Hovioikeusmusiikkia

Joskus eli suurimman osan 1990-lukua laukkasin hovioikeuteen miettien Erik Satien musiikkia. Erinomaisesti asiaan sopiva oli Byrokraattinen sonatiini (Sonatine bureaucratique).

Musiikkiarvostelijat panettelevat säveltäjiä tänä päivänä samoin kuin sata vuotta sitten: seinäpaperimusiikkia. Nykyisin sanotaan usein ”hissimusiikkia”. Satie, joka oli hullu, väitti säveltävänsä nimenomaan teoksia, jotka ovat kuin tapetti tai huonekalut eli yksinkertaisia ja ongelmattomia.

Hän sai kahdesti potkut konservatoriosta, kahdesta syystä, nimittäin siitä, ettei hän osannut soittaa pianoa (opettajan mielestä) eikä säveltää. Tätä mieltä oli etenkin C. Saint-Saëns. Sitä vastoin Debussy ja Ravel sekä ryhmä muita tähtiin kohonneita arvosti häntä vertaisenaan.

Lähelle Satieta ei päässyt kukaan. Hänellä oli niin pieni asunto. Se sijaitsi Montmartrella ja oli, kuten hänen kuoltuaan havaittiin, noin pianon kuljetuslaatikon kokoinen. Sieltä löytyi suuri määrä hienoja sävellyksiä. Sydäntään Satie oli purkanut mm. muistelmateoksessa ”Muistinsa menettäneen muistelmat” (Mémoires d’un amnésiac).

Hänellä oli tapana kirjoittaa nuottien väliin tekstejä, jotka ovat ehkä esitysohjeita mutta näyttävät runoilta. Byrokraattisessa sonatiinissa kerrotaan virkamiehestä, joka viran hoitamisen sijasta haaveilee palkankorotuksesta, ylennyksestä tai molemmista.

Sivullisen voi olla vaikea uskoa, miten iso asia se oli hovioikeudessa, oli alemman vai ylemmän palkkausluokan hovioikeudenneuvos. Itse olin alemman ja kerran hain tuota ylempää, tuhoisin seurauksin. Korkein oikeus olisi äänestettyä nimittänyt, mutta hovioikeuden lausunto monipuolisesta kyvyttömyydestäni oli niin rankkaa tekstiä ja niin totta, että vedin paperini pois. Hovioikeutta harmitti aina, että korkein oikeus lähetti huonompia esittelijöitään kierrätykseen.

Erik Satie kuoli 1925 osallistuttuaan voimaperäisesti sekä dadaistien että surrealistien liikehdintää. Siitä en ole valitettavasti koskaan ehtinyt ottaa selvää, oliko hän tekemisissä aikalaistensa Jarryn (näytelmä) ja Apollinaire (runous, taidekritiikki) kanssa. Ainakin hän hengaili Braquen, Matissen ja Picasson porukoissa.

Hänestä ei tullut pitkiin aikoihin suosittua. Sitten, tuntemattomalla tavalla, ranskalaisten ohella amerikkalaiset mieltyivät hänen musiikkiinsa ja ainakin ”Gymnopédie” nousi musiikin ”täytyy tuntea” –listalle.

Nyt alkaa tuntua siltä, että Satie saa maineestaan huolimatta myös aitoa arvostusta.

Kehottaisin arvoisia lukijoita tarttumaan tilaisuuden tullen muutenkin kiitettävän Janne Mertasen Satie-levyyn; aikaisemmin Mertanen on osoittanut taitonsa muun muassa Chopinia levyttämällä.

Verkko tarjoaa suhteellisen halvalla koko Satien pianotuotannon, myös nelikätiset. Anne Queffelec soitaa hyvin.

Jos minulta kysyttäisiin, mitä eivät tee tuottajat (paitsi välillä Nokia, Sonera ja Elisa) yhtä vähän kuin hovioikeus, ehdottaisin että matkapuhelimia ja henkilöautoja myytäisiin esiasennetun musiikin kera. Toisin sanoen musiikkia saisi raudan mukana. Tuohon käyttöön en tiedä parempaa valintaa kuin Satie. Six gnossiennes.

Hän sopii hyvin niille, jotka eivät oman käsityksensä mukaan pidä pianomusiikista eivätkä välitä klassisesta. Osoitan selkärangattomuuttani myöntämällä todeksi sen, että konserttimusiikki on työlästä ja moni – kukaties minäkin – harrastavat sitä kuvitellen, että sillä kurin voi edelleen hivellä egoaan. Ne päivät ovat kuitenkin takana. En neuvo ottamaan asiaa puheeksi työpaikkahaastattelussa, jos siis satutte pitämään sinfonioista. On hienostuneempiakin tapoja ilmoittautua poikkeavaksi. Radion kuuntelijoista klassista kuuntelee vapaaehtoisesti noin prosentti kaikista kuuntelijoista.

Hélas!