Sivun näyttöjä yhteensä

13. toukokuuta 2016

Vihainen mies lauhtuu




Kaksi viikkoa eläkkeelle jäämisestään vihainen mies tuli viettämään kahvihetkeä, kuten oli sovittu, ja syömään mansikkakakkua, joka oli vuodesta toiseen samanlainen, vaikka ei sama. Kahvi oli laatuunkäypää.

Hän hymyili, mutta näki, että sitä hän ei ollut harjoitellut. Monet valittivat kiireitään virkatoimissa. Jotkut olivat poissa muuten vain. Muutamat lehteilivät asiakirjoja huoneissaan yskähdellen kuivasti.

Tietosanakirjaa vihainen mies kertoi ruvenneensa lueskelemaan ja yllättyneensä, miten siellä oli mielenkiintoisia asioita. Hän halusi kertoa muutaman esimerkin, mutta muisti väärin. Myös almanakka tarjosi lukijalle yllätyksiä, nyt kun sitä ei tarvinnut käyttää määräpäivien laskemiseen. Virka-asioista ei mainittu. Tuomarin riippumattomuus tarkoitti, ettei kenellekään kerrottu, mitä kukin teki, miksi ja milloin.

Kaksi viikkoa mansikkakakkujuhlasta hän kuoli. Presidentti oli vetänyt mustat kangashansikkaat käteensä ja vahtimestari nosti seppeleen Saabin takapenkille. Kansliapäällikkö seurasi mukana. Heillä näytti olevan jotain puhuttavaa, varmaankin tulevaisuuteen tähtäävää, tähdellistä tietysti.

Ehkä sitä ei ajatellut kukaan tai ainakaan sellaisia puheita ei kuulunut, mutta tämä kaikki oli onnellista ja aitoa ja väärentämätöntä. Kukin syntyi aikanaan ja kuoli ajallaan.

Koska aika kulki kulkuaan ja virka vaati, muistelemista ei juuri esiintynyt. Ehkä nyt lopullisesti tyyntyneellä vainajalla oli ollut mielenkiinnon kohteita tai lempiajatuksia. Kukaties hän seurasi suopeasti Työtehoseuran toimintaa. Saattoi olla niinkin, että hän oli viihtynyt maatalousnäyttelystä. Hän saattoi olla lähtöisin maaseudulta, Itä-Suomesta, luultavasti vaatimattomista oloista, mutta siitä ei ollut tietoa, kuinka hän oli päätynyt kouluihin. Olisiko joku etäisempi sukulainen ai tuttava toiminut kätevästi koulun vahtimestarina ja tarvinnut auttavaa kättä vaikka halkosouviin?

Tuohon aikaan oli jo saatu käyttöön työhuoneita. Alakerran huoneesta näki erikoisesti tuijottelematta kollegojen menot ja tulot. Jäsenet eli neuvokset saivat kuitenkin käyttää paraatiovea. Ikkunasta näki myös roskalaatikon, ja sitä penkoi joku. Hahmon oli tuntevinaan takaakin. Oven kynnyskiveltä kurkistaen asia oli selvä. Se oli vihainen mies, hän joka oli hiljan kuollut.

”Hattuni”, vihainen mies mutisi. ”Hattuni. Minulla on esittely.”

Tämäkin oli outoa. Ei esittelyssä olla hattu päässä eikä sisällä muutenkaan. Hattu oli sinänsä tuttu, koska se oli niin vanhaa muotia, tyrolilainen, huokea solki ja pieni höyhen nauhassa ja virtaviivaiset muodot. Tuo päähine oli lierihatun viimeinen yritys. Sen jälkeen ne menivät muodista ja se käsitys katosi, ettei ulkona kadulla voisi liikkua paljain päin. Vain jotkut taiteilijat jatkoivat baskerin käyttämistä, mutta ennen pitkää sekin oli unohtunut.



Tuttu kahdella painikkeella ja soljella suljettava epämääräisen ruskea salkku oli mukana, nyt maassa astian vieressä. Näillä kulmilla salkutta kulkemista olisi pidetty outona. Ympärillä olivat ministeriöt, joiden ylväät kellokkaat olivat saaneet ”salkkunsa” valtioneuvostoa nimitettäessä. Todellisuudessa todella mahtavat henkilöt eivät kantaneet sellaista. Heidän perässään sipsutti vahtimestari tai joskus autonkuljettaja, joka kantoi pulleaa salkkua, ja se oli aina musta. Mitä vihaisen mielen salkussa oli, se tiedettiin. Neutraali yleisnimitys oli ”eväät”.

Vihainen mies tai kuka tai mikä tämä sitten oli, nosteli keräysastiasta puhelinluetteloita, joita kertyi aina paljon. Meillä oli sisäinen puhelinluettelo, joka oli valmistettu lyömällä tiedot vahaksille ja pyörittämällä kappaleet veivattavalla koneella siihen liittyvän omituisen hajun keskellä. Alanumeroiden lisäksi oli mainittu kotiosoitteet tarvittavine numeroineen, eikä se monista ollut koskaan aivan ajan tasalla, kun ihmiset muuttivat ja, kuten tässä tapauksessa, kuolivat.

Itsestään selvien Bulevardin ja Katajanokan ohella neuvoksia oli kertymä Tapiolassa. Esittelijöitä asui siellä täällä, joitakin myös huonomaineisissa itäisissä esikaupungeissa ja seudulla, jota kerran nimitettiin liitosalueeksi.

Varmaan raastuvanoikeudella oli samanlainen luettelo. Niinpä heillä oli ammattikunnan erikoisin kotiosoite. Muuan raatimies asui sukunsa talossa osoitteessa Aleksanterinkatu 50.

Se vahtimestari, jolla oli viikset, sininen kokopuku, vaaleansininen paita ja solmio, tuli porttikäytävästä. Hän näki vihaisen miehen kissana ja hätisti sen heilauttamalla jalkaansa uhkaavasti ja lyömällä kämmeniä yhteen. Vakiintuneen käyttäytymissäännön mukaan hän ei ottanut vapautta tervehtiä, vaikka vilkaisi kohti. Hänen tehtävänsä oli pitää vaateripustimet järjestyksessä. Ne olivat mustaa muovia, sitä kovasti kolisevaa tyyppiä. Jokaisessa ripustimessa oli nimikirjaimet, sillä tuomioistuimessa käytettiin tuomareista ja esittelijöistä vain harvoin nimiä, vaan aina nimikirjaimia. Joskus ne olivat hiukan hankalia. Jos virkaiässä vanhempi jäsen oli O.H., nuorempi samat initiaalit omistava sai olla esimerkiksi O.Hi. Muuan esittelijäneuvos oli ops ja eräs toinen oli pos.

Henkilökunta sai tyytyä virallisiin nimiinsä ja titteliin neiti tai rouva.

Tapaus roskalaatikon eli keräilyastian ääressä ei ollut lopussa. Virastomestarin hätistämä kissa ontui takajalkaansa ja oli siksi hidas liikkeissään. Katumme oli niin vähän liikennöity, ettei moni tiennyt sen olemassaoloakaan, mutta nyt sieltä tuli moottorin äänestä päätellen diesel aikamoista vauhtia. Renkaat ulvahtivat pinnoitetta vasten, kun kuljettaja polku jarrua.

Kuka korjasi raadon pois, siitä ei ole tietoa, mutta kissan loppuun päättyi myös kummittelu. Kateisiin jäänyt hattukin sattui silmään hiukan omintakeisessa paikasa, Mercantile-mappien välissä, ja siihen se jäi.

Ehkä ihmisen taipumus nimetä tunnuseläimiä on ikuinen. Noista tapauksista alkaen mielessä ovat vaikuttaneet selvinä Suomen leijona, Porin karhu, vapauden kyyhky, oikeuden kissa ja itsenäisyyden kärpänen.

12 kommenttia:

  1. Sen pituinen se. (toivottavasti). Ei muistelujen tarvitse välttämättä olla tylsiä. Hannu Mäkelä kirjoitti upean muisteluteoksen Otavan vuosistaan jossa Kemppiselläkin oli hieno roistonrooli. Suorastaan ahmin tämän teoksen. Kunpa Kemppiseltäkin tulisi jotain vastaavaa. Onhan blogisti ollut paljon tekemisissä silmäätekevien kulttuuripersoonien kanssa, joten luulisi että olisi paljonkin muisteltavaa siltä saralta. Nämä sisäänpäin lämpiävät oikeuslaitoksen henkilöhahmojen kuvaukset ovat niin tylsiä, niin tylsiä. Hohhoijaa..

    VastaaPoista
  2. Filandiapalkinnon voittaneen kirjan luin, oli mielestänini hyvä, tapahtumat sijoittuivat kotipaikkakunnalle, jonnekin lapsuusaikaan. Toistin lukukokemuksen vuosia myöhemmin, mieleen oli jäänyt n.400 sivuisesta kirjasta pari kohtaa, muut oli siivottu kovalevyltä hyödyttömänä.

    Tuolla mielen peräkammareissa tapahtuu selittämättömiä asioita. Aamulla juuri ennen heräämistä, suoritin jotain mittaustoimenpiteitä perheraamatun kokoisella yleismittarilla, joka soitteli kappaletta Äänisen aallot

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. iTunes appsi Avossa?

      Poista
    2. "suoritin jotain mittaustoimenpiteitä"
      Virkamiesainesta tämä anonyymi. Suomea osaava sanoisi "mittasin jotain".

      Poista
  3. Niin, minun humeetiini iskee tämäntapainen kerronta. Mitä salkkuun tulee niin mielleyhtymä heti Jyrki Kataisen pulleaan mutta ryhtinsä menettäneeseen salkkuun. Jokin tunnearvo varmaan, vaikka lerpahtanut onkin. Tullenee joskus sen kanssa taas suomeen töihin. Helge Haaviston salkun muistan EU-neuvottelujen ajalta. Levähti auki lentoasemalla ja kaikki maatalousministerin EU-paperit levähtivät lattialle. Taisi olla siihen aikaan EY.-Murphy_

    VastaaPoista
  4. Hieno novelli, aivan hieno! Tästä tulee mieleen Kafka, tosin se on itsestäänselvää, no sanotaan sitten että Proust. Siitä huolimatta novelli on sitä hienompi, tällaista Apollinairen suomentajalta osaa vain odottaa.

    "Alcools". Ja "Aperetiff - avoin kaupunki". (No, jälkimmäinen on Aronpuroa. Mutta puree sekin. Eikä sitä kukaan oo kääntänyt. Edes tanskasta.)

    VastaaPoista
  5. Vähän ennen näitä tapauksia ja vähän sen jälkeen kun kauppaedustaja Gregor Samsa herätessään huomasi yöllä muuttuneensa suunnattomaksi syöpäläiseksi, eräs kansallinen suomalainen pankkiosakeyhtiö otti tunnuksekseen orava-lajisen jyrsijän. Orava tunnetaan säästäväisenä luonteena, tosin helposti linnuilta, varsinkin harakoilta, huijattavana ja kätköpaikkojaan unohtavana. Nykyäänhän pankkiyhtiön nimi on parin muutoksen jälkeen muunnos 1960-luvulla Suomen ja Ruotsin väliä kulkeneen autolautan nimestä, ja hallituksen puheenjohtaja on Suomesta Ruotsiin työn perässä, kuten 60-luvun Nordian ja sen sisaralus Skandian monet matkustajat, muuttanut Björn, eli Karhu, kuten me kaikki pakkoruotsia opiskelleet tiedämme.

    Orava kopautti pankkimainoksessa omituisesti hännällään. Tämä orava kopauttaa muilla keinoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämähän se vasta Tarina oli! Voi Vee... tekisi mieli sanoa.

      Viisi pointsia Kaviaarille neljästä. Vähintäin.

      Poista
  6. "...oi Duce, oi Duce... Ja kun hän muisteli tuota kaikkea kuola suupielessä, kalu jo pysyvästi velttona, joku takoi hänen päähänsä uuden paluun ajatusta - tulee mieleen vitsi Hitleristä, hänkin maanpaossa Argentiinassa, missä uusnatsit yrittävät taivutella häntä palaamaan ja valloittamaan maailman uudelleen, Hitler vitkastelee ja epäröi, sillä ikä painaa jo häntäkin, mutta lopulta hän suostuu ja sanoo hyvä on, mutta tällä kertaa... ollaan sitten tosi pahoja, eikö vaan?"

    "Numero Zeron tapaus" Umberto Eco

    VastaaPoista
  7. Joka tapauksessa olen varma siitä että tuon alussa olevan kuvan kissa on viaton ihan kaikkeen. Kissan kanssa on mahdollista keskustella siitä ja asiat ovat taas aivan kunnossa. Kissoilla on kyllä valtaa, se valta on kasvavaa ja dynaamista, mutta tietenkin lopulta diabolisen lempeätä.

    VastaaPoista
  8. Vastaukset
    1. ... on eläimiinsekaantujan muistelminen nimi.

      Poista