Lellipojat

Vielä 50 täyttäneestä näkee, onko hän ollut lihavan äidin ainoa poika. Sellaisesta ei voi toipua, että kesken kolttostelun äiti kipaisee huutamaan:” Esko, tule ottamaan voikkuleipää!” Tai kysyy jonkun toisen kakaran kuullen, että eivät kai ne kylän pojat tyrki sinua ja eiväthän ne opeta sinulle rumia?

Kulttuurihistorian ja sosiaalihistorian rajamailla minua kiinnosaa pohjattomasti etsiä pienverkkoja tai ainakin yllättäviä ihmissuhteita. Luokkatoveruus ja koulutoveruus eivät ole yllättäviä. Ne näkee matrikkeleista. Tuo toveruus ei liioin kerro, onko taustalla vuosisatainen viha vai yhteenkuuluvuus.

Jo Jaeger (”Paideia”) selvitti, että oikeastaan ainoa todella tehoava opetuksen muoto on ollut aikojen alusta mestarin ja oppipojan suhde, mentor ja ephebe, sekoittaakseni kieliä.

Eilen viittaamani siviilioikeuden professori M.Y. oli käsittämättömän huono luennoitsija. Onneksi hänen sisältäluvustaan ei saanut juuri selvää, koska hän mumisi ja änkkäsi. Suhtautuminen opiskelijoihin oli... sanoisinko etäistä. Hän oli kuitenkin sukupolvensa mahtavimpia juristeja, joka kuitenkin unohdetaan aina mainita, kun sanotaan Simo Zittingin tuoneen tanskalaisten konstit (skandinavinen realismi) Suomeen.

Hän teki jo ennen sotia T.M. Kivimäen hommat tämän ollessa estyneenä, ja arvelen hänen rakentaneen rajat toisen etevän pianistin, Y.J. Hakulisen ajoittain aika omituisille opeille. (”Toisin kuitenkin Korkein oikeus...”, kirjoitti Hakulinen ’Velvoiteoikeudessaan’.) Sotien jälkeen hän oli mm. KOP:n ja Suomen valtion harmaa eminenssi. Ja Kansallisteatterin. Hän kirjoitti aika suureksi osaksi perintökaaren, apulaisenaan nuori A. Aarnio, ja laista tuli kerralla hyvä. Lainsäädännön puutteen vuoksi hänen kirjaansa ”Takauksesta” luettiin ja sovellettiin nöyrästi kaikissa tuomioistuimissa.

Tietääkseni oikeusneuvos Tulokas oli M.Y.:n lellipoikia. Se oli My.:n tapan opettaa. Hän poimi erilaisia tyyppejä ja sitten alettiin todella oppia. Järjestelmä oli syvästi epädemokraattinen ja julmakin. Oli kysymys oikeuskanslerista tai –neuvoksesta, hänen mielipiteensä ”ei sovellu sisätöihin” oli ratkaiseva.
Olin itsekin yksi lellikeistä. Ainakin tentit olivat toisenlaisia kuin tavallisesti kuullut – luin laudaturiin viisi kirjaa yksityisoikeutta norjaksi (Arnholm) ja paljon muuta, ja keskustelimme eloisasti Fr. Vinding Krusen hupsutuksista verrattuna Ussingin aitoihin oivalluksiin.

Sain vuosikausia hyviä neuvoja siellä Ritarikadulla. Opin vähä vähältä ymmärtämään, ettei juridinen teos ole välttämättä käyttökelvoton, vaikka se on vanha. ”Knophin kirja on edelleen paras kokonaisesitys immateriaalioikeudesta.” Pitää vieläkin paikkansa, vaikka teos on 30-luvulta. ”BGB:n parhaat kommentoijat, kuten Staudinger, ymmärtävät katsoa, mitä (yli 1000-pykäläisessä) laissa EI säädetä.” ”’Treu und Glauben’ ei ole alkuunkaan sama asia kuin ’vilpitön mieli’, eikä ’unjust enrichment’ ole ’perusteeton etu’.”

Olihan se ihme mies. Aina neuvo ja anekdootti: ”Jan Hellner on kirjoittanut Pohjoismaiden parhat kirjat sopimusoikeudesta. Kun hän kävi Suomessa sotien jälkeen, hän hiukan luimisteli, vieläkö täällä muistetaan, että hänen faijansa hoiti Ahvenanmaan riitaa 20-luvun alussa, kun sattui olemaan ulkoministeri.”

Tai kun sanoin, että tällainen Betti on kirjoittanut tosi jännän kirjan tulkinnan teoriasta, rikos- ja siviilioikeudesta aina maalaustaiteeseen ja teatteriin, hän sanoi: ”Teoria generale dell’ interpretazione. Minä kutsuin hänet kerran 50-luvulla tänne Suomeen. Pienikokoinen mies. Mutta Italian oikeushistoria on maailman parasta, vaikka Mussolinin aikana mentiin tietysti yli.”

Tiukkasin monta kertaa näitä muinaisia oppeja ja vanhoja kirjoja. Vastaus oli: ”Ei ihmine ole miksikään muuttunut. Kyllä Windscheidilta (n. 1850) löytyy vastsauksia nykyajan kaupallisiin ongelmiin, jopa vekselioikeuteen. Luin sitten pandektioikeutta ja käsitin, että tässä hommassa tarvitaan paljon arkijärkeä ja sitten eräänlainen Mekano, keinotekoinen käsitejärjestelmä, joka on ikään kuin pikakirjoitusta, sinänsä merkityksetöntä mutta hyvä menetelmä pitää käsitteet nipussa.

Opin senkin, miten tehdään vääryyttä oikein. Soitin puhelimella:” Täällä hovioikeudessa sotilassoittajat vaativat tekijänoikeuskorvauksia televisiossa esiintymisestä ja ovat alhaalla saaneetkin. Väitettä ei ole esitetty, mutta virkasuhteen ehtoja koskeva riita täytyy varmaan jättää tutkimatta, kun se on hallintoasia.” M.Y. mietti hetken ja sanoi:”Hallinto-oikeus menee pöydän alle piiloon. Olisiko parempi, jos sanoisit niille kavereillesikin (jaostolle), että ’ei syytä’.” Näin tehtiin. Soittajat saivat rahaa ja oikeutta, väärältä luukulta tosin.