Niin minäkin

”Seurasin nuoruuteni näkyä” on Mikko Juvan intellektuelli muistelmateos (1994).

Luulin lukeneeni tämän kirjan ja opetelleeni sen ulkoa. Luulin väärin. Se olikin se ”Aika ajatella, aika uskoa” (1985). Henkilöhistoriastani kiinnostuneille eli muutamille jälkeläisille: tuon vuoden tietämillä tiedoissani on kauheita aukkoja. Olen kuullut, että eräs Estonia hukkui, mutta tapauksesta ja sen uutisista ei oikein ole muistikuvia. Syyn tiedätte.

Minulla oli yhteistä Juvan, John Vikströmin ja Tuomo Mannermaan kansa, että vaimomme olivat kuolleet. Muistan ne keskustelut voin vuonna 1994. En ollut tiennyt ennen kuin kuulin Mikolta, että arkkipiispana hänen erikoinen vaivansa oli ollut nimenomaan ”viidesläisyys”, jonka kohdalla muistelmateoksessa lukee ”uuspietismi”. Kannan tuolle herätysliikkeelle kaunaa. Se kiskaisi mukanaan suuren määrän koulutovereita ja sukulaisia. Pidin siihen aikaan liikettä epäterveenä. Tässä kappaleessa mainitsemani kirkonmiehet sanoivat muistaakseni kukin kohdaltaan ja omine muotoiluineen, että äkillinen ”uskoon tuleminen” voi olla sekä henkinen että hengellinen sairausilmiö.

Mielestäni se oli väkevästi sanottu.

Suosittelen lukijoilleni Juvan teoksen selailemista kirjastossa. Pidän teitä, lukijat, niin pahoina pakanoina, etten usko teidän paneutuvan vapaaehtoisesti Luterilaisen maailmanliiton toimintaan tai eri hiippakuntien hengellisiin ja hallinnollisiin ongelmiin. Ei sillä, kävin joskus kirkolliskokouksessa puhumassa jotain ja kun sitten kuulin, että minun pitäisi asettua ehdolle tuon joukkokunnan jäseneksi sanoin, että tämä on se kuolemaa pahempi kohtalo, jolle en alistu.

Juvan muistelmat ovat kolmesta syystä juhlimisen arvoiset. Hänen kykynsä jäsentää ja ilmaista mutkikkaita tapahtumasarjoja ja kummallisia ajatusrakenteita on verraton. Hän on suomalaisen eliitin jäsenenäkin ainutlaatuinen tapaus. Hänen kertomus rehtori- ja kanslerikautensa opiskelijakuohunnasta ja yksi mies yksi ääni –vaatimuksista panee edelleen, nyt luettuna nieleskelemään.

Mikko Juva oli sukupiirinsä neljäs arkkipiispa sadan vuoden aikana – neljäs! Vaari Gustaf Johansson  (k. 1930) oli kirkkoruhtinas. Äidin puolella oli Erkki Kaila, akateemikko Eino Kailan isä ja merkillisen suvun jäsen. Lankouden kautta oli sukua Lauri Ingman, pääministeri ja arkkipiispa.

Tuollaisella taustalla on pakkokin selittää, että Suomi olisi siirtynyt valtionkirkosta kansankirkkoon.

Juvalla oli kohtalaiset edellytykset. Hän oli väitellyt tohtoriksi sekä historiasta että kirkkohistoriasta eli eri tiedekunnista. Hänen isänsä Einar W. oli hyvin huomattava henkilö Turun yliopiston historiassa. Juvan matalakirkollisuus, josta on käytetty myös harhaanjohtavaa nimitystä ”vapaamielisyys” oli perua sotavuosista. Talvisodassa hän oli pikakoulutettuna nuorukaisena (s. 1919) rintamalla omien sanojensa mukaan lähinnä tiellä. Jatkosodassa hän oli joukkueenjohtaja ja luutnantti Syvärin takana, kunnes luki tutkintonsa opintolomalla loppuun ja palasi sotilaspappina entiseen pataljoonaansa. Kai siinä oli ihmettelemistä, vaikka toisaalta useilla papeilla oli RUK käytynä.

Juva sanoo, että rintamalla papin tehtävät oli paljon kovempia ja raatelevampia kuin kiväärijoukkueen johtajan. Uskon sen. Asiakkaat olivat kuolevia haavoittuneita tai siunattavia kaatuneita.

Juvalla oli paljon vihollisia, etenkin omiensa piirissä eli kirkossa ja yliopistolla, politiikasta puhumattakaan, ja lisäksi Kekkonen. Tätä ei pidä ihmetellä. Minulta kesti puoli vuosisataa tajuta, ettei mikään pistä ihmisiä niin vihaksi kuin toisen ihmisen sielunrauha. On niitäkin, jotka kadehtivat taloa tai tavaraa, karjaa tai palkollisia, mutta yleensä he ymmärtävät hävetä ja sulkevat suunsa.

Mikko Juva piti hallussaan myös elinkeinoelämässä sopimattoman korkeita tehtäviä, esimerkiksi pankin hallintoneuvostossa. Tie niihin tasaantui kai siksikin, että hänen 1990 kuollut psykiatrivaimonsa oli kirurgi Simo Brofeldtin tyttäriä eli Kymi Kymmenen merkittäviä omistajia. Brofeldtien pesämunaa vaali Juhani Ahon Pekka-veli, veljensä veroinen kyky.

Tietääkseni ihmiset toivovat, että pappi on aivan lapsellinen raha-asioissaan ja lahjoittaa heille lompakkonsa sisällön. Jotkut tietenkin ovat. Toiset, kuten Juva ja Mannermaa, saattoivat käyttää saarnoissaan sellaistakin esimerkkiä, että viinan antamainen alkoholisoituneelle ei ole lähimmäisenrakkautta. Teolla edistetään hänen syntiään.

Teoksessa jyrähtää välillä rehellisyys. Tästä oppii, miten pappi ja vakaumuksen mies (nämä eivät ole aina sama asia), voi kuvailla kanssavaeltajiaan. ”N.N. oli viisas ja hurskas henkilö, jonka puoleen sain aina kääntyä luottaen siihen, että hän paneutui kuuntelemaan ongelmaani. Muuta apua en häneltä koskaan saanutkaan.” Juva kertoo objektiivisesti, miten häntä saatteli harharetkellä liberaalien puheenjohtajaksi Esa Kaitila ja seurasi Pekka Tarjanne. Hän mainitsee molempien erinomaisen urakehityksen, mutta ei vihjaa, kuka istui kenen housuilla tuleen. Täytyyhän lukijaankin luottaa!

Opiskelijat siis vaativat, että heidän on saatava vaikuttaa ratkaisevasti professorien valintaan ja tutkintovaatimusten sisältöön. Matti Louekoski oli yksi ja takuumiehenä itse Johannes Virolainen. Juva ja hänen seuraajansa Ernst Palmén sovelsivat luultavasti Syvärin takana saamiaan oppeja. Vanhoillisuuden linnoitus (yliopisto) otti selkävoiton lopulta hallituksesta ja eduskunnasta. Sanon röyhkeästi: kaikeksi onneksi. – Aion selvittää, mitä puuhaili nuori M. Klinge, joka näyttää vetäneen päälleen silloisen rehtorin poikkeuksellisen selvästi ilmaistun ylenkatseen.