Tuomi ja syreeni…
Topelius osasi ansaita rahaa ja poikkesi siinä suuresti myöhemmistä
kirjailijoista ja lehtimiehistä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston rehtorin
virka oli hieno kaappaus aikana, jolloin muun muassa Snellman ja Runeberg eivät
päässeet professoreiksikaan.
Nimitys oli poliittinen.
Joillekin lahjakkaille
ihmisille koululaitos oli kultakaivos. Tunnetuin tapaus on Emil Nestor Setälä,
jonka Suomen kielioppia myytin kukaties sata vuotta. Kansakouluissa kirjojen
ostaja oli maksukykyinen: kunta.
Oppikoulusta, etenkin
lukiosta, kannattaa muistaa, ett kirjat oli hankittava itse. Ja ne olivat
kalliita. Jokseenkin poikkeuksetta niiden kirjojen tekijät ovat joko normaalilyseoiden
yliopettajia (Efr. Jacobson. K.E. Kivirikko jne.) tai kouluhallituksen virkamiehiä,
joiden tehtäviin saattoi kuulua juuri oppikirjojen hyväksyminen kouluissa
käytettäväksi.
Silmään sattunut
huippuesimerkki pakollisesta kirjojen myynnistä on WSOY:n Koulun biologia,
jotka yhtiön historiikin mukaan on myyty ainakin 12 miljoonaa kappaletta. Tosin
kirja ei riitä. Oppikirjaan liittyy monenlaisia puolipakollisia tuotteita
alkaen työkirjoista. Hintaa ei voi sanoa halvaksi. Tällä hetkellä hinta ei
menen alle kahdenkympin.
Topeliuksen
Maamme-kirjasta on kirjoitettu hyviä erillistutkimuksia. Tuo koulun lukemisto
kertoi muun muassa, mikä Suomessa on kaunista. Sellaiset nimet kuin ”Koli” ja ”Punkaharju”
tulivat kaikkien tietoon.
Siitä ei ole täsmällistä
tietoa, miten Venäjällä asti tiedettiin, että itsemurhapaikoista numero ykkönen
on Imatrankoski. Käsiini ei tosin ole sattunut itsemurhien kulttuurihistoriaa, mutta
kuohuva koski sopi yltiöromantiikkaan. Nuori Werther tosin ampui itseään
aivoihin meren rannalla. Pilatut tytöt menivät järveen eli hukuttautuivat.
Kalevalan Kullervon miekka tekovälineenä noissa toimissa kuulostaa kovin
kummalliselta ja epäkäytännölliseltä. Mieleen tulee germaanin aineisto. Olisiko
taustalla ensimmäisen vuosituhannen Reinin seudun seppien mainonta: kun syöksyt
meidän miekkaamme, et kadu!
Topelius oli niin mahtava
rahan nostattaja, että Bonnierin suvun jäsenten oman tunnustuksen mukaan ”Välskärin
kertomuksia ” ja ne puoli sataa muuta historiallista romanssia loivat Bonnierin
suuruuden kustannusliikkeenä. Niitä myytiin määrättömästi, vuodesta toiseen,
aina ja aina.
Itse kunnioitan
Topeliusta tavattomasti myös varkaana. Kirjailijana luen hänet
henkilökohtaisiin suosikkeihini, ja hänen kaikista kirjoistaan paras voisi olla
”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn). Hänellä nimittäin oli se harvoille kirjailijoilla
suotu kerronnan taikasauva. Lause etenee kimaltaen, sekä varmana että notkeana
kuin kyy kalliolla.
Varkaudet eli sievemmin
sanoen ”ajan hermolla olemisen” näkee Topeliuksen runoista. Samalla viikolla
kuin Ranskassa aloitettiin uusi kirjallisuuden suuntaus Topelius oli jo
julkaisemassa tätä uusinta uutta Helsingin sanomalehdissä.
En osaa itsekään sanoa,
olisiko edelle kirjoittamani tulkittava lukuvihjeeksi. Empien sanoisin että ei.
Minusta sympaattinen ajan patina luultavasti häiritsee useimpia muita, ja
vaikka itse pidän jaarittelusta sekä livenä että luettuna, järkevämmät ihmiset
eivät yleensä pidä. Esimerkiksi aiheesta Suomen luonto Juhani Aho selviytyy
puolella sivulla siitä, mihin Topelius käyttää sata.
Luona onni muuten, että
Aho oli kova työmies ja elätti itseään ja perhettään ja piti yllä lukemattomia
kummallisia naissuhteita suomentamalla Topeliusta ja teki sen luonteenomaisen
hyvin. Kun Topelius kuoli ja Aho peri hänen paikkansa maan ykkösnimenä,
seuraava urakka olikin uusi Raamatun suomennos, ja siitäkin tuli tavattoman
hyvä. Sitten hän kuoli.
Eilen mainittu ”tuomen ja
syreeni välissä” synnytti asiantuntevia kommentteja, joista yksi koski
Bellmanin tunnetuimpiin kuuluvaa Fredmanin epistolaa nro 80 (”Liksom en
herdinna”). Sen ensimmäisessä säkeistössä mainitaan tuomi, pihlaja ja apila.
Käyttäessään runomittaankin hyvin sopiva ”hägg och syren” -kuviota Topelius
aivan varmasti tiesi ja tunsi Bellmanin tekstin, vaikkei itse ollutkaan alan
miehiä.
Bellmanin runo on
omistettu Kellgrenille, eli se on runoilijoiden kirjeenvaihtoa ja tietenkin
kommentti ranskalaisen Boileaun ”Ars Poétique” -runoon, joka sisältää
runousopin keskeiset määräykset. Sen tunsivat kaikki. Tuolta osin sanoma oli,
ettei jalokivien kimallus vedä vertoja kukkaloistolle.
Boileau puolestaan piti
yllä paimenidylliä eli pastoraalia ja se taas on ollut runouden keskeisiä
aihelmia reippaasti yli kaksi tuhatta vuotta. Useat roomalaiset ja jokseenkin
kaikki kreikkalaiset runoilijat tunsivat tämän Arkadian, jonka viimeisimpiä
laulajia meillä oli kai P. Mustapää (ja ehkä Lassi Nummi).
Itse asiassa ”idylli”
tarkoittaa juuri paimenidylliä Theokritoksen ja monien muiden tapaan.
Valitettavasti idylli ei
ole kovin kaukana stereotypiasta. Topelius ja ”Suomi 19. vuosisadalla” olivat
idyllien kokoelmia, ja niiden pohjalla on kirjoitettu suunnaton määrä huonoja
runoja.
Idyllipohjaisuus on
tietenkin ollut myös kaiken maalaustaiteen kirous. Ateneumisa on vaikka mitkä
määrät Holmbergiä ja Edelfeltiä, kansankuvauksia ja kulttuurimaisemia, jotka
määräävät edelleen käsityksiämme enemmän kuin omat silmämme.
Tuossa tuomi ja syreeni
-kuvassa huomiota kiinnittää kahden puun (puun ja pensaan) korottaminen. Apilan
lisäksi seuraavissa säkeissä siirrytään kyllä myös ruusuun, mutta tämä puiden
kukkimisen aika on se hurja juttu, meillä ihan samalla tavalla kuin Japanissa.
Joutilas lukija
vilkaissee ikkunasta tai raitiovaunun ikkunasta ulos. Meille Arkadia ei ole
Arkadiankatu, vaan Hesperiankadut. Lieneekö se iso hevoskastanja enää hengissä?
Sitä kelpasi käydä ihmettelemässä kauempaakin. Vahinko ettei hevoskastanja ole
runollinen sana. Senkin Topelius tiesi. Hästkastanj…
Paikallista tietoa Hesperiankatujen bulevardilla kasvavista hevoskastanjoista on, autoihin tahmeana tarraava erite kiukutti väkeä välillä Runeberginkatu - Mannerheimintie mutta välillä yläpuisto - merenranta, siis Runskilta alamäkeen sopii tuuli sen verran ettei niistä kukinnoista ollut pahaksi haitaksi.
VastaaPoistaRytin muistomerkki on kaamea. Ihan totta. Rumba oikeustalon luona sai heti lempinimen Krapula mutta Rytin kunniaksi pystytetty näyttää kuin se olisi pukuhuoneessa saapaslaatikon pohjaan piirretty tilassa jossa työ ei varsin viehätä.
Runskin päässä on sitten oikein viehättävä graniitinveistotaidon näyte. Talvinen keli tuo esiin härmistymisilmiön. Kuutioiden massa varaa yökylmää ja päiväksi lauhtuva sää pukee rihlatun pinnan elävään asuun, pidettävissä kuin tarjottu viskimoukku, etten paremmin kehu. Virkistävä ja reipas teos.
Hevoskastanjoissa on tuuhea lehtipuku ja se varjostaa ja viilentää miellyttävästi, iäkkäämpi puu on on jotenkin jylhä ja arvokas.
Kaupunki on jyrkkä näissä bulevardien arborismia koskevissa asioissa, puilla on elinikänsä. Pilarihaapaa istutellaan paljon, liikenteen ehdoilla. Poppeli on huikean nopeakasvuinen, sen haitta siinä. Tammea taas voi sanoa kadun varteen mahdottomaksi juuriston vaatiman pinta-alan vuoksi mutta puistoihin.. mikä sen komeampi tai helppohoitoisempi.
Sibeliuspuistoon kuuluu vain koivu, mikään muu ei sovi päälajiksi mutta entäs jos... Vaahteroita koristeeksi?
Terijoen salavaa kävin moikkaamassa viimeksi toissapäivänä. Terhakka on.
Stadi on snadi.
En halua viisastella saati hammastella, mutta se Topeliuksen myyntimääriltään magnum opus on nimeltään Maamme kirja. Maamme-kirja kävisi kirjoitusasuksi vain, jos kirjan nimi olisi "Maamme". Mutta se ei siis ole.
VastaaPoistaTopeliuksen idyllit muuttuivat toisiksi Kirsti Mäkisen uudelleen, "aikamme kielellä", kertomina. Koivu ja tähti -kertomusta olen osannut pitkiä pätkiä ulkoa, se on ollut käyttökelpoista vanhanajan koulunostalgiaa, mutta taustalta paljastuva Pohjanmaan hävitys ja lapsenryöstöt muuttivat tarinan täysin toiseksi, samoin kuin Topeliuksen satusetämielikuvat.
VastaaPoistaKoivun ja tähden taustallahan on tositapahtuma isonvihan ajoilta. Limingan Toppilan talosta virkamieheksi kouluttautunut suomenkielinen talonpojan poika latinalaisti nimensä ajan tapaan Toppeliukseksi.
PoistaHänen poikansa Kristofferin kaappasivat kasakat Muhoksella, monien muiden lasten tavoin, ja veivät Inkerinmaalle, josta hän kuitenkin myöhemmin pakeni.
Kristofferin poika oli Mikael Toppelius, kuulu kirkkomaalari, ja hänen poikansa Zacharias pudotti yhden peen nimestä pois, ja niin pääsemmekin pojanpoikaan, isänsä kaimaan Zacharias Topeliukseen.
Kristoffer Toppelius vietiin tosiaan orjaksi Pietariin, mutta hänellä kävi käsittämätön tuuri. Ihan niin kuin sadun alkutilanteessa, jossa ihmiset ihmettelevät, miksi joku haluaisi hyvistä oloista takaisin Suomeen, myös Kristofferilla oli periaatteessa Pietarin seudulla ihan hyvät oltavat. Hän oli muistaakseni siellä viulunsoittajana. Hän ei siis ollut yksi niistä sadoista tuhansista rakennustyöorjista, joiden luille Pietaria silloin perustettiin.
PoistaMielenkiintoisena piirteenä siitä, miten pieni maa Pohjois-Pohjanmaa on, mainittakoon, että Kristoffer Toppeliuksen serkku kaapattiin myös Venäjälle samassa tilanteessa. Tästä pojasta tuli Pohjanmaan hirvein sotarosvo, kasakkain opas ja johtaja, josta Kustaa Vilkuna nuorempi kirjoitti hiljan kirjan "Paholaisen sota".
Itseeni tuo kirja vaikutti syvästi. On outoa lukea kirjaa, jossa melkein kaikki sukunimet ovat tuttuja. Tapahtumat tulevat iholle, kun osallistujat ovat pitkälti mummulan naapuritaloista tai jopa oman sukupuun haaroista. Etelä-Suomen historiassa ei samaa tunnetta tule.
Näitä Koivu ja Tähti tarinoita löytyy yksi myös Kauhavalta. Jeremias Iso-Passi, 17vuotias, ja Maria Kosola, 12 vuotias, vietiin myös v.1714 Venäjälle. Heidän vaiheistaan ei tiedetä juurikaan muuta kuin, että he pysyivät koko ajan yhdessä ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen pääsivät palaamaan Kauhavalle.
PoistaHe menivät sittemmin naimisiin ja huomasin että itsekin olen heidän jälkeläisensä.
Kas, ovatko sinunkin juuresi, EA, pontevalla pohjanmaalla? Minun isänpuoleinen sukulinjani yltää kirjoitettuna 500 vuoden taakse Oulujoki-laaksoon, valistunein arveluin jopa 700 vuoden päähän.
PoistaHyvää juttuasi ei häiritse se, että Topeliuksen runoteksti oikeastaan kuului: "Under rönn och syrén", eli pihlaja(i)n ja syreeni(e)n alla. Se on Sylvian lauluista numero 2.
VastaaPoistaPuut ovat niin parhaimmillaan nyt. Mitäs kun sinne idylliin luikertelee nuori kyy, uros kai. Lapio oli lähellä. Kaksi murhaa kahdessakymmenessä vuodessa. Sori siitä.
VastaaPoistaEikös käärmeetkin kuulu paratiisiin? Kyy on niin herttaisen harmiton että se tulee uteliaana helposti morjestamaan istuvaa tai makaavaa hahmoa. Pystyssä lähestyvää ihmistä se vierastaa varsinkin jos se ei saa vainua. Silloin se voi oikein virnistää ja sivistää kokematonta mutta se on melko kehno juoksemaan, suorastaan surkea. Hiihtävää kyytäkään ei ole tullut nähdyksi. Wikipediassa ei ollut mitään siitä että metrisen niityllä elävän kyyn mahapuoli voi olla vaaleansininen, liekö kuinka yleistä se? Jos se on rauhanturvaajakyy? Oli miten oli, teräslankahenkarikoukkutemppu niihin tepsii. Kannelliseen pyttyyn ja muuttomatkalle kilometrin päähän. Eivät palaa. Jotkut kesävieraat ovat palanneet mutta sådant är livet, lokalt. Tietysti on sellaisia ihmisiä jotka pitävät joutavaa elollista tapettavana. Asiasta voi lukea lisää ja perehtyä vaikka kansanmurhiin ja pienempiin sotiin Afrikassa. Se voi olla mielenkiintoistakin, ainakin Googlen hakualgoritmi antaa jonkin ajan perästä jänniä tuloksia. "Näytetään tulokset haulla kadettikoulu, tarkoititko hallusinaatio." kun on kirjoittanut hattarakioskikolari siihen hakuruutuun. Ei voi kuin hämmästellä kuinka se algoritmi toimii. Se voi toimia herpetofobisesti, ei voi tietää.
PoistaPastoraali idyllistä, urbaanin ihmisen kaipuusta siihen ja sen nykyisestä ilmenemismuodosta, ulvovasta tai säkättävästä ruohonleikkurista omalla tai naapurin pihalla, luin noin kuusikymmenluvulla room.kirj. prof Iiro Kajannon yläkertajutusta Uudessa Suomessa.
VastaaPoista(de tutti gli animali, il pecore e la piu adattato alla vita del uomo)
Roomalaisen historioitsija Varron sitaatti italialaisesta lampaanhoidon käsikirjasta. Kirjan ostin Veronan maatalousnäyttelystä 1992, sitaati ulkomuistista, kirja tilapäisesti hukassa.
Pekka T.
Vaimo kaivoi hyllystä talvella luettavakseen juuri tuon Topeliuksen Tähtien turvatit. Ihastui. Minunkin täytyi lukea uudestaan. Enpä muistanutkaan miten hieno kirja se on.
VastaaPoistaTuli ajatus, että Topelius oli Suomen Umberto Eco ennen Umberto Ecoa. Hienosti hän punoi monipolvisen vauhdikkaan tarinan tiiviisti historian loimilankoihin.
Jotenkin Topelius ei tässä kirjassa myöskään ole se sovinnainen satusetä joksi hänet yleensä luokitellaan. Ei ihme, että joskus tanskalaisessa junassa tapaamamme suomalaista kirjallisuutta tuntenut eskimo puhui yhtä ihastuneesti Topeliuksesta kuin Väinö Linnan suosta, kuokasta ja Jussista.
Nyt kukkii vaahtera, meidänkin keittiön ikkunan alla, ehkä vain yhden keväisen viikon ennen kuin lehdet tunkevat ne vaaleanlimenvihreät pallerot piiloon. Valitettavasti vain naapurin puolella, ja he aikovat hakkauttaa sen, eivät jaksa enää sitä lehtipaljoutta syksyllä. Silloin se taas on hehkunut kirkkaankeltaisena, taas vain viikon, kaksi. Otin kuvan ja kirjoitin pikku runon sen muistolle! Voin antaa naapurillekin. EG
VastaaPoista