Valossa lumi

Henkeä salpaava tieto, että rautatieasemalta pääsee raitiovaunulla sekä Bulevardille vanhan oopperan kulmille että Verkkokauppaan. Edellinen on kuutonen, jälkimmäinen yhdeksikkö. Mainio keksintö. Sitä ei tarvitse edes pysäköidä eikä siis etsiä paikkaa. Jäätyäni vaunusta se jatkoi matkaansa jonkin tuntemattoman voiman vetämänä ja katosi kirskahtaen kuin elämä.

Sinebrychoffin museossa on kuvasta ilmenevä näyttely. Se on ylivoimaisesti Vuoden Taidetapahtuma. Aiheena ovat puut. Niitä on Puolasta ja Japanista ja muualta, mutta ennen kaikkea Suomesta, muun muassa Suomussalmen Raatteen tieltä pieniä kuusen taimia hakkuuaukealla – ristejä.

Kjell Westö voisi käydä katsomassa. Hänen romaanissaan isä ja poika yrittävät jatkuvasti käydä valokuvaamassa lunta Kaisaniemen puistossa vanhaan keisariaikaan. Lumen valokuvaaminen on uskomattoman vaikeaa, jopa mustavalkoisena. Puut auttavat asiaa.

Yksi monista vaikeuksista on valokuvaukselle tyypillinen, taiteellisuus. Jopa nämä mestarilliset kuvaajat haksahtavat muutaman kerran. Pieni ylimääräinen keino, jokin kaunis valo, jota aihe ei oikeastaan edellyttäisi, tekee kuvasta vain tavallisen.

Siellä täällä on Gallenin, Edelfeltin, Simbergin ulkokuvia, eräät niistä peräti hellyttäviä. Mutta nämä valokuvat!

Valokuvia suurella taidolla ottaen voi pyrkiä siihen, mikä on kuvataiteissa muutoin mielenkiinnotonta. Maalauksissa ja veistoksissa liikkeen pysäyttäminen sankarilliseksi vaikuttaa joskus enemmän kuin elokuva. Asetelman nimi on englanniksi ja saksaksi hiljainen elämä ja ranskaksi kuollut luonto. Silti, jos maalarina on van Gogh tai Paul Cézanne, kukat hyppivät vaasissa ja omenat pyörivät pitkin pöytää. Tai siltä katsojasta tuntuu.

Mutta kuten Leonardo da Vinci kirjoitti, liike on kaiken elävän syy. On huomautettu, että liike on myös kaiken ei-elollisen syy. Edes lumihiutale ei ole mieltä vailla. Hiutaleen muoto optimoi faasinmuutoksen vapauttaman lämmön haihtumista, ja faasinmuutos on tässä tietenkin nesteen muuttuminen kiinteäksi aineeksi. Itse asiassa vesihöyry voi joissakin olosuhteissa hypätä kaasusta suoraan kiinteäksi aineeksi. Tuo optimointi on vuo, englanniksi flow.

Muuan termodynaamikko (Bejan) väittää, että finiittinen vuojärjestelmä toimii vain, jos sen konfiguraatio kehittyy tavalla, joka helpottaa järjestelmän kautta tapahtuvia virtauksia. Ja tämä koskisi sekä jokia valuma-alueineen, verenkiertoa että informaatiojärjestelmiä.

Täytyy puhua Martin kanssa. Itse organisoituvat järjestelmät ovat olleet tuttuja kauan. Evolutiivinen konfiguraatio ei ole niin tuttu.

Joka tapauksessa paraatiesimerkki on puu, joka on järkyttävä järjestelmä veden nostamiseksi maaperästä energialla, joka on otettu auringonvalosta. Puun palkinto on glukoosi, sen ravinto. Ympäristön palkinto on hiilidioksidin kuluminen ja hapen syntyminen. Tosin maailman yleisimmät eläimet, arkit eli arkkibakteerit, käyttävät kemosynteesiä hapettamalla epäorgaanisia aineita.

Puu on tietysti myös esimerkki vaikeista ongelmista, joita insinöörit ja arkkitehdit ihmettelevät. Puun on tavoitettava tarvitsemansa vesi juurillaan ja valo lehdillään, kestettävä oma painonsa ja myrskyjen ja vuodenaikojen riepottelu.

Siksi mikä tahansa kuusen tarri, vaikkapa Gallén-Kallelan maalaama rekimiehen merkki iljanteisella jäätiellä, on niin hieno ja mahtava, että on vaikea keksiä, mihin sitä vertaisi. Heiniin? En muista, kuka se oli, mutta insinöörismies kuitenkin. Hän väitti, ettei nykytekniikalla osattaisi konstruoida timoteitä tai rukiin kortta ja tähkää. Ehkä se ei enää pidä paikkansa. Komposiittirakenteisilla nanoputkilla sellainen voisi onnistua, mutta sittenpä yksi heinäkorsi maksaisi satoja miljoonia dollareita. Ja luonnollisesti se olisi kyvytön jatkamaan sukuaan ja edistämään lajiaan.

Tämä kaikki käy selkeästi ilmi Sinebrychoffin näyttelyn valokuvista ja vahvistaa lisäksi sitä käsitystä, että taiteilijoilla on taito käsittää ja kuvata intuitiivisesti eli alentumatta loogiseen analyysiin.

Se palauttaa mieleen aika tehokkaasti hävitetyn luonnon luoman muistomerkkijärjestelmän. Minäkin olen vielä omin silmin nähnyt keloja kokonaisina metsinä. Kun alamaissa ei oikeastaan ollut  mitään vastaavaa, pystyssä tiettävästi vuosisatoja seisova kuollut puu herätti hämmentäviä tunteita. Lähemmin tutkien kelon oksien merkillinen kiertyneisyys jäi silloin selittämättömäksi. Nyt arvaisin, että kuivumisprosessi, joka on hirveän hidas, kuudenkymmenen asteen vuotuiset lämpötilaerot ja valon määrän suunnaton vaihtelu vuoden kierrossa, vaikuttavat kaikki asiaan, ja tuloksena on tuo edellä mainittu evolutiivinen konfiguraatio.

Ehkä kaikkein vaikuttavin valokuvanäyttelyn teos oli syksyn aika pitkälle kaluama puun lehti, jonka alustana oli vanhaa, kelottunutta puuta.

Raitiovaunun sijasta palailin kävellen ja mietin, miten mikään omat lakinsa ottanut, siis esimerkiksi elävä luonto ja sen toinen ilmentymä, epäorgaaninen luonto, ei ole turhaa. Päätin painaa tämän mieleeni sanoakseni sen seuraavalle turhuudentuntojensa tilittäjälle. Sellaisia ihmisiä on jostain syystä tapa pitää viisaina.