Vakoilijat

Sana ”intellektuelli” tuli todella käyttöön Ranskassa 110 vuotta sitten, kun kirjailijat sekaantuivat vakoilujuttuun. Poliitikot olisivat halunneet oikeastaan sanoa älyttömiä haukkuessaan heitä älyllisiksi.

Tässä blogissa rupesimme tavalliseen tapaan keskustelemaan aiheesta päivää ennen kuin tapahtui. Tämä on hyvää uutispalvelua. Kerromme tulipalosta vuorokausi ennen kuin tulitikut otetaan esiin.

Minua huvittaa sivuta kirjoituksissani vakoilukysymyksiä, koska en keksi muita julkisia kirjoittajia, joilla olisi aidosti tietoa ja kokemusta noista asioista. Viittaan sotilastiedusteluun. Joissakin tapauksissa, joissa minulla on ollut lakimiehenä jokin rooli, joku on tuomittu rikoslain nojalla rangaistukseen toimistaan oman valtion vahingoksi. En paljasta salaisuuksia. Kaikki tietävät, että vakoilijoita tuomitaan joskus rangaistuksiin ja että salaisessa oikeudenkäynnissä on mukana tuomareita ja muita lakimiehiä.

Historian puolella yleissivistykseen ei kuulu tietoa henkilöistä, jotka hankkivat Suomessa toisen maailmansodan aikana salaa mutta menestyen tietoja Neuvostoliitolle, Saksalle tai Yhdysvalloille. Jotkut näin toimineet työskentelivät sopivissa viroissa.

Harrastajat eivät välttämättä huomaa, että salainen asiamies, jonka tehtävistä tiedettiin täällä, oli Suomen hallitusmiehille käyttökelpoinen kanava. Esimerkiksi yhteys länsiliittoutuneisiin saattoi olla poliitikoillemme Saksan takia hyvin vaarallinen pitää yllä. Siksi välillä oli näppärää vain keskustella hiukan liian kovaäänisesti luottaen siihen, että maisemassa oleva vakoilija tekee tehtävänsä. Tämä onnistui usein.

Kun toimittajat kysyvät tänään, millaista on ulkoministeriön arkaluonteinen tieto, tässä on esimerkki. Tieto ”tiedottajista”, jotka ministeriömme tuntevat, mutta jotka itse luulevat olevansa turvallisesti piilossa.

Disinformaatio eli virheellisen tiedon syöttäminen vieraisiin valtioihin on sekin ollut käytössä hyvin kauan. Länsiliittoutuneet vuotivat tietoja maihinnousuhankkeesta Petsamon suuntaan. Niillä haluttiin kääntää mielenkiintoa maihinnoususta Sisiliaan. Normandian maihinnousun paikka ja aika vuodettiin viholliselle. Oikea tieto oli sekoitettu sataan väärään tietoon, ja tulos oli tunnettu. Saksalaiset veikkasivat ”oikeista” tiedoista väärää ja olivat hetken tullen yli sadan kilometrin päässä paikasta, jossa alkoi paukkua.

Intellektuelli on historiallisesti henkilö, joka käyttää puheenvuoroja asiasta, vaikka ei todellisuudessa tunne sitä. Tuo perustapaus koski Dreyfus-jutussa yli sata vuotta sitten nyt unohdettua sotasalaisuuksien lajia, nimittäin linnoituslaitteita valtakunnanrajalla. Linnoituksen valloittamista pidettiin kovana juttuna, johti se sisäänmurtoon tai ei. Siksi linnoitustiedoissa oli kova vahtiminen.

Kirjailijat poikkesivat roolistaan. Kirjailijan kuuluu julkaista kirjoja ja olla taiteellisen näköinen. Kirjojen myyntiä edistää kirjailijan – ei kirjan – pitäminen esillä sanomalehdissä. Uusi keino oli silloin ennen hyökätä esimerkiksi sotilaiden ja sotilastuomioistuinten kimppuun. Dreyfys-jutussa puolustettiin epäillyn oikeutta tasapuoliseen oikeudenkäyntiin. Esimerkiksi todisteet oli esitettävä myös syytetylle.

Sanomalehdet olivat tyytyväisiä. Yleisö maksaa skandaaleista ja niiden paljastajien paljastamisesta. Zolan ja Proustin julistusten silmääminen on paljon nopeampaa kuin heidän pelottavan paksujen kirjojensa lukeminen.

Edellä olen perustellut, ettei intellektuelleja ole enää, koska heitä ei tarvita enää. Ehkä kansainvälisesti viimeinen intellektuelli on amerikkalainen Noam Chomsky. Hänet tunnetaan parhaiten ajatuksista, jotka eivät mitenkään liity hänen leipätyöhönsä. Ne ajatukset ovat poliittisia. Leipätyö on kielitiedettä, jota opetetaan yliopistossa.

Viikon uutiset liittyvät toisiinsa, sotilasvakoilu ja sanomalehden dramaattinen voimavarojen supistus. Edellisellä tarkoitan ulkoministeriön urkintaa ja jälkimmäisellä Sanoma Oy:tä eli siis Helsingin Sanomia.

Tuskaillessaan ”lehdistöä” Mannerheim ja Paasikivi tarkoittivat Erkon Helsingin Sanomia. Rauhantunnustelut olivat hyvin vaikeita, kun Ruotsin lehdet saivat selville kaikenlaista ja Hesari referoi niiden kirjoittamaa. Rangaistukseen meillä tuomittiin jatkosodan aikana vain STT:n johtaja.

Siis enää ei ole intellektuelleja, koska lehdistö voi huonosti ja kirjallisuuden julkaiseminen ei todellisuudessa lyö leiville.

Syvällinenkin yhteys löytyy. Vahva intellektuelli on eräänlainen ”vakooja”. Hän on ”oman pesän likaaja”. George Orwell ”petti” useita kertoja omansa eli ne tahot, joiden kunniaa kirjoittajien olisi pitänyt laulaa.

Meillä oman elinaikani vahvoista nimistä Jörn Donner ja Paavo Haavikko olivat juuri noita; Pentti Linkola ja Erno Paasilinna samoin. Se ei riitä intellektuellille, että kuuluttaa omaa mielipidettään. Sitä tekevät lähetettyjen kirjoitusten laatijat. Tehtävä on pyrkiä osoittamaan, että vallitseva mielipide on kestämätön. Mainitsemani kirjoittajat eivät minun mielestäni olleet useinkaan oikeassa eli heidän kritiikkinsä ei lopulta vakuuttanut. Itse kritiikki oli tärkeää. Huipputapauksissa se on kirjoittajalle tärkeämpää kuin oma onni ja menestys.