Sivun näyttöjä yhteensä

15. lokakuuta 2013

Tamminiemen pesänselvittäjät





Tamminiemen pesänjakajat – olen korjannut vuonna 1981 ilmestyneen kirjan otsikon, on WSOY:n julkaisemana verkossa


Kirja ei maksa mitään ja sen päätyminen suoraan verkkolevitykseen taitaa tarkoittaa, ettei uusi julkaisija pidä sitä rahan arvoisena. Helsingin Sanomien poliittisen osaston toimittajien Aarno Laitisen ja Janne Virkkusen johdolla nimimerkillä ”Lauantaiseura” kirjoittaman kirjan julkaisi silloin aikoinaan Lehtimiehet Oy, Hymy-lehden kustantaja. WSOY ei sitä silloin ottanut. Sitä vastoin pääjohtaja Hannu Tarmio toimitti julkisuuteen tiedon nimimerkin takana olevista henkilöistä. Loka Laitinen sai potkut ja muut varoituksen. Tarmion menettelyä Janne Virkkunen kummasteli vielä pari päivää sitten televisiossa.

Hämmästelen hiukan yli 30 vuoden takaista kirjaa. Sitä myytiin todella paljon. Hämmästelen myös ohimennen omaa nimeäni kirjan morkkaajien joukossa. En muista millään asiayhteyttä. Luultavasti en ymmärtänyt asian tärkeyttä enkä kirjan merkitystä.

Nyt en pane kirjassa merkille mitään sellaista, mikä ei olisi tuttua toisista yhteyksistä. Kirja julkaistiin niiden presidentinvaalien edellä, joissa Kekkoselle valittiin seuraaja, siis Koivisto. Ainoa todella huvittava seikka on Paavo Väyrystä koskeva luku. Väyrynen oli silloin, kuinka ollakaan, 30 vuotta nuorempi. Tarina on kuitenkin olennaisesti samanlainen kuin monet myöhemmät. On syytä mainita miehen sisukkuudesta. Ehkä nyt kun näinä päivinä oman kirjansa kanssa julkisuuteen tuleva, Väyrysen hyvin tunteva Jorma Ollila näyttää maininneen epäonnistumisen oikeudesta, huomiota saisi kiinnittää siihenkin, että tuskin kellään muulla on niin paljon kokemusta epäonnistumisesta.

Jostain kaikuu mieleeni vanhan ja syystä unohdetun Seppo Virtasen Marski –runon vaakunalause: olen taistellut usein ja hävinnyt aina.  Lukijat mahtavat tietää oikein hyvin, että itse en ole tuossa asiassa samaa mieltä kuin runoilija.

”Tamminiemen pesänjakajat” synnyttää kuitenkin nyt ajatuksia. Tuota kirjaa edeltäneet kaksi vuosikymmentä oli vietetty rötösherrajahdin merkeissä. Vaihetta ei voi sivuuttaa vastuuttomana populismina. Kyllä asenteet olivat julkisen vallan puolella aika kauheita, ja ne ovat jonkin verran korjaantuneet.

Tämä kirja muutti näkökulmia. Ajan arviointiperusteiden mukaan jokseenkin röyhkeään sävyyn laadittu teksti antoi ymmärtää, että poliitikot ovat, ehkä eräin poikkeuksin, paskiaisia. Tuo tieto on nykypolven luuytimissä tiukasti kuin strontium.

Muistaakseni nyt muutamaan vuosikymmeneen kukaan ei ole suoraan vastustanut demokratiaa. Voi olla, että himmeässä siivessä on näitäkin korostuksia, mutta eivät ne ole levinneet sieltä.

Suomen poliittinen toiminta 1920-luvulla aina pulakauteen ja Lapuan liikkeeseen oli aikamoista kompuroimista. Hallitukset olivat hyvin lyhytikäisiä, toiminta lyhytnäköistä.

Se ei ole ihme, koska eduskunnassa edustettuina olevista puolueista monet kannattivat parlamentaarista demokratiaa vain nimellisesti. Noin vuoden 1930 kohdalle sattuneen ankaran kansanliikkeiden aikana kokoomus, ruotsalaiset, maalaisliitto ja tietenkin muutamat jäljellä olleet kommunistit sekä puhuivat että toimivat siinä hengessä, että valtiolliset ja kunnalliset vaalit ja niillä valitut elimet eivät edusta eivätkä edistä yleistä etua. Niistä olisi päästävä tavalla tai toisella eroon.

Sotilassäädyssä ehkä kolme neljättäosaa upseeristosta oli tuolla kannalla. On väärin puhua summittaisesti äärioikeistosta. Antiparlamentaarinen olisi parempi sana. Joka tapauksessa: monet vaikutusvaltaiset tahot arvioivat eduskunnan vastustajakseen tai vihollisekseen. Luultavasti eräs esimerkkitapaus oli Mannerheim. Paasikivi näyttäisi merkinneen tämän suuntaisi ajatuksia muistiin kauan sen jälkeenkin kun ajatus Suomen kuninkaasta, jota hän siis kovin kannatti, oli jouduttu hautaamaan.

Italian ja sitten Saksan parlamentarismin kaataneet liikkeet saavuttivat jonkin verran suosiota – juuri tältä osin. Fasismi ja natsismi saivat vain vähän kannatusta, mutta ajatus vahvasta miehestä, joka säikyttäisi eduskuntaäijät riitelemästä turhanaikaisista asioista ja yhdistäisi rivit jonkin epäselvästi ilmaistun isänmaallisuudennimessä, houkutteli monia.

Ajatus on edelleen aivan yleinen. Sopiva, puhujan syvämietteisyyttä korostava tapa ilmaista asia on sanoa, että demokratia on vähiten huono huonoista järjestelmistä.

Jokisipilän ja kumppanin uudessa kirjassa, josta lähemmin tuonnempana, mainitaan ”perinteinen pohjoismainen ihmisoikeusajattelu”.

Ihmisoikeusajattelu alkoi Suomessa 1995. Siinä ei ole mitään perinteistä eikä pohjoismaista. Käsitteenä ihmisoikeudet tuinnettiin YK:n julistuksesta ja sitä ennen suurista vallankumouksista. Perustuslaissa ja lainsäädännössä yleisesti tunnettiin kansalaisvapaudet. Se on aivan eri asia. Kuten sana sanoo, painovapaus ja ne muut oli suotu vain tämän maan kansalaisille. Ihmisoikeuksien taustalla on ajatus ihmisarvosta, joka ei katso kansalaisuuteen.

Tämän verran havaitun ja väitetyn poliittisen rämettymisen kuvista.

18 kommenttia:

  1. Pesänjakajissa kuvaillaan ihailevasti Koivistoa: "Yksinäinen sheriffi." Koivisto-hurmos oli tuolloin laajaa myös journalisteissa. Koivistollehan se sopi.

    VastaaPoista
  2. Eikös rötösherrajahti alkanut vasta Kekkosen vaihduttua Koivistoon? Taisipa käydä jopa niin, että eräs Noppahaara lähti liikkeelle heti Koiviston muutettua Linnaan....

    Ilmeisesti kirjan verkkojulkaisun tarkoituksena on tukea tuoretta Vastarannan kiiskeä....

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo kirja on "rötösherrahdin" alkulaukauksia. Termi esiintyi Vennamon SMP:n vaalijulisteissa 1981. Oikeuskansleri Kai Kortteen toimintatapa vuodesta 1982 mainitaan usein tässä yhteydessä.

      Siis ennen Koiviston valintaa.

      "Rötösherroja" jopa tuomittiin hyvin näyttävästi 50- ja 60-luvulla: valtakunnanoikeus; Kätilöpisto; KEL; Kaljakallio; VR Erkki Aalto ja useita muita.

      Poista
    2. Näitä muistellessa voipi kuunnella rötösrockia: http://www.youtube.com/watch?v=GLXJfUmVhdg

      Poista
  3. Viime päivinä moni kommentoija on ilmeisen vilpittömästi ihmetellyt, miten joku voi kutsua "suoraa demokratiaa" kannattavaa liikettä äärioikeistolaiseksi. Ihmettely pelottaa enemmän kuin liikkeet.

    Toisaalta: karavaani kulkee. Parlamentaarinen, edustuksellinen, demokratia on uudehko keksintö ja käy maailmalla yhä suositummaksi. Tilastollinen tosiasia.

    vuorela, tampere

    VastaaPoista
  4. Paavo Väyrynen olisi halunnut polttaa kirjan, mutta sama meno jatkuu, kuten voi päätellä yhdestä suosikkiblogistani.

    VastaaPoista
  5. Tamminiemen pesänjakajat keksi termin "kotiryssä" (ellen ihan väärin muista) eli toi yleiseen tietoisuuteen sen metodin, jolla Neuvostoliitto "omistajaohjasi" Suomen politiikkaa. Ainakin minua ilmiön yleisyys hämmästytti ja järkytti.

    Juttuhan on niin, puhun nyt itse ne ajat kokeneena, että kyllä me 60- ja 70-luvuillakin tiesimme ihan hyvin millainen diktatuuri Neuvostoliitto on, mutta oman etumme tähden olimme kusi sukassa ja julkisesti nuoleskelimme kommunistisia hirmuhallituksia.

    Kutsuimme heidän härskiä sotapolitiikkaansa "rauhanpolitiikaksi" ja niljakkaimmat opportunistit ajoivat jopa eduskunnassa "rauhanlakia", jolla tämän politiikan arvostelu olisi kielletty.

    Koiviston valtaantulo oli se saranakohta, jolloin muutkin kuin "äärioikeistolaiset" alkoivat puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Tuskin se yksin Koiviston ansio oli, vaan ajan henki vain muuttui.

    VastaaPoista
  6. Jukka, joskus 80-luvulla jouduin kohteeksi kansainväliseen kyselyyn, jossa selvitettiin eri Euroopan maiden perustuslakeja eräiden keskeisten periaatteiden suhteen. Minun piti siis selvittää miten Ranskan vallankumousen suuret aatteet, vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus, toteutuvat meillä Suomessa.

    Tein työtä käskettyä ja käytin avustajanani edesmennyttä Matti Wuorta, silloin nuorta asianajajaa.

    Tulos oli melko murheellinen, sillä eipä perustuslakimme tuntenut, tai tunsi hyvin suppeasti ja nationalistisesti nuo periaatteet. Nyttemmin tilanne on toki korjattu.

    VastaaPoista
  7. Ehkä vielä selkeämpää rötösherrajahdin sävyä on "pesänjakaja" Laitisen vähän myöhemmässä (1982) kirjassa Musta monopoli. Mielestäni se on kirjana huomattavasti hauskempi kuin Tamminiemen pesänjakajat; sen antaman ajankuvan totuudellisuudesta en tuolloin kuusivuotiaana osaa sanoa mitään.

    VastaaPoista
  8. Tämä minun aiheeni olisi sopinut paremmin tuohon eiliseen blogiin vaan koska uusimmassa blogissa on sana "fasismi" niin voin mennä asiasta naurismaahan. Tuulimyllybisnes, siitä minulle tulee mieleen fasismi tai fasismista tuulimyllybisnes. On menossa jonkinlainen Klondyke, ryntäys parhaille paikoille, tuulisimmille. Eikä väliä vaikka asutus on lähellä kunhan muistetaan alkuun toimia salamyhkäisesti, niinkauan että saadaan maanomistajan-/vuokraajan nimi paperiin. Ja kun se on tapahtunut alkaa olla keinot vähissä, siihen kun saadaan vielä pari muuta maanomistajaa mukaan niin alkaa olla niillä jotka saavat vain haitat "ruuperä otassa". Valtio tukee tätä tähtitieteellisesti, googlettakaa sillä en muista tarkkaan paljollako. Tiedän paikan missä suunnitellaan 1 km päähän asutuksesta ja väitetään ettei meluhaittoja ole ja jos onkin niin kärsikää, myllyt pysyvät paikoillaan. Ei sitä olisi uskonut silloin kun luki Don Quijoten ja häkeltyi kirjan kauneudesta niinkuin Dostojevski, että ne on tuulimyllyt vielä minunkin riesanani. Joku väitti jossain ohjelmassa että tällä bisneksellä ollaan luomassa kansaan yhtä suuri kahtiajakoa kuin kansalaissodassa. Totta varmaan osittain, voivat mennä naapurisovut vuosikymmeniksi.

    VastaaPoista
  9. "Italian ja sitten Saksan parlamentarismin kaataneet liikkeet saavuttivat jonkin verran suosiota – juuri tältä osin. Fasismi ja natsismi saivat vain vähän kannatusta, mutta ajatus vahvasta miehestä, joka säikyttäisi eduskuntaäijät riitelemästä turhanaikaisista asioista ja yhdistäisi rivit..."

    Niin, mitä oli pohjimmaltaan Lapun liike olisi yhden messun arvoinen. Mäntsälän kapina oli Suomen demokratian koitinkivi, josta se selvisi juuri ja juuri.

    Sen sijaan ajatusta vahvasta presidentistä (á la Kekkonen), joka pitäisi pikkuherroja kurissa en pitäisi pahana. Presidenttijohtoinen järjestelmä kun on aivan yhtä demokraattinen kuin parlamenttarismi, jonka ongelmia Suomen kaltaisessa maassa kuvaa vanha sanonta, että toimivaan parlamenttarismiin yksi puolue on liian vähän ja kolme liian paljon. Nytkin pikkupuolueiden häntä heiluttelee hallituksen koiraa. Muutenkin puhdasoppinen parlamenttarismi näyttää johtavan pääministeridiktatuuriin, tarvittaisiin tasapainottavia elementtejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Nytkin pikkupuolueiden häntä heiluttelee hallituksen koiraa."
      Erityisesti ruåttalainen kansanpuolue. Keskustelin erään pitkäaikaisen kansanedustajan kanssa ruåtsin kielen ihmeellisestä asemasta Nykysuomessa ja hän sanoi, että ko. puolue on ollut joka hallituksessa sotien jälkeen ja ehto numero 1. on ruåttin asema. Kalliiksi on tullut ja tulee.

      Poista
    2. Opettele Hube suomea. Ei suomenkielessä käytetä ruotsalaista o-ta.

      Poista
    3. Huben lausunnossa lienee kyse poliittisestä ilmauksesta. Lisäksi Kari (Suomalainen) tai käyttää enne.

      Poista
    4. Huben henkeväksi tarkoitetusta lausunnosta huokuu kauna, katkeruus, kateus ja ahdasmielisyys. Sellaisten pahojen voimien päästäminen valloilleen tulee paljon kalliimmaksi kuin tuo ruotsin kielen "ihmeellinen asema".

      Poista
  10. Kukahan siellä Tamminiemessä pesää jakoi? Varmaan joku ulkopuolinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Borenius&Kemppinen vissiin...

      Poista

  11. Siellä näkijä missä tekijäkin... taaskin KePua lyödään kuin Kekkosen aikaan...

    6 Lok 2013 Puolue vai rosvokopla

    Kirjoittanut Aarno Laitinen

    http://blogit.iltalehti.fi/aarno-laitinen/2013/10/06/puolue-vai-rosvokopla/



    VastaaPoista