Groteski

”Sarkasmi” on huono puolustus. Sitä käytetään paljon politiikassa ja verkossa, koska sanan merkitystä ei tunneta. Perinteisesti ”ironia” on hauskaksi tai myönteiseksi tarkoitettu heitto. Sarkasmin tarkoitus on loukata, haavoittaa, aiheuttaa pahaa mieltä. Se on kielellistä kyynärpäätaktiikkaa, henkistä varpaiden survomista.

Miksi jotkut arvostavat sellaista, sitä voi ihmetellä. Kysymyksessä on pelkkä kiusaaminen. Myrkkykielinen ihminen on kuin isonyrkkinen koulupoika, joka hakkaa mennen tullen pienempiään ja puristelee väkipakolla tyttöjen rintoja.

Että sanoo tai kirjoittaa muuta kuin tarkoittaa, se on puolestaan ilmeikkään kielen peruspiirre. Sateella sanottuna ”kaunis ilma tänään” on käänteishuumoria. Huumori on tapa ylittää itsensä, taivaan heijastus maan päällä. Sen lähi-ilmiö on runous, kielellinen keino heilauttaa maailma toiseen asentoon.

”Groteski” on suomeksi irvokas. Uuno Turhapuron hahmo on groteski. Sanakirjojen mukaan tuollainen hahmo iljettää mutta saattaa herättää myös mielenkiintoa ja sääliä. Vakioesimerkki on Quasimodo, Notre Damen kellonsoittaja. Hyvä suomalainen esimerkki olisi Joel Lehtosen Rakastunut rampa, sen päähenkilö Sakris Kukkelman.

Lehtonen näyttää tunteneen suurta vetoa tällaisiin hahmoihin, ja groteskeja piirteitä on paljon hänen koko tuotannossaan, myös ”Putkinotkossa”. Erittäin hieno saavutus, tosin täysin unohdettu, ovat maalaisepopeat ”Rakkaita muistoja” ja ”Markkinoilta” – pikkukaupungista, jossa ihmispolot elääksensä eivät muuta voi kuin juoda kuollaksensa. Pekka Tarkan tutkimuksista voi päätellä, että Lehtonen epäili näkevänsä groteskin hahmon myös peilistä ja liikaa tuon tyylilajin piirteitä omassa elämässään. Että hän kuoli hirttäytymällä aamutakkinsa vyöhön kotonaan Haagassa, johtui kyllä kivuliaasta sairaudesta, mutta kyllä hänen viimeiset kirjansa olivat myrkyllistä tai siis myrkyttynyttä tekstiä.

”Henkien taistelu” muuten osoittaa yhden satiirin ongelman. Ajan kuluessa pilkan kohteeksi otetut epäkohdat muuttuvat ja unohtuvat ja satiiri käy vaikeatajuiseksi.

Nero, kuten Cervantes, keksii groteskin hahmon pilkatakseen ilmiötä, jota kukaan ei ole tuntenut enää vuosisatoihin. Toteutus vain on niin hieno, että kuvaus on kuitenkin yleispätevä, monipuolinen tarina siitä, miten voi käydä, kun mielikuvitukselliset ja haaveelliset kuvitelmat kivahtavat päähän. Mallia ei tarvinnut hakea kaukaa. Irvokkuus oli ollut kauan lähes vallitseva tyylilaji. Senkin lajin henkeäsalpaava mestari oli ollut runoilija Francois Villon, joka hallitsi kaikki lajit ja kaikki runomitat.

Groteski ei ole sinänsä hyvä eikä huono asia. Kuten kaikki puheen ja siis kirjoituksen keinot, se voi olla kumpaa tahansa. Tekijän taito ratkaisee. Jouko Turkka onnistui tai ei. Mielestäni hän ei aina onnistunut voittamaan katsojan / lukijan epäilyä. Se ei käy säännöstä, että sitä parempi, mitä ilkeämpää.

Toisaalta juuri groteski on ollut myös meidän nykykirjallisuutemme suuria linjoja. Sitä harrastavat vähäisemmät tekijät, jotka kylvävät tekstiinsä kauhistuttavuuksia, ajautuvat kierteeseen ja tuhoavat uransa. Groteskia on vaikea panna poikki. Se leimaa äkkiä harjoittajansa.

Harkitusti ja välillä hyvin tuloksin tuota keinoa ovat käyttäneet esimerkiksi Tervo ja Hotakainen ja hyvin määrätietoisesti ja etevästi Juha Seppälä. Seppälästä hakuteos sanoo tympeästi, että tämä harrastaa mustaa huumoria.

Se olisi groteskia teatteria, että Tshehovin näyttelijät esiintyisivät lavalla housuitta. En usko, että näin kuitenkaan löytyisi Tshehovista uusia piirteitä.

Silto muillakin kuin koomisiksi tarkoitetuilla hahmoilla on vahva sija perinteessä. Rigoletto on hovinarri, joka oopperan alussa esitellään aika epämiellyttävänä, mutta ennen pitkää katsojan sydän on särkyä. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco käyttivät groteskin keinoja – kaksi rappioihmistä vaihtamassa omituisia repliikkejä roskalaatikossa seisten ja heidän sokea ja halvaantunut poikansa puhumassa näytelmän neljännen henkilön tappamisesta.

Suomessa pikkutekstien suosikkikeinoja ovat olleet ivamukaelma eli parodia (pakinoitsija Valentin), perinteinen humoreski (Agapetus), epäpoliittinen ja poliittinen satiiri (Olli, Arvo Salo), ironia (Bisquit) ja groteski (Vaasan Jaakkoo).

Viimeksi mainittu, Jaakko Oskari Ikola, oli merkillisen lahjakas- Hän onnistui kerran toisensa jälkeen tekemään henkilön, joka on joutavanpäiväinen ja vastemielinen, esimerkiksi saita ja suttuinen veljespari, vaivainen mummo, joka nielaisee vahingossa kellon jousen, tai juovuksissa toikkaroiva renkimies, jonka pitäisi suoriutua maastoesteistä päästäkseen naisystävänsä hoitoon.

Tarinoiden asetelma voi olla todella tolkuton, mutta usein niistä puuttuu latistava ironian eli yllättävän käänteen elementti. Sellainen puhkaisee tarinan. Samaa vitsiä ei halua kuulla uudestaan.

Mutta Ikola kuorii kummajaistenkin parkitun nahkan alta esiin ihmisen, johon lukija tahtomattaan samaistuu niin että heltyy. Omenavarkaissa säikäytetty mummo, joka seisoo yllätettynä yhdellä jalalla hievahtamatta kuin Lootin vaimo, muuttuu parilla sivulla inhimillisyyden perikuvaksi: jotain hyvää pitäisi saada, vaikka on vanha ja vaivainen.

Puhe on siis sarkasmin vastakohdasta, taidosta löytää jotain hellyttävää kohteesta, jossa mitään sellaista ei näyttäisi olevan.

Yllättävästi samanlaisia vireitä löytyy toiseltakin pohjalaissyntyiseltä kirjailijalta, joka puolestaan ei ole lainkaan unohtunut, Kurikassa syntyneeltä ja Härmääkin harrastaneelta Sakari Paulaharjulta. Jossain  väitetään epäonnistuneeksi kaunokirjalliseksi kokeiluksi hänen kaunokirjallista tarinakirjaansa ”Tunturien yöpuolta” – se on hänen komean tuotantonsa paras kirja, suurin onnistuminen.

Ehkä joku kirjallisuuden tutkija ottaa esimerkiksi groteskin voimasta vaikkapa sen Paulaharjun lapinmiehen, jonka anoppi ei tahdo pysyä kuoltuaan haudassa, vaan kummitellessaan karhaa vävynsä lopulta tunturikoivuun vapisemaan, kun vainaja järsii keltaisilla hampaillaan koivun runkoa poikki…