Taistelujen kirjat

Anteeksi kontrafaktuaalinen eli järjenvastainen aloitus, mutta jos Paavo Väyrynen osaisi kertoa, hänellä sitä vasta kerrottavaa riittäisi.

Olen Suomen historian kavereille kitissyt yrityshistorian tutkimuksen vähäisyydestä. Valitus menee vähän väärään paikkaan, koska hyviä ja erittäin hyviä tutkimuksia sodanjälkeisen ajan vaiheista on kuitenkin tehty joltinenkin määrä. Avainasemassa on luonnollisesti Kuisman KOP:n historia (”Kahlittu raha, kansallinen kapitalismi. Kansallis-Osake-Pankki 1945 – 1995”, 2004)  tiukan asiallinen mutta lukuelämyksenä wagneriaaninen.  Kiinnitän nyt tilaisuuden tullen huomion myös tutkijaryhmän hienoon saavutukseen, Stockmannin historiaan (”Hulluja päiviä, huikeita vuosia”, 2012).

Mietin valtionyhtiöiden ja valtion laitosten ongelmia ja jäin selaamaan ja lukemaan täynnä isoa tietoa ja pieniä ilkeyksiä olevaa Esko Rekolan muistelmateosta (”Viran puolesta”, 1998). Rekola veti erään muutoksen, joilla eräitä valtion toimintoja yhtiöitettiin ja eräitä ei. Muistelma on aihepiiriä valmiiksi tuntevalle samalla tavalla virkistävä ja syventävä kuin monineuvoisen Mikko Juvan muistelman sivistyksen tantereilta, etenkin yliopistolta. Tosin Juva muisteli tietääkseni vain suullisesti toimintaansa SYP:n luottamustehtävissä. Papillis-yliopistollisen uran haarakkeen selitys oli yksinkertainen. Vaimo oli omaa sukuaan Brofeldt ja Brofeldt oli omaa sukuaan Kymi Kymmene. Monien unohtama linkki on Juhani Ahon etevä veli, joka ei tullut suomentaneeksi perheen sukunimeä.

Suomen elinkeinoelämässä ja valtionhallinnossa valtaeliitin muodosti komppanianpäälliköiden ja tulenjohtoupseerien sukupolvi. Jälkimmäisiä olivat esimerkiksi Max Jakobson ja Jaakko Pöyry – sekä Esko Rekola, lähes jatkuvasti ministerin tehtävissä istunut asiantuntija, pääammatiltaan puolueisiin sitoutumaton. Tulenjohto taisi jäädä Rekolalta hiukan vähemmälle; Murtajan tykistörykmentin adjutantti hän oli, ja voitti rintamanosan tietokilpailussa valistusupseeri Matti Kuusen. Saman sukupolven huomattavia miehiä on muuten vielä yksi hengissä, Heikki A. Reenpää. Hän oli suurpommitusten aikana Helsingin ilmatorjunnassa, muistaakseni adjutanttina. Perinteisesti näitä sodan onnistuneesti läpi käyneitä siviilimiehiä lueteltaessa mainitaan ensimmäisenä Päiviö Hetemäki ja toisena Väinö Leskinen, ässärykmentin uhkarohkea upseeri talvisodasta.

Olisi mieluisampaa lukea tätä historiaa ja kirjoittaa siitä. Yleisö kuitenkin haluaa sotaa ja sotahistoriaa. Kirjakaupat ja antikvariaatit puhuvat karua kieltä, vain sota ja käsityöt menevät kaupaksi; keittokirjat ja puutarhakirjat ovat kansainvälistä tuotantoa.

Haluaisin itse kirjoittaa 1920-luvun tai 1980-luvun kulttuurihistorian, mutta en kirjoita, koska en tiedä noista vuosikymmenistä juuri mitään. Taloudesta ja elinkeinotoiminnasta kirjoittaisin kulttuurihistoriana, koska en tiedä, miksi talous ja perinteinen korkeakulttuuri heijastelevat toisiaan. Mainitkaa te 1920-luvun alkupuolen tai 1980-luvun suuria romaaneja, runokokoelmia, sävellyksiä, arkkitehtuurin tai muotoilun alan teoksia jne. (On niitä, mutta modernismi oli muuttunut tutkivaksi tai tilittäväksi, kuten Antti Tuurin ja Erno Paasilinnan merkittävissä teoksissa.) (Pauli Matti Juhani Leskinen oli vauhdissa jo edellisellä vuosikymmenellä ja samoin oikeastaan Eppu Normaali.)

Suomalainen musiikki ja musiikkiyleisö muuttuivat kesällä 1975. Arvostelijoiden kiireesti hylkäämä ”karvalakkiooppera” tuli kerralla, ”Ratsumies” kesäkuussa ja ”Viimeiset kiusaukset” syyskuussa. Sen jälkeen eivät mummobussit ole lakanneet vyörymästä Savonlinnassa ja Helsingissä.

Viimeksi puheena olleiden radio- ja televisiolaitteiden valmistamisesta Nokian kauan kestäneeseen matkapuhelinteollisuuteen on reitti. Esko Rekola mainitsee nopeasti Saloran, sen sukupolvenvaihdoksen, liiketoimia varten hankitun helikopterin ja sitten kuvaputkitehtaan.

Nykyinen yleisö on aika lailla unohtanut poliittisten puolueiden käsityksen valtion yritystoiminnasta. Ostettiin tai perustettiin jotain mieletöntä ja sitten kärsittiin tappiot eli siirrettiin ne veronmaksajille. Elinkeinoelämä, myös yksityinen sektori ja pankkitoiminta, oli idänkaupan vääristämää, ja pahasti.

Elektroniikka arvioitiin tulevaisuuden alaksi jo 1970-luvulla. Ennen pitkä näkyvä televisioiden ja mikrotietokoneiden valmistaja oli Nokia. Nokialla oli alkujaan hyvät suhteet Mauno Koiviston vastustajiin. Siitä mieleen tuli viitata Paavo Väyrysen luultavasti muistamaan.

Saattoi syntyä sellainen suhdanne, että vasemmisto selvitti suurin kustannuksin, miten vaikeaa kaupankäynti todella on, vaikka käytettävissä olisi julkisia varoja. Yrityksiin siirtyneet poliittiset tähdet, kuten Eero Rantala ja Ulf Sundqvist, eivät varsinaisesti saaneet sijaa historiassa. Siten yhä suurempi osa poliittisesta kentästä oli valmis myötäilemään, kuten vuoden 1995 jälkeen alettiin sanoa, markkinavetoista kotimaan teollisuutta.

Vähä vähältä on unohtunut, että valtio osakkeenomistajana on ongelma. Nykyinenkin laki sallii valtiolle ainoana omistajana tarpeellisen toimintavapauden. Asiat päättää viime kädessä valtioneuvosto eikä osakeyhtiön hallitus. Valtioneuvosto on yhtä kuin yhtiökokous, ja asianomainen ministeri toimii valtioneuvoston tuella. Kasvava ongelma on se, etteivät yleinen mielipide ja media muista tehdä eroa yhdenyhtiön ja tavallisen osakeyhtiön välillä. Toinen kasvava ongelma on suuryhtiöiden osakkeen omistus. Erittäin laajasti kiinnostus kohdistuu yhtiön osakkeen tuottoon, ei yhtiön asioiden hoitamiseen.

Yllättävä johtopäätös on, että osakeyhtiömuoto ei toimi halutulla tavalla, kun toimijana on todellisuudessa valtio. Tarpeelliset puheet yksityistämisestä ja yhtiöittämistä kuuluvat tämän otsikon alle. Valtion tai kunnan osakeyhtiö on ehkä liian usein ollut julkisyhteisön keino vältellä joitakin velvollisuuksiaan ja johtajien tapa vältellä vastuuta julkisten varojen käyttämisestä. Tämä on pieni repliikki menneisyyden lehdiltä tämän hetken kuntauudistukseen. Tarvittaisiin myös valtiouudistus.