Molotovin salkku

Vedätys ei kannata, mainitsee Kauppalehti. Liikeneuvottelut eroavat poliittisista neuvotteluista. Liikeneuvotteluissa, samoin kuin henkilöiden välipuheissa, oletetaan että neuvottelijat ovat edelleen olemassa käsillä olevan tilanteen ratkettua ja kenties vielä vuoden kuluttuakin.

Itsenäisen Suomen historian tärkeimpiä asiakirjoja on se, joka oli Molotovin salkussa 24.6.1944. Puhe oli antautumisen, ehdottoman antautumisen tai rauhan ehdoista ja neuvotteluosapuolena oli Suomi. Tuohon päivään tiivistyy edelleen jatkuva erimielisyys siitä kysymyksestä, olivatko Karjalan lopputaistelut hyödyllisiä, onko mitään perustetta puhua torjuntavoitosta ja kaatuiko 20 000 miestä turhaan. Ja 100 000 neuvostosotilasta.

Salkussa oli alun perin Teheranin konferenssiin valmistettu Voroshilovin johtaman komitean laatima 56-kohtainen asiakirja Suomen ehdottomasta antautumisesta.

Paperin toi esiin professori Kimmo Rentola, ja sitä koskeva artikkeli julkaistiin Historiallisessa Aikakauskirjassa 1/2001. Yksi järkevä tulkinta on, että tuo paperi oli mukana Molotovin salkussa käytettäväksi harkinnan mukaan. Kun suomalaiset olisivat sitoutuneet johonkin, ennen kaikkea Lapissa olleiden noin 200 000 saksalaisen selvittämiseen, lisävaatimuksia olisi voitu esittää sujuvasti.

Luultavasti Kauppalehti tarkoittaa tätä tähdentäessään huolellisen valmistautumisen tärkeyttä ennen neuvotteluja.

Neuvottelu ei tuolloin johtanut tulokseen, ja suomalaiset ällistyttivät ja suututtivat koko muun maailman jatkamalla taistelua Rytin – Ribbentropin sopimuksen turvin. Kun samoissa merkeissä tavattiin seuraavan kerran, ehdot olivat lievemmät ja taistelut loppuivat. Sodan lopputulos oli hallituspiireissä ollut täysin selvä ainakin vuotta aikaisemmin. Rauhan lopputulos oli jatkuvasti epäselvä.

Jotkut venäläiset sanovat, jos tämä salkun toisessa lokerossa ollut Voroshilovin asiakirja tulee puheeksi, ettei sitä aiottu koskaan käyttää. Se oli vain mielikuvaharjoittelua. Sekä sotilaat että diplomaatit laativat erilaisia suunnitelmia eri otaksumien varaan.

Paperii tosin hahmottelee kesäkuussa 1944 kohtuullisen tarkoin, mitä kaikissa muissa Saksan vasallivaltioissa tapahtui 1945 - 1948, paitsi Suomessa.

”Antautumisen varmistamiseksi puna-armeijan johto saisi harkintansa mukaan miehittää kokonaan tai osittain Suomen ja ottaa haltuunsa sen satamat, Ahvenanmaan saaristo ja Suomenlahden saaret. Täydellisen aseidenriisunnan lisäksi suojeauskunnat riisuttaisiin aseista ja niiden jäsenet internoitaisiin., Neuvostohallitus huolehtisi sotarikollisten tuomitsemisesta. Suomen talouselämä siirrettäisiin neuvostohallituksen valvontaan ja sotakorvausten takuiksi Suomen Pankin ja muiden pankkien kulta- ja valuuttavarat takavarikoitaisiin.” (Apunen – Wolff, Pettureita ja patriootteja, s. 356.)”

Jossain todettiin myös, että laivastotukikohdaksi otettaisiin Suomenlinna, ja toiselle omistajille siirtyvinä paikkakuntina mainittiin Tampere ja Vaasa.

Paperin pysyminen salkussa johtui ehkä enemmän puolalaisista kuin suomalaisista. Puolan kysymyksen kärjistyessä Stalin ei olisi halunnut ärsyttää Yhdysvaltoja, joka oli antanut selviä merkkejä siitä, että tällainen operaatio ei sitä miellyttäisi. Itse menettelyssä ennakkotapaus oli Italia, jonka antautumisen länsi oli hoitanut omin päin; ajatus oli, että kukin hoitaisi ”muodollisuudet” itse valloittamillaan alueilla, paitsi Saksassa. Ja Puola, jonka vuoksi sotaan oli menty, siirtyi Neuvostoliiton kaikinpuoliseen hallintaan.

Neuvottelutavalla on monia kiitettäviä etuja. Suomalaiset ovat edelleen kansa, joka hylkäsi Neuvostoliiton rehellisen ja hyväntahtoisen tarjouksen juhannuksena -44. Suomalainen rauhanoppositio, jonka kärjessä kansanedustaja Kekkonen huomasi itselleen sopivan paikan, käytti tätä tekoa hyväkseen, ja samoin sotasyyllisyysoikeus aikanaan. Rikoksen nimi oli ”sodan pitkittäminen”.

Suomalaiset miettivät kiihkeästi, onko puhe vuoden 1939 rajoista vai 1940 rajoista eli meneekö Karjala vai eikä mene. Vastaus näyttäisi olleen hämmästyttävän yksinkertainen. Stalin tavoitteli vuoden 1914 rajoja ja myös saavutti ne.

Suomi säilytti itsenäisyytensä, sanomme. Se on totta. Sekin on totta, että yli 40 vuotta Suomen asema muistutti monessa yli satavuotista vaihetta Venäjän suuriruhtinaskuntana. Silloinkin tuli lopulta aivan kauhea riita siitä, mitä ”autonomia” oikein tarkoittaa, ja miltä osin maamme voi harjoittaa omaa lainsäädäntötoimintaa. Armeijaa meillä ei ollut eikä ulkopolitiikkaa.

Ei ole asiatonta arvata, että 11 vuotta Stalinia vanhempi Venäjän keisarin alamainen Mannerheim osaisi edelleen asettaa ajatuksensa samaan suuntaan.

Kuvan salkku on kyllä Raoul Wallkabergin. Se on pronssia.