Kuinka paljon ihminen saa kirjoittaa?

Tolstoi piti kirjoittamista vääränä, myös omia kehuttuja kirjojaan. Ymmärsin että televisio on tehnyt ohjelmia blogin pitäjistä, suosituista naisista. Hyvä heille, mutta itse olen kunnioittavasti sitä mieltä, että oikea media yrittää jatkuvasti tehdä verkkokirjoittamisen tyhjäksi. Mainio keino on nostaa julkisuuteen henkilöitä ja osoittaa siten käytännössä heidän henkinen tyhjyytensä tai paremmassa tapauksessa kapeutensa.

Romaanikirjallisuus oli etenkin Ranskassa, Ruotsissa ja Venäjällä niin hurja ilmiö, ettei kukaan vieläkään kysy kirjakaupassa kirjailijasta, minkä alan asiantuntija hän on.

Lehtimies tuli ammattina niin itsestään selväksi, ettei kukaan ole vieläkään kysynyt jonkin Suomen Kuvalehden tai vastaavan toimittajalta, miksi ja millä oikeudella he kirjoittavat yhtä mittaa eri henkilöistä. Onhan se aivan mahdotonta meininkiä, että yhdellä viikolla kirjoitetaan taiteilijasta ja toisella poliitikosta!

Tässä ja tänään en kirjoita itsestäni. Minulla on taipumus liioitella tietämistäni. Se ilmeni jo viisivuotiaana. Lääkehoito ei auttanut, ei liioin nyrkillä uhkaaminen. En viitsi varustaa näitä kirjoituksiani sienikirjasta tutuilla myrkyn merkeillä, koska välillä kirjoitan asioista, jotka tunnen.

Asiantuntijoilla on melkein järkiään valikoima myrkkypisaroita kaikkia tuntemiaan toisia asiantuntijoita varten. ”Professori X on oikeastaan keskittynyt elinkeinoverotukseen, mutta hänen tietonsa arvonlisäverotuksesta ovat hatarat.” Joissakin ammateissa alan etiikka estää suorasukaisuuden. Lääkäri ei useinkaan kysy:” Kuka idiootti on määrännyt tällaisia lääkkeitä!” Saman asian ajaa otsan rypistely, syvä huokaus ja päättäväinen ilmoitus, että lääkitystä on ”tarkistettava”.

Maallikon tuntee yleensä heti. Hän on nopea väittämään asiaan edes paneutumatta, että asiantuntija Y, jolla on kysymyksessä olevalta alalta paperit ”ei tiedä mistään mitään”. Syynä voi olla oma sielullinen ongelma. Jos väittäjä on epävarma omasta osaamisestaan ja lisäksi epäluuloinen, hän on nopea pudottamaan tuollaisia.

Verkkoviestinnänkin kannalta on mielenkiintoista, että haukuskelijat ja moitiskelijat sanovat melkein aina oman nimensä. Epärehellisyydestä moittivat toisia epärehelliset ihmiset ja huolimattomuudesta hutilukset.

Toinen kovien kriitikkojen ryhmä on sivuutetut suurmiehet ja –naiset. Olen tavannut suomalaisen peruskoulun opettajan, jolla oli halu oikoa Hemingwayn kieli- ja tyylivirheitä. Kemisti-insinööri, joka rupeaa opettamaan timpurille kirvestyön alkeita, on suorastaan stereotyyppi.

Kolmas tyyppi toimii voittamattomassa kiihtymystilassa tai vakavan päänkuoren alla olevaa maailmaa vaivaavan vamman vimmastuttamana. Yritin kerrankin kitistä vimmastuneelle maallikolle, joka kyseli, eikö missään ole oikeaa lakimiestä, että olen kyllä itse kirjoittanut nämä kysymyksessä olleet asunto-osakeyhtiölain ja asuntokauppalain pykälät komitean jäsenenä, ja myös soveltanut niitä ahkerasti korkeissa tuomioistuimissa. Se ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitä suuttunut kansalainen käsitti kuulleensa tuosta samasta asiasta maitokaupassa.  

Mieleeni tuli etäinen menneisyys ja muistin miehet, jotka olivat varmoja, jos heiltä aukesi kävellessä kengännauha, että vieraan valtion (Neuvostoliiton) agenteilla oli nyt sormet pelissä. Valitettavasti kysymyksessä olivat virheellisesti täysijärkisen kirjoissa kulkeneet virkamiehet – kauan sitten siis.

Joku kommentoija antoi ymmärtää, että minä ja kauhavalaiset eivät tiedä mitään Lentosotakoulun asioista. Minun kohdallani asia on juuri noin; muista kauhavalaisista voisi ehkä jättää eri karsineen tuossa laitoksessa vuosikymmeniä palvelleet.

Mutta ehkä kertoja oli Rannan Jaska tai Kankhan Tauno tai sitten isäni, joka hänkin opetti tuossa silloin Ilmasotakouluksi nimitetyssä laitoksessa, kun puheeksi tuli Pekka Jauho, silloinen sota-ajan lentäjäksi pyrkinyt ja päässyt nuorukainen (1943), myöhempi fysiikan professori ja akateemikko, joka kiipesi kantaylikersantin vaatimuksesta tämän tekemästä virheestä mainittuaan kasarmin katolle huutamaan:” Minä olen varuskunnan tyhmin mies”, ja sai heikoimman mahdollisen numeron ampumaopista. ”Ei siihen mitään painovoimaa tarvita”, ylikersantti sanoi. ”Tietysti kuula putoaa aikanaan maahan.”