Moralisoin

Olemme keskustelleet aika monta kertaa johtajien optioista, lisäpalkkioista ja hirmupalkoista. Näyttäisi siltä, että asiaan on palattava jatkuvasti.

Seurasin vierestä noin 20 vuotta liikkeenjohdon palkkiojärjestelmien muuttumista. Jopa tapasin San Franciscossa ne pari henkilöä, jotka olivat kehittäneet optiot eli oikeuden saada tai ostaa halvalla työnantajayhtiön osakkeita. Olen jopa lukenut pari 1930-luvun kirjaa, joista käy selkeästi ilmi amerikkalaisen ja eurooppalaisen osakeyhtiöjärjestelmän ero.

Aikoinaan vain Yhdysvalloissa yhtiön johto käsitettiin yhtiön liikekumppaneiksi. Heille kuului osa voitosta. Myös osakeyhtiön osakkeenomistajat olivat vahvasti samaa mieltä. Järjestelmä kytkeytyi saumattomasti amerikkalaiseen etiikkaan. Euroopassa, kaikkein selvimmin Saksassa ennen Hitleriä, liikeyrityksen johto käsitti itse itsensä luottamushenkilöiksi, joiden oli valvottava sekä yhtiön että osakkeenomistajien etua samaan tapaan kuin sen ajan pankinjohtajat käsittivät saavansa hyvin korkeaa palkkaa siksi, että heidän vastuunsa ja huolenpitovelvollisuutensa oli erittäin korostunut.

Kumpaakaan perinnettä ei voi käsittää oikein, ellei osaa yhdistää niitä kilpailuoikeuteen. USA asetti määrättömälle monopolitoiminnalle tietyt rajat lailla (Sherman Act 1890). Euroopassa, jossa ei ollut niin paljon ”rosvoparoneita” tyyppiä John Rockefeller, monopolien rakentelu oli aivan sallitua. Kartelli tarkoittaa muun muassa liikeyritysten tekemää monopolistista sopimusta. Suomen hyvinvointi on rakennettu monopoleilla. Kuuluisia kartelleja olivat metsäteollisuuden Finncell ja Finnpap. Selluloosa- ja paperitehtaat sopivat hankinnasta ja puun hinnoista, markkina-alueista ja myyntihinnoista. Niinpä 1930-luvulla oli aikoja, jolloin hyväkuntoisinkaan metsätyömies ei millään rehkimisellä ansainnut pöllin juuressa sen vertaa, että olisi saanut kurjaa ruisjauhoa päivän tarpeensa.

Meillä Lapuan liike ja sitä lähellä ollut oikeistoliikehdintä oli osittain tietoisesti tarkoitettu johtamaan kaupunkilaisten huomio muualle ja viestittämään metsätyömiehille, että pennin korotusvaatimus tuntipalkkaan oli epäisänmaallinen teko ja luultavasti myös maanpetos, kuritushuoneeseen johtavaa kommunismia.

Tässä mielessä maltillinen porvaristo ja parlamentaarinen vasemmisto (Tannerin johtama sosdem) tekivät valtavan työn löytämällä keinot, joita käyttäen jokainen sai edes jotain. Toisaalta suurteollisuus ja liikepankit tuottivat kuorma-autolasteittain kultaa hyvin harvalukuisille omistajilleen, Kuuluisa tapaus oli KOP:n johtaja J.K. Paasikivi, joka rikastui pankkinsa suurimmaksi yksityishenkilö-osakkeenomistajaksi ottamalla voittopalkkion eli tantiemin pankin osakkeina. Suomen malli muuten tuli Venäjältä. Meillä on Helsingin keskustassa kivitaloja – muun muassa se, jossa Korkein oikeus majailee nykyisin – jotka rakennuttivat taskurahoillaan Venäjän aseteollisuudessa rikastuneet suomalaiset.

Vielä tasavallassa on pantu yksi Suomen Pankin johtaja (Otto Stenroth) viralta liiallisen rikastumisen vuoksi. Tampereella muuan liikepankin johtaja pani merkittävän osan pankin kassasta liiveihinsä ja erotettiin (Idman). Sotien välisenä aikana tapahtui aika hirveitä pankkien konkursseja, joissa rahaa katosi paljon. Niitä ei ole tahdottu juuri muistella. Tuomioistuinlaitoksemme, jossa istui tuomareina näiden liikemiesten serkkuja ja orpanoita, suhtautui liikuttavan lempeästi ilmenneisiin ylitsekäymisiin.

Kaikki muuttui 1990-luvulla – tai melkein kaikki. Liikkeenjohtajat alkoivat väittää, että heille pitää maksaa hirmuisesti, tai muuten ei kohta saada ”sitoutuneita” johtajia. En tiedä, onko monikaan keksinyt tutkia, miten hirveä kysyntä suomalaisista johtajista maailmalla on ollut. Minä en ole pannut merkille, että he olisivat haluttuja – muutamin tunnetuin poikkeuksin.

Mutta sanokaa te, onko tiedossanne, että joku olisi tahdottu Suomesta esimerkiksi saksalaisen tai englantilaisen pankin ylimpään johtoon poikkeuksellisen ammattitaidon vuoksi.

Monet tavalliset ihmiset ajattelevat, että jos tämä on pelin henki, johtajien pitäisi maksaa omista rahoistaan osuutensa firman tappioista, jos heitä on kerran palkittu sen voitoista. Näin ei koskaan tapahdu.

Porhojen palkkiot eivät vaikuta yritysten selviytymiseen eikä niillä ole kansantaloudellista merkitystä. Eivät talouteen liioin vaikuta ryöstöt ja varkaudet, murhat ja mukiloinnit. Ne vain nostattavat veriä eli ne herättävät ihmisissä epäoikeudenmukaisuuden tunteen. Pitäisi panna ponsareille sellainen laki, ettei kukaan saa kumminkaan varastaan enempää kuin jaksaa paikalta kantaa. Olisi sekin jokin raja, vai mitä?