Sivun näyttöjä yhteensä

23. maaliskuuta 2012

Kuinka paljon ihminen saa kirjoittaa?


Tolstoi piti kirjoittamista vääränä, myös omia kehuttuja kirjojaan. Ymmärsin että televisio on tehnyt ohjelmia blogin pitäjistä, suosituista naisista. Hyvä heille, mutta itse olen kunnioittavasti sitä mieltä, että oikea media yrittää jatkuvasti tehdä verkkokirjoittamisen tyhjäksi. Mainio keino on nostaa julkisuuteen henkilöitä ja osoittaa siten käytännössä heidän henkinen tyhjyytensä tai paremmassa tapauksessa kapeutensa.

Romaanikirjallisuus oli etenkin Ranskassa, Ruotsissa ja Venäjällä niin hurja ilmiö, ettei kukaan vieläkään kysy kirjakaupassa kirjailijasta, minkä alan asiantuntija hän on.

Lehtimies tuli ammattina niin itsestään selväksi, ettei kukaan ole vieläkään kysynyt jonkin Suomen Kuvalehden tai vastaavan toimittajalta, miksi ja millä oikeudella he kirjoittavat yhtä mittaa eri henkilöistä. Onhan se aivan mahdotonta meininkiä, että yhdellä viikolla kirjoitetaan taiteilijasta ja toisella poliitikosta!

Tässä ja tänään en kirjoita itsestäni. Minulla on taipumus liioitella tietämistäni. Se ilmeni jo viisivuotiaana. Lääkehoito ei auttanut, ei liioin nyrkillä uhkaaminen. En viitsi varustaa näitä kirjoituksiani sienikirjasta tutuilla myrkyn merkeillä, koska välillä kirjoitan asioista, jotka tunnen.

Asiantuntijoilla on melkein järkiään valikoima myrkkypisaroita kaikkia tuntemiaan toisia asiantuntijoita varten. ”Professori X on oikeastaan keskittynyt elinkeinoverotukseen, mutta hänen tietonsa arvonlisäverotuksesta ovat hatarat.” Joissakin ammateissa alan etiikka estää suorasukaisuuden. Lääkäri ei useinkaan kysy:” Kuka idiootti on määrännyt tällaisia lääkkeitä!” Saman asian ajaa otsan rypistely, syvä huokaus ja päättäväinen ilmoitus, että lääkitystä on ”tarkistettava”.

Maallikon tuntee yleensä heti. Hän on nopea väittämään asiaan edes paneutumatta, että asiantuntija Y, jolla on kysymyksessä olevalta alalta paperit ”ei tiedä mistään mitään”. Syynä voi olla oma sielullinen ongelma. Jos väittäjä on epävarma omasta osaamisestaan ja lisäksi epäluuloinen, hän on nopea pudottamaan tuollaisia.

Verkkoviestinnänkin kannalta on mielenkiintoista, että haukuskelijat ja moitiskelijat sanovat melkein aina oman nimensä. Epärehellisyydestä moittivat toisia epärehelliset ihmiset ja huolimattomuudesta hutilukset.

Toinen kovien kriitikkojen ryhmä on sivuutetut suurmiehet ja –naiset. Olen tavannut suomalaisen peruskoulun opettajan, jolla oli halu oikoa Hemingwayn kieli- ja tyylivirheitä. Kemisti-insinööri, joka rupeaa opettamaan timpurille kirvestyön alkeita, on suorastaan stereotyyppi.

Kolmas tyyppi toimii voittamattomassa kiihtymystilassa tai vakavan päänkuoren alla olevaa maailmaa vaivaavan vamman vimmastuttamana. Yritin kerrankin kitistä vimmastuneelle maallikolle, joka kyseli, eikö missään ole oikeaa lakimiestä, että olen kyllä itse kirjoittanut nämä kysymyksessä olleet asunto-osakeyhtiölain ja asuntokauppalain pykälät komitean jäsenenä, ja myös soveltanut niitä ahkerasti korkeissa tuomioistuimissa. Se ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitä suuttunut kansalainen käsitti kuulleensa tuosta samasta asiasta maitokaupassa.  

Mieleeni tuli etäinen menneisyys ja muistin miehet, jotka olivat varmoja, jos heiltä aukesi kävellessä kengännauha, että vieraan valtion (Neuvostoliiton) agenteilla oli nyt sormet pelissä. Valitettavasti kysymyksessä olivat virheellisesti täysijärkisen kirjoissa kulkeneet virkamiehet – kauan sitten siis.

Joku kommentoija antoi ymmärtää, että minä ja kauhavalaiset eivät tiedä mitään Lentosotakoulun asioista. Minun kohdallani asia on juuri noin; muista kauhavalaisista voisi ehkä jättää eri karsineen tuossa laitoksessa vuosikymmeniä palvelleet.

Mutta ehkä kertoja oli Rannan Jaska tai Kankhan Tauno tai sitten isäni, joka hänkin opetti tuossa silloin Ilmasotakouluksi nimitetyssä laitoksessa, kun puheeksi tuli Pekka Jauho, silloinen sota-ajan lentäjäksi pyrkinyt ja päässyt nuorukainen (1943), myöhempi fysiikan professori ja akateemikko, joka kiipesi kantaylikersantin vaatimuksesta tämän tekemästä virheestä mainittuaan kasarmin katolle huutamaan:” Minä olen varuskunnan tyhmin mies”, ja sai heikoimman mahdollisen numeron ampumaopista. ”Ei siihen mitään painovoimaa tarvita”, ylikersantti sanoi. ”Tietysti kuula putoaa aikanaan maahan.”

26 kommenttia:

  1. ”Maallikon tuntee yleensä heti. Hän on nopea väittämään asiaan edes paneutumatta, että asiantuntija Y, jolla on kysymyksessä olevalta alalta paperit ”ei tiedä mistään mitään”.

    Nythän puheenjohtaja, peruskansamme edustaja Timo Soini on argumenteerannut vastaansanomattomasti ja loogillisesti näin: “Mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi.” Miehen puhetta - ja kadunmiehen mieltä lämmittävää puhetta - asiantuntija Y:tä ei ole tarvis, oli paperit alalta tai joltain toiselta, koska mielipidehän se silläkin vaan on, ja varmaan jonkin taustatahon lahjoma se kumminkin on, kyllä rehdimpi ja ei-väärempi on sohjoisella ruuhkaisella kadulla haastateltu lippalakkipäinen tavallinen ihminen, Leo Jokelan jossain Speden elokuvassa hyvin olennoima myyttinen kansan edustaja, maitokannu kädessä kauppamatkalla oleva, joka pallomikrofonia nenän eteen tungettaessa sanoo, kuinka asiat ovat. Syyllinen asiain tilaan on kakkostasolla Hannu Karpo - eikö kunnan taholta ole tehty mitään Teidän, metsänkorven töllissä asuvan neliraajahalvaantuneen sotaveteraanin hyväksi nyky-Suomessa? - ja ykköstason syyllinen on televisio itse, tai ns. televisiokulttuurin ohuus ja uutuus suomalaisena versiona, jokainen saa sen Warholin varttinsa, eikä kukaan enää kysy toimittajalta, saako lähettää samalla terveisiä kälylle Hinthaaraan ja saako toivoa samalla Aikamiesten laulamana ”Iltatuulen viestiä”.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. BP näytti siteeraamastaan aiheesta mallisuorituksen itse itseään komentaen.

      Poista
  2. Nykyään kirjoitetaan (ehkä) enemmän kuin koskaan ennen. On uusi tittelikin "bloggaaja" (yleensä nuori, kaunis nainen, joka kirjoitta ruuasta, muodista, sisustuksesta tai pelkästään itsestään). Hän pääsee iltapäivälehden sivuille: "Tunnettu bloggaaja". Kohta hän on "tunnettu". Kukaan ei muista mistä. Mutta muistaako kukaan, miten missistä ja mallista aikanaan tuli "tunnettu". Riittää, kun on tunnettu. Se jatkuu. Ei enää tarvitse kirjoittaa mitään. Muut kirjoittavat.

    VastaaPoista
  3. Minä varmaan olen maallikko ja monasti hattuni alla kihisee jonkun asian kohdalla niin kovasti, etten malta odottaa viikkoa tilanteen rauhoittumista vaan lohkaisen mielipiteeni suoralta kädeltä. Viikon maltti olisi asiassa maltti ja keskustelunaihe vaihtunut jo toiseksi ja omaksi onneksi mitä nolostelun tunteeseen tulee. Teoriaviisaat kuitenkin pyyhkivät jalkansa mielipiteeseesi mennen tullen ja varmaankin ovat oikeassa.

    Eilisessä kirjoituksessa lievästi sivuttiin asiantuntijuutta lapsenkasvatuksessa. Siitä uskallan olla vankasti sitä mieltä, että mitä enemmän ja mitä moninaisimmissa olosuhteissa lapsia joutuu "kasvattamaan" (=viemään päivä kerrallaan elämässä etp) niin sitä epävarmemmaksi näissä kasvatusasioissa tulee. Arki kyllä sujuu rutisten tai rutisematta tuhansiin erilaisiin tilanteisiin sopeutuen tai ei sopeutuen kunhan vain kukaan ei tule lastenkasvatusopas kourassaan kyselemään, kuis lasten kanssa pyyhkii.

    VastaaPoista
  4. Entä paljonko saa lukea?

    Jos laittaa linkin ison kirjan hiuksia nostattaviin kohtiin, niin heti ilmestyy epäileviä tuomaita ja runoilevia psykiatreja heristelemään etusormeaan.

    Samoin kuin entinen presidentti julkisuuteen varmistamaan Dragsvikin säilymisen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsenuskoisille pitää lukea paljon, kuten Erkki Tuomioja, politiikan Kemppinen, listaa lukemiaan.

      Poista
  5. Tämä ilmiöhän vain osoittaa ettei evoluutio ole edennyt vielä niin pitkälle että mielemme rakenteisiin kuuluisi luontaisena osana käsite "erityisalan asiantuntija". Silloin kun esi-isämme kulkivat max 150 hengen poppoissa niin erikoistuminen oli sangen rajallista. Paljon tärkeämpää oli kuuluitko meihin vai heihin: jos mun kaverit on joistain asiasta samaa mieltä, niin sitten on sinunkin parempi olla samaa mieltä, tai muuten kuulut heihin, ja siitä ei hyvää seuraa.

    Asiantuntemukseen uskominen on kulttuurin pintasilausta, joka karisee nopeasti siinä vaiheessa kun eteen tulee kysymys meistä ja muista. Tämä pätee toki myös asiantuntijoihin itseensä ja heistä kirjoittaviin.

    -.- -.-

    VastaaPoista
  6. Tuo Tolstoi taisi pitää kirjoittamista jonkinlaisena tunteilla mässäilynä, kielsi lopuksi "maailmalliset" kirjansa.Täytyisi lukea joskus uudestaan tuo "mitä taide on" koska ensimmäisellä lukukerralla en tajunnut siitä paljoakaan.

    VastaaPoista
  7. Halavatun hauska juttu kirjoituksen lopussa. Ei taida nykyajan aliupseereissa olla näin itsevarmoja miehiä. Persoonallisuustyyppien määrä on haihtumassa. Niitä oli vielä 1969-70 Savon Prikaatissa niin kapiaisten kuin mokujen joukossa.

    Tästä tuli mieleeni, että eräälle verkkosivustolle on äskettäin ilmestynyt bloggaaja, joka piti minua Rauk/SavPr:n tyhmimpänä miehenä. Tosiasiassa hän oli sitä itse. :-)

    VastaaPoista
  8. No kun me halutaan itsemme kaltaisia estradille, silloinhan olemme melkein itsekin siellä. Siis näitä bloggaaja-naisia (hmmm, tässä yksi), jotka eivät oikeastaan sano mitään, esittelevät omaa tyhjää itseään ja ovat tyytyväisiä. Yleisökin on tyytyväistä, ei tarvi funtsia mitään vaikeita, kun ei kukaan ärsytä mitenkään eikä horjuta olevaa arvomaailmaa.
    Ja eikö se juuri ole demokratiaa että jokainen meistä voi olla mitä tahansa, millä hinnalla hyvänsä, asiantuntija asiassa kuin asiassa - ilmaista se missä tahansa estradilla.

    VastaaPoista
  9. ...oikea media yrittää jatkuvasti tehdä verkkokirjoittamisen tyhjäksi.
    Saahan sitä yrittää; tekee vain niin häijyä, kun uutislähetykset täytetään kansalaisten louskuteuksella. Siellä kadulla jengi on valmiiksi pää auki asiasta kuin asiasta, ei muuta kuin rec-nappi alas.
    Ja ihan kuin joku suomi24.fi yms. ei oikeasti riittäisi ko. ilmaisukanavana - eli kilpaillaan tieten samoilla markkinoilla.

    Mutta voihan siinä olla toimituksellinenkin intressi resurssipulassa, (journalistisen työn kustannuksella) täyttää ohjelma-aika nyt vaikka tällä `mielipideilmaston´ tutkailulla (vaikka se vain edistää tv-katselusta luopumista, koska vissi yksisuuntaisen median pakkosyöttöefekti siinä vain korostuu).

    VastaaPoista
  10. Lueskelin erään kansanedustajan kirjoituksia, joita pidin asiantuntevina ja mielenkiintoisina. Yllätyin. Totta kai googlailin lisätietoja aiheesta.
    Kuinka ollakaan, samat kirjoitukset löytyvät muutaman muunkin kansanedustajan omina kirjoituksina.
    Nähtävästi joku puoluetoimiston tyyppi kirjoittaa tekstit, jakaa ne kansanedustajille ja useat kansanedustajat siirtävät ne paikallislehtiin ja nettiin omina kirjoituksinaan.
    Verkkoviestintää parhaimmillaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se Timo Soinin ryöppymäinen essee WSJ:ssa, siinä oli mun mielestä jotain metaforatasolla, jotain kummaa, joka leikkasi mieleen assosiaation Danten Helvetistä. sitten julki: haamukirjoittaja a'la Prelatura Sanctae Crucis et Operis Dei.

      Sinänsä haamukirjoittaja, se on vanha keksintä, koska olen sellaisena ollut itsekin. Täytyy sanoa että monet kansanedustajat ovat varsin intuitiivisia tyyppejä, ja omaksuvat asiat kohtalaisen nopeasti, että koht´ pysyvät puhumaan niistä aivan kuin substanssin sisäistäneinä.

      Poista
    2. Siten voisin ajatella Soinin käyttävän cilice-hihnaa.

      Poista
  11. Blogin lukijan vastuu;

    Meilla blogien lukijoilla ja kommentoijilla on suuri vastuu. Ensinnakin pitaa pystya keskittymaan ainoastaa viksuihin ja rekntaviin blogeihin, kuten tama Kemppisen. Tata kautta annamme kayntikertojen muodossa hyvan arvosanan arvostamallemme blogille. Aivan taysin minulle ei ole auennut, miksi Suomi24 blogissa on niin paljon kavijoita, kun valtaosa jutuista on potaskaa tai juupas-eipas. --Kemppisella asiat rakentuvat eteenpain. Ja tama asian eteenpain vieminen ymmarrettavalla ja perusteltavissa olevalla tavalla, on toinen puoli vastuustamme! -- Meilla siis menee hyvin!

    VastaaPoista
  12. "...olen kyllä itse kirjoittanut nämä kysymyksessä olleet asunto-osakeyhtiölain ja asuntokauppalain pykälät komitean jäsenenä.."

    Hm, blogistin komiteatyöskentelyä lähemmin tuntevat tietävät kertoa, ettei herra juuri ole erityisen innostunut pykälien ja yksityiskohtien sorvaamisesta. On enempi suurten linjojen mies.

    VastaaPoista
  13. Eräs amerikkalaisten ja englantilaisten ihailija melkein mottasi nenääni kertoessani kuinka liittoutuneiden pommitusdivisioonat II Maailmansodan aikana tarkoituksellisesti pommittivat siviilikohteita kymmeniä, kymmeniä kertoja, tarkoituksena siviilien tuhoaminen.
    Eräs tällainen taisi olla Yhdysvaltain 8. Ilma-armeijan Münsteriin tekemä suurhyökkäys jolloin 3. pommitusdivisioonaan kuului 247 Lentävää linnoitusta, nimenomaisella käskyllä: "...pudottaa itse kaupunkiin, jotta osuttaisiin sen työtätekevään väestöön".

    VastaaPoista
  14. On hauskaa leikkiä asiantuntijaa kun ei ole tosi kyseessä. Mutta kun pitäisi ottaa vastuu äkillisesti sairastuneesta tai lentokoneessa merkkivalo syttyy tms. niin leikkiasiantuntijat kaikkoavat. Asiantuntijuus on totista puuhaa. Mutta leikkiminen hauskaa ja sallittua vähemmän totisissa asioissa ja kuka niissä pystyy oikeaa totuutta sanomaan?

    VastaaPoista
  15. Ad Anonyymi: - pykälien kirjoittamisesta - enpä tiedä, mihin kommentoijan käsitys perustuu. Viittaamani asunto-osakeyhtiölakikomitean puheenjohtaja Paavo Nikula ei ole terve. Olen varma, ettei tuo työ anna aihetta huomautteluun, koska tehtävä oli työskennellä detaljitasolla ja laatia perustelut. Sama koskee tekijänoikeuslakia - Jukka Liedekseltä voisi kysyä. Tosin puheenjohtaja oli pitkään Ragnar Meinander.

    Huomauttaja vihjaa, etten osaisi lainsäädännön käsityötä, mutta vihjaus on väärä. Jos huomauttaja on Jyrki Virolainen, tuomioistuinlaitos-komitea, jossa hän oli asiantuntijana, minä jäsenenä, ei ollut kirjoittamassa pykäliä, vaan sen tehtävänä oli linjojen vetäminen.

    VastaaPoista
  16. Komiteoissa on useita jäseniä, joista toiset ahkeroivat pykälien ja perustelujen kimpussa, kun taas joillakin toisilla on taipumusta puhua lähinnä niitä näitä lämpimikseen.

    VastaaPoista
  17. niin, sigh, kolme kyyneltä kummastakin silmästä.

    niitä vuodattavat myös vuodesta toiseen firmat
    joilla ei ole keinoa nähdä maitokauppaa kauemmas.

    hassua, että samoja mielleyhtymiä vuosien varrella
    tullut eteen arvon blogistin kanssa.

    tärkeintä on esittää asia sujuvasti.
    muulla ei ole merkitystä, olethan uraa luomassa.
    vastuun ottaa aina kuulija.
    et kai niin tyhmä ole, että itse..

    sigh.

    VastaaPoista
  18. Olen täälläkin usein kertonut muualla havainneeni, kuinka yksikin yliopistollinen luento saa kuulijan pitämään itseään asiassa sisäpiiriläisenä ja läsnäolijat pitämään puhujaa kuolemattomana. Ranskassa jälkimmäiseen tarvitaan muodollisesti Akatemian jäsenyys, merkillistä kyllä miten usein paikat on täytettävä uudestaan ja ihmeellistä että ne myös aina täytetään.

    Asialleen omistautuva haluaa - kai symmetrian vuoksi - omia asiansa. Aloilla, jossa asiantuntija toimii useimmiten osaamisensa ainoana edustajana, vastaanottoa pitävät lääkärit ja juristit sattuvat itselle ensiksi mieleen, gurahtaminen on aika ymmärrettävää. Ajatellaan tuota Kemppisen mainitsemaa kouluttaja-aliupseeria: vuosittain hän ampui satoja laukauksia ja ammutti kymmeniä tuhansia, luodin ja miesten käytös aina yhtä ennustettavaa ja toistuvaa kunnioitusta. Vähemmästäkin saa närkästymään nenäkkäille. Vähän samaa logiikkaa aistii jopa täällä isännältä, jonkin kerran (hyvin harvoin) on taitettu sananpeistä asioista jotka tunnen tavattoman hyvin omakohtaisesti; deduktiivinen vikaan osuva päättely pitkällä kokemuksella diivaillen hymyilyttää kuin lukisi kaupallisen aviisin vinoja tuumailuja omista yritysjärjestelyistä. Mutta se on siis aivan ja täysin luonnollista.

    Myös ympäristö kokee tarvetta luottaa saatavilla oleviin asiantuntijoihin. Sen vuoksi jatkuva "huippujuristi"-leimaaminen on söpöä. Muista eräässä alioikeudessa lähellä Pääkaupunkia istunnon, jossa suuren ja liian pitkän oikeudenkäynnin tähtitodistajaksi muotoutui eräs paikallinen rahoitusjuristi: vastaajien ilmeisen aidon käsityksen mukaan mitään pahaa ei voinut olla sattunut kun tämä huippujuristi oli kuvioissa. Oikeuden kokoonpano oli nimikirjaottein mitattuna hyvin pitkänä ja komea, sali täynnä maakunnan veroluettelon kärkeä asianajotoimistoluetelosta tunnistettavia nimiä kantavine valkohiuksisine asianajajineen. Todistaja osoittautui nuoreksi kokemattomaksi ja säikyksi. Syntyi erikoinen hyvän ilmapiiri: kaikki ymmärsivät vastaajien hyväuskoisuuden, tunnistivat todistajan hyvät tarkoitukset, huomasivat kantajan hyvänahkaisuuden (kohteliaat otteet) ja puheenjohtajan hyväntahtoinen katse valaisi mielet.

    VastaaPoista
  19. Kuinka paljon ihminen saa kirjoittaa?

    Kuinka paljon mies maata tarvitsee?

    140cm X 200cm. Uurna vähemmän.

    VastaaPoista
  20. Paljonko ihminen saa kirjoitella puppua?

    VastaaPoista
  21. Maallikon tuntee yleensä heti. Hän on nopea väittämään asiaan edes paneutumatta, että asiantuntija Y, jolla on kysymyksessä olevalta alalta paperit ”ei tiedä mistään mitään”.

    Tässä takavuosina oli tapana syöttää kasvinsyöjäläimille lihaa ja luuta sisältävää rehua. Näin maallikkona tiedän, että lehmä syö ruohoa eikä lajitoveriaan. Tehokkuusajattelun taustalla olivat asiantuntijat, joilla oli "alalta paperit". Sama tietenkin koskee sitä, kun kananrehuun laitetaan lehmänmaitojauhetta. Tietääkseni kanat, lintuja kun ovat, pystyvät nauttimaan ainaoastaan linnunmaitoa.

    Näitä nyt löytyy lisääkin ja yhteistä on ihan vitun varma tieto, että noin ei saisi tehdä eikä asiantuntijalla ole oikein kaikki mannet raviradalla.

    VastaaPoista