Amerikkalaisten edistyneisyydestä

Perustelu ajatukselleni, etteivät salaliittoteoriat, vihaposti ja yleinen älyttömyys ole kausaalisuhteessa eivätkä liioin korreloi median kanssa.

Sama uudestaan: Internet on muuttanut paljon, mutta eilen puheeksi otetut amerikkalaisuuden outoudet, joita nimitin edistymättömyydeksi, olivat kohta kohdalta olemassa 1800-luvulla ja 1600-luvulla.

Pyydän anteeksi, mutta minun silmissäni amerikkalaisten ”pyhiinvaeltajaisät” eli puritaanit ja nonkonformistit, jotka alkoivat asuttaa maan koillisrantoja 1600-luvulla, olivat oman aikansa fundamentalisteja, jotka tekivät myös uudessa kotimaassaan ahdasmielisyydestä ja kapeakatseiuudesta kultin.

Moni puuropata ei ehtinyt porista ennen kuin noidat alkoivat palaa Salemissa. Sanomalehdistö kehitti täyteen kukoistukseen menetelmän, jonka amerikan kielinen nimitys on ”muck-raking”. Se on vaikea suomentaa ja sillä on puolensa ja puolensa – useat varhaiset saastan saalistajat olivat oikealla asialla eli tekemässä julkisiksi todellisia epäkohtia. ”Character assasination” eli henkiön tuhoaminen osoittamalla hänet epäkelvoksi oli sekin jo 1800-luvulla lehdistön keinoja.

Ehkä tekin katsoitte ”Kansalainen Kanen” pari iltaa sitten Teemalta. Joka katsomiskerralla se tuntuu vieläkin paremmalta kuin oli muistanut. Orson Wellesin piirtämä kuva on pitkälle tosi, mutta ”amerikkalainen”, koska niin moni asia on yhden miehen, Kanen (W.R. Hearstin) hulluutta. Siitä voisi päätellä, että ilman tällaista henkilöä maa olisi ollut parempi. Se on väärä päätelmä. Lehtimogulin esikuvan Hearstin nimi on tänänkin hyvin kuuluisa – Joseph Pulizer. Häntä pidetään ”keltaisen lehdistön” keksijänä ja halpahintaisten myyntikikkojen suosijana. Yksi niistä oli sarjakuva (The Yellow Kid.)

Eilisen ja tämän kirjoituksen taustalla on elokuva, jonka katsoin ties monennenko kerran, Woody Allenin ”Zelig” (1983). Se on suosikkini. Tosin en pidä erikoisesti Allenista lukuun otamatta Sweet and Lowdownia ja Radio Daysiä. Mutta se ei kuulu asiaan. Zelig on henkilö vailla henkilöllisyyttä.

Allen loi taatusti ennen digitaalista mediaa erittäin hauskan, teknisesti kohdittain ällistyttävän ja huolellisesti mietityn kuvan kamelonttimiehestä, joka muuttuu vaikka miksi miellyttääkseen toisia ihmisiä. Jos paikalla on ortodoksijuutalaisia, hänelle kasvaa tuossa tuokiossa parta ja ohimokiharat. Jos saapuvilla on afroamerikkalaisia, hänen ihonvärinsä tummuu. Hänestä tulee sankari ja sen jälkeen konna. Hänet polkee maanrakoon sama lehdistö, joka hänet nosti, yhdessä oikeuslaitoksen kanssa. Ja osansa suorittaa myös tiede, tässä tapauksessa psykiatrian muodossa.

Puhe on siis oikeastaan farssielokuvasta, mutta Allen nostaa kyllä amerikkalaisuuden elokuvan aiheeksi, ja tavallaan hän on jatkanut samasta teemasta.

Jos sinulla on pakonomainen tarve myötäillä muita, voit päätyä psykoosiin. Jos sinulla on pakonomainen tarve saada ihailua, pääset luultavasti kongressiin tai senaattiin.

En ole varma, haluaako Allen todella puhua suunsa puhtaaksi, koska tässäkin elokuvassa tietty puolivillaisuus ja ohjaajan menneisyys sutkausten keksijänä (gag-man) lyö vähän läpi. Ei sillä, jotkut näistä repliikeistä ovat todella hyviä, mutta elokuvassa ja näytelmässä on tunnetusti tuo ongelma: hyvä repliikki pysäyttää tapahtumisen.

Jos elokuvaa katsoo ajatellen aikaisempia ”Manhattania” ja ”Annie Hallia”, kysymyksessä on myös rakkaudenosoitus Amerikalle. Onhan farssikomiikka rakkaudenosoitus hulluudelle.

Poliittisen kritiikin alla näyttää olevan kysymys, jota on pakko nimittä eksistentiaaliseksi, koska se on juuri sitä: kuka minä olen? (Ei mitä minä olen.) Allen käyttää elokuvassa ihastuttavasti muka haastateltavina Susan Sontagia ja itseään Saul Bellowia. Nyt mieleen tulevat Kurt Vonnegut ja ennen kaikkea Paul Auster. Nämä molemmat ovat vapaasti liittyen ranskalisen aivoviisauden pohdintoihin kärjistäneet tuon kysymyksen tekemällä kertojasta kyseenalaisen. Paul Austerin romaanin päähenkilö on ’Paul Auster’, joka selvästikään ei ole Paul Auster. Vonnegutin päähenkilö eräissä romaaneissa on ja ei ole Vonnegut – siis päähenkilö, jolle romaani tapahtuu.