Kalvaa syy

Kirjoittaminen rankaisemisesta, syyllistämisestä ja aggressiivisuudesta tuo mieleen Die Hard III:n. Siinä Bruce Willisin esittämä, jo deekikselle joutunut poliisi kutsuttiin tekemään hullun murhamiehen vaatimia temppuja uhalla että muuan koulu räjäytetään oppilaineen. Ja ensimmäinen temppu oli kantaa kelteisillään New Yorkin Harlemissa mainostaulua varustettuna tekstillä ”Vihaan nekruja”.

Eräät korkean profiilin naispuoliset professorit näyttävät aiheuttavan vastalauseryöppyjä. Se johtuu siitä, että he ovat yleensä oikeassa ja esitettävät käsitettäviä ja järkeviä mielipiteitä tukeutuen tutkimuksiin. Mieleeni tulevat heti Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja ja Liisa Keltikangas-Järvinen. Ehkä ensimmäinene virkamiehille ja suurelle yleisölle mielipahaa aiheuttanut uranuurtajaäiti oli Inkeri Anttila, rikosoikeuden professori, jonka tutkimukset pohjautuivat ammattikunnan järkytykseksi tosiasioihin.

Panemme kevyesti ”rikollisten paapomisen” Inkeri Anttilan nimiin. Hän väitteli 1946 (ja elää edelleen). Hänen rikosoikeudellisen ajattelunsa yksi julkilausumaton lähtökohta oli ajatus, ettei ihminen, ei edes rikollinen, ole välttämättä läpikotaisin paha. Rikolliselle on tapahtunut jotain. Hän on suistunut raiteiltaan. Tehokas keino vähentää rikollisuuden haittoja on tarttua rikollisiin mahdollisimman varhain.

Luulen että tämä ajattelutapa on latteuteen asti tuttu vielä toimivalle juristipolvelle.

Se on kuitenkin väärä.

Tuon, varmaankin suurelta osin psykoanalyysiin perustuvan ajatuksen seuraukset ovat olleet laajankantoisia. Maa on täynnä onnettomia lapsia ja toimettomia nuoria. Kun olen itse taipuvainen herjaamaan lähes viattomia ihmisiä, nimitän tätä Summerhill-ajatteluksi, koska tuo kirja, eräiden muiden (Konrad Lorentz jne.) ohella tärveli usean sukupolven terveen järjen.

Välituntien kingi lupasi päästää ala-asteen oppilaan vähällä, jos hän tiputtaa housunsa kinttuun koulun pihalla. Onneton teki näin ja menetti maineensa ja motivaationsa käydä koulua. Psykologi kuittasi asian kingiä kiitellen, että vekarahan oli laskenut housunsa itse. ”Ei anna aihetta enempään.”

Osa ammattilaisitakin rientää ymmärtämään tekijää, ei uhria, ja sekoittaa ymmärtämisen ja hyväksymisen. Opettajilta on viety ja vanhemmat ovat luopuneet moraalisista vaatimuksista: noin ei saa tehdä; se on väärin. Lapselle monikaan asia ei ole käsitettävästi väärin, ellei siitä seuraa mitään.

Aggressioi on vallan käyttöä eli alistamista. Lapsi oppii vielä nopeammin kuin aikuinen, miten hauskaa ja tehokasta se on. Etenkin kun vahemmat ovat voipouneita ja opettajat, poliisit ja tuomarit voimattomia.

Koulukiusaajista tulee työpaikkakiusaajia ja lopulta Nokian johtokunnan jäseniä. Viimeksi mainittu tarkoittaa, että he menestyvät elämässä suurenmoisesti. Koulukiusaajan esimerkkitapaus on U.K. Kekkonen. Siitä on Kajaanin lyseosta merkinnätkin, ja jopa Juhani Suomi on joutunut kirjaamaan sen. C.G.E. Mannerheim oli koulukiusattu (keskenkasvuisena kadettina). Kekkosesta tuli kersantti, Mannerheimista ei.

(Älkää tiukatko minulta Mannerheim-lähteitä. Niitä on niin valtavasti, ja M:n varhaisvuosista on kirjoitettu niin ”hienotunteisesti”, ettei väitteeni tueksi löydy todisteita. Se on päätelmä.)

Aggressiivisuuden tehokkain muoto on ystävällisyys, kuten koulunpiha-esimerkissä. Nyrkkeihin ja pultereihin turvautuva löytää ennen pitkää edestään omiaan isommat nyrkit ja kivet.

Hiukan toisin kuin Keltikangas-Järvinen kirjoittaa, ihminen on minusta sekä hyvä että paha syntymästään. Hän ei ole kirjoittamaton taulu, tabula rasa. Sen mitkä taipumukst alkavat hallita, ratkaisee esimerkki eli teot. Puhe ei ratkaise, paitsi jos lapsi oppii jo pienenä kulkemaan haavilla ja elämään kiitoksella kuin kissa.

Tämä kirjoitus oli lisäkommenttini Joensuun uuteen ”Harjunpää” –romaaniin.