Linna ilmassa

Joissakin kielissä ”linna Espanjassa” tarkoittaa raukeamaan tuomittua haavekuvaa, eräissä toisissa turhanaikaista haikailua, ilmalinnojen rakentelua.

Sitä en tiedä, olisiko toteutuneista haaveuista viisasta vaieta. Tällaisinakin päivinä, kun melkein kiinni ikkunoissani kasvavat vaahterat hehkuvat sisäisestä tulesta, ei tulisi mieleen olla täältä poissa. Tänään ja eilen ja monena päivänä erilaiset vekarat konttaavat, taapertavat ja juoksevat puiden alla ajattelematta odottaa, että elämä tulisi.

Katselen tarkoin eri vuosien valokuvia vanhempieni mökiltä ja käsitän, ettei se vain mökki ollut, vaan toteutunut, omin käsin valmiiksi saatu unelma. Isoisälläni oli samanlainen; nyt sitä ei enää ole, eikä ole isoisääkään. Isoisä olen minä. Kerron vaikkapa jännityskertomuksen Porsas Urheasta. Syntymäni paikalla ei ole kuparista levykettä, vaan halpahallin koiranruuan pakastekaappi. Myös koirat on ruokittava.

Ensimmäisenä alkoi tipahtaa Evijärven huvila. Alue kasvoi monen muotoiseksi ja meni jotenkin käsistä. Se ensimmäinen huvila, joka otettiin käyttöön juhannukseksi 1948, oli silloin suurenmoinen mutta myöhemmin epäkäytännöllinen. En kuulkaa ole varma, vieläkö se on pystyssä! Luultavasti on. Vankka lautarakenne, sahanpurua fyllleinä, öljylamppu seinällä ja myrskylyhty, porraskomerossa jerrikannu ja siinä petroolia.

Helppoa ei ole huomata, milloin on aika lopettaa. Kun paikka on oikein mieluisa ja hyvä, se elää omistajiensa mukana ja alkaa häipyä yhdessä asukkaittensa kanssa. Ulkomuseot ja taiteilijakodit ovat järjestään pelottavia paikkoja. On sellaisia, joissa on sikari tuhkakupin reunalla ja maitoa tai jotain muuta valkoista nestettä lasissa, mutta kävijä tietää, ettei se näin ole. Tämä ei ole totta. Tunne ei ole aivan etäällä preparaateista, jollaisia tehdään eläimistä. Nahka on paikallaan ja silmätkin uskottavat, mutta jotain puuttuu. Ja sen mukana kaikki.

Vanhempien vanhoja esineitä on kiusaksi asti. Tässä huoneessa on ainakin 17 ylimääräistä Pirkka-kassia ja kolme muuttolaatikkoa. Kulutusyhteiskunnan kritiikki ei puraise. Näistä esineistä ja niiden kuvista välittyy huoli ja halu rakentaa ja asua.

Yhdessä kuvassa minua melkein liikutti suolasirotin. Sen suippo punainen pää, se joka sirottaa, on kuin tonttulakki. En viitsinyt suurennella enkä ottaa suurennuslasia. Mielestäni se oli jonkin firman mainostuote 1950-luvulta. Mutta minä muistin sen niin hyvin ja miten Pekka ruuvasi korkin auki ja suolaa saatiin koota pöydän vahakankaalta veitsen terällä.

Nuo raskaat kuvat ovat kuumia kohtia, joiden ympärille kertyvät rakenteet, seitit. Kun vähän tuulettaa ja heilauttaa rievulla, niitä ei enää ole.

Savossa kirjoitin viisi kirjaa. Sitä kantoa ei varmaan enää ole, jonka päässä istuin kesäaamuina alkaen kello neljä. Kiertävä kivi on tietysti omalla paikallaan ja pysyy siinä seuraavaan jääkauteen asti. Hupsuttelin mielessäni, että se on – kivi – ajelehtinut ylävirtaan Saimaan vesiä ja laittautunut toistaiseksi siihen. On vaikea sanoa, nukkuuko se kivi. Kivien hengitys käy hirveän hitaasti. Voi hyvin kestää puoli miljoonaa vuotta ennen kuin siitä on jauhautunut hiekkaa, joka sitten menee isoon tai pieneen kenkään ja pudistellaan pois.

Savon paikka suunniteltiin viimeisen päälle ja siitä tuli outo, mutta hieno. Odottelin italialaisia arkkitehtuurilehtiä paikalle, mutta ei niitä kuulunut. Ovat ne huonommistakin rakennuksista tehneet juttuja.

Nyt siinä avokuistilla vasiten liian pitkän ja siis sateelta suojaavan räystään alla räpistelee seuraava sukupolvi, sillä kohta on kolmekymmentä vuotta kulunut. Paikka on siirtynyt ennakkoperintönä, veroja on maksettu ja lainhuutokin on kukaties saatu. Minulle olisi ollut sopiva puhe, mutta en tullut sitä pitäneeksi:

”Poika, seiso täällä omalla katollasi, äläkä luota vieraan apuun.”

Sitä kattoa on saanut hiukan paikkailla.

Aivan rannassa, siinä missä kallio putoaa tosi jyrkkänä suoraan Saimaaseen, meloo sorsa untuvikkoineen. Takana pensaikossa kahistelee majuri. Ehkä hän arvelee sodan jo tulleen.  Minä se vain rannalla seison ja yritän laskea, kuinka paljon tämä järvi, Saimaa, mahtaa painaa. Tonnin kuutiometri, suunnilleen, ja kuutiometrejä lopultakin vähemmän kuin luulisi.

Muisti menee kiinni. Tulevaisuus tule kuin tuuli.