Kannattaa

Eilisistä kommenteista – ihmettelin aikoinani käsitettyäni, että Englannissa ja USA:ssa palloilujoukkueiden kannattaminen on myös paremmissa piireissä sallittua, jopa suotavaa.

Suomessa ylhäiset tuomarit ja korskeat professorit kiirehtivät usein vakuuttamaan, että jalkapallo on tyhmää ja jääkiekko huliganismia. Tämä toivoakseni väistyvä asenne johtuu asianomaisten tarpeesta varoa samaistumista matalaotsaiseen rahvaaseen.

Ei meillä tule kuuloonkaan, että kravattimies päivittelisi huoltomiehen kanssa Jokerien tai HJK:n, Pargas IF:n, Torpan Poikien tai Vimpelin Vedon näkymiä. Tässä yhteydessä voimme jättää sivuun myös sen biologisen tosiasian, että taksinkuljettajalle on viisainta väittää olevansa täysin tietämätön palloilu- ja kiekkoiluasioista ja ellei se auta, valehdella että täytyy soittaa vaimolle.

Englannissa tuomarit kannattavat Arsenalia. Skotlannissa vaihtoehtoja on vain kaksi, Glasgow ja Celtic. Kävin kerran katsomassa Los Angeles Lakersin koripallomatsia. Katsojista joka toinen näytti olevan kuuluisa, tyyppiä Jack Nicholson. Sain sen käsityksen, etteivät he olleet näyttäytymässä vaan rentoutumassa katsomalla peliä.

Ylipolitisoitumisen aikakausi eli 1970-luku vaikutti Suomessa tähänkin asiaan. Urheilutoimittajissa oli koko joukko näkyviä ja etenkin kuuluvia kellokkaita, joiden mielestä urheilu on isänmaallista. Valitettavasti tämä johtopäätös on jäänyt minulle hämäräksi. Kannatan Suomea. Mutta miten kummassa se liittyisi isänmaallisuuteen? Mielestäni isänmaallisuus on valmiutta toimia yhteisen hyvän vuoksi silloinkin, kun sellainen kaventaa omia etuja. Suomen erilaisten joukkueiden kannattaminen on ihan ilmaista.

Tietysti urheilu oli sortovuosina ja sotien välisenä aikana tietoinen ja hyvä markkinointikeino.  Pienellä ja köyhällä maalla ei ole paljon vaihtoehtoja, mutta ovat sitä samaa keinoa käyttäneet myös isot ja pahat.

Mielestäni ajatus on selvä. Kuulumme kaikki samaan seuraan, jonka nimi on Suomi, ruotsiksi Finland. Aikaisemmin jäsenyys oli tiukassa. Puhuttiin ”kansalaisista”. Tuo sana oli tullut muotiin Ranskassa 1789, ja sitä käytettiin myös puhuttelussa samalla tavalla kuin eräässä toisessa maassa paljon myöhemmin sanaa ”toveri”.

Nyt aika on toinen. Suomen lain perusoikeudet, jotka vastaavat täsmällisesti monessa muussa maassa voimassa olevia, koskevat kaikkia täällä oleskelevia. Tänne saa tulla, ellei ole laissa ilmaistua estettä. Täällä saa olla.

Miksi junanlähettäjällä on punainen lakin kupu? Siinä on muuan merkkien käyttö nyt kun virka-asujen tarkoitus ei enää ole korostaa kantajan asemaa. Ennen Suomen itsenäistymistä virkamiehille kuului vihreä frakkia ja sopiva määrä kultakaluunoita, mutta sen sijaan täällä ei ole käytetty tuomarin viittaa, ja lääkäritkin ovat aika laajasti luopuneet valkoisesta takista, ellei hoito vaadi sellaista.

Junanlähettäjän päähine, palopäällikön asu ja jopa liikennettä ohjaavan poliisimiehen vaatetus ovat samanlaisia merkkejä kuin liikennemerkit. Niihin on pikakirjoitettu asianomaisen valta ja vastuu. Jos minä heilutan rautatieasemalla vihreää lipua, mitään ei tapahdu, ainakaan veturissa. Jos tuota päähinettä käyttävä henkilö tekee sen, hän ottaa vastuun tiedosta, että rata on vapaa ja juna voi lähteä. Poliisi voi vaikuttaa tilanteeseen samalla tavalla kuin poliisiauto. Ne joilla on siihen aihetta ryhdistäytyvät, eikä kenenkään tarvitse sanoa mitään.

Sotilaille oli kätevää, että upseerit oli merkitty ruusukkeilla. Saattoi ehtiä luikahtaa näkymättömiin.

Jossain Wodehousen kirjassa, joka saattoi hyvinkin olla Psmith (kirjoitetaan p:llä, joka ei äänny), sankari joutuu Amerikassa putkaan mukiloituaan poliisia. Selitys oli tyhjentävä. Hän oli luullut, että joku postiljooni oli ruvennut rähisemään hänelle, ja varmuuden vuoksi löi. Kaikkihan tietävät, että poliisilla on poliisin hattu, siis sellainen epäkäytännöllinen ja hiukan naurettava kypärä, joka on korkkia ja sarkaa, esikuva saksalainen piikkikypärä, ja tuli käyttöön 1863. Piikkiä tai muuta muhkuraa ei muuten liene tarkoitettu lähitaisteluksi, vaan torjuvaan päähän kohdistettuja iskuja. – Mutta Psmith oli kunnon mies, vaikka hänen pankkivirkailijan uransa katkesikin kesken, kun hän piti tapanaan puhutella esimiestään ”toveri pankinjohtaja”.