Sivun näyttöjä yhteensä

31. joulukuuta 2006

Kymmenen kärjessä

Suomalainen proosa ja näytelmä:

o Kivi, Seitsemän veljestä, Nummisuutarit
o Linna, Tuntematon ja Pohjantähti
o Waltari (1945 jälkeen)
o Joel Lehtonen, Putkinotko, Kuolleet omenapuut
o Haanpää (hyvä valikoima Juttuja)
o Hyry
o Paulaharju
o Meri (novellit)
o Sillanpää (novellit)
o Juhani Aho (Lastut)

Suomalainen runous:

o Kivi (ei Härkä-Tuomo)
o Leino
o Haavikko (vuoteen 1966)
o Saarikoski
o Eeva-Liisa Manner
o P. Mustapää (vuoteen 1948)
o Kailas
o Gunnar Björling
o Juice Leskinen
o Pertti Nieminen

Suomalainen tieto ja essee:

o Jutikkala
o Gunnar Suolahti
o Paulaharju
o Pälsi
o Paavolainen
o Matti Kuusi
o Meri
o Erno Paasilinna
o Tuomas Anhava

Runous:

o Li Bao (Li Po)
o Po Chü I
o Lorca
o Villon
o Catullus
o John Donne
o Wallace Stevens
o Apollinire
o Rimbaud
o Bellman

Proosa ja näytelmä:

o Tshehov
o Dostojevski
o Camus
o Proust
o Luther
o Rabelais
o Gogol
o Tolstoi
o Shakespeare
o Ingmar Bergman

30. joulukuuta 2006

Sydän syrjällä

Sanoin Aulikselle, etten puhu mitään, ellei tarjota mustaa makkaraa. Tampereen kauppahallista sitä onneksi löytyi, vaikka laukon torilta ei.

Käsitän kyllä, että kävelin eilen aivan menneisyydessä niin että kun näin sieviä tyttöjä Hämeenkadulla, mieleeni tuli muuan toinen tyttö, joka käveli samaa katua samassa hengessä 50 vuotta sitten, ja kun valokuvasin Vanhan kirkon, mietin miten menin siellä naimisiin 40 vuotta sitten.

Nuoret eivät tiedä, mitä 40 vuotta merkitsee. Minä tiedän. Aika paljon.

Jaakko sanoi eilen monta asiaa. Olen vielä vähän pökerrysissä ja yritän siivilöidä kuulemaani, mutta joka tapauksessa päätin yrittää elää ainakin kauan, koska nyt kuulemani kokomuksen ja siis paljon työn ääni oli niin valtavan vaikuttava verrattuna kirjatietoo, jota olen itse hankkinut jonkin määrän.

Jaakko on se sama mies, joka nuorukaisena istui Puuvillatehtaankadulla Väinö Linnan hetekan kulmalla kuuntelemassa kunkin päivän antia, kun "Tuntematon sotilas" syntyi. Linnalla oli halu lukea ääneen kuulostellakseen, polttaa tupakkaa, nauraa, kiroilla.

Hän sanoi, että Linna antaa suunvuoron henkilöhahmoilla, kun taas Haanpää ottaa itse viimeisen sanan.

En ollut ikinä tullut tuota ajatelleeksi, mutta nyt ymmärsin, mikä minua on suuresti ihailemassani Haanpäässä hitusen häirinnyt - Haanpää on hyvä räätäli, joka vetäisee juttunsa loppuun umpisolmun ja vilkaisee alta kulmain - niin kuin Jaakon appiukko-vainajan, Wäinö Kunnaksen kuuluisassa maalauksessa - että näin minä tämän tein. Lopputuloksena on usein suurenmoinen vitsi.

Linna antaa henkilöiden puhua niin että puheesta tulee kokonainen, elävä ihminen. Romaani kihelmöi, koska sellaiset henkiöt kuin Vanhala ja Hietanen ovat kirjan alussa aika epäuskottavia, kielellisesti niin lahjakkaita ja kiinnostuneita kansanmiehiä hurjine sitaattivalikoimineen. Ei sillä, ettei sellaisia olisi, mutta on se kirjassa yllättävää. Sadan sivun kuluttua molemmat ovat puhuneet itselleen pysyvän sijan lukijan mielessä ja sydämessä.

Kirsi puolestaan sanoi sivulauseessa, että hän sopeutti tietoisesti runouden modernismin lastenrunoihin niin että lopulta itse Anhava vähän hermostui Tampeereen naisista, eli Kirsistä ja Eeva-Liisasta, joka hänkin oli kirjoittanut kävelymusiikkia pienille virtahevoille.

Myös tämä oli yllättävä oivallus. Kirsi Kunnas, modernisti.

Ehkä on parempi, että te lukijat mietitte asiaa eteenpäin. Edes Haavikko ei enää oikein kolise nuorten lukijoiden päässä - toisin kuin Saarikoski. Mutta olisiko Kirsi uuden runoilmaisun todellinen suuri äiti ja lopulta välillisesti myös muiden kuin Eppujen esikuva?

Vanha vesirotta

Kaislaranta kahisee,
suviheinä suhisee,
rapakossa rahisee:
Kuka tulla tuhisee?

Mikä tuolla pilkistää?

Vesirotan pieni pää,
viikset vallan mutaisina,
rämpii jalat rutaisina
vanha Jaakko Vaakko Vesirotta.

Silmät vettä siristen,
nenä nuhaa tiristen,
tuhisten ja puhisten.
Ja sitten voi voi Vaivastus!
Ja atsii atsii aivastus!

(Vaivastus on vesirotan omaa kieltä
ja tarkoittaa aivastuksen vaivaa
ja sitä että täytyy esiin kaivaa
nenäliina
niistääksensä nenän pieltä.
Totisesti piina!)
Ja taasen - voi Vaivastus,
ja atsii atsii aivastus!

Vanha Jaakko Vaakko Vesirotta
on - aivan totta -
vanha hieno herkkä rotta,
joka kärsii ammattinsa vuoksi
kuhanuhaa, vesiköhää, ryskäyskää.
Ja nyt - katsos, nyt se juoksi
suoraan kaislavuoteeseen
ja makaa jalat luoteeseen
ja kuono kohti kaakkoa.

Se auttaa Jaakko Vaakkoa.

- Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu

29. joulukuuta 2006

Kaksi tarinaa sodasta

Sodan ajan radiotoiminnassa tulivat tunnetuksi monet henkilöt, joista kasvoi suuria kuuluisuksia. DJ:n tehtävissä eli levyjä soittamassa ja välillä laulamassa esiintyivät muiden muassa Tapio Rautavaara, Kauko Käyhkä ja Olavi Virta.

Kippari-Kvartetista tuli kuuluisa 1950 elokuva "Kaunis Veera" lauluosuuksista, ja tämä ammattimiesten yhtye murskasi kamarimusiikin. Se kelpasi sekä harjannostajaisiin että vuorineuvosten 60-vuotispäiville.

Olavi Virta lähti omille teilleen varhain, ja hänen tilalleen tuli Eero Väre. Mutta ensimmäinen tenori oli jo sodan ajan viihdytyksessä kunnostautunut tunnetun musiikkisuvun jäsen Auvo Nuotio - avaimenreikätenori vailla vertaa.

Kerran Nuotio oli kiirehtimässä lomalaisjunaan Karhumäessä tai Äänislinnassa tai olisiko ollut Poventsassa. Kiireen vuoksi hän pyysi ja sai luvan kiilata jonossa ja vetäisi postilottaa kiittääkseen "Niin minä neitonen sinulle laulan" - tenorin bravuuri .


Vuoroaan nöyrästi odottanut karjalaismummo jäi kysymään:

- A kenbä briha? Pöllähin että kušet ol männä houšuh.

* * *
Vikki-poika puolestaan oli kirjoittanut samalta lohkolta kotiin Hongonjoelle eli Honkajoelle, mutta kun Vikin käsialassa ei ollut kehumista, kirjettä luki ensin äiti, sitten lukivat siskot ja seuraavaksi kylän sentraali. Arveltiin, että Vihtorilla meni saadun tiedon mukaan muuten mukavasti siellä sodassa, mutta koko ajan tahtoi viluttaa, joten ompeluseurassa alettiin neuloa sellaista villapaitaa, että jo tarkenisi.

Naapuripaikkakunnan proviisori sai kuitenkin hänkin kirjeen nähdäkseen. Resepti muuttui.

Seuraavassa ompeluseuran kokouksessa oli äidinkin pakko myöntää:

- Ei sitten ollut Vikillä villapaidan puute.

28. joulukuuta 2006

Tietotekniikkaa

Tunnen osuneeni onnella tietotekniikan korkeimmille huipuille, sinne missä on tilaa, missä tuuli vinkuu korvissa, missä hiukset hulmuavat uuden huomenen tuulessa, missä maan matoset ja heidän mitättömät murheensa ovat keveinä leijuvien pilviharsojen peittäminä.

Kallioseinissä on muuta ankaran sään syövyttämä kiipeilyhaka. Tuosta ja tuostakin on rajansa tavoittanut kiipeilijä syöksynyt syvyyteen toisten selkärangattomien seuraan...

Anna sinäkin höpsismin ratkaista elämäsi! Löysin (PC Worldin vuoden välkkyjen kautta) paikan www.pocketmod.com

Oheen anastetusta kuvasta ilmenee ongelman ratkaisu, jota olen hakenut 21 vuotta tai kauemmin.

Muistilistan on oltava sellainen, ettei se putoa aivan ensimmäisenä taskusta parkkipaikalle, ja sellainen, että sen löytää taskusta, jossa saattaa olla muutakin tavaraa.

Joitakin vuosia sitten aloin ujostella hienoja kartonkikortteja, joissa luki "Jukka Kemppinen, Kustannusosakeyhtiö Otava, puh. 10 471".

Ne alkoivat tuntua hiukan epäajanmukaisilta, koska luovutin työhuoneeni kiinteine kirjehyllyineen ja komeine laatikostoineen Otavassa toisille (vaimolleni) loppuvuodesta 1975.

Kartonkikortteja toin kuitenkin kotiin. Koko on sama kuin joulukortin.

Korkeimmasta oikeudesta varastin viisi arkkia virallista paperia numero yksi ja kymmenen arkkia vesileimalla 2 varustettua paperia vuonna 199o, kun tyhjensin laatikkojani kylmän raivon vallassa. Ne ovat nyt muiden kalliiden aarteiden eli kalkkeeripaperin ja parin kosmoskynän seurassa samassa laatikossa kuin parin kuukauden kuluttua 40 täyttävän poikani piirustukset ja ensimmäiset hapuilevat askartelut.

Helsingin hovioikeus saa lähettää vaikka kolme poliisia. Ne glemmarit, jotka kieltämättä kavalsin, ovat kauan sitten menneet glemmareiden hautausmaalle, eikä niitä ollut kuin puoli kourallista.

Sitä vastoin hyvässä kätkössä on iskemätön paketti Linen Bankia. Sen painona on jouluksi 1982 saatu hajukynttilä avaamattomassa paketissa - antajan henkilökuntaetu Instrumentariumista.

Pocketmod on siis merkittävä tietotekniikan laite. Se on niin hyvä, ettei sitä oikeastaan tarvitse, koska vastaavan voi tehdä avustamattomasti, jos omistaa paperia ja sakset. Minulla on kuitenkin tässä ostolista, jossa on upeita neliöitä ja viivoja. Viivalle olen kirjoittanut muun muassa "piimä", ja kun viimeinen ostopäivä on tarkistettu ja tökki kärryissä, sipaisen kynällä (Bic, kavallettu Lappeenrannan teknillisen yliopiston konttoritarvikekaapista) viivan ja täydennän sen saman tien rastiksi. Siirryn kauppalistan ohjaamana juustohyllylle.

A 4 -taitelmassani on lisäksi viivoja siltä varalta, että kesken reissun iskisi mieleen kuolematomia ajatuksia, kuten kieltämättä välillä tapahtuu, ja kansi ja takakansi ovat ruudullisia, joten siihenkin on varauduttu, että kassajonossa tai muussa ahdingossa osoittautuisi aiheelliseksi piirrellä kukkia tai ukonkuvia.

Varoitan, että kuten muutkin orgimani-henkiset viritykset, tämä on kohtuullisen vaikea. Mutta yrittänyttä ei laiteta. Yksi ainoa kohta vaatii saksia, ja loppu on taittelua.

Niin. Outlookin paras puoli on vanhastaan ollut mahdollisuus tulostaa kuukauden kalenteri - mutta tähän asti ongelma on ollut, mihin taskuun se on joutunut. Se mikä menee kassiin tai salkkuun, sinne jää.

27. joulukuuta 2006

Periodi

Eilinen huomautus kivikauden mahdollisesta autuaallisuudesta antoi aiheen pariin huomautukseen.

Luultavasti emme käsittäisi mitään, ellei meillä olisi käsitystä historiasta. Eläimillä ei ole - paljon. Koira on historiantutkija. Se löytää hajun, joka tuo sen mieleen käskemättäkin esimerkiksi isännän.

Näyttäisi että muurahaisilla, mokomilla, olisi jotain samanlaista ja että niiden haju-kieli sallisi muistin. Ainakin muurahais-tunnustelijat osaavat tulla "kertomaan", että nyt on löytynyt jotain kiinnostavaa, ja kohta koko joukko on säntäämässä juuri oikeaa reittiä kohteelle.

Attenboroughin BBC-porukan Planet Earthin ennen näkemätön jakso alkaa televisiossa 6.1. Äskeinen on kuvattu jaksossa "Life in Undergrowth", joka onkin näkemistäni elokuvista järkyttävimpiä.

"Edistyksen" käsite on ongelma, koska se johtaa riitaan ja erimielisyyteen esi-isien kanssa. Ei kai ennen eläneitä voi vakavissaan arvostaa, jos samalla uskoo, että mepä olemme nyt saaneet aikaan jotain uutta.

"Uutuus" tunkeutui ajatteluun noin vuonna 1 000. "Novitas" saattoi olla juristien keksintö, mitä olisi tietysti voinut epäilläkin. Todellisuudessa lakimiehiä ei ollut tuohon aikaan vielä tai enää olemassa, mutta älkäämme takertuko detaljeihin.

En tiedä riittävän varmasti, oliko aikojen huononemisen ajatus, rappio kulta-ajasta hopea-ajan kautta rauta-aikaan, vain runoilijoiden haikea haave vai yleisempi ajatustapa Kreikan ja Rooman antiikissa. Tuo antiikki alkaa tuntua samalta kuin Yhdysvallat. Kaikki minkä siitä sanoo, on totta, ja valhetta. Aina löytyy jokin auktori, siitä huolimatta, että kirjastot on huolellisesti poltettu useaan kertaan.

"Keskiajan" käsitteen keksi muuan hyväkäs Hollannissa 1680-luvulla, ja sata vuota myöhemmin valistusfilosofit olivat oppineet keksimään myös aikakausille otsikkkoja, tietysti korostaakseen omaa etevämmyyttä verrattuna kaikkeen siihen, mitä aika oli aikaisemmin nähnyt.

Harvempi lienee huomannut, että historiantutkimuksen ja historiatieteen suuri nousu 1800-luvulla liittyy hyvin läheisesti politikointiin. Vuosisadan suurista nimistä melkein äijä kuin äijä oli vähintään ministeri (von Savigny, Thierry jne.). Jopa arkelogiassa yksi ensimmäisistä aika tieteellisten kaivausten suorittajista oli itse Thomas Jefferson, Yhdysvalloissa nääs.

Jacob Burckhardtin "Italian renessanssi" (1860), jota olen kieltämättä tutkiskellut, aloitti koskaan päättymättömän riidan renessanssin määrittelystä, ja saman kirjoittajan maailmanhistorialliset pohdinnat, lukemisen arvoinen historiaessee edelleen, pohtii periodisointia eli menneisyyden jakamista aikakausiin.

Historian ymmärrys on tietysti sidoksissa maallistumiseen eli raamatullisten "totuuksien" hylkäämiseen, ja tämä liittyy tietysti Darwiniin mutta samalla hänen aikalaiseensa, paljon vähemmän tunnettuun Lyelliin, joka osoitti, että maaperä on muodostunut ja että siinä on eri ikäisiä kerroksia. Hirvittävä johtopäätös oli selvä: sitä ei ollut luotu, ainakaan päivässä.

Ja kohta alkoivat fossiileina esiin tulleet kadonneet elämän muodot aiheuttaa levottomuutta.

Olin kerran menemäisilläni Hell's Creekiin (Montana, Wyoming), mutta sinne on helvetin pitkä matka. Kiinnostuneet voivat pohtia, miksi juuri dinosaurukset ja etenkin T. Rex ovat kiehtoneet sata vuotta muitakin kuin paleontologeja. Tosin ennen "Jurassic Parkia" tuntui ainakin Hollywoodissa pitävän taukoa. Muistan kyllä kauhulla 1950-luvun mustavalkoisia B-elokuvia ja olin kiinnostunut, kun televisio tutustutti katsojan tuota hirmulisoa esittäneeseen mieheen - ei ollut digitaalia, joten tarvittiin taitava henkilö hirmuliskon sisään heiluttelemaan päätä ja longottelemaan leukoja.

Tämä on nyt puhdas arvaus. Jos kirjoittaisin tätä lehteen, kysymys olisi yleisön kosiskelusta - liittyisivätkö hirmuliskot tavalla tai toisella amerikkalaisten suosimaan erikoisen primitiiviseen kristinuskoon?

En ole ihan varma, miten toimia, mutta mieleni tekisi kovasti kirjoittaa blogiin pitkiä selostuksia suosimieni tutkijoiden havainnoista ja joskus olen ajatellut, että hankin Armand Colinin putiikilta oikeudet ja käännän Braudelin "Kapitalismin" kaikki 2 000 sivua ranskasta ynnä muista kielistä - blogiin, kukaties rinnakkaiseen. Mutta tuossakin ajatuksessa on huonot puolensa, kuten se, että kirja on sittenkin kovin laaja niin että tosiuskovaiset perehtynevät siihen kammionsa hiljaisuudessa esimerkiksi englanniksi. Siten referaattien laatiminen voisi palvella lukevaa rahvasti enemmänkin. Ja sitä ole tavallani tehnyt jo.

Mutta kukin aikakausi siirtää paitsi himmeän sameat poliittiset arvelunsa, myös luonnontieteensä historiakuvaan ja etenkin aikakäsitykseen. Keskiajan syksy ja kello liittyvät toisiinsa. Braudelin longue durée eli kolminkertainen aika, nimittäin kivien lähes kuulumaton hengitys, maiden ja merien hidasta hitaampi aika, ja niin sanottu historia eli ihmisten täysin triviaalit kohtalot kiertyvät toisiinsa huomattavan samalla tavalla kuin DNA:n kaksoisheliksi.

Nyt vielä hiukan spekulatiivinen uusi, ekologissävytteinen historia ottaa huomioon emergenssin aikakäsityksissään. Ensi jotain on tapahtumaisillaan, ehkä pitkäänkin, ja sitten "kriittinen massa" tavoitetaan ja kaikki muuttaa yhdellä jumalattomalla pamauksella ja muuttuu yhtä peruuttamattomasti kuin erämaan hiekka ydinräjähdyksessä (tai kinkku paistettaessa).

Tuo viimeksi mainittu oli ajankohtainen viittaus emergenttiin ja kompleksiseen ilmiöön havainnollisimmillaan. Tiedämme varsin hyvin, mitä kinkulle tapahtuu, kun se paistuu. Mielenkiintoista on, etteivät kaikki kuninkaan miehet eivätkä kaikki kuninkaan hevoset pystyisi palauttamaan kinkkua raa'aksi, saati siaksi.

26. joulukuuta 2006

Väärinkäsitys nro 1

Väärinkäsitys I



Maanviljelystä on sanottu, että se oli soma keksintö. Siitä alkaa historia. Keksittiin uusia hyödyllisiä asioita, kuten orjuus, sota, kuninkaat ja papit sekä kirjoitus. Ilmestyskirjan neljä ratsastajaa nelistivät esiin: valloitus, sota, nälänhätä ja kuolema ruton, nälän tai miekan kautta.

Etenkin Jared Diamond on osoittanut ("Tykit, taudit, teräs"), että kaikki kulkutaudit ovat oikeastaan alkujaan eläintauteja ja että ne me saimme ihan ilmaiseksi, kun aloimme pitää kotieläimiä.

Historiatieteissäkin tapahtuu, ei ainoastaan arkeologiassa, jossa etenkin luonnontieteellisten menetelmien kehitys on pannut paperit uusiksi säännöllisin väliajoin.

Liettualais-amerikkalainen Marija Gimbutas tuli kuuluisaksi käsityksellään, jonka mukaan myöhemmän kivikauden kulttuuri oli hyvin lujasti kiinnittynyt uskontoon, ja suurin jumala oli äiti Maa, jonka kuvia ja kuvauksia on kaikkialla, ken osaa katsoa.

Koska muinaiset mytologiat ovat Kaliforniassa erittäin suosittuja, kannattajia ilmeni runsaasti, eivätkä likikään kaikki olleet edes halukkaita kriittiseen ajatteluun. Myös monet kollegat ñ myös naiset ñ kieltäytyivät ihastumasta.

Asian voi sanoa olevan auki tai sitten tutkimattomissa. Mikäpä sen tietää, mitä porukoiden päässä liikkui. En pitäisi ihan mahdottomana, että asiaan kumminkin tulisi valaistusta. Kielihistorian suuri nimi, Suomessa asuva Harald Haarmann näyttää tunkeutuvan hyvin vanhoihin kirjoituksiin niin että îhistorianî alkukohta, perinteisesti siis kirjoitus, saattaa osoittautua merkittävästi luultua vanhemmaksi.

Mutta maanviljely nähdään edistyksenä, ja eläinten kesyttäminen ja järjestelmällinen viljely lopullisena siirtymisenä aivan toisenlaiseen elämäntapaan.

Hyvin mielenkiintoinen ja hauska ajatus on syvä kivikausi todellisena hyvinvointiyhteiskuntana. Sitä on nyt viime vuosina pyöritelty, eikä ajatus ole yhtään hullumpi.

Metsästäjät ja keräilijät käyttivät paljon pienemmän osan ajastaan ja voimistaan ravinnon hankkimiseen kuin maata viljelevät. Lopun aikaa he istuivat tulilla, grillasivat sisäfileitä ja puhuivat hulluja.

Keräilijäkulttuurin on pakko olla îdemokraattisempiî, sillä kun kaikki on kannettava mukana, ei tule liikaa tavaraa. îPaimentolaisuusî on mutkikas käsite. Puolivilliä riistaa voi îpaimentaaî kuten peuroja ja luultavasti mammutteja. Porukat kuljeskelevat perässä.

Ukrainassa asui erikoisen eteviä mammutinmetsästäjiä, jotka osasivat rakentaa asumuksiakin mammutin luista ja vuodista, ja keksivät pakastimen paloittelemalla kesäkaudet lihoja sopiviin syvyyksiin ikiroutaan. Alkuhärkä tarjosi kovan vastuksen metsästäjille, mutta tuli proteiiniakin.

Nykyisen Euroopan alueella paimentolaiset olivat turhan taitavia. Isot nisäkkäät tapettiin sukupuuttoon melkein viimeistä sorkkaa myöten, kuten esimerkiksi Irlannin jättiläishirvi.

Rikollisen ajatussuunnan mukaan maanviljely oli ilmaston tilapäisen kylmenemisen aiheuttama taantuma. Niin sanottua nuorempi Dryas-kausi, joka alkoi 11 500 vuotta sitten, oli suuronnettomuus ihmisen ja monien eläinten kannalta. Jääkausi ikään kuin palasi jo väistyttyään. Meillä päin vallitsi ikuinen talvi eli vuoden keskilämpötila pysyi pakkasen puolella, joillain seuduilla rajustikin.

Varhaisemmasta retevästä elämästä taannuttiin syömään ruohoa, ja se vähän mitä saatiin nyhdetyksi irti, oli tosi arvokasta.

Kun siitä päästiin taas paremmille päiville eli ilmasto lämpeni, kyky ja keinot kiertelevään elämäntapaan olivat kadonneet niin ettei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jäädä pysyviin asumuksiin nyhjäämään. Ja ennen kuin kukaan ehti kunnolla säikähtää, olivat kuninkaat ja muut rosvot liikenteessä, koska maan viljelemistä miellyttävämpi vaihtoehto on tietenkin elää toisten viljelemästä maasta.

Tuntuisi että näillä kohdin on jopa Marxin ajattelussa virheitä. Vaikka îneoliittinen vallankumousî näyttää olevan vähemmän raflaava tapaus kuin on luultu, teollistuminen eli industrialismi ei oikeastaan alkanut 1700-luvulla höyrykoneesta, vaan 7000-luvulla, jolloin energian talteen ottaminen ja ohjattu käyttö oli opittava ñ vesivoima, eläinten voima, ihmisten lihasvoima, tuuli (purjeet) ja aurinko.

Ekologinen innovaatio on isompi asia kuin sosiaalinen innovaatio, ja tekniikka on vielä pienempi. Ekologia tarkoittaa eliöiden vuorovaikutusta fyysisessä ympäristössä. On mieluisaa nähdä, että tämä vuorovaikutus nousee yhä tärkeämmäksi historian ja siis ihmisen ymmärtämisessä.

Tietoyhteiskunta ja informaation merkitys elämässämme on kukaties arvioitu radikaalisti väärin, koska se on nähty maanviljelyn ehdoilla.

Meistä on tullut tekniikan kehityksen myötä olennaisesti paimentolaisia ñ nomadeja ñ vaikka asumme joskus pitkäänkin samoissa paikoissa.

Luin uutta yli kuuden miljoonan kappaleen painoksena levinnyttä Timeä, jossa vuoden henkilöksi on valittu îsinutî ja kansikuvana on peili (peilin näköinen Mylar-kalvo). Katsellessani mitä kaikkea Time pitää isona asiana tällä hetkellä, löydän luettelon siitä, minkä esimerkiksi Teknillinen korkeakoulu halveksi hengiltä noin vuonna 2 000.

Nämä toiminnat, joita nimitetään hyvin harhaanjohtavasti viihteeksi, ovat rakenteeltaan ja verkkorakenteeltaan keräilykulttuuria. Muinoin keräiltiin suuhunpantavaa. Nyt keräillään mieleen pantavaa.

Eikö totta?

25. joulukuuta 2006

Joulueläinsatu

Joel Lehtonen: Ilvolan juttuja (1911) (suomen kieltä esimerkiksi asti ja lisäksi läheinen tarina, muistoja täynnä.)

(Tuomas Anhava lukee Frans G. Bengtssonia joulupäivänä ja Tapanina aamulla Radio 1:ssä - elekee unohtako.)

HER VINKKELI KATTES-JUHANNES VÄKIMIES.

Olivatpa karhu ja hukka yhdessä ruunan tappaneet, niin kettu sai siitä tietää ja tuli pyytämään:

»Eikö minullekin siitä ruokaa annettaisi?»

»Ei», vastasivat karhu ja hukka, »jaksamme me itsekin tämän syödä; pyydä, liuvari, omistasi!»

Eivätkä suvainneet kettua siihen ruoalle. No tuumipa silloin kettu, miten saisi karhun ja hukan herkut syödä.

Kettu kulki metsässä, sattui kissa vastaan. Repo kysyi kissalta:

»Mihinkäs matkaat, katti kuomaseni?»

»Mihinpä matkaan», vastasi kissa, — »pitkin maita, henkeäni elättelen, nälkä on».

»No tule sitten minulle palvelukseen», sanoi kettu, »niin saat pian lihaa vatsan täydeltä».

»Tulenpa tulen», vastasi kissa.

Ja tuli kissa ketulle palvelukseen, ja kettu tuumi: kyllä nyt pian saan vaikka yksinäni karhun ja hukan ruunan syödä. Sitten hän kulki metsässä, — niin sattui karhu vastaan. Kettu alkoi kehua karhulle:

»Ai ai, etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän minä löysin».

»No millainen se on?» kysyi karhu.

Kettu vastasi:

»Ei se ole suuren suuri eikä pienen pieni, mutta niin on kappera ja väkevä, että sinutkin söisi jos saisi. Rupesi minulle palvelukseen.»

»Mikä sen nimi on?» kysyi karhu.

Kettu vastasi:

»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»

»Onpa se nimi!» tuumi karhu. »Saisikohan tuota miestä miten nähdä?»

»Vaikeapa sitä nähdä on saada, söisi sinut ehkä», vastasi kettu. »Mutta pidetäänhän neuvoa!»

Sitten kettu lähti siitä, ja lähti karhukin. Karhu juosta jölkötteli kohta hukan luo ja alkoi ihmetellä hukalle:

»Etpäs usko», sanoi, »minkälaisen elävän Mikko on löytänyt!»

»No millainen se on?» kysyi hukka.

Karhu vastasi:

»Ei se ole, kuuluu, suuri eikä pienen pieni, mutta niin kappera ja väkevä kuuluu olevan, että söisi sinutkin, jos saisi. Se meni Mikolle rengiksi.»

»Mikä sen nimi on?» kysyi hukka.

Karhu vastasi:

»Her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies.»

»No onpa se nimi!» tuumi hukka. »Saisikohan tuota miten nähdä?»

Karhu vastasi:

»Vaikeapa sitä on nähdä, söisi sinut ehkä, sanoi kettu minulle. Mutta tuumitaan, tuumitaan.»

Tapasivat sitten karhu ja hukka ketun ja kysyivät heti:

»Joko olet tuuminut, eikö saisi sitä her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimiestä miten nähdä?»

Siihen oli ketulla tuumansa:

»Vaikeapa on sitä nähdä, mutta kun kestit laitatte ja meidät kestiin kutsutte, minut ja palvelijani, niin ehkäpä saatte nähdä.»

»Mutta jos se syö meidät ehkä, kun on suuri ja väkevä, voi paljonkin pahaa matkaan saattaa?» kysyivät karhu ja hukka.

»Menkää te meidän syöntiajaksi piiloon», sanoi kettu. »Olkaa ihan liikkumatta. Piilosta katsokaa, kun me Kattes-Juhanneksen kanssa kesteissä syömme. Niin voitte sitä katsella, muuten jos saapi nähdä teidät, syöpi!»

Suostuivat karhu ja hukka ja laittoivat kestit siitä komeasta ruunasta ja kutsuivat ketun ja katin kestiin. Sitten he menivät piiloon, karhu ja hukka: karhu nousi suureen mäntyyn ruokapaikan viereen, hukka meni risuroukkioon männyn juureen. Mutta hukkapa unohti ruveta nenin kestipöytään päin, rupesi selin ruunaan, jotta oli vaikea vierasta katsella.

Sitten tulivat kettu ja kissa kestiin. Kissa tuli kehrätä hyristen ja häntä pystyssä. Karhu kun sen näki männystä, supatti heti hukalle männyn juureen:

»Nyt se tulee jo, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies. Pienipä se onkin, mutta maa jyrisee jalkain alla ja pyssy on sillä pystyssä, kivääri!»

Sitten kettu ja kissa tulivat ja rupesivat ruunaa syömään. Niin kettu alkoi härnätä siinä kissaa, tavoitellen lihaa kissan käpälistä. Ja silloin kissa pani marmatti vihaisena ketulle: mur mur mur.

Karhu kun sen murahtelun kuuli, supatti hukalle männyn juureen:

»Kuulitkos, se panee jo mur mur. Mitä se arvelee? Se kai uhkaa meidät muruiksi panna!»

Hukka pelästyi siitä ja tuli yhä uteliaammaksi. Himottaisi toki sellaista petoa nähdä. Mutta nähdä ei voinut, kun oli ruvennut selin ruunaan ja kettu oli käskenyt liikkumatta olemaan. Mutta eipäs malttanutkaan hukka olla liikkumatta. Hän käänsi hiljaa päätään ruunaan päin kissaa nähdäkseen — ja silloin vilahti suden korva risuroukkiossa, kissa näki sen, luuli, hiirikö oli, ja ampui suden korvaan kiinni ja puri. Siitä susi pelästyi kauheasti, luuli, että nyt se Kattes-Juhannes Väkimies rupee häntä tappamaan ja syömään, — ja tömähti hyrmykkyrissä pakoon metsään. Kissa taas pelästyi sutta, ajatteli mikä peto se sieltä risuroukkiosta hiiren asemesta tömähti, —ja kavahti sutta pakoon mäntyyn.

Mutta karhupa männyssä vuorostaan säikähti, ajatteli, että nyt se Väkimies ampuu häneen ja tulee häntä syömään, kun ei Kustia kiinni saanut. Ja karhu hyppäsi rymähti alas männystä ja juoksi hyrmykkyrissä pakoon metsään.

No nyt jäi koko toisten saalis ketulle ja kissalle kahden, ja kettupa sanoi kissalle:

»Tästä nyt saat lihaa, her Vinkkeli Kattes-Juhannes Väkimies, — syö kyllältäsi!»

24. joulukuuta 2006

Liikatunteellisuudesta

"On punanen kuin perse jouluna." (Hailuoto, 1933).

* * *

Ilkka Malmbergin "Tuntematon sotilas" -sarja on hyvä. Tänään - jouluaattona - jäi kuitenkin tärkein huomaamatta, kun aiheena oli romaanihenkilö Määttä.

Määttä on täysin epäsentimentaalinen. Hän ei siis haksahda liikatunteellisuuten eikä edes tunteellisuuteen.

Väinö Linna taisteli omien tunteittensa ja omien riivaajiensa kanssa; "Päämäärä" ja osittain "Musta rakkaus" ovat tunnemuhennosta.

"Tuntemattomasta" tekee niin suuren teoksen sen täysin uudelleen piirretty tunnekartta.

Maasto- ja retkeilykartoissa ja maantieteellisissä kartoissa on melkein kaikkien tuntema värikoodi. Alava maa on vaalean vihreää, ja siitä vihreä tummentuu muuttuakseen kellervän kautta ruskeaksi.

Linnan "hypsometria" on uusi, ja siitäkö suututtiin. En tiedä, käytetäänkö tuota englannin sanaa suomessa, mutta minua se huvittaa, koska myöhäisantiikin tyyliopas, Pseudo-Longinuksen "Peri hypsos" on suomennettu oivallisesti nimellä "Korkeasta tyylistä" - siis "korkeuksista".

Pahiten pilkattu henkilö romaanissa on sotilaspappi, se pienisieluinen. Hänen tehtävänsä olisi uida tunteiden maailmassa, ja sitä hän ei osaa. Pahiten pilkattu tunneilmasto romaanissa on runebergilainen hurraa-isänmaallisuus, sillä puhujilla on käsitys sen onttoudesta.

Lammio on ontto mies. Hänen sisällään ei ole paljon mitään. Jos hän olisi oikea henkilö ja saanut "Tuntemattoman" lukeakseen, hän ei olisi käsittänyt siitä mitään. Hän olisi hakenut punakynällä painovirheitä, koska häneltä puuttui romanin lukijan peruskyky - kyky kauhistua: tässä puhutaan minusta.

Kun luen kaksi sivua Tshehovia tai 900 sivua Dostojevskia, tunne on sama. Tämä on äärettömän tärkeää, mutta en tiedä miksi.

Lehto on gangsteri. Riitaoja on Eino Leinon "Tumma", joka oli syntymässään säikähtänyht - näki kauhut kaikkialla, haltijat pahat havaitsi, ei hyviä ensinkänä. Rokka on diabolinen hamo, joka tunnemestaruuden alla on paholainen, juuri niin kuin Lampinen sanoo sarjamurhan jälkeen:"Olet piru mieheksi". Ja romaani on kaksosjumalien Lehtosen ja Kariluodon kehittymisen ja tuhoutumisen tarina.

Miesten yhteisö kieltää tunnekoodit eli tuon "hypsometrian". Sananparret ja sutkaukset ovat aivan täynnä tätä aineistoa, korkealle lentävien ajatusten kuohitsemista terävällä puukolla ja kertakaikkisesti. Romaanissa näitä kuohareita on Lehto ("Älä jauha paskaa") ja etenkin Rahikainen, joka osoittaa puheilla ja teoilla, mikä maailmassa on tärkeää - ruoka, nainen, viina.

Mutta juuri Rahikainen laulaa "Elämää juoksuhaudoissa". Kyynikko ei osaa d-kirjainta, jonka tilalle tulee t. Liikatunteellisuus on sittenkin sallittua, kunhan se tulee kaavan mukaan.

Nämä samat miehet jotka elivät ja puhuviat kuin pulloperse siat, olivat kaikkein imelimpien iskelmien kestokuluttajia. Heidän takiaan Toivo Kärki ja "Liljankukka" nousivat suuruuteen sodan aikana ja slaavilainen, liikatunteellinen romanssi ("Ruhtinaan viulu", "Sisar hento, valkoinen") kohosi kestosuosioon.

Imelä iskelmä on sama huume kuin raaka seksi ja tiukka viina.

Herrasväki tunnustaa nuo samat asiat, mutta konstailee iskelmän taidelauluksi, seksin erotiikaksi ja tikkuviinan konjakiksi, vaikka yksinkertaisempikin ymmärtää, että alkoholijuoman on oltava helppoa ottaa ja koreaa oksentaa.

Joulu on ylitunteellisuuden juhla. Maalainen joulu on murennettu pala palalta kuten talollisten ja mökkiläisten maailma muutenkin. Kansakoulun sivistyshanke on tässäkin onnistunut. Kansa on istutettu biedermayer-maailmaan eli 1800-luvun alkupuolen tunteellisuuteen.

Pappilan ja torpparin tai upseerikorsun ja miehistökorsun kamppailun on voittanut ensin mainittu - pappila ja papin pojat perkeleet.

Voitot ovat aina vaarallisia. Pappilat ovat kadonneet - verotussyistä. Pappilakulttuuri on kadonnut. Kansakoulut ovat kadonneet.

Suomen joulu voi olla muuttumassa, mutta hitaasti. Suomalaiset jouluineen pääsevät vielä Unescon maailmanperintölistalle. Tänäkin vuonna moni on noussut vuorollaan todistamaan, ettei tällaista ole liki missään muualla.

Olin minäkin kerran joulun Los Angelesissa, muta pistelin episkopaaliseen kirkkoon, siis sellaiseen paremmille ihmisille tarkoitettuun, ja jouluuntui se siitä.

Meillä ei kyläillä eikä istuta hotellissa pelaamassa korttia, vaan käydään haudoilla. Virallisesti maassa vallitsee rauhan ohella hyvä tahto, mutta lasten joulussa on ikävän paljon legendaa. Kyllä kaupungeissamme nyrkki heiluu ja sammuneet örähtelevät, vaikkei se niin tilastoissa näy.

Itse kannatan joulupornografiaa eli kaikki pitkän kaavan mukaan. Mikäs kun siihen on tottunut niin kuin vanha isäntä pankolta putoamiseen.

Monen monta vuotta olen lukenut itse ääneen jouluisaa tekstiä, mutta nyt hyvä Radio 1 lähettää kolmena joulun aamuna kello 9 Tuomas Anhavan legendaarisen jouluherkun, vuodelta 1982 peräisin olevan luennan Frans G. Bengtssonin "Orm Punaisesta", "Kuinka Tanskan kuninkaissa joulua juotiin (ja paikalla ollut skaldi sai aiheen sepittää runon pään olutsammioon tipahtamisen turmiollisuudesta).

* * *

"Nyrkki silmään eikä oteta kuin jouluks pois" (Nivala 1933

23. joulukuuta 2006

Piparkakkupelli

Kummi toi piparkakkuja ja seitsemän numeron muotoon pursotettuja pikkuleipiä sänkyni viereen, koska täytin seitsemän. Päivä oli tämä, aatonaatto. Vuosi oli 1951.

Isoisän talo oli hyvin suuri ja hyvin hämärä. Aikakausien kuluttua ymmärsin, että se oli suunniteltu hiukan toisenlaiseen käyttöön ja maailmaan, sillä se valmistui 1938, jolloin pitäjällemme oli toiveita kohota kauppalaksi. Sen sijaan tulviat sodat. Asuimme herraskaisemmin ajatelluissa huoneissa; se oli varmaan perheeni ensimmäinen arvonnousu, että pääsimme talon kulmahuoneistoon, joista jälleen yksi koulun rehtori oli muuttanut, toiselle paikkakunnalle. Rehtorin nimi oli Suviolahti. Sitä ennen rehtori Väyrynen oli eronnut.

Nousin istumaan. Kaikki saivat. Nuorempia veljiä oli jo kolme. Siinä ei ollut mitään erikoista. Äidin sisaruksia oli kahdeksan. Mummu oli kuollut vuosi sitten.

Pukeuduttuani panin kaksi pikkuleipää taskuun sillä tavalla varovasti, etteivät ne murentuneet, kun kiipesin koivuun odottamaan joulua.

Syntymäpäivä juuri ennen joulua oli yksi elämän monista itsestään selvistä asioista. Minulle oli kerrottu, että pojat eli enot olivat kantaneet äidin sängyssä joulunviettoon alakertaan. Hankala syntymäpäivä liittyi jotenkin sotaan, vaikka oikea sota oli ollut silloin jo lopussa. Kun oli ollut sota, oli ollut jatkuvasti kaikenlaisia järjestelyjä, niin kuin varmaan syntymänikin.

Sellaista kuin syntymäpäivän viettäminen ei ollut tullut tietooni. Ei kai se ollut tapana, paitsi silloin kun mummu oli täyttänyt 60. Lapsia oli muutenkin paljon ja heitä tuli ja meni. Koulu oli alkanut syksyllä, ja se oli itsestään selvää ja oikeastaan mukavaa niin kuin muutkin asiat.

Tiesin saavani potkukelkan huomenna joululahjaksi. Aku oli hitsaillut jotain, jalaksen päälle paksua rautalankaa. Siinä olisi hyvä pitää potkiessa toista jalkaa. Rauta äkkiäkin alkoi sattua huopatossun läpi. Tosin oli ollut sellaista puhetta, että hankittaisiin monot. Sellaisia sai jostain ja olin nähnytkin. Sitten olisi laitettava suksiin oikeat siteet.

Aku ja Kalle huusivat että tule alas sieltä puusta. Lähdettiin hakemaan kuorma-autolla Mäenpäästä sellaista jouluusta, jossa on käpyjä.

Kiipesin alas.

Se oli yksi syntymäpäivistä. Joka paikassa oli ihmisiä ja lapsia ja kaikilla oli tekemistä. Ilma oli pimeä mutta aika ei.

22. joulukuuta 2006

Extra!


BBC tänään illalla Bachin neljä tunnetuinta kantaattia. Gardner ja Monteverdi Choir

Video ja stream + iPod

http://www.bbc.co.uk/radio3/classical/bachcantatas/

Katso linkeistä vähän laajemminkin BBC:n klassista joulumusiikkia.

Sorry - käsitin vasta kuoron uutiskirjeestä (e-mail), että noin on - konsertti tulee livenä. Ajaksi on ilmoitettu

7:30 -9:30 (GMT)

Puhuu kuin...

Kommentti: joku kiven alle vilistävä, selkärangattomiin luettava nimimerkkikirjoittaja, ja televisiostakin tuttu syyttelijä Ritva Santavuori ovat ihmetelleet, onko Tuomiojan Hella Wuolijoki -elämäkerta sihteerin kirjoittama tai osa puolueen vaalitoimintaa. - Katsokaa kirjaa, jos saatta selvää painetusta tekstistä. Palaan kirjaan seikkaperäisemmin, mutta en jätä jankuttamatta, ettei kysymys ole julkkiskirjasta eikä mainonnasta, vaan sisällöllisesti aivan poikkeuksellisen vauraasta teoksesta, joka saa esimerkiksi minut lähinnä kateelliseksi, sekä asian että ilmaisun takia.

= = =

Palaamme huomenna asiaankuuluviin tunnelmiin.

Blogin kanssa alkaa mennä ihan mahlottomaksi.

Harva se päivä tulee järkyttäviä viestejä, joista eilen Olli Sulopuiston:

http://kaino.kotus.fi/aineistot/

Kotimaisten kielten tutkimuslaitos on toden totta kasannut avoimeen verkkoon vaikka mitä, muun muassa 1800-luvun kirjoituksia ja mahdottoman määrän toinen toistaan hurjempia sanontoja otsikolla "sananparsia".

Vox humana eli ihmisen ääntä suomalaisittain - "puhhuu kuin perse, vai eri äänellä" (Nivala, 1933).

Menenpä etsimään kauppalistani. Mehut, piimää, talouspaperia, kahvia ja ties mitä. Painavaa ja bulkkista tavaraa. K-kauppa ja S-ryhmä, täältä tullaan.

Hanna ja Anna antoivat 1974 pehmoleluilleen nimeksi "Ressu Kenkäkauppa" ja "Puppeli K-myymälä". Seuraava sukupolvi esittää samanlaisia, mutta perustanee oman bloginsa ennen kuinarvataankaan.

21. joulukuuta 2006

Chouette

Tyttäreni Anna ja kaikki muut. Toden totta ranskalaisia lauluja on YouTubessa vaikka kuinka:

http://tinyurl.com/y2ntnm

Leikkaa ja liimaa - tämä url on tarkoitettu kovasti pitkien osoitteiden sähköpostiin ja bloggaamiseen. - Kuka ei olisi tuskaillut osoitteiden kanssa, jotka myös katkeilevat. Näin:

http://www.youtube.com/results?search_query=leo+ferr%C3%A9&search=Search

Aivan ihastuttava ja aito. Löytyy myös Ferrat'ta vaikka kuinka ja jopa muutama pätkä Montandia, joka oli suurin kaikista, ja Aznavouria nuorena ja vanhana.

En varsinaisesti viitsi enää tehdä linkkejä blogiin, koska Eduskunnan Puhemieskin tietää, että tuosta noin hiirellä leikepöydälle ja siitä selaimeen (Ctrl+V) ja "enteriä".

Lähde: Haakana. Tosin moitteesta huolimatta en keksinyt, miten urlit pitäisi esittää radio-ohjelmassa ja puhelimessa. Ratkaisuni on sanoa esimerkiksi "hae Googlesta sanoilla Kemppinen blog". Yllä mainittu klippi löytyy haulla "Youtube+ferre+automne".

Les sanglots longs
Des violons
De l'automne
Blessent mon coeur
D'une langueur monotone.

Laulun sanat ovat Verlainen. Syksyn viulujen pitkät nyyhkytykset haavoittavat sydäntäni yksitoikkoisessa taukoamattomuudessaan.

Tarvittaisiin tinyurl suomen kieleen, eikö vain?

Asia on dokumentoitu elokuviin, myös suosikkiini "Atlantin valli murtuu" (The Longest Day). Baskeripäiset kuuntelevat BBC:n uutisia patonki kainalossa. Kun uutisten lukija sanoo:"Suezilla on kuuma. Napoleonin hattu on kehässä", kuulijat valpastuvat. Kun ylle lainattu Verlainen säkeistö luetaan kokonaisuudessaan, tuolit kaatuilevat ja alkaa vilske. Kohta alkavat sillat rojahdella ja ratapihat räjähdellä.

Paul Verlainen teksti oli "hälytys vihreä" Normandian maihinnousulle.

Miten ranskalaista!

Kaikille eli suurelle joukolle erilaisia vastarintaliikkeen ihmisiä tarkoitetut viestit luettiin uutislähetyksen jälkeen. Samaa tehtiin Suomessa, kunnes Teknillisen korkeakoulun porukat saivat Kyynel-radion valmiiksi Päämajan kaukopartioille niin eteivät pitkäaaltoviestit olleet enää yhtä tärkeitä kuin ennen.

Kysymys oli varhaisesti suomalaisesta high tech -saavutuksesta.

Samoista paikoista löytyy lyhyt Boris Vianin laulu ja ennen kaikkea iki-ihana Fais-moi mal, Johnny Johnny Johnny (Tee minulle pahaa, Johnny) puoliruokottomana ja täysamatöörimaisena videodubbauksena.

Boris Vianilla oli niin pahat sydämen rytmihäiriöt että ne kuuluivat eturiville asti, kun hän soitti trumpettia. Sitten hän kuoli.

Ettei epäiltäisi elitismistä, vaan tiedettäisiin varmasti, tässä Leo Ferrén Paris Canaillen ensimmäinen säkeistö. Kieli on... vaikeaa.

Paris marlou
Aux yeux de fille
Ton air filou
Tes vieilles guenilles
Et tes gueulantes
Accordéon
Ça fait pas d'rentes
Mais c'est si bon
Tes gigolos
Te déshabillent
Sous le métro
De la Bastille
Pour se saouler
A tes jupons
Ça fait gueuler
Mais c'est si bon...!

Minulla on jossain tästä suomennos, onneksi hukassa.

20. joulukuuta 2006

Valoa kansalle

Der Shockwellenreiter kilpailee Loic le Meurin kanssa Euroopan ykkösblogin asemasta. Hän on pitänyt näinä aikoina ranskalaisen chansonin päiviä.

Onpas aikoihin eletty. På tidernapas har man levat. (- sitaatti)

Joku on kirjoittanut, muistaakseni minä, että Euroopan hiili- ja teräsunionin perustaminen 1950-luvun alussa oli tuhatvuotisen historian käänne, koska Euroopan tuhat vuotta on germaanien ja gallien kahinoita, johon liittyvät liitot vastikään kehiin nousseiden slaavien kanssa. Sellainen liitto muutti jopa metsäläismaa Suomenkin asiat 1809. Ja 1918. Ja 1939. Ja 1941. Ja 1995.

Kiitos turkkilaisten (Saksa) ja islamin maiden siirtolaisten (Ranska) karsaus saksalaisten ja ranskalaisten kesken näyttäisi todella huvenneen. Tuskin heistä kavereita kehkeytyy, mutta näyttävät pysyvän välilöissä.

Hankin joulumieltä selailemalla ranskalaisia chansoneja, joiden parissa tuli aikoinaan puuhailluksi.

Hei siitä vaan, siitä vaan, siitä vaan -
lyhtypylväs paikka on aatelisen.
Hei siitä vaan, siitä vaan, siitä vaan -
tuokaa tänne kreivi, niin hirtän sen.

Ah! ça ira, ça ira, ça ira!
les aristocrates à la lanterne!
Ah! ça ira, ça ira, ça ira!
les aristocrates on les pendra!

Wikipedian hakusanan "Ah! Ça ira!" lopussa on linkki Edith Piafin elokuvassa esittämään versioon, joka on...miten sen sanoisi... järisyttävä.

Osoitteessa http://drapeaurouge.free.fr/eveil.html on erilaisia ja eritasoisia versioita vallankumouslauluista, Ranskan suuri vallankumous mukaan luettuna. Jotkut ovat kurjia Midi-tiedostoja, kuten La Carmagnole. ("Kuningatar näin lupasi, ettei hän maataan pettäisi. Vaan myttyyn meni se. Hei, tykkipoikamme! Tanssitaan Carmagnole - kanuuna soi, salamoi.")

Italian kohdalta osoitteesta löytyy sievä tiedosto laulusta "Bella Ciao". Tiedän erään nykyisin kasvatustieteen tohtorin, joka sai pienenä potkut pyhäkoulusta esitettyään vapaavalintaisena numerona juuri tämän teoksen. Aamulla varhain kyvääriin tartuin - sen käänsin kohti sortajaa.

Sävelmä löytyy myös "Ebron armeijasta" (El Paso del Ebro), joka on vallankumouslauluista valheellisimpia, mutta sävelmältään niin kovin sytyttävä. Viides prikaati oli tilanteessa, jossa moskovalaismieliset murhasivat NKVD:n ohjauksessa anarkisteja, ja se huvitti Francon kannattajia kovasti. "Muitten maiden" kohdalla on "La Cucarachan" sanat muodossa, jonka mukaan Pancho Villa ei jaksa marssia ellei saa marijuanaa.

Vallankumouslauluista uljainta, Varshavjankaa, ei löydy verkosta helposti. Itsekään en tiedä, miten se kirjoitetaan. Kotimaisten yritelmien lisäksi hallussani on Kirkkonummen kirjastosta ripattu versio, joka jytisee. Riistäjän ruoska soittaa selkää niin että tuntuu.

Syytä en tiedä, mutta nämä laulut tuntuvat kaikin puolin mainioilta, kun taas kotimaiset ja saksalaiset sota- ja fasismilaulut tympäisevät pahasti.

Ellei joku jo tietäisi mutta olisi joululahjavihjeen tarpeessa, Dimitri Hvorostovsky on levyttönyt toisen maailmansodan lauluja äidinkielellään venäjäksi. Kun hän on ehkä maailman paras baritoni tällä hetkellä, vaikutuksen arvaa.

En nyt ihan muista, onko Santa Lucia mukana, mutta Hvorostovskyllä on suhteellisen uusi levy italialaislauluja aina O Sole Miosta alkaen. Aivan mainio juttu, kun on tottunut siihen, että näitä veisaavat tenorit. Hvorostovsky joutuu tekemään taian äänenväreillä, ei äänen korkeudella.

Ja taika tehoaa.

Siunatuksi lopuksi tältä paikalta tänään - onnistuin saamaan tiskin alta Helsingin tuomiokirkossa syksyllä äänitetyn yhteisvirsilaululevyn, josta jo kirjoitin, eli siis muutamia lisäkappaleita. Asiallisesti toteutettu yhteislaulu on ehkä sittenkin vaikuttavin virsien ja joululaulujen puolella, siitä huolimatta, että hengellisiä ja joulullisia ovat levyttäneet ihan kaikki.

Käymme joulun viettohon. Tänään oli vielä liian kiire. Kaiken muun keskellä teimme joht. P. Heikuran kanssa jakson Aristoteleen kantapäätä ja sovimme ensi vuoden vuoroista. En mene takaamaan, etten ottaisi esiin tässä blogissa ilmi tulleita kielen ilmiöitä, mutta Aristoteleella on kyllä oma bloginsa Ylen siipien suojassa.

Lisäys kommentin johdosta: tässäpä - oikea ja hyvä esitys ja paljon muita:

http://www.chambre-claire.com/PAROLES/La-Varsovienne.htm

19. joulukuuta 2006

Habent sua fata

Vaikka olen kovasti kunniamerkkien, kiiltävien esineiden (puukot) ja maanis-depressiivisten arvonimien perään, joku ei ole myöntänyt minulle sitä kirja-alan mitalia, jossa lukee että kirjoilla on kohtalonsa. Habent sua fata libelli.

Arvattavasti en ole ansainnut sellaista.

Silti kirjoilla on kohtalonsa.

Vaimoni on käynyt läpi huushollin kirjat, joita kieltämättä on kertynyt jokunen kappale. Olen luokitellut ja siirtänyt niitä eri sivukirjastoihini, joista yksi on vanhempieni asunnon alakerrassa samassa huoneessa kuin äititini kangaspuut, ja toinen työpaikallani Ruoholahdessa, jossa se on herättänyt kummastusta sisältönsä vuoksi.

Blogin keskustelukumppani mainitsi Pikku Jättiläinen -sarjan ja isäni Lakitiedon Pikkujättiläisen. Ne ovatkin hyviä esimerkkejä kirjallisuuden lajista, joka on tuhoutunut.

Se ei johdu pelkästään tietoverkoista. Esimerkiksi "laki" ei ole enää sellainen corpus, jonka keskeinen sisältö olisi esiteltävissä ja kuvailtavissa kirjan kansien sisällä.

Olin aivan hupinassa immateriaalioikeuksia ja digitaalista ympäristöä koskevan kirjani kanssa, koska se vanhemi koko ajan käsiin. Osittain vanheneminen johtui aiheen paremmasta ymmärtämisestä, osittain uudesta lainsäädännöstä.

Isä kieltämättä kirjoitti toista tuhatta sivua ja pysyi aikataulussaan. Hänelle se oli helppoa, koska hänestä oli itsestään selvää käydä iltauutisten jälkeen kirjoittamass tunti ja tarkistuttaa asioita asiantuntevilla tuttavilla, joita riitti.

Sellainen lainopillinen kirja elää muutaman vuoden kuin Heinosen ja muiden Rikosoikeus eli rikoslain kommentaari. Kyllä seki vanhenee eri nurkistaan, mutta joitakin vuosia se on hyvin käyttökelpoinen rikosoikeuden tunnetusti ongelmallisten lauseiden selvittämisessä.

Kymmenkunta vuotta sitte Lakimiesyhdistys julkaisi ison sarjan nimellä Enchyclopaedia Iuridica Fennica. Se oli systemaattisesti koottu yleisesitys ja seki vanheni käsiin. Kirjoitin siihen joitakin juttuja.

Kaukana enneisyydessä ovat tietosanakirjat. Kirjoitin Otavan Suureen Ensyklopediaan ja sitä ennen Fokus-nimiseen tietosanakirjaan jokseenkin kaikki oikeudelliset artikkelit. Niillä ei ole enää mitään merkitystä, kuten ei kirjallakaan.

Kun nyt raksi kirjojani, joista osa päätyy suoraan roskikseen, en näe mitään johdonkukaisuutta kirjan iän ja arvon välillä. Jotkut viisikymmentä ja sata vuotta vanhat nitee ovat rakkaita aarteita. Monet muutaman vuoden ikäiset teokset - etenkin tietotekniikkaa koskevat - ovat muuttuneet tyystin sisällyksettömiksi.

Mutta asia ei ole yksinkertainen. Ei se niin ole, että tulviva informaatio hukuttaa vanhemman informaation alleen.

Teimme radioon (Aristoteleen kantapää) pienen pätkän Snellmanista, jonka syntymästä on tänä vuonna 200 vuotta, ja keskustelukumppanini Savolainen sai minut ensi kertaa ymmärtämään, miksi Snellmanin koottuja teoksia on julkaistava.

Vastaus on ällistyttävä - ei meillä ole mitään tietoa Snellmanin tuotannosta, hänen ajattelunsa kehittymisestä eikä muuttumisesta. Varhaisemmat julkaisut ovat aikakausien mukaan muodistettuja niin kuin Paasikiven ja Kekkosen puheet.

Tieteellinen editio antaa mahdollisuuden uskottavien johtopäätösten tekemiseen.

Arkistomme ovat täynnä tavaraa, jota kukaan ei tunne. Sellaiset tekijät kuin Aleksis Kivi ja Eino Leino ovat todellisuudessa järjestämättä, vaikka erilaisia "koottuja teoksia" on julkaistu.

Jos oletamme, että suurina pidetyt kirjoittajat ovat olleet muita parempia ajatelijoita, tämä on aikamoinen epäkohta.

Johtopäätös on siis, että emme elä liiallisen vaan liian vähän informaation maailmassa.

Snellmanin kootut teokset löytyvät verkosta suomeksi:

http://www.snellman200.fi/kootut_teokset/fi.jsp

Rakkausrunot on suomentanut Liisa Ryömä.

Tämä taitaaki olla niin mielenkiintoinen herra tämä Johan Vilhelm, etteivät toisten yhteevedot hänen teoistaan ja ajatuksistaan ihan riitä.

18. joulukuuta 2006

Jäsenkirjan lisälehti

Partiotoiminta pääsi sitten unohtumaan, kun kiinnostui tupakista, viinasta ja villeistä naisista.

Tupakkia opittiin polttamaan. Viinaa ei saanut, vaikka kerran me yhden Reijon kanssa silti hankimme pullon. Päähän meni ja ylös tuli.

Mahdolliset villit naiset kiersivät meidät kaukaa.

Sen sijaan jouduttiin erilaisiin suljettuihin laitoksiin, kuten armeijaan ja yliopistoon.

Mutta lauantaina meillä oli vartion kokous.

Paikkakunnalla - Kauhavalla siis - kuuluu pidetyn jokin tilaisuus partiopoikalippukuntamme perustamisen muistoksi. Kuten hyvä tapa vaatii, perustajia ei kutsuttu ja joku siihen toimeen halukas henkilö ilmoittautui perustajaksi.

Todellisuudessa se meni niin, että lippukuntamme oli aikoinaan ollut olemassa ja nukahtanut. Perustimme sen uudelleen yhden Antilan Riston kanssa, ja toiminta oli hyvin vilkasta tuollaiset viisi - kymmenen vuotta. Oli Lapin erävaellusta, parikin leiriä, menestystä partiotaitokilpailussa, vaeltajia ja kolkkapoikia, ties mitä. Merkkejä suoritettiin ja sähkötettiin.

Asiassa oli se kertomisen arvoinen yksityiskohta, että olin 11-vuotias ja Risto oli täyttänyt 12. Lippukunnan johtajaa ei ollut, koska lupautunut henkilö otti ja kuoli liikenneonnettomuudessa. Isäni sitten joidenkin kuukausien kuluttua lupautui tehtävään, vaikka ei ollut itse koskaan kulunut partioon, vaan retkeili ennen sotia NMKY:n merkeissä ja sotien jälkeen ihan itse.

Ehkä emme tulleet maininneeksi partiopiirin ja järjestön viskaaleille ikäämme. Mutta toiminta alkoi.

Topparin Jussin tallella olevassa virallisessa jäsenkirjassa, johon oli sitten myöhemmin kertynyt epätavallinen määrä merkintöjä, lukee että 2.6.1956 vartiossamme olivat mainittujen lisäksi Haapsaaren Rami, Hämäläisen Risto sekä lauantaina paikalla olleet Sakari Isosomppi ja Tero Aspola. Elon Hannu ei käytännössä jaksanut oikein innostua toiminnasta.

Sakarin olin tavannut tässä välivuosina kerran, runsas vuosi sitten, Topparia ja Aspolaa en vuoden 1963 jälkeen kertaakaan.

Luokkakokous-oireyhtymä oli helppo välttää, koska kukaan ei makeillut lapsuuden ystävyydestä eikä esitellyt myöhempiä saavutuksia ja epäonnistumisia, kerännyt aplodeja tai tarjoillut niitä.

Maailmassa on monia muita yhdistäviä tekijöitä kuin poikavuosien puuhat - näistä kavereista kaksi esimerkiksi oli ilmavoimissa, samoin kuin isäni, ja sellainen asia näyttää antavan syyn kokoontua ja pitää yhteyttä. Opiskelutoveruus saattaa yhdistää pitkään. Entiset duunikaverit pysyvät erikoisasemassa. Sellikavereita minulla ei ole, mutta olen kuullut, että sellaisestakin syntyy joskus pysyvä liittosuhde.

Sotakaveruus eli aseveljeys oli nuoruuteni päivinä usein käytetty perustelu ryypyn mankumiseen toisen pullosta, ja mitä vähemmän veljeyttä oli, sitä hanakammin siihen vedottiin.

Hiekkalaatikkokavereita minulla ei ole, koska hiekkalaatikkoa ei ollut vielä keksitty, kun olin lapsi. Hiekkakasalla kyllä leikin yhden pojan kanssa, joka on tukehtunut viinaan jo kauan sitten.

Tämän muistelman sisältöjä on kaksi.

Ikätoverini naureskelivat parhansa mukaan partiolaisia, ja muistan ainakin yhden Orvokki-tyyppisen pilkkalaulun. Se oli osuva. Partiotoiminta ei ollut 1950-luvulla poliittista muutoin kuin että kaikkein valveutuneimmat äskoledeffarit ja kommunistit katsoivat sen porvarien hörhötykseksi ja kielsivät poikiaan tulemasta mukaan.

Arvio saattoi olla oikeakin, koska johtotehtävissä oli jokin määrä elämässä pettyneitä aliupseereita ja huonompia suojeluskuntamiehiä. Omina partiovuosinani nämä katosivat ja sijaan tuli aika hienoa väkeä, joka oivaltanut nuorison kanssa työskentelyn vuosikymmeniä ennen kuin vallitseva mielipide hoksasi asian. Ihailin hurjasti Piilikankaan Amia, jonka siviiliammatti taisi olla palomies. Hänen johtamisensa oli sellaista, että hän näytti tekemällä edellä kaikenlaisia vaikeita ja mielenkiintoisia asioita. Luullakseni edellä mainittu Jussi, joka toimi pitkään kovan tason kouluttajana Gillwell-kursseilla ja muilla, toimi juuri saman mallin mukaan. Tehdään edellä eikä puhuta paljon.

Partiotoiminnan ihanteita on kuvailtu naurettaviksi. Ehkä ne nyt ovatkin hiukan hupsuja, mutta ei "toisten auttaminen" aivan huonoimpia iskulauseita ole.

Se varsinainen ajatus, joka tulee tavan mukaan tekstin lopussa, on johtamistaitoa koskeva.

Partiotoiminta todella onnistuu delegoinnin ajatuksella. Pojat johtavat poikia (ja tytöt tyttöjä). Ajatus on täysin edesvastuuton - keskenkasvuisia yöksi metsään tai merelle ilman peräänkatsojaa. Mutta se toimii.

Muistimme lauantaisten kavereitten kanssa useitakin omituisia yöretkiä. Mentiin melkein kirjaimellisesti johonkin helvetin kuuseen ja istuttiin ihmettelemässä, että mitähän täällä pitäisi tehdä tai kokea. Mikä on toiminnan sisältö ja tarkoitus?

Kyllä se siitä valkeni, kun maalaispojan vaisto kertoi meille, että erilaiset loitsut ja menot olivat varsin tarpeettomia, mutta silti harmittomia.

Jälkikäteen arvioiden tuo paljon väärin käytetty "verkostoituminen" oli päällimmäinen elämys. Toiset ovat samanlaisia ja viisi poikaa yhdessä saa aikaan selvästi enemmän kuin viisi poikaa erikseen.

Tilaisuus on siis oppia tiettyä vastuun ottamista. Se on tärkeä oppi.

Tässä kirjoituksessa sivuutin tytöt. Kunhan mainitsen, että muistan hyvin, kun isäni oli junailemassa poikien ja tyttöjen järjestöjen ja omaisuuden yhdistämisen ja yhteiset leirit ja retket alkoivat. Sitä pidettiin varmana merkkinä maailmanlopusta. Arvio oli virheellinen.

17. joulukuuta 2006

BWV 91 Gelober seist du, Jesu Christ

Kantaatti 91, "Kiitetty olkoon Jeesus Kristus", ensimmäisen joulupäivän tekstiin (Luuk 2: 1-14):

1. Mutta niinä päivinä tapahtui, että käsky kävi ulos keisrilta Augustukselta, että kaikki maailma piti verolliseksi laskettaman.

2. Ja tämä veron-laskemus oli ensimmäinen, joka tapahtui silloin, kun Kyrenius oli maaherra Syriassa.

3. Ja kukin meni kaupunkiinsa antamaan itsiänsä arvattaa.

4. Niin myös Joseph Galileasta, Natsaretin kaupungista, meni ylös Juudeaan, Davidin kaupunkiin, joka kutsutaan Betlehem, (sillä hän oli Davidin huoneesta ja suvusta)

5. Antamaan itsiänsä arvattaa, Marian, kihlatun emäntänsä kanssa, joka raskas oli.

6. Niin tapahtui heidän siellä ollessaan , että hänen synnyttämisensä päivät tulivat täytetyksi,

7. Ja hän synnytti pojan, esikoisensa, ja kapaloitsi hänen ja pani seimeen, ettei heillä ollut siaa majassa.

8. Ja paimenet valvoivat siinä paikkakunnassa ja vartioitsivat yöllä laumaansa.

9. Ja katso, Herran enkeli seisoi heidän tykönänsä ja Herran kirkkaus ympäri valaitsi heitä, ja he suuresti peljästyivät.

10. Ja enkeli sanoi heille: älkäät peljätkö! sillä katso, minä ilmoitan teille suuren ilon, joka on tuleva kaikelle kansalle:

11. Teille on tänäpäivänä syntynyt vapahtaja, joka on Kristus, Herra, Davidin kaupungissa.

12. Ja tämä on teille merkiksi: te löydätte lapsen kapaloituna makaavan seimessä.

13. Ja kohta oli enkelin kanssa suuri taivaalisen sotaväen joukko, jotka kiittivät Jumalaa ja sanoivat:

14. Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto!


Tämä kantaatti ei ole edes tunnetuimmasta päästä. Jouluna soi tietenkin jouluoratorio. Se on rakenteeltaan hiukan ongelmallinen sarja yhteen liittyviä kantaatteja, joista ensimmäinen on uusiokäytössä - maallinen vastine toisille sanoilla liittyy erään kuningattaren syntymäpäivän viettoon.

Jos yksi kantaatti pitäisi nimetä unohtumattomaksi joululahjaksi, niin tämä BWV 91 olisi kerman kermaa. Sen kolmas osa ja etenkin sopraanon ja alton duetto (nro 5) "Die Armut, so Gott afu sich nimmt" on toistaiseksi löytämistään odottava korkeimman kansainvälisen tason hitti.

Aion ehdottaa, että tieliikennelakiin ja rikoslakiin lisättäisiin säännös, joka kieltäisi kuuntelemasta tätä duettoa liikenteessä. Se on paljon vaarallisempaa kuin esimerkiksi matkapuhelimen käyttäminen. Tietysti ja tottakai se irrottaa kuljettajan ja matkustajien huomion liikenteestä ja muusta maailmasta. Lisäksi se on omiaan aiheuttamaan pakkoliikkeitä sekä itkuisuus- ja vapinakohtauksia. Vaikutus jatkuu kolmatta vuorokautta, jonka jälkeen hiljan addiktoitunut haluaa samaa uudestaan ja uudestaan.

Siten kantaatti numero 91 olisi lisättävä myös päihdyttävien aineiden listaan ja määrättävä apteekkitavaraksi.

Kantaatin vähämaineisuuden syy on ilmeinen. Se on raivoisan vaikea laulajille, kuorolle ja soittajille. Kromatiikka vaatii korvaa, jollainen on käynyt nykyisen (1700-luvulta käytössä olleen) viritysjärjestelmän aikana harvinaiseksi. Tunnustan etten ole nähnyt partituuria, mutta luulen, että tässä sävellyksessä esiintyvät erikseen Dis ja Es. Harmonia on samaa lajia kuin toisessa joulunajan kantaatissa (Unser Mund sei voll Lachens) eli dominantin dominantti, joka tietyisti onkin joulun idea.

Tiedän ettei suuresti kunnioittaminen tiedemies, biologi Dawkins tunne Bachia eikä Kierkegaardia. Hänen tämän vuoden kirjansa "The God Delusion". Hän hahmottelee tässä samoin kuin edellisissä kirjoissaan tieteellistä ateismia.

Ateismi on luonnollisesti ainoa tieteellinen lähestymistapa, koska uskonto on hullutusta.

Ehkä Dawkins ei kiinnostuisi Kierkegardista eikä Dostojevskista, koska uskon hyppy on niin helppo käsittää järjen tuomioksi ja askeleeksi mielettömyyteen.

Bach on säveltänyt tämän teologian useaan kirjaan. Hänen hyppy-motiivinsa ei ole samanlainen kuin Tom ja Jerry (fiuuh - bang), vaan hypähteleviä askeleita, jota pyrkivät irti painovoimasta. Tämän kantaatin duetto ja oikeastaan myös aloittava sinfonia ja lopettava koraali käyttävät tätä etäisesti polkkaa muistuttavaa pisteellistä rytmiä, joka tuo mieleen melkein painottoman pikkutytön perhosenkeveän hypähtelyn.

"Leap of Faith", kuten Google ilmaisee asian internetin aikakaudella on muun muassa "Pelko ja ahdistus" -teoksen (Frygt og bæven) ytimiä ja aivan selvästi länsimaisen kirjallisuuden ja kaiken kirjallisuuden syvällisimpiä esityksiä. Sitäkään en tiedä, oli Dostojevski "Karamazovissa" suoraan tai välillisesti selvillä edeltäjänsä työstä, mutta ajatus on sama.

Eli: todisteet ja perustelut eivät voi johtaa uskoon. Usko on epätieteellistä, koska se ei ole osoitettavissa vääräksi eikä oikeaksi. Aina kun Bach kohtaa tekstissä sanan "trotz", hän riehaantuu. "Siitä huolimatta että." Uskon on "trotz" eli englanniksi "despite of".

Väärä ja lattea tulkinta sanoo, että järjestä ja silmien todistuksesta huolimatta. Kierkegaard sanoo että ahdistuksesta huolimatta.

Totuuden vastakohta ei ole valhe tai väärä tieto. Totuuden vastakohta on synti. Synti ja siihen liittyvä ahdistus, suru ja syyllisyys ovat vankila eli maailma, josta pääsee vain hyppäämällä. Uskonnolliset järjestelmät ja määrätietoinen hartauden harjoittaminen luostarissa tai Fifth Avenuen kirkossa, jossa Gardinerin kantaattilevytys on äänitetty, eivät auta.

Kuvitan tätä vaikeaa asiaa esimerkillä, joka ei ole jouluinen eikä kaunis. Nykyisin tutummalla kielellä ilmaistuna hyppy, Leap of Faith, olisi ehkä "päätöksenteko", ja usein vielä äkillinen. Päätöksenteko saa kernaasti perustua järkeen ja tosiasioihin, mutta se ei ole palautettavissa pelkästään niihin, koska se on henkilökohtainen valinta.

Esimerkkini päätöksenteosta ja hypystä on hirttäytyminen. Valinta on henkilökohtainen ja subjektiivinen eikä jäännöksettömästi järjen valtakuntaan kuuluva. Hirttäytyessä aivorunko eli geneettinen perimä yrittää puuttua peliin eli vastustaa raivokkaasti. Päätöksenteko on siis ristiriitaista.

Tämä o kierkegaardilainen esimerkki. Toinen olisi hirttäytymättä jättäminen. Murha ei ole esiemrkki - siihen saattaa päätyä pelkän moraalisen kyvyttömyyden tietä päätelemällä eli siis Raskolnikovin tapaan.

Jos nämä esimerkit tuntuvat hurjilta tai etäisiltä, lapsen kuolema on ehkä tunnistettava tilanne. Siinä ei arkijärki kovin paljon auta, eikä liioin uskonnollinen haaveilu syvästi epäraamatullisine ajatuksineen taivaasta pilvenpäällisenä maailmana, johon pieni vainaja on muka siirtynyt.

Vielä helpompi esimerkki on monille avioero. Mitä kiivaammin ihminen julistaa toisen syyllisyyttä, sitä epäuskottavammalta hän kuulostaa.

Bachin kantaattimaailmasta ja Kierkegaardilta tule siis Richard Dawkinsille sellaisia terveisiä, ettei meitä oikeastaan kiinnosta, uskooko Dawkins Jumalaan (ei usko), vaan uskooko Jumala Dawkinsiin.

16. joulukuuta 2006

Ikäkulu juttu

&&,tänään maanantaina, hs, ku,x,x,02-09-96 jkmpp. kolumni

Jukka Kemppinen

TÄNÄÄN MAANANTAINA

MAAILMA TYNNYRIKSI KÄSITETTYNÄ JA MUITA ESSEITÄ

ERNO PAASILINNAN muistelmateos Tähänastisen elämäni kirjaimet aiheutti minulle mielenvireen, vaikka osasin varoa. Sen parempaa tekstiä kuin kirjan alkujakso en muista tällä kielellä kirjoitetun vuosikymmeneen enkä kahteen.

PÄIVÄKIRJA on hyvä muoto kirjalle, jossa tekstiä rakennetaan omista kokemuksista. Valitettavasti muoto murenee monesti pikkuasioiksi: 02.9.1996. Menin aamulla kylpyhuoneeseen ja totesin peilistä, että minulla on edelleen nököhampaat. Kuka käsittäisi kärsimykseni määrän?

Omelämäkerta puolestaan muuttuu puoliväkisin näköispatsaaksi, jossa ei ole liikettä eikä vapinaa. Paasilinnakaan ei ole välttänyt tätä kaikin kohdin, varsinkaan ei siellä, missä hän on lipsahtanut itsensä ja tuotantonsa tuomariksi. Jotta voisi ottaa itsestään kuvan, kameralle tarvitaan jalusta, ja kun on jalusta, ei ole enää liikkuvuutta.

MONIN KOHDIN Paasilinna on ollut käsittämättömän oikeassa melkein yksin ja ainoana aikana, jolloin oikeassa oleminen ei ollut muotia eikä edes sallittua. Hänellä on syytä ylpeyteen. Hän ei kaikin kohdin peitä sitä, eikä ole syytäkään.

Toisaalta tekee mieli sanoa ilkeästi sanomisen mestarista: kun hän kirjoittaa satiirista, häneltä jää mainitsematta, että satiirikon keskeinen luonteenpiirre on huumorintajun puute. Kaikkein parhaat satiirikot ovat olleet ihmisinä puolivauhkoja tosikkoja. Uskomatonta mutta totta.

Ja huumorintajun puute tekee ihmisestä syvän romantikon, sellaisen kuin Pentti Haanpää, Veikko Huovinen ja Erno Paasilinna.

HAKUTEOS kertoo muun muassa: romantiikan keskeinen pyrkimys on luoda uusia ajattelutapoja ja muotoja. Sen ihmiskäsitykseen kuuluvat mystisyys ja tunteellisuus sekä luonnonläheisyys.

Romantiikka oli kapinaliike, joka halusi romuttaa vanhat arvot ja auktoriteetit, yksilö nostettiin korkeimmaksi auktoriteetiksi ja runoilija (taiteilija) neroksi. Ominaista oli myös pyrkimys sielullisten ilmiöiden korostamiseen ja kiinnostus kansaan, kansanperinteeseen ja historiaan.

HUMORISTIT niin kuin Rabelais ja Kivi eroavat satiirikoisa ja romantikoista siinä, että he pitävät ihmisistä eivätkä pelkää ihmisiä. Hauskuttajat taas useinkin pelkäävät ihmisiä aivan hirveästi, koska he epäilevät, että elleivät he lohko sukkeluuksia taukoamatta, joku antaa heille turpaan.

Suomessa, jossa huumorintaju on kortilla, Kiveä esitetään polemiikkina tai satiirina niin ettei kukaan pääse näkemään, miten lahjakas poika Nummisuutarin Esko on, vaikka hänen isänsä onkin impotentti.

Sääli ihmistä.

PAASILINNAN kirjan loppujakso on yhtä hyvä kuin alku. Siinäkin hän kertoo surustaan ja koettelemuksistaan. Maailma on jälleen tynnyrin muotoinen.

Ihailen ja arvostan tätä kirjailijaa ja hänen kirjojaan. Toisille lukijoille haluan kuitenkin mainita, että vallan, vallankäytön ja sen koneistojen johdonmukaisen jyrkkä kieltäminen on asenne, joka perustunee aivan oikeaan näkemiseen, mutta siinä on vika, se kieltää ja tuomitsee myös elämän. Hulluttelun lisäksi pidän parempana hullutusta, kuten esimerkiksi uskontoa.

Ernolle henkilökohtaisesti, jos satut lukemaan, muistoksi raamatunlause, Psalmi 2, jae 4: "Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa."

= = =

Tänään 16.12.2006:

Minun piti kirjoittaa tänään pari sanaa Huovisesta, mutta sitten katsoin koneestani, olisinko kirjoittanut hänestä joskus Helsingin Sanomiin. Tämä näkyy ilmestyneen viikon - kahden sisällä muistelman julkaisemisesta.

Sitten minulle tuli tarve siirtää sanolehtikirjoitus sellaisenaan blogiin, kun se nyt kerran on kymmenen vuoden takainen.

Vertaan sitten.

Hiukan epäilen arvaavani vertauksen tuloksen.

15. joulukuuta 2006

Hakuja

Ville lähetti linkin. Google uusi patenttihaku www.google.com/patents/ löysi muun muassa hakusanoilla "Aimo Lahti" Suomi-konepistoolin amerikkalaisen patenttikirjan 1930-luvulta, ja myös haku "Abloy" tuotti kiinnostavia tuloksia.

Mukana on patenttikirjoja yli sadan vuoden ajalta. Vanha suosikkini Safety Razor eli partahöylä on vuoden 1904 asussaan.

Mutta patenttijärjestelmän tilan takia järkevien hakujen ja löytöjen tekeminen on yhtä vaikeaa kuin ennenkin. Selaamiseksi menee ja selaajan on osattava ja ymmärrettävä hyvin paljon, että osaa älyttömästi aikaa käyttäen vertailla keksintöjä.

Risto Sarvas väittelee tänään, digitaalisten näppäilykuvien metadatasta. Hän teki aikoinaan diplomityön softapatenteista Shosta Suloselle ja minulle. Hänen ja juristi Aura Soinisen havainto lukuisista etenkin eurooppalaisista softapatenteista oli sama: mitään tiettyä järkeä ja linjaa ei löydy, eikä yhtenäisyyttä edes termien käytön tasolla.

Riston väitöstyötä ohjasi Turpeisen Marko, joka on tällä hetkellä kuninkaallinen tekniikan professori ja HIITin erään porukan vetäjä. HIITin tutkijoita tulee tänä vuonna väitelleeksi seitsemän. Ensi vuonna tulee enemmän.

Näillä kavereilla on tohtorin koulutuksen mukainen paikka valmiiksi. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten palkkauskin on mennyt sellaiseksi, että nykyisin on kertakaikkiaan suoritettava tutkinnot, jotta saisi varmasti työn mukaisen palkan. Se on tietenkin epäkohta mutta samalla tosiasia.

Ehkä kerron, ehkä en, mitä Kaliforniassa ilmeni; pojat tulivat juuri Berkeleystä ja Stanfordista. Martti kehui vielä käyvänsä Kiinassa ennen joulua. Qinjuan kanssa on ollut yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Sen verran voisi raottaa keskeneräisten asioiden arkkua, että emme me ainakaan toistaiseksi ole tutkimustoiminnassa rumpalipojan asemassa erittäin suurten kansainvälisten kanssa.

Googlesta vielä joitakin asioita. Google Desktopia olen eri yhteyksissä harmitellut, koska se on altis reistailemaan. Sitten taas toisaalta esimerkiksi blogin kirjoittajalle se on aikamoinen apuneuvo. Itse aikaisemmin käsitellyt asiat sekä niihin liittyneet verkkosivut ja vielä sähköpostit löytää myöhemminkin. Kuten Google yleensä, tässäkin interface on etevä - löydettyjen asiakirjojen pienet kuvat nopeuttavat merkittävästi ja lisäävät käytettävyyttä.

Googlesta rohkenisin antaa sen neuvon, että kannattaisi käydä rauhassa läpi helppi tai jokin monista Googlen käyttöoppaista. Sieltä löytyy heti paikalla joukko käytännön työskentelyä helpottavia konsteja. Lisäksi tulee tietoa uusista erikoisuuksista, joista minua huvittaa erikoisesti Google Sets. Kun kirjoittaa ruutuihin esimerkiksi John Wayne ja Randolph Scott, haku ehdottaa kolmekymmentä muuta samaan "sarjaan" kuuluvaa, ja pikku kokeilujen mukaan yllättävän järkevästi. Jos kirjoittaa setin alkuun kolme amerikkalaista runoilijaa (Wallace Stevens, Ezra Pound, T.S. Eliot), lista antaa linkkeinä kolmetoista muuta amerikkalaista runoilijaa. Barbie ja Lego antaa 28 linkkiä keskeisiin leluihin.

Sets näyttäisi olevan oikeasti käyttökelpoinen tällaisessa: kirjoita Ibsen, Strindberg. Tuloksena ei olekaan lisää skandinaavisia näytelmäkirjailijoita, koska Google ei heitä noteeraa, mutta sitä vastoin silmille tulee mitä kiinnostavin tanskalainen kirjastosaitti "The Breakthrough of the Modern" ja useita katsauksia Skandinavian kirjallisuudesta ja taiteesta.

Aleksis Kivi ja Eino Leino vetävät perässään Mika Waltarin ja Tove Jansonin sekä käsitettävästi Aino Kallaksen - jonka tuotantoa on vanhastaan englanniksi.

Froogle on tietenkin mainio, koska siinä on kuvat. Haku suomen sanalla "Puukko" tuottaa ihan järkevän tuloksen - tuttavani Elja Puukko, joka on levyttänyt kantaatteja ja yksinlauluja, on tottunut siihen, että hänet listataan teräaseiden joukkoon. Ihmekö tuo. Terävä kaveri.

Päivän nimi on sivuutettu vähän itsestäänselvyytenä - Tuomioja sai siis Tieto-Finlandian.

Aika mykistävä suoritus. Muistaakseni hän jutteli jo aikoja sitten, että tämä isoäiti Hella Wuolijokea koskeva tutkimushanke on tavalla tai toisella ollut vireillä kauemmankin, mutta kyllä tutkimuksen ruttaaminen kirjaksi on aina hirmuinen työ. Nyt työn on tehnyt istuva ulkoministeri. Tähänastisen tutustumisen perusteella voi vain yhtyä asiantuntevan valitsijan (Raimo Väyrynen) lausumaan. Työ on tehty huolella ja hyvin ja kirjoittajan poikkeuksellinen poliittinen asiantuntemus tulee tutkimuksessa käyttöön.

Muita tutkijoita ajatellen kiittäisin erikseen Tuomiojaa tekstin tietystä hohdottomuudesta. Meillä on niin paljon tutkijoita, joiden tekstissä ei muuta olekaan kuin kiillettä, joka sekin on keinotekoista.

Hella Wuolijoki on tutkimusaiheena erikoisen hankala, koska hän oli aika kova valehtelemaan. Tutkija ei voi suoraan luottaa mihinkään, vaan joutuu käyttämään nimenomaan tutkimuksen välineitä eli hakemaan ensijaislähteitä, rhmittämään, vertaamaan ja arvioimaan.

Juuri tällä kohdin moni tutkimus ontuu. Graduksi ainakin minulle riittää kompilaatio eli yhdistelmä aikaisemmin tunnetusta; väitöskirja edellyttää vähän omaakin panosta. Mutta ennen kaikkea tutkijan on antauduttava keskusteluun lähteittensä kanssa - samassa hengessä kuin kirjoittajan lukijoitten kanssa.

14. joulukuuta 2006

Ilmastonmuutos

Eilinenkin televisiokeskustelu ilmastonmuutoksesta oli huono ja pelottava.

Nyt oli saatu mukaan geologi, joka piti ihmisen haitallisten toimien vaikutusta lämpenemiseen ja siis mannerjään ja ikiroudan sulamiseen vähäpätöisenä. Kysymys olisi elpymisestä keskiajan "pikku jääkauden" jälkeen.

Ilmatieteen laitos edusti tutkijoiden enemmistön kantaa. Lämpeneminen on kauhistuttava vaara ja johtuu ihmisen toiminnasta.

Mukana oli mm. myös vihreiden edustaja, jonka esitystapa toi katsojan mieleen eduskuntavaalien lähestymisen.

Kiinnitin huomioni siihen, että nyt ei saa enää epäillä Yhdysvaltain, Euroopan ja etenkin Pohjoismaiden suurta syyllisyyttä uhkaavaan katastrofiin.

Yksi syy tämänkin blogin kirjoittamiseen on halu huomauttaa kuuluvasta keskustelusta. Jälleen halutaan äänestää totuudesta. Ennen maailmassa määrättiin, mikä on totuus. Nyt enemmistö päättää, mitä on totena pidettävä.

Olen kasvanut sellaiseen ajattelutapaan, että tosiasiat eli faktat ratkaisevat. Olen tottunut siihen, että tosiasian tunnistaminen on vaikeaa ja aiheuttaa riitoja.

Esimerkki. Muuan mies tuli Saksassa, että juutalaiset on tapettava, koska he ovat tehneet niin paljon pahaa. Wannseen kokouksessa sovittiin sitten "lopullisesta ratkaisusta".

Tässä kirjoituksessa tänään sivuutan tuon mielipiteen todenpitoisuuden sanomalla että syyllisen "löytäminen" jostain suuremmasta joukosta herättää heti epäilyjä.

Esitän esimerkin siksi, että Nürnbergin lakeja säädettäessä natsimieliset lainsäätäjät ja sitten tuomarit joutuivat vaikeuksiin pohtiessaan, kuka sitten on juutalainen. Tietty määritelmä saatiin - kahdeksasosa perimää. Mutta jo 1930-luvulta löytyy mainintoja, joista huomaa, että pyöveleitäkin askarrutti "veren" ja kulttuurin ero.

Puoli vuosisataa sitten luin varmaan Valituista Paloista tarinan, jonka nimi oli "Pisara vierasta verta". Siinä oli puhe "valkoihoisista neekereistä". Rotusyrjinnän kannattajilla oli ongelmia päättää, ketä kaikkia oli syrjittävä. Tuossa tarinassa päähenkilöt näyttivät valkoihoisilta, mutta totuus oli toinen. (Luultavasti näin myös Werkerin elokuvan "Lost Boundaries" 1949. - Se pyöri Suomessa.)

Meillä on Suomessakin kokemuksia tästä. Ruotsi oli yksi johtavia rodunjalostusmaita toisen maailmansodan päättymiseen asti, ja siellä esitettiin jokin määrä ajatuksia suomalaisten rodullisesta huonommuudesta. Vuoden 1918 tapahtumien yhteydessä muuankin ammuttavaksi ajateltu henkilö pelasti henkensä puhumalla ruotsia. Teloitusporukka innostui, että tämä mies ei voi olla punikki, koska hän puhuu tai ainakin osaa ruotsia.

Kjell Westö on osoittanut romaanissaan aivan oikein, ettei sääntö ollut kovin yleinen; Sipoon punakaarti ja Kirkkonummen vahvat punaiset joukot todistivat toista.

Ilmastoasiassa joko muutos on ihmisen työtä tai se ei ole tai se johtuu ihmisistä ja jostain muusta tai se johtuu useista syistä tai ilmastonmuutosta ei ole tapahtunut.

Tässäkin asiassa kuten yleensä kannatan itse vouhottamista.

En usko sellaiseen asiaan kuin "tieteellinen maailmankatsomus" enkä oikein usko tosiasioihin perustuviin arvioihin. Viimeksi toissa iltana luin palkinnon saaneen kirjoituksen, jossa amerikkalainen toimittaja todistele, että kaikkien luonnontieteilijöiden pitäisi erota kirkosta ja ilmoittaa selvästi hylkäävänsä uskon Jumalaan. Ihan perusteltu ajatus. Ei kuitenkaan riittävän perusteltu. Eikä johtane muuhun kuin tunnustuspalkintoon ja arvostukseen. Joka varmaan oli kirjoittajan tavoitekin.

Kun realisosialismi kaatui, päätin että jossain vaiheessa ajattelen asiaa. Olen nyt ajatellut asiaa. Viehättävä ja helposti omaksuttava tulkinta suurista asioista on todennäköisesti väärä. "Occamin partaveitsi" on analyysin ase, mutta ei synteesin. Todennäköinen totuus isoista asioista on usein arkinen, harmaa ja mutkikas.

Eikö näyttö ilmaston lämpenemisestä sitten ole riittävä? Oikeastaan ei. En liitä tähän käyriä enkä mene keskusteluun, koska asiantuntemukseni ei riitä. Viimeksi kuluneiden tuhannen, kahden tuhannen tai kymmenen tuhannen vuoden ilmaston, etenkin keskilämpötilan vaihtelut ovat olleet rajumpia kuin yleensä luullaan. Korkeakulttuurien historia ja ihmislajin historia liittyy tiiviisti ilmaston historiaan.

Tällä kohdin yleissivistys ei riitä, koska uutta tutkimustietoa on tullut niin paljon ja niin äskettäin. Jopa tieto mannerlaattojen liikkeistä (plate tectonics) tuli yliopiston kurssikirjoihin vastan 1970-luvulla ja koulukirjoihin myöhemmin. Jääkausien aika eli viimeiset sata tuhatta vuotta plus liittyy tähänkin - Välimeren muodostuminen sitoi valtamerten suolaa, joka lisäsi jättymistä.

Kylmät kaudet ovat olleet niin rajuja, että mielellään toistellun tiedon mukaan ihminen, siis nykyisen kaltainen, oli muutamia kymmeniä tuhansia vuosia sitten vaarassa kuolla sukupuuttoon, koska maapallon kokonaisväkiluku oli supistunut kymmeneen tuhanteen tai pariinkymmeneen tuhanteen - alle kymmenenteen osaan aikaisemmasta.

Emme myöskään ihan tiedä, mihin joutui Neanderthal-serkku, joka oli aivoiltaan samaa sarjaa kuin me, ja fysiikaltaan parempi eli ainakin rotevampi, luultavasti käytti jonkinlaista kieltä ja hallitsi suvereenisti symbolit, ja kunnioitti kuolleita.

Jos neanderthaleita olisi tarjolla, jääkiekkoliigan miehitys (ja johto) olisi sillä ratkaistu.

Ilmaston historian tutkiminen on niin uusi asia, että olen itse lukenut ensimmäisen tähän asiaan paneutuneen tutkimuksen, jonka julkaisi "Montaillousta" kuuluisa Emmanuel Le Roy Ladurie joitakin vuosikymmeniä sitten, jolloin lähtökohtana olivat vielä alppijäätiköt - niiden jopa piirroksista havaittava muuttuminen.

Nyt asiasta on jopa erinomaisia yhteenvetoja, kuten William James Burroughs, Climate and Change in Prehistory: the End of the Reign of Chaos, (Cambrdige, 2005).

Sen sijaan että keskustellaan televisiossa, joka on huono keskustelupaikka, liialla kiireellä eli alle puolessa tunnissa, väärästä kysymyksestä, voisi tehdä jotain.

"Mikä aiheutti" on väärä kysymys julkiseen keskusteluun. Sekään ei ole aivan varmaa, että hirmuliskojen ja muiden matelijoiden joukkotuhoutumisen aiheutti suuri Jukatanin metoriitti - vaikka aika varmaa se on. Emme ole aivan varmoja siitä, mikä aiheutti ensimmäisen maailmansodan eli miten luultavasti tosia selityksiä on painotettavas toisiinsa nähden.

Julkisen keskustelun aihe on: näyttää pahalta - mitä voimme tehdä.

Luultavasti voimme tehdä paljon. Luultavasti on kova kiire. Yleisellä mielipiteellä on joukko ylpeitä saavutuksia, joista minun elämänaikanani kahden suurvallan ydinsodan välttäminen oli hämmästyttävin.

Sama tilanne kuin sairauksissa. Tiedämme aika vähän syöpäsairauksien syistä mutta tiedämme suunnilleen, mikä auttaa, esimerkiksi karsinogeenien vähentäminen, esimerkiksi tupakan.

Keskustelua on käytävä. On kirjoitettava blogeja. Se ajatus, että tämä on jotenkin teollisuusmaiden ja etenkin Ruotsin asia, on osoitettava lapsekkaaksi. Kiinan ja Intian ympäristöuhka on erittäin vakava, eikä palokuntaa saa pysäyttää miettimään tulipalon aiheuttajaa kesken sammutustyön. Poliisi selvittää.

Ympäristöuhka numero yksi on Yhdysvallat. Siten on syytä lähteä siitä arvauksesta, että asiaa hämmentävät ja toimenpiteitä viivyttävät perustelut ovat peräisin Yhdysvalloista.

On aina paikallaan katsoa, kuka puhuu. Muistan senkin ajan, kun metsäteollisuutemme piti outona ja tuhoisana sellaista ajatusta, ettei edes lipeävesiä saisi laskea sellaisinaan Päijänteeseen ja Saimaaseen. He ovat muuttaneet mieltään. Kuinka moni suomalainen uskoo vakavissaan, että argentiinalaisia kannustaa pelkästään huoli ympäristöstä, kun he vastustavat niin kovasti suomalaista paperitehdasta sinne jokivarteen, Uruguayn puolelle?

Tässä meillä on siis jälleen tilanne, jossa tiedemiesten keskustelu uhkaa muuttua viivyttelyn verukkeeksi.

Seuraan kiinnostuneena, lukeeko joku blogini kommentoija tämän kirjoituksen kannanottona ympäristöongelmaan. Luulisin että lukee. Tämä on kannanotto julkiseen keskusteluun ja puheenaiheiden valikoitumiseen eli siis mediaan.

Yksi asia, jota erikoistuneet tiedemiehet eivät välttämättä muista tai edes tunne, on emergenssi. Aion jankuttaa siitä jatkossakin, koska sekin on uusi ja yllättävä oivallus. Yksinkertaisista asioista saattaa tulla nopeasti hyvin monimutkainen tulos.

Suosittelen Wikipedian artikkelia "Emergence". Ilmastonmuutos on ehkä hyvä esimerkki emergentistä ilmistä. Toinen esimerkki on aivot.

Oma luentoesimerkkini on joulukakku - jotain muuta kuin osiensa summa; ei voi palauttaa takaisin komponentteihinsa. Kun kakku on otettu uunista, sitä ei voi viedä tehtaalle, jotta joku palauttaisi sen takaisin jauhoiksi ja nesteiksi.

Tämä riittää minulle perusteeksi mm. ympäristöaktivismiin. Länsimaiden syyllisyyttä en tarvitse tähän asiaan. Koska kollektiivisella syyllisyydellä voi perustella mitä tahansa, sillä ei voi perustella mitään.

13. joulukuuta 2006

Eino Leino I

Hymyilytti.

Otavan Eino Leino -verkkosivuilla ei ole hiiskahdustakaan verkosta löytyvistä Leinon teksteistä.

Google löytää heti sellaisenkin tekstin, jossa valehdellaan tekijänoikeuden rajoittavan jollain minulle tuntemattomalla tavalla Leinon tekstin käyttämistä.

Leino on vapaa.

Hänen tuotannostaan löytyy suurin osa hiukan hankalakäyttöisestä Gutenbergista (www.gutenberg.org). Kootut teokset löytyvät zipattuina osoitteesta www.lonnrot.net/etext.html

Samasta paikasta löytyvät muuten Kalevala, Kanteletar ja Kivi.

Ikuinen kunnia Gutenbergille ja sitä lähellä oleville hankkeille. Jotkut ovat korvaukseta nämä skannanneet ja oikolukeneet, tarkastelujeni mukaan lisäksi aika hyvin.


Käytön kannalla näissä teksteissä on pieniä ongelmia.

Itse olen muokannut käsin käytössäni olevat noin tuhat e-kirjaa acii-muodosta sellaisiksi Word-dokumenteiksi, joissa ei ole rivin päässä kappaleen vaihtomerkkiä (hard break) eli teksti on vapaasti muotoiltavissa. Lukemista varten olen muuttanut useimmat pdf-tiedostoiksi.

Leino on havainnollinen esimerkki klassikon verkkokäytöstä - yksittäisen runon löytäminen voi olla hyvin vaikeaa.

Mistä on katkelma:

Tule, Tuonen tumma pursi,
satamahan miestä saata,
miestä, jonka matka mursi;
kaipaan kangastuksen maata:
pääskyn virttä viiripuussa,
kotikummun kultasantaa,
laituria lahden suussa,
heleätä heinärantaa.

Rohkenenpa arvata, että maassa on noin seitsemäntoista henkilöä, jotka löytävät tämän. Tai tietävät.

Adobe Acrobat on mielestäni erikoisen hyvä ja nopea sanaan tai muutamaan sanaan perustuvaan hakuun. Väitteen mukaan Windows Vista olisi etevä tässä. Google Desktop on paha vikuroimaan.

Olen silti hiukan ymmällä siitä, ettei esimerkiksi kirjastolaitos tarjoa klassikkoja sähköisessä muodossa.

Täytyy ehdottaa tätäkin Kirkkonummen kirjastolle. Pdf-kuvakkeet kotisivulle. Leino. Lehtonen. Kivi. Aho.

Jatkan Leinosta ehkä huomenna, ehkä yli.

Tässäkin vaikuttaa sodanjälkeinen perinne. Leinoa kiitetään mutta rivien välistä kuultaa väheksymistä "helskyttelijää" kohtaan. Se asenne syntyi noin 1897. Manninen - siinäpä runoilija!

Olen kunnioittavasti eri mieltä. Mannisella on suurenmoisia runoja, mutta usein hänen tekstiensä lukemiesta tulee tukala olo.

Leino on kansainvälisen luokan mestarimme, jonka tuotannossa on helmiä paljon enemmän kuin aika vakiosisältöisistä niteistä päätellen luulisi.

Olisi mielenkiintoista nähdä Leino-valikoima, jota ei olisi toimittanut Hannu Mäkelä. Se olisi kuin sitaattivalikoima, joka ei olisi Jarkko Laine -vainajan perua.

Jatkan tästä ja liitän mukaan Leino "Tuonelan joutsenesta" muutaman runon, jotka Kai Chydenius ja Kaisa Korhonen melkein pilasivat omituisella sävellyksellä ja kummastuttavalla esityksellä.

Tuonen tytön laulu:

Tumma on Tuonelan tähdetön yö,
tummempi Tuonella raatajan työ.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.

Huuhtelen mekkoja murhaajain.
Herjojen helmat jo puhtaiksi sain.
Valkeat on virrat siellä elävitten mailla,
Tuonen vettä toki elon tahrat on vailla.

Mielelläni sentään ma työtäni teen.
Katselen kauvas yli vierivän veen,
katselen kauvas kohti elon kukkarantaa,
kuplaset aatostani kulettaa ja kantaa.

Muistelen tummuutta Tuonelan yön.
Ajattelen raskautta raatajan työn.
Tuntoni on puhdas ja mieleni on tyyni,
parempi jos pestävinä oisi omat syyni!

Kurjia kuinka jos lie ihmiset,
kerran ne on iloinneet ja nauttinehet.
Helppoja heille lie Tuonen ikivaivat,
hetken kun rikkoa ja riemuita saivat.

Tuolla taas on kulkija päässä elon tien.
Venhoni kyykokan hälle mä vien.
Vähän täält' on mennyt ja tullut tänne monta,
vielä ei tullut, ei mennyt viatonta.


LUMMEKUKKIEN LAULU:

Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Tummat on vyörtehet
Tuonelan laineen,
synkät on pyörtehet
synnin ja aineen,
ulpu se sousi
aaltojen alta,
yöstä se nousi
aattehen valta.

Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!
Kukkaset hohtavat
aalloilla päilyi,
juuret ne johtavat
pohjassa säilyi,
aattehet suuret
taivaita loivat,
aattehen juuret
yöstä ne joivat.
Terve Tuonelan ruhtinatar,
terve kuoleman kuningatar!

(LEMMINKÄISEN ÄITI:)

Tuuti lulla mun kuopustain,
kuopusta kulta-hasta!
Tuuti nuorena nukkumahan
nurjasta maailmasta.

Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas —
myöhä jo onkin ilta.

Tuuti lulla mun tummaistani —
kuuletko laulun soivan?
Kuuset ne kotisi ikkunan alla
huojuvat surujen hoivan.

Näätkö sä lapseni kuusten alta
tähteä tuikkivaista?
Luojan silmä se katsovi sieltä
Ahtia armahaista.

Maailma kiisti mun kuopuksein
äityen parmahilta.
Kiitos Ahti, kun palasit taas —
myöhä jo onkin ilta.


Miekkonen, ken
saa uinahtaa.
Onnellinen,
ken rauhan saa.
Pahat on hukkua
huolet ne karmaat,
hyvät on nukkua
äityen parmaat,
uni on ehtoo
eksynehen,
laulu on kehto
lapsosen.
Kultasiipiset
karkelemaan.
Multasiipiset
multahan maan.