Tämä ei ole mikään oikea blogikirjoitus. Olen luvannut sanoa
huomenna Kauhavalla muutaman sanan hautajaisissa. Tuolle puolen on siirtynyt
jälleen yksi enoistani, Aku. (Kuvassa.)
Yksityiset asiat eivät tietenkään kuulu vieraille, eivätkä
kiinnostakaan. Niitä voi käsitellä lähipiirissä, jos tuntuu siltä. Mutta
muutama saatettavaan liittyvä mielikuva kukaties on luonteeltaan yleisempi.
Näitä sisaruksia, joista Aku oli yksi, oli siis yhdeksän,
joukossa kolmet kaksoset. Akun ja Kallen eli keskimmäisen kaksosparin ikäero
nuorimpaan on vuosi ja kuusi kuukautta. Siis syntyi neljä poikaa alle kahden
vuoden sisällä. Vanhin kaksospari, molemmat ja kuolleet, oli kahdeksan vuotta
vanhempi.
Se oli melkein käsittämätön tieto, että mies alta neljänkymmenen
oli saanut työnsä ääressä – korjaamolla sorvatessa, sairauskohtauksen, joka
teki pahaa jälkeä. Aivoissa se oli. En ole koskaan pitänyt tarpeellisena kysyä
yksityiskohtia, mutta joko flimmeri tai aivoinfarkti ja siitä seurannut
tajunnan katkeaminen?
Vähän niin kuin isäni, joka kaatui hiukan merkillisesti
kesken aamutoimiensa niin pahasti että halvantui. Aivoverenkierto?
Tarjoan tätä selitystä, koska samaa vikaa on ollut suvussa
enemmänkin ja on siis edelleen.
Niin vähästä kaikki on kiinni. Tämä enomies sattui olemaan
elämäntavoiltaan esimerkillinen ja käsistään aivan epätavallisen kätevä. Koska
kuljin hänen perässään kellarissa ja korjaamolla, muistan hyvin pienestä, että
Aku korjasi mitä vain, kuorma-auton, taskukellon, tasasuuntaajan.
Lapsia oli viisi ja elämä kaikin puolin nousussa. Ja nyt
meni aluksi jopa suurin osa näköä, puhekyky ja lukutaito. Vaikka aikaa kului
yli 40 vuotta, ne eivät koskaan palautuneet aivan ennalleen. Mutta käden
taidoista pysyi osa ja samoin mielenkiinto käsillä tekemiseen.
Kyllä minä hyvin muistan katseen ja jotenkin ujon hymyn, kun
Aku saattoi sanoa, että ajetaan pojat lujaa, ja tultiin Evijärveltä Nurmen
pihaan alta kolmen vartin, sen ajan sorateitä, viisikymmentäkaksi kilometriä.
Auto oli Ford Custom. Pääsi sillä. Ja nyt ajattelen, että Akulla oli sekin
luonnonlahja, poikkeuksellinen psykofyysinen koordinaatio ja avaruuden
hahmottaminen. Toisin sanoen jos hän olisi lähtenyt ajamaan rallia, hän olisi
pärjännyt heti.
Erämaassa hän oli heti ja aina kuin kotonaan. He kulkivat
usein isäni kanssa Saariselässä. Joskus oli mukana muita, esimerkiksi Topparin
Jussi, jolle Aku oli opettanut koneiden käsittelyä, kerran minäkin.
Aku ei näet koskaan eksynyt. Paitsi kerran. Tulimme Lutolla hyvin
pitkään kuljettuamme kummalliseen paikkaan. Joku sanoi, että olemme kävelleet
kartalta. Aku ja isäni sanoivat yhteen ääneen että ei, tuolta vastarannalta me
aamulla lähdimme. Olimme kävelleet vahingossa ainakin kymmenen kilometrin
ympyrän. Mestarismiehistämme toinen oli arvellut että toinen suunnistaa. Kartta
oli näet isällä ja kompassi Akulla.
Itse painoin mieleeni, että asiat ovat maailmassa joskus
vähästä kiinni.
Kun Aku meni armeijaan noin 1950, hän tuli parin viikon
kuluttua alokkaana lomalle. Vasta tiukan tenttimisen jälkeen hän kertoi
muutamalla sanalla, että siellä vääpeli oli sellainen kilpa-ampuja ja oli sanonut
ensimmäisissä harjoituksissa ammuttuaan näytteeksi kaksi lippaallista
sotilaskiväärillä, että jos joku ampuu saman, se on sitten viikon
kuntoisuusloma, ja luutnantti oli nyökännyt päälle. Akulta oli lipsahtanut
kolme kutia kympistä yhdeksiköiksi, mutta hän ei ollut ennen kiväärillä
ampunutkaan. Tosin luulen, että hän oli ollut Sarhon Ukilla ”ajokoirana” ja
katsellut tapansa mukaan silmänurkasta otteet ja asennot niin ettei hän aivan
äkkinäinen ollut.
Koulujen käyminen ei ollut näille sisaruksille ajankohtainen
kysymys. Mietin sitäkin joskus, etenkin ajatellen, että jälkipolvissa on sitten
kouluttauduttu tarpeen mukaan niin ettei siellä päässä ainakaan muuta vikaa
ollut kuin ne huonot verisuonet. Lopulta ymmärsin, että nämä kymmenvuotiaat ja
sitä pienemmät joutuivat kovaan, kukaties liiankin kovaan ruumiilliseen työhön
jopa suuren rakennuksen talonmiehinä, koska 1939 -1941 ja sitten taas 1944
tavallista miestyövoimaa ei kirjaimellisesti ollut saatavissa. Edes poliisia ei
kiinnostanut, että he ajoivat kuorma-autolla Härmästä soraa sen kokoisina, että
seisaallaan ratin takana ja tähtäsivät ratin kaaren ja tuulilasin alareunan
välistä tielle kokeillessaan, että nouseeko International kuorman kanssa
Kleemolassa mäen kepittämättä…
Olen muistavinani, että suhari painoi vaihdettaessa kahdella
jalalla kytkintä ja kaveri vierestä työnsi kaksin käsin vaihdetangon oikeaan loveen,
ja kolmas auttoi vielä potkimalla kumiteräsaappaan kärjellä. Autotekniikka
heillä oli hallussaan, sillä kun tuo kuorma-auton palautettiin sodasta, pojat
purkivat sen pihassa atomeiksi ja oppivat samalla, ettei männänrenkaita eikä petilaakerin
liuskoja pidä potkia pitkin pihaa.
Aku oli tasapainoinen mies. Hänestä oppi tärkeän asian,
jonka jotkut nyt elävät tuntuvat unohtaneen. Kun ihmisessä on vikaa tai vikoja –
ja niitä meillä ihmisillä riittää – tarvitaan mekaanikon mieltä ymmärtämään,
miten niiden vikojen kanssa tullaan toimeen ja kuljetaan eteenpäin, eletään
elämää, vaikka kaikki aistit eivät olisi tallella eikä toimintakyky enempää
kuin murto-osa siitä mitä ennen. On
oltava elämässään kuin entisen ajan asentaja eli tultava toimeen sillä mitä on.
Ja mies menee mutta maine jää.
Kaunis kirjoitus. Kiitos!
VastaaPoistaLiian paljon olen kommentoinut viimeaikoina, mutta en voinut olla sanomatta, että se oli hieno teksti. Lukisin mielelläni tällaista kirjana
VastaaPoistaToiset tekee mitä osaa, Aku tekee mitä tahtoo.
VastaaPoistaOsanottoni.
Olen tuon kuvan kohdasta parisataa metriä alarinteeseen päin kurun reunalla, jyrkemmällä kohdalla törmännyt karhuun pentuineen. Niitä elämän jännittävimpiä hetkiä, jolloin kaikki on todellakin vähästä kiinni...
-- A tiger dies and leaves a skin. A man dies and leaves a name. Näin on!
VastaaPoistaNiin,
VastaaPoistaTuosta kertomuksesta saa sivullinenkin vaikutelman että Aku oli tolkun mies, sekä myös ensirivin työmies.
VastaaPoistaPitäisikö kehityksen kehityttyä sanoa että "saatava tulla toimeen sillä mitä on" ? On näet tota asiani-tuntijaa ja muuta palveluntarjoajaa niin sakeasti apua / neuvoa tuputtamassa. Ja lisäksi ns. ruohonjuuren ilmapiiri -se kai pahinta, aseriisuu vastahankaisen suutansakaan soittamasta ja piruilukieroilemasta vieraita valiota (TT LL jamitä) vastaan.
Itse olen vajonnut teipin,rautanganpätkän ja purukumin kalupakkiin (joilla ei Talvisotaa olisi voitettu. Piti osata puukon kirveen ja parsineulan päälle).
Näiden osaajien parista livahdan takaisin kirjanväliin suojaan. Marketeistahan saa loput, joten mitäpä valittamista, paitsi että noissa taidepläjäyksissä muistuttavat piilotajuisesta ihmisterveydestä -joka siis oli ja meni. Nytkin tosta työkalupakista. Juhlaviikot olivat antaneet Smeds-Juutinen-Pöntinen neroille kaksi iltaa pikkusalia Dostojevskin päivitykselle. Siellä vedettiin aidosta puisesta kalupakista purkki. Purkista tungettiin lapsosen saappaaseen, leikkirekan konttiin ja oliko mollamaijan taskuun -pillereitä. Etteivät vain reuhuaisi kuin Peer Gynt rahastomanagerina Seinäjoen teatterista, Korjaamolla. Hieno itseuhon ja elämänjanon ylistys, hapan Tarja Halonen ja muita paheksijoita yleisöesiintyjinä nostattamassa teatteri-iloani.
Nythän ongelman pitää mahtua yhtälöksi ja siten ratkeavaksi.Fiilispohjalla ja kepillä koetellen ei mennä. Annanpa yhden: Steve Ballmer eroaa.Ilmoitus nosti Microsoftin kurssia 7 %. Ballmer tienasi 333 milj. osakkeellaan erostaan 800 milj.dollaria. Mikä on Microsoftin pörssiarvo ? Jot.
Microsofthan jumiutettiin ankariin monopoli/kilpailulakivyyhteihin ja siksikö se suosiolla jätti pari seuraavaa askelta mobilessa ja internetissä toisille ? Ja kuinka ne Amerikasta tulivatkaan. Tai immigranteista. WSJ huhuaa Ballmerin seuraajaksi Satya Nadellaa, mitä ilmeisemmin lännenpuoleisen valtameren laivauksia.
Outo yhteiskunta. Suomi olisi selkeämpi. Umpipimeä kuin Mäntässä rehutehtaan ulkosiilosta värkätty taide: kaksi paksua tummaa vaatetta valoeristeenä oviaukossa ,tuulenvinkuna pääsee sisään muuuten luonnonpimeään aivokoppaan. Olisiko taiteen marginaali se missä vielä ja enää saattaa mies konstruktoida ?
Miten se oikein meni euron kirjoissani? 6.12.-17 Saksa tunnusti bolsevikkivallan tekemällä sen kanssa aselevon ja Suomi tunnusti seuraavana 31. päivänä. Ja Viron ritaristo sitten. Eino Parikan kääntämä WSOY:n kustantama M.Ojamaan-A. ja T.Varmaksen Viron historia (1944) asian kertoo. Bolsevikit jätti Tallinnan helmikuun 24. ja Saksan joukot tulivat 25. päivänä. Nimet pantiin Brest-Litovskissa 3.3.-18 rauhansopimukseen. Ja minä se vaan yhä pähkäilen että mikä maa mikä valuutta näistä kirjoista, vaikka konsistori jo aikaa on konsensusta kuuluttanut. Taidan olla jumissa kuin Jari Halonen Kalevalaansa. Taidanpa kerrankin pyrkiä elokuvan ensi-iltaan.Jukka Sjöstedt
Tämä kirjoitus on helmi blogiesi joukossa. Kiitos!
VastaaPoistaVaikeahan näihin on vieraan miehen muuta sanoa kuin ottaa hattunsa päästä ajan ankaran pyörän edessä ja nyökätä myötämielisesti sureville.
VastaaPoista