Ääniä kalastamassa

HiFi on halveksittava harrastus. Saahan jokainen harrastaa mitä haluaa, mutta tuo HiFi on hiukan kuin keräilisi kattiloita ja paistinpannuja. Saahan niitä keräillä. Kattilan tai kasarin laatu voi vaikuttaa ruuan makuun. Enemmän siihen vaikuttaa nälkä ja ruoka.

Olin vielä hiljan tyytyväinen alle 100 euron tietokoneen kaiuttimiin. Niillä saa musiikista potkua sen minkä tarvitseekin. Olohuoneen stereoihin suhtauduin kalusteina, muistoina menneestä ajasta. Ei niitä juuri käytettykään.

Olen jo ennen tehnyt tiliä asiasta – parhaat stereot ovat pojillani, 60-luvun ja 70-luvun Beot. Olin hämmästynyt ja kiitollinen, että joku suostui viemään pois LP:t ja vinyylivatkaimet. Itse kuitenkin toimitin yleisön vaatimuksesta 1996 hankitun viritinvahvistimen huoltoon, kun sen CD-soitin oli repsahtanut. Kyllä se maksoi. Mutta onhan sympaattista, että levysoittimella voi soittaa levyjä, ja lisäksi kuunnella radiota. Je ne isot aktiivikaiuttimet soivat sorjasti puutalossa.

Asenteeni on osoittautunut vääräksi. Riippuu näet niin paljon musiikistakin. Syistä, joista en tee tiliä, aloin tuntea mielenkiintoa sitä Bachin suurta teosta kohtaan, jonka tunsin huonoimmin, nimittäin h-molli-messua. Olen varman kirjoittanut passioista ja kantaateista suut ja silmät täyteen, ja esimerkiksi Die Kunst der Fuge löytyy sangen monenlaisissa muodoissa. Pianoversio on kiva (Sokolov, Nikolayeva). Glenn Gouldin levy (osittain urut, osittain piano) on todella kiinnostava.

Nyt olen kuunnellut h-molli-messua hiukkasen, mutta en varmaan enempää kuin kaksi kertaa päivässä, keskeisin kohdin pahvit kourassa. Erikoisen innostunut olen jaksosta ”Quoniam tu solus”, mutta varsinainen oivallus on tämän teoksen pohjaton syvyys ja sen arkkitehtuuri.

Jos nyt hasutellaan, niin voihan passioiden rakenteessa kuulla jotain mikä toisi mieleen katedraalin, kuten usein sanotaan. Niissä on symmetriaa ja huippuja. Vertaus ontuu passioiden kerronnallisuuden ja laajojen puhelauluosuuksien (evankelista) vuoksi.

Messussa ei tätä ole eikä oikein aarioitakaan, vaan se on todella messu. Se on suuri messu. Esitys kestää noin kaksi tuntia.

Mietitään joku toinen kerta, miksi luterilaisuuden tuki ja turva kirjoitti messun, jonka kieli on latina ja joka sopii kaikin kohdin katolisillekin. Kirjojen selitykset tästä asiasta onnahtelevat. Mutta selvästi Bach halusi panna siihen kaiken.

Teos on uskomattoman kolmiulotteinen. Se ei ole katedraali, vaan kaupunki, ruskea, keltainen, violetti, kuohuva, nukkuva, lempeä, kova.

Giuilinin paljon kiitetty vanha levytys on mietitty ja jollain oudolla tavalla wagnerilainen. Kokonaisuuden pilaa Peter Pears, tenori. Syytä en tiedä. Sama mies on Klempererin Matteus-passiossa suurenmoinen. Sitä ei tarvitse ihmetellä, että Harnoncourtin levytys on hyvä ja vanhan liiton tulkinnoista Karl Richter loistaa myös solisteillaan. Joskus tuntuu, että Fischer-Dieskaun mukana olo on ikään kuin takuumerkki. Herreweghen levytykset ovat hienoja.

Aivan ylivoimainen ykkönen on John Eliot Gardiner, joka ei ole palannut tähän teokseen 1980-luvun jälkeen. Tuo levytys, joka on nyt myynnissä myös hyvin huokeana Sacred Masterpieces –pakettina (22 CD levyä $ 61), soi ja tanssii ja on alusta loppuun niin mietitty, että kaikki kuulostaa spontaanilta ja viattomalta.

Vaikka uudemmissa levyissä käytetään hyvin pientä kuoroa eikä soittajienkaan määrä ole suuri, tästä teoksesta ei saa selvää kuuntelemalla sitä pikkukaiuttimilla. Se ei soi liioin autossa. Sitä on kuunneltava isoilla stereoilla. Erityisesti Gardinerilla mutta oikeastaan kaikilla edellä mainituilla äänet – esimerkiksi käyrätorvi, kaksi fagottia ja laulu, solmiutuvat toisiinsa vuoroon artikuloiden, vuoroon säestäen, vaimentuen ja sykkien.

Asiaa on helppo kokeilla: levy soimaan, ja sitten voi liikkua huoneessa, pistäytyä avoimen oviaukon takana keittiössä, naapurihuoneessa. Sointi muuttuu heti. En ole kiinnostunut nykyaikaisemmista laitteista enkä ole menossa kokeilemaan messua kenenkään kotiteatterissa, mutta uskallan olla aika varma siitä, että tulos olisi sama. Tämä musiikki naulitsee kuulijan paikalleen. Se on suuren musiikin tehtäväkin.