Se sopi hyvin päivän tunnelmaan, että rautatieasemalta
ottamani taksi vastasi lauseella omaan kännykkäänsä, joten kysyin häneltä
ranskaksi, että mistä päin maata hän on kotoisin, kun kuuluu aksentti. Hän
sanoi, että Marseillesta vain, tullut kolmatta kymmentä vuotta sitten Vanamon
ja Kolmosen kokkiohjelmaan. Rupattelimme sitten perille asti, ja totesimme
kielivalintamme näissä oloissa harvinaiseksi.
Ehkä korvani oli virittynyt Kauhavan rautatieasemalla
liiankin kovassa helteessä, kun kuulomatkan päässä olevat pikkutytöt
kiljahtelivat kirouksiaan ja sekoittivat niihin niin kodin tuntuista ääntämistä
”tuala se ny’ tuloo” ja ”olikko eileen pöhönäs”. Ikä se lakimääräinen
viisitoista, luulisin.
Olin hautajaisten ja muistotilaisuuden jälkeen kävellyt
koulutieni, oikeastaan molemmat, koska kurvasin läheltä Keskuskansakoulua.
Oudosti tämä rakennus, Kuusiston talo jonka työmaalla olin ollut lautapoikana,
ja puoli tusinaa muuta, olivat kestäneet 50 vuotta homehtumatta ja
purkutuomiota pyytelemättä.
Minulle Kauhavan keskipisteeksi näytti tulleen Tornimäki eli
vanha hautausmaa. Tuntui olevan tuttuja joka kiven alla, kylän raitilla ei
ensimmäistäkään. Junan ikkunasta katsoen Matsompin Iso töyrä vaikutti
sellaiselta, että en taaskaan tohtisi laskea sitä suksilla. Jo kymmenen vuotta
sitten, kun näköni ja siis tasapainoni oli parempi, olisin jättänyt sen väliin.
Nyt kuulin, että Aku oli saanut aivoverenvuodon
jälkitilaansa uutta lääkettä vuonna 2004, ja silloin hänen lapsilleenkin oli
käynyt ilmi, että edelliset 38 vuotta hän oli kärsinyt monen muun vaivan ja
puutteen lisäksi kovasta päänsärystä.
Sekin vahvistui, että vaurion jälkitila oli pysynyt niin
pahana, että hänellä oli vaikeuksia palauttaa nimiä mieleensä, omien lastenkin.
Mieleen palauttaminen ja muistaminen ovat eri asioita.
Kuvassa olevat pikkuesineet sain omaisilta. Tässä
tapauksessa ne kertovat, mitä mielessä liikkuu, kun monet tavalliset ja kuten
luullaan arkiset mielenliikkeet on salvattu.
Risti on puukolla tehty. Liitoksessa ei ole vikaa. Tuo
rinkka minua vähän järkytti. Retkeilystä enollani ei tietenkään ollut puhettakaan
vuoden 1966 jälkeen, mutta puusta näperrelty muistoesine on viimeisen päälle
näköinen, myös remmit ja soljet sekä makuupussi ja teltta.
Kuka tahansa ei osaisi ensi yrittämällä tuollaista edes
piirtää – paitsi äitini, joka on myös sommitellut juuri saman muistoesineen
osaksi pannulappua (!). Älkää pelätkö. Olen selvillä noiden ennenkin
mainitsemieni pannulappujen arvosta. Ne on valokuvatta huolellisesti sekä
erikseen että kokonaisuutena ja tulevat aikanaan esille sopivalla tavalla. Tämä
valokuva on roiskaisu.
Hautajaiset vaikuttavat syvälle. Häntä, joka siunataan ja
jota muistetaan, ei ole enää olemassa. Saattoväki on yhteyden huomaten tai
huomaamattaan tekemässä sitä, minkä Uusi testamentti (Heprealaiskirje)
määrittelee uskoksi: ojentautumista sen mukaan, mitä ei nähdä.
Sen takia kyljin kylän raittia tarkastelemassa puita,
taloja, näkymiä joita ei ole enää olemassa. Muutaman kerran jouduin pysähtymään
ja miettimään. Mitä Saarisen eli Karin talolle on tapahtunut? Jossain vaiheessa
olin epävarma suunnasta. Onneksi aurinko paistoi turhankin kirkkaana ja
kuumana. Siellä on uusia maanteitä ja kulku-uria, jotka ovat puolestaan
jättäneet vanhaa ja tuttua.
Kävi ilmi, että kyllä tämä oli lievän asteinen hypnoosi tai
uni. Junan vintillä en tietenkään ollut reippaimmillani. Sen panin merkille,
että tuskin tuo Lapuan virran vesi vieläkään on siunattua, kuten se ei ollut
kansanlaulujen aikaan. Torkahtelin ja puuduin.
Mutta Tampereella näkymä Näsijärvelle oli sellainen, että
teki mieli hypätä junasta. Siinä oli omien, pellon ojia tuttujen näkyjen
jälkeen muuan suomalainen sielunmaisema, joka on tunkeutunut muiden muassa
Sillanpään, Linnan, Päätalon ja siis monen muunkin tuotantoon. Minut se
jysäytti puoli vuosisataa taaksepäin. Taas aaveet alkoivat elää. Tuli siellä
kieltämättä Mustanlahden rannassa ja Näsinkallioilla nojailtua ja Pyynikillä
kiipeiltyä.
Tein nimittäin ajoittain ahkerasti riijausreissuja juuri
Tampereelle, jossa sitten myös vanhempi poika sattui syntymään, kesken
pääiäisen vieton appivanhempien luona, vaikka kotipaikkamme oli silloin
Helsinki.
Se on lähempänä kuin luuletkaan…
Olen suhtautunut uteliaasta kivijalkamatkailuun. Nytkin
tentin Antilta, miten suomalaiset tekivät suurmotteja heidän metsiinsä
Lemettiin, ja kuulin, että kivijalka oli käyty katsomassa. Ja itse tunnen
tälläkin hetkellä saaneeni kokemusta samasta asiasta, edelleenkään maan rajoja
ylittämättä ja vailla sellaiseen vaadittavia matkustusasiakirjoja. Ja tuo
alussa mainittu ranskan kieli taisi tulla siitä, että jossain Toijalan
paikkeilla näin vahvaa unta, joka herätti minussa Pariisin ikävän, Spleen de
Paris. Mutta nyt on taas pohjakosketus saatu, kuten Suomen taloudessa, väitetään.
Linja-autoissa, joissa on tunnelmaa, niin on - tai ainakin oli - sellainen kyltti jossa luki: "Keskustelu kuljettajan kanssa kielletty." No, ei se minulle mikään pobleema ollut, kun istuin aina ihan takana. Koska siellä sai vetää posket lommolla Bostonia. (Ja ottaa hörpyt taskunlämmintä Jallua kun katsoi kuljettajan peilistä, että se ei katsonut taakse.) Jos sieltä olisi alkanut keskustella kuljettajan kanssa, olis joutunut huutaa. Ja huutaminen taas on hampuusimaista käyttäytymistä. (Vaikka ei olisikaan julkisessa kulkuvälineessä vaan muualla, järven rannalla, esimerkiksi, ja katselisi vettä.)
VastaaPoistaPs. Taksikuskeille en ikinä ole puhut ranskaa. Osittain se johtuu siitä että olen ujo ihminen, osittain siitä, että en osaa ranskaa.
Pss. Tampere on kiva kaupunki. Minulle se on minun Pariisi. Täynnä muistoja. (Ja muistot ovat täynnä kaipausta ja lohtua, kaikkea nuoruuden katkeruutta.)
Mennäksemme onnikoihin:
Poista50-luvulla eli muutamia vuosia viime sodan jälkeen oli kotikylässä Virojoella kaksi linja-autotallia, Tienhaaran liikenteen sekä Onni Vilkkaan.
Setämieheni oli linjurikuskina Vilkkaan Onnilla (jolta eräs sukulainen osti Onnin USA-tuodun De Soton taksikseen 50-luvulla). Aikaan, jolloin linjureissa oli sikaosasto, lasein osaeristetty takapenkki kessuttelua varten sekä kuljettajan vieressä pehmustettu moottorin huuva, jolla tutut saattoivat istuskella Virojoelta Haminaan ja rikkoa juttelukieltoa; aikaan jolloin onnikankin vilkku nousi seinästä ja heilui, ja jolloin talvikyydissä ikkunat menivät aina sisältä umpiläpinäkymättömiksi jäästä, koska kaikki lämpö meni etulasille.
Setukka oli hankkinut kanoilleen asunnoksi Vilkkaan vanhan bussinraadon, jossa meidän penskojen oli helppo tutustua mekaniikan ihmeisiin, kananpaskan aromein.
Samainen setämies oli ensimmäinen, joka Hrustshovin avatessa Vaalimaan rajan vei ensimmäisen turistibussin Viipuriin. Niistä päivistä on liikenne hieman lisääntynyt silläkin kulmalla.
Kuvassa Virojoen linja-autoasema joskus viisikymmentä.
https://picasaweb.google.com/lh/photo/RRdLHm2ukwzORDd2Eq6fdrrZGWMo4T5t6_jmLj0pCg8?feat=directlink
Ei liity mitenkään tähän, sama sana vain: oletteko huomannut miten brick and mortar on alettu kääntää kivijalaksi - siis esim virke Amazon has driven many brick and mortar bookshops out of business käännetään kuin Amazon olisi pilannut vain kivijalkakirjakauppiaiden liiketoiminannan.
VastaaPoistaJälleen komea kirjoitus, jossa maisema, matka ja muistot tuottavat sattuvia sanoja ja tarinoita.
VastaaPoistaTämä on "humanistista maantiedettä" parhaimmillaan, kts. esim:
http://hybrislehti.net/hybris-32011/muistojen-v%C3%A4ritt%C3%A4m%C3%A4t-maisemat
http://baudelaire.litteratura.com/?rub=oeuvre&srub=pop&id=138
VastaaPoista- Tuupon serkkupoika
Kerran eräässä etelän pääkaupungissa taksikuskikseni osui puhelias gallego, jonka kyydissä mielin ajaa saman matkan vielä toiseen suuntaan, niin antoisa keskustelu meille syntyi, ja niin mielenkiintoista oli kielikin. Hotellin yöporteirona oli siirtomaasotien kersantti, jonka tarinat ja luonnehdinnat olivat toista kuin esim. tilannehuoneiden raportit. Kasvattavaa, vaikka satuttavaa!
VastaaPoistaass marinoitu Reijo.
"Tuntui olevan tuttuja joka kiven alla, kylän raitilla ei ensimmäistäkään."
VastaaPoistaVoisiko vanhuuden kuvata paremmin, tämä on suurta kirjallista ilmaisua.
"Häntä, ... jota muistetaan, ei ole enää olemassa."
VastaaPoistaHaluaisin ajatella, että hän on vielä - jollain tasolla - olemassa. Siten kun ei enää muistetakaan - vrt oikein vanhat haudat - on lopullisesti kuollut.
Mikä ihmeen kiire blogistilla oli yöksi kotiin, olisi vaan jäänyt sinne Kauhavan kartsalle seuraamaan villin alkukantaista pohojaalasta menoa...
VastaaPoistaSekin kai liittyy ikään: ei ole minnekään kiire, paitsi omaan kotiin.
PoistaNiin, lusaantuuhan sitä jo tuassa iässänsä...
Poista