Kauppaa vai teollisuutta?

Sanomalehden yliössä esitettiin aivan asiallisesti huomioita Internetin käytön vaaroista. Ei verkko ole millään muotoa vaaraton, kuten ei sanomalehtikään.

Kirjoitus jäi mieleeni siksi, että perustelut sattuiat olemaan juuri samat, joilla Aku Ankka ja muuta sarjakuvat aikoinaan todistettiin vahingollisiksi lapsille, kunnes havaittiin, että ne palvelevatkin amerikkalaista imperialismia, ja sen jälkeen älyttiin, että ne antavat ainakin keskenkasvuisille vääriä maailmankuvan aineksia.

Mieleeni on jäänyt joukko psykologeja, joista yhden nimi oli Kivinen. He ottiat kirjoittaakseen vahingolliset sadut uudelleen. Lumikki ja äitipuoli esimerkiksi oivalsivat vilpittömän keskustelun jälkeen väärinkäsityksensä ja elivät onnellisinä elämänsä loppuun asti. Mitään tyhmää prinssiä ei edes tarvittu.

Minulla on muuten visusti tallessa näitä ”Sedän kanssa sosiaalihuollossa” –tyylisiä kuvakirjoja, sekin jossa marimekkoon pukeutunut äiti viittaa ovesta sisään vyötärölihavuuteen taipuvan, tyylikästä muovista kaljakassia kantavan äijän, ja sanoo pienelle tyttärelleen: ”Tässä on sinun uusi isäsi!”

Sarjakuvat siis ruokkivat lyhytjännitteisyyttä ja matkaansaattoivat yliaktiivisuutta sekä turmelivat taipumusta arvokkaiden kirjojen äärelle. Tämän tihutyön tekee nyt tietoverkko.

Olen lukenut tieteellisen asiantuntijalausunnon, jossa sanomalehden lukemisen sanottiin mädättävän selkäytimen. Syy oli sama kuin nyt verkossa – hätäinen hyppelehtiminen asiasta toiseen, yliöstä eriöön, uutisesta artikkeliin. Mutta tuo artikkeli oli kieltämättä 1800-luvun puolelta.

Etenkin ohjelmistotuotannon ja vastaavien kunnollisten aineiden edustajat pitivät jotkut huvittavana, jotkut sopimattomana, että olin vuosikymmen sitten professorina Teknillisessä korkeakoulussa muka jonkin ”sisällöntuotannon” verukkeella. Hyvä että vaalivat tieteensä puhtautta.

Nyt jotkut sanovat, että Nokialla olisi näitä ongelmia. Me – joukossa muutama kunniallinen insinööritaustainen professorikin – olemme puhunneet siiitä kymmenen vuotta. Onko Nokia kauppaa vai teollisuutta. Nokialaiset itse vastasivat empimättä: teollisuutta.

Siinäpä se.

Kun viimeksi katsoin Technology Review’n uskottavat taulukot, sadan maailmassa parhaiten menestyneet ICT-alan yhtiön joukossa jättiläisiä (Microsoft, Google) etevämpiä olivat ne, jotka huoltavat ja kehittelevät tietotekniikan hienointa saavutusta. Se on pankkiautomaatti, teller machine. Muutoinkin tietotekniikkaan tukeutuvien laitteiden, järjestelmien ja tehtaiden korjaaminen näyttää olevan erinomainen bisnes.

Nokia osoitti tuotteensa firmoille, B to B. Ensin Blackberry ja sitten Apple ryhtyivät ryöstelemään ohikulkijoita eli tähtäsivät firmojen sijasta ihmisiin loppukäyttäjiin, B to C. Ja uusia ohjelmia tulee aivan hirveästi. Puheet alustoista (Android, Symbian), ovat toisen luokan kysymyksiä niin kauan kuin asiakkaat maksavat kerran hankkimastaan älypuhelimesta joka viikko yhä lisää ja lisää.

Muuan ihastukseni sisällöntuotannon alalla on ”Knots”, i-laitteisiin tarkoitettu ohjelma, jossa on toista sataa solmua kuvin, kommentein ja sitomisohjein. Olin unohtanut osmonsolmun. Täältä se löytyi. Toinen hyödyllinen pikku ohjelma on piano (tai moni muu soitin), ”Music Studio”. Kun ei ole hyvä korva, tekee joskus mieli katsoa, kuinka sävelmä ta teema oikeasti menee. ”Iso Antti ja Rannanjärvi” lauletaan melkein aina vikaan siksikin, että siinä on vähän vaikea septimi – modaalinen käänne, luullakseni hypolyydinen kirkkosävellaji.

Kun digitaaliaika alkoi parikymmentä vuotta sitten, teollisuus onnistui luomaan käytännön, jossa käytetyillä laitteilla ja komponenteilla ei ole markkinoita. Pitää ostaa aina uusi, ja vanhalla ei tee mitään. Tämän ongelman amerikkalaiset selvittivät. Teollisuus muuttui kaupaksi – ei Samsungeissa tai Applen tuotteissa ole teknisesti juuri mitään mullistavaa.

Kuvassa sisällöntuotantoa – kauppalista on kätevä kännykkään valokuvattuna.