärveläisiä ja kauhistuttiin Lappajärven asukkaita. Heitä lyötiin tavattaessa – tai sitten ei. Lappajärveläiset olivat masentavan hyviä painimaan.

Armeijassa minusta tuli humanisti. Kerrankin tarjosin nurmolaiselle tupakan. Hänellä oli kropsua eväänä.

En ole löytänyt muuta selitystä brexisteihin kuin tunnetuin havainnon, että jokainen luulee olevansa poikkeustapaus. Kun nuorin lapsi oli pieni, kävimme muutaman kerran Teneriffalla. Minusta turistihotellien uima-altailla tavattava ylipainoinen ja röyhkeä kuorma-autoilija, joita oli siellä kuin juuri savenvalamosta tuotuina, ei ollut sellainen Jumalan luomistyön huippu, jollainen hän itse käsitti olevansa. 

Jotkut brittiystävistäni ovat oikeasti juutalaisia, kuten Robin Jacob, oikeastaan Sir Robin. Hugh kuoli, siis Laddie. Samoin Pumfrey. Washingtonissa lähdimme kahville aina kun joku amerikkalainen nousi puhumaan patenteista, paitsi Pauline Newman.

Kostoksi kaikille otan puheeksi huippuenglantilaisen. 

Thomas Coryat käveli noin vuonna 1600 suurimman osan matkaa Englannista Venetsiaan ja takaisin ja julkaisi kirjan, Coryat's Crudities hastily gobbled up in Five Months Travels in France, Italy, &c' (1611).

Hän oli utelias, virkku ja väsymätön. Shakespearesta en tiedä, mutta John Donnen kaveri hän oli. Venetsiassa hän oli haltioissaan rakennuksista ja mittasi kirjaansa varten ikkunvälit ja pylväiden paksuudet,  arvioi Tintoretton kattomaalaukset ja mainitsi, että Tizian on aivan erinomainen kuvanveistäjä ja maalari.

Pyhän Markuksen kirkossa hän innostui kauheasti musiikista, etenkin kontratenorista, joka ei ollut kastraatti, ja pienistä yhtyeistä. Vuosiluvuista näkee, että hänen siellä hypähdellessään orkesteria johti G. Gabrieli ja kuoroa Claudio Monteverdi. 

Vastaani ei ole tullut valistuneen maallikon kuvausta käynnistä Leipzigin Tuomaskirkossa ihmettelemässä, mitä siellä möykätään ja miten se pieni lihava mies (Bach) pysyy penkillä kun sotkee urkuja niin riivatusti ja soittaa peukaloillaankin, vaikkei sellainen ole tapana.

Mutta Coryat kuunteli San Marcossa ja muun muassa edellä mainittu Bach piti näitä Venetsian herroja ja heidän seuraajaansa Vivaldia niin suuressa arvossa, että kopioi käsin ja esitti heidän teoksiaan.

Coryat antaa tuhat hyvää neuvoa, miten välttää joutumasta gondolierin petkuttamaksi tai viedyksi huonojen naisten viekoteltavaksi ja  kuinka maksumääräys on kirjoitettava, jotta sillä saisi Venetsian pankeista oikeaa rahaa (josta he eivät mielellään luovu, jos väärennettyäkin on), miten hän väitteli korskean juutalaisen rabbiinin kanssa Venetsian ghetossa ja keskusteli kreikaksik ortodoksimunkin kanssa, vaikka tällä oli outo käsitys pyhästä hengestä.

Kirja ja tuhat muuta aarretta löytyvät Internt Archivesta (archive.org). (Yrjö Hirn kirjoitti myös Coryatista, på svenska.)

31. tammikuuta 2020

Exit



En tietenkään kirjoita juuri mitään Donnerin exitistä enkä Englannin. Muut kirjoittavat. Donnerin kanssa jouduin tekemisiin 1966 ja sen jälkeen usein toisaalta asianajajana, toisaalta suomentajana. Joskus 1980 aloin kiertää hänet.

Yleinen käsitys miehestä oli ja on väärä. Sattumalta kirjoitin juuri kirjailijasta brändinä. Donneria minun tuli sääli. Hän oli kovin usein itse itsensä vihollinen koska luuli rakentamaansa brändiä oikeaksi.

On perusteltua vieroksua mainosalaa ja markkinointia. Molemmissa alkaa helposti uskoa omia kirjoituksiaan.

Ikävä totuus on, että elämä ja kuolema ovat arvoituksia, joista kukaan ei ole alkuunkaan perillä, ja että luomukset eli esimerkiksi kirjat ja taulut ovat viheliäisen riittämättömiä.

Istuimme joitakin päiviä ja iltaöitä hänen mökillään Kustavissa. Sanoin hänelle: skryta lagom. Olin huomannut, että hänen tosi kyvykkyytensä jäi pinnallisen touhuamisen peittoon. Katsoin miten hän luki käsikirjoitusta. Hän oli tutkija, oikeastaan tiedemies, kuten kaksi vanhempaa veljeään, isävainajansa ja usea ukkovaarin sukupolven edustaja. Isä Kai Donner, jota Jörn ei tavannut, oli poikkeuksellisen lahjakkuutensa sokaisema, ja kuoli 1935. Ei sillä, M.A. Castrén oli vieläkin hurjempi kielentutkija ja kuoli aivan kesken. A.J. Sjögrenin ”maamme-kirja” oli tähän mennessä paras (1828, Anteckningar om församlingarne i Kemi-Lappmark).

Donner osasi mennä sisään tekstiin ja sen kuvitteluun ja hän oli kaamean sitkeä ja pitkäjänteinen siinä työssä. Tuo tapahtui siis 60-luvulla. Ajattelin ennen pitkää että Jörnistä olisi tullut kustantaja kuin Haavikosta.

Pitkämielisyyden prosessi on kuvattu hämmästyttävän hienosti Tarkovskin elokuvassa ”Andrei Rublev”. Ikonimaalari odotti että paljas seinä alkaa puhua ja muuttui itse siveltimen jatkoksi, viivaksi viivojen joukossa.

Ihmettelin kun huomasin joskus kymmenen vuotta sitten, miten pahastunut hän oli, ettei hänen hankettaan tehdä ja julkaista oikea väitöskirja Diktoniuksesta ja ehkä Björlingistä otettu yliopistolla oikein todesta.

Sääli. Jörn tunnisti taiteen. Arvattavasti hanke olisi käytännössä hapantunut, mutta ymmärsin, että hänellä olisi ollut kyky poikkeuksellisen hyvään tutkimukseen poikkeuksellisen vaikeasta aiheesta, runoudesta. Ja suomenruotsalainen lyriikka oli joitakin vuosikymmeniä maailman hupputasoa.

Sanoin Jörnille siellä Ruotsin lähetystön naulakolla tuosta asiasta puhuessamme:” Itse Wallace Stevens kirjoitti komean runon ’Peter Quince soittaa pianoa’’.

”Ai!”

Eräänlainen brexit… Peter Quince, Cajanderin suomennoksessa muistaakseni salvumies Pääkkö, on ”Kesäyön unelman” naurettava käsityöläisten näytelmän ”ohjaaja”, osa hurjaa pelleilyä.

Loppu on hiljaisuutta.

29. tammikuuta 2020

Kirjailija tuotteena

(Tuossa lähellä Mann asui ja riiteli sodan aikana - L.A.)

Se oli nerokkuutta, että täytettyään 18 vuotta Thomas Mann tiesi olevansa tuote. Hän eli huolellisesti rakennettu ja ylläpidetty henkilöhahmo, oli tuote. Hän myi kuuluisuutta. Muun ohella hän sitten julkaisi kirjoja ja erittäin suuren määrän kirjoituksia.

M. Reich-Ranicki eli Euroopan kriitikkojen kuningas  ei käytä sanaa ”brändi” hienossa kirjassa Thomas Mannista omiensa keskellä (Thomas Mann und die Seinen). Hän osoittaa, mikri hän oli niin merkittävä kirjallisuusmies ja tekstin ymmärtäjä.

Hän ymmärsi senkin, mikä jää melkein kaikilta lakimiehiltä käsittämättä. Brändillä eli tavaramerkillä (ja siihen nykyisin mm. henkilötietojen ja tekijänoikeuden kautta kytketyillä oikeuksilla) ei myydä jotain. Sillä ei myydä teoksia tai kirjoja tai kenkävoidetta. Brändillä myydään brändiä.  Merkkion yhtä kertakaikkinen ja kohtalokas kuin sirppi ja vasara tai hakaristi tai kallo ja sääriluut.

Merkki oli Thomas Mann – nero, saksalaisuuden henkilöitymä ja (sotavuosina) toinen Saksa eli se joka ei ole hitleriitti.

Tuekseen kirjoittaja ottaa Mannin kirjeenvaihdon, joka on järkyttävän laaja, kokonaisuudessaan julkaistu ja kommentoitu, hänen päiväkirjansa ja hänen salaiset päiväkirjansa.

Viimeksi mainitut hän kuljetti sinetöityinä Sveitsiin ja Yhdysvaltoihin ja takaisin Eurooppaan.

Asian tekee niin mielenkiintoiseksi se, että Mann oli oikeastaan millä tahansa tavalla mitaten vuosisadan merkittävimpiä kirjailijoita ja siis kielenkäyttäjänä vailla vertaa. Senhän näkee hänen romaaneistaan. Sen voi todeta myös vertaamalla romaaneja ja kirjeitä. Salaista päiväkirjaa ei uskoisi saman henkilön kirjoittajaksi. Tosin niissä on sama ongelma kuin Mannin muussakin tuotannossa. Teksti on kielellisesti ja tyylillisesti täydellistä eli siis virheetöntä ja tavattoman nautittavaa.

Se on ongelma. Yleensä kaikkein suurimpien mestariteosten tunnus on pieni roso. Jossain on vika, kuin hiushalkeama, josta näkee sisään. Täydellinen ja virheetön mestariteos on yhtä mielenkiinnoton kuin iso timantti, esimerkiksi sellainen, joita on Englannin kruunussa. Kun panee vähän pään kallelleen, ei sitä erota hyvästä lasista hiotusta jäljennöksestä.

Mann oli itsekeskeinen, omahyväinen, pitkävihainen, armoton elämän kuvaaja, jolle ei itselleen jäänyt aikaa elää. Hän vihasi omaisiaan, paitsi lapsiaan, jotka hän tunsi korkeintaan ulkonäöltä. Kustantajaansa (Fischer) hän pilkkasi armottomasti harrastelijamaisuudesta.

Ei ihme ettei kirjoja myydä. Sen jälkeen kun Erno Paasilinna ja P. Haavikko lakkasivat huutamasta pää punaisena, että turhaa ja turhaa, maailmanloppu tulee tiistaina kello kolme, kirjailijoihin on alettu suhtautua lähinnä hyväntahtoisesti, ja se on tietysti myrkkyä. 

Se ei sovi ammattiin.

Reich-Renickia (s. 1920) muuten oltiin viemässä juutalaisena Terblinkaan sukulaistensa mukana, mutta hän onnistui säästymään, oli Puolassa kommunistina sodan jälkeen, sai potkut, karkasi länteen ja päätyi Frankfurter Allgemeinen kirjallisuuspäätoimittajaksi. Melkoinen brändi, hänelläkin.

27. tammikuuta 2020

Iso laki ansaitsee




En usko, että koronavirus kiinnostaa todella Kiinaa. Meneillään on lihasten näyttäminen, jonka tarkoitus on näyttää lihaksia amerikkalaisille. Trumpin esimiesten on aika vakavoitua. Kiinan veto sulkea 50 miljoonaa ihmistä kaupunkeihin parissa päivässä on uusi ja innovatiivinen tapa sanoa samaa kuin Mao Zedong, joka aikoinaan yllytti tappamaan kiinalaisia vetypommilla, koska heitä jää senkin jälkeen aivan liian paljon hyökkääjän kannalta katsottuna.

Ellei lukija muistaisi, espanjantauti eli lintuinfluenssa tappoi 1918-1919 enemmän ihmisiä kuin  juuri päättynyt ensimmäinen maailmansota.

Adam Tooze on tällä hetkellä maailman merkittävin kirjoittaja. Hänen tekstejään saa lukeakseen ihan pelkällä rahalla. Vuosikymmenien ajan ihannelehteni The New York Review of Books tarjoaa digiversion tilaushinnan (noin 80 euroa) kylkiäisenä pääsyn arkistoon. Viime vuonna (6.6.2019) Tooze arvioi demokratian loppua käsitteleviä kirjoja, joista kiittävimmän arvioinnin sai britti Runcimanin ”How Democracy Ends”. Lukija tiennee taipumukseni ihastua Cambridgen professorien kirjoihin.

Kolme muuta erittäin vakavasti otettavaa mutta yleistajuista kirjaa selvittää, miten USA:ssa on järjestetty vähänkin vaikutusvallan vieminen kansalta eli äänestäjien viekoitteleminen äänestämään vastoin omaa etuaan, suurimman ja tylyimmän rahan etujen mukaisesti.

Itse olen tavannut niitä henkilöitä, jotka antavat määräykset USA:n presidenteille tai tarvittaessa murhauttavat heitä. Yksi sanoi olevansa GE:n ”neuvonantaja” ja toinen GM:n. Luullakseni siellä on tätä nykyä Zuckermannin mies, ja Googlen mies, jonka satun tuntemaan, ei olekaan juristi vaan ekonomisti. Jos luulette tätä turhaksi puheeksi, sanokaa joku toinen, joka on istuskellut kaikessa rauhassa tuon maan korkeimman oikeuden vuosikymmeniä virassa olleen jäsenen kanssa ja sen jälkeen toisen papparaisen, joka tuomarin virkansa ohella avusti katolista kirkkoa. Hän avasi sanaisen arkkunsa kun olin kertonut arvostavani Ernst Kantorowiczia; hän sanoi tunteneensa miehen henkilökohtaisesti (kirja King’s Two Bodies on kuuluisa). Keskiajan poliittinen teologia on hyvä harraste.

Toozen uusi kirjoitus (NYRB 13.2.2020 (!) on ”How ’Big Law’ Makes Big Money” käsittelee professori Katharina Pistorin kirjaa ”The Code of Capital: How the Law Creates Wealth and Inequality”.

Pistorin ajattelu lyö lommon tai reiän oman ajatteluni tukipylvääseen, joka on law and economics, suomeksi usein ”oikeustaloustiede”. Sen kieroutuneimpia osia on patenttioikeus mikrobiologian aikakaudella, hyvänä kakkosena kansainvälinen tekijänoikeus.

Molempien tarkoituksena on lapioida rahaa alle kymmenelle lääketehtaalle ja vastaavasti Kalifornian Piilaaksosta säteilevälle IT-bisnekselle. Pistorin mukaan näitäkin parempi bisnes on olla osakas yhdessä noin kymmenestä Manhattanin asianajotoimistossa, jotka tyhjennettyään veronmaksajien taskut johdannaisilla (mm. ”roskalainat”) ovat nyt rakentaneet järjestelmät, joita käyttäen rahaa tulee kuin rännistä. Aihe voi kuulostaa teoreettiselta. Sitä se ei ole. Juuri se on Kiinan kauppasodan takana. Trump muistaa mainita joka kerta teollisoikeudet pitääkseen yllä vallitsevia väärinkäsityksiä. Ja nyt kiinalaiset löivät pöytään kulkutaudit, koska Trumpia rahoittava öljy- ja moottoriteollisuus teeskentelee välinpitämätöntä ympäristöongelmista.