Katsokaakin YouTubesta Jacques Brelin vanha esitys omasta
chansonistaan eli laulustaan ”Amsterdam”. Siinä on englanninkielinen teksti
mukana. Kuten ranskalaislaulelmissa perinteisesti tässäkin teksti on erittäin
hyvä ja ymmärtämisen ja eläytymisen kannalta hyvin tarpeellinen. Juuri tässä
asiassa chanson muistuttaa liediä. Sekä ranskan että saksan sana tarkoittavat
vain laulua, mutta molemmille on kehittynyt erikoismerkitys. Saksalainen
taidelaulu ei ole laulu ja säestys, vaan ihmisäänen ja pianon duetto, jossa
kaksi solistia punoutuu yhteen.
Breliä ei tarvitse tietää edes nimeltä. Chansonin maailmasta
ovat lipsahtaneet yleissivistyksen puolelle ehkä vain Edit Piaf, joka tosin
esitti mielellään myös iskelmiä, ja Yves Montand, joka esitti kuolleiden
lehtien ohella paljon muutakin.
Jos tulee tarve tutkia asiaa, huomaatte pian vaikkapa
Wikipediasta ja Spotifystä, että ranskalainen chanson elää ja voi hyvin.
Ajankohtaisista nimistä nyt hassun romaaninsa (”Päivien kuohu”) ja siihen
liittyvän uutuuselokuvan vuoksi mieleen paalutettu Boris Vian tuli keksineeksi
”protestilaulun”, jota Dylan ja Donovan sitten jatkoivat amerikoissa. Vianin
”Aseistakieltäytyjä” (Le Déserteur) aiheutti kovan aivokalvon alaisia
verenpurkaumia 1950-luvun Ranskan poliittiselle ja sotilaalliselle johdolle.
Kun olen itsekin ängennyt tälle alalle ja suomentamiani
chansoneita on levyillä, saan varmaan sanoa, ettei kääntäminen yleensä onnistu.
Suomessa otettiin alkujaankin reaalipoliittinen asenne. Tuo aseistakieltäytyjä
muuttui suomeksi sirkukseksi, joka pyörii torilla, ja esimerkiksi ”Kuollet
lehdet”, jonka sanat oli kirjoittanut syystä erittäin kuuluisa runoilija ja
skenaristi Jacques Prévert, runneltiin täysin tunnistamattomaksi.
”Muistathan, Barbara, ethän unohda, siis viisas onnellinen
sade, kasvosi onnelliset, onnellinen kaupunki, kun satoi merellä ja rannassa ja
valtamerilaivalla. Oi, Barbara! On sota törkeää, en tiedä, mihin päädyit siinä
rautaterässateessa ja verisateessa, ja mies joka sulki sinut syliinsä ja rakasti,
on kuollut, kadonnut – vai vielä hengissä? Voi, Barbara – taas sataa Brestissä
kuin aina ennenkin, vain eri tavalla. Nyt sade pyyhkii merta ja on niin surkeaa
ja ankeaa. Ei se ole myrskykään, ei rautaa, terästä, vain pilvet paisuvat kuin
koirat, kuolevat ja ajelehtivat pois Brestin rannasta ja mätänevät, kun poissa
on Brest, josta ei mitään jää.”
Toivelaulukirjan kamala suomennos hukkaa senkin, että laulun
minä näkee vain sateeseen juoksevan naisen ja miehen, joka sanoo yhden sanan,
”Barbara”, ja tilanne on ohi. Laulu on muisto: ainakin tuon hetken kaksi
ihmistä tunsi onnea, ja minä näin sen.
Kirjamessuilla eilen laulahti itse Agit-Prop. Toisin kuin
muutoin oli tapana, he lauloivat silloin ja nyt puhtaasti ja hyvin. Ajattelin
jättää aikakirjoihin vastalauseen ja merkinnän vasemmistolaisesta
laululiikkeestä, jonka yhteydessä puhutaan nykyisin stalinisteista, vaikka
joukossa olit todellisuudessa runsaasti ihmisiä, jotka eivät olleet kuulleet
edes puhuttavan tällaisesta stalinista tai jostain ihme leninistä.
”Kenen joukoissa seisoo”, oli ajankohtaisempi kysymys.
Laululiikkeen nuorissa naisissa oli paljonkin sellaisia, joiden
sukupuolimoraali oli ilahduttavan holtiton, kiitos ehkäisyn ja sp-tautien
väliaikaiseksi osoittautuneen katoamisen rannoiltamme. Eikä feminismiä ollut
vielä keksitty. Syystä tai toisesta naisaate sai meillä julkisuutta
opiskelijoiden kummallisen vuoden 1968 tapahtumien yhteydessä. Silloin
katukuvaan ilmestyivät siveellisen näköiset naiset, mitä eräissä piireissä
pahoiteltiin.
Tämä puhdasotsaisuus jäi ikävästi poliittisen laulun
perinteeksi. Oikea brechtiläinen maailma oli ollut isojen ja pienten roistojen
ja hupsujen lumppujen tannerta. Merirosvo-Jenny ja Surabaya-Johnnyn haikea
ystävätär olivat uransa huipulle tiskatessaan neljännen luokan räkälöissä, ja
”Kerjäläisoopperan” nimikin kertoo kaiken tarpeellisen.
Chanson on hovihutsujen ja rehellisten prostituoitujen perinteestä
sulautunutta musiikkia, joka alkoi kukoistaa erittäin huonomaineisissa
huoneistoissa Montmartrella ja Montparnassella 1800-luvun lopulla. Kiinnostunut
lukija palauttanee mieleen tai etsinee käsiinsä ranskalaisen huippuelokuva,
joka yleensä aina unohtuu listoilta, Jacques Beckerin ”Rakastajatar” (La Casque
d’or – siis kultakypärä), Simone Signoret ja Serge Reggiani, 1952). – Kaikki elokuvan nähneet muistavat sen
veitsitappelun, tuomion ja giljotiinilla teloittamisen vuoksi. Se jää mieleen
myös siksi, että äärimmäisen hienot taiteilijat ikään kuin huokaavat, ”c’est la
vie”, sellaista on elämä, ja sellaista kuolema. Entä sitten – jos saa ensin
tanssia haitarin säestyksellä. Puistontapaisessa duunarien tanssilavalla soi
”java”, pariisilaisvalssi. ”Musette” eli tuo erikoinen tanssin tapa taisi olla
suosittu jo keskiajalla. Uutta elämää sille toi italialainen keksintö, harmonikka.
Ranskalaiset päätyivät pianoharmonikkaan ja perinteen peruslaulu on Piafin
”L’accordéoniste”. Senkin olen kumma kyllä suomentanut ja ainakin taannoin se
oli Spotifyssä Saijonmaan esittämänä.
Tuohon lauluun liittyy chansonin tunnuspiirre, erittäin vahva
aistillisuus. Naisista Juliette Greco ja miehistä Montand olivat kumpikin
tahollaan myös tässä asiassa huippuja. Greco alkaa olla vanha kuin taivas.
Hänen monet hienot levynsä ovat erittäin eläviä. Montand, köyhä poika
Italiasta, oppi kaiken lavaesiintymisessä tarvittavan, aluksi ystävättäreltään
Piafilta. Myöhemmin hän meni Amerikkaan ja skotasi kättelyssä Marilynin. Arthur
Miller pani pahakseen. Chansonin ja elokuvan hieno ja monisyinen yhteys
henkilöityy juuri Montandiin, joka teki aivan uskomattomia rooleja.
Päällimmäisenä tulee mieleen Resnais’n ”sota on loppunut” ja Costa-Gavrasin
”Tunnustus” (kuva) eli stalinismin sisäisten vainojen sisin Tshekkoslovakian
kannalta nähtynä. Montand oli itse syntymäkommunisti, joka lopulta luopui
tunnustuksestaan.
Mistä muuten johtunee, että suuret taiteilijat ovat niin
usein luopioita? Ehkä se on tavallaan sama asia? Vähän sama kuin parhailla
romaanikirjailijoilla. Heti kun esimerkiksi lukijat tai (kauhistuttavaa
ajatella) arvostelijat alkavat hyväksyä maailmantapasi, muutat niitä. Jos joku
sanoo, että olet oikeassa, vastaa että hän valehtelee. Ja polje jalkaa!
Barbaran voisi vanhaan tapaan suomentaessa sijoittaa Helsinkiin, jolloin Ouessant'in laivaa vastaisi Suomenlinnan lautta (tai laiva, jos mennään samaan aikakauteen). Helsinkiä ei tosin pommitettu niin pahasti kuin Brestiä.
VastaaPoistaMontandilla on kaksi aistillisinta tuntemaani laulua, Prevertin sanoihin, Dans ma maison ja Sanguine. Siinä tyylilajissa en keksi mitään suomalaista vastinetta.
Kuinka voisimmekaan tietää mitään mistään, kun radioaalloilta ei tavoita muuta kuin englannin- ja suomenkielistä musiikkia? Kuinka voisimmekaan sivistyä, kun Ranskasta kotiutuva suomalainen on kiukkuinen siitä, ettei Pariisissa osata edes englantia?
VastaaPoistaEnnen vanhaan luettiin kieliä, angloamerikkalainen kulttuuri ei jyrännyt kaikkea ja niin edelleen...
Lauantai-iltaisin satelliittikanavilla esitellään aivan loistavaa ranskalaista viihdettä, chansonit ja kaikki tähdet mukana, Aznavourista alkaen. Siellä ne ovat, mestarit, mutta eivät ne suomalaisiin ohjelmakarttoihin eksy!
Taistolainen laululiike toimi välikappaleena taistolaispropagandan levittämisessä. Ilman Agit Propia ja muita vastaavia olisi taistolaisuuden kannatus jäänyt huomattavasti pienemmäksi kuin se suurimmillaan oli. Taistolaisuuden tavoitteena oli Suomen täydellinen alistaminen Neuvostoliiton tahtoon. Se täytyy pitää mielessä kun em. ilmiötä arvioidaan. Se ei ollut epäpoliittista. Itse en pysty kaikia sen ajan lauluja vieläkään kuuntelemaan.
VastaaPoista"Laululiikkeen nuorissa naisissa oli paljonkin sellaisia, joiden sukupuolimoraali oli ilahduttavan holtiton".
VastaaPoistaLaihduttaminen on selvästi tehnyt blogistille hyvää - nythän se kirjoittaa positiivisesti jo hutsuista ja huoristakin!
Vielä toiset parikymmentä kiloa poijes, niin tiedä häntä, mitä vielä saamme lukia!
emmie tiijä mut kemppine painnaa pirusti hommii että elä keventele ja leventele ku se o kohillaa paenoarvot
PoistaChanson elää erittäin hyvin. Kiinostava piirre on, että monet tunnetut chansonlaulajattaret ovat ranskalais-englantilais sekaperheistä. Myös Emily Loizeau johon rakastuin seitsemänisen vuotta sitten ja jonka kaikki levyt on mulla kotona. Ainoa elämässäni tekemä nettikauppa on hänen levyn tilaaminen.
VastaaPoistaLaulajissa on ollut paljon ei-ranskalaisia. Brel oli flaami (hänellä on ainakin yksi kaksikielinen laulukin), sitten ristisanatehtävän Tino Rossi sekä Rina Ketty italialaisia jne.
PoistaJa Montand.
PoistaIsänmaallisissa diktaattoreissa on paljon toispaikkakuntalaisia - Stalin, Hitler (Itävalta), Napoleon (Korsika)...
"..nyrkein repeilevin!" Hectorin versio.
VastaaPoistaTjaah, korruptsiooni se on kai jokaisen oma asia, etä kylläpä minun on oltyava polkematta mutta pyörän laittelin kuntoon.
Pyssyt paukkuu vaan kauriita on taas muutama tallesa.
Vaarallista?
Taidetta?
Maan tapa.
Timo ja Kukasenytolikaan olivat leikkimässä uudessa, suuressa ja kalliissa hiekkalaatikossaan oppositiota ja ryhtymässä juuri kilpailemaan kumman kannatuskaari yltää korkeammalle ja pidemmälle kun hiekkalaatikon puhtaalle valkoiselle hiekallle tömähti Himskatti.
VastaaPoista- Mistä tuo tuli, Kukasenytolikaan kysyi säikähtäen.
- Joko se on hallituksen katala keino kannatuskyselyyn vaikuttamiseksi tai sitten se on kissa, sanoi Timo.
- Minusta se vaikuttaa tarkemmin katsottaessa luvattomalta maahantulijalta, sen värikinhän on epäilyttävän musta, totesi Kukasenytolikaan arvoitusellisesti hymyillen samalla kun sipaisi ajat sitten lähtenyttä otsatukkaansa...
... jatkuu ...
Vastaamatta on edelleen tärkeä kysymys:
VastaaPoistaMiksi vasemmistossa on enemmän älyköitä kuin oikeistossa?
Henkilöt jotka ovat sitä mieltä että kaikki on hyvin tässä parhaassa kaikista mahdollisista maailmoista, paitsi korkeat verot, eivät taida olla kovin hanakoita älyköitymään.
PoistaKemppinen voisikin joskus pohtia mainiossa blogissaan miksi valtaosa älyköistä on ei-oikeistolaisia. Niin täällä suomessa kuin muuallakin maailmassa. Jossain Hesarin äänestyksessä "top ten" listalle mahtui vain yksi oikeistolainen, kun listattiin suomalaisia älyköitä. Eikö ajatus kulje porvarin päässä, vai?
VastaaPoistaOlisiko se niin, että porvarilla pitää kiirettä, kun kaiken muun ohella pitää elättää se "älykkökin". Ei ehdi joutavia viisastelemaan ja taivaan rantoja maalailemaan.
PoistaToki erilaiset positiivarit ja himaset tavallaan hauskoja ovat,mutta osin kallista turhuutta.
Oikeitakin älykköjä kai on, mutta ne eivät välttämättä nouse juuri Hesari äänestyksessä esiin.
Ja JK voisi myös pohtia, miksi nämä ei-oikestolaiset älyköt ovat pitkässä juoksussa (pääsinpä käyttämään eniten inhoamani anglismia) ovat osoitatuneet olleen väärässä. On siinä meillä "älyköt".
PoistaMaailmanhistorian suurin älykkö lienee Jeesus Kristus joka oli käsittääkseni myös ei-oikeistolainen. Oliko hänkin väärässä?
PoistaLiian monta väärää arvelua Jeesuksesta, mutta vastaus on 1-selitteinen: oli.
PoistaSuomen "älykkäimmät älyköt" löytyvät nimen omaan oikeistokonservatiivien marginaalista. Melender ja Hännikäinen nyt esimerkkeinä. Tsekkaa myös verkkolehti Sarastus.
PoistaMontand - hänestä tuli mieleen vanha Kadunmiehen eli Juha Tantun haastatteluyritys, joka päättyi huonosti, mutta Juha antoi silti tunnustuksen "tyylikäs jätkä" - komeasti sanottu. Tantun Kadunmies jutut pitäisi koota kirjaksi. Ehdotin asiaa joskus Janne Virkkuselle, mutta ei hän sitäkään hoitanut.
VastaaPoistaDonovan (Donovan Philips Leitch) on skotti. Toki hänen musiikkiaan on myyty ja myydään edelleen myös amerikoissa.
VastaaPoistaAnonyymi ehtikin jo korjata Donovanin kansallisuuden - hyvä. Donovan oli brittien Bob Dylan -kopio, mutta meillä taas oli aito ja alkuperäinen Irwin. Dylanin protestilauluperinteen ranskalaiset juuret yllättivät: olen aina ollut siinä uskossa, että Dylan "protestilaulajana" (hän ei itse perusta koko nimityksestä) oli Woody Guthrien perillinen. Parikymppinen Dylan tuli New Yorkiin 60-luvun alussa pyrkimyksenään nousta parhaaksi Guthrie-kopioksi - vain huomatakseen, että niitä kopioijia oli jo kymmenittäin. Niinpä hän sitten lähti muille teille, ja tässä käänteessä merkittävää oli se, että tyttöystävä Suze Rotolo tutustutti hänet ranskalaiseen runouteen, eritoten Rimbaud ja Verlaine, ja Brechtiin ja Weiliin (Pirate Jenny aivan erityisesti). Dylan kertoo tästä elämänsä vaiheesta laveasti muistelmateoksessaan Chronicles Vol 1.
VastaaPoistaMutta perinteet menevät toki pitkälle taaksepäin. Jotkut väittävät, että "Hard Rain's A-Gonna Fallin" pohjasävelmä Lord Randall olisi peräti 1300-luvulta! Jos blogistia joskus kiinnostaa protestilaulu, niin tutustumisen arvoinen on "Lonesome Death of Hattie Carroll". Sanoitus on täydellinen, kuten professori Christopher Ricks on havainnut, ja tarinaan sisältyy myös dramaattinen (mutta väärä) kuvaus siitä, miten oikeus ei toteudu.
Liedin varsinainen vastinpari Ranskassa on mélodie. Sitä ja chansonia tarjoilee uusimmalla levyllä taitava laulaja ja älykäs tulkitsija Anne-Sofie von Otter.
VastaaPoistahttp://open.spotify.com/album/0mDoE81QOaKSEkl52RHyYD
Barbara puhuttelee minua siksikin, että tykistön suojeluspyhimyksellä ob sama nimi.
Riipaisevin brechtiläisistä naiskohtalousta lauluna on Weilin Nannas Lied. Hyvän ristivalotuksen siitä saa kun kuuntelee Lotte alentaa, Ute Lemperin ja Anne-Sofie von Otterin tulkinnat, ainakin aiemmin kaikki olivat saatavilla Spotiyistakin.
Tykkimiesten ja arkkitehtien...
Poista"vasemmistolaisesta laululiikkeestä, jonka yhteydessä puhutaan nykyisin stalinisteista"
VastaaPoistaPuhutaan siis "yleisdemokraateista" ts stalinistien (= SKP:n vähemmistö) itsetiedostamattomista myötäjuoksioista, Leninin sanoin "hyödyllisistä idioteista". Itse puhuisin mieluiten erittäin arvostelukykyisistä takinkääntäjistä, jotka ovat aina tienneet, mistä suunnasta tuuli kulloinkin puhaltaa.