Vähän minä

Vähän minä pahana pidin jo sitä, että pohjimmainen pyykkikorillinen dioja tuli kuitenkin katsotuksi. Siinä olivat kadonneet tai hävitetyt diat 1988-1995. Siis minun ottamani. Ja tuohon aikaan olin alkanut hurjastella M-Leicalla, luullakseni välttävin tuloksinkin. Se lienee julkinen salaisuus, ettei digikuvilla juurikaan päästä samaan sävykkyyteen kuin entisillä filmeillä ja kunnon objektiiveilla.

Leica kaikkine linsseineen on sopivalla paikalla. Aleneva polvi on ottanut sen säilyttääkseen ja harkinnut kokonaisuuden vitriiniin panemisen arvoiseksi. Vieressä on isäni Zeiss Super Ikonta III. Linhof Field 24 x 36 cm on sitä vastoin kellarissa kuivissa, lämmitetyissä tiloissa.

Olen vuoden kuluessa kantanut ja kannattanut toisille yli kaksikymmentä tuhatta isäni diaa, joilla kuuluu olevan historiallista arvoa. Osan niistä olen skannannut itse, osan skannauttanut. Viimeksi päädyimme Putuksen kanssa ajatukseen, että hänen kehittelemänsä dian valokuvaaminen varta vasten kehitellyssä telineessä ja valaisussa on näissä olosuhteissa paras menetelmä. Kuvia pystyy kuvaamaan samaa vauhtia kuin niitä ehtii pudotella pidikkeeseen.

Jutun kuvassa on äitini vuonna 1923 noin puolen vuoden ikäisenä. Tuota kuvaa en ole ennen nähnyt. Vien huomenna printin hänelle palvelutaloon. Luulen että vastaanotto on lämmin.

Tunnen kuvassa olevan ryijyn todella hyvin. Se on äidinäitini sukuryijy, tyypillinen suuritöinen satakuntalaisryijy. Se oli viimeksi vanhimman tätini seinällä ja on nyt perinteen ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan sukupolven vanhimman tytön Tuulan hallussa. En ole raaskinut kysyä. Luultavasti se on murentunut aika pahasti, eikä sen nostaminen seinälle taida olla enää järkevää. Ryijy on tehty 1803. Sen kuvioissa on vuosiluku.

Äitini kopio on asunnossa Westendissä ja jää tiettävästi sinne muuttavan veljeni hoteisiin ja hänen jälkeensä taas vanhimmalle tyttärelle. Tuo ryijyn kopio on erikoinen tarina. Se valmistui vuonna 1953; myös tuo vuosiluku ja Äidin nimikirjaimet ovat kudottu ryijyyn.

Kopio tehtiin piirtämällä vanha ryijy millimetripaperille ja jäljentämällä värit nukan juuresta ja piirtämällä ne sitten tähän malliin. Ruohon maailmanaikaan osa langoista oli värjättävä itse. Kasvivärjäys ei tainnut olla muotia enää eikä vielä. Tätä kirjoittaessani huomaan, etten ole tullut laskeneeksi, montako eriväristä lankaa siihen tarvittiin. Ehdottaisin noin kahtakymmentä.

Ryijy tehtiin kangaspuissa, pohja normaalisti kuteista ja nukka käsin solmimalla. Työtä oli lievästi sanottuna paljon, koska ryijyn mitat ovat noin 2 x 3 metriä. Äiti sen tietenkin teki, mutta me lapset saimme olla mukana ja opimmekin vetämään solmut niin tiukkaan ja tasan, että ne kelpasivat äidille. Myös isä yllätettiin vähän väliä kangaspuiden äärestä. Ryijyn tekeminen on koukuttavaa.

Ajattelin kauan myöhemmin, että jos satun tästä tulemaan hulluksi, hullujenhuoneessa saa varmaan solmia ryijyä. Asia ei kuitenkaan ole tullut ajankohtaiseksi enkä edes tiedä, onko tieto tosi vai peräisin vain Inkeri Kilpisen menestysnäytelmästä Tuntematon Potilas.

Kuva on peräisin Äidinisän albumista. Sitä en tiennyt, että se on taitavalla serkullani. Luultavasti en ole koskaan selannut isoisänalbumia. Eivät lapset saa. Repivät vain.

Kuinka monta muillekin kuin sukulaisilla kiinnostavaa albumia mahtaa tällä hetkellä maata jätelavalla syksyn tuulien tuiverrettavana?

Arvaisin että huomattavan monta. En osaa paheksua perillisiä. Minua alkaa huimata, kun ajattelen, mikä uskomaton määrä työtä on tarvittu yhden asunnon tyhjentämiseen. Tämä asunto oli niin käsittämättömän tarkoin järjestetty ja organisoitu, että toista samanlaista tuskin löytyy. Tällä hetkellä eteiseni tangossa riippua kuin nimettömänä syytöksenä hyvää kangasta oleva takki, jonka olkapäähän on hakaneulalla kiinnitetty lappu, ja lapussa lukee ”Jukan ylioppilaspuku”. Siis vuodelta 1963. On siellä myös isän ilmavoimien univormu m/24. Seuraa löytyy – kaapissa on vaimon isän vanhamallinen mantteli, joka on kiertänyt talvisodan Summasta jatkosodan Kiestinkiin, Äänislinnaan ja Ihantalaan. Kangas muuten olisi omiaan käyttöön vaikka heti – mutta ei ole niin laihoja poikia enää makisemassa.

Mietin hetken, tilaisinko kirjan, josta saisin vihjeitä, onko tämä mielettömyyttä vai kukaties perusteltua puuhaa. Amerikkalainen Smithsonian, näkemäni ja kokemani perusteella monessa asiassa maailman hienoin museo ja kauttaaltaan kävijän ehdoilla tehty, on julkaissut kirjan ”Amerikan historia 101 esineenä”. Ajattelin että nytköhän saadaan lähempää tietoa George Washingtonin puisista tekohampaista, mutta onneksi kirja ilmestyy vasta parin viikon päästä. Se on muuten sitä nopeasti kasvavaa lajia, joka kannattaa hommata Kindlkenä – painaa varmasti kuin piru, 700 sivua.

Suomen historia 101 esineenä…? Ukko-Mauser, otettu talteen Viipurin valleilta 1918. Suomen suurin joukkomurha, sanoo tutkija nyt. Luultavasti onkin. Huono ajatus. Mauseri tuo vain minun mieleeni humalaisen jääkärin. Se oli teollinen tuote. Unohdetaan se.

Kyllä tätä ryijyä voisi tarjota. Tuollainen määrä naistyötä tarkoittaa, että jo 1803 olivat olemassa ne tiukat edellytykset, joiden turvin Suomessa eläjät jatkoivat ja vaurastuivatkin. Kokemäenjoen asutus on ainakin keskimmäiseltä kivikaudelta. Jos Suomelle halutaan nähdä merkitykselliseksi jossain määrin vapaa talonpoikaisto, niin tuolta seudulta niitä savitalonpoikia on tullut ainakin kuusisataa vuotta. Ja heidän emäntänsä ja tyttärensä tekivät ryijyjä tekniikalla, joka on hyvin kansainvälinen.