Paras tapa suhtautua kirjaideoihini ja hankeaikeisiini on
tehdä juuri päinvastoin. Tästä on paljon kokemukseen perustuvaa näyttöä. Siksi
ideoiden esittäminen on vaaratonta. Suomessa hankkeita kustantavat piirit ovat
aika suppeita. Ne tietävät minut ja osaavat suhtautua.
SKS:n kansallisbiografiaa rasittaa höveliys. Kirjahan on
verraton. Minulla on se sekä paperille painettuna että verkkoversiona. Käytän
sitä paperipuolta paljon useammin kuin sähköistä, vaikka niteet ovat aika
järkäleitä ja niitä on paljon.
Elämäkerroilta ja elämäntarinoilta odottaisin estotonta
itsekehua ja räävitöntä panettelua. Näitäkään laatuvaatimuksia ajatellen
Linkomiehen sotamuistelman ylistäminen, jota aina harrastan, ei voi olla
kenellekään yllätys. Mistäpä ihminen ilahtuisi yhtä vilpittömästi kuin jonkun
arvostetun opettajansa leimaamisen keskinkertaisuudeksi tai vallan nollaksi?
Ideani on loputtoman suuri tai mahdollisesti kolmiosainen
kirjasarja ”Kuuluisien miesten elämästä”. Nimike tietenkin jäljittelee
Plutarkhosta ja Plutarkhoksen osittaissuomennoksen nimike on tietenkin
harhaanjohtava ja virheellinen. ”Bioi parallelloi” tarkoittaa yhdensuuntaisi
elämäntarinoita. Kirjoittaja on rinnastanut toisiinsa kreikkalaisia ja
roomalaisia suurmiehiä ja luonut tällä keinotekoisella tempulla jännitteitä,
joita on ihasteltu jo kaksi tuhatta vuotta.
Kuvitteellisessa teoksessani selostettaisiin esimerkiksi
VR:n sähköveturikauppoja 1970-luvun alussa ottein Juhani Suomen
Kekkos-elämäkerroista, Johannes Virolaisen kirjoituksista, Mauno Koiviston
muistamasta ja Esko Rekolan kirjaan vieminä.
Eilen mainitulle ”Tammisaaren pesänjakajille” ei olisi
yhtään vaikea löytää ristikkäiskirjoituksia. Tänään ilmestyi Pekka Visurin
suppea kirja jatkosodasta. Luin sen pari viikkoa sitten kirjoittajan
toimitettua hyväntahtoisesti vedoksen tutustumistani varten. Suosittelen
lämpimästi. Visurin havainnot ovat tietenkin näkyneet tässä blogissa viimeksi
aikoina. Minun silmissäni Visurin tekstille antaa erittäin myönteisen lisäleiman
se, että hän on paitsi valtiotieteen tohtori yleisesikuntaeversti. Tuolla
koulutuspohjalla on epätavallisen hyvät mahdollisuudet selvitellä mahdollisen ja
mahdottoman hentoista rajaa, jonka käsittäminen on sotahistoriassa niin
tarpeellista ja niin vaikeaa.
Visuri todistaa Mannerheimista 1944 olennaisesti toista kuin
esimerkiksi Juhani Suomi, jonka osittaiselämäkerta ilmestyi hiljan. Ja sitten
taas – taustalla häämöttää yksi kaikkien aikojen suomalaisista
omaelämäkerroista, Wolf Halstin kolmiosainen muistelma, joka toteuttaa
oivallisesti edellä täsmentämäni omakehun ja räävittömyyden vaatimukset.
Melkein minkä tahansa aikalaiskirjailijaa koskevan tutkimuksen
rinnakkaisteoksiksi sopisivat Jarl Hellemanin ja Heikki A. Reenpään kustantajan
muistelmat. Vaikka en lakkaa kiittämästä niiden suurenmoisuutta, hiukan olen
surullinen siitä, että molemmat herrat, jotka minulla on ollut ilo ja kunnia
tuntea, ovat pysyneet kirjoittaessaankin itselleen uskollisina, eli masentavan
hienotunteisina.
Ette saa koskaan lukea Reenpään suullista versiota
kilpailija WSOY:n varhaisesta voimauttamisesta. ”Allan Serlachius, joka oli
tunnettu hutilus, sai kerran päähänsä sijoittaa varansa, itse asiassa vaimonsa
suvun hattutehtaan varat, ja lahjattomat poikansa kustannusliikkeeseen.
Isoisäni vastasi heti, että ei tule kuuloonkaan, jolloin hän marssi
Söderströmille…”
Hahmottelemani elämäkertavalikoima olisi vaikea toimittaa.
Joskus armeliaasti unohtuneen teollisuusmiehen muistelmissa on yksi kappale,
joka valaisee kuin salamanisku armeliaan hämärän peittämän maiseman.
Esimerkiksi tämä mainio henkilö, joka palveli elämänsä
päivät rautateillä, ja onnistui julkaisemaan hiukan sekavat muistelmansa jälkeen.
Karmea epäilyni eräistä valtion virastoista, liikelaitoksista ja myöhemmin
valtionyhtiöistä tuntui mahtuvan muistelijan varhaisiin muistoihin
rautatiehallituksessa ennen sotia. Nuoren juristin aika kului muutaman vuoden
rahtikirjojen tarkastamisessa. Hän tehtävänsä oli tarkistaa yhteen- ja
poislaskut, jotta niissä kukaties havaitut virheet voitaisiin jälkikäteen poistaa.
(Kaarlo Tetri, Viipurista maailmalle, 1995).
No, todellisuudessa tuokin kirja avaa lukijan silmien eteen
täysin tuntemattoman, kiehtovan maailman – rautatievirkailijoiden. He ja
erilaiset postiekspeditöörit ovat usein mainittujen käsityöläismestarien ja
kansakoulunopettajien rinnalla Suomen kansan koulusivistyksen ja maallisen menestyksen
isiä. He kouluttivat lapsiaan. Yhtenä
esimerkkinä sadoista Väinö Tannerin isä oli rautatieläinen, joka siis pani
poikansa Ressuun ja rakennutti naapureiden kanssa ”sadan markan villat”
Ruoholahteen.
Esko Rekola, joka ehti monien ministerintoimiensa ohella
toimia myös VR:n pääjohtajana, näki sinne tultuaan huoneen, jonka täytti kaksi
tätiä ja erittäin suuri määrä käytettyjä junalippuja. Niitä säilytettiin siltä
varalta, että joku menopaluulipun lunastanut olisi epähuomiossa luovuttanut piljettinsä
konduktöörille, kun paluumatka oli vielä käyttämättä. Rekola kehuu tehneensä
vähin äänin lopun tästä käytettyjen lippujen luetteloinnista. Oikeudellisena
perusteluna hän sanoo viitanneensa Lapatossun armeijamuistoon aiheesta ”kuinka
estäisin vihollisen maahantunkeutumisen rautateitä käyttäen” – ostaisin kaikki
piletit ja polttaisin ne.
Rekolaa tutkin, kuten jo kirjoitin, etenkin sen takia, että
hänen sopivan omahyväinen ja salailkeä eli hauska muistelmateoksensa lienee
ainoa kelvollinen valtion yhtiöiden omistajaohjauksen historia. Sitä kirjaa en
ole löytänyt, jossa kuvataan valtioneuvoston saamaa paniikkihöiriäkohtausta,
joka iskim kun 1920-luvun alussa oli perustettava sähkölaitos, Imatran Voima
Oy. Enemmistön mielipide oli jotain sellaista, etteihän valtio voi tällaisiin
riskipitoisiin liiketoimiin antautua.
Niin,
VastaaPoistaJoku oli jättänyt Kirkkonummen kirjaston kierrätyspöydälle kirjan, "Mara puhuu omiaan". Siis Martti Huhtamäen kirja tältä vuodelta.
Kirjassa vilisee melkein juoruja poliitikoista ja merkkihenkilöistä, mutta melko löysällä tyylillä. Yllättävin tieto minulle oli Mannerheimiin liittyvä. Palautan kirjan siihen samalle pöydälle.
"Omahyväisen tunarin muistelmat" saattaisi sopia jonkun kirjailijan muistelmateoksen nimeksi.
VastaaPoistaTässä nenäni edessä on kirja "Puoli vuosisataa Imatran Voimaa". Sivulla 45 näyttää olevan otsikona "Toiminta valtion liikelaitoksena". Siis IVOsta löytyy historiikki, jossa nykyisen Fortumin perustusvaiheet löytyvät. Kuinka todenmukainen kuvaus on, on sitten toinen asia....
VastaaPoista
VastaaPoistaMuuta en tiedä kuin että asia kuin asia on niin vyyhtiytynyt minunkin järkiherneelleni, että isommat miehet eivät vaivaudu edes kirjoittamaan, kun tajuavat tietämättömyytensä minua tarkemmin. Ei ihmisten asioista voi mitään sanoa, on niin monta näkökulmaa ja tolkullista tapaa yhdistää, tolkuttomat lisäksi. Jälkimmäisiä vasta piisaakin ja arvovallalla kullattuina. Kuten tuo Lindeqvistin Maailmanhistoria, parhaita eurooppalaisia yleisesityksiä myötäileva 110 vuoden takaa, vakuutavasti näyttää. Että pelkää sotimista ulospäin ja sisäänpäin koko Rooman Valtakunta -ja kaikki muukin Ateenaa myöten. Paitsi että kummasti Lindeqvist noukkii antiikista ja itämailta kristinopin ituja. Ja siitähän sen Ilmoituksen voikin koota ja uskoa edes yhteen kattavaan selitykseen.
Näihin väänteisiin tulin suurmiehistä. Tänään yksi Jorma Ollila niminen kertoo vaiheistaan. Ja juttu Reenpäästä panee kääntämään kupit. En ole Veijo Merta juuri lukenut. Manilaköysi ei innosta sotilaspoikaa. Nuoremman veljen näin Kansallisessa joku vuosi sitten. Tarja Halonen osoitti kohteliaisuutta Merelle ja viipyi väliajalla tupla-ajat kahviseuranaan. Kiva niin. Mutta kun se Veli oli Heikki Pitkänen (joo Riitaoja/Hauhia siinä Smedsin nerontyössä Kansallisen mieskaartin kanssa).
Se näytelmäperheen elämä oli epäinhimillistettyä possuläävää tyytyväisyysröhkinnässään. Tätä inhimillisen valumaa kai Meri tarkoittaakin panna silmiimme ja hätkäytyselimeemme -siihen aivoherneeseen, että hoi missä mennään. Mutta kun minusta tämä ei katsomossa hehkuta,vaan kohahuttaa hartioita, että ai tällaista on taide ! Ja kun tätä Otava suoltaa vuosikymmeniä syksyn 1944 opettamana ja sitten WSOY -taisteleva humanismi ja kansallismielisyys- menevät samaa viemäriä, niin mitä olisikaan puhe suurmiehistä. Esikuviksiahan niitä oli maalattu,veistetty ja väärennetty jotta pikkuhiljaa itsesukkerointisaarna tekisi seuraavissa polvista niistä ja meistä suggeroiduista aitoja, ideaaleja. Homma oli edistynytkin, mutta sitten Ollila menee Citigroupin tietä ja Otava kerää lantit Hymystä ja Kuvalehdestä pitkäjänteisen turtakasvatuksensa riemuvoittoina, oliko Aki ja Turo ja mikä Munamies heidän johdannaisiaan ? Varmasti jos se opetusosasto mallivastauksineen ja superkatteineen luetaan samaan vyyhteen.
Maailmasta ei siis voi sanoa mitään. Kaiken siitä ilmaisee tänä kauniina syksynä Sibeliustalossa Lahdessa Sleepy Sleepers. Keski-ikäistyneet superhäijyt Mato Valtonen ja Sakke Järvenpää ovat ihmistyneet näkemään vajaaikäiset janoavat itsensä ja yleisönsä entistäkin terävämpina Punkin airueina ja kekkostensa riisujina. Homma tehdään eikä sönkätä näyttämölläkin. Oli elämäni paras yleisö eilisiltana. Keski-ikäisiä miehiä naisia joista usea oli käsillään ollut Sibeliustaloa rakentamassakin. Itselläni oli high street syysmuotia yllä. Muut olivat pukeutuneet asiallisemmin Kuka mitä häh ! paljastustilaisuuteen. Siinä oli surkuällöttävää kaupunginvaltuuston pullanjauhantaa ja pahtumiseen saakka kuristavaa suomipunkkarien säikyujojen nuorten bändisuunittelua ekspressiohillunnan väleissä. Angstia (ei toki synnintuntoa) kun Rion retkeilyt retkahtavat sammumisiin. --Suurmiehiä Lahdesta kun tuon painon ja ankuriköysien setvimisen jälkeen äänestävät sitä eurooppalaista eurovaalijytkyä ja työmiesperheen kunniaa ensi keväänä uuden paavin rokatessa. Lahden radiomastot kaiuttivat etäälle, kiitos soittokieltojen.Jukka Sjöstedt
Yleensä olen tunnistanut Jukka Sjöstedtin tyylin jo muutamasta sanasta, nyt vasta tekstin puolivälissä aloin ajatella, että onko se sittenkin hän.
PoistaJuu, Sjästedtkin alkaa näemmä lusaantua...
PoistaZweigin "Ihmiskunnan tähtihetkiä" on idealtaan hyvä. Eetos on kuitenkin vanhentunut auttamattomasti. Jonkinlaiselle "Ihmiskunnan joutohetkiä"-tyyppiselle teokselle olisi enemmän kysyntää.
VastaaPoistaPäivän kirjan julkaisija Jorma Ollila muistetaan legendaarisen brändityöryhmän puheenjohtajana, joka siviilöi Suomen kärki hankkeeksi vesiosaamisen jota piti viedä etenkin arabimaihin.
VastaaPoista"Milttonin" avustamana muistelmansa kirjoittanut Jorma Ollila muistetaan myös helläsydämisydestään maakuntien asiaa kohtaa, sillä Nastolan kartanon mailla laiduntaa taiteilija Miina Äkkijyrkän huushollista pelastettua itäsuomalaista kyyttökarjaa.
VastaaPoistaKannattaa muistaa, että hyvin monet yritysten historiikit ovat enemmän markkinoinnin kuin historiantutkimuksen ehdoilla toteutettuja. Firman vaiheita kuvataan, mutta ei kriittisesti. Kirjoja ei yleensä ole julkisissa kirjastoissa, eikä niitä sinnekukaan kaipaakaan.
VastaaPoista"Eilen mainitulle ”Tammisaaren pesänjakajille” ei olisi yhtään vaikea löytää ristikkäiskirjoituksia. "
VastaaPoistaVarmaankin kirjoitusvirhe, mutta mielenkiintoisen tuostakin saisi. Punavangit pesissään...
Muistelmakirjailijat yleensä kaivavat repustaan sen siellä käyttämttömänä lojuneen marsalkansauvan ja alkavat viittilöidä sillä ympäriinsä.
VastaaPoistaVoi helevetti, ja kaikki poliitikot olivat pyytämässä Ollilaa pressaehdokkaaksi...häpeäisivät nyt, saatana!
PoistaNoin kymmenen vuotta sitten, kun kävin usein Pietarissa - melkein joka vuosi, koska mulla oli siellä ystävätär - sattuin vakavasti ihastumaan venäläisestä, tai pikemminkin juutalais-armenialais-amerikkalais-venäläisestä kirjailijasta Sergei Dovlatovista. Sitäpaitsi opiskelin silloin Tarton yliopistossa venäjän kieltä ja kirjallisuutta. Vironnettu oli Dovlatovilta siihen mennessä üksi kirja, jos oikein muistan. Mä tietysti huumautuin kuten yleensä tälläisissä tilanteissä ja rupesin lukemaan Dovlatovilta ja Dovlatovista kaikkea, sekä sitten ostamaan kirjoja Pietarista. Koska luen myös venäjäksi jos viitsin, pelikenttä oli aikamoinen. Kirjat olivat Venäjällä tuolloin melkein ilmaiseksi. Sitten tuli idea, että kääntäisin jotain viroksi. Kysyin Vikerkaaren (tärkein kirjallisuuden aikakauslehti) päätoimittajalta, että miten olisi jos he painasivat mun pienet käännökset. Näytin niille käännöksiä, he pitivät ja tehtiin näin. Kirjoitin myös pitkän johdatuksen, missä muun muuassa puhuin Dovlatovin vaimosta. Toimittajan neuvosta soitin sitten hänelle, siis leskelle, suoraan New Jersey'iin ja kysin lupaa painaa kääntämäni palat. Numeron sain soittamalla toiselle venäläiselle emigrantille joka uskoi minun toiveen perustelua. Puhuin myös Dovlatovin tyttären kanssa. Molemmista Dovlatov kirjoittaa teoksissaan. Tuohon aikaan oli Dovlatov Venäjällä jo megatähti, painettiin satoja tuhansia kerralla ja hänen perheen kanssa puhuminen oli minulle kuin Dostojevskin omaisten kanssa puhuminen - tätä tulen muistamaan koko elämäni. Sitten vähän myöhemmin alkoi Virossa Dovlatovin buumi ja mun kiinostukseni liikkui muualle. Liian monta ihmistä ajattelemassa samoin kuin mä itse on epäillyttävää. Tuntui kuin olisin itse luonut perustan sille buumille. Saattoi olla sattumakin. Nyt on melkein kaikki häneltä käännetty, hänen Tallinnan-ajan rakastajatar tunnettu ihminen, pari dokumenttielokuvaa Dovlatovin elämästä esitetty, jopa kaksi näytelmää tehty jotka perustuvat hänen täysin epä-teatterilisiin novelleihin. Näin.
VastaaPoistaJorma Ollilan kirjan henkilöhakemistosta puuttuu Paavo Väyrynen, sekä Nokian vaalituki presidentinvaaleissa per 1994 ja 2000.
VastaaPoistaPilkunnussija...
PoistaPave on kateudesta isona vihreänä, koska kirjassa mainitaan Seppo Kääriäinen. Saukkomaa, joka oli myös erittäinen aktiivinen keskustanuori 1970-luvulla, pistää Jorman siirtymisen Nokiaan Kourin piikkiin. Oma sattumaveikaukseni on Pate, jolla oli oma Kairamo-Väyrynen ryhmä. Samuli Skurnik kertoo hieman tämän ryhmän taustoista vaitöskirjassaan. Tässä onkin aasinsilta SS:n sukukirjaan, "Narikkatorilta Kiestingin mottiin". Kirja näyttää olevan todella mielenkiintoinen tarina sotien välisestä kourikapitalismista.
Poista