satoi lunta. Se tuntui oudolta. Tosin oli joulukuu. Menin
katsomaan Ang Leen elokuvaa ”Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme”, enkä
pitänyt siitä. Se oli erikoista, koska aivan 1970 luvun alusta olen pitänyt
tavattomasti hongkongilaisista mäiskytäräiskis-elokuvista. Siihen aikaan olin
kirjoitellut valituksia sensuuripäätöksistä filminvuokraamojen toimeksiannosta,
ja Suomi-Filmi yritti saada näitä raaistavia ja väkivaltaisia filmejä
markkinoillemme pilaamaan nuorisomme. Se saikin, mutta nuoriso ei tainnut
pilaantua. Ja siihen aikaan suuri nimi oli Run Run Smith ja hänen veljensä.
Sain sysäyksen kirjoittaa tästä nähtyäni televisiossa pätkän
Wong Kar-Wain uudesta elokuvasta (Grandmaster), joka vaikutti yksinkertaisesti
upealta. Kung-Fun historia! Taatusti legendaa.
En ole sen vertaa selvillä asioista, että osaisin tehdä
merkintöjä elokuvan historiasta, mutta tuo tappelu-genre oli elokuvaa ajatellen
läpimurto. Erilaisten siimojen varassa leijuvat ja hyppivät
tappelija-akrobaatit ja yleensä hienoilla leikkauksilla toteutetut kohtaukset
avasivat uusia mahdollisuuksia, joita on sitten käytetty hyväksi kaikkialla.
Tsui Hark on suuri sankariohjaaja (”Terrakottasoturit” ja ”Lentävien
tikarien talo”) on unohtumaton. En tiedä, onko kukaan muu samaa mieltä. Rakastan
kuvien tuulen tuntua. Ja Zhang Yimoun ”Hero” hakee tietysti vertaistaan
spektaakkelina ja muutenkin. Mutta tuo Ang Leen tiikeri epäonnistui mielestäni
kaikessa, mikä näille elokuville on ominaisinta, eli sadunomaisuudessa.
Onhan elokuva nimenomaan taikuutta, ja tiedämme hyvin, että
itse ilmiö perustuu katsojan aistien harhauttamiseen. Eivät kuulkaa ne kuvat
todellisuudessa liiku. Te vain luulette.
Times Squaren kokemuksessa mätti myös elokuvissa istuminen.
Olen jättänyt sen viime vuosina olemattoman vähälle. Olen menettänyt
valkokankaan lukutaitoni. Minua häiritsee ja helposti melkein pyörryttää, kun
sekä äänet että hahmot pomppivat ympäri suunnatonta kangasta. Kun istun
hotellissa sellaisen jälkeen ja panen silmäni kiinni, silmämato vaivaa. Kaikki
mielikuvani on temmattu valkokankaalle räikeiksi ja häiritseviksi. Pahimmilleen
myös unet ovat samanlaisia. Olen joskus herännyt nähtyäni unessa tekstin ”The
End”.
Täytyy syyttää ajattelemattomia vanhempia. Minullahan oli
päivähoidon sijasta iltahoito. Istuin numero 188 suvun elokuvateatterissa,
kolmas rivi edestä. Veljeni nukahti ja kerran nukkui niin sikeästi, että joku elokuvan
(”Rififi”, K-16) katsoja kiljaisi, että tuo poika on pyörtynyt. Ei ollut.
Käveli saappaat lotkuen kotiin jatkamaan uniaan.
Olen lukenut puolitieteellisiä kirjoituksia, joissa
mainitaan valon vilkuttaminen keinona vaivuttaa koehenkilö hypnoosiin. Minulla
on sen suuntaisia muistoja. Luin myös kerran taiteellisen kirjoituksen, jossa
puhuttiin elokuvan unenomaisuudesta. Olen samaa mieltä. Pienen ikäni elokuvateatterista
purkautuvia ihmisiä katselleena minäkin väitän, että ihmiset ovat kuin vielä
horroksessa, ehkä kevyessä hypnoosissa. Ja tunnettuna raittiusmiehenä en välitä
olla sellaisessa mukana.
Nyt on kuitenkin hyvä sesonki näkyvissä. Tietokoneiden
näytöt ovat tätä nykyä niin hyviä, että elokuvan katsominen suoraan koneella miellyttävää.
Ajattelin katsoa Blue rayt ja selvästi isompaa tilaa vaativat elokuvat
televisiosta, paljon kauempaa. 36-tuumainen oli yli metrin päässä. Tietokoneen
ruutu on 30 sentin päässä.
Syy on Chaplinin. ”Kaupungin valot” tuntui kovin
toisenlaiselta, kun sitä katsomisen sijasta luki näytöltä kuin kirjaa.
Chaplinilla todella on ainakin 200 ilmettä ja hän esittää kokonaisia
kertomuksia teknisesti järkyttävän taiteellisella ilmehtimisellään. Ilmeinen
esimerkki on tuon elokuvan loppukohtaus, jossa väärinkäsityksistä tulee totta
ja todesta väärinkäsityksiä. Läheltä katsoen näkee, miten pienillä silmien ja
kulmakarvojen liikkeillä näyttelijä toimii. Kasvokuvat ovat etenkin tuossa
vaiheessa jo vähäisen sminkkauksen takia viitteellisempiä.
Tässä on myös vastaus sinänsä järjettömään keskusteluun,
Keaton vai Chaplin. Milläpä heitä vertaisi, kun toisen näytteleminen on
geometriaa, toisen algebraa. Chaplinin kasvoilla ja vartalolla kulkevat
infinitesimaalisen pienet käyttäytymisen muutokset annetuissa rajoissa.
Näin Stephen Fryn kapine-ohjelmassa asunnon yhteyteen montteeratun
virityksen, eräänlaisen iglun, joss viisi 3 D –projektoria näyttää kuvaa.
Kieltämättä olen itsekin ajatellut, että oma planetaario olisi kiva, mutta kun
tuossa oli esimerkki, kauhistuin melkein kuin Sal Mineo elokuvassa ”Nuori kapinallinen”.
Tosin en ruvennut itkemään.
Tällaiset käyttöohjeet ovat tarpeen myös elokuvaa
ilmeisempien kohteiden kimpussa. Asioimme tänään äitini kanssa korvalääkärillä
ja tilasimme apulaitetta. Ystävällinen hoitajatar vakuutti, että kunkin ihmisen
korvakäytävä on yksilöllinen, ja siksi myös kojeen tulpat valmistetaan
mittatilauksena. Tämä tunnettu ilmiö osoittaa, ettei musiikkia kuulla korvissa,
vaan päässä. Signaalit saapuvat kuulo-elimiin kaikujen ja heijastumien vuoksi
niin muuttuneina, että esimerkiksi säveltasojen erottaminen toisistaan on pieni
ihme. Se on opittua. Ja oppiminen tapahtuu sillä lähes rannattomalla alueella,
joka on korvien välissä. Eikä se, prosessoiminen, lopu koskaan.
Edelleenkään en näe aihetta poiketa vanhasta reseptistä.
Samasta syystä kuin Hemingway kirjoitti seisaallaan kirjakaapin ääressä todella
vaativaa tekstiä, kuten runoa, olisi luettava seisaallaan. Kun ei jaksa enää
seisoa, on turha jatkaa lukemistakaan.
Niitä ihmisiä en oikein ymmärrä, jotka lukevat runoja
makuulla. Runot varisevat lakanalle ja niitä saa sitten pudistella lakanoista
puolen yötä.
Levottomat "amatööri"kamerat ovat pilanneet monta sarjaa ja elokuvaa. Muoti alkoi NYBD Bluesta (jossa vain hetkittän onneksi) mutta moni BBC-sarja ja yx bondi on jäänyt katsomatta, ja puhun nyt tv:stä joka ei edes ole suuren suuri..
VastaaPoistaM
VastaaPoistaTaistelulajeja. Judo ja vaikka mitä ja sitten vielä Japanissa golf ja baseball ja muita häviäjän kumarruksia. On sielläpäin itsekuria ja uhrautumiskykyä ja antaumuksellista omistautumista psykofyysisen uloitteiston äärimmäisille treenaamisille ja suoritusbrilianssille. Jotain sellaista mitä nerollinen Matti Nykänen osoitti tuosta vain,asiantuntijasetien havaintovirhesarekkeen pohjimmaisena. Onneksi Nykänen joi viinaan.
Financial Times paneutui Samsungin asiaan. Samuraitten ja keiden viikinkien ihan ruumiita tuottaneiden sotien sijastahan nyt käydään verettömiä kamppailuita.Ylipäällikön päiväkäsky naulittiin hotellin seinälle valloitusmaalla eli Kempinski Hotelissa Frankfurtissa näin sanoen "pankaa kaikki uusiksi paitsi vaimoa ja lapsia. Muuta kaikki, pysyvä kriisi on pelin henki". Soulin julistus on vuodelta 1993. Toinen repäisy minkä FT kertoo, on kuinka kelvottomia kännyköitä kottikärrättiin tuhansittain roihujen nieltäviksi kehittäjiensä havahduttamiseksi.
Nyt 71-vuotias Lee Kun-hee jättää tulitikut ja paiseiden polttamiset dynastisesti. Siitä moni vainuaa Samsungin tuhoa eli ainakin liukua.Näin kapitalismissa pitääkin mennä. Perijän osa on älytön. Viisainta että hän kadottaa omaisuutensa kuten tekeekin melkein poikkeuksetta ja niin voin minäkin ähäkutti mielessä ja vahingonilon odotus takaraivossa, painella nuuuduttavaan duuniini jonka hedelmät toinen noukkii leveämpään elämäänsä.
Seuraajaksi olisi nousemassa poika Lee Jae-yong. Hänellä on elettynä myös Harvard Business School. MBAsoturijoukkonsa kerääminen tietty on Harvardin tarkoitus -muu on kirjoissa. Lee Jae-yong oli Steve Jobsin kaveri ja komponenttien monialainen toimittaja Applelle. Ja riitapukari kauppakaduilla ja oikeuspalatseissa.
On se kiva että amerikankieliset lehtimiehet lahjovat syviä kurkkuja kertomaan mitä kullonkin on menossa. Ihan täällä kaamoksessakin voi kiskoa johdannaisia mitä kohtalon miehet eli nuorukaiset meidän varallemme rakentelevat vaikka sitten harakanpesiksi mutta kuitenkin.
Bundesbankin Jens Weidmann menee huomiseen EKP:n kokoukseen pahat mielessä. Hän julkisti aikeensa demokratian hengessä ja vastapelureitten valmistamiseksi. EKP:n neuvoston keskustelumuistiinpanothan salataan 30 vuodeksi.
Ei siellä päätöksiltä yksimielisyyttä vaadita, ei edes enemmistöä. Malta Kypros Kreikka Portugali Irlanti Italia Espanja riittävät vaikka yksi olisi kahvillakin eli kuudella voidaan hyväksyä liikepankeilta mitä hyvänsä hötöpaperia uusien eurojen painamiseksi haluavalle. Varsinkin valtioiden obligaatiot käyvät satatarkkaan rahaksi vaihdettaviksi. No se tätä Weidmannia pännii kun erään italian ja kreikan valtionkorko on suurehko ja tuottaa sijoittajalle paremmin, niin sitä on kiva ostaa EKP:n rahoittamana noin 0,75 prosentilla. "Carry trade" on tässä jobbaritermi. Tienaa 4-5 %.
Frankfurt-Brysselin lamapolitiikka on säätyläisvisioista. Ilmainen pohjaton raha nostaa osakekursseja asuntohintoja pelto- ja metsämaata raaka-aineoikeuksien arvoja ja kaikkea tätä kestäväksi luvattuna politiikkalinjana. Siihen kun lisätään Risikon / Cameronin vastikkeellinen eli siivouspalvelu oheisväelle apuluukun hakasten avaamiseksi, niin rikasta kultivoituneistoa tämä maailma pukkaa eikä mitään säästö-pihistyslinjaa, jollaisiksi Rehnin Vartiaisen linjauksia erheellisesti moitittaviksi annetaan, valtiomme tiedotuslaitoksen taholta.Bona fide höh kaiken lisäksi.Jukka Sjöstedt
Jukka hyvä, ehkäpä kymmen vuoden tauon jälkeen innostuin menemään isolle kirkolle ja elokuviin. Esittivät näet The Great Gatsby -nimistä rainaa. Ihan uudet lasit antoivat katselemiseen.
VastaaPoistaReilusti ennen puoltaväli lähdin kompastellen karkuun, en kestänyt enää ja iski migreeni rajuna ja muutenkin meni flimmeri sekaisin. Ääni oli aivan kamalaa melusaastetta, se hajoitti pään ja se tunkeutui takapuolestakin penkin kautta minuuteeni. Kuvaa oli parempi katsoa ilman niin outoja laseja, joskin tekstitä ei saanut selvää. Amerikankieltä nyt osaa jokainen, että moista tekstiä ei tarvita.
Oli muuten viimeinen kerta kun menin elokuvateatteriin, jossa näytetään lähihistoriassa tehtyjä elokuvia ja vaadin takuun, etä ääni ei riko minua.
Palaan edellisen jälkeen asiaan. Sitä edellinenkin, mutta "väärässä" paikassa. Audio-visuaaliset efektit taiteissa. Voimakkaat bassoäänet Neljäs tie -näytelmässä pilasivat, melkein tuhosivat, ääni- ja sisäelimeni. Live-esityksessä. Pohdin valituksen lähettämistä kuluttajien neuvontaan. Päädyin vain mailaamaan Kansallisen äänisuunnittelijalle. Kommentteja en saanut. Kansallista kiinnostaa ns. nuoret katsojat niin paljon, että laiminlyövät suuria ikäluokkia. Hyi! VanhaMies
VastaaPoistaJahas, blogikuvasta päätellen rankat syyssateet ovat jälleen alkaneet...
VastaaPoistaAseistariisuvaa puhejudoakos nyt harjoitellaan?
VastaaPoistaEllei olkinukkea osaa koota voisi näperrellä sellaisen himmelin joka näyttää lystikkäältä muiden koristeiden kera, eikö vain?
Siinä tulee huomaamattaan meditoineeksi ja se tuo järjestystä mieleen. Painovirhe-enkelit ilakoivat näköjään niin ahkerasti että kirjoittajilta tippuneilta kirjaimilla ja välimerkeilläkin tulee toimeen.
Todella mieluisia mäiskintäpätkiä en muista kaukoidästä mutta fyysinen koomisuus on Tatin Postinkantajassa todella hersyvää mutta kun oikein kunnon roskaleffoista on puhe niin Clint Eastwood vetää potin kotiin sarjalla jossa seikkaili oranki, blondi ja nyrkillä lyötiin olan takaa, Turpiin vaan ja onnea esimerkkinä.
Laittelenpa samalla muutaman suosikkini:
- Suuri Pakoretki
- The Blues Brothers
- Julma Maa, Terrence Malick (museokadun Cinemassa)
- Avatar (3D tietysti, tennarissa)
- Frankenstein Junior (Coronassa, Eppu Normaali otti nimensä muistaakseni Mikael Wiikin kääntämästä: Danger! Do not take this brain they are Abnormal=Abe Normal)
- Tulivaunut (Adlonissa)
- englannista operoineesta tshekkilentäjälaivueesta kertonut leffa Bio Rexissä, nimi pahalainen ei tule mieleen nyt mutta leffa oli pirun hauska ja vanhanaikaisella tavalla hyvä. Yleisön reaktio oli hillitön aplodeeraus kun lentäjät lähtivät ensimmäiseen tehtävään, varmaankin jokin insidejuttu mutta tunne oli välitön ja ylentävä.
- Tähtien Sota, osat IV, V ja VI (Savoy)
- Alien (Bio Rex) jatko-osat olivat hyvät mutta niitä näin muissa teattereissa.
Nyt en juuri viitsi paneutua elokuviin kun ikkunoista tahtoo tulla parempaa shöytä ja juuri äsken tätä kirjoittaessani tömpsähti pieni lintunen, (onneksi lujapäinen talitintti) lasiin mutta jatkoi terhakkaasti teilleen. Taidan noudattaa vinkkiä ja tehdä samoin, päivän sää on mitä mainioin.
Makuuasennossa, joka siis on mieliasentoni, lukemiselle on mielestäni kaksi vankkaa perustelua. Toinen liittyy lukemiseen yleensä. Makuuasennossa fyysinen oleminen ikäänkuin lakkaa, ei ole kehoa, on vain mieli, jonka luettava teksti täyttää.
VastaaPoistaToinen liittyy niimenomaan runojen lukemiseen. Kun teos ei ole juonellisesti yhtenäinen, voi antautua siihen, että lukeminen ja unimaailma alkavat sekaantua ja vaihtavat paikkaa. Mitään ei varsinaisesti menetä, mutta kirjoittajan ja lukijan ajatukset ja kokemukset sekantuvat, kunnes jompikumpi voittaa. Tätä samaa voi tehdä myös musiikin kanssa, Usein käydessäni nukkumaan asetan soimaan mielimusiikkiani, antaen ajatuksen elää.
Tämä kuitenkin edellyttää, että ei suhtaudu runojen lukemiseen tai musiikin kuunteluun siten, että ihan aina tulisi olla analyyttinen ja vakavissaan, vaan enemmänkin "leikkivä ihminen", jolle runous tai musikki on olemassa myös simulaattorina eikä niinkään eriteltävänä objektina. Mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö analyyttisemmällekin suhtautumiselle olisi aikansa ja paikkansa, kuin myös tarpeensa.
Tsui Harkkiin törmääminen kemppisblogissa tänään oli yllätys. Pitää ottaa Grandmaster katsomislistalle.
VastaaPoistaSuurkiitos kaikesta kungfu- ja wuxialeffojen jakelun mahdollistamisesta maassamme.
"Runot varisevat lakanalle ja niitä saa sitten pudistella lakanoista puolen yötä."
VastaaPoistaIhana runokuva!
Arvio elokuvista ”Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme” ja Yimoun ”Hero” osui ja upposi. En tiedä miksi DVD ensinmainitusta on avaamattomana, toisen katson vähintään kerran vuodessa. Kun vain löytäisi jostain kommentaarin, joka selittää, mitä symbolivat eri värit joskun samoissakin kohtauksissa.
VastaaPoistaOnneksi tuo elokuvateatterivastenmielisyys ei vielä ole kohdannut, elokuvateatterissa on viehättävintä tuo uppoaminen 1. "hypnoosi". Paha vain, että iän myötä entistä harvempi tarina elokuvina tai kirjoina pystyy liikuttamaan. Siksi on usein parempi pitäytyä vanhoihin tuttuihin, joista saa kaiun siitä tunteesta, mitä tuo teos on joskus herättänyt.
Makuulla luetaan tylsää ja merkityksetöntä tesktiä: unilääkkeeksi.
VastaaPoistaLopetin lukemisen lauseeseen "Tsui Hark on suuri sankariohjaaja (”Terrakottasoturit” ja ”Lentävien tikarien talo”) on unohtumaton." Ensimmäinen noista on Siu-Tung Chingin ja jälkimmäinen Zhang Yimoun ohjaama.
VastaaPoistaLyhyt selonteko elokuvatarkastamon Jerker Erikssonin kaudella rajoittaman kiinalaisen taisteluelokuvan puolustamisesta on kiinnostava mutta ei selkeimmästä päästä ajallisesti tai muuten. Tekstistä voi saada käsityksen, että Shaw Brothers -tuotantoja tai vastaavaa kamaa olisi katsottu Suomessa suosionsa päivinä (tai ylipäänsä 1900-luvulla). Todellisuudessa se ei läpäissyt virallista seulaa lainkaan, jos muutamia kiinalais-italialaisia veijarikomedioita ei lasketa. Suomi-Filmin ainoa kung fu -ensi-ilta on 1981 nähty Red Phoenix (a.k.a Kung Fu - Punainen salama) taiwanilaisilta pikkutekijöiltä. Näiden "nuorisoa pilaavien" teosten tuonti estettiin 1970-luvulla systemaattisesti tarkastajien ainaisilla 6-0-äänestyksillä, vasta vuosikymmenen lopulla linja hieman höltyi King Hun Kultaisen hämähäkin ja muutaman muun kohdalla. Silloin kysyntä ja tarjonta olivat hiipuneet tai siirtymässä vähemmän valvotuille videomarkkinoille.
VastaaPoistaTsuin elokuvissa on tosiaan taikaa ja taikurimaisia temppuja, joista on vaikea nähdä kuinka ne toteutettiin. Lentävien tikarien talon tosin ohjasi Terrakottasoturissa näytellyt Zhang, joskin jälkimmäisen Tsui tuotti ja hänen kädenjälkihän siinä näkyy. Kiinan seudulla elokuvanteko on väliin kollektiivista, ja ohjaajia voi olla muitakin kuin krediiteissä mainitut, mutta ainakin Ranskassa Tsuita tunnutaan pitävän auteurina.
VastaaPoistaSentään, sillä naapurimaassa Saksassa sorrutaan yhä hämmentävän räikeään orientalismiin kiinalaisten teosten markkinoinnissa. Nimikäännöksiin täytyy lisätä lohikäärmeitä, sotureita ja keisareita vaikka väkisin. Toisaalta angloamerikkalainen maailma ei ole välttämättä sen suopeampi. Varsinkin Amerikassa journalistit puhuvat säännöllisesti ”kung fu -elokuvasta”, vaikka taistelulajit liittyisivät asiaan vain löyhästi, eikä Britanniassakaan oikein osata tai uskalleta myydä elokuvia muille kuin toimintaelokuvayleisölle. Toisaalta eivät anglot kriitikotkaan tunnu ymmärtävän kiinalaista elokuvaa, kuten japanilaisia vastineita. Tsuin Seitsemän miekkaa jotenkin ihmeellisesti väärinymmärrettiin Seitsemän samurain uusioversioksi. Enemmänhän se on pitkän eepoksen ensimmäinen osa, jossa on lähinnä muutamia lempeitä hymistelyjä Akira Kurosawan suuntaan. Harmillisesti se jäikin yhteen elokuvaan. Naturalistinen näyttely ja maailman esittäminen kylmänä ja kovana, toivat minusta genreen enemmän eloa kuin Lentävien tikarien kolmiodraama ja loputon siloittelu.
Muuten pidän vanhojen Hong Kong -elokuvien estetiikasta aikalailla. Vaikka elokuvissa tapettaisiin väkeä runsaasti ja graafisesti, seesteisyys on säännöllisesti läsnä. Myös perinteisissä kung fu -elokuvissa mennään oikeuskysymysten äärelle luonnon kautta. Kun yhteiskuntaa tai perhettä uhkaavat ties mitkäkin rosvot, päähahmo vetäytyy uuden mestarin oppiin hiljaiselle syrjäseudulle. Shaw Brothers -studioelokuvissa, etenkin Lau Kar-leungin ohjauksissa ristiriitoja maltetaan vielä käsitelläkin (esim. perhe ja eristäytyminen, buddhalaisuuden suhde väkivaltaan ja tyrannien pysäyttäminen). Lau kuoli kesällä, mutta Run Run Shaw elää yhä, vaikka on (tiettävästi) 105-vuotias!
Samaten Jackie Chanin vanhoissa elokuvissa on parhaimmillaan glamouria, kuten Projekti A -filmeissä. Ensimmäisessä hän muuten roikkuu Harold Lloydin tapaan kellotornissa, mutta putoaa kanssa. Ja kahjona miehenä Chan teki stuntin useaan otteeseen. Muutoinhan elokuva on enemmän Buster Keatonin jäljillä, en tiedä katsoiko Chan Chaplinia.
Hyvät naiset ja herra!
VastaaPoistaYLE Teema esittää Lentävien tikarien talon keskiviikkona 09.10 klo 21.45 mikä näin tiedoksenne saatettakoon.
TMi
"Hiipivä Tiikeri" tuntuu olevan vähän sama kuin Shyamalanin "Village". Itse tykkäsin pirusti, mutta yllättävän harva jakaa näkemykseni. Minusta "Hiipivä tiikeri" oli kokonaisuutena eheämpi kuin vaikkapa "lentävien tikarien talo" (toki myös mainio.) Ehkä minulta puuttuu tyylitaju.
VastaaPoista