Ikolan taivas muistuttaa
hänen eräässä tarinassaan kuvaamaansa saarta, johon päähenkilö tuli jäitä
potkukelkalla ja aiheutti kevätsiivon päästämällä polstereista untuvat pitkin
ja poikin.
Kirjeenvaihto kuolleiden
kanssa ei kuulu postin palveluihin. Myös teleoperaattorit ovat samalla
kannalla. Myyjät katsovat silmät suitsirenkaina, kun heiltä kysyy hinnoittelua
ja huomauttaa, että taivas on lähellä, tässä keskuudessamme.
Vaasan Jaakoon eli siis
Jaakko Oskari Ikolan menetetyn maineen voi selittää. Pohjanmaalla nuoret ja
keski-ikäiset eivät ole kuulleetkaan hänestä. Vanhat tuntevat ja muistavat
hänet hyvin ja nauravat iloisesti. He sanovat lukeneensa ”Valiojutut”, kukaties
kaikki kolme nidettä, ja vaihtavat sitten joutuisasti puheenaihetta.
Olen lukenut kaikki hänen
kirjoissa julkaistut tekstinsä nyt kahteen tai kolmeen kertaan eli hyvin
tarkasti. Ihmettelen ja harmittelen, kun en keksi keinoa hänen sanomalehtikirjoitusten
läpi käymiseen ja arvioimiseen kirjoissa julkaistujen rinnalla. Mitään
leikekirjaa ei ole tiettävästi olemassa. Ehkä turvaudun Kansalliskirjaston
uusiin mikrofilmeihin huonoista silmistäni huolimatta. Vaasassa kävin
toteamassa sen minkä tiedän vanhastaan. Kirjoiksi sidottujen vanhojen
sanomalehtien lukeminen on äärimmäisen hankalaa ja kopiot on otettava kameralla
käsivaralta.
Toistaiseksi otaksun,
että kirjojen ja sanomalehden tekstit vastaavat suunnilleen toisiaan. Mutta
myös 20 vuoden pääkirjoitukset olisi luettava…
Ihmettelyn aihe on se,
ettei kirjojen sisällössä ole merkkiäkään puoluepolitiikasta lukuun ottamatta
paria sotien jälkeen julkaistua juttua, joissa hiukan hullutellaan ”uuden
vallan” eli kotikommunistien kokemattomuuden kustannuksella.
Suurempi ihmettelyn aihe
on Ikolan versio pohjalaisuudesta. Se on paljon leppeämpi kuin muiden sotien
jälkeinen pohjaiskuva. Uho ja kehuskelu on jokseenkin kokonaan poissa ja sen
tilalla on – yllättäen – hyvin lämmin ja syvällinen yhteisöllisyys. Ikolan
maalaiskylät ja Vaasan maalaiskaupunki eivät ole kirjallisten kliseiden
mukaisia harmittomien hölmöjen kokoelmia, vaan jotain oikeaa. Jopa
herrasäätyisiä kuvataan kunnioittavasti ja tarinointia hallitsee – niin,
uskokaa vain – naisnäkökulma. Emännät, talon tyttäret, naisopettajat, piiat,
ruotimummot, nokkavat neidit ja todellisuudentajuiset vaimot saavat syvällisen,
monipuolisen kuvauksen. Sillä ei ole oikein vastinetta koko Suomen
kirjallisuudella!
Eivätkä ”feministisesti
suuntautuneet” tutkijat ole huomanneet tätä!
Ehkä ne harvat, jotka
ovat silmänneet näitä novelleja, eivät tiedä, että Pohjanmaalla sekä puhe että
kirjoitus tähdätään hiukan viereen, kuulostellen ymmärtääkö kuulija-lukija
vähällä, vai täytyykö vääntää rautalangasta. Sekä naiset että miehet viljelevät
käänteishuumoria. Peruspuhetapa on karnevalistinen. Hyperbola eli
hyväntahtoinen liioittelu on sekin tavallinen tyylikeino.
Mutta tämän kiivaana
oikeistomiehenä sivuutetun Ikolan perussävy on suuri sovinnollisuus!
Ikola esiintyi
pakinoitsijana Vaasa-lehdessä ja jo hiukan ennen päätoimittajaksi nousuaan
oikeana kirjailijana, ensin Gummeruksen ja sitten WSOY:n listoilla. Helsingin
pohjalaiset, nimekkäimpinä Lahdensuot, Jalo (myöhempi maaherra) ja Jalmari
(Kansallisteatterin pääjohtaja, Järviluoman ”Pohjalaisten” lanseeraaja ja
jatkuvien kiistojen kohde itsekin) eivät oikein keksineet, mitä tästä Ikolasta
ajatella.
Ikolan unohtuminen ja
hänen papereidensa katoaminen liittyy ehkä Urho Kekkoseen. Kekkosella oli
erinomainen taito painaa vastustajina pitämänsä ja sellaisiksi luulemansa
henkilöt näkymättömiin.
”Oikeaa” pohjalaisuutta
edusti kilpailevan Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen, Ikolan
härmäläinen kilpaveli, jolla oli sankarillinen tausta jääkäriajoista ja sitten
osittain edelleen epäselvä rooli Mäntsälän kapinan suitsimisessa yhdessä
eversti Laurilan kanssa.
Pohjanmaalla kilpailivat
vaaleissa maalaisliitto, kokoomus ja Isänmaallinen kansanliike (IKL). Ikola
arvioitiin äärioikeistolaiseksi mutta hän pysyi kokoomuspuolueessa, mistä sekä
Paasikivi että Linkomies olivat harmissaan. Häntä pidettiin vuoroon vähäpätöisenä,
vuoroon kiusallisena. Sellaista merkintää ei ole tullut vastaan, että hänelle
olisi edes ajateltu merkittävämpiä valtiollisia tai kansallisia tehtäviä.
Ikola kuului niihin,
jotka pääministeri Paasikivi pudotti sodan jälkeen eduskuntavaaleista. Vanha
ystävä Lanamäki lienee kuulunut niihin, joiden tahdosta Ikola sai jättää 1944
myös päätoimittajan tehtävät. Lanamäki oli Ikolan ohella lehden merkittävä
osakkeenomistaja.
Maalaisliitossa
(keskustapuolue) Kekkosella oli Pohjanmaalla laaja vastustus, joka liitettiin
Viljami Kalliokosken nimeen. Se oli suoranainen este kuningastiellä.
Puolueessa Kekkosen
merkittävä tukimies oli Artturi Leinonen ja siis Ilkka-lehti. Taistelu oli
kovaa 1956 vaalien alla (jolloin Ikola oli jo kuollut) ja uudelleen Honka-liiton
aikana 1962. Sitten kekkosvastaisuus katosi puolueesta ja Suomesta. Kekkosella
oli sekin onni, että entinen oppi-isä Juho Niukkanen kuoli 1953 Kekkosen pantua
hänet juoksemaan nyrkkiiin valtiovarainministerinä. Niukkanen muuten oli
vastustanut talvisodan rauhaa eroamalla ministerintehtävästä ja Ikola äänesti rauhaa
vastaan eduskunnassa.
Pakinakirjojen ohella
Ikolan julkaisi sotien jälkeen laajan kirjan Amerikan matkastaan 1947. Se on
täynnä aivan korvaamatonta tietoa siirtolaisista ja heidän asioistaan ja
asemastaan. Se näyttää olevan täysin puhdas poliittisista näkökohdista. Oliko
Ikola paossa ”vaaran vuosia” ja oliko hänellä oma tai annettu poliittinen
tehtävä, siitä ei ole tietoa. Matka ja sen suvaitseminen oli joka tapauksessa
ajankohtanaan outo. Miltä näyttää Ikolan mappi punaisen Valpon laatimana?
Sen kummemmin Ikolan tuotantoa tuntematta uskallan epäillä, että hän ammattijournalistina ymmärsi, että lehti tarvitsee lukijoita ja lukijapotentiaalin kasvattamiseen kapea ja jyrkkä poliittinen vire ei ehkä ollut se paras konsti.
VastaaPoista