Soutulavitta

Arvioisin, että kuvasta ilmenee kovan luokan ICT-alan innovaatio. Keinutuoli on pohjanmaaksi soutulavitta ja satakunnaksi kiikkustooli. Kuten muutkin vuosituhantiset suomalaiset perinteet, myös tämä on alkujaan englantilainen, Yhdysvalloista maahan levinnyt, ihan niin kuin Billnäsin konttorikalusteet.

Sitä en tiedä, kuinka kauan keinuvia tuoleja on todellisuudessa ollut. En ihmettelisi, vaikka niitä olisi ollut keskimmäisen dynastian Egyptissä, koska siellä oli käytössä höylä. Mutta tämä Suomessa Nakkilan tai Urjalan tyyppiseksi mainittu on siis saanut esikuvansa Ameriikasta, ja mööpeli vaatii tietysti puusorvin eli näyttäisi olevan alkavan puusepänteollisuuden tuotteita.

Luullakseni tämä huonekalu on tietyn ikäisille suomalaisille tuiku tuttu. Se oli samanlainen alimman tason statussymboli kuin pelargoni ikkunalla ja myöhemmin Arabian sinikukkainen maitokannu.

Olen pitänyt silmällä yli 25 vuotta tällaista tuolia. En ole tohtinut ostaa huuto.netistä, koska tässä huonekalussa mittasuhteet merkitsevät, ja todella ehjää, riskissä lihassa olevan miehen painoa kestävää istuinta ei välttämättä noin vain löydä.

Hiljakseen olin ihmetellyt, että verkko ilmoitti vain pari pajaa, joista yksi kuinka ollakaan Urjalassa. Katsotaanpa, onko tämä nouseva muoti, koska lauantaina tuli uskomaton tärppi. Huonekalukauppa Sotka, jonka palveluja en ole kai koskaan ennen käyttänyt, näytti tuolin verkkosivullaan, ja kun ajelin Espooseen, puolen minuutin istumisen jälkeen tiesin, että tässähän tämä on.

Ei, ei se oillut ihan halpa, vaikkei järin kalliskaan. Työn jälki vaikutti hyvältä, mahdollisesti oivalliselta. Sanotaan nyt saman tien, että valmistaja on Padasjoelta, yritys nimeltään Eimi.

Vitsi on tietenkin keinutuolin käyttäminen konttorituolina. Tämä on repliikki keskusteluun digitaalisen ja printtimedian väleistä. Kävin läpi lehtien viralliset lukija- ja levikkitiedot, jotka ovat mielenkiintoisia.

Pahalta se näyttää, että Helsingin Sanomien lukijoista alle 30-vuotiaita on 18 prosenttia ja 50 täyttäneitä 53 prosenttia. KMT:n tilaston lukijan tulee käsittää, että etenkin Aku Ankalla mutta myös Valituilla Paloilla on aivan poikkeuksellisen monta lukijaa painettua numeroa kohti. Selvähän se. Akkaria luetaan ääneen lapsille. Valitut Palat on samalla tavalla kuin Tekniikan Maailma ja porno julkaisu, jonka numeroita säilytetään.

Tämä ei ole vapaa assosiaatio, vaan looginen jatkumo – olen nähnyt muillakin saman oivalluksen, josta J.K. Paasikivi oli kuuluisa – kirjahylly vessassa. M. Luther, joka hänkin kärsi ummetuksesta, mainitsee jossai pöytäpuheessaan (Tafelrede) saaneensa hienoimmat hengelliset oivalluksensa pytyllä istuessaan. Tuli siis mieleen Valituista Paloista, jonka lukijoihin en valitettavasti kuulu.

Ei tästä ole pitkä aika, kun luin maalla kiinnostuneena naistenlehteä, varmaan kaupoilla kävijöitä palaaviksi odottaessani, ja ehdin ajatella, että ihan napakasti tehty lehti ennen kuin huomasin, että numero oli kymmenen vuotta vanha. Tunsin käsittäneeni jotain aikakauslehtien toimittamisesta.

Olen valmis uskomaan, että kai Norjasta lähtöisin oleva satulatyyppinen, selkänojaton tuoli on monelle hyvä työssä. Mutta kas kun se ikäkin vaikuttaa. Keinutuolissa on se minun tarvitsemani ominaisuus, että kirjoittaminen tietokoneella onnistuu kuin itsestään oikeassa asennossa. Kai sitä sanotaan ergonomiaksi. Toisaalta joudun lukemaan ja haluan lukea aika paljon ruudulta. Tästä olemme keskustelleet usein ennenkin. Olen jyrkästi sillä kannalla, että samalla tavalla kuin aapista on vasiten opeteltava lukemaan, kun lapsi joutuu oppivelvollisuuden ja sosialidemoratian kouriin, tietokoneen ruutu edellyttää sekin kouluttautumista. Pahoittelen, ettei missään opeteta taulujen katsomista. Elokuvista tiedämme, että on pyrittävä etupenkkiin, jossa sopii rehottaa suu ja paidannapit auki. Toisin sanoen on istuttava liian lähellä. (Bristolissa se ei onnistu.)

Lukiessa asento on toinen, ja sekin on luonteva. Puhelimesta (iPhone) luen romaaneja sängyn päällä selälläni. ”Stanza” on muuten lukemiseen parempi kuin kojeen mukana tuleva Books. Siltä varalta että joku epäilisi minun vierastavan painettuja kirjoja – miten nurinkurinen ajatus – jätin tuohon kuvaan hiukan näytteitä. En missään tapauksessa kilpaile samassa sarjassa kuin Alberto Manguel ja Umberto Eco, joilla on takanaan kymmeniä tuhansia niteitä. Mitähän minulla olisi? En tiedä, koska en keräile kirjoja. Luen.