Oma lupa

Televison toimittaja ja muutama muu median edustaja pudotti kirkkaasti riman. Puhe oli perustuslakivaliokunnan lausunnosta ja pysäköintimaksuista. Paikalla oli jopa valiokunnan puheenjohtaja, mutta ei hän taaskaan saanut sanoja suustaan.

Toimittajan silmin eduskunta on näpäyttämässä korkeinta oikeutta. Kysytään toiveikkaasti, joko siihen suuntaan on oltu yhteydessä.

Korkein oikeus tuli tuomiossaan siihen tulokseen, että laki ei salli yksityisten firmojen sakottaa pysäköintivirheistä. Niinpä eduskunta muuttaa lakia.

Juuri tämä on ollut ainakin sata vuotta normaali ja toivottava tapa. Tilanne parantui selvästi, kun perustuslakiin kirjattiin tuomioistuimen velvollisuus tutkia lain perustuslainmukaisuutta. Tuon asian jotkut toimittajat ovat lukeneet väärin. Tuomioistuimella on tuo tehtävä jutuissa, joita se ratkaisee. Se oikeus loppuu siihen.

Kun käsillä on lainsäädäntöhanke, perustuslainmukaisuuden tutkii asianomainen eduskunnan valiokunta. Korkeimmalla oikeudella ja tuomareilla ei ole mitään asiaa eduskuntaan, paitsi jos pyydetään kuultavaksi eli neuvotteluhengessä.

Hiuksenhalkomista? Ei sinne päinkään.  Tässä on eurooppalaisuuden ja amerikkalaisuuden ero. Perinteisesti ja syistä, joista yksi on maan suuruus ja virkamiesten vähyys ja kovin usein heikkotasoisuus amerikkalaiset suosivat ajatusta, että jokainen vahtii itse oikeuksiaan. Äärimmäisessä tapauksessa tämä johtaa siihen, että ihminen jää rangaistuksetta ammuttuaan ovelleen koputtaneen viattoman varmuuden vuoksi.

Meidän perinteemme on byrokraattinen. Tuota perinnettä kannatan koko sydämestäni. Byrokratia, joka saapui meille satoja vuosia sitten rinnakkain Saksan järjestelmien kanssa, tarkoittaa että on liikaakin virkamiehiä, jotka katsovat painetuista kirjoista, miten asiat on ratkaistava, ja tekevät sitten näitä kaavamaisia ratkaisuja.

En äkkiä keksi, millä muulla tavalla esimerkiksi verotuksen voisi hoitaa.

Byrokratian vastakohta ei ole jokin suora kansanvalta, vaan suosikkijärjestelmä. Sen yksi versio oli feodalismi, aatelin valta. Sen toinen versio on vanha venäläinen tapa. Tehtäviä suorittamaan lähetetään hovin suosikki ja toivotaan, että hän menettelisi oikein ja asiallisesti. Olipa suosikki ruhtinas Potemkin tai salaisen poliisin mies, ajatus on sama. Itse asiassa salailu ja silmänlume kuuluvat samaan pakettiin. Byrokratiassa eli virkavaltaisuudessa ei ole mitään salailemista.

Byrokratian huippu on näyttölippu. Sitä vilauttamalla saa matkustaa kulkuneuvos mies tai nainen, renki tai piika, ihonväriin ja kansallisuuteen katsomatta. Edes nimeä ei kysytä, eikä henkilötunnusta. Helppoa kehitys ei ole ollut. Suomesta on vähän puoleisesti kirjaan merkittyjä muistoja, mutta kansanluonteen mukaisesti englantilaiset kuulemma jättivät pysäköintimittarit jäätävää katsetta lukuun ottamatta täysin huomiotta, kun taas ranskalaiset pyrkivät mestaamaan ne sopivalla teräaseella. Kun kadulle ilmestyi tuo vihattava kone, aamulla oli jäljellä pelkkä putki ja seuraavana aamuna ei sitäkään.

Suunnilleen tuo on pysäköinnin ongelma. Tiet ja kadut sekä joukkoliikenne on hoidettu vanhastaan. Yksityisten omistamista alueista on ongelmia. Tietenkin jokainen saa perustaa omalle maalleen vaikka millaisen maksullisen pysäköintilaitoksen. Jos joku käyttää sitä hyväkseen mutta ei maksa, hänet vedetään oikeuteen ja maksu korkoineen ja kuluineen peritään viime kädessä ulosottoteitse.

Mutta yksityisen palkkaama elinkeinonharjoittaja tai talonmies eivät ole julkisen vallan käyttäjiä. Heillä ei ole oikeutta sakottaa eikä veloittaa maksuja, jotka voisi periä ilman tuomiota eli viranomaistointa. Näinhän se ei käytännössä mene. Kukaan ei jaksa ajatella, miksi kirjastolle on maksettava myöhästymissakkoa lainoistaan. Se tieto riittää, että ennemmin tai myöhemmin niistä kuitenkin on maksettava.

Yksityisen tuulilasinpyyhkijän alle jättämä lappu on vain maksukehotus eli pyyntö, vaikka siinä väitettäisiin miten hirmuisia. Nyt lakia muutetaan näemmä niin, että pysäköintifirmat voivat toimia viranomaisten apuna maksuja kerätessään ja karhutessaan. Se riittää. Lainsäätäjä eli eduskunta lienee kiinnittänyt riittävästi huomiota siihen, että hinnat on näytettävä ja maksullisuudesta ilmoitettava.

Meillä on vain tämä yksityisen ja julkisen rajankäynti. Sitä rajaa on jatkuvasti pidettävä silmällä. Paljon vaikeampi ongelma on muilla Venäjän kanssa. Kukaan ei oikein tiedä, mitä aseistautunutta väkeä liikkuu esimerkiksi arktisilla alueilla. Sen sijaan hyvin monella tuntuu olevan perusteltu käsitys siitä, kumpaa syyttäjät ja tuomioistuimet edustavat, oikeusjärjestystä vai kansallista etua.

Siihen voi mennä kauan ennen kuin kaupankäynti ja työnteko Venäjällä onnistuu muun muassa EU:n jäsenmaiden piirissä hyväksyttävänä pidetyllä tavalla. Kun maasta puuttuvat perinteen, sanoisin että vuosikymmeniä. Välillä tuntuu monilta unohtuvan, että vain oikeusvaltiossa ihminen on turvassa osoittaessaan mieltä oikeusvaltiota vastaan.