Ympäristö

 

Ehkä olen väärässä. 

Ajattelen ettei lahjakkuus riitä ihmiselle, jos hänellä on huono luonne. 

Siitä pidän kiinni, että epätavallinen lahjakkuus on käsikranaatti, josta on sokka irrotettu. Se on siis sekä hyvin tehokas että hyvin vaarallinen, myös käyttäjälleen. Juuri hänelle.

Kuten sanottu, minulla on ollut hyvä onni tavata ainakin 10 pyörryttävän lahjakasta ihmistä. Esimerkiksi Linus Torvalds oli aika hiljainen, ja hänen oivallustaan on jälkeenpäin kuvailtu huokeaksi, mutta eipä se taida olla totta. Yksi oli kotiapulaisen tilapäine poikaystävä, jolle sai viedä pahvilaatikollisen ruuveja, muttereita ja jousia ja hän sanoi että ai, kaksikurkkuinen Weber-kaasutin, en ole ennen nähnyt, pyysi linkkaria lainaksi ja kokosi sen muutamassa minuutissa. Myöhemmin kuulin, että esimerkiksi Solexiin verrattuna tuo laite vaati yleensä kokenutta ammattimiestä ja enemmän aikaa. Tietääkseni tämä nerokas nuorukainen joutui nopeasti hunningolle. Kerran kysyin nuorelta tohtorilta, joka oli itsekin todella fiksu, että tulikos siitä mitään siitä kaveristasi, jonka kanssa teillä oli tapana painia tyhjässä uima-altaassa. Tuli. Kvanttimekaniikan professori.

Joku on täysi aiheellisesti kaikkien huulilla 25-vuotiaana, arvion mukaan koko kansakunnan ylpeys ja toivo, mutta sen jälkeen hänestä ei kuulla enää koskaan mitään. Ei kyllä pahaakaan. Ja sitten on muutamia, jotka opettavat etevästi akateemikkoja ja ministereitä ja miljonäärejä 35-vuotiaina ja tulevat siitä nousujohteelta alas kuin tikkanuoli. Aina takana eivät ole viina tai huumeet. 

Aivan kuin ihmisillä ja ilmiöillä olisi leimahduspisteen lisäksi sammahtamispiste.

Rakkaassa 1920-luvun Kansallisessa elämäkerrastossa, jonka suorapuheisuutta ei nykymaailmassa voi kuvitellakaan, mainitaan eräskin piispan poika, joka “harjoitti aikansa jumaluusopin opintoja Turun akatemiassa, mutta palasi kohta kotiseudulleen, jossa vaipui entiseen vähäpätöisyyteensä”. Ja eräs toinen, joka Anajalan liiton aikoina “sekoitettuaan omat ja toisten asiat pakeni vihollisen puolelle Viipuriin, jossa päätti päivänsä lukuisista häväistysutuistaan kuuluisana nurkka-advokaattina”.

Siirrän tuon jälkimmäisen näkökohdan tällä erää syrjään vetoamalla itse näkemääni ja lukemaani. Hämmästyttävän lahjakas ihminen on joskus kuin pulsari, joka pyörii käsittämättömän nopeasti ja luhistuu oman painovoimansa alle. 

Opetan nyt itseäni viisaampia: älykkyys, lahjakkuus ja menestys eivät ole mitattavia asioita, koska ne ovat yhteisön eli ympäristön tuotetta. Yksilöllä eli yksittäisellä ihmisellä ei ole niiden kanssa kovin paljon tekemistä, ja perimä eli geenit ovat nekin vain lähtökohta.

Tämän takia meillä on kilpaurheilu, shakki ja ylioppilaskirjoitukset. Ne ovat keinotekoisia järjestelmiä, joilla on pohjaltaan mielivaltaiset säännöt. Ne ovat myös suljettuja niin että esimerkiksi revolveri ei kuulu shakissa lopputulokseen virallisesti vaikuttaviin välineisiin 

Muistaakseni on tosiaan niin, että vaikka ylioppilaaksi paahdetaan neljä plus kahdeksan vuotta, tulos jota sanottiin ennen puoltoääniksi (laudaturit ja sen sellaiset) ei näy tilastollisesti myöhemmässä elämässä. Meillä on ollut presidentteinä sekä kuuden (ennen viiden) että ei yhdenkään laudaturin ylioppilaita. Ahti Karjalainen ja muistaakseni Johannes Virolainen olivat muistaakseni molemmat niin hurjan hyviä koulussa, että heidän saavutuksiaan muisteltiin vuodesta toiseen.

Minä mittaisin menestystä esimerkiksi “luonut niin ja niin monta pysyvää työpaikkaa”, mutta myös Fermat’n viimeisen teoreeman ratkaisu herättää kunnioitusta. Sillä ei kai ollut välitöntä merkitystä, mutta se mullisti matematiikkaa. Tai “toimi Oulun kuuromykkien koulun opettajana 1904-1935. Suoriti myös puuseppämestarin tutkinnon”.

Itse uskon, että melkein kaikki ihmisiin liittyvät historialliset käänteet melkein eivät tapahtuneet. 

Nautin tästä blogista, koska voin kirjoittaa asia vierestä harkintani tai harkitsemattomuuteni mukaan. “Ihantala” oli ajan henkeä, ja heinäkuun alun taistelut -44 ovat sopiva jutustelun aihe suunnilleen saman mielisessä seurassa. Mutta peitän näkyvistä ongelman, jota en osaa ratkaista: miksi Mannerheim mokasi. Siis eteneminen Äänisen taakse valtavin uhrauksin on täysi arvoitus, koska saksalaidetkin tiesivät, ettei sillä edulla ole edes heinäseipäitä. Mutta varustautumattomuus suurhyökkäykseen ja tiedustelutietojen huomiotta jättäminen? Sieltähän tuli päivässä silmille tasan kymmenen kertaa enemmän väkeä ja voimaa kuin me olimme arvioineet Neuvostoliitolla olevan edes käytettävissä sillä suunnalla.

Kieltämättä pitää paikkansa, että pakoon juoksevaa armeijaa on vaikea tuhota, mutta kun sitä on lähes mahdoton koota uudelleen taistelukuntoiseksi, niin tämäkään selitys ei oikein päde. Paasonen, Nihtilä ja Airo ovat kukin epämääräisiä tässä asiassa ja Mannerheimin muistelmat ovat tältä osin fuulaa. Mestarini joka oli syventynyt asiaan ja ollut itse haavoittumassa Viipuria puolustaessaan, näytti minulle venäläisen käskyn ja kartan, johon oli merkitty helppo tavoite: ennen heinäkuuta Kouvolassa ja yli Kymijoen. Samanlainen käsky on jossain arkistossa piilossa Perkjärvellä kaatuneen venäläisen panssarieverstin karttalaukusta otettuna. 

Päädyn kaikkie Jouko-nimisten kiusana olevaan sanontaan, joukossa tyhmyys tiivistyy. Luonne ja ajattelu- ja menettelytavat vaihtelee seurasta seuraan. Ehkä en oikein tunne veljiäni, koska olen nähnyt vain, miten he toimivat veljensä kanssa, siis minun. Kerran näin ja kuulin hetken, kun isäni ajoi asiaa raastuvassa. Oli tullut asiaa haatemiehille, ja kuuntelin ja urkin hetken oven raosta. Vieras ihminen. Tuiki tuntematon.

Yhteisö

 

Nyt epäilen sekä omaa järkeilyäni että tutkimuskirjallisuuden tekemiä johtopäätöksiä. Luultavasti olen koristellut omia kokemuksiani.

Nyt puolen vuoden aikana olen ollut ihan Turussa, jossa oli koolla rouvan sukua varsin edustavasti. Tapaaminen oli hyvin mieluisa ja tunnelma rentoutunut. Ravintola Gräddan (tuomiokirkon ja piispan talon välissä) ruoka oli hyvää. Ja äitini hautajaisissa syksyllä oli jälkikasvuni hyvin paikalla. 

Äitini oli aina huono järjestämään tilaisuuksia. Sitä vastoin anopilleni järjestettiin hänen edustamiensa arvojen mukaiset hautajaiset Hämeenlinnassa. Sata vierasta, muutamia Juvalta ja kolme Kortesjärveltä.

Ihmisten verkostoitumista ihmetteleville päivän kirjasuositus. Malcolm Gladwell on journalisti parhaimmillaan (The New Yorker). Kirjat, kuten “Leimahduspiste” (The Tipping Point), ovat kiinnostavia, hauskoja, huonosti ajateltuja ja osittain pötyä. Suosittelen niitä ihmisille, joiden mielestä esimerkiksi Philip Ball on jotenkin uuvuttava. Itse rakastuin hänen kirjaansa aiheesta, miten käsittämätön ja ihmeellinen aine on vesi, siis tavallinen vesi. Mutta hänen esityksensä esimerkiksi hookaksoon kemiallisista kummallisuuksista oli käyty läpi hyvien kemistien kanssa ja tiedot pitävät paikkansa.

Jos Suomessa olisi tuollainen Gladwell, hän kirjoittaisi parissa kuukaudessa Talvisodan hengestä tai Kansalaissotamme äärimmäisestä julmuudesta tai vaikkapa hävettävän nurinkurisesta heimoaatteestamme. Armeijaa, ulkopolitiikkaa ja rahaa vailla olevan pikku tasavallan piti vetäistä rajansa Vienanlahdesta Laatokkaan eli seuduille, joilla Suomella (tai Ruotsilla) ei ollut koskaan ollut edes verotusoikeutta. Ja asukkaatkin suhtautuivat etenkin uskonnon takia länsinaapureihinsa yleensä nurjasti.

Amerikkalaisena Gladwell käyttää esimerkkinä Paul Revereä, joka ratsasti varoittamaan lähikaupunkeja brittien tulosta ikävissä aikeissa. Tapaus sinänsä on jokaisen amerikkalaisen tiedossa. Gladwell muuttaa sen kielikuvaksi. Tavarat ja teot voivat levitä kuin epidemia, samalla tavalla kuin virus. Revere oli menestyvä liikemies, joka tunsi lähikaupungeissa kaikki ja tiesi kenelle ilmoittaa ja kenen kohdalla pitää suuta supussa.

Kirja ilmestyi vuonna 2000 eli ennen 9/11-iskua, ennen Trumpia ja ennen covidiä. Sen nimi, Tipping point, oli vanhastaan tuttu. Jokin asia, kuten lyijykynä, lankkuaita tai Saksan valtakunta saattaa kallistuttuaan kriittiseen pisteeseen yhtäkkiä kaatua.

Kuviteltu suomalainen kirjoittaja voisi kertoa myös kännykästä. Monet ikätoverini ilmoittivat mahtaillakseen, ettei heillä ole sellaista tarpeetonta kapinetta eivätkä he tule koskaan sellaista hankkimaan. Nyt saatan itse kysyä toiselta: muistatko kun rautatieasemalla oli kolikolla toimivia automaattipuhelimia ja kaduilla oli puhelinkioskeja. 

Sitä en tiedä, ovatko puhelimet lisänneet vai vähentäneet seurallisuutta. Juttelimme sunnuntaina, että virpojia ja varpojia ei tunnettu varhaisina vuosinamme, paitsi täällä ruotsinkielisellä Uudellamaalla. Itse olin Pohjanmaalla polttamassa kokkoa pääsiäislauantaina, ja aikuiset juttelivat trulleista. Sitä ovatko trollit sukua trulleille vai onko takana troolausta tarkoittava sana, en tiedä. . Mutta noitien suosiosta todistavat Tolkien ja Harry Potterit. Itse ymmärsin Sarjakuvat-kirjassani 1971, että Aku Ankka ja Muumit ovat hyvin kummallisia ja kömpelöitä keksintöjä ja kukaties sukua keskiajan grylleille eli ihmiseläinten kuville, ja taustaltaan Ovidiuksen ja Aisopoksen ihmeellisille eläimille, jotka puhuivatkin. Ja Egyptin jumalille ja niin poispäin.

Sitä en kirjoittanut, että paholainen muuttui ihmiseläimeksi sorkkineen ja häntineen kekiajalla, enkä mainnut epäilyäni, että olikohan Jumalalla jotain häpeämistä, ku häntä ei saanut nähdä eikä nimeä mainita. Myös nykyjuutalaisuus korvaa Jahven (JHWH) sanalla “herra”.

Päästään pääsiäiseen (joka viittaa Egyptistä pääsemiseen). Monissa Europan kielissä juhlan nimi perustuu sanaan “pasha”. Lapsena tietenkin kuulin väärin, kun kerrottiin pääsiäisenä syötävän pashaa (rahkaa, kermaa, munaa jne).

Ihanuus

 

Jatkan kielestä ja vähän J.L. Austinista.

Naapuriyliopistossa siis vaikutti Austinin aikaan L. Wittgenstein. Hän mietti ainakin kahden kirjan verran, mitä pohjaltaan tarkoittaa propositio “pallo on punainen” (olettaen että pallo todella on punainen).

Wittgenstein oli saanut armeijasta siirron johonkin puunauloja laskemaan, koska hänellä oli vikana raivostua ja käydä käsiksi alaisiinsa. Hän meni kansakoulun opettajaksi johonkin vuoristoseudulle, mutta sama vika jatkui. Ellei lapsi tiennyt, mitä on kaksi kertaa kolme, opettaja sai raivokohtauksen ja saattoi lyödä hänen päätään seinään.

Ja Austin siis tuli toimeen ja ui vihollisen informaatioon ja eläytyi jopa paikallisten asukkaitten tietämiseen ja tunteisiin loisteliain seurauksin. 

Sen kai olen maininnut joskus kuin ohimennen, että Sir Charles Hambro kuului Englannin MI 6:n eli sotilasvakoilun johtoon. Hän siis oli Risto Rytin hyvä ystävä jo I maailmansotaa edeltäneeltä ajalta, ja Ryti puolestaan oli siitä harvinainen suomalainen, että hän osasi englantia hyvin. Ja vaikka MI 6 munasi Menziesin johdolla monta kertaa ja raskaasti, myös menestystä kertyi. Teollisuusmiehet ja pankkiirit muuten ovat hyviä vakoilijoita.

Eilen mainitsemani “tosiasiat ovat latteita” pitää paikkansa silloinkin, kun osataan varoa antiikin kreikkalaisten riitaa esineistä ja niiden nimistä. Riita jatkui pari tuhatta vuotta. Muuten kysymys kuinka monta enkeliä mahtuu tanssimaan neulan kärjellä, on ihan järkevä. Se riippuu enkelien koosta. Neula ja sen kärki koostuvat atomeista, jotka ovat yli 99-prosenttisesti tyhjää tilaa. Ääretön määrä voisi olla vastaus, mutta ääretön on joka suhteessa vaikea käsite. 

Lisäsin tuohon ajatuksia siitä, että meillä ei ole paljon tietoa siitä, mitä “kieli” mahtaa tarkoittaa. Mainitsin eräät hyönteiset, joiden taito välittää mutkikkaitakin viestejä toisilleen tunnetaan aikojen takaa. Liitin lauseisiini viittauksen ribosomeihin. Sienirihmastot näyttäisivät nimittäin osaavan välittää tietoja ja eräässä mielessä muistavan ja “ymmärtävän” asiayhteyksiä.

Näin ajatellen ollaan jo kaukana sanojen ja tosiasioiden tuolla puolen. Eräs ystäväni kertoi, miten syvään suruun ja katkeruuteen hänen pappi-isänsä oli ajautunut luettuaan Valituista Paloista, että linnut eivät kuulemma laulullaan ylistäkään Jumalan suuruutta, vaan ilmoittavat reviiristään: tänne ei ole tulemista. 

Oxfordilaiset ehtivät pohtia myös äänteiden mahdollista merkitystä. Jo kauan sitten muistutettiin, että jokin versio sanasta “mamma” muistuttaa kummallisessa määrin imemisen ääntä. Viis siitä. Kiinnostavampaa ja blogiin sopivampaa on huomautella, miten sanoihin liittyvät tunteet muuttuvat.

Harri Tapperin kirjassa marssitaan kesällä -44 Viipurin suuntaan. Yksi veljeksistä on hyvin herkkämielinen - mutta aivan hurja konepistoolimies. Häntä melkein itkettää, kun on niin kaunis paikannimi He ovat menossa - niin luutnantti sanoi - Ihantalaan.

Ei se monen ainakaan vanhemman suomalaisen korvaan enää käy, että tuo paikannimi on ennen tavallinen eli saman suuntainen kuiin vaikka Waltarilla vuokralla ollut Sulosaari Viipurinlahdella.

Ihantala oli siellä metsässä juoksumatkan päässä Viipurista. Talon ja kiinteistön oli omistanut sijoitusmielessä myös Alfred Kordelin. Pikku lammen rannalla ollut rakennus oli ollut sekä kirkko että kasatuslaitos, jollaisiin suljettiin pahantapaisia lapsia ennen sotia. Nimen lienee keksinyt maanmittari tai taiteellinen tontinostaja.

Ja sinne siis pysähtyi suurhyökkäys heinäkuun alussa -44. Tänäkin päivänä on kahta käsitystä siitä, tuliko Stalinille vain kiire kääntää joukot Berliiniin päin vai pysäyttivätkö suomalaiset erikoissotatoimen. Jälkimmäinen kanta, joka on oma käsitykseni, merkitsisi ainoaa liittoutuneiden maiden epäonnistunutta suurhyökkäystä koko maailmansodassa. - Jutun kartassa näkyvä Portinhoikka oli paikka, johon suomalaisten ruumiita koottiin. Ja niitä oli paljon.

Surku

 

Olen jonkin kerran päässyt puheisiin ihmisen kanssa, joka vanhana ja virkeänä tietää elävänsä viimeisiä aikojaan. Joskus on puhuttu suoraan. Joskus on käynyt ilmi riittävän selvästi, mitkä ovat tunnelmat.

Aika harva kai käsittää käyttäneensä ison osan elämästään vähäpätöisistä pikkuasioista kiukuttelemiseen. Harva ainakaan tunnustaa. 

Muistan sisarukset, jotka eivät olleet 30 viimeisen vuotensa aikana lainkaan puheväleissä, vaikka asuivat samassa kylässä kahden puolen tietä. Syy oli joku kaitaliina tai täkänä, joka toisen oli pitänyt tehdä tai toisen saada. 

Eräässä toisessa tapauksessa tuli kutsu sairasvuoteelle. Lyötäisiin kättä eikä muistettaisi menneitä. Toisin kävi. Tuli haukut. Hoitaja oli oikeassa. Lähtijä ei ollut enää selvillä, kenen kanssa hän puhui.

Eräässä kolmannessa tapauksessa jäähyväisiä jättävä ryhtyikin kertomaan hauraalla äänellä lapsuutensa räsynukeista, joista yksi oli jäänyt kivijalkaan kiinni. Tiettävästi siinä selostetussa paikassa oli ollut maantie ja kestopäällyste vuosikymmeniä.

Neljännen kerran keinutuolita kerrottiin, miten joku oli muka myynyt talonsa ja tavaransa ja ostanut koko rahalla hirmuisen hienon ja kalliin kristallimaljakon ja määrännyt sen jalkopäähänsä, sitten kun häntä viedään. Näin tapahtui, eikä kuoleva potkaissut tyhjää, kuten asia joskus ilmaistaan, vaan sen maljakon lattialle rikki. Kertoja, joka ei ollut mitenkään varaton henkilö, myhäili siihen tapaan, että hän saattoi pitää ajatusta hyvänä.

Insinööritaidoissa ja luonnontieteissä ja tietysti lainopissa on tavallista, että kovasti ja rehellisesti ponnistellut ihminen näkyy elämäntyönsä valuvan tavallaan hukkaan. Hänen suuret saavutuksensa sivuutetaan ja unohdetaan. Joku kehittää suorastaan nerokkaan laskutikun - sellaiset kuuluivat insinöörin rintataskuun vielä aloitellessani työelämässä. Taskulaskimet maksoivat monta sataa euroa, kun niitä alkoi saada eräästä puodista, joka oli Ateneumin takana. Aikansa johtava fyysikko lordi Kelvin ei uskonut ajatukseen elektroneista, vaan johti sähkövaraukset eetterin pyörteistä. Tämä oli vuonna 1903. Nikola Tesla, vuosisadan fysiikan suuria neroja, ei liioin uskonut elektroneihin ja osoitti mielestään, että Einsteinin suhteellisuusteoria oli täysin väärä. Vuosisadan suuri matemaatikko D. Hilbert poistui paikalta synkkänä, kun Gödel oli murskannut hänen elämäntyönsä ja sen mukana ajatuksen matematiikan totuuksista. 

Olen edelleen kovasti keskustellut tekoälyn kanssa ja nähnyt, miten taitavasti esimerkiksi Gemini käyttää neuroverkkoja ja niiden monen suuntaisia syötteitä ja painotettuja palautteita. Annan kokeilijoille itse saamani nevon: älkää kysykö, vaan keskustelkaa. Faktat löytää nopeimmin Googlella.

J.L. Austin sanoi, että kaikki faktat ovat latteuksia. Olen samaa mieltä. Austin oli Oxfordin filosofeja, täysi professori ja maan parhaat arvosanat muun muassa Aristoteleesta, jonka ajatuksen faktoista hän tuossa lainaa. Hän on hiukan unohduksissa myös siksi, että kuoli syöpään alle 40-vuotiaana. Samalla kuin kerran suuresti ihailemani Chomskyn ajatus kaikkien kielien alla olevasta yhteisestä perusrakenteesta on osoittautunut paikkansa pitämättömäksi, Austinin ajatus “puheteosta” (speech act) on ainakin juristille hyvin kiinnostava. Mehiläiset eivät käytä kieltä sanoina, mutta niillä ja termiiteillä on huikea toimintajärjestelmä. Ja muurahaiset pitävät kotieläimiä (kirvoja) ja hallitsevat ilmastoinnin ehkä paremmin kuin ihmiset.

Siis tänään AI:sta: se ymmärtää vain kieltä, kuvia ja musiikkia mutta ei esimerkiksi metsän toimintaa, puhumattakaan kaikkien meidän esi-isästämme, sinilevästä.

Austinin elämäkerrassa on todella hieno jakso. Hän lähti Oxfordin professuuristaan Englannin sotilastiedustelun palvelukseen ja palasi yliopistolle sodan jälkeen. Hän oli siinä välissä johtanut puolta tuhatta tutkijaa, saanut Engtlannin, Ranskan ja USA:n korkeimmat kunniamerkit ja everstiluutnantin arvon, koska hänen ansiokseen katsottiin, että Normandian maihinnousun ja Ardennien ja Arnheimin tappiot jäivät paljon pelättyä pienemmiksi. (Arnheimiin hinkunut Montgomery ei tiettävästi ollut ihmisenä mitenkään ongelmaton.)

Suku

 

Asiasta on ollut usein puhetta, mutta yhteenveto tuntuu tarpeelliselta. Olen pitänyt näkyvissä hyvin kielteistä käsitystäni tämän hetken Venäjästä ja V. Putinista. Pelkään että kävi Ukrainassa miten kävi, asia ei jää siihen. En usko että Putinin väistyminen muuttaisi asiaa.

Koska kirjoitan tähän aika usein joko asiantuntijana tai asiaa tuntevana, haluaisin nyt korostaa, että suhtautumiseni Venäjään on pelkästään yksityishenkilön puhetta. En tunne esimerkiksi Pietarin seudun suomalaisten kohtaloita sen enempää kuin että olen lukenut kaiken suomalaisten kohtaloista Venäjällä 1918-1958. Oman suvun piiristä olen kuullut irrallisia asioita.

Välimatkan pitäminen on ollut tietoista. En siis ole milloinkaan myöskään käynyt Venäjällä enkä Neuvostoliitossa, enkä muuten liioin Virossa. 

Nyt sain käsiini uutuuskirjan, joka näkyy tämän kirjoituksen kuvassa. Se kertoo asioista, jotka eivät ole Suomessa kovinkaan yleisesti tiedossa eli Pietarissa ja sen ympärillä asuneiden yli 100 000 suomalaisen kohtaloista. 

Inkeriläisistä puhuttaessa moni ei täällä mieti, onko kysymys asuinpaikasta vai kansanryhmästä. Esimerkiksi ne inkeriläiset, jotka tulivat Jatkosodan aikana Suomeen ja joita palautettiin Neuvostoliittoon, olivat silloin tuolla alueella asuneita. Suuri osa oli silloin jo kadonnut pysyvästi.

Pitää paikkansa, että lähes kaikki Suomelle kuuluneen Karjalan asukkaat siirtyivät sisemälle Suomeen hävityn sodan johdosta viimeistään syksyllä 1944. Nyt kannattaa huomata, että tämä oli selvästi myös Neuvostoliiton tahto. Ei Stalin, eivät hänen seuraajansa eikä Putin ole edes maininnut suomalaisia Pietarin seudulla asuvia. Heitä ei nimittäin siellä enää ole.

Reuterin mukaan teloitettujen ja Siperiaan karkotettujen “rikos” oli suomenkielisyys.

Kirjoittaja Anni Reuter on tietenkin aivan eri sukupolvea kuin minä. Mutta polveudun siis isäni puolelta Pietarin seudun suomalaisista.

Suku menee näin, isäni Kullervon keräämin tiedoin. Olen jättänyt tästä luettelosta pois elävät ja viime vuosikymmeninä kuolleet.

I Pietari Kemppinen  1610-1620, + n. 1686-1690

Talo Kemppisenmäki n:o 12, Hiitola, Ilmee. Muutti kahden veljensä kanssa Rautjärven Kemppilän kylästä vuonna 1638 Ilmeen kylään. Viljeli tätä tilaa lähes 50 vuotta.

II Pekka Pietarinpoika Kemppinen   * 1662,  + 11.06.1738,

III Matti Pekanpoika Kemppinen * 05.04.1694, + n. 1754-1761

IV Risto Matinpoika Kemppinen * 01.11.1727, + 18.11.1790

V Risto Ristonpoika Kemppinen * 09.06.1766, + 23.06.1819

VI Erkki Ristonpoika Kemppinen           * 21.4.1798, +  1836,

VII RISTO Erkinpoika KEMPPINEN  * 1821 Ilmeellä, + 1900-luvun alussa Toksovassa.

Risto muutti Pietariin helmikuussa 1836 ja kuoli iäkkäänä joskus 1900‑luvun alkuvuosina, koskapa Juho-isäni eläessään kertoi hyvin muistavansa "Risto‑äijän" ja tämän pajan lapsuudestaan. Risto‑äijän muutosta Inkerinmaalle kertoo Helena Uimonen erimätietona seuraavaa: 

Kemppisien perheessä Hiitolassa kuolivat kaikki nälkään ja kulkutauteihin, eloon jäivät vain Risto‑poika ja hänen äitinsä Elin, (Ierikka Kemppisen leski). Kun kauppiaat veivät sieltä Hiitolasta karjaa Pietariin ja Venäjälle, niin se äiti pyysi kauppiaita ottamaan pienen Risto‑pojan keralleen Inkerinmaalle toivoen, että poika siellä jäisi eloon. Risto‑poika pääsi siten Pietarin suurkaupungin liepeille, kävi ensin kerjuulla, sitten meni maataloon paimenpojaksi ja vartuttuaan kelpasi jo rengiksi. Risto oppi sepän ammatin ja osti Levashovon tilanherralta, Toksovan Jukista, itselleen pientilan, "Haapaluosan mäet". Risto‑äijän vaimo Katri oli tullut ihan samoin Suomesta pikkutyttönä Pietariin kerjuulle, sitten oli lapsenlikkana ja piikana taloissa. 

VIII A.  EERIKKI Ristonpoika KEMPPINEN  (* n.1850, + )

VIII B: SIMO Ristonpoika KEMPPINEN  (*1860, + 1917)

Lapset:

1. Katri Simontr (* 07.06.1885, + 04.05.1964 hauta: Parkalassa)

2. Kristian (Risto) Simonpoika Kemppinen(* 1887, + Siperiassa 1933)

puoliso: Anna o.s. Hännikäinen (*1894, + Siperiassa 19.09.1933)

(IX) 6, Juho Simonpoika Kemppinen * 25.01.1896 Toksovassa, + 10.10.1958 Helsingissä

Puoliso:  Hilja Dagmar o.s. Veijalainen * 25.01.1901 Kivennavalla, + 31.12.1993 Helsingissä

Lapset:

 (X) a. Kullervo Johannes Kemppinen  * 24.06.1921 Espoo + 2013

lapset:

(XI) aa. Jukka Martti Kemppinen * 23.12.1944 Kirkkonummi = = =

Eliitti

 

Vajaa viidesosa maan eliitistä nousi köyhänlaisista oloista.

Älköön kysyttäkö, mitä tämä tällainen valikoitu parhaimmisto on. Siihen on niin vaikea vastata.

Ruostetsaaren uudessa kirjassa, jonka ehkä luen, on mukana kiinnostava näkökulma. Millaisia näyttävät olevan liike-elämän, politiikan, kulttuurin ja julkkislaisuuden keskinäiset siteet.

Olen ollut vanhastaan kiinnostunut Suomen historiassa odottamattomista kosketuspinnoista. Jokseenkin tunnettu esimerkki on Väinö Tannerin ja J.K. Paasikiven suuri yhteisymmärrys, joka siis alkoi Liikemiesten kauppaopistossa. Nuoren Tannerin varat eivät viitanneet lain lukemiseen, kun asemamies-isä oli kuitenkin antanut hänen lukea ylioppilaaksi Ressussa. Siellä opistossa teki määräaikaisia tilapäistöitä väitöskirjamieheksi hankkiutuva lahtelainen Juho Kusti Paasikivi. Ja KOP rahoitti tulevan Elannon ohella jopa punakaartia 1918. Vaikka poliittisissa mielipiteissä oli suuri ero, kun Tannerilla oli niitä ja Paasikivellä taas käytännössä ei, tämä pari pelasti Suomen, vaikka aateliskenraali Mannerheim pyrki välillä häiritsemään.

Meillä oli Suomessa sama salasopimus kuin Ruotsissa: jos herrasväki saa olla johtavinaan, osuuskauppaväki hoitaa poliittisen kentän ja pitää silmällä höyrypäitä.

Kuva menee hiukan suttuisesti, koska kumpikaa mainituista ei suoriutunut vanhan miehen houkutuksesta eli tehdä viimeisiksi täikseen suurisuuntainen tyhmyys, kuten Tannerin palaaminen politiikkaan ja Paasikiven suostuminen presidenttiedokkaaksi -56, vaikka paikka oli varattu Kekkoselle. Myös kirjailijoilla muuten on kova tarve munata itsensä siinä vaiheessa, kun olisi viisaampaa keskittyä esimerkiksi ristisanatehtävien ratkaisemiseen.

Niinpä huomasin, että olin vuonna -94 pannut hyllyyni Arvo ”Poika” Tuomisen elämäkerran “Petturin testamentti”, mutta unohtanut lukea sen.

Eivätpä tuon teoksen kirjoittajatkaan (Rautkallio ja Rajala) saaneet selvää asiasta. Ja oli heiltäkin jäänyt havaitsematta, että historian luettelemat vakiohenkilöt eivät toimineet suurin valtuuksin vuoden -38 ja -39 Jartsevin yhteydenotoissa. Rybkina, nuori nainen, NKVD:n majuri, puna-armeijan vakoilun edustaja ja suoraan Stalinille raportoiva toimija, näkyi hyvin vähän Saltsjöbadenissa, jossa Paasikivi ja Tannerin lähettämä Hella Wuolijoki  yrittivät saada jotain irti lähettiläästä, rouva Kollontaysta. Ja paikkakunnalla toimi Poika Tuominen, ilmoituksensa mukaan Terijoen hallituksen pääministeriksi aiottu mutta oman arvaukseni mukaan pikemminkin ammuttavaksi takaisin Moskovaan kutsuttu.

No. Naapureina Tampereella asuvat Tuominen ja Väinö Linna juttelivat paljon, mikä tarkoitti käytännössä, että Tuominen puhui tuntikausia ja toinen kuunteli.

Nikkarin poika Tuominen Hämeenkyröstä oli päässyt pitkälle. Hän avusti sotien jälkeen CIA:ta ja kukaties myös Neuvostoliittoa. Hän vastusti Kekkosta ja oli samalla Kekkosen luotettu, ainakin tavallaan.

Mitä Helsingin kirjailijat mahtoivat ajatella, kun Tampereella kirjoitettiin Tuntematon ja Pohjantähti, ja Poika Tuomisen kolme muistelmateosta, joista “Kremlin kellot” on edelleen mukavaa luettavaa, myivät satoja tuhansia, ja sitten markkinat valloitti Kainuusta Tampereelle -45 siirtynyt Kalle Päätalo, joka hänkin toteutti kirjailijan vaikeimman tehtävän saamalla lukemaan myös ne, jotka eivät lue kirjoja. Hänen kirjojaan on myyty tiettävästi 3,5 miljoonaa nidettä. Ja Kansan lehden päätoimittajana Poika pani kirjoittamaan myös Eeva-Liisa Mannerin, joka nyt asiaa miettien oli se aikakauden runouden suuri nimi. 

Esitän eliittiin nousemisen eräänä yleisenä tekijänä asian, joka vaikutti syvästi Poika Tuomiseen: alemmuuden tunto eli kompleksi. Hän suhtatui luimistellen saman kylän F.E. Sillanpäähän, koska tämä oli oikein ylioppilas. Hän ei oppinut lainkaan kieliä eikä matemaatiikkaa eikä taloutta, vaikka oli hirmuisen älykäs ja aivan mahdottoman hyvämuistinen. Elämäkerran mukaan hän olisi haikaillut professorin arvonimeä tai kunniatohtorin hattua. - Kalle Päätalo sai molemmat, kansakoulupohjalla. 

Otto Ville Kuusinen lähetti hänet kerran Moskovasta kahdeksi kuukaudeksi Mustanmeren rannalla venäläisen opettajan kanssa oppimaan venäjää. Palattuaan hän ei ollut oppinut venäjää - mutta tulkki oli oppinut suomea sujuvasti.

Poikkeustila

 

Vastaan kysymykseen, joka näyttää olevan monen mielessä. Juristiprofessorit näyttävät olevan jyrkästi sillä kannalla, että nyt käsiteltävä “rajalaki” on jyrkästi perustuslain ja siis ihmisoikeuksien vastainen. Se rikkoo myös kansainvälisiä velvoitteita, joita Suomi on sitoutunut pitämään yllä.

Olen siis itsekin juristiprofessori, mutta en tämän alan tuntija.

Mutta: tietenkin Suomi saa puolustautua. Jos hyökkäys tapahtuu uusin keinoin, silloin puolustaudutaan uusin keinoin.

Voimassa oleva puolustustilalaki määrää ensimmäisessä pykälässään:

“1 § (25.2.2000/199)

Valtiollisen itsenäisyyden turvaamiseksi ja oikeusjärjestyksen ylläpitämiseksi voidaan valtakunnan puolustusta tehostaa ja sen turvallisuutta lujittaa saattamalla voimaan puolustustila Suomeen kohdistuvan sodan aikana sekä siihen rinnastettavissa vakavasti yleisen järjestyksen ylläpitämiseen vaikuttavissa sisäisissä, väkivaltaisissa levottomuuksissa, joilla pyritään kumoamaan tai muuttamaan perustuslain mukainen valtiojärjestys.”

Ennen käytettiin nimitystä “sotatila”.  Coronan aikana oli voimassa “valmiustila”, joka on lievempi mutta antaa viranomaisille poikkeukselliset valtuudet. Sen voimassa ollessa poliisi voi todella estää sinua ajamasta mökillesi.

Poikkeustila on tapa asettaa ylimmäksi maassa asuvien turvallisuus.

Puhe oli myös pakkotilasta. Siitä on rikoslain säännös, 4 luvun 5 §:

Pakkotila

Muun kuin edellä 4 §:ssä tarkoitetun, oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet.

Jos oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi tehtyä tekoa ei ole 1 momentin perusteella pidettävä sallittuna, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat.”

Rajalakiin liittyvä “julkisoikeudellinen hätävarjelu” on terminä poistunut. Hätävarjelusta saa käsityksen esimerkiksi hallituksen esityksestä (HE 44/2002).

Asian arvioimisen tekee vaikeaksi sotilaallisten ja valvontatoimien salassapito. Salassapito on välttämätöntä, jotta torjunta toimisi. Niinpä kukaan ei kerro, mitä itärajan takana tapahtuu. Ihmisten liikkuminen rajan pinnassa on tiedossa tarkoin. Itsestään selvä väline voisi olla muiden ohella lennokki eli drooni. Sellaisia ei nykyisin ohjailla käsin eikä ennalta rakennetun ohjelman avulla. Lisäksi yleisöllekin näytetään muussa yhteydessä satelliittikuvia, joilla seurataan esimerkiksi viljelyskasvien itämistä ja lehtien kasvamista. Droonien lähettäminen rajan yli ei muuten taida olla laillista, mutta syytepaikka olisi sitten Venäjä…

Jotenkin tulee mieleen parin vuosikymmenen takaa kansalaismielipide, jonka mukaan Kosovon sodan joukkomurhat olisi pitänyt estää kävelemällä tuliasemiin ja neuvomalla ampujia lopettamaan. Muistan näiden ajatusten esittäjiä nimeltäkin.

“Sotaa ei voi tulla” ajateltiin Suomessa vielä päivää ennen Talvisodan alkamista.  Ajattelen itse nytkin niin, mutta se on arvaus. Joidenkin on varauduttava epätodenäköisiin tilanteisiin. Jos sieltä kuitenkin tulee pommeja ja ilmoitus, että ei tämä mitään sotaa ole. Muuten vain pommitamme.

Värinä

 

Huolettoman kommentin vuoksi joudun tähdentämään. Kun puheena on vakava asia, kuten eilen sydämen toimintahäiriö tai pysähtyminen, asia on vakava. Maallikon perustiedot löytyvät hakukoneella. Esimerkiksi Duodecimin verkkopaikka on hyvä.

Lukija osaa varoa “lääkärikirja-oireyhtymää”. Ennen kodi kirjahyllyyn kuului tällainen iso hakuteos, ja monikin tunnisti kirjaa selaillessaan itsestään mitä ihmeellisimpiä tauteja.

Kysyin omalääkäriltäni, joka on jämpti mies, miten moni hänen potilaistaan on tehnyt itsestään taudinmäärityksen Googlen avulla ennen lääkäriin tuloaa. Hän vastasi: “Kaikki.”

Teki mieli sanoa typeryyksien sanakirjoissa aina mainituin tavoin “include me out”. Olen jopa oppinut näkemään sydänfilmistä flimmeri- eli eteisvärinärytmini. Kuka tahansa lääkäri kuulee sen stetoskoopilla ja kokenut myös ilman, pulssista ja korvalla kuuntelemalla. 

Kammiovärinä on eri asia. Sydänlihaksen sähköt menevät sekaisin ja seurauksena on ainakin aivohalvaus, usein kuolema. Tämä on se äkillinen sydänkuolema, jonka nimitys oli ennen “sydänhalvaus”. Eräs mies kuoli kumartuessaan siittämään kissaa. Eräs toinen kuoli kohottaessaan sähkökanipäähinettään toivottaessaan hvyää joulua.

Josta saan kipinän muistaa sanoa tässä, että myös sitaattisanakirjat ovat vanhaa maailmaa. Wikipedian Wikiquote (https://fi.wikiquote.org/wiki ) on yllättävän hyvä, englanninkielinen versio. Suomessa ja suomeksi kukaan ei ole ottanut sitaatteja asiakseen. Arvaan syyn. Jarkko Laineen 1989 toimittama valikoima on ollut käytössä. Muita ei näemmä mainita. WSOY:n Hannu Tarmio harrasti isojen kirjojen aikaan erilaisia valikoimia ja häntä taisi itseään huvittaa tehdä niitä.

Ongelma on tietysti tekijänoikeus.

Lyhyt, ajatelmaa muistuttava sitaatti on tietenkin sallittu. J.A. Hollo: “Kun apu on suurin, on hätäkin lähellä.” Tai “Yhtä köyttä vetävät usein ne, joiden pitäisi roikkua siitä.”

Puhdasoppisen tulkintani mukaan pelkästään tai suureksi osaksi sitaateista koostuva teos loukkaa kaikkien siteerattujen tekijänoikeutta. T.M. Kivimäen hiukan kömpelön muotoilun mukaan sallituksi lainauksen toisesta teoksesta tekee vetoamisfunktio. Kirjoittaja haluaa osoittaa, että joku toinenkin on samaa mieltä, tai hän haluaa osoittaa, että joku toinen on eri mieltä ja hän itse, kuinka ollakaan, oikeaa.

Tämä tapa on toivottava esimerkiksi historiaa tai lainoppia koskevissa tutkielmissa. Ennen vitailtiin “Toisin kuitenkin Hakulinen”, koska professori, hovioikeuden presidentti Y.J. Hakulinen oli ahkera olemaan eri mieltä. Ehkä hän ei koskaan toipunut siitä, ettei hänestä vaan hiukan yksinkertaisesta Toivo Tarjanteesta tuli korkeimman oikeuden presidentti. Mutta Hakulinen oli hyvä soittamaan pianoa. Melkein yhtä hyvä kuin hän itse, sanoi minulle Matti Ylöstalo. Ja Matti oli todella hyvä. Kihlakunnantuomari Kurt Wallden oli ainoa tietämäni virkatuomari, joka konsertoi ja piti kuulemma hyviä taitojaan yllä - tuo soittajan homma on siitä ikävä, että tietämäni mukaan maailmannimetkin joutuvat treenaamaan monta tuntia päivässä, myös sormiharjoituksia. Joku sanoi - ehkä Rubinstein - että jos hän on päivän harjoittelematta, hän kuulee sen, ja jos kaksi päivää, yleisö kuulee sen.

Näin palaan näiden viikkojen perusaiheeseeni, tekoälyyn. 

On kansanvallan perusteiden vastaista, että lakiteksti ja oikeudelliset säännöt ovat liukuneet sekä valistuneen maallikon että valistumattoman juristin tavoittamattomiin. 

Hluaisin sanoa olevani samaa mieltä kuin ihmisoikeustuomari Koskelo, joka kuvaili antamassaan haastattelussa rajavalvonnasta annettavan lain suuria ongelmia. Niitä on.

Mutta ole eri mieltä kuin hän ja joukko perustuslain tuntijoita. Myös perusoikeudet voivat törmätä toisiinsa. Perinteisessä rikosoikeudessa tunnetaan pakkotila. Saat rikkoa rangaistuksetta oven ja ikkunan, jos näet, että talossa on tuli irti. Kotirauha ja omaisuuden suoja väistyvät, jos ihmisen henki tai terveys näyttää olevan vaarassa.

Kiusanteko eli satojen ihmisten auttaminen rajalla hakemaan täältä turvapaikkaoikeutta on ehkä siedettävä. Jos heitä tulee nopeaan tahtiin tuhansia ja osa on aseistautunut tai käyttäytyy väkivaltaisesti, heidät on pysäytettävä väkisin rajalle.

Lakitekstissä perusoikeus rinnastuu määräykseen kananmunien suurimmista luvallisista kokoeroista. Lisäksi vanha huono tapa on kirjoittaa suuret oikeudet niin liturgisesti, että niiden merkitys jää epäselväksi. Vanhassa hallitusmuodossa, jonka olen itse tenttinyt, sanottiin että kansalaisten työvoima on valtakunnan erityisessä suojeluksessa. Tietääkseni kukaan ei tiennyt, mitä tämä merkitsi, jos mitään.

Osoitan syyttävällä sormella niitä muutamia kustantajia, jotka vielä julkaisevat lakien selitysteoksia. Sellaiset maksavat sata - pari sataa euroa kappale. Se on esimerkiksi minulle aivan liian paljon.

Kuvittelen että sekä lait että selitykset saisi tekoälyn sisään, jolloin ne tämän hetken ohjelmilla vilahtaisivat myös Googlen tekstin viereen.

Osoitan syyttävän sormeni myös oikeusministeriöön. Sen verkkosivut ovat alkeellisia, kun ajattelee, mitä voisi saada aikaan jokseenkin pienellä työllä. 

Sitaatti

 

Paul Auster “True Tales of American Life” (2001)

Kirjan mukaan kirjoittaja on M.D. eli siis lääkäri.

“Mieshenkilö, 73 v. Tuodaan ensiapuun. Voimakas kammiovärinä. Hengitystie avattu. Elvytys aloitettu ambulanssissa. Epinefriini, atropiini, natriumbikarbonaatti. Elvytyksen jatkaminen ja sähköiskut eivät tuota tulosta. Totean potilaan kuolleeksi Hän oli asunut matkailuvaunussa leirintäalueella. Alustava kuolinsyy massiivinen sydänkohtaus.

“Naishenkilö, 42 v. Tuodaan ensiapuun. Voimakas kammiovärinä. Hengitystie avattu. Elvytys aloitettu ambulanssissa. Epinefriini, atropiini, natriumbikarbonaatti. Elvytyksen jatkaminen ja sähköiskut eivät tuota tulosta. Totean potilaan kuolleeksi. Hän oli ulkopaikkakuntalainen ja tullut hautaamaan isäänsä ja yöpynyt matkailuvaunussa leirintäalueella. Alustava kuolinsyy massiivinen sydänkohtaus.

Hiilimonoksidi (häkä) ei tuoksu eikä maistu miltään.”

= = =

Oli maallikolle hiukan mutkikkaampi asia selvittää, aiheuttaako häkä kammiovärinän, joka puolestaan voi tappaa. Näyttää voivan.

Mielenkiintoni kohdistu paitsi epätavallisen etevään vähäsanaisuuteen tuohon sydänvikaan, koska minulla on itselläni samanlainen. Flimmeri, ja lisäksi flutteri.

Austerin tosikertomus on kokonaisuudessaan tuossa. Kuten sanoin viimeksi tätä kirjaa kehuessani, olen näkevinäni hyvin taitavan kirjailijan korjailun jäljen. Juuri vähäsanaisuus on erittäin vaativa tyylikeino. Vai kirjoittamalla paljon oppii kirjoittamaan vähän.

Vuosia olen miettinyt plagiaattia hyvän tuttavani Plutarkhoksen kirjasta “Kuuluisien miesten elämäkertoja” (Bioi paralleloi). Hänen aikanaan Roomassa ei päässyt senaattoriksi, ellei osoittanut ylivertaista kielen ja tyylin tajua. Kaikki “poliitikot” osasivat yksityiskohtaisesti keskeisen historian ja olivat hyvin selvillä muusta kirjallisuudesta. Ero Kiinan kuuluisaan, jo tuhat vuotta sitten vaikeudessaan lähes mahdottomaan virkatutkintoon, ei ollut niin suuri.

Olen itse ehdottanut, että Suomessa otettaisiin ranskalaiseen tapaan virkanimityksissä käyttöön kilpailu ja että keskeiset oppiaineet olisivat teoreettinen fysiikka ja runon kirjoittaminen. Vastaukset olisi laadittava käsin.  - Kuulin äskettäin viiden tai kuuden laudaturin ylioppilaasta, joka sanoi, ettei hän osaa lukea “kaunoa”. 

Vaikka ajatus yhdistää näennäisen sattumanvaraisesti aina kaksi “kuuluisaa miestä”, esimerkiksi Joel Lehtonen ja K.M. Wallenius, kasvinkumppanit, on houkutteleva, olen hylännyt sen.

Näkisin mielelläni Austerin kaltaisen kirjan. Rintalan “Sodan ja rauhan äänet” ja “Sotilaiden äänet” ovat hienoja, mutta hiukan niissä tuntuvat pikilangan solmut. Eräät pikku “muistumat” ovat liian hyviä. Ne haittaavat yleisvaikutelmaa.

Toimittaisin mielelläni kokoomateoksen “Vähäpätöisen ihmisten elämäkertoja”. 

Kun tietosuojasta säädettiin viimeksi, kirjoitin kirpeästi lakiai (GDPR) vastaan. Jokainen tietää, että lähes maailman paras bisnes on myydä täsmennettyjä henkilötietoja. Sitä tekee muiden ohella Google. Jos klikkaan kummissani jonkin kapistuksen kuvaa, kysymyksessä oleva kauppaliike alkaa pommittaa minua mainoksillaan. Tiettävästi Tiktok kirjaa selailun, suurentamisen ja näyttökuvalla viipymisen ajan.

Silti kaipaan vähäpätöisten ihmisten elämäkertoja. Niitä ei ole missään, paitsi aikanaan hautausmaalla. Olen käynyt läpi kotikuntani hautakivet ja jatkuvasti yllättynyt. En tiedä, miten toimia. Kuvitelluista ihmisistä saa kirjoittaa vaikka Kotiopettajattaren romaanin, ja lehdissä mietitään, mikä Knausgaardin julkaisema on totta ja mikä melkein totta. “Tositarinoissa” häiritsee kirjoittamisen tapa ja kaava. Minulla on kaikki “Kansa taisteli - miehet kertovat” lehdet skannattuina. HYsi tai kaksi juttua vuodessa on mielenkiintoisia ja ehkä kymmenen valokuvaa. Se ei ole paljon, kun kysymyksessä oli parin miljoonan suomalaisen niin sanottu avainelämys.