Nuoruuteni polkupyörät

Juttelin tekniikan alan toimittajien kanssa. Keskustelu oli antoisa. Kukaan muu ei ehkä ole ottanut puhuakseen ”esineellisestä kulttuurihistoriasta”. Olen sivunnut sitä itse opettaessani 25 vuotta.

Turun oppiaineen edun ja maineen vuoksi minun on aihetta välillä tähdentää, että tämä kulttuurihistoria ymmärretään eri maissa hyvin eri tavoin. Jo Ruotsissa aate- ja oppihistoria on sangen näkyvä. Sanoisin että Suomessa Helsingin yliopisto on vanhastaan ollut noilla linjoilla. Tunnetuista nimistä esimerkiksi Matti Klinge ja nyt Laura Kolbe ovat esimerkiksi kirjoittaessaan tutkimuksia ylioppilaista ja ylioppilaskunnasta olleet selvästi hyvin kiinnostuneita aatteista ja ajatustavoista ja selvästi vähemmän kiinnostuneita ylioppilaiden arkivaatteista, asunnoista tai kulkuvälineistä.

Hahmottelu on karkea. Olen tässä blogissa ulvonut ihastuksesta, kun muuan henkilö (Sarantola-Weiss) julkaisi väitöskirjan vuodesohvasta (Skanno, Bitco) ja onnistui välittämään kuvan elämäntavan muutoksesta noin elegantisti. Tosin muistaakseni lisäsin että muuan muutoksen aiheuttaja oli tapa maksaa ne sohvakalustot – vähittäismaksu, myöhemmältä nimeltään osamaksu. Paljon vaikutti myös se, että lopulta ”sossu” suostui kustantamaan tukea saaville sohvan ja sohvapöydän, päällys aitoa muovia.

Odotin rautatieasemalla junasta tulijaa ja mietin jälleen, miten yhteisön eli lähipiirin sosiaalinen hahmottaminen oli välineistä kiinni. Hevosella, joka oli elinkeinon kannalta niin tärkeä, ei noin vain ajeltu. Tai siis nuoret miehet ajelivat ja kovaa. Liikenneonnettomuuksia tutkivien olisi hyvä ottaa huomioon, että mieletön, hengenvaarallinen liikennekäyttäytyminen oli tyypillistä nuorille miehille jo kauan ennen kuin maassa oli ensimmäistäkään autoa tai moottoripyörää.

Pankaapa silmät kiinni ja ajatelkaa ”Härmän häjyjä”, jotka olivat oman aikansa ongelmanuoria – ajetaan kaksipyöräisillä kieseillä niin että varmasti koko kylä kuulee. Kaiken varalta kiljahdellaan ja kiroillaan kurveissa.

Polkupyörä liittyi koulutukseen – kansakouluihin – ja työntekoon – rakennus- ja metsätöihin. Kouluun tai työpaikalle oli päästävä jollain keinolla. Mielestäni meillä oli oppikoulunkin edessä joka päivä pari sataa polkupyörää. Itse asuin kilometrin päässä, mutta kouluun tultiin munamankelilla myös talvisin viiden – kymmenen kilometrin matkan takaa.

Pitkän tauon jälkeen rautatieaseman telineessä on nyt taas rinnakkain työpolkupyöriä ja huvittelupolkupyöriä.

Tunsin olevani yhteiskunnan huipulla, kun sain jo kansakoululaisena nuorisokokoisen eli normaalia pienemmän polkupyörän, Helkama, Hopeasauma. Jossain oppikoulun vaiheessa olo oli ruhtinaallinen, koska kaikki muutkin tiesivät, että hitusen tätimäisen Monarkin ohi meni Crescent, aito ruotsalainen laatutuote.

Kaikki ajoivat polkupyörällä, papit, pankinjohtajat ja kirvesmiehet, kymmenen leivisikän painon ylittäneet lehtorit ja terävät ja kätevät kunnankätilöt. Vain lääkärillä oli auto. Linja-auton perässä oli tukevat koukut polkupyörille. Järkevät ihmiset tyytyivät maakunnallisen tukkukaupan tuotteeseen, jonka nimi oli Pohjanmaalla ”Teräs”. Sitä ei pidetty pahana, että ammattimiehellä oli ”Jaguaari”. Missä lienee koottu, Helsingin seudulla tai Porvoon. Moni muistaa Suomen Kuvalehdessä joka viikko ajetun mainoksen ”Ketterästi polkee vaari – vaarilla on Jaguaari”.

Muistan varhaisessa keski-iässä olleet miehet, joista näki, että he olivat palvelleet sodassa polkupyöräjoukoissa, joita oli muitakin kuin jääkärit.

En ole asiasta varma, mutta luulisin, ettei minkään muun maan armeija tukeutunut samassa määrin kuin suomalaiset polkupyöriin ja maataloustraktoreihin.

En ole nähnyt elokuvassa näkyä, joka oli nuoruuteni ikoneja. Tullaan tansseista. Kun on kylmä, ajetaan sarvista kiinni pitämättä, kädet housuntaskuissa ja vauhdissa nopeasti palava Nortti suupielessä.

Kun tanssilavoilla alkoi näkyä moottoripyöriä autoja, kaikki muuttui. Myös sukupuolielämä ja avioituminen.