Tintti I

Verkosta ei näytäkään löytyvän selvää tietoa Tintin vaiheista Suomessa.

Puuttuva tieto on, miten näitä albumeja myytiin kirjoina ja miten lehtinä. WSOY:n kovakantiset, professori Aimo Sakarin suomentamat Tintit olivat kirjakauppatavaraa, samalla tavalla kuin esimerkiksi Babar. Menekki ei ollut hyvä. Vuonna 1970 kirjakauppojen määrähintajärjestelmä oli kokonaisuudessaan purettu ja kustantajien omistama Rautakirja oli muuttanut käytäntöjään. Tintti ja Asterix tulivat myyntiin myös lehtinä kioskeissa, ja siitä alkoi menestys.

Toinen suuri muutos oli yhteispainatuksen yleistyminen. Ruotsin Bonnier oli ahkerasti mukana ja Tanskan Carlsen edelläkävijä. Alkuperäiskustantaja, belgialainen Casterman suostui järjestelyyn.

Neliväripainatus oli hyvin kallista. Nyt alettiin tehdä niin, että tuo vaihe tehtiin koko kirjahankkeen ympärille kokoontuneelle kustantajajoukolle halvimmassa maassa, joka oli kauan Japani. Kansalliset kustantajat vastasivat kääntämisestä ja käännöksen tekstaamisesta sekä kannesta ja nimiöistä.

Sarjakuvan latominen puhekuplaan on hankalaa ja aika kallista. Tekstaustaitokin oli jo 1970 käymässä vähiin. Jotkut piirtäjät, kuten ”Mämmilän” Tarmo Koivisto olivat tosi hyviä. Alan mestari oli Raimo Aaltonen, jonka käden jälkeä löytyy sekä Sanomien että Otavan albumeista. Aaltosen tekstauksen tunnistaa hiukan vinosta a-kirjaimen alaviivasta.

Teknisistä syistä sarjakuva-albumien suomentaminen oli aivan erilaista kuin muu kääntäminen. Siihen ajautui ihmisiä, jotka eivät välttämättä olleet aikaisemmin kunnostautuneet näissä tehtävissä, siis esimerkiksi Sanomissa Outi Walli ja Otavassa Heikki ja Soile Kaukoranta, Juhani Härmä ja Timo Reenpää ja minä.

Käännöksillä oli aina kova kiire. Tekstit piti saada tekstaajalle ja joutuun Japaniin, jossa suoritettiin asemointi ja lähetettiin sinikopiot mm. Suomeen. Täällä katsottiin, että oikeat tekstit olivat oikeissa kuplissa, ja sitten painettiin, mielellään miljoona kappaletta kerralla.

Kääntäjien piti taittaa suomentaessaan. Oli arvioitava, paljonko puhekuplaan mahtuu, ja katkoa virkkeet valmiiksi, jotta tekstaajan tehtävä olisi helppo. Tämä tekniikka ja isot ja kiireelliset yhteispainatukset on muuten todellinen syy siihen, että suomensin itse niin paljon kuvakirjoja. Joskus oli yksi ilta aikaa kääntää 48 sivua, ja tuloksen oli oltava kerralla valmis. Vaimon Marja oli Otavassa lasten- ja nuortenkirjaosaston päällikkö ja toi usein kotiin vaikkapa Carl Larsonin maalauksia esittelevän kuvateoksen, jonka teksti oli suomennettava seuraavaan aamuun mennessä. Tintin suomennokset olivat todellista yhteistyötä. Olimme kirjoittaneet Heikki Kaukorannan kanssa kirjan sarjakuvista ja viettäneet satoja tunteja sen ääressä. Tintin nimet, sanonnat, kiroukset ja muut mietimme yhdessä. Kaukorannat suomensivat suunnilleen puolet niteistä, minä toisen puolen.

Otavassa kokeiltiin muutamia aikuisten sarjakuvia (Crepax,Pichard). Ne eivät menestyneet. Yhtyneet Kuvalehdet julkaisi Soile Kaukorinnan toimittamana belgialaisia ja ranskalaisia sarjakuvia lehtenä. Kävi ilmi, että kaikki oli kiinni hyvän kirjapainon löytämisestä. Lehden menekki oli tyydyttävä, hiukan alle 20 000 kappaletta. Lehtiyhtiön mielenkiinto lopahti –ehkä turhan varhain. Mutta kyllä sarjakuvan lupaavalta tuntunut uusi aalto laimeni muutenkin 1970-luvun loppua kohti. Kävin Otavan töissä ollessani usein Belgiassa ja Ranskassa tapaamassa sarjakuvien kustantajia, joista suurisuuntaisin oli Ranskan Dargaud perinteisen Dupuis’n ohella. Sarjakuvalehti puolestaan oli syntynyt Belgiassa etenkin katolisen kirkon nuorisotyön yhteydessä 1920-luvulla, ja Tintin rinnalla oli monia muita erittäin suosittuja hahmoja – jotka eivät ottaneet tulta muualla (Piko ja Fantasio jne.)

Sitä vastoin tapahtui jotain muuta. Suomalainen kuvakirja syntyi, ja nyt puhe on lastenkirjoista. Rudolf Koivulla ei ollut tunnettuja oikeudenomistajia, mutta suuri osa hänen alkuperäiskuvistaan oli Otavassa. Varsin näyttävä ja kallis satukirja ilmestyi 1976 ja menestyi erittäin hyvin. Kyllä hänet tunnettiin ja muistettiin, muttei sadunkuvittajia kuitenkaan otettu aivan vakavasti.

Ja sitten tuli Mauri Kunnas. […]