Kommentoin itseäni

Eräskin ikätoverini joutui kansakoulussa kiipeliin. Opettaja, mokomakin, käski mukulan kerrallaan nousta vastaamaan kysymykseen, uskovatko sinun vanhempasi Jumalaan.

Tuttavani, jonka äitivainaja tätä mielellään muisteli, oli perheestä, jossa muut kysymykset olivat syvällisenkin keskustelun aiheena, mutta ei tämä. Lapsi osoitti lahjakkuutensa vastaamalla, että joskus uskovat, joskus eivät.

Siitä ei ole tietoa, joutuiko vastaaja nurkkaan. – Tämä on niin lempeä tarina, että miksen mainitsisi henkilöitäkin. Lapsi oli Jotaarkka Pennanen; kyläilimme silloin hyvin kauan sitten hänen ja hänen silloisen vaimonsa Annika Idströmin kanssa. Isän Jarno Pennasen tunsin taiteilijajärjestöjen kautta ja äidin Anja Vammelvuon Otavasta. Unohtumattomia ihmisiä. Jarno oli jonkin sortin sosialisti ja Kansan Uutisten kirjeenvaihtaja Moskovassa 1950-luvulla. Hänen raha- ja naisasiansa olivat aika usein sekavat, siis ainakin nuoren juristin silmin. Tai raha-asiat olivat sikäli selkeät, että yleensä raha ei ollut.

Minun piti kirjoittaa tänään saarnanuotilla jotain aiheesta ihmisoikeudet, jääkärit ja muuta. Ilmeisesti olen sielullisessa järkytystilassa, koska keittiö ja ruokailutila on nyt hiottu ja lakattu ja huomenna menen pankkiin piirustamaan papereita, joiden turvin tämä maksetaan. Siksi kirjoitan noista korkeista asioista vain huomautuksen. Olen myös tässä blogissa kymmeniä kertoja sivunnut eri suunnista samaa kysymystä. Se on osittain oikeudellinen, osittain filosofinen. Ihmisoikeudet eli siis perusoikeudet ovat oman elinaikana suurimpia saavutuksia. Olen tietysti jossain määrin selvillä siitä, miten kevyttä tavaraa ne tahtovat olla, kun kuulat tai setelit lentelevät. Mutta se kysymys on vaikea, miten toimitaan, kun minun perusoikeuteni ja sinun perusoikeutesi törmäävät toisiinsa. Helppo perusesimerkki on, että sinä vetoat tekijänoikeuteesi ja minä sananvapauteen. Molemmat kuuluvat perusoikeuksien piiriin, tekijänoikeus ainakin omistusoikeuden rinnakkaisilmiönä ja monien mielestä paremmin perustein kuin omistusoikeus.

Eli joskus perusoikeudet toimivat, joskus eivät. Toisin kuin tässä jumalakysymyksessä, noihin oikeuksiin ei tarvitse uskoa, koska ne ovat voimassa olevaa lakia, josta olisi tehtävä totta ja toimivaa. Niiden taustalla olevaan käsitykseen ihmiselämän ja utuisemmin ajatellen kaiken elämän ja elinympäristön arvostamisesta yhdyn. Se ei tietenkään estä osoittamasta ongelmia käytännön soveltamiskysymyksissä.

Olin silloin 60-luvulla Forum Artis –nimisen taiteiden kattojärjestön jonkinlainen lakimies. Sain selviteltäväkseni erilaisia pikku sotkuja. Vastaavasti jouduin tekemisiin erilaisten nimekkäiden henkilöiden kanssa, kuten tässä mainitun Jarno Pennasen. Ilahduin kun luin Kansallisbiografiasta Kalevi Kalemaan siihen kirjoittaman lauseen ” Kuva Jarno Pennasesta on edelleenkin häilyvä ja antaa mahdollisuuksia erilaisille tulkinnoille.”

Niin se juuri on. Ja juuri sama koskee kenraali ja kirjailija Kurt Martti Walleniusta, aivan kuten se koski Jarnon vanhempi, Ain’Elisabet Pennasta ja Aarne Orjatsaloa.

Kun luen mainitsemaani Lasse Laaksosen kirjaa Mannerheimin kenraaleista ja jälleen kerran katsausta Mäntsälän kapinaan, josta oli tulla eräänlainen arabikevät tähän maahan, välillä tuntuu kuin kysymys olisi farssielokuvasta. Kapinan aikaan Paavo Talvela oli siviilissä, elokuvatuottamon johtajana. Suojeluskuntien ykkösmies jääkärikenraali L. Malmberg ja Wallenius tulivat autolla Helsinkiin, jääkäritoverit nyt vangitsijana ja vangittuna, humalassa kuin ampiaiset.

Tunnen tietysti Veli-Pekka Lehtolan Wallenius-elämäkerran ja olen kiitollinen lukijan viittauksesta, että hiukan päivitetty versio siitä löytyy helposti netistä. Ja kun Wallenius oli Boreniuksen asianajotoimiston asiakas ja olen itse tavannut rouvan, Anna Walleniuksen, joka oli pelottava ilmestys ja katsoi kuin naskalilla, pääsen toteamaan, että näitä nuoruuden muistoja oli vasemmalta oikealle eli kamalista kommunisteista kavahdettaviin vaskisteihin. Walleniuksen oikeusjutun pöytäkirjat Ståhlbergin kyydityksestä olen lukenut kannesta kanteen, enkä minäkään tullut niistä hullua hurskaammaksi, kuten ei Lehtolakaan. Tuossakin tapauksessa oli hetkittäin sellainen tunne, että tässä on meneillään farssi tyyppiä Pekka Puupää, paitsi että seuraukset olivat tietenkin hyvin vakavat.

Kenraalia itseään en muista tavanneeni. Sen sijaan ”Vanhat kalajumalat” oli isäni Lapin innostuksen ja myöhemmin kirjojen suuri innoittaja, ehkä vielä enemmän kuin Yrjö Kokko ja Samuli Paulaharju. Nyt luettuna Walleniuksen suhtautumistapa kolttalappalaisiin tuntuu itse asiassa kaamealta – mutta hän muutti suhtautumistaan vuosikymmenien kuluessa. Niin – Wallenius liikkui Petsamon lisäksi Lutolla ja laajemmin Saariselällä kauan ennen kuin kukaan oli kuullutkaan sellaisesta tunturialueesta, ja kirjoitti sieltä.

Olin vakavissani lähdössä katsomaan taas kerran Miesten merta eli Jäämerta, mutta kun tuo keittiöremontti tuli jo sekoitti suunnitelmat!

Muuten: vielä sanoisin yhtenä hajahuomautuksena kommentoijalle, että yritin itsekin nuuskia silloin 60- ja 70-luvulla vallan kabinetteja, salaseuroja ja epäilyttäviä yhteenliittymiä. Vapaamuurarit, rotarit ja vastaavat eivät ole koskaan merkinneet paljon. Sen sijaan RUK:n käyminen tai kansakoulun opettajaksi valmistuminen Rauman tai Sortavalan seminaarista on merkinnyt. Kuulustelemalla itseäni tiukasti kuin Etsivät Keskuspoliisi saan ehkä joskus vihiä siitä, miksi en ole koskaan itse liittynyt mihinkään enkä liioin vauraustanut vaivoiksi asti. Kyllä siihen jokin syy pitää olla. Vai olisiko elinikäistä isäkapinaa?