Tiesin useitakin ihmisiä,
jotka raastoivat vanhoja riihiä ja tuulimyllyjä kirkonkyliin, penkoivat
ihmisten laatikoista ja tuvan orsien päältä käytöstä jäänyttä, tarpeetonta
tavaraa ja perustivat johonkin ajotien lähelle kotiseutumuseon.
Sellainen oli täällä
ennen Masalassa, tiettävästi yhden intomielisen henkilön työn tuloksena. Parenteesi-
eli miehitysajan jälkeen kokoelmat siirrettiin kirkon taakse lähelle Gesterbytä,
jossa kukaan ei käy tutustumassa niihin. Paitsi ehkä koululuokat, pakosta.
Ellei sitäkin ole lopetettu epädigitaalisena kasvatusmuotona?
Omiin kokoelmiini kuulun
minä itse, laatikollinen puukkoja ja kuvan villasukat. Sain ne Eeviltä tai
Laimilta.
Sen verran olen
sukkavartaitten helinässä kasvanut, että tunnen hyvän työn. Tuollaista
silmukkaa ja tuon tasoinen kavennus syntyy kun on 70 vuotta harjoitellut.
Sompin täti kuulemma
kutoi sukan kävellessään puolukkaan Matsompille ja toisen paluumatkalla. Tieto
ei ole varma, mutta mielestäni tätini sanoi, että tansseihin Nuorisoseuralle
kannattaa ottaa kudin mukaan, ettei tule aika pitkäksi. Ehkä se oli vitsi, pohjalaista
naisten huumoria – ellei näet haeta hyppelemään.
Kun silmäilin eräitäkin
vanhoja kirjoja, joihin oli nimiöön painetun väitteen mukaan talletettu
talonpoikaisesineiden katoavaa kauneutta, jäin miettimään, että olisi sittenkin
ehkä pitänyt säästää vanhempieni Westendin asunto, jossa on nyt remontin
jälkeen vieraat asujat.
Kun olisi laittanut
kyltin ovelle, se olisi ollut viimeistä kahvilusikkaa myöten täydellinen Espoon
kotiseutumuseo.
Selitin ehkä halukkaalle
kuulijalle, miten ylevöittää mieltä, kun ”Härmän laulukirjasta” on tullut uusi
painos ja mukana on asiallinen valikoima eri seurustelutilanteisiin sopivia
lauluja.
Erään mielilauluni mukaan
paikallaan voi pysyä, kun on helapää kädessä ja pannunjalka povessa.
Molemmat sanat
osoittautuivat vieraiksi. Helapää on härmäläismallinen puukko. Sen helat olivat
messinkiä.
Kauhavalainen hevosenpää
puukon nuppina ei itse asiassa ole kauhavalainen keksintö. Luulen että se oli
käytössä Keski-Aasiassa jo pronssikaudella. *Arojen kansat Silkkiteiden
pohjoispuolella olivat erittäin kuuluisia hevosistaan ja valloittivatkin sitten
mm. Euroopan ja Intian muutamaan kertaan ratsujoukoillaan. Hevonen oli suuri
jumaluus.
Oman tietoni mukaan
hevosenpää ilmestyi puukkoon, kun venäläinen tilaaja (luultavasti atamaani tai
muu kasakka) oli näyttänyt Järvenpäälle, Kamppiselle ja Lammille
ratsupiiskaansa, jossa oli tuollainen vaskesta valettu koriste. Niinpä tehtiin
puukkoon samanlainen.
”Härmän laulukirjassa ”
on sekin laulu, että ”ne rahat jotka vaskesta valetaan – ne mä nakkelen
vaivaisille”. Kun flikalle olsin mä kelvannu, mutt’en kelvannu vanhemmille.
Koristeet, esimerkiksi
helavyön helat, napit ja vastaavat, tehtiin usein valamalla. Nykyisin kaupoista
löytyvät on stanssattu messinkilevystä koneellisesti.
Kun olin lapsi, minulle
näytettiin paikka, johon kuuluisa juoksijahevonen Vihun Pisko oli haudattu.
Ihmettelin kun siinä ei ollut ristiä. Se oli siinä Juu-suutarin mökin lähellä
rapakon rannalla.
Joku oli uskaltanut
kirjoittaa Tekniikan Maailmaan, että nykyinen ostajien ylläpitämä henkilöautokultti
on sekä kallis että naurettava. Näin on. Mutta vaikka omistaja eli maksaja
ajelisi pelkästään kaupungissa ja matelisi ruuhkissa, auton kiihtyvyys ja
moottoriteho vaikuttavat suoraan sen myyntimenestykseen.
Kirjoittaja ei osannut
ottaa huomioon, että tämä autojen palvonta on hevoskulttuurin suoraa jatketta.
Ennen ihmiset tunnettiin hevosistaan ja isännän arvo määräytyi hevosen mukaan,
ei siitä, kuinka monta tynnyrinalaa hänellä oli maata.
Jos palvonta kohdistuu
moottoripyöriin, ollaankin hyvin lähellä ratsua.
Isoisäni väitti, että jos
joku oli ostanut auton sijasta vain Fordin, saattoi käydä niinkin, että joku
koiranleuka vei Foordille heiniä eteen…
On loukkaavaa, että auto
on niin halpa, että köyhilläkin on siihen varaa. Niinpä Moskhvitsh mutta ennen
kaikkea Ifa olivat jatkuvan pilkan kohteina siitäkin huolimatta, että jotkut
aatteen ihmiset suoivat niitä suuren ja mahtavan Neuvostoliiton tai melkein
yhtä suuren ja sitäkin mahtavamman harppi-Saksan tuotteina.
Tämän ajatukseni Espoon
kotiseutumuseosta aion täten jättää vapaasti käytettäväksi. Kun minusta aika
jättää, mihin ei välttämättä kauan enää menekään, Kirkkonummen kunta voisi
käydä vastaavia neuvotteluja juuri kunnostetusta asunnostani, jossa nyt tosin
on valitettavasti liukuovin varustettuja kaappeja ja käytännöllisiä
komposiittimateriaaleja.
Eilen vietiin kaappi.
Lämmitys on päällä, mutta ajattelin muistelmakirjoitukseni nimeä ”Parkettia
polttaessa”. Yhteen paikkaan vaihdettiin klinkkerit parketin sijaan, ja poltin
poistetut takassa K-Raudasta hankittujen klapien seassa. Muistaakseni Mazzarella
kirjoitti säädystä huonontumisesta kirjan, jonka nimi oli ’”Ensin myytiin piano”.
Siis ”Ensin poltettiin parketti”.
Eikö olekin niin, että
museoväen olisi pitänyt huomata hyvissä ajoin selvittää, miten paremmissa
perheissä elettiin ja oltiin ennen muinoin, 1970-luvulla? Oli minullakin
pussihousut kotiasuna ja saappaat talvikenkinä. Yhdet kumiteräsaappaat vein
taannoin roskiin, koska sellaisten kanssa tappaa itsensä ennenaikaisesti
talvikelillä. Siihen haikailemaani Westendin kotiseutumuseoon olisi kuulunut
katokseen Citron ID. Sitä valmistettiin vuoteen 1975.
Olipa hyvin sanottu Kemppiseltä kun epäili koululuokkien epädigitaalisuussyistä pysyvän poissa kotiseutumuseosta! Naulan kantaan!
VastaaPoistaMinä vanhana opettajana melkein ääneeni itken kun katson nykykoulun digihuumaa. Aatelkaa, opetan kuudelle ryhmälle historiaa, uskontoa, yhteiskuntatietoa, eikä yhdellekään porukalle ole annettu oppikirjaa. Kattokaa netistä, ja onhan ne tabletit. No niin on, 16 tablettia ja 250 oppilasta...
Antakaa mulle tabletti, ja vahva, niin pääsen tästä hulluudesta.
Tabula rasa.
PoistaLuin tämän kasvavalla kauhulla, enkä suinkaan turhaan. Helapää on tuttu, mutta pannunjalka jäi selittämättä!
VastaaPoistaTosiaa helapää tietysti on tuttu, mutta mikä se pannunjalka on? Luulisin että se oikeasti on pannnun jalka. Olen itsekin nähnyt keitettävän jalallisella valurautapannulla takassa. Muistikuvani ovat tosin kovasti haalistuneet. Olin silloin varmaankin alle kouluikäinen.
PoistaEi pannunjalasta kovin ulottuvaa lyömäasetta tule, mutta kovasti se epäilemättä päähän kumahtaa.
Nykypolvelle silti helapääkin on tuttu vain makkarana. Tosin en ole löytänyt Helapäätä myymälöistä kuin Etelä-Pohjanmaalta. Luulisi että sillä olisi markkinoita muuallakin. Vai arastellaanko tällaista paikalliskulttuuriin kuuluvaa nimitystä. Hävitettiinhän lihatalon aiemmpi hieno nimi Itikka mitään sanomattoman Atrian tieltä.
Taidolla tehty sukka, huomaan. Perehdyin alaan, kun vaimon kanssa teimme tupakkalakon muutama vuosi sitten. Itse en muuttunut paremmaksi, mutta vaimolla hermo ei kestänyt, ellei tehnyt jotain käsillään. Hän elvytti lapsuuden taitonsa, ja sukkia sikisi omiksi tarpeiksi sekä suvulle ja tuttaville. Postissa niitä lähti pitkin Eurooppaa - ei sentään pakanalapsille Afrikkaan.
VastaaPoistaNyt neljän vuoden päästä tahti on vähän hiipunut, mutta lakko on pitänyt.
Se oli viimeisiä kertoja kuin lautta joka Sillamäeltä tuli Kotkaan, ja Kotkasta Sillamäelle kulki, niin minäkin Viron puolelta Fiat Puntoni kanssa tulin. (Plus 4 muuta henkilöautoilijaa meitä oli! Ja yksi kuorma-auto.) Se iso laiva humisi tyhjyyttään, kyllähän se nyt näki, että ei tämä Linja tuota. Mutta se ei minun mureehi ollut, minulla oli muita murheita. Autostani oli nimittäin kannentiiviste kärtähtänyt, yritin silti sillä nylkytellä Jyväskylään, oli viikonloppukin just alkanut. Ja pääsihän sillä ajelee kun kun aina välillä kaasi vettä syylariin, PULB PULBM PLUP. Ja puristeli niitä letkuja. Tuohikontin kohdalla olin taas kerran konepelti ylhäällä tienviereen pysäköitynä, niin siihen pysähtyi iso valkoinen Mercedes Bentz. Eikä mistään Veho-hinnaston alapäästä. Kovasti oli auto täynnä mustalaisia, enemmän kun ehti laskea. Kuski käveli jatsareissaan mun luo. "Onko autoon tullut vika?", se kysyi. Teki mieli vastat että 'eee-iih, muuten tässä vaan lauantaiyötä tienvieressä vietän, konepelti yllä'... Mutta vastasin ihan asiallisesti että "juu, on siihen tullu vika". "Mikäs sitä vaivaa?, se kysyi. "Se nykii, pätkii ja sit se pysähtyy.", sanoin. "Vai niin", Manne sanoi ja kumartui kans katsoo mitä vermettä Fiatin konepellin alla on. En usko että se siitä paljoakaan ymmärsi, sen katse harhaili niin, ja kun se nousi koko pituuteensa (168,5 cm) se sanoi "Osta kuule Mersu. Mersut ei nyki eikä pätki eikä pysähtele." "Ei mulla oo varaa Mersuun", mää sanoin. Mutta se oli menossa jo omalle autolleen, sen verran kääntyi, että näin että se pyöritteli päätään, ikäänkuin olisi tuntenut myötätuntoa minua kohtaan, ennen kuin astui autoonsa. Ja kaasutteli. Ps. Ajatuksiaansa en pystynyt lukemaan. Vaan kaipa nämä romaanit on hevosensa ja heidän kärrynsä jo autoiksi muuttaneet? (Noin yelisestiottaen.)
VastaaPoista