Sivun näyttöjä yhteensä

17. joulukuuta 2018

Vihjeet


-->

Vieressä näkyvistä kirjoista Taivas on taikurin viitta on pieni ja ohut. Maailman loppu on jokapäiväinen asia on iso ja hieno. Tahdoin tehdä niin vanhanaikaisen kirjan kuin osaan. Tarkoitan esinettä, joka antaa aitoa mielihyvää ennen lukemista, lukiessa ja sen jälkeen. Arvoesine on minulle pysyvä ilon aihe. Näen tästä kymmeniä sellaisia. Jos joku haluaisi ostaa yhden ja tarjoaisi siitä esimerkiksi vanhan kultadollarin, jonka metalliarvo on yli tuhat dollaria, en tekisi kauppoja.  Millaisia kirjoja? Esimerkiksi K. Wirilander, Herrasväkeä. Suomen säätyläistö 1721-1870.  

Pekka Vuoren osuus on ollut korvaamaton. Taittaja teki hänkin hienon työn. Toimittamisessa oli iso urakka, varsinkin kun ymmärsin liian myöhään, ettei runotekstin skannaaminen ole järkevää. Liian monta erilaista fonttia ja niin tarkat sisennykset ja katkot. Jos kustannusliike julkaisee valikoiman vaikka Eino Leinon runoja, niitä ei skannata, vaan kirjoitetaan koneella. Yllättäen kirjoittajia löytyy, ja joukossa on erittäin hyviä.

Näillä näkymin kirjoitan siis kaikkiin verkkokaupastamme lähetettyihin kirjoihin omistuksen. Kun runokirjat ilmestyivät, suurin osa 1980-luvulla, niitä kehuttiin ja palkittiin. Ne ovat ”oikeita” runokokoelmia eivätkä kirjoittajan turhamaisuuden ajelemia omakustanteita.

Siinä on jotain vastenmielistä ja sairasta, että yksi veistää itse itselleen hautakiven. Ajatus on kuitenkin: jotain kouriintuntuvaa elämästä. Eikä hautakivi ole mikään harvinaisuus.

Mediassa on käsketty hermostua joulusta ja käyttää aivan liikaa rahaa, mielellään pikavippejä, tarpeettomien joululahjojen hankkimiseen. En ole ajatellut kallistaa korvaani sellaiselle.

Mutta hyvistä lahjavihjeistä ei moitittane.  Kulttuurikodiksi voi tuskin sanoa huushollia, jossa ei ole sitä aikojen alussa ilmestynyttä ylikokoista ”Aku Ankka” -kirjaa, jossa on kaikkein parhaat Barksin pitkät Akut. Ainakin eilen kirja maksoi marketissa 24 euroa. Barksin Akuja on normaalikokoisina myynnissä noin kymmenen, tuo 24 euroa kukin.

Nyt tiedämme, että tarina ja etenkin satu ovat ihmisen kehitykselle ja hyvinvoinnille välttämättömiä. Juuri sitä nämä vanhat ovat. Olen antanut periksi. Jotkut satuklassikot (Grimm) ovat sietämättömän julmia, toiset ikävän opettavaisia (La Fontaine), useimmat vetisteleviä (Andersen, Topelius) ja osa muuttunut monille hyvin vaikeasti käsitettäviksi (Suomalaiset kansansadut) tai muuten merkillisen makuisiksi (Tuhat ja yksi yötä).

Jouluyön ykköskirja on Caleb Scharfin Zoomataan universumiin (Ursa, 2018). Kirjan nimi  on mielestäni hitusen helppohintainen, koska itse teos on pelkkää asiaa hauskasta ja helposti luettavassa muodossa. Oivaltava idea on ollut kytkeä yhteen aivan kaikki suurimmista (kosmologia) pienimpiin (kvanttivaahto). Lukija saa sekä ajattelemista että hyviä esimerkkiväitteitä, joita ei usko kahvipöydässä kukaan.

Kun yhdessä solussa on DNA-rihmaa noin 2 metriä, paljonko sitä on yhdessä ihmisessä=
? - 74 miljardia kilometriä.

Valoisaa jatkoa!

14. joulukuuta 2018

Blogistofeles



Kasteltu paperi pysäyttää ammuksen. Kun pidin tapanani ampua kilpajousella tuossa pellolla noin neljäkymmentä vuotta sitten, kiukuttelin kun 50 metrin matkalta nuoli meni laudasta läpi. Kakkosneloseen se upposi mutta pysähtyi.

Samaan maailmanaikaan minulla oli laillinen isopistooli. Niitä oli itse asiassa useita, Smith & Wesson, Walther ja Sako. Olimme löytäneet paikkakunnan suojeluskunnan vanhan pistooliradan aivan kotimme läheltä. Koska sen omistavaan seuraan oli jäsenkato iskenyt, poikani havaitsi kohta olevansa pistooliosaston johtaja. Osastoon kuului kaksi jäsentä, hän ja minä. Turvallisuussyistä ammuimme siinä vain kaliiperin .22 aseella. Kehitin jostain olympiapistoolin, Waltherin johon käytetään lyhyttä pienoiskiväärin patruunaa. Se poksahtikin vähemmän kuin vissypullo ja luoti lävisti vaivoin tyhjän tulitikkurasian.

Mainio ase! Mainio laji. Mutta isopistoolin kanssa kävimme varuskunnan kilpailuissa. Ennen pitkää kyllästyin, koska myös pistooliammunta edellyttää lahjakkuutta, jota minulla ei ollut.

Ja tuossa vaiheessa kokeilin, että 9-millisen pistoolin luotikin pysähtyi kahteen kasteltuun Helsingin puhelinluetteloon. Kokeilin siihen myös USA:n armeijan .42 – asetta. Niin aika muuttuu. Silloin kilpapistooli oli silmissäni samankaltainen näky kuin jalkapallo tai pesäpalloräpylä. Nyt en ensimmäinen mielleyhtymä on veriteot, ja testaan enää havaintoja, miten harvat huoneessani kävijät suhtautuvat nähtäville ripustamiini koripuukkoihin.  Jotkut joutuvat peittämään vastenmielisyyttään. Jotkut näkevät niissä upeita aidon käsityön tuotteita (kuten Rannanjärven ja J.K.  Lammin tekemät).

Ja nyt laskin että saisin talostani kohtalaisen korsun tulostamalla kaikki kirjoitukseni, pinoamalla liuskat ja kastelemalla koko komeuden. Pelkästään blogista liuskoja tulisi 8982 ja kommentit päälle. 

Jotta jokainen teoreettinen lukija saisi oman kappaleensa, tuo luku pitäisi kertoa kymmenellä miljoonalla.

Vitsailuni on sopimatonta. Tiedän muutaman ihmisen, jotka ovat sanoneet lukeneensa nämä käytännössä kaikki. Ehkä tiedän parikymmentä. Klikkauksen (laskuri) ja lukemisen suhdetta en tiedä enkä säännöllisten ja säännöttömien lukijoiden suhdetta.

Koska kysymyksessä voi olla eräänlainen Suomen ennätys, olen odotellut kutsua aamutelevisioon. Onneksi sellaista kutsua ei ole tulossa. Milläpä kukaan raatsisi sanoa, että kun tämä raukkaparka on vielä tosissaan ja luulottelee ikään kuin kirjoittaneensa 10 000 sivua pitkän kaunokirjallisen teoksen.  

Lähes 5 000 kirjoitusta milloin mistäkin asiasta, johdonmukaisesti hypähdellen aiheesta toiseen jopa kesken lauseen, on joko mielipuolen toimintaa tai kaunokirjallisuutta. Lukija tietenkin käsitti viimeistään vuonna 2005, että teksteissäni usein esiintyvä ”minä” ei tarkoita samaa kuin se ihminen, joka olen. Blogien ”minä” on kertoja, joka käyttää itseään myös kuviteltuna roolihenkilönä. 

Tekstien itsepintainen jatkuminen vuodesta toiseen kertoo, että kirjoittaja luulee rakentaneensa jonkinlaisen ajankuvan, jolla saattaisi olla mielenkiintoa. Siksi se on Kansalliskirjastosta rajoituksitta saatavissa kokonaisuutena tai osina. Siksi, ja varmaan lahjakkuuden puutteesta, en ole koskaan kirjoittanut romaania eli ottanut kaulaani vähän suositun perinteen kahletta ja jalkaani painavaa palloa. 

13. joulukuuta 2018

Kymmenen miljoonaa lukijaa

Hyvä lapsuus, joukko kielellisiä valmiuksia ja niihin asiallisesti suhtautuva ympäristö. Tässä muutama vastaus siihen, miksi olen niin hyväosainen. Tietääkseni yksi ja toinen toivoo, että olisin jo kauan sitten syöksynyt sementtiin. Se toive ei toteutunut. Kun näin unta, Czapskiin ja Karpelesiin liittyen, että oli vuoroni tulla lopetetuksi, kysyin että pitääkö vaatteet viikata. Muuta huomauttamista ei tullut mieleen hankkeen johdosta.

Jälkeläiset menestyvät. Ja niin lyhyt on historia, että tätä kirjoittaessani televisio näyttää kuvaa Lapin käsivarresta laser- eli viistokuvakartoista paikantamastaan ja inventoimastaan vankileiristä, jonka rakensivat joulu alla 1944 etenkin puolalaiset sotavangit.

Isäni Kullervo tiesi paikan ja kävi siellä. Tuon linjan pommittaminen Kemistä käsin oli hänen viimeisiä sotalentojaan; sodasta hän pääsi pari viikkoa ennen kuin minä synnyin; valokuvista näen, että kodissani oli seinällä Junkers Ju- 88:n kuva, jokseenkin varmasti saksalaisesta lehdestä leikattu.

Rykmentin komentaja oli kysynyt, kenellä on esteitä ryhtyä sotimaan nyt saksalaisia vastaan. Isälläni ei ollut. Vaikka Lapin sota oli saksalaisille leikkipeliä, suomalaisille se ei sitä ollut, ja ilmavoimat kärsi aika pahasti. 

Miten niille puolalaisille sotavangeille kävi, siitä ei ole tietoa.

Czapskin tausta ja tarina ylittää kaiken ylimystöstä lukemani. Opiskellessaan Pietarissa József, joka oli vain kreivi, asui enonsa luona, joka oli tsaarin ystävä ja palvellut keisarikunnan tärkeimmissä tehtävissä. Hän harrasti kuitenkin ennen kaikkea musiikkia. Ystäviensä Wagnerin ja Lisztin kanssa hän oli muistellut, että hänen tätinsä ottivat aikoinaan pianotunteja Chopinilta itseltään. Czapski puolestaan tutustui jo pikkupoikana kotikartanossaan liettualaislähtöiseen Jasha Heifetziin ja puolalaiseen Arthur Rubinsteiniin. Czapski oli pasifistinen ratsuväen upseeri, ulaani, ja osallistui 1921 Neuvostoliiton peittoamiseen etelärintamalla. Se onnistui hienosti, koska bolshevikeilla oli keulamiehenä harvinaisen itsepäinen ja ajatuksissaan aina erehtyvä Josif Vissarionovitsh Stalin…

Proustin yhteydessä kirjoittaja palauttaa mieleen prinsessa Matilden, joka oli aristokraatiksi harvinaisen rehellinen ja myös suorapuheinen. Matilde oli maininnut, että veljeni olisi myynyt koko ikänsä appelsiineja Korsikalla, mutta kohtalo otti ja teki hänestä keisarin. Sulkunimi on siis Bonaparte.

Hämmästyttävintä näissä kirjoissa on verkkoteoria, jota ei oikeastaan ollut vielä olemassa. Proustin kaksi maailmaa tiedettiin, ja Czapski oli miettinyt syvästi kuvaa. Miten maalauksessa vaihtelevat kokonaisuus ja yksityiskohdat! Hän oli ratkaissut ongelman opettelemalla tauluja ulkoa. Jonkin gallerian tai näyttelyn kankaat saattoivat olla juuri se ratkaiseva voimanlisä esimerkiksi Siperiassa tai Amerikassa, se jälleen löydetty aika.

Maailma on, sanovat nämä hienot ajattelijat, kirjaimellisesti haarautuvien polkujen puutarha. Juuri kun olet jo varma, että olet eksyksissä, havaitset tulleesi perille. Internet grafiikkana (graafiteoria)!

Ja perillä kuolema istuu mökissä ja kirjoittaa – mitä? Elämääsi.

12. joulukuuta 2018

Paras



Kuvasta ilmenevä englanniksi ilmestynyt kirja on paras mahdollinen teille, jotka arvelette, että Marcel Proustin suurromaani Kadonnutta aikaa etsimässä olisi luettava, mutta järkevästi pelkäätte teoksen tavatonta laajuutta ja muutaman vilkaisun perusteella kavahdatte menneen ajan hienostelijoiden turhan tarkkaa kuvailua.

Kirjassa on alle sata sivua. Saatte vastauksia kysymyksiinne ja, jos siltä tuntuu, voitte antaa alkuperäisteoksen esimerkiksi naapurin kissalle.

Samalla saatte lopuksi elämäänne varman tiedon, miksi todella hyvä kirjallisuus on parhaita asioita, mihin vähän elämänsä voi käyttää.

Józef Czapski ei ole kuuluisa. Hän oli kuvataitelija ja eli yli 90-vuotiaaksi. Elämäkertateoksen (Karpeles, Almost nothing) mukaan hän saattoi olla yksi 1900-luvun parhaista tuntijoista. Jopa kun hän kertoo omista tuttavistaan (Picasso, Mallarmé…) sävy on miellyttävällä tavalla vailla korostuksia ja paisutuksia.

Käsillä oleva kirja merkittiin tekijän sanelusta muistiin Neuvostoliiton vankileirillä Uralin lähellä 1940. Sovituin tavoin Saksa oli 1939 vienyt sodassa kiinni otetut miehet pakkotyöhön Valtakuntaan, mutta upseereita teloitettiin noin 22000 Katynin metsässä. Teloitetut olivat tyypillisesti pitkälle koulutettuja, kuten lääkäreitä, insinöörejä jne.  (Jopa venäläiseltä taholta on väitetty, ett suomalaisilla oli varattu sama käsittely voitollisen talvisodan jälkeen ja luettelotkin oli tehty.)

Czapski kuului kohtalon oikusta runsaan 300 upseerin ryhmään ja lopulta pelastui länteen – alle 1 prosentin todennäköisyydellä. Heidän joukossaan ei tiedetty Katynista, mutta nähtiin ja kuultiin, että NKVD oli saanut tehtäväkseen murtaa puolalaisten itsetunnon, ihmisarvon ja toivon. Tässä tapauksessa se epäonnistui. Väline oli Proust.

Eräiden vankitovereittensa kanssa Czapski aloitti luennot tovereilleen, kun nämä tulivat ulkotöistä 14 tunnin työpäivän jälkeen. Hänen aiheensa oli Proust, eikä käytettävissä ollut tietenkään itse teosta eikä muutakaan kirjaa. Sitä vastoin luennoitsijan itselleen tekemät ”mind map”-tyyppiset kaaviot, joista yksi on kirjan kantena, tukivat esitystä. 

Kirjan englanniksi kääntänyt Karpeles hiukan hämmästelee, että luennoitsija oli muistanut sanasta sanaan ulkoa pitkiä jaksoja Proustin romaanista. Olisi hän kuulemma osannut myös Balzacia. Ihan niin kuin italialainen Primo Levi, joka Auschwitzissa onnistui palauttamaan mieleensä ”Helvetin” opettaakseen sitä työkaverilleen, joka ei ollut koskaan kuullutkaan kenestäkään Dantesta.

Minuun teki suuren vaikutuksen Czapskin ”einsteinilainen” tapa analysoida Proustia. Onko jokin vähäpätöinen asia, kuten linnunrata, litteä vai soikea vai muhkurainen, riippuu tarkastelusuunnasta ja ajasta. Päämme päällä on paljon jo sammuneita ja vielä syttymättömiä tähtiä.

Toisin kuin monet muut kirjailijat, joille kuvattava maailma oli kuin palapeli, joka oli koottavissa valmiiksi, Proustille maailma oli dynaaminen, muuttuva ja arvaamaton niin että mieleen tulee joitakin vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen käyttöön tullut termi ”kvanttikenttä”.

Kentällä on arvo (numeerinen tai tensori) missä tahansa paikassa, jossa se määritellään.

11. joulukuuta 2018

Siperian noutaja




Kysymyksessä on kaupungeissa nähty koira, ei husky tai rekikoira, jotka eivät nouda mitään koska ei ole mitääm noudettavaa.

Jos sellainen, hallava eläin alkaa näyttäytyä asuntosi lähellä, pian tulevat noutajatkin. Kansalaishengen ylläpitämiseksi myös teloitettavat kuljetetaan sopivaan kellariin.

Vanhana jupisijana saa tottua epäilemään omaansa ja toisten ymmärrystä. Olisi kovin helppo vain todeta, että hullua on. Vielä helpompaa olisi väittää, että ennen ei ollut näin. Ennen näet oli näin.

Tietysti silti hävettää katsoa Englannin parlamentin istuntoa uutisista. Sitä on kaiken jälkeenkin niin romanttinen, että tuota elintä vahingossa arvostaa. Jälleen kerran siellä on tilanne, jossa hoksaavainen kauppias käärisi sievoisen voiton myymällä mätiä tomaatteja ja aitoja, vähän käytettyjä kananmunia ulko-ovella.

Mahtaako nyt löytyä brittiä, joka kuuntelisi tai sitten tunnustaisi, että Brexit-hanke on ollut ala-arvoinen näytelmä. Kävi kuinka kävi, maine meni. Tässä tapauksessa maine tarkoittaa kilpailukykyistä palvelujen tuottajaa.

Miksi pankit ja suuryhtiöt eivät pidä pääkonttoreitaan Moskovassa tai Pietarissa, vaikka jopa veroista olisi varmaan helppo sopia. Tiivistetty vastaus on: infra puuttuu. Sana on lyhyt. Tässä tapauksessa se sisältää sen, että kun avaa hanan, tulee vettä, kun vetää vessan, menee vettä ynnä muuta, ja kun soittaa poliisille, puhelin toimii ja siihen vastataan.

Harvassa on niin ihailtavia valtiomiehiä kuin D. Trump. Hän sanoi kysyttäessä nopeasti kasvavasta valtionvelasta, että lyhennysmaksun aikaan hän ei ole enää virassa. Luultavasti hänen ilmastoaatteensa ja ympäristöpolitiikkansa perustelu on sama.

Ranskan liikehtijöistä, joille Macroni teki eilen myönnytyksiä, olen saanut lukemalla selville vain sen, ettei heillä ole oikein vaatimuksia, joihin voisi suostua. Jo tuhat vuotta onnistuneet kapinat ja vallankumoukset ovat siellä johtaneet siihen, että kumoukselliset alkavat tappaa toisiaan.

Ruotsiin ei tue hallitusta, koska joku näyttää luulevan, että porukalla toimiminen edellyttäisi yhteistyöhalua. Lukisivatpa Suomen valtioneuvoston historiaa vuodesta 1919. Kyllä yleiskuva on jalkapallo-ottelu, jossa tuomari on vuosilomalla ja kummallakin joukkueella käytössään oma pallo.

Hallitus- ja hallintotehtävät voi jakaa kahteen ryhmään, vähäpätöisiin ja mahdottomiin. (Luin eilen Trafin ja toissa päivänä It-alan julkaisuista EU:ssa ”kohennetun” henkilötietojen suojan ongelmista, joista pidin syyskuussa seminaarin. It-julkaisu Tivi sanoi kuin Elinkeinoelämän keskusliiton suulla, että ongelmat on ratkaistu nyt, vaikka ne todellisuudessa ovat juuri alkamassa.)

Käytän tilaa hyväkseni mainitakseni eilen kehumani Ekholmin yhdessä Ar Haasion kanssa 1996 julkaiseman ”100 parasta dekkaria”. Miten olisi jos tekisitte uuden, nyt kun julkinen elämä muistuttaa sataa huonointa dekkaria.

Ja lukiijoille on luvassa joulumyyntiä. Tekijän omistus lisää kirjan hintaa antikvariaatissa. Sitä perilliset arvostavat.