Kaiketi nyt, näihin
aikoihin, useimmat ovat kantaneet nurkan taa tyhjät kiljukanisterinsa,
sahtikannunsa ja oluthaarukkansa. Se on miellyttävää, ettei pullojen lyöminen rikki
ole enää muotia.
Upseereilla oli
sellainenkin tapa, että hallitsijan maljan jälkeen lasit murskattiin, jottei
niistä koskaan juotaisi alempiarvoisille. Ei-upseereilla oli laulu, jonka
mukaan rannalla rommia ryypättiin ja pullot ne lyötiin rikki.
Liekö tässäkin pula-ajan
kaukovaikutuksia? Päätalon kirjoissa juopottelu aloitetaan joskus kehotuksella,
että nyt on hankittava naisille hyviä mehupulloja eli siis tyhjennettävä
tarjolla olevat.
Pienhistoriaa voisi
kirjoittaa ruokalajien lisäksi suosikkijuomia seuraten. Minua nuorempi ikäluokka
himoitsi hölmöilevää omenaviiniä. Oma ikäluokkani läikytti algerialaista puanviinia
Marimekko-paidan rintamuksille. Se maksoi 2 markkaa 80 penniä pullo.
Oli tarkistettava. ”Lautanen
Guatemalan verta” on niin hiton hyvä laulun ja levyn nimi, että sen on oltava
Nerudan. Se näyttää olevan Nerudan.
Tulkintani mukaan
60-luvun ja 70-luvun taitteen opiskeleva nuoriso ei ollut juurikaan jyvällä
marxismi-leninismistä ja Väli-Amerikan oloista ja Etelä-Amerikan sorrosta ei
tiedetty käytännössä mitään, mutta silloin oltiin kovia laulamaan.
Sain ”Guantanameran” Chilessä
asuneelta tutulta EP-levynä. Oli se hieno ja sytyttävä. Aika pian kävi ihmi,
ettei laulu sanoineen sinänsä liittynyt Che Guevaraan. Kuubaan se liittyi
sitäkin enemmän. Mutta se tuli osaksi toista perinnettä, joka ei ole sukua
työväenlauluille. Pete Seeger levytti san samalle kiekolle kuin laulun ”We
shall overcome”.
Suomen
työväenlauluperinnettä on selvitetty. Itse olin mukana kuulemassa, että
60-luvun puolivälissä räjähtämällä suosioon nousseista työväenlauluista suuri
osa oli ennen sotia ja jo punakaartissa mukana olleille kommunisteilla ja
sosialisteille tuntemattomia.
Wikipedian mukaan
työväenlaulujen tutkija Pekka Gronow ei vuonna 1968 tuntenut Warschawjankaa,
jolla oli eri puolilla Eurooppaa oma pitkä historiansa. Se näyttää alkujaan
liittyneen Puolan 1800-luvun kapinoihin.
Vappu-muistoni liittyvät
tietenkin opiskeluaikaani, jolloin keskiolutta ei ollut vielä keksitty.
Opiskelevan nuorison suosikki oli siis punaviini olosuhteiden pakosta.
Työläiset olivat ainakin vappumarssilla selvin päin. Heidän perinnejuomiaan
olivat tiukat viinat, halvimmasta päästä Vaakuna ja Pöytäviina. Selluloosan
asemesta perunasta tai viljasta valistetussa Koskenkorvassa oli jo hiukan
hienostelun makua.
Koskenkorva-pullo on
Suomen taiteen suuria monumentteja. Toivottavasti se nostetaan jalustalle
tasavallan satavuotispäivänä. Etiketti on Tapio Wirkkalan suunnittelema – kuten
puheena olevan ajan setelitkin – ja se etiketti oli erinomainen. Keskiolutpullosta
en ole varma. Muotoilussa tavoiteltiin joka tapauksessa lyhyttä pullon kaulaa
samasta syystä kuin vanhoissa pilsneripulloissa, nimittäin että sillä olisi vaikea
lyödä. Viinapullohan oli aikakauden suosittu lyömäase ja voi vain kuvitella,
millaista jälkeä olisi tullut, jos olutpulloina olisi käytetty sitä Sisä-Euroopassa
suosittua keilamallia.
Vapun merkeissä
huomauttaisin, etten edelleenkään ole nähnyt kirjallisuuden tutkimusta enkä
historiaa, jossa runouden modernismi rinnastettaisiin asiallisesti vuosisadan
vaikuttaneimpiin kuuluneisiin Matti Rossin ja Pentti Saaritsan teksteihin ja
suomennoksiin. Petri Revon tekstit eivät ole samaa korkeaa luokkaa, eivätkä Aulikki
Oksanen ja Marja-Leena Mikkola yleensä tavoittaneet samaa sytyttävyyttä.
Jos runous on jotain, kai
se on tiivistä tekstiä ihmisille, näkymiä avaavaa, elämän ja kuoleman
kysymyksiä kaihtamatonta. Eli työväenhenkisen laululiikkeen aika oli runouden suurta
aikaa, joka muuten vei mennessään runouden modernismin.
Se saattoi olla myös
silta takaisin mitallisuuteen ja loppusointuihin ja siis suurmestareihin, joita
olivat Helismaa, Puhtila, Vainio, Salmi ja useat muut, kuten Hector.
Saammeko nähdä joskus
ymmärtäväistä tekstiä, joissa laulun sanat ymmärrettäisiin runoudeksi?
Kun en itse ole työväenaatteen
kannatta, minulla on tietenkin oma kanan kynimättä. Suomalaiset runoantologiat
ovat vajaita laulun sanojen puuttumisen vuoksi ja minusta ehkä kaikkein suurin
puute on virret.
Kahden puolen vuotta 1900
joukko parhaita suomenkielisiä tekstejä löi itsensä läpi virsinä. Sitä ei ole
tapana edes huomata. Syy voi olla se, että osa noita teksteistä on niin
epätavallisen huonoja.
Näin päädymme jälleen kerran
ajatukseen, että vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita olivat Bob Dylan (josta
en itse juuri välitä), ja Biitlesit.
Tällainen kirjoitelma
suorastaan kutsuu kommentteja. Yhden kommentoijan kanssa olen pitkissä
mietteissä.
Onko siinä enää järkeä,
että joku kirjoittaa suunnilleen saman määrän kommentteja kuin minä
blogitekstiä?
Vaikka osa kommenteista
on hyvä (ja osa taas käsitämättömiä), välillä minulle kieltämättä tulee
sellainen tunne, että kun tarkoitus on kutsua ihmisiä kylään eli siis
kommentoimaan, aina joku muuttaa meille.
En oikein tiedä mitä
tehdä, koska kommentoijissa on niin monta, joiden repliikkejä pidän viisaina,
hauskoina ja kokonaisuutta kohottavina.
Mutta kun joku rupeaa
laittamaan viisi kommenttia päivässä, mieleeni alkaa hermostuttavasti tulla
ihminen, joka seisoo puistossa keskustelemassa kuulijoitta itsensä kanssa. Mitä
tehdä?
HS, "Pullo-oikaisu", 15.12.2013
VastaaPoista"Useinkaan ei mene niin kuin Strömsössä, kuten meillä Hesarissa on tapana sanoa. Viime sunnuntaina kerroimme suomalaisesta kaljapullosta jutussa, jossa lähes kaikki meni pieleen.
"Mitenkä onnistuittekaan tietämättömyydellänne häpäisemään itsenne lisäksi niin Tapio Wirkkalan kuin suomalaisen olutkulttuurinkin?" kysyi eräs lukija leikkisästi sähköpostitervehdyksessään. Niinpä.
Menimme väittämään, että suomalaisen 0,33 litran olutpullon kantamuoto olisi Wirkkalan suunnittelema. Se ei ole.
Pullon piirsi Väinö Paasonen työnantajansa Karhulan lasin johtajan Bertel Sewónin ohjeiden mukaan vuonna 1953. Väärinkäsitys Wirkkalasta pullon suunnittelijana on laajalle levinnyt. Wirkkala suunnitteli vuonna 1965 vientiolutpullon.
Jotta häpeä olisi täydellinen, viime sunnuntain kuvassa oli belgialainen olutpullo, jota väitimme suomalaiseksi.
Pari asiaa jutussa piti kutinsakin. Nykyisen pullon suunnitteli 80-luvulla Hartwallin Veijo Aikio, joka on myös mäyräkoiran "isä". Ja suomalainen olutpullo on todella uhattuna, jos sen suosio laskee nykytahtia."
Näin vapun ja sisällissodaksi kehkeytyneen Espanjan laillista hallitusta vastaan suunnatun sotilaskapinan 80-vuostisjuhlien muistoksi huomauttaisin, että alkujaan Neruda runoili lautasesta Almerían verta.
VastaaPoistaHäätö päälle vaan! Aina ei vaan ehdi.
VastaaPoistaKahden uusimman postauksen kuva- ja otsikkosymboliikka kuuluu kasvitieteen alaan. Ehkä se kuvaa jollain tasolla myös bloggarin syvämietteitä. En voi olla tarttumatta tähän, vapusta huolimatta. Ja pyhän Valpurinhan sanotaan olleen perillä parantavista kasveista.
VastaaPoistaVapunpäivän Hesarissa oli koko aukeaman juttu yliopiston yllättäen - liiketaloudesta lainatuilla perusteilla - irtisanomasta ilmeisen ansioituneesta kasvitieteen professorista. Oli erikoistunut mm. metsäpuiden kestävyyteen lämmönvaihteluissa. Tämähän olisi juuri sitä isänmaalle tärkeää varautumista omaan tulevaisuuteemme. Mutta kun ei - vallalle on maassa päässyt insinööribisnesmiesten kvartaalilogiikka. Katse kauemmas on kielletty. En muuten tunne ao. kasvitiedemiestä, noin niin kuin varmuuden vuoksi.
Niin, olihan sitä Erkin pikakivääriäkin tarjolla silloin ennen. Nyt on taas inessä meillä (minä ja rouva) samppanja-aamiainen; paahtoleipää, muikumätiä (Lidlissä 50 % halpuutetumpaa kuin CM:ssä), sipulia, smetanaa, tilliä jne. Ja YL laulaa kauneinpia serenadeja taustalla. Ei hattumpaaa...
VastaaPoistaOllit, Veikot baarikaappien luo!
Ei muuta kuin kommentoijien liian pitkät jaaritukset kylmästi roskikseen.
VastaaPoistaBlogisti voisi ilmoittaa, että kuinka monta lyöntiä välilyönteineen yhden henkilön kommentointi voi päivässä olla. Ylimenevät "lyönnit" ovat sitten roskiskamaa, jolleivät sisällä varmuudella Loton voittonumeroita.
Tähän ajankohtaan hyvin sopiva ja läntisestä naapurimaastamme peräisin oleva tarkka huomio.
VastaaPoista2:a maj.
Vetenskapen stillastående
på grund av illamående.
Aahh, tulee nuoruus mieleen…
/Y
Kun noustessa
VastaaPoistahäipyvät kellojen äänet,
ja yöhön aukeavat
läpitunkemattomat tiet.
Kuun noustessa
maan peittää meri,
ja sydän jää yksin
kuin avaruuden saari.
Täysikuulla ei kukaan
syö appelsiineja.
On syötävä jotain vihreää
ja jäistä hedelmää.
Kuun noustessa
sadoin peilikasvoin
hopearaha
nyyhkyttää taskussa.
Federico García Lorca: "Kuun noustessa", suom. Matti Rossi (Andalusian lauluja). Tällainen sattui olemaan avattuna pöydällä.
Kirja oli pöydällä, koska esitimme hiljan Samira Makhmalbafin hienon elokuvan Kello viisi iltapäivällä, jonka nimi on García Lorcan runosta. On hyvä idea pitää runokirjaa tietokoneen vierellä. Sillä aikaa, kun laite käynnistyy tai joutuu päivitysrumbaan, on hyvä hetki lukea runoja.
Poista"laulun sanat ymmärrettäisiin runoudeksi?"
VastaaPoistaKyllä kai Juice Leskistä on luonnehdittu suureksi lyyrikoksi.
Näin laajalti kommentoidun blogin kommenttipalstan voi nähdä kuin eräänlaisena Hesarin mielipideosastona. Kommenttien julkaisemisessa voi ja pitääkin tehdä toimitus- ja perkuutyötä, jotta roti edes osittain säilyisi.
VastaaPoista"Mitä tehdä?"
VastaaPoistaRaaka moderointi käyttöön.
Blogi aiheesta hyvät kommentointisääntö. Jos haluat enintään yksi kommentti/päivä/henkilö, jos niin haluat. Itse pidän kyllä mieluiten useammasta napakasta kommentista kuin yhdestä tajunnanvirtavuodatuksesta.
Tämä hienovarainen tapakin voi auttaa. Sivistynyttä ihmistä kun ei tarvitse kahta kertaa kehottaa poistumaan - eikä tämään jälkeen toista kertaa kylään!
Tämä riippuu vähän siitä, miten blogin kommenttipalstan luonteen ymmärtää. Seuraan useita englanninkielisiä blogeja, ja niillä blogin "kommentariaatti" on oma yhteisönsä, joka on olennainen koko blogin hyvinvoinnin kannalta.
PoistaTällöin itse blogiteksti ymmärretään keskustelunavaukseksi, jonka pohjalta yleisö käy sitten keskustelua. Yhden viestin politiikka estää sellaisen keskustelun, jota vaikkapa minä nyt harrastan. En vastaa vain Jukalle vaan sinulle.
Se on selvää, että blogin kommenttiosasto on kuin kasvimaa. Sitä pitää kitkeä ja harventaa. Tässä on kuitenkin suuri vastuu. Se, joka kitkee kasveja, päättää, kasvaako penkissä perunaa, mansikkaa, neilikkaa vai ohdaketta.
On kuitenkin ilo liittyä keskusteluun tauon jälkeen, kun tietää, että tuskinpa olen itse se Jukan manaama ongelmakommentaattori. En ole ollut uskoakseni tarpeeksi äänessä.
Kyse on siitä, miten blogisti haluaa kommenttipalstan luonteen ymmärtää. Komentoijien asia on sitten noudattaa talon sääntöjä moderoinnin uhalla.
PoistaGuatemalan veri taisi olla alunperin Almerian verta. Runo on julkaistu Pentti Saaritsan kääntämänä Pablo Nerudan kirjassa Andien mainingit vuonna 1972 nimellä ALMERIA. Francon julmuuksista Espanjan sisällissodassa on kysymys, mutta 70-luvun alun kulttuuristalinistit sijoittivat tekstin koskemaan USA:n imperialistista sortoa latinalaisessa Amerikassa.
VastaaPoista"Lautanen Guatemalan verta" -version ensiesitys oli Jyväskylän Kesässä vuonna 1969, esittäjinä Katuteatteri (Tuija Ahvonen, Hellevi Härkönen, Leena Uotila, Juha Muje, Pekka Milonoff, Mikko-Ilmari Viherjuuri) ja Saaren Vangit (Kristiina Halkola, Tuula Nyman, Olavi Ahonen, Kari Franck, Tarmo Manni, Esko Salminen, Jukka Sipilä). Suomentaja Pentti Saaritsa.
PoistaAntiikin Roomassa näytelmätaide rappeutui, kun näytelmiä alettiin kirjoittaa luettaviksi lukusaleissa. Meidän kulttuurissamme sama kävi, kun 1700-luvulla runous irtautui musiikista ja runoja alettiin julkaista ilman musiikkisovitusta kirjoina.
VastaaPoistaAluksi ongelmaa lievensi se, että runokirjan lukeminen ääneen perhepiirissä oli tapa viettää porvarillista koti-iltaa. Tämä varmisti sen, että runon oli oltava ainakin rytmiltään vetävä. Sen sijaan, kun runoja alettiin nauttia yksityisesti, oli tie rappioon auki. Mitattoman runon keinotekoinen ilmiö on laulun rinnalla kuin ruukkukukka hongan juurella.
Onneksi populaarimusiikki tuli ja palautti sanan ja soinnun ikiaikaisen yhteyden. Valitettavasti tätä ei heti tajuttu. Esimerkkinä voisi verrata kahta suomalaista modernia yhteiskuntaa problematisoivaa runoa: Paavolaisen Terässinfoniaa ja Helismaan "Rovaniemen markkinoita". Toinen näistä on keinotaiteellinen, itsetietoinen modernismin ylistys, jossa yksilöt nostetaan esille vain kirjoittajan yhteiskunnallisen valveutuneisuuden esittelemiseksi. Toinen on eeppinen runoelma, jossa 1940-luvun Lapin Odysseus, monineuvo, taistelee tiensä läpi sivistyneen yhteiskunnan kiusausten vain sortuakseen talouden vankkumattomien lainalaisuuksien edessä: "Ruma rilluma rilluma rei/ ja se pankki mun kultani vei." Toinen näistä vetoaa vain ylisivistyneeseen kaunosieluun, toinen puhuttelee kansan syviä rivejä. Kumpi on suurempaa runoutta?
Myös kansallistaiteilija Tom of Finland osallistui tuotannollaan tähän rovaniemeläisen sanan ja soinnun ikiaikaisen yhteyden palauttamiseen. Muistan näyttelyssä helsinkiläisessä galleriassa nähneeni hänen samaan runomuotoon puetun runoelmansa tukkijätkien seikkailuista Rovaniemen markkinoilla. Jopa poliisitkin liittyivät yhteiseen iloon. Runoelma oli runsaasti kuvitettu hyvin yksityiskohtaisin ja naturalistisin kuvin, joissa ei ollut abstraktista modernismista saati postmodernismista tietoakaan. Kaikkiaan kyseessä oli väkevä ylistyslaulu elämälle ja miehiselle toveruudelle.
PoistaMitenkään blogin aiheisiin liittyen, muuten kuin kommenttien monilukuisuuteen, saanen kysyä josko joku muistaa Hesarissa 1960-luvulla yleisön osastolla pitkään käydyn keskustelun aiheesta "torakka korvassa".
VastaaPoistaAihe villitsi lukijoita ja sitten kun paljastui, että siitä kirjoittelu oli johdettua toimintaa, toimitus (joka saattoi itseasiassa olla operaation takana) ilmoitti keskustelun aiheesta loppuvan.
Muistaakseni sekä kvasitieteellisesti että käytännön kokemuksilla pyrittiin selvittämään osaako torakka kävellä taaksepäin korvakäytävästä ulos. Ja jos ei osaa, mitä se tekee?
En tähän osaa vastata mutta sen tiedän että aikanaan toimituksella oli kyllä tapana nykykielellä "trollata" eli laittaa yleisönosastosivulle täkyjä keskustelunavauksiksi.
PoistaOlisikohan korvatorakka jotain sukua tälle olennolle?
PoistaOlen tämän muuallekkin todistanut, että biitlesin, Lennonin She so heavy on ehkä tiukinta runoutta:
VastaaPoistaI want you
I want you so bad
I want you
I want you so bad
It's driving me mad
It's driving me mad
Mitä sitä enempää kirjoittamaan. Kitara ulvoo kuin 2000 luvulla. Moderni, ajaton, klassikko.
Mutta virvoikejuomat. Oluen verotus tölkeissä on käsittääkseni alennukseen, maksanut itsensä takaisin särkymättömien kantapäiden ja jalkojen muodossa. Mikään ei ole typerämpää kuin rikkoutunut lasi. Mutta älkööt ottako tätä uskonnollisena kommenttina.
Opin kommentoinnista eilen sen, että innostuksen vallassa ei kannata kännykällä tässä iässä yrittää.
VastaaPoistaJäi pois kirjaimia ja sanoihin ylimääräisiä välejä. Onneksi sisältö jää useimmiten ymmärrettäväksi johtuen redundanssista.
Lämmin kannatus, että blogisti käyttää kovemmin omaa valtaansa kommentteihin. Pöljimmät pois! Itse luulin hankkineeni jo porttikiellon tänne, mutta huomasin, että se johtuukin puuttellisesta kyvystäni hyödyntää julkaisemiseen liittyvää ns. ihmisyystestiä, jossa siis reputin.
VastaaPoistaIsänmaallisissa tilaisuuksissa, joita ensi vuonna riittänee joka saarelmaan, olemme soittajakumppaneiden kanssa päättäneet esittää Hannes Konnon komean Saksaan lähteville jääkäreille sävelletyn marssin "Jää hyvästi, Isänmaa". Myöhemmin sanoitettuna se on nimeltään "Taistojen tiellä". Torvin ja pillein ilman lyriikoita soitettuna kuulija saa valita oman viiteryhmänsä mukaisen sisäisen tulkintansa.
VastaaPoistaHannes oli virolaissyntyinen muusikko, Suomen ensimmäisiä jatsareita ja monen ikivihreän iskusävelmän tekijä. Liekö miten kirstusta kopinaa kuulunut, kun toverit ovat vetäneet "Eespäin, eespäin..."
Hannes Konnon marssi on molempina versioina komea. On tosiaan jännittävää, että sama herra sävelsi iskelmät "Anna arpisten haavojen olla", "Haaveet on haaveita ain" ja "Ruusuja hopeamaljassa" ja kirjoitti suomalaiset sanat jazz-standardiin "Teetä kahdelle".
PoistaMaltoin tähän asti olla kommentoimatta, mutta menköön nyt. Erinomainen ja terveellinen idea tuo "oluthaarukka".
VastaaPoistaAjatus, että Gronow ei olisi tuntenut Varshavjankaa vuonna 1968, on täysin mahdoton. Jonkinlaista julkisuutta sai keväällä 1966 keskustelu, jossa Mauno Koivisto kertoi Arvo Salolle tehneensä Varshavjankaan uudet sanat.
Koiviston sanoja en ole kuullut, mutta monet aiemmat kyllä. Jokainen suomalainen sosialidemokraatti, kommunisti, sosiologia ja etnomusikologi tunsi laulun "Riistäjät ruoskaansa..." -sanoilla vuonna 1948, 1958 ja 1968.
vuorela, tampere
Saiko Olli Immonen viimekesäiseen naamakirjatekstiinsä vaikutteita vappuna laulettavasta ”Kansainvälisestä”?
VastaaPoista